Äidin jalanjäljillä

Tällaisina kauniina toukokuun aamuina monta suunnitelmaa käy pientä taistelua mielessäni. Lähiympäristön raikas vihreys, aurinko, varjot ja lämpö houkuttelevat ulos. Menenkin sinne kävelylle, kunhan saan muut suunnitelmat etenemään. Miten kerrostaloasuntoon kerääntyy niin paljon pölyä ja roskia, enemmän kuin aikanaan maan tasalla olevaan omakotitaloon?

Aloitin siivouksen, joka minulla kestää useita päiviä ja joskus viikon, koska keksin aina välillä lisää asioita. Tämä kirjoittaminen on myös sitä. Kaikki toiminta, vaikkapa pelkkä siivoaminen, järjestely, pyykin pesu, roskien ulos vienti saavat aikaan yleisen inspiraation kaikkeen muuhun. Samanhan tekee myös luonnossa kuljeskelu, valokuvaus, lukeminen, keskustelut.  

Perjantaina lähtiessäni ystävän kanssa syömään ja kauppa-asioille, olisin mielelläni aloittanut uuden blogin. Kun palasin usean tunnin jälkeen kotiin, en enää jaksanut paljon mitään. Vanha väsähtää nopeammin. Ajattelin kirjoittaa taas postikorteista. Postikortteja maailmalta- otsikon olin jo käyttänyt, entä ”Postikortteja Euroopasta”. Kirjoitin sen työvihkooni.  Olen kahden vaiheilla, jatkanko nyt siitä aiheesta tai sukellanko johonkin toiseen teemaan.  

Eräät tärkeät aiheet, jotka pyörivät mielessäni nyt saavat vielä odottaa. Sain viikolla siirrettyä matkavalokuvat ulkoiselle asemalle, mutta en ole tutkinut niitä vielä sen tarkemmin. Niitä on kyllä taas tuhottoman paljon.  Rakas lukijani, saatat ajatella, että mitä vanha akka taas hörisee. Kaikesta ei tarvitse kirjoittaa, kaikkea ei tarvitse käsitellä.  Joku toinen ajattelee, että voisin jo käsitellä ja kirjoittaa asioista, jotka ovat odottaneet jo kauan, enemmän kuin kauan käsittelyäni. Kuten äitini sota-aika 1939- 1944, jota olen aina välillä selvittänyt.

Asia tuli nimittäin taas kouriintuntuvaksi, kun teimme viikolla Helsingin Kuolemajärvikerhon perinteisen kevätretken Lottamuseolle Tuusulan rantatien varressa. Selailin museon eräällä pöydällä olevia kirjoja. Eräs oli matrikkeli, jossa oli eteläisen Suomen lottia. Löysin sieltä äitini etelä-Hämeen osiosta. Jos hän oli antanut tiedot itse kuten varmaan oli, niin hänet oli kirjattu väärin etunimen osalta. Muut tiedot pitivät paikkansa. Helvi Tyynestä oli tullut Tyyne Helvi. Vaikken aikanaan saanut Kansallisarkistosta/sotamuseosta mitään tietoja äitini lotta-ajoista, se johtunee monesta asiasta. Talvisodan aikana hän kuului Koiviston alueen lottiin.  Olen ostanut kirjamessujen antikvariaatti-osastolta joskus kirjan ”Neljännesvuosisata lottatyötä Koivistolla”. Maire ja Toivo Sainion laatiman kirjan on Koivikko-säätiö julkaissut 1985. 

Äidin Lotta Svärd järjestön lottakortin mukaan hän on liittynyt järjestöön 1939. Koiviston lottatyöstä kertovassa kirjasessa ei ole paljon, mikä yhdistäisi äitini Koiviston kauppalaan. 

Talvisodan jälkeen hänelle on Lotta Svärd Koivisto puheenjohtaja Alma Klemolan ja sihteeri Toini Vauhkosen allekirjoituksin annettu Haminassa 17.5.1944 todistus, jossa todetaan, että Helvi Sirkiä  Viipurin piirin Koiviston paikallisosastosta on toiminut sota-aikana koelottana 25.11.39 – 20.3.40 sekä edelleen lottatehtävissä muonituslottana Koivistolla ja Säkkijärvellä. Työnsä hän tietämämme mukaan tehnyt velvollisuudentuntoisesti vaikeissakin olosuhteissa.

Myöhemmin hänelle on myönnetty Koiviston risti, josta on olemassa sekä risti että myöntötodistus. Koiviston risti annettiin niiden maa-, meri- ja ilmarintamalla suoritettujen taisteluitten muistoksi, joilla Koiviston alalohko suojasi ja tuki Kannaksen Armeijan oikeaa sivustaa talvisodassa. Mainitsemani kirjanen perustuu pitkälti pöytäkirjoihin ja muisteluihin ja on loppujen lopuksi osaltaan vain fiktiota kuten on sanottu kaikkien ihmisten muistelmien olevan. Niin myös kaikki, mitä kirjoitan. Kaikki pienen ihmisen elämän kokemukset, pelkkaa fiktiota. Kirjan kertomus lottien siirrosta Koivistolta Säkkijärvelle poikkeaa äitini kertomuksesta sikäli, että sen mukaan kaikki Koiviston lotat siirtyivät pitkin merenjäätä 16.-18.2.1940 yöaikaan, koska ilmatoiminta oli vilkasta.  Erään lotan kertomuksen mukaan kaikille lotille ei muistettu kertoa siirtymiskäskystä. Hän ja eräs toinen olivat Alvatissa majapaikassa, kun vihollinen nousi 22.2.1940 maihin saaren rannassa, oli pakko lähteä ilman lähtökäskyä hiihtämään kohti Säkkijärveä. Äitini kuului siis myös noihin lottiin, joille oli unohdettu kertoa asiasta. Hänkin mainitsi, että he näkivät Alvatista käsin, kuinka venäläiset olivat jo tulleet Koivistolle.  Kirjoitin aiheesta äitini muistelmiin perustuen blogin otsikolla ”Viestejä menneisyydestä”. Blogin pääset lukemaan tästä, luettuasi voit palata nuolinäppäimellä. Poikkeavaa kirjasen tietoihin on se, että äiti puhui linja-autosta, jolla lotat vietiin Säkkijärvelle. Kaikissa tarinoissa kerrotaan hevoskyydistä tai hiihtämisestä jäätä pitkin. Mielenkiintoista on myös, että kirjasessa  tuota aikaa muistelee myös Irja Ratia s. Lahti. Äiti tunsi hänet hyvin, sillä hän oli Koiviston Möllikänniemessä sijaitsevan tekstiilikaupan kauppiaan Simo Lahden tytär. Äitini oli töissä ko. kaupassa asuen myös samassa talossa. Kauppiaan lähtiessä evakkoon, äitini jäi myymään kaupan tavaroita loppuun. Irjasta ja tämän kirjasen muistelussa mainitsemasta ”väntrikistä” eli Yrjö Ratiasta, äitini kyllä kertoi.  Irja toimi iv-lottana. Hän kertoo, että hänen yksikkönsä kuljetettiin pikkuautoilla Säkkijärvelle odottamaan pääjoukkoa, joka taivalsi pitkin meren jäätä.  Äiti ei ollut käsittääkseni sodan jälkeen enää tekemisissä Ratioiden kanssa. Yrjö Ratian vanhempi veli oli muuten Armi Ratian mies Viljo Ratia. Sen olen myöhemmin oivaltanut, siitä emme äitini kanssa keskustelleet.    Äitini jälkeensä jättämistä papereista löydän myös lehtileikkeitä em. henkilöistä mm. kuolinilmoitukset. Huhtikuussa Helsingin Kuolemajärvi-kerho sai vieraakseen mm. Koivisto-taustaisen Esko Kaukiaisen, joka on toiminut Finnairin lentäjänä. Hän oli lähtenyt lapsena kaksi kertaa evakkoon Koiviston Rautaselta. Hän mainitsi, että venäläiset ovat yrittäneet päästä hänestä eroon kolme kertaa. Kolmas kerta oli vuonna 1987, jolloin hän saattoi lentokoneesta seurata ohjuksen lähestymistä ja alas ampumista. Voit lukea tapauksesta Wikipediasta Finnairin lento 915, johon pääset tästä linkistä. Kirjoista selvisi lopulta se tarkka paikka, missä Simo Lahden tekstiilikauppa ja asunto sijaitsivat. Vieressä oli Lahden kutomo. Molemmat rakennukset sijaitsivat Koiviston kirkolta etelän suuntaan tultaessa ennen Koiviston satamaa suunnilleen niillä main, josta käännyttiin Koiviston rautatieasemalle johtavalle tielle. Wikipedia kertoo, että ”Koiviston kauppalan alueella Möllikänniemessä oli Itä-Suomen paras merisatamapaikka, joka mainitaan ensimmäisen kerran jo 1268 Berjozovskoje-nimellä. Sataman paikka on ihanteellinen. Mantereen edustan saaristo suojasi sitä tuulilta ja aallokolta ja merivirrat pitivät sen sulana muita Itä-Suomen satamia pitempään ja sinne johti 9 m syvä väylä.” Jatkosodassa äiti liittyi Suur-Saimaan piirin Lemin paikallisosaston muonitusjaostoon maaliskuussa 1942. Siitä on olemassa jäsenkortti, josta valokuva on irrotettu. Ehkä sitä on tarvittu tuohon matrikkeliin, jota selailin Lottamuseossa. Siinä nimittäin oli äidistä valokuva, jota en ole aiemmin nähnyt. Lemille äitini kutsuttiin, kun Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin ennen jatkosotaa. Siitä on olemassa todistus. Rintamapalvelustunnushakemukseen on kirjattu, että hänen työsopimuksensa on tehty 15.6.1940.  Vuosiluvun pitänee olla 1941 tai voihan se olla jo 1940. Tuolloin hänet palkattiin Porin prikaatin kantahenkilökuntaan.  Puolustusvoimat maksoi äidilleni palkkaa. Hän on säilyttänyt palkanpidätystodistuksia vuodelta 1943- 1944. Niissä maksajana on Puolustusvoimat 2710. Numero viittaa Jalkaväkirykmentti 1:een. Todistuksissa on aluksi mainittu Lemi kuntana, jolle hän on verovelvollinen, sitten se muuttuu Koivistoksi. Kuukausipalkka on 1500 markkaa ja viimeisessä maaliskuun palkassa se on 1875 markkaa. Summa on 2018 arvoon muutettuna noin 341 euroa. Tuosta 1875 markasta pidätettiin 19 markkaa palkansaajalta ja työnantajan osuus oli 19 markkaa eli yhteensä 38 markkaa. Hänen rintamapalvelustunnushakemukseensa on kirjattu, että hän työskenteli kesällä 1944 vielä kenttäsairaaloissa (Halila ja Karisalmi). Heinäkuussa 1944 hän jatkoi postikonttorissa 2946 aina 17.11.1944 asti, jonka jälkeen vielä muonitustehtävissä/ Korkeakoski-Hamina aina joulun alle 1944. Kunnioitettava ura lottatehtävissä. Onkohan lottapuku vielä tallella vanhan kodin aitan lutissa? Itse asiassa minulla on nyt kaikki tiedot kirjoittaakseni hänestä Lottagalleriaan. Pääset sinne tästä linkistä. Minun kirjoitukseni ei ole vielä siellä. Niin nopea en ole. Nopeus on yliarvostettua, taisin arvostaa sitä aiemmin, mutta en enää. Vanhemmiten askeleet saattavat lyhentyä ja käynti hidastua. Syystä tai toisesta. Aloitin kirjoittaa tätä jo muutama päivä sitten. Vasta tänä aamuna sain lattiat imuroitua ja pyyhittyä. Se kaikki sujui loppujen lopuksi tunnissa välillä 8-9. Rojahdin sohvalle hikisenä, jotta tasaantuisin hetkisen, koska olin pian menossa terveyskeskukseen tapaamaan yhteyshenkilöäni.   Yöllä oli satanut ja ilma oli ihastuttavan raikasta ja tuoksuvaa. Vaikka siivosin vauhdilla, kävelin Hyrylän terveyskeskukseen oikein hitaasti. Odottaessani tapasin tyttäreni lyhyesti, sillä hän työskentelee samassa talossa. Ja eipä ole minulla koskaan ollut niin positiivista tapaamista yhteyshenkilön kautta. Meillä Keski-Uudenmaan Sotessa on toiminta vain parantunut. Oma yhteyshenkilö on hieno asia. Samalla kertaa tulevat kaikki asiat hoidettua ja vietyä johonkin vaiheeseen. Kuten olen ennenkin maininnut, jaan Facebookissa blogejani uudelleen luettavaksi. Luen ne itse ennen jakamista. Joskus saatan tehdä korjauksen, varsinkin, jos linkki ei toimi enää. Ne ovat minullekin aina kuin uusia. Huomaan, että on erityisen ”terveellistä” lukea niitä, koska olen kirjannut niihin myös tuntemuksiani ja jaksamistani. Keskitymme eläessämme yleensä kuluvaan hetkeen, joten olemme jo unohtaneet, mitä ajattelimme vuosi-kaksi sitten. Ja miltä meistä tuntui. Terveyskin saattaa rapistua miltei huomaamatta. Terveydenhoitajan kanssa tuli puheeksi päiväkirjan pitäminen, jos jokin terveysasia huolestuttaa. Siitä tuli mieleeni, että ehkä olisi hyvä kirjoittaa uusi postaus blogiini ”Näin selviän nivelreumasta”, jonne pääset tästä linkistä.  Viimeksi kirjoitin sinne kesäkuussa 2016 eli pian kolme vuotta sitten. Tässä välillä on elämässä ollut sen verran turbulenssia, etten ole paljon ehtinyt kiinnittää huomiota kaikkeen, mutta tänä keväänä olen alkanut ajatella, että ehkä pitää. Muuten, tuota nivelreumablogiani on luettu vuosien mittaan tuhottoman paljon. Siitä huolimatta sinnekään ei ole tullut paljon kommentteja.  Oikeastaan aivan hyvä, en edes osaa vastata kommentteihin. Onhan niin, että emme halua, että sairautemme ja vaivamme värittävät meitä liikaa. Espanjan matkalla selvisin pitkistä päivistä oikein hyvin. Otin aamulla yhden Burana 600:n ja se auttoi koko päivän, vaikka kulkuni oli hitaampaa kuin muiden. Ja sekös rassasi minua. Jalkani ovat viimeisimmän vuoden aikana kipeytyneet kovasti, lähes huomaamatta. Kipu tuntuu liikkuessa, rappuja kulkiessa, mutta niitä ei särje. Se ei kuulemma johdu nivelreumasta vaan kappas vaan, nyt alkaa nivelrikko iskeä minuunkin. Ehkä. Nivelreumani kun sanottiin aikanaan myös olevan nivelrikkoa! Siitähän äitini kärsi myös vanhoilla päivillään, mutta köpötteli vauhdilla kuolemaansa asti 88-vuotiaana. Nivelrikosta kärsii moni muukin, sillä se on maailman yleisin nivelsairaus. Keinoniveliä on nuoremmillakin. Mutta onko siis viimeistä sanaa vielä sanottu? Geeneissämme kulkee erilaisia tekijöitä, joista osa vaikuttaa terveyteen. Kuljin tässä kirjoituksessa äitini jalanjäljillä sodassa, mutta myös mahdollisesti geneettisesti. Nivelreumankin sanotaan olevan periytyvä, mutta en ole omassa lähisuvussani tavannut ketään, joka olisi sairastunut siihen. Nivelrikkoa lienee monella. Mikä altistaa meidät sairastumaan, se on sitten toinen juttu. Tässä linkki nivelrikon infopakettiin. Pitää minunkin tutustua.

Sopeutumisen aika

Viikon poissaolo kotoa tuntuu aina pidemmältä ajalta kuin se oikeasti on. On paljon tehtävää, hoidettavaa, ajateltavaa. Matkalla ollut ihminen on ehkä saanut myös uusia ideoita. Poissa ollessa on tapahtunut myös jotakin, joka vaikuttaa niin, että maailma ei ole sama kuin matkalle lähtiessä. Luonnon muutokset eivät ole olleet suuria. Pihan koristekirsikkapuut ovat kukkineet ja nyt puut näyttävät lähes syksyisiltä. Luonto on vain vähän kesäisempi kuin matkalle lähtiessä. 

En tiedä, mistä aloittaisiin. Matkan kokemukset, nähtävyydet, kaikki yhdessä on kuin suuri yhtälö. Viikon matkasta riittäisi kerrottavaa vaikka kuinka moneen blogiin. En tapani mukaan tule kertomaan paljon nähtävyyksistä, kokemuksista, säästä, ruoasta, asumisesta, omasta voinnista vaan aion keskittyä yksityiskohtiin, ehkä historiassa, alueen piirteissä, kasveissa ja tuntemuksissa. Siksi voin kirjoittaa milloin tahansa myöhemmin.

Matkan aikana luin joitakin matkablogeja liittyen niihin kaupunkeihin, joissa kävimme ja oleskelimme. Blogit.fi tarjoaa satoja matkakuvauksia ja hienoja valokuvia Andalucian kohteista. Meille matkalla tulivat tutuksi Sevilla, Gordoba, Granada ja Malaga.  Aloitin matkapäiväkirjan kirjoittamisen, mutta lopetin sen aika pian, koska kuviani selaamalla voin palata eri paikkoihin ja aiheisiin. Minulla ei myöskään ollut intoa kirjoittaa, mikä on kyllä puute. Kännykät ovat tuoneet sen verran uutta toiminnallisuutta ja ajankulua elämäämme. Ne tallentavat kuvat ja paikat paremmin kuin kynä. Täytyy myöntää, että ikä painaa minua. En jaksanut syventyä samanaikaisesti enää niin moneen asiaan. 

Alkuviikosta ajattelin, että aloitan kertoa jostakin pienestä asiasta saadakseni aikaa sopeutua.  Vietän tai elän nyt siirtymävaihetta. Tunnen usein, etten hallitse asioita samalla tavalla kuin ennen. Tänään en tiedä, mitä kerron. En ole edes saanut kuviani siirrettyä muistikorteilta kovalevylle enkä ole katsellut niitä.  Matka on silti vielä elävänä ja värikkäänä silmieni edessä. Kuulen äänet, haistan tuoksut, näen värit. Matka on kuin uni, jossa olen käynyt ja viipynyt. Mutta en osaa kertoa siitä. Matka laittaa usein asiat uuteen järjestykseen.

Olen jakanut Facebookissa vanhoja blogejani. Niitä lukiessani huomaan, että olen usein ennenkin ollut hämmentynyt. Puran sitä tunnetta usein kirjoittamalla. Toivon, etten koskaan kokonaan ja lopullisesti vaivu siihen hämmennyksen tunnelmaan, sekavaan olotilaan, joka on kuin musta yö metsässä.  Olen kirjoittanut ennenkin huonosta olostani, vaikeuksistani liikkua, väsymyksestäni, vaikken halua niiden määrittelevän minua. 

Viime vuonna matkan jälkeen koin samalla tavalla motivaatio-ongelmia. Koko elämäni on kesän 2017 jälkeen ollut yhtä motivaation hakemista. Kuin hakisin kadonnutta kanavaa, jota en koskaan löydä. Innostukseni on usein kiven tai kivikasan alla. Olen aivan liian herkkä. Se ei ehkä näy päällepäin, mutta se on joskus kuin sairaus. Lamaannun asioista, jotka toiset ohittavat olankohautuksella. Ominaisuus on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Olen peittänyt sitä rohkeudella ja kyvykkyydellä. En näytä herkkyyttäni muille ihmisille. Itken sisäänpäin. Lapsena kyyneleeni virtasivat kuin vesivoimalaitoksessa.

Edellä olevaan viitaten, ehkä on paras vielä viivytellä. On paljon muutakin käsiteltävää.Kaivan siksi tänään jonkun vanhan blogini ja teen tikusta asiaa, joka johtaa minua sitten jatkossa eteenpäin. Ehkä.

Osun aika pian melkein kuin johdatettuna bloggaukseni alkuaikoina yksitoista vuotta sitten 16.5.2008 kirjoittamaani tekstiin ”Aarrelaatikko”. Olen kopioinut siihen mm. koulutyttönä kirjoittamani kotiaineen ”Matkustamisen viehätys”

”Työviikon päättyessä on yleensä aika väsynyt. Olisi varmaan hyvä lähteä pitkälle kävelylenkille. Mutta jostakin syystä kalsean kylmä ilma ei houkuttele ulos. Aloin tutkia muistojen laatikkoa. Se sisältää vanhoja kirjeitä 1930-luvulta saakka, isäni sodanaikaista kirjeenvaihtoa, joulukortteja, omaa laajaa kirjeenvaihtoani 60-luvulla, kouluaineita, esitteitä. Muistoja muistojen perään.  Siellä koulutytön kotiaineessa löydän sen saman minän lähes muuttumattomana:

Matkustamisen viehätys

Auringon alkaessa hymyillä iloisemmin ja lämpimämmin ja kevään pilkistäessä talven harmaantuneen lumen takaa, ympärillämme vallitseva tunnelma myös aivan huomaamatta muuttuu. Sen viehättävä keveys ja uutuus aiheuttavat meissä ihmisissä jotakin, jonka vain me itse tunnemme. Jo kauan, kaukaisesta syksystä asti, se on tehnyt tuloaan, mutta vasta nyt se valtaa meidät kokonaan. Haluamme matkustaa etelän kevääseen nähdäksemme jotakin, mutta ennen kaikkea tunteaksemme itsemme uusiksi ja tuntemattomiksi. Pakenemme sanomalehtiä, jotka ovat tulvillaan tietoja matkoista vieraan nimisille tai koko elämämme ajan tuntemillemme paikoille. Emme voi kuitenkaan tehdä mitään; matkustamisen halu on vallannut meidät. Emme voi paeta sitä.

Miksi matkustaminen viehättää ihmistä? Pohdimme sitä usein, mutta emme koskaan löydä täydellistä vastausta. Ehkä etsimme jotakin, sillä koko elämä on etsimistä, kaiken mahdollisen etsimistä. Jos olemme ennen matkustaneet, haluamme matkustaa uudelleen löytääksemme sen, minkä olemme hetkeksi kadottaneet. Se on tunnelma, uusi viehättävä minä, vapautuminen perässä raahattavista asioista, ärsyttävistä ihmisistä ja kaikista arkipäiväämme kuuluvista, meitä kiusaavista jutuista ja hetkistä, jotka tulevat aina toistuvasti luoksemme masentaen meitä ja tehden meidät sellaisiksi, jollaisia emme halua olla. Matkustaminen siis vapauttaa meidät, mutta vasta sitten, kun todella pääsemme eroon kaikesta, mikä pitää meitä jokapäiväisissä pulmissa ja harmeissa, voimme nauttia matkasta, jolle olemme uskaltaneet vihdoinkin lähteä.

Kun olemme matkalla, olemme turisteja tai ainakin useimmat meistä ovat. Turistit herättävät huomiota. Heitä kutsutaan ulkomaalaisiksi ja heitä katsellaan. Mutta kaikille matkustamisen viehätys ei ole siinä. Turistina oleminen tavallaan vierottaa todellisesta elämästä, emmekä aina löydä sitä, mitä etsimme. Näemme vain muistomerkkejä, kirkkoja, vanhoja rakennuksia, mutta emme pääse sisälle niiden tunnelmaan. Juuri siinä, tunnelman löytämisessä, on se viehätys, minkä me viemme mukanamme tuleviin päiviin ja vuosiin. Meidän pitäisi etsiä ihmisiä, jotka ovat erilaisia, joita emme kotona näe, jotka ovat ainutlaatuisia ja kauniita. Silloin haluamme matkustaa toisenkin kerran ja huomaamme oppineemme jotakin. Ehkä emme enää ajattele niin paljon itseämme. Sinänsä jo se on suuri saavutus ja löytö. Se tunne kannattaa kokea toisellakin kertaa lähtemällä matkalle ja palaamalla haikein mielin takaisin.

Matkustaminen viehättää meitä kaikkina vuodenaikoina, mutta kipeimmin tunnemme halua lähteä keväällä. Silloin ei todellakaan tiedä, missä olisi paras olla, kotona seuraamassa kesän lähestymistä vai kaukana etelässä, Pariisissa, aamusumuisen Seinen varrella ihmeellisen kevään vaihtuessa kesäksi. Mutta onhan meillä myös mielikuvitus, miksi siis emme voisi kuvitella itseämme kaikkialle, matkustaa ajatuksissa! Onhan sekin meitä ihmisiä kiehtovaa matkustamista.

Kirjeenvaihtoystäväni Charles Ranskasta lähetti samoihin aikoihin kortin Bressuiresta (Deux-Sèvres), jossa hän kävi koulua. Sain häneltä myös kortin yöllisestä Pariisin Notre-Damesta.

Kirjeenvaihto maailman eri kolkissa asuvien nuorten kanssa oli maalaiselämän yksinäisyydessä elävän tytön henkireikä maailmaan. Ja onko mikään siinäkään muuttunut tähän päivään mennessä?  En tarvitse henkireikiä enää ehkä samasta syystä tai onko sekään oikeasti muuttunut eli ehkä tarvtsenkin?  Eikö kirjoittaminen tänne blogiin jo osoita sitä? Ihmiset ovat kuitenkin aika pintapuolisia tänä päivänä, paljosta virikkeestä huolimatta henkinen elämä tuntuu köyhtyneen ja pinnallistuneen.  Olen kuitenkin kiitollinen kaikista ihanista kohtaamisista. Eilen tapasin ihanan 83-vuotiaan naisen Karjala-talolla ja sain kirjeen ihanalta 85-vuotiaalta mieheltä. Joskus tuntuu siltä, että yksi ihmisen suurimmista onnenaiheista on se, että palaa viimeistään vanhetessaan niihin ihka oikeisiin asioihin. Ne tuntuvat jossakin vaiheessa elämää pieniltä ja turhilta. Mutta niin se vain on, että läheltään ja itsestään löytää onnen ja ilon. Ei tarvitse kauheasti yrittää ja suorittaa, siinä se vain on!”

Onko mikään muuttunut? Sitä tunnelmaa ja näkemänsä ja kokemansa sisäistämistä etsin myös nyt matkallani. ”Turisti” – sana tuntuu nyt vanhanaikaiselta. 1960-luvulla olimme vielä ulkomaille mennessämme turisteja, mutta nyt en koe sitä samalla tavalla. Eurooppalainen sukeltaa muiden eurooppalaisten joukkoon maanosan kansalaisena. Kansalaisuuskin tuntuu häipyvän, olemme maailman kansalaisia.

Tähän blogiin liittämäni kuvat ovat vuodelta 2008 paitsi pari viimeistä viime viikon matkalta.