Metsän antimia Talvitienmäen kupeessa

Minun pitäisi tehdä ihan jotakin muuta juuri nyt kuin kirjoittaa tänne.  Mutta koska aamupäivät ovat omaa luovaa aikaani, järkevät työt ja pakkotyöt on paras siirtää muuhun ajankohtaan. Kun vielä olen yöllä nähnyt ihania värikkäitä unia asioista, joita ennen kesäisin harrastin melkein yksinomaan, suon nyt itselleni tämän hetken koneen äärellä.  Viime yön unissani kiertelin marjassa ja sienessä lapsuuteni maisemissa. Elin uudelleen melkein unohduksiin vaipunutta aikaa, jolloin jaksoin vielä tehdä kaikenlaista loputtomiin.  Ehkä eiliset keskustelut ystävien kanssa herättivät uinuvan kohdan minussa.

Eihän nykyinen Talvitienmäki ole enää edes mäki!

Mustikkaa, vadelmaa tai muita marjoja täynnä olevat marjametsät ovat tosiasia, mutta yleensä niitä ei paljasteta muille. Sama juttu on sienien kanssa.  Täällä meilläpäin mustikkaa on kautta aikojen ollut jossakin Järvenpään pohjoispuolella.  Eräs kaukainen sukulaiseni soitteli eräänä kesänä ja kertoi niistä kymmenistä saaveista mustikkaa, joita hän vaimoineen oli kerännyt Järvenpään takaa. Olin silloin parhaillaan itse lähimetsässä Hyrylän takana ja yritin saada poimittua käsin kuten tapani on edes yhdet piirakkamarjat. Ahnaat konekerääjät ovat  yleensä ehtineet raastaa varvuista suuren osan marjoista. Kyselin soittajalta tietenkin hyvän marjapaikan sijaintia ja olisin lähtenyt mielelläni heidän seurakseen, kun metsässä on kiva kulkea muiden seurassa eikä ypöyksin.  Siiihen loppui keskustelu tästä aiheesta. Olin astunut kielletylle alueelle. Hyviä marja- ja sienipaikkoja ei paljasteta toisille, ei ainakaan kovin tarkkaan jollei ollenkaan.

Pellolta taloryhmää kohti, joskus 1980-luvulla. Seuraava kuva on  otettu tästä paikasta jonkin matkaa vasemmalla metsään johtavalta tieltä.

Tämä lienee ollut sitten eräs vanha tie Ahoisiin, tie, jonka varrelta peltoaukean jälkeen kuvaajan selän takana löytyivät ne hyvät sienimaastot. Sisareni Raija, kun hänen poikansa Julius oli 1 vuotias (kesä 1990)

Olin myös äskettäin lukevinani, kuinka joku lehdessä kertoi hyvästä mustikkapaikasta siellä jossakin Järvenpään takana. Nauroimme aiheelle eilen, koska koko loppupää Suomea on Järvenpään takana. Siis jälleen sama metsä. Ystävät olivat taas  käyneet jossakin Kärkölän takana vihjeen perusteella. Se "takana"menee ehkä sitten paikkakunnan mukaan.

Kesäisin tästä aiheesta keskustellaan paljon.  Mustikka-aika on lähestymässä loppua, mutta lupasin tällä viikolla lähteä etsimään sienimetsiä.  Joku porukasta  epäili, että varmaan ei vielä sieniä löydy.

Muistin, kuinka nuoruudessani joskus elokuun alkupuolella lähdin kotonani siellä Rengossa vierailulla olleen ystäväni Leenan kanssa iltakävelylle pitkin Ahoisiin johtavaa, Leveämäen ohittavaa  metsätietä.  Kuljettuamme tietä jonkin matkaa, ällistyimme valtavaa sienten paljoutta molemmin puolin tietä. Alkoi jo kovasti hämärtää eikä meillä ollut tietenkään astioita mukana. Keräsimme neuletakkimme ja hameenhelmamme täyteen. Se oli kuin unta.

Niissä samoissa metsissä kävin myöhemmin joka vuosi äitini kanssa. Siellä oli eri sienilajeille omat suosikkipaikat. Jostakin paikasta sai vaikkapa paljon haaparouskuja. Äitini tunsi lähimetsät erityisen hyvin.

Äiti kolmen tyttären kanssa tulossa marjoja poimimasta, taitaa olla 1960-lukua. Muistaakeni Harvian suunnalta. Olisimmko tulossa Ketukiveltä?

Usein käy niin, että hyvät paikat löytyvät, kun ei varsinaisesti ole edes marjaan tai sieneen menossa. Näin kävi jokunen vuosi sitten retkeillessäni Nuuksion kansallispuistossa.  Kun kävelee vähän kauemmas ihmisten ilmoilta metsät pursuavat marjoja ja sieniä. Onneksi mukana oli silloin muovipusseja, joihin poimin marjoja saaden aivakin käteni sinisiksi. Kun pari vuotta sitten menimme porukalla Nuuksioon, tosin eri paikkaan, mustikat olivat harvassa ja kaiken lisäksi eksyin pahasti ja jouduin kysymään tielle saavuttuani ihmisiltä, missä kohdassa oikein olin.

Nyt löysin viime yönä unessani paljon marja- ja sienipaikkoja. Jonakin aamuna tällä viikolla sitten katsotaan, minne joudumme. Itse haluaisin mielelläni jonkin verran sekasieniä, niitä, joita ryöpätään parissa vedessä ennen säilömistä.

Aloitin jokunen aika kirjoittaa maisemista, koska olen niihin mahdottoman lumoutunut.  Sieniretkelle lähdettäessä, se sama lumous kietoo minut itseensä. Kameran on pakko olla valmiina, että autoa ajaessakin voin ikuistaa minua inspiroivan maiseman.   Se ei hutaisten otettuna kuvana enää välttämättä ole niin inspiroiva.  Kun vierailin heinäkuun puolivälissä juuri noissa lapsuuteni maisemissa, silloinen ystäväni Tuula taisi olla kauhuissaan, kun jopa kotikylän läpi ajaessani otin valokuvia.  Eräs kohde ajaessamme Vehmaisten kylän ohi kohti Kaloisten kylää on Talvitienmäki. Siihen mäkeen liittyy niin mahdottoman paljon muistoja, että keventääkseni tulevia maisemajuttujani, otan palan tuosta mäestä tähän kirjoitukseeni.

Totesimme mäen olevan matalampi kuin ennen. Sitä on todennäköisesti loivennettu jossakin vaiheessa rajusti. Aikoinaan se oli mahdottoman korkea ja todella erinomainen laskea kelkalla tai suksilla. Niistä laskuista näin myös joskus aikuisena unia, taisivat olla hauskoja ja vaikuttavia. Mutta tuohon 2,5 kilometrin koulumatkaan kotikylästä naapurikylään Kaloisiin läpi metsän liittyi neljän kansakouluvuoden ajalta niin paljon muistoja, ettei mikään ihme, että niin merkittävä aika jättäisi jälkiään.

Siinä samassa nimittäin muistin myös äitini ja minun viimeisimmät yhteiset marjaretket juuri siihen mäkeen. Nyt sekin metsä oli hakattu pois. Se oli meidän viimeinen yhteinen mustikkametsämme. Kaikki muut metsät kuten se Kempon hyvä mustikkametsä  jossakin Ketunkiven takana oli jo silloin kaadettu. Äitini oli jo yli 85 vuotta, kun vielä ainakin kerran joka kesä siellä kävimme.

Joiltakin retkiltä mieleeni tulee yksityiskohtia. Kerran ukkosenilma yllätti meidät ja jouduimme pitelemään sadetta suuren kuusen oksien alla.

Toisella kertaa kuuntelimme, kun Toivolan Eeva oikeammin Toivosen Eeva ajoi jonkun toisen kanssa polkupyörällä ohi ja jutteli tutulla kuuluvalla äänellään jotakin tansseihin menosta. Eeva oli lapsuudessamme eräs kylän persoonista, joka asui talostamme katsottuna tien toisen puolen peltojen takana olevan mahtavan Leveemäen harjun laidalla. Hänen äänensä kaikui usein pellon poikki.  Tämä muisto lienee jo 1980-luvulta tai sitä aiemmalta ajalta. Huomasin keväällä Rengon uudella hautausmaalla käydessäni, että Eeva on ollut äitiäni vain kaksi vuotta nuorempi.  Ällistyttävää on, että Eeva on kuollut vain kaksi päivää myöhemmin kuin äitini, maaliskuussa 2003. Eevan elämä kiehtoi minua monesti ja ajattelin siitä löytyvän aineksia vaikkapa romaaniin.  Muistan hyvin, kuinka hän tarttui töihin miesten lailla. Minulla on ainakin yksi kuva  1940-luvun lopulta, jossa olen samassa kuvassa hänen kanssaan. Heinätöissä meidän pellolla.

Näin  tarinat lähtevät rönsyilemään. Olen viime viikot viettänyt tutkien ahkerasti Kuolemajärven Sirkiän sukua. Tutkimukseni on lähtenyt vain laajenemaan, kun samalla on tullut tutkittua Kukot, Riskit, Kirjoset, Rumpuset, Muuriset, Rusit, Rangit ynnä muut vanhat Kuolemajärven suvut.  Melkein aina ne rönsyt ovat löytäneet jotakin kautta takaisin alkuperäiseen sukuun, ettei tutkimukseni ole ollut turhaa. Onkin ollut raskasta havaita, miten ne entiset siteet ovat hajaannuksessa katkenneet emmekä enää tunne toisiamme samalla tavalla kuin aikoinaan. Siinä samalla sukuja tutkiessani ajattelen paljon kauemmas taakse ja yritän kytkeä historiaa mukaan.  Sukututkimus on muuttunut minulle pakkomielteeksi, mutta toivon, että kun saan sen haluamalleni tasolle, pystyn jalostamaan sitä. Tosin tuosta lienee nyt tullut elämänikuinen tehtävä. Eläväinen luonteeni kuitenkin kaivaa siihen jotakin muuta. Se selviää ajan kuluessa.

Metsäretket ja muut luonnossa vietetyt hetket kotitöiden lisäksi ovat tervetullutta katkosta mummon elämässä. Viime viikolla tyttäreni perheen koira Remu oli hoidossani perheen ollessa vierailulla Saksassa tapaamassa isää ja isoisää ja tämän perhettä Kielissä.  Vaikka olikin mukava kokeilla pitkästä aikaa elämää koiran kanssa ja saada taloon vipinää, ei se kuitenkaan sovi minulle pidemmän päälle.  Lenkille pääsen milloin tahansa yksinkin kameran kanssa kuten jo kautta vuosien tapani on ollut ja voin valita omat polkuni paremmin kuin koiran kanssa.  Koiran kouluttaminen ei jaksa innostaa. Muutenkin jokaiset menot pitäisi silloin miettiä eri tavalla, koska koiran jättäminen yksin pitkäksi aikaa raastaa sydäntä liikaa. Mutta hauskaa meillä oli Remun kanssa, hän toi varmaan kuitenkin sitä elämästäni usein nykyään puuttuvaa iloa.  Ilon puute juontaa kyllä näihin viime vuosien kokemuksiin ja sairastumiseen, mutta en halua puuttua siihen nyt.  Elämme elämässämme itse kukin niin erilaisia vaiheita, että kannattaa aina vähän odottaa, malttaa. Kaikki kumpuaa meistä itsestämme, ei niihin apu löydy toisista ihmisistä eikä eläimistä.

Viime viikolla hieno kokemus oli myös käynti taiteilija Eero Järnefeltin kodissa Suvirannassa, jonne kesäisin muutamana päivänä on järjestetty Järvenpään matkailutoimiston toimesta mahdollisuus vierailuun. Järnefeltin talo mahtavalla paikalla Tuusulanjärven rannalla valmistui ennen Halosenniemeä ja Ainolaa 1901. Olin yllättynyt siitä, että tontti oli kovin suuri eli 2 hehtaaria.  Eero Järnefelt osti alueen Järvenpään kartanolta ja arkkitehti Usko Nyström suunnitteli rakennuksen. Järnefelt asui siinä perheineen aina 1917 saakka, jolloin  he muuttivat Helsinkiin. Kesät, joulut ja muut juhlapyhät perhe vietti kuitenkin Suvirannassa.  Järnefeltin taiteilijatytär Laura muutti sitten 1933 taloon perheineen ja nyt siellä asuu Lauran poika Juhani Kolehmaisen vaimoineen. Juhani Kolehmainen piti muuten Tuusulan sukututkijoiden tapaamisessa viime keväänä erittäin mielenkiintoisen esityksen Tuusulan asutushistoriasta. Sen esityksen kuulisin joskus mielelläni uudelleen.

Muuten, Talvitienmäki lienee saanut nimensä siitä, että se on osa muinaista talvitietä, jota pitkin on aikoinaan päässyt oikaisemaan naapurikylään ja ehkä muuallekin talviaikaan. Nimittäin Rengon historiaa ( Hiekkanen, Härme. Rengon historia. Gummerus. 1993 s. 318) luettuani jäin pohtimaan paikkakunnan teitä.

 

Kirjassa sanotaan, että 1700-luvun karttatietojen mukaan Vehmaisista johti kolme keskeistä yhteyttä: tiet Ahoisiin, Lopen kirkolle ja Ourajoen kylään. Kirjoittaja viittaa Hans Fattenborgin  (1720-1790) karttaan. Tosin en usko nykyään enää mitään tuosta vain. Karttoja pitää mennä tutkimaan ehkä Kansallisarkistoon, josta löysinkin Astia-palvelun kautta Fattenborgin tekemät kartat: Vehmaisten rajankäyntikartta ja siihen liittyvät asiakirjat vuoelta 1751 ja myös isojaon kartan ja jakokirja vuodelta 1791. Ehkä niistä selviää jotakin teistäkin. Isäni 1930-luvulla koulutyönä tekemässä kartassa näemme myös talviteitä. 

Olihan se inspiroivaa aikaa..

Sormiani on syyhyttänyt koko ajan päästä kirjoittamaan, mutta kuten tavallista useimpina päivinä ei ole ollut sellaista rauhallista hetkeä, että pääsisin edes aloittamaan. Jos joskus pääsen kirjoittamisen alkuun, alituiset keskeytykset raastavat minut pian pois koneen äärestä. Sitten kun olisi taas mahdollisuus kirjoittaa, nälkä tai väsymys alkaa riepoa. Monet Karjalan matkan aikana ja nyt jo senkin jälkeen lupaamani asiat odottavat myös paneutumistani. Facebook on myös aikamoinen häirikkö, vaikka pyrin käymään siellä vain parisen kertaa päivässä.  Liityin tässä äskettäin siellä ryhmään Suomen kirkot ja hautausmaat, jonne innostuin laittamaan kirkkokuviani. Niitä onkin kertynyt melkoiset määrät ja on kiva saada niitä jonnekin foorumille. Maailmamme vaan alkaa olla niin täynnä valokuvia, kun kaikki niitä ottavat, että oma innostukseni laantuu aika nopeasti.  Niin käynee muillekin. Facebook on hyvä esimerkki, kaikki jutut, joita siellä tänään julkaistaan, ovat huomenna unohdettuja, vaikka ne edelleen löytyvätkin sieltä. Pinnallisuus on tämän päivän juttu. Aika on otollinen kaikille populisteille.

Dashalta Valkovenäjältä saamani tänään rekisteröity kortti.

Kirkot ja hautausmaat liittyvät myös tavallaan sukututkimukseen, minulle kovin rakkaaksi käyneeseen ”harrastukseen”.  Seuraan myös aiheeseen liittyviä facebook-ryhmiä.  Jos valokuvaajia on paljon kuten vaikkapa tuolla Karjalan matkalla olin huomaavinani, niin sukututkimuksen harrastus on myös tosi laajaa.  Laatu voi sitten olla jotakin muuta, ehkä juuri sitä pintaa kuten usein valokuvissakin. Meistä jokaisesta kehittyy pikku hiljaa omien asioidemme toimittajia. Kirjoittajia ja bloggareita on vaikka kuinka paljon. Saa nähdä, mihin tämä maailma vielä menee. Facebook on pinnallisuutensa vuoksi juuri omiaan tuollaiseen kevyeen raportointiin ja seurusteluun ja toisten juttujen julkaisuun ja jakamiseen.  Olen koko ajan toivonut sinne enemmän omaehtoisuutta, omia juttuja ja lisää syvällisyyttä, mitä jatkossakin haluan kannustaa.

Kollaasi Askaisten hautausmaalta, jota en sinne Facebookin kirkkoryhmään ole tohtinut siirtänyt. On jotenkin liikuttavaa, että olen kesällä 2006 kuvannut seppelettä sankarihaudoille laskevaa Kalevi Koskelaista, joka on sinne sittemmin haudattu. Ensimmäisen kuvan on ottanut pikkuserkkuni Helmi Salomaa. Toisen kuvan otin toukokuussa 2012, kun taidehistorian ekskursiolla kävimme tutustumassa Askaisten kirkkoon. Koska sinne on haudattu paljon alunperin Kuolemajärveltä evakkoon lähteneitä, kävin ohimennen kuvaamassa hautoja.

Onneksi täällä blogissani voin olla oma pitkäveteinen ja vakavamielinen itseni.  Saan kaikessa rauhassa kirmata omalla mansikka-ahollani ja tehdä majoja metsässä kuten lapsuudessani siellä kotona Hämeessä.  Kun vanhenemme lähipiirimme saattaa harventua koska siihenastisten ystävien kiinnostuksen aiheet entistä enemmän loittonevat omista. Tietenkin on hienoa tuntea ja ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja nähdä maailmaa monelta kantilta, mutta kaikkein hienointa on tavata ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa harrastuksiaan ja kiinnostuksen aiheitaan. Aika tulee erityisen kalliiksi vanhemmiten.  Katsotaanpa vaikkapa, miksi en ole enää aikoihin halunnut käydä ostoskeskuksissa. Kun menen kauppaan, menen vain hoitamaan jotakin tiettyä asiaa. Haluan päästä eroon kaikesta tarpeettomasta tavarasta.  Joidenkin tuntemieni ihmisten  mielestä olen vain muuttunut entistä tylsemmäksi. Tällainen pohdinta on myös aivan turhaa, mutta se kertoo minulle itselleni, että olen vain muuttumassa kokonaan omaksi itsekseni. Viime vuosien hirveä taival on päättymässä.

Tämäkin kortti toiselta Dashalta Valkovenäjältä tuli tänään rekisteröityä, kyllähän peltomaisemat vaikuttavat minuun.

Tämä kuva on taiteilijalta Frank Taylor Lockwood (1895-1965) ja olen sen joskus napannut netistä. Siitä näkee, mitä on silloin mielessäni pyörinyt. Aihe on ollut todella ajankohtainen tänäkin kesänä...

Jotkut asiat kulkevat edelleen mukana. Kirjoitin aamulla 11 postikorttia, jotka kävin myöhemmin postittamassa. Olen ollut melko laiska postcrossingissa viime aikoina, mutta en ole sitä aivan lopettanut. Jokin mahtava voima noilla postikorteilla on edelleen.  Tänään kortteja lähtee Taiwaniin, Tsekkeihin, Suomeen, HongKongiin, Kanadaan, Ranskaan, Puolaan, Japaniin, Australiaan, Sveitsiin ja Indonesiaan. Rekisteröin aamulla 7 korttia, joiden joukossa oli muutama mielenkiintoinen kortti sisällön kannalta ja pari kaunista korttia kuvan kannalta. 

Joskus saamani Kiinasta saamani postikortti

Postcrossingin yksi koukuttava tekijä minulle on niiden kautta oppiminen ja koko maailman haltuunotto. Korttien kirjoittaminen on minulle hetki rentoutua.  Ihmeellistä on vaikkapa se, miksi kiinalaiset postikortit ovat ulkoisesti niin tylsiä. Kun taidehistorian perusopintojen alkuvaiheessa, syksyllä 2009 tutustuimme kiinalaiseen vanhaan taiteeseen, innostuin aiheesta suunnattomasti. Kiinalaisen taiteen käsitykset  ”hyvästä taiteesta” poikkesivat eurooppalaisista ihanteista ollen aivan toisensuuntaisia.  Taiteilijan asema poikkesi Kiinassa länsimaiden vastaavasta. 

Harrastelijataiteilijat olivat varakkaita henkilöitä, jotka olivat hankkineet koulutusta ja heidän tekemänsä teokset ovat nimettyjä ja niistä on kirjoitettu paljon. Ammattitaiteilijat olivat käsityöläisiä ja tekivät töitä hoville. Heidän työnsä olivat ilman signeerausta,  työn tilaaja ja omistaja oli tärkeämpi kuin tekijä. Nämä oppineet harrastelijataiteilijat saattoivat tutkia jotakin aihetta kuten vaikkapa bambukasvia koko ikänsä. Bambun sanotaan symboloineen ikivihreytensä ja taipuisuutensa vuoksi täydellisen kasvatuksen saanutta herrasmiestä, joka taipuu olosuhteiden mukaan sopeutuen eri hallitsijoiden aikana yhteiskuntaan säilyttäen kuitenkin itsensä koskemattomana.  

Kiinalaisen taiteen materiaalit, formaatit ja aiheet olivat myös täysin poikkeavia eurooppalaisesta samanaikaisesta taiteesta. Tutustuminen Kiinan taiteeseen vaikkakin melko pintapuolisesti mutta lukuisin esimerkein, oli minulle silloin eräänlainen valaistuminen, joka vaikutti varmaan syvällisemmin kuin aavistin.  Keskiajalla Euroopassa elettiin aivan toisenlaista aikakautta verrattuna Kiinaan.  Joulukuun 2009 tentissä pärjäsin myös erinomaisesti nimenomaan tähän aiheeseen paneutumiseni vuoksi, esseekysymyksen tehtävänä oli esimerkein verrata kiinalaisten käsityksiä hyvästä taiteesta eurooppalaisiin ihanteisiin 1400 - 1600-luvuilla.  On vain valitettavaa, että ilman niin erilaisen kielen osaamista, on vaikea perehtyä Kiinan taiteeseen saati opiskella sitä perusteellisesti. Mutta enpä sinne enää suuntaisikaan.

Olisiko tuo edellinen korttikin  Ming-dynastian aikaisen taiteileilijan Shen Zhoun (1427-1509) taidetta kuten tämä Lukemassa syksyllä.

Taidehistorian 60 opintopisteen opiskeluni (perusopinnot 25 op ja aineopinnot 35 op) on nyt maalissa, sillä tänään sain Helsingin yliopistolta kirjekuoressa todistukseni, jotka kiitollisena vastaanotin. Viime vuonna kun näytti tosi pahalta, etten saa kaikkea loppuun saatettua. Tämän vuoden alkupuolella otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin seminaarityöni  ja viimeisen esseeni valmiiksi. Ja onpa tuntunut tyhjältä opiskelun loputtua, sillä se antoi elämään raikkaan tuulahduksen ja pisti ponnistelemaan.  Kun näin jälkikäteen ajattelen varsinkin aineopintojen eri vaiheita ja tehtäviä, ihmettelen joskus, miten loppujen lopuksi selviydyin niistä kaikista kunnialla läpi.

Viime viikolla vierailin lähellä lapsuuden maisemiani, kun Tuula kutsui minut  heidän kesämökilleen

Tämän kuvan aion lähettää Tuulalle, jos hänellä ei vaikka ole sitä. Hän oli lapsuuteni ystävä. Tässä kuvassa naapurukset Tuulan äiti Eeva vasemmalla ja minun äitini Helvi oikealla joskus 1940-luvuln loppupuolella. 

Nyt mieli halajaa vielä kirjoittamaan puhtaaksi tai purkamaan sanoiksi keväisen Rooman matkan ja ehkäpä vielä edellisen kevään Ahvenanmaan matkan ”kokemukset”. Tarkoitan kokemuksilla sitä, että kertaan ajatuksella kuvien ja materiaalin kautta kaikki vierailemamme kohteet sisäistäen ne itselleni.  Se vaatii kyllä paljon aikaa, mutta se voisi olla minulle väliaikaopiskelua ennen kuin aloitan jotakin muuta.  Kirjoitin opiskeluni vaiheista jonkin verran vanhaan blogiini, joka on nyt valitettavasti roskakorissa.  Kun nyt selaan opiskelun eri vaiheissa eri hakemistoihin kokoamiani kuvia, jotka eivät mitenkään kosketa käsittelemiämme taiteilijoita tai aiheita huomaan, että päässäni ovat pyörineet monet muutkin ajatukset opiskelun rinnalla.  Olihan se äärimmäisen inspiroivaa aikaa.

Jotenkin palaan aina myös näihin elämän huippuhetkiin elokuussa 2006 , kun Karjala-lehdessä luki: Kun pikkuserkukset löysivät toisensa - Se oli näyttelyn arvoinen tapaaminen.

Tavataan unikkopellossa

Sanat jäivät kaikumaan mielessäni, kun lähdin viime sunnuntaina palaamaan omaan tavalliseen arkeeni onnistuneen Karjalan matkan jälkeen.  Sanat lähetti mukaani matkalla ensi kertaa tapaamani Eila, kun hän lähti kohti rautatieasemaa paimiolaisen Vistamatkojen bussin jätettyä meidät Helsinkiin jäävät Kiasman pysäkille. On todella mukava saada joskus palautetta kirjoituksistaan ja matkaeväitä tulevaan.  Olen viime vuosina vajonnut niin syvälle omien murheideni kanssa, että usein tunnen niiden mukana ja niitä jauhaessani vetäneeni muitakin mukanani siihen samaan suohon.  Elämän suuret muutokset kolahtavat meihin lujaa ja kolhivat ja joskus polkumme eroavat ja toiset polut aukeavat edessämme. Mikään ei ole kovin vakavaa, vaikka välillä tuntuukin siltä. Jonakin päivänä kohtaamme, kun on aika.

Kuolemajärvi, Seivästö, Tammikko. Niemen keskellä oleva suuri vanha tammi tekee kuolemaa, Vain pari vihreälehtistä oksaa on jäljellä, runko on sammaloitunut vihreäksi. En edes uskalla ajatella Tammikon symbolin kuoleman merkitystä.

Matkan aikana ja erityisesti sen jälkeen jäin miettimään monia asioita, jotka liittyvät menetettyyn esi-isiemme maahan, jokavuotisiin vierailuihini siellä, tuleviin käynteihin Karjalassa, omaan toimintaani karjalaisissa yhteisöissä, sukututkimuksiin, historian tutkimukseen.  Samaa miettivät varmaan kaikki aktiivisesti Karjalan asioiden kanssa tekemisissä olevat. Facebookissa olevien useiden Karjalaryhmiin on kesän aikana liittynyt paljon uusia juuristaan kiinnostuneita henkilöitä. En voi välillä olla kommentoimatta, varsinkin jos henkilöt alkujuuret tulevat lähelle omiani. Siellä saisi päivät kulumaan nopeasti, Facebook on kuin huume, josta yritän nopeasti irrottautua ja pitää käyntini siellä kohtuuden rajoissa.  Päivien kuluminen aivan liian nopeasti on muutenkin tätä päivää. Aikani ei koskaan tunnu riittävän kaikkeen siihen, mihin olen sekaantunut sitten eläkkeelle jäämisen. Siitäkin on jo kohta täydet viisi vuotta.

Tästäkin on jo aikaa, kun Tammikkoon lähtevä joukko oli näinkin suuri. Kesällä 2006 (8.7.) peilasimme Hotelli Viipurin ikkunassa. Tyttärentyttäreni Anna oli silloin myös mukana.

En itsekään usein tajua sitä, mitä kaikkea olen ehtinyt tänä aikana tehdä, mutta halajan edelleen lisää. Henkinen ahneuteni on rajaton ja ahneushan on synti, kuolemansynti. Yleensä se käsitetään ahneutena omaisuuteen, rahaan  ja tavaraan.  Minun ahneuteni ei ole sitä. Olen jo pitkällä luopumisen tiellä. Viimeiset koettelemukset ovat siinä vielä edessä.  Loppuikäni aikana en mielelläni omista enää mitään kuin oman itseni, jos niin voi sanoa. Tietenkin ne kirjat ja paperit ja kortit… Niitähän tarvitsen omiin seikkailuihini , tiedon ja ilon lähteenä. 

Heinäkuussa 2006 (8.7.)  itse asiassa  melkein 7 vuotta sitten olin tutkimassa Tammikkoa äitini kartan mukaan pikkuserkkujeni Helmi Salomaan ja Kaarina Nurmisen kanssa.

Omistaminen tuli mieleeni, kun Karjalan matkan aikana jokin keskustelu sivusi sitä. Aiheena lienee ollut iänikuinen kysymys, jos saisimme Karjalan takaisin, mitä sitten tapahtuisi. Olen itse aina ollut Karjalan palauttamista kannattamassa ja valmis sinne lähtemään,  mutta eihän se toisi muuta kuin vaikeuksia.  Ihmiset haluavat omistaa.  Sukujen kesken syntyisi riitoja hienoista  kesämökkitonteista. Riittää, kun ajattelen vaikkapa omaa kotipaikkaani siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa, maailman kauneimmassa paikassa.  Ennen sotaa siellä asui 10 perhettä, joilla kaikilla oli paljon lapsia.  Pelkästään minun isoisäni perheessä oli 11 lasta, joille sittemmin syntyi lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Meitä on jo lähes 60 henkeä, kun teen pikaisen laskelman. Saman verran saattaa olla ainakin joissakin muissa perheissä. Kymmenellä perheellä saattaa olla ainakin 400 jälkeläistä, joista osa varmaan olisi ahne omaisuuden perään. Siksi onkin ehkä parempi, jos koko Karjala alkaa elää omaa erityistä elämäänsä.  Jokaiselle meistä muodostuu oma Karjalamme, idea tai ajatus, jonka alle voimme asettua aivan omien kiinnostuksen aiheidemme mukaisesti.

Mikähän on se minun Karjalani?

Ajatuksille ja ideoille voi olla vapaasti ahne. Onkin tärkeätä, että jokainen tuo oman näkemyksensä tutkittavaksi. Niitä aion jatkossa kerätä. Miten niitä jalostan, sen aika näyttää. Nyt riittää sukututkimus, historian tutkimus,  matkat Karjalaan, myös muiden juurille, keskustelut ihmisten kanssa, tiedon hankinta, lukeminen, lukeminen ja kirjoittaminen.  Kaikki kohdat sisältävät mielettömästi asioita, joita en edes mainitse.  Verkostoituminen venäläisten kanssa on toivomuslistalla. Siinä on paljon miettimistä, koska se ohjaa tulevaisuuteen ja meidän suhteisiimme jatkossa. En ole ollut erityisen kiinnostunut  tavanomaisesta seurustelusta nykyisten asukkaiden kanssa, joka on lähinnä ollut vierailuja nykyisillä paikoilla asuvien luona. Se on toki mahdollistanut paikallistutkimukset oman perheen kotipaikalla ja  mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa harrastelija-arkeologiaa. Jos vaikka se äidin pienenä lapsena kiviaitaan kadonnut  rintaneula löytyisi.  Muistotkin ovat niin omituisia.

Olikohan mummoni kasvimaa myös tässä?

Rintaneulan tarina on pieni kommentti äitini muistelmissa ja se liittyy vuoteen 1918. Suomen kansalaissodan tai sisällissodan katsotaan alkaneen Helsingistä  27.1.1918 tai toisten lähteiden mukaan venäläisten joukkojen aseistariisumisen aloittamisen päivänä Pohjanmaalla 28.1.1918.

Viipurin läänin historian osa VI:n ”Karjala itärajan varjossa” ensimmäisessä artikkelissa FT Jukka Partanen kirjoittaa, että karjalaiset katsovat sodan alkaneen jo viikkoa aiemmin Viipurista. Hän kutsuu sotaa väkivaltaiseksi amatöörien sodaksi , joka alkoi Karjalassa sisällissotana,  Helsingissä vallankumouksena ja Pohjanmaalla vapaussotana.  Karjalan kannaksella Kuolemajärvellä  Kämärän asemalla käytiin taistelua 28.1.1918 , kun valkoiset joukot yrittivät tuhota Pietarista saapuvaa punaisten suurta asekuljetusta.  Kuolemajärven historian ( Kuolemajärvisäätiö 1957) mukaan pitäjä joutuikin noihin aikoihin kokonaan  punaisten alaisuuteen.  Miehiä pakotettiin liittymään punakaartiin, taloja pakotettiin antamaan elintarvikkeita ja hevosia.  Tässä yhteydessä monet katsoivat parhaimmaksi paeta jään yli hiihtäen tai kävellen Lavansaareen. Näin kävi ilmeisesti myös isoisälleni, joka äitini mukaan lähti pikkuveli Väinön syntymäpäivänä 14.3.1918 piileskelymatkalle.

Huhtikuisen serkkutapaamisemme jälkeen serkkuni ovat Facebookissa käyneet jonkin verran keskusteluja perheen muistoista. Keskustelujen kautta syntyy uusia näkökulmia ja tarinat saavat väriä.  Äitini vanhempi sisar Lempi on tuolloin ollut jo 5 vuotta vanha ja on varmasti muistanut tapauksen tarkemmin kuin äitini. Sitä tarinaa on sitten jaettu myöhemmin syntyneille sisaruksille.  Kun punaisten joukkoa kivääreinen saapui Tammikkoon kyselemään, missä miehet ovat, isoäitini kerrotaan sanoneen miehensä lähteneen kalastamaan, olihan hän kalastaja.

Näyttelyä Viipurin linnassa. Valitettavasti en ymmärrä venäjää, mutta karttakuva liittyy venäläisten suurhyökkäykseen kesällä 1944.

Serkkuni Lasse Laurinpoika kirjoitti Facebookissa asiasta eloisasti:

”Punaisten joukko olikin karauttanut kylään muutamia päiviä miesten lähdön jälkeen. Kolme miestä kiväärit kädessä oli astunut myös Tammikon pirttiin, ja Ainolta oli kysytty missä isäntä on. Tämä oli sanonut että kalastamassahan tuo. Kun ei ole ruokaa. Miehet olivat kolunneet kaappeja ja muita paikkoja, eivätkä olleet löytäneet mitään vietävää. Yksi miehistä oli kuitenkin alkanut tiukata vielä isännän olinpaikkaa. Aino oli selitellyt ympäripyöreitä, ettei hän voinut tietää tarkalleen, merelle olivat menneet. Silloin oli yksi miehistä iskenyt kiväärinperää lattiaan ja huutanut : Sinun miehes on perkele lahtari, ja se tapetaan kun kiinni saadaan. Johon Aino oli rauhallisesti vastannut: Ei se lahtari ole. Kalastaja se on. Kyllähän se joskus on jonkun sian lahdannut omaan tarpeeseen, mutta ei se sitä työkseen ole tehnyt. Miehet olivat sitten poistuneet sen kummempaa vahinkoa tekemättä. Lauri kertoi minulle, että Lempi oli nimenomaisesti muistanut kiväärinperällä lattiaa hakkaavan miehen. Asiaa hän ei ollut luultavasti ymmärtänyt.”

Toinen serkkuni Lempin tytär Anneli täydensi äitinsä Lempin kertomusta: ”… että yksi miehistä oli ottanut hänet syliinsä hevosen selkään ja ratsastanut  jonkin matkaa ja tuonut sitten hänet takaisin.”

Minä kommentoin äitini kertomusta: ” Äidin kertoman mukaan toinen punikeista (hänen mukaansa niitä oli kaksi) oli ollut Ainon kotitalossa (Aikamies/Väisänen) renkinä, joten hän uskalsi miehiä jopa komennella. Kun rauha oli taas maassa, isä palasi kotiin päällään paksu harmaa turkki ja valkoinen nauha käsivarressa (olisiko todella mielikuvituksen kehittämää kuvitelmaa?). Mutta äiti muisti saaneensa tuliaisiksi rintaneulan, jonka hän hukkasi myöhemmin kiviaitaan eikä sitä koskaan löytynyt. Tuo tulee aina mieleen, kun palaan talon pihalle.”

Heljä Tammikon tiellä

Siellä talon pihalla emme nyt käyneet vaan ohitimme sen ja kuljimme niemen kärkeen asti. En ole vielä ehtinyt katsoa ottamiani videoita ja valokuvatkin saavat hetken odottaa käsittelyäni. Yritin aina muistaa, mitä olen ajatellut tutkivani, kun sinne takaisin pääsen. Usein kuitenkin innostun tapani mukaan liikaa.  Joka kerta jotakin uutta lähtee mukaan.  Koska olen niin mahdottoman paljon vuosien mittaan ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä, en enää vaivu hämärän nostalgian valtaan. Tällä kertaa keskustelin lyhyesti muutaman niemellä lomaansa viettävän ihmisen kanssa.  Alue toimii ilmiselvästi vapaa-ajan viettopaikkana, jolloin nautitaan ihanasta Tammikon luonnosta meren ja metsien ympäröimänä. Tällä kertaa siellä oli harvinaisen paljon ihmisiä, joiden joukkoon sulauduimme hyvin. Saavuttaessa niemen keskustaan,  alkaa puomilla varustettu alue, joka ymmärtääkseni kuuluu pietarilaiselle radiologiayhdistykselle kuten vanhempi tapaamani herra kertoi. Aiemmin siellä sanottiin olevan lasten sanatorio, mutta enpä siellä ole erityisen paljon lapsia nähnyt.

Jokaisella nytkin matkalla olleella on oma tarinansa kerrottavana. Toivon heidän kirjoittavan niistä ja erityisesti sukunsa muistoista. Paljon on kirjoitettu ja kerrottu, mutta itse kaipaan koko ajan lisää tarinoita, joilla voin täyttää omien tarinoideni aukkoja. 

Kuolemajärven Karjalaisten kylän koululaisia noin vuonna 1935

Matkan aikana haastattelin Toinia, joka on asunut Sirkiän suvun kantatilalla Karjalaisten kylässä, jossa minäkin kävin kaksi vuotta sitten. Hän on syntynyt 1928 ja muistaa kotipaikastaan ja silloisesta elämästä paljon. Kun vain löytäisin aikaa käydä kyselemässä  häneltä lisää kaikessa rauhassa itsekin haastatteluun etukäteen valmistautuneena. Nyt tutkimme hänen kuviaan ja hän tunnisti koulunsa luokkakuvasta suurimman osan lapsista.  Itse hän on siinä eturivissä pienenä ekaluokkalaisena.  Siellä on Sirkiän lisäksi Kirjosia, Rumpusia, Muurisia, Tähkäpäitä, Inkisiä, Riskejä, Ruseja, Leppäsiä, Mellasia, Mamioita, kaikki jo niin tutuksi käyneitä Kuolemajärven sukunimiä. Selaan nyt Kuolemajärven historiaa, jossa kerrotaan, että Karjalaisten kylän koulu perustettiin 1908 ollen pitäjän vanhimpia kouluja. Koulun yläkoulun opettajana oli koko sen toiminnan ajan sama mies eli Anton Junnola, joka heti valmistuttuaan  Sortavalan seminaarista oli aloittanut tässä koulussa ja palasi vielä 1942  sinne opettamaan ja lähti vasta pakon edessä, kun oppilaatkin lähtivät. Alakoulun opettajana oli Laila Riski s. Siltanen. Molemmat opettajat ovat muualta Suomesta lähtöisin.

Toini ja minä Viipurissa 6.7.2013

Matkaseurana Tammikkoon minulla oli sisareni Heljä ja Tuula Virsu Turusta. Tuulan kanssa jaamme saman innostuksen sukututkimukseen ja historiaan, jossa hän on kokenut tekijä. Onhan Riskin suku vain yksi suku hänen tutkimistaan, mutta juuri se on meitä erityisesti yhdistävä.  

On varmaan aika lopettaa tämä jaarittelu tältä päivältä. Onneksi siis muutamat jaksavat näitä lukea, vaikka kuten olen todennut kirjoitan pääasiassa omaksi ilokseni ja koetellakseni omaa päätäni. Tavataan jatkossakin täällä. Kiitos kaikille palautetta antaneille! Kommentit blogieni perässä ovat myös tervetulleita.

Viipurin kellotorniin ja linnan torniin en tälläkään kertaa ehtinyt kiivetä.

Kirjat vievät mukanaan

Sain äskettäin luettua Hilary Mantelin romaanin ”Syytettyjen Sali” (Kustannusosakeyhtiö Teos. 2012). Romaani on kirjoitettu alun perin englanniksi ja ilmestynyt 2012 nimellä  ”Bring up the bodies”. Suomennoksen on tehnyt Kaisa Sivenius. Kirjaa on edeltänyt maailmanmenestykseen noussut ”Susipalatsi”-teos, jota en ole vielä lukenut. 

En aio arvostella  kirjaa muuten kuin kertomalla, että se on melko vaikeata luettavaa valtavan henkilögallerian takia. Henkilöistä useampia kutsutaan kahdellakin nimellä, mutta myös lempinimiä käytetään. Satunnainen lukija, jota historia ei kiinnosta, jättää kirjan helposti  kesken. Kirjan alusta löytyy kylläkin henkilöluettelo ja yksinkertaistettu Tudorin kuningassuvun  sukukaavio, joista on apua. Jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut kerrata historiaa ennen lukemista. Sitä olenkin tehnyt nyt jälkikäteen koko ajan yrittäessäni kirjoittaa tätä päivitystä. 

Hamstead Heath joulukuussa 1985. Valokuva, josta aikoinaan lähti innostukseni valokuvakerhotoimintaan ja kilpailuihin. Mennyttä elämää nyt. Kuvassa kaksi sisartani ja toisen silloinen mies kipuamassa ihailemaan Lontoota.

Vaikealta voi tuntua myös se, että romaanin tarina kulkee melkein yksinomaan keskustelujen kautta, joita Thomas Cromwell käy itsensä, kuninkaan ja muiden henkilöiden kanssa punoen verkkoja ja suunnitelmia ihmisten ja ajan tapahtumien välille lyhyen ajan sisällä 1535- 1536. Toisaalta kirjoituksen tyyli preesensissä antaa tämän päivän ihmiselle mahdollisuuden olla lähes läsnä keskusteluissa ja siirtyä niiden kautta vuosisatojen taakse yhdeksi historian merkkitapahtuman todistajaksi tai silminnäkijäksi.

Hans Holbein nuoremman maalaus  Cromwellistä.

Thomas Cromwell on paljon haltija kuninkaan läheisenä miehenä toimien Henrik VIII:n pääsihteerinä ja valtionarkiston johtajana, Cambridgen yliopiston kanslerina ja kuninkaan käskynhaltijana ja Englannin kirkon päänä. Hän on alun perin sepän poika, joka on kerännyt oman kokemuksena ja taitonsa Euroopan eri maissa ja on nyt uransa huipulla. Hän on tuossa vaiheessa noin 50-vuotias ja pohtii usein myös omaa kohtaloaan suunnitellessaan kuninkaan eroa tämän toisesta vaimosta  Anne Boleynista. Tuohon lyhyeen aikaan sisältyy kuninkaan ensimmäisen vaimon Katariina Aragonialaisen sairaus ja kuolema.

Henrik VIII suunnilleen kirjan tapahtumien aikaan. Mahdollisesti myös Hans Holbein nuoremman maalaus

Kirjan luettuani, kuvani Henrik VIII:sta hiukan muuttui. Hänet tunnetaan yleisesti vaimojensa tappajana. Vaimoja oli näiden kahden ensimmäisen jälkeen vielä neljä. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin olemme historiankirjoista lukeneet. Asia nousi itse asiassa taas pinnalle, kun osuin netissä Iltasanomien artikkeliin, jossa kerrottiin brittitutkijan professori Kevin Duttonin psykopaattitutkimuksesta. Tutkija nimeää Henrik VIII:n pahimmaksi psykopaatiksi Englannin historiassa. Näköjään tutkimuksen kohteina olleiden joukossa on myös Henrik VIII:n ja Anna Boleynin tytär, Englannin myöhempi kuningatar Elisabet I.

En puutu sen enempää tutkimuksiin ja ota kantaa psykopaatteihin. Uutisointi asiasta kuin asiasta on yleensä meidän aikanamme niin mahdottoman yleisluontoista, että se johtaa auttamatta harhateille. Mutta onneksi se johtaa myös muuten eteenpäin, jos vain jaksaa seurata eteensä avautuvaa tietoa. 

Sensijaan kävin etsimässä tietoa kirjailija Hilary Mantelista ja osuin hänen puheeseensa, jolla hän oli suututtanut median ja loukannut ihmisiä. Puheessaan hän vertasi Marie Antoinettea, prinsessa Dianaa ja Gambridgen prinsessa Catherinea ja muitakin kuninkaallisia ja tuoden mukaan myös Henrik VIII:n aikakauden ja hänen vaimonsa ja mahdollisen biologisen tragedian koskien perijän aikaansaamista. Hänen pohdintansa laajenivat lopuksi koskemaan kysymystä monarkian sopivuudesta nykyaikaan.

On todella niin, että eipä tämä meidän maailmamme ole paljon muuttunut.  Olemme olevinamme vaikka kuinka kehittyneitä ihmisiä, niin samat asiat vaikuttavat edelleenkin siellä pinnan alla.  Niitä käsitellään, paljastellaan ja peitellään vain vähän eri tavalla kuin aiemmin, mutta samat lainalaisuudet vallitsevat. Tänään vain kaikki unohtuu salamannopeasti ja odotamme seuraavaa skandaalia. Huomenna tämän päivän uutiset on unohdettu.

Tässä olen tutkimusretkellä marraskuussa 2004 lontoolaisessa antikvariaatissa muiden istuessa pubissa.

Viime aikoina, kun olen yrittänyt tutkia karjalaista äidinpuoleista sukuani menemällä itse asiassa aivan liian kauas 1700-luvulle, aikaan, josta kirkonkirjojen antamat tiedot ovat katkonaisia ja usein myös virheellisiä ja  kun vielä olen tuijottanut  liian kauan samoja asioita yrittämällä löytää yhteyksiä päästäkseni eteenpäin, on virkistävää välillä leikkiä ja ”tutkia” jotakin, josta aineistoa riittää.  

Vaikka tänä päivänä kuninkaallisten kihlauksia ei solmita poliittisten näkökohtien määräämänä näiden ollessa vielä lapsia, ymmärrän hyvin Hilary Mantelin vertaukset naisen roolista kuninkaallisissa avioliitoissa (ja joskus muissakin, ainakin aiemmin myös meillä), tekisi mieli jatkaa aiheesta, mutta sen monimutkaisuuden ja ehkä myös ärsyttävyyden takia en tee sitä.

Prinssi Williamin puoliso  Catherine on näköjään saamassa Britannialle tulevaa kruununperijää enkä ole seurannut asian uutisointia yhtään. Me täällä Suomessa elämme omassa pienessä maailmassamme edelleenkin vähän ulkopuolella Euroopan, vaikka EU:ssa tunnumme olevamme koko ajan esillä. Se johtunee  uutisistamme ja niiden näkökulmasta.. Ulkomaisista online-lehdistä  Suomesta ei paljon tietoa heru. Mutta yhtäkaikki kuninkaallisten asiat ovat edelleenkin kiertämässä juttuina ympäri maailmaa kuten 1500-luvullakin. Välitystapa on vain muuttunut.

Henrik VIII  noin 17 vuotiaana kruunajaisten jälkeen vuonna 1509. Maalauksen tekijä tuntematon.

Nuori Katariina Aragonialainen. Michel Sittow'n maalaus n. 1503–1504, Kunsthistorisches Museum, Wien.

Palaan vielä 1500-luvun alkuun.  Katariina Aragonialainen, Henrik VIII:n ensimmäinen puoliso, syntyi 1485 Espanjan kuuluisan Isabellan (varusti mm. Kolumbuksen matkalle löytämään Amerikkaa)ja tämän puolison Ferdinandin nuorimpana tyttärenä. Katariina kihlattiin 3-vuotiaana Englannin kruununperijän kuningas Henrik VII:n pojalle Arthurille. Avioliitto solmittiin välittäjien toimiessa edustajina 1499 ja oikeasti 1501 prinssin saavuttaessa 15 vuoden iän.  Arthur kuitenkin kuoli pian kuumetautiin, johon Katariinakin sairastui.  

Kun Henrik VII kuoli hänen nuorempi poikansa Henrik VIII astui valtaistuimelle 1509. Vähän ennen kruunausta hänet oli vihitty veljensä lesken Katariinan kanssa. Walesin prinssistä ja prinsessasta tuli Englannin kuningas ja kuningatar. He olivat onnellisesti naimisissa 18 vuotta paitsi, että Katariinan raskaudet päättyivät useimmiten lapsen syntymän jälkeen lapsen kuolemaan.  Ainoa eloonjäänyt oli tytär Mary, joka syntyi 1516, mutta tytär ei tuolloin kelvannut kruununperijäksi. Katariina oli erityisen suosittu ja vieläkin häntä kunnioitetaan ja hänen kohtalonsa koskettaa.  Oli toki muitakin poliittisia ongelmia. Syytettyjen salin luettuaan voi hyvin kuvitella, miten taustavoimat toimivat ja ohjaavat hallitsijaa voimien haluamiin suuntiin. Valta, vallanhalu, raha, asemat ohjaavat yhteiskuntaa tänäkin päivänä. 

Muuten Syytettyjen salin molemmat kuningattaret synnyttivät kuitenkin Englannille hallitsijat! Katariinan tyttärestä Marystä tuli kuningatar kuten myös Anne Boleynin Elisabetistä.

Katariina pistettiin pois, koska hän ei enää pystynyt synnyttämään. Syitä avioliiton mitätöintiin löytyi. Samaa mallia käytettiin hyväksi myös tulevissa kuninkaan eroissa, mutta entistä julmemmin. Koska Katariinaan liittyvät tapahtumat olivat vastoin katolista uskoa, niin tästä kehittyi myös Englannin kirkon ero  Rooman vallasta ja maan omanlainen uskonpuhdistus, joka johti anglikaanisen kirkon syntymiseeen.

Hilary Mantel on kirjoittamassa kolmatta kirjaa Thomas Cromwellin näkökulmasta. Cromwellin itsensä kävi myös aika pian  huonosti, koska hänet mestattiin ilman oikeudenkäyntiä 1540 samana päivänä kun kuningas meni viidenteen avioliittoonsa.  Hän taisi liikaa sekaantua Henrikin avioliittojen järjestelyihin. Noista muutamasta vuodesta löytynee runsaasti romaaniaineksia ja lähdemateriaaliakin tuntuu olevan käytettävissä vaikka kuinka paljon. 

Tunnetumpi Cromwell oli kuitenkin Oliver Cromwell (samaa sukua ollen Thomasin siskon jälkeläisiä),joka 1600-luvulla hallitsi Englantia, Irlantia ja Skotlantia yksinvaltiaana parlamentin lopetettua monarkian. Tämä Cromwell kuoli luonnollisen kuoleman, mutta kun monarkia palautettiin ja Kaarle II palasi  1660, hänet kaivettiin seuraavana vuonna haudastaan Westminster Abbeyssa  ja teloitettiin ja häväistiin kuolleena.

Joltakin työmatkalta junassa Lontoosta etelään.

Satunnainen lukija voi alkaa perätä minulta "pointtia" tähän kirjoitukseeni.  Ehkä se voisi olla kaikesta maan ja taivaan välillä kiinnostuneen naisen harharetki aikaan joskus ennen.  Ollaan sitten Suomessa tai jossakin muualla Euroopassa. Kirjoittamalla pyrin jäsentämään sekavia ajatuksiani ja yhdistämään ihmiselämän lainalaisuuksia eri aikojen välille itselleni opiksi. Oikeasti haluaisin kirjoittaa enemmän suunnitelmallisesti ja jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Kun sellaista ei juuri nyt ole näköpiirissäja kun muutenkin tunnen tippuneeni kärryiltä, teen omia historialliskirjallisia harharetkiäni. Ja usein ne ovat vailla päätä ja häntää. Kirjoja putoaa luettavakseni. Eipä yksinäisellä vanhalla kääkällä ole paljon muuta tekemistä. No, tietenkin voin vapaalla ajallani tehdä puutarhatöitä, siivota, tehdä pikku retkiä  mutta ei aina huvita.

Kohtaaminen New Forestin kanssa. Taustalla kuuluisia Newforestin poneja. 

The Forest

Äskettäin aloin lukea Edward Rutherfurdin vuonna 2000 ilmestynyttä kirjaa ”The Forest”, jonka hankin aikanaan kohdatessani eräällä työmatkalla Englannissa alueen nimeltä New Forest. Romaani käsittelee kiehtovasti Hamshiren kreivikunnassa sijaitsevan Uuden metsän aluetta yhdistäen siellä asuneiden sukujen historian Englannin historiaan. Aikajänne on vuodesta 1099 vuoteen 2000. Kirjan lukeminen pisti minut tarkistamaan joitakin historiallisia asioita ja toi takaisin tuohon 1500-luvun alkuun ja edelliseen lukemaani ja kommentoimaani kirjaan.  

Olen parhaillaan 883-sivuisen kirjan  sivulla 487, jossa Englannin kuningas Kaarle II saapuu seurueineen metsään eräänä elokuun päivänä 1670 mukanaan Nell Gwynn, näyttelijä, kuninkaan sen hetkinen rakastajatar ja muuta seuruetta pääasiassa naisia. He eivät ole erityisen kiinnostuneita metsästyksestä vaan metsän Rufuksen puusta, tammesta, joka perimätiedon mukaan olisi kasvanut paikalla, missä 1099 normannikuningas Rufus kuoli nuoleen. Siis mahdottoman mielenkiintoinen romaani, jossa fakta ja fiktio kohtaavat. Haluaisin heti lähteä tutustumaan tuohon metsään. Tässä linkki Uuden metsän kansallispuistoon.  Mutta tämä onkin sitten toinen juttu paitsi, että nuo käynnit Englannissa ovat herättäneet mahdottoman mielenkiinnon maan historiaan.

En halua näissä kirjoituksissani toistaa ja kertoa asioita, joita netti on tulvillaan, mutta myös alleviivattuja kohtia klikkaamalla pääsee tutustumaan ko. aiheista kirjoitettuun laajempaan tietoon. Löysin jopa sivun, jossa pääsee aikalaisten kirjoittamiin kirjeisiin, runoihin ja muihin alkuperäisiin lähteisiin Tudorin ajan Englannissa ja hyvin laajaan henkilöitä koskevaan informaatioon. Nyt onkin sitten mielenkiintoista nähdä, mitkä kuvat valitsen tähän juttuun.  

Hyde Park. Lontoo.

Vaarallisen juhannuksen jälkeen

Vanhassa ”Polulle kauas”-blogissani kaikista eniten luetuin tai ehkä vain eniten avattu blogi kuviensa tähden kulki nimellä ”Vaarallinen juhannus”. Kirjoitin sen 19.6.2009.

Kirjoittelin menneinä vuosina todella ahkeraan kuten tein kaikkea muutakin enemmän.  Sitä voisin tässäkin pohtia, mutta jätän asian uinumaan ja annan ajan hoitaa. Nimittäin vaikeiden aikojen jälkeen edessä on usein auttamatta pohjaton uupumus ja muutoksen kohtaaminen, jolloin on paras antaa itselleen aikaa ja olla itsekseen. Nyt  minun on usein vaikea ymmärtää sitä mahdotonta innostusta, jonka turvin elin vuosikaudet ja selvisin läpi kaikkien vaikeuksien. Nyt kaikkein mieluiten kätkeytyisin kokonaan ulkomaailmalta. Se ei kuitenkaan ole mahdollista.

Tässä maisemassa koiranputket rehottavat entistä korkeampina ja entinen polkuni on lähes umpeen kasvanut ja ojan yli kulkevat laudat ovat mädäntyneet ja katkeilleet. Sen siitä saa, kun ei päivittäin kulje samoja polkuja. Kuljin tänään läpi pitkästä aikaa videoiden. Tämä kuva on aiemmilta vuosilta

"19.6.2009

Vaarallinen juhannus

Monenlaisia juhannuksia on vietetty, muttei koskaan näin ihania kuin nyt. Kun myöhään iltapäivällä nukahdin hetkeksi sohvalle lukiessani Tove Janssonin kertomusta ”Vaarallinen juhannus” luiskahdin ovelasti hetkeksi jopa unessani muumien maailmaan.  En olisi sieltä mielelläni pois tullutkaan.

Muumit ovat tulleet elämääni postikorttien kautta.  Lähettelen näitä kortteja ympäri maailmaa. Aika monelle kaukaiselle Postcrossing-harrastajalle minun lähettämäni Muumihahmo-kortti on ollut ensimmäinen. Vaikka Muumikirjoja on käännetty yli 30 kielelle, niin kaikki nuoret ihmisetkään eivät tunne niitä vielä. Itsekin olen vähitellen oppinut tuntemaan sen maailman kiehtovat ja viisaat hahmot.  Joka kerta lukiessani löydän myös jotakin, mikä saa minut hymyilemään. Kunpa mekin osaisimme suhtautua asioihin samanlaisella tyyneydellä kuin nämä hahmot, jotka uskovat kaikkien asioiden ratkeavan ennen pitkää.

” Hetken kuluttua Muumipeikon äiti sai ensimmäisen kerran tarkastaa keittiötään ylhäältäpäin. Hän tirkisti aivan lumoutuneena alas hämyiseen vaaleanvihreään akvaarioon. Liesi, pesupöytä, penkit ja likaämpäri häämöttivät veden läpi pohjalta. Mutta kaikki pöydät ja tuolit uiskentelivat ympäri ylhäällä katonrajassa. Kylläpä on kauhean hullunkurista, sanoi Muumimamma purskahtaen nauruun. Hän nauroi niin makeasti, että hänen täytyi istahtaa keinutuoliin, sillä keittiö näytti totisesti virkistävän uudenlaiselta.”

Tulivuoren purkauksen aiheuttama valtava hyökyaalto merestä on juuri juhannuksen aikaan peittänyt muumien asuintalon ja sen alakerta on veden vallassa. Muumipappa sahaa rikki lattian, jotta he pääsevät hakemaan alakerrasta aamiaistarvikkeita. Muumimamma miettii jopa, että onko hän muistanut kiertää kahvitölkin kannen kiinni. Muumipeikko sukeltaa alas ruokakomerolle ja tuo tarvittavan, myös sen kahvitölkin. Äiti henkäisee ilosta, kun huomaa, että hän oli toden totta muistanut kiertää kannen kiinni. Yhdessä he toteavat, ettei heillä ole koskaan ollut niin jännittävää aamua.

Tämä postikortin kuva on samaisesta tarinasta. Siinä pikku Myy on tulvassa löytänyt Muumimamman ompelukorin kellumasta ja kömpinyt angoralankakerän keskelle nukkumaan. Kori keinui kaislikkoon ja tarttui liejuun, kunnes ahvenkoukku tarttui siihen. Kaivattu Nuuskamuikkunen oli sattunut paikalle, (Tove Jansson)

Nuuskamuikkunen on Muumipeikon paras ystävä. Hän on kiehtova olento:

”Nuuskamuikkkunen oli rauhallinen ja tiesi valtavan paljon asioita, mutta hän ei puhunut niistä turhaan. Vain joskus harvoin hän kertoi matkoistaan ja silloin Muumipeikko tunsi aina itsensä ylpeäksi, aivan kuin olisi päässyt jäseneksi johonkin salaseuraan. Muumipeikko meni aina toisten mukana heti ensilumen tultua talvipesään. Mutta Nuuskamuikkunen lähti vaeltamaan kohti etelää ja palasi Muumilaaksoon vasta seuraavana keväänä.”

 

Tässä tarinan kuvassa Niiskuneiti ja Vilijaana poimivat kukkavihot ja tekevät juhannustaikoja. (Tove Jansson)

Tänä vuonna hän ei tullut, mikä on tehnyt Muumipeikon surulliseksi. Pikku Myy ja hänen siskonsa Mymmelin tytär pelottelevat, että varmaan Mörkö on syönyt hänet. Nuuskamuikkusella oli kuitenkin vielä eräs tehtävä tehtävänä, jonka saattoi toimittaa vain juhannuksena. Monivivahteinen, rikas tarina johdattaa usean opetuksen kautta lopuksi kaikki erilleen joutuneet hahmot takaisin yhteen perheen väliaikaisena asuinpaikkana toimineeseen teatterikulissiin kesken Muumipapan kirjoittaman näytelmäesityksen.

Muumit ovat viime aikoina olleet muutenkin kovasti esillä. Jopa tämän päivän Helsingin Sanomissa oli Jaakko Lyytisen  kirjoittama nimellä ”Muuministinen manifesti” otsikoitu kolumni, joka päättyy minua lohduttaviin sanoihin samasta ”Vaarallinen juhannus” –tarinasta:

”Ei vielä. Heillä oli aikaa; edessä oleva kesä oli pitkä ja täynnä lupauksia.”

Juhannusaatto on lopuillaan. Sää on ollut kolea, vaikkei paljon ole satanutkaan.. En viitsinyt lähteä valokuvaamaan noin pilvisessä ja koleassa säässä, vaikka eilen niin ajattelin. Koiranputkimetsä oli niin kiehtova kokemus, että haluan kokea sen uudelleen. Katselen tällä hetkellä maailmaa kotona joka päivä vähän eri näkökulmasta. Sänky on nyt olohuoneessa ja herätessäni näen isoista ikkunoista pilvet ja puun latvat tai voin seurata akvaariokalojen kisailua. Talon vesivahinko ei onneksi ole ollut hyökyaalto, joka olisi pakottanut menemään  katolle saakka katsomaan omaa kotia muumien tavoin ylhäältä alaspäin, mutta tämä tilanne  pistää  myös ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Se sai minut myös ottamaan omat asiani pöydälle. Se ei ole mitenkään uutta, että kun sen teen, jälki tulee olemaan perusteellista. Jotkut asiat ovat vain niin hirveän vaikeita syystä, että aikoinaan on lähtenyt leikkiin rakkaudella ilman mitään laskelmointia. Ja on ajatellut, että kaikki ongelmat pystyy selvittämään. Mutta on olemassa ongelmia, joiden edessä on voimaton  eikä pysty toista ihmistä auttamaan, jollei tämä edes halua muutosta. Jonakin päivänä sitten ei enää olekaan paluuta entiseen. Muumimamma osaisi sen varmaan kiteyttää pariksi sanaksi. Ne saattaisivat hyvien ystävieni tuen lisäksi auttaa minua tulevina viikkoina, kun tarvitsen ylimääräisiä voimavaroja.”

Nyt 18.6.2013

Tulevista viikoista tulikin sitten tulevia vuosia, jotka toivat eteeni yllättäviä asioita. Kesäkuussa  2009 olin vasta aukaisemassa ovia tulevaan. Nyt tekisin monia asioita toisin enkä menisi vaikeimman kautta kuten menin.  En luottaisi ihmisiin niin paljon kuin luotin, mutta jälkiviisaus ei auta.  Me olemme täällä oppimassa asioita ja joskus tarkoitusta on mahdottoman vaikea ymmärtää.

Tarinasta Taikatalvi, sopii tähän kesääni.

Muuten muumeista vielä. Sunnuntain Hesarissa oli taas runsaasti luettavaa, mutta paras juttu oli Venla Pystysen kirjoitus ”Kuka on Vilijonkan mies? Minäpä tiedän!” Hän oli esittänyt kysymyksen muumeista väitöskirjan tehneelle Virve Happoselle, joka ei tiennyt sitä. Mutta toimittajapa tiesi, koska oli 9-vuotiaana kirjoittanut Tove Janssonille ja kysynyt asiaa saaden vastauskirjeen. Kirjeen mukaan Vilijonkan mies on tutkimusmatkailija, joka on lähtenyt Borneon saarelle tutkimaan sen tuntematonta luontoa eikä hänestä siihen mennessä ollut kuulunut mitään.

Kirjoitellaan vaan edelleen ahkerasti kirjeitä, kortteja, päiväkirjaa ja blogeja. Ja muuallekin kuin Facebookiin, jossa virrassa asiat elävät vain niin kovin pienen hetken.

Tuusulanjoella

Harhautuksia

Kun alkaa tyhjentää papereita täynnä olevaa laatikkoa ja hävittää sieltä lehtileikkeitä, joita en ole koskaan ehtinyt mapittaa aiheenmukaisiin kansioihin, joutuu auttamatta erilaisiin tilanteisiin. En todellakaan pysty heittämään kaikkea tutkimatta pois.  Tässä eräänä päivänä työni keskeytyi heti alkuunsa, kun käsiini tuli Helsingin Sanomien 28.4.1998 ilmestynyt 20-sivuinen puutarhaliite.  Asuin tuolloin Helsingin Puotilassa ja haaveilin pääsemisestä takaisin maalle omakotitaloon, jonka ympärillä olisi puutarha.  Haave toteutuikin pari vuotta myöhemmin, mutta nythän sitä haavetta ollaan purkamassa.  Voin silti jatkossa edelleen elää ja touhuta virtuaalisesti erilaisissa puutarhoissa.

Puutarhoja ja kasveja koskevan kirjallisuuden aion säilyttää itselläni, sillä onhan tuo maaseudun, mullan ja kasvien elämä kulkenut rinnallani syntymästäni saakka.  Nyt en sitten tiedä, mitä teen näille kasveja koskeville lehtileikkeille. Hesarin tilaajana löydän artikkelit nopeasti netistä lehden arkistosta, mutta ilman kuvia ja muuta oheisaineistoa.

Tänään aamupäivällä...

Ymmärrän mahdottoman hyvin puutarhanhoitoa, kukkien ja yrttien kasvatusta koskevan kirjallisuuden kiehtovuuden.  Itse olen lukenut niitä kuten joku toinen lukee dekkareita. Käsittelemme aihetta myös ystävien kanssa todella usein. Tavalla tai toisella viljely jossakin muodossa on kaikkien ulottuvilla. Mainitsemassani Helsingin Sanomien laajassa puutarhaliitteessä käsiteltiin useita asioita ensin todeten, että ”puutarha on megatrendi”. Edellisen kesän hitti oli ollut amppelimansikka, joka sen saaman julkisuuden takia loppui kaupoista kesken. Nyt oli rönsyävä tuoksuvatukka valittu Taimistoviljelijöiden toimesta vuoden pensaaksi. Backaksen puutarhakeskuksen silloinen johtaja kertoi, että lamakaan ei vaikuttanut puutarhakauppaan.

Kyseinen Backaksen puutarha lopetettiin viime vuosikymmenen lopulla  ja sen korvasi tässä aivan kotini nurkan takana oleva S-ryhmään kuuluva  Kodin Terra. Ehdin monena vuonna täällä Tuusulassa asuessani käydä  naapurissa asuvan ystäväni kanssa ostoksilla Backaksen tilalla olevassa puutarhassa, jonka historiaan on linkki tässä. Lehden tilastojen mukaan eniten puutarhan hoitoa harrastavat yli 65-vuotiaat (70 % ikäryhmästä). Olen sittemmin elänyt oman puutarhani kanssa monenlaisia vaiheita ja olen tuonut sinne paljon uusia kasveja, mikä sekin lienee käynyt ilmi blogeistani,

Muissa puutarhoissa. Tässä Ainolassa.

 Puutarhakirja

Aikoinaan ensimmäiset kirjat monessa kodissa olivat Raamattu ja kotipuutarhurin raamattu, Frans Salosen puutarhakirja.  Kuka Frans Salonen?  Onpa jäänyt tämä asia minulta pimentoon, kun en ole häntä aiemmin noteerannut.  Tai jos sittenkin?  Kävelen kirjahyllylleni ja kas kummaa löydän kirjan ”Kodin puutarha”, jonka ovat kirjoittaneet Frans Salonen ja K. Jaatinen. Kirja on kahdeksas painos ja ilmestynyt vuonna 1950. Ensimmäinen painos on vuodelta 1933. Frans Salosen puutarha on sijainnut Sipoon Talmassa, siis aivan lähellä, K. Jaatinen liittyy alkukirjoitusten mukaan Karunaan.

Espan puistossa olen ottanut lukemattomia kuvia kautta vuosien. Runebergin patsatta siinä keskellä olen kuvannut edestä, sivusta ja takaa. Alemmassa kuvassa Fred ja Karin toukokuisen Suomen vierailunsa aikana. Tässä oli aikoinaan se "Suuri Vasikkahaka.".

 Espan puisto Helsingissä

Lehdessä käsitellään lukemattomia aiheita, joista jokainen voi johdattaa minut eteenpäin. Helsingin silloinen kaupungin puutarhuri Eeva Kuuluvainen on erään artikkelin keskiössä, jossa käsitellään Helsingin puistoja. Parhaillaan (siis 1998) kunnostetaan Esplanadipuistoa, joka työ on valmistumassa.

On siis sattumaa, että Espa on nykyään sellainen kuin on, sillä  ilmeisesti jo 1800-luvun alussa on suunniteltu kanavaa Töölänlahdelta Kluuvinlahden kautta Kaupunginlahteen (nykyinen Eteläsatama).  Paikalla oli kaislikko, jolle tuotiin täytemaata Ulrika Eleonooran kirkkoa purettaessa ja sen jälkeen vuonna 1818 alkoi keskisen Esplanadin tasoitus. Keskistä Esplanadia kutsuttiin ”Suureksi Vasikkahaaksi” ja Kappelin puoleinen pää oli ”Pieni Vasikkahaka”. Alueelle  tuotiin vuodesta toiseen täyttömaata.  Myöhemmin 1880-luvulla korotettiin Esplanadikatuja  ja samalla puistoa jopa toista metriä. Työt olivat päättymässä, kun Runebergin patsas pystytettiin 1885. Juutuin tuohon tarinaan, koska Esplanadin puisto on minullekin tärkeä jo pelkästään siksi, että olen ottanut vuosien mittaan siellä satoja valokuvia.

Postikortti. Kuva viittaa Muumilaakson marraskuun sivulle 114.

Muumien puutarha

Suvi Ahola kirjoittaa otsikolla ”Salainen puutarha parantaa”.  Aihe liittyy lastenkirjoihin, joihin voimme aina palata, vaikka meidät onkin karkoitettu paratiisista.  Puutarhakuvaajina hän ottaa Francis Hodgson Burnetin lisäksi esille Tove Janssonin kertoen esimerkkejä, jotka muuten kaikki liittyvät Muumimammaan ."Taikurin hatussa"  hän saa taikahattuun heitettyjen kasvinroskien myötä unissaan viidakon kasvamaan keskelle Muumitaloa. Ja tässäpä seuraa hyvä ohje meille, jotka joudumme luopumaan omista puutarhoistamme muuttaessamme kerrostaloihin:  Kun  "Muumipapassa ja meressä"  Muumimamma joutuu keskelle autiota Majakkasaarta, hän maalaa kaivatun puutarhansa valkeisiin kalkkiseiniin ja pystyy lopulta astumaan kuvan sisälle, oman mielensä maisemaan. Eivätkä ne esimerkit tuohon lopu, mutta jätän aihetta myös uusiin tarinoihin.

Henkireikä monelle tuntemalleni naiselle. Äitini oli suorastaan täysi ammattilainen kasvimaan hoidossa kun vertaan meidän muiden kokeiluihin. 

Muissa artikkeleissa käsitellään erilaisia kaupunkipihoja otsikolla ”Vihreä ikävä”, pihan eläinkuntaa ”Otuksia piha täynnä.” Mutta minne unohtuivat  lehtokotilot  vai eikö niitä vielä silloin ollutkaan puutarhojen riesana.

Herbaariot

Ja sitten vastaani ryöpsähtää koko aukeama tarinaa herbaarioista. Mitenkä saisin oman punakantisen herbaarioni lapsuudenkotini komeron vanhasta kaapista?  Helsingin yliopiston kasvimuseon  laboratoriomestari Roland Skyten mukaan ensimmäinen julkinen herbaario tehtiin Pohjois-Italian Padovassa 1545. Tuolloin kasveja kerättiin, koska renessanssi-ihmisen tuli olla kiinnostunut kaikesta. Tosin ne olivat 1500-luvulla vielä melko harvinaisia eivätkä niin perin tieteellisiä kuin myöhemmin.

Omiin kesiini liittyivät kasvien keruuretket  kotini  lähiympäristössä, koska 1950-1960-luvuilla oppikoulussa piti muutamana kesänä kerätä kasveja.  En muista, kuinka monena kesänä niitä keräsin ja oliko kokoelmassani loppujen lopuksi 150 kasvia kuten muistan.  Luin kesän 1961 päiväkirjaani ja löysin eräänkin retken kuvauksen, mutta enpä ollut sinne kirjoittanut, että retkellä keräsimme kasveja.  Tuossa iässä monet muut asiat olivat tärkeämpiä. Yksinkertainen tiiliprässini oli vanhan aittarakennuksen lutissa, jossa päiväkirjani mukaan usein oleskelin mainitsematta kuitenkaan tuota kasvien keruuta. Tuolloin se oli useimmiten aikamoista pakkopullaa, vaikka se nyt jälkikäteen kuulostaa kiehtovalta tekemiseltä.

Kukkien kuvat, siinä oli maisemakuvien lisäksi runko näyttelyilleni. Tässä Tuusulan rantatien galleriassa elokuussa 2006 tutkin Leilan kanssa näyttelyn tunnuskuvaa. Vasemmalla näkyy pikkuserkkuni Helmin taidetta, suuria öljymaalauksia. Puutarha-aiheissa riittää inspiraation lähteitä.

Ilmari Hiitonen – Arvi Poijärvi: Koulu- ja retkeilykasvio. Otava. 1959. löytyy repaleisena ja töhrittynä kirjahyllystäni. Se on ollut myös nuorimman sisareni Raijan käytössä.  Etusivulle olen kirjoittanut itselleni, että kesällä 1961 on kerättävä ainakin 40 kasvia, mikä tekisi yhteensä 110 kasvia. Toisin sanoen edellisenä kesänä on kerätty jo jotakin. Joka tapauksessa myöhemmin kasvit tentattiin ja olin ylpeä, että osasin ne kaikki latinalaisine nimineen. Nythän herbaariota on helppo pitää, kun sen voi perustaa alusta alkaen sähköiseen muotoon. Eivät enää edes kirkkaat kukkien värit haalistu ruskeiksi.

Kissat ja puutarha, nekin liittyvät asiaan. Tässä Manu haaveilee puutarhasta. Myöhemmin hän on päässytkin kuljeskelemaan vapaana. Seinällä Helmin unikkopuutarhamaalaus.

Palaan vuoden 1998 Hesariin, jossa riittää vielä juttua yrteistä, puista, niiden hoidosta ja leikkauksesta kuvineen. Valkosipulille uhrataan koko aukeama.  Minkähän jutun leikkaisin talteen vain joutaako koko puutarhaliite nyt lehtikeräykseen? Onhan se nyt pääpiirteissään käsitelty. Mainoksissa näkyviä markoissa olevia hintoja voisi toki vielä vertailla tämän päivän hintoihin.

Tässä muuten linkki useiden vuosien kiertoon omassa puutarhassani kautta vuosien. Olen varmaan jakanut sitä ennenkin, mutta nyt tulee uudelleen.