Vanhat blogit

Viime kerralla kirjoitin ja varmaan jo usein ennenkin, että voisin alkaa tuoda tänne vanhoja blogejani. Tässä kuussa tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin niiden kirjoittamisen. Olin samana vuonna myöhemmin jäämässä eläkkeelle. Kirjoittaminen oli minulle apuna tuossa suuressa elämänmuutoksessa. Siinä vaiheessa tiesin myös, että muitakin suuria muutoksia häämötti tulevaisuudessa, mutta aloittaessani kirjoitukset, en vielä rohjennut ajatella niin pitkälle. 

Roomassa  Pincion kukkulalla jättämässä jäähyväisiä Roomalle. (15.3.2008)

Jostakin syystä valitsin kuvablogi.comin, jossa aloin pitää Polulle kauas - blogiani. Itse asiassa vieläkin kaipaan kyseisen blogipohjan ominaisuuksia, joita oli helppo hallita ja ymmärtää. Sen toiminta lakkasi melkein yhtäkkiä viime kesän alussa ja kaikkien vuosien kirjoitukseni hävisivät bittien hautausmaalle kuten myös sinne siirtämäni yli 2000 valokuvaakin. Joku voi tähän sanoa, että mitä siitä. Netissä kirjoitetaan paljon sellaista, mikä saakin hävitä. Se on totta, kuvablogiin ilmestyi sen jässeniltä kaikenlaisia ihmekirjoituksia, joilla ei ollut päätä eikä häntää. Samoin joskus tuntui, että monet pitivät sitä vain valokuvien säilytyspaikkana, koska sinne ladattiin kaikki mahdolliset huonotkin valokuvat.  Mutta mikä olen arvostelemaan ja arvottamaan muiden toimintaa?  Siirryin sitten tähän Googlen bloggeriin, jota käytän edelleen.

Campo de Fiorella, jonne palaan huhtikuussa. (14.3.2008, sisareni Heljän ottama kuva)

Elämä on maailmassa sittemmin muuttunut entistä hektisemmäksi. Palaamalla lähimenneisyyteen vaikka vain tällä tavalla, esitän vastalauseeni tämän päivän äärimmäiselle pintapuolisuudelle yrittämällä ravistaa itsestäni pois sen vaikutuksia, joita joinakin päivinä en tahdo kestää.  Liityin Facebookiin vasta syksyllä 2008. Se suosii pintapuolisuutta, vaikka onkin erinomainen keksintö. Maailma muuttuu.

Jossakin vaiheessa mietin blogieni kääntämistä englanniksi. Tämän ehdin kääntää ja siksi annan surkean käännökseni näkyä myös täällä. Ensimmäisissä blogeissani en vielä käyttänyt  kuvitusta. Valitsenkin tähän suunnilleen samaan aikaan ottamiani valokuvia. Olin tuolloin juuri palannut Roomasta. Nyt olen ensi kuussa lähdössä sinne eli ympyrä sulkeutuu.

23.3.2008

Olisiko tämä harjoittelua tulevaa varten? Kokeilua. Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikään kuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat.  Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt  siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään.  Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä.

Mietinkin, josko voisin korvata tällä osan suhteellisen laajasta kirjeenvaihdostani ja päiväkirjan kirjoittamisesta. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia. Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. Etsivä löytää.

Manu keväällä 2008.  Tämä kuva on päässyt aikanaan myös omiin kortteihini.

Tänään olen yrittänyt kuvata Manua, tyttäreni perheen kissaa, joka on ensimmäistä kertaa hoidossani. Manu on nuori viime vuonna syntynyt reipas kissapoika. Hän on tutustunut talon joka nurkkaan ja kiipeilee estottomasti pöydillä ja hyllyillä ja välillä tiputtelee tavaroitakin.  En ole kylläkään jaksanut täydellä innolla paneutua kuvaukseen, koska nenäni vuotaa koko ajan. Yritin koko viime viikon Roomasta paluun jälkeen taistella flunssaa vastaan. Eilen tuntui, että olin jo voittanut taistelun. Kävelin vähissä vaatteissa sukkasillani pihakiveyksellä tutkimassa narsissien ja tulppaanien nousua kukkapenkissä. Ja nuha oli siinä.

Liityin siis tänään tähän kuvablogiin ja siirsin jo muutaman kuvan viime viikon Rooman matkasta sinne, tosin en vielä julkisesti katsottavaksi. Valikoin kuvat ensimmäisen päivän aineistosta. Työtä siinäkin on, koska neljän päivän aikana otin kahdella kameralla noin 1500 kuvaa. Täytyy todeta, että ne ovat todellakin vain matkakuvia. Lyhyt aika niinkin rikkaassa paikassa kuin Rooma, ei paljon jätä tilaa harkitulle ja valikoidulle kuvaamiselle. Ja kun paljon kuvaa, niin aina siellä joukossa on helmiä, ainakin itselle..  Eli kynnys on korkealla.  Katsotaan nyt, ehdinkö pienentää, valita ja siirtää loputkin kuvat sinne.  Päivä kerrallaan.

Kirjoitus julkaistu 22.3.2008 18:54

Roomassa 13.3.2008. (sisareni Heljän ottama kuva)

During Easter time I am wondering, could this be practicing for the future?  As a a kind of experiment,  Olen silloin tällöin käynyt lukemassa muiden blogeja. I have occasionally been reading other blogs. Olen ihmetellyt niiden paljoutta ja aiheita, joita riittää laidasta laitaan. I have wondered about the quantity and the abundande of topics. Toiset ovat todella hyviä ja kokonaisvaltaisia, ikäänkuin kirjoittaja kirjaisi ja kuvaisi sinne kaikki elämänsä tapahtumat. Some blogs are really good and comprehensive, as if the author would describe and file there all his life events. Ihmetystä ja kysymyksiä on mieleeni myös herännyt siitä, miten ihmeessä he saavat aikansa riittämään. Some wondering and questions have also arisen in my mind how on earth they get time to write and make that all. Kun on ensin koko päivän tehnyt töitä tietokoneen ääressä työpaikalla, niin ei kotitöiden, liikunnan, lukemisen, valokuvauksen, kuvien käsittelyn ja muiden harrastusten lisäksi tahdo enää riittää aikaa blogien kirjoittamiseen. When I have been working first the day long at the computer at the workplace, so I cannot imagine to have enough time still for blogging after household work, sports, reading, photography, photo processing and all other actvitities I have. Untakin tarvitsen ainakin 7 tuntia yössä. Actually I need still to sleep about or at least 7 hours  a night.

I was wondering to see if I could replace my relatively extensive correspondence and diary writing with blogging. Niitä olen tosin voinut harrastaa myös työmatkan aikana bussissa, jollen sitten ole lyhentänyt univelkaani. I have been able to manage doing the part of that all during my daily trips in bus, then if I do not have been takin a nap. Työmatkani kestää tosin vain noin 30 minuuttia.  But travelling takes only about 30 minutes. in the morning and in the late afternoon.Voit kuvitella, että se on tehokäytössä. You can imagine that my time is then in heavy use. Toisaalta en varmaankaan heti kehtaa pyytää ystäviäni lukemaan blogiani sen sijaan, että olisin muulla tavalla yhteydessä. On the other hand I might not now dare to ask my friends to read my blog, instead of being otherwise in contact. Monet tuntuvat paheksuvan myös koko blogiajatusta, koska siinä julkisuushaun leima. Many seem  to condemn  the whole idea of ​​a blog, as stamped  to search a kind of publicity or to loose somebody´s privacy? Mutta itse olen sitä mieltä, että kaikkea on kokeiltava. But actually, I think that everything should be tried. Etsivä löytää. Somebody, who is seeking will always find something!

Today I tried to capture Manu, the young boy cat of my daughter’s family, whom I take care now for the first time. Manu is a young happy cat born last year. He is familiar with every corner of the house and climbing on tables and shelves without restraint, and between the drip stuff.  I do not have enough strength to  active photography, because my nose is leaking all the time. Last week after returning from Rome I tried  to fight against the flu. Yesterday I felt that I had already won the battle.  I walked  on my socks on the yardstones studying narcissus and tulips rising in the flower bed. And flu was there.

So I joined today Kuvablogi.com and  transferred here few pictures of my last week's Rome trip, although  not yet publicly viewable.  I chose the images of the material shooted on the first day. A lot of work,  because during those four days I took using two cameras around 1500 photos.  I have to say that they are really only simple photos, not any ambitious shots. A short time in such a rich place as Rome, do not leave much room for deliberate and characterics photoshooting.  But when I take a lot of photos,  there are always some pearls, which are maybe such only for myself.  So my threshold is high.  Let's see now, if I have enough time to reduce, select, and move the rest of the pictures there.   

Writing published on 22/03/2008 18:54

Rooman kattoja

Harhailua ja hörhöilyä

Kun aamuisin herään, puhkun usein halusta päästä kirjoittamaan. Viime aikoina valitettavasti en vain ole ehtinyt yhtenäkään aamuna niin pitkälle. Muut arkiset askareet, nyt erityisesti tavaran vähentämiseen tähtäävät, johtavat toimintaani. Sitten onkin yhtäkkiä iltapäivä, tulee nälkä, pitää ehkä sonnustautua kylille käymään, koska maito on loppunut tai sitten tyttäreni tai lapsenlapseni poikkeavat vierailulle tai tulee yllättäen aivan jotakin muuta. Niinhän meidän kaikkien elämässä usein aika valuu käsistä.  Joskus ehdin aloittaa kirjoittamisen, mutta muiden toimien yllättäessä se sitten jää jalkoihin eikä enää illemmalla innostuta minua jatkamaan. Lopulta se unohtuu keskeneräisenä tiedostojen joukkoon.

Lontoo 1985. Olin sisareni Heljän kanssa vierailulla siellä silloin asuneeni nuorimman sisareni Raijan luona.

Omat asiani hämärässä ja ilmassa leijuvan epämääräisen tulevaisuuden suhteen eivät muilta osin ole edistyneet yhtään. Ainoa hyvä asia on, että kun olen itse päätöksen tehnyt, en enää huolehdi tulevaisuudesta enkä ajattele sitä. Valmistaudun vain hitaasti muuttoon jonnekin muualla, jos siihen nyt edes pystyy kunnolla valmistautumaan. Nuorempana muutot tulivat aina pyörremyrskyn tavoin ja olivat hallitsemattomia, mutta niistä on aina selvitty.  Nyt ajattelen, että mikään ei ole kauheampaa kuin terveyden menettäminen ja siitäkin selviää tavalla tai toisella kuten olen nähnyt ympärilläni.

Olen juuri pysäyttänyt auton nukahdettuani auton rattiin ja syöksyttyäni Nurmijärven Nukarissa pellolle 25.6.2009

Aurinko paistaa kirkkaasti valkoisiin hankiin. Aamun kirkkaan siniselle taivaalle on kertynyt valkoisia leijailevia pilviä. Taidanpa lähteä kävellen kauppaan saadakseni samalla hengitettyä keuhkoihini raikasta ja puhdasta maaliskuun ilmaa pölyisten kirjojen käsittelyn jälkeen.  Jäljelle jääneiden kirpputoriesineiden selvittämisen jätän toiseen kertaan.  Olenhan jo niistä luopunut, siksi jonnekin ne pitää sijoittaa/hävittää.  Jos ehdin, niin myöhemmin keväällä, varaan pöydän uudelleen. Kokemus oli tällä kertaa mukava, vaikka en siellä paikan päällä kovin mielelläni käynytkään. Tavaraa meni mahdottoman paljon kaupaksi, jos katson asiaa kappalemäärien kautta.  Ansaitsin yli 200 euroa, josta käteen pöytävuokran jälkeen jäi noin 150 euroa. Jos olin hinnoitellut jotakin vaikkapa 5 euroon, en välttämättä halunnut siitä kauppaa tehdäkään. Tulos syntyi pienistä puroista, pienistä hinnoista.

Jouduin työkaverini Katriinan kanssa jalkapuuhun 15.5.2007

Kaikki muu kiinnostava on siis viime aikoina jäänyt arkipäivän jalkoihin. Tällaiseen elämään Facebook on täysin omiaan. Siellä kertoo hetkessä sen hetkiset tuntemukset ja päivän tapahtumat tai kun ei kiinnosta tai ei jaksa, jättää kertomatta.  Oikeata kirjoittamista ja innostumista erilaisista asioista ei saisi koskaan unohtaa.  Minullekin teki todella hyvää keskustella vierailulla olleen ystäväni Irjan kanssa monista asioista. Meillä oli aikaa tavallista enemmän palata menneisiin aikoihin ja myös muihin kiinnostuksemme kohteisiin.  Ystävien kautta palaamme takaisin itseemme. Minäkin olen jo pitkään suorastaan vähätellyt itseäni ja kaikkea, mitä vuosien mittaan olen tehnyt, mutta nyt ymmärsin kaiken sen arvon. Toisaalta taidenäyttelyni, korttiharrastukseni, opiskeluni kaiken muun ohella on joskus muidenkin toimesta työnnetty roskikseen ja olen itse alkanut välttää aiheista puhumista, mutta jollei niillä ole muuta arvoa ollut, niin ne ovat ainakin antaneet minulle voimia jatkaa eteenpäin.  Kun vain aina muistaisimme antaa kaikkien kukkien kukkia ja kannustaisimme toisiamme.  Lyötyä ei pidä lyödä lisää.  Meidän kaikkien itsetunto ei aina ole vahvimmillaan. Ja vaikka olisikin, niin tarvitsemme toisiamme.

Satuin paikalle 30.5.2006, kun Porvoon tuomiokirkko oli palanut. Olimme retkellä Porvoossa asiakkaiden kanssa.

Kirjoittelin aiemmin todella runsaasti. Olenkin ajatellut elvyttää toistaiseksi vanhoja blogien hautausmaalle joutuneita kirjoituksia antamalla niille uuden elämän. Kirjoitukseni ovat tallella sekä tiedostoina että paperille printattuina. En ehkä julkaise niitä sellaisenaan vaan muokkaan niitä tarpeen mukaan täydennettynä.  Harva niitä on koskaan lukenut.  Siellä käyttämäni kuvatkin saavat uuden elämän, kun kaivan ne esiin. Siksi olenkin liittänyt tähän blogiini joitakin sattumanvaraisia kuvia vanhoista blogeistani selityksen kera.

Tuli tänään mieleen muustakin yhteydestä.  Kerran hevosia kuvatessani seuralaiseni sanoi, että vieraita hevosia ei saa kuvata eikä ainakaan  laittaa kuvia nettiin. Silloin laitoin vain tämän kuvan. 

Toisaalta olen viime aikoina usein ajatellut, että ehkä en jatka yhtään mitään aiemmin tekemääni. Onneksi voin laittaa nuo ajatukset tilapäisen väsymyksen piikkiin.  Kotiani selvittäessäni huomaan usein, kuinka hirveästi olen yrittänyt vuosien mittaan selvitä katsomalla ongelmista ulos.  Kaikki tekeleeni, harrastukseni, innostukseni ovat olleet erittäin tuottavia, koska ne ovat synnyttäneet niin paljon paperia. Kaikki on sellaista aineistoa, josta minun on vaikea luopua. Rakentelen kait vieläkin pilvilinnoja, että saisin niistä joskus jotakin aikaiseksi. Kaikki paspispahvit, kehystämäni valokuvasuurennokset, valokuvat yleensä, vanhat kirjeet, päiväkirjat, kirjat, kopiot, lehdet, postikortit, postimerkit?? Huone täynnänsä aarrearkkuja, digitoitavaa aineistoa.  Historiassa poikkeaminen, sukututkimus ja kaikki niihin liittyvä ovat mahdottoman kivoja ja minua innostavia aiheita.  Toisaalta ihminen muuttuu vanhemmaksi tullessaan enemmän itsekseen ja tuo kaikki juontaa jo lapsuudesta.  Minusta ei taida sitten millään saada koskaan pullantuoksuista, neulovaa mummoa saati iloista, matkustelevaa, tanssivaa senioria.

Nyt kyllä lähden ulos.

Viimeisin ulkomaan matkani oli vierailu Samoksella syksyllä 2008. Ei etten olisi halunnut, mutta ei ole todellakaan ollut varaa matkoihin.

Eräänlaista terapiaa

Olen parhaillaan hoitamassa itseäni nk. kirpputoriterapialla, itse keksimälläni hoitomuodolla.  Sen sijaan, että en pitänyt koko ajatuksesta lähteä myymään tavaroitani kirpputorille, ajattelin tehdäkin itselleni hyvää. Kun ryhdyin hinnoittelemaan sinne viemiäni tavaroita (hinta yleensä välille 0,50 – 2 e) ja sain vietyä ensimmäisen erän pöydälle, huomasin katselevani koko kotiani uusin silmin.  Voin myydä kaiken paitsi isoa osaa kirjoistani.  Pidän myös tarkkaa huolta siitä, että en heitä papereita ja keräämiäni aineistoja pois. Joka päivä esineitä siirtyy jonoon. Kun ne ovat menneet kirpputorille saakka, olen itse asiassa luopunut niistä lopullisesti, vaikkei myynti onnistukaan.

Maisema ikkunasta, jonka takana oli sänkyni vuosikaudet alkaen kesästä 1959 verholla eristettynä muusta olohuoneesta. Muistan elävästi, kuinka syksyinen maisema kirkkaankeltaisine poppelinlehtineen kiehtoi mielikuvistustani. Ikkunan puitteisiin kätkin aikanaan kirjeen muistaakseni itselleni löydettäväksi joskus vuosikymmenien takaa. En muista, kaivoinko sen jossakin vaiheessa sieltä pois.

Käydessäni tavaroitani läpi uusin silmin, tulin taas ajatelleeksi vanhempieni ja menneiden sukupolvien jäämistöjä. Lapsuuteni kotipihan vanhan aittarakennuksen parissa aittahuoneessa lojui sekaisin tavaroita, kirjoja, kenkiä, vaatteita, kattiloita, tavaraa, jota minun oli lapsena, nuorena ja myöhemmin edes vaikea katsoa, saati koskettaa. Nyt menisin kyllä mielelläni ne tutkimaan ja kirjaamaan saadakseni edes jonkinlaisen vinkin siitä, kenelle tai keille ne ovat aikanaan kuuluneet.

Saman rakennuksen lutissa ja muissa huoneissa on äitini ja isäni jäämistöä. Lisäksi koko vanha talo on täynnä jälkiä ja esineitä, jotka he jättivät sinne muutettuaan kaupunkiin. Näitä kaikkia tavaroita emme onnistuneet äidin kuoleman jälkeen selvittämään. Äidin kuolemasta tulee tässä kuussa kuluneeksi kymmenen vuotta.

Olisiko kesä 1959 ennen Patin kuolemaa, kesä täynnä ukkosmyrskyjä, veljeni syntymävuosi, karjalaisen mummoni kuolinvuosi?  Me sisarukset keskustelemassa.

Asiat jäivät kesken osittain siksi, että meidän sisarusten näkemyserot osittain erosivat eikä niillä ollut eikä ole koskaan edes mahdollisuutta kohdata. Minun on ollut aina hieman vaikea ymmärtää tavara- ja omistuskeskeistä ajattelua.  Jonkun toisen voi olla taas vaikea ymmärtää minunlaiseni ihmisen ajattelutapaa. Joku kolmas ajattelee toisella tavalla. Kaikkeen tavaraan sisältyy myös kysymys rahasta, vallasta ja rakkaudesta. Yhtälö on mahdottoman vaikea hallita.  Kaikista vaikeinta se on usein juuri perheissä. Siitä on myös vaikea keskustella, koska kaikki ajattelevat eri tavalla eivätkä voi edes myöntää, että toinen voi sittenkin ajatella eri tavalla.  Minulla ei silloin ollut enempää aikaa tuhlata hedelmättömiin keskusteluihin. Jos tavara voittaa ihmisten väliset suhteet, poistun aina suosiolla paikalta.

Samaan aikaan  kuin edellä ottamani kuva ikkunasta kohti isoa kanatarhaa. Noihin aikoihin ehkä juuri hoitelin kanoja äidin sairastaessa.

Minussa on ollut lapsesta saakka itämässä tahto siitä, että henkisen perinnön jatkaminen on kaikkein tärkeitä. Vanhempana muuttuessamme entistä enemmän omaksi itseksemme, nämä idut kasvavat kukiksi, vaikka meistä valmista tuskin koskaan edes tulee. Onhan tämä maailmakin muuttunut entistä omituisemmaksi ymmärtää. Hallita sitä emme voi. Sen vain tajuaa, että niinhän se on aina ollut. Kun lapsena ja nuorena mielikuvitukseni joskus keskusteli menneisyyden haamujen kanssa, se on todellakin ollut juuri tätä, missä nyt olen sisällä. Tuolloin aikanaan suurin osa virikkeistä tuli luonnosta ja lähiympäristöstä. Mielikuvituksen johdatellessa oli myös aikaa kirjoitella vaikkapa kirjeitä ja piilotella niitä tulevaisuuden ihmisten löydettäväksi.

Olen myös joskus hyvin varhain päättänyt mielessäni, että minulla ei ole mitään salaisuuksia, olen kuin avoin kirja.  Luurankoni kaapissa ovat olleet usein vain tekemättömiä, hoitamattomia asioita. Tämä on kuitenkin toinen juttu, mutta tavallaan kietoutuu noiden menneisyyden asioiden kanssa yhteen.

Kun kesällä 1999 tyhjensimme ”kanalanvintiksi” kutsumaamme rakennusta, siellä pölyn keskellä olivat myös äitini säästämät laatikot meidän lasten menneisyydestä.  Olin kuvitellut niiden hävinneen. Joku toinen olisi antanut niiden laatikoiden palaa poltettavan rakennuksen mukana, mutta minun oli pakko tutkia niitä vähän enemmän.  Siellä olivat myös siskojeni koulukirjat, kouluaineet, kalenterit, luonnoslehtiöt ja muistikirjat.  Pakkasin nopeasti osan mukaan, koska aikaa oli vähän. Tänään palasin ajatuksissani juuri näihin vanhempiemme rakkaudella säilyttämiin asioihin. Jokin tarkoitus niillä on, varsinkin jos niiden kautta löydämme jotakin tärkeätä.  

Monet taiteilijatkin etsivät vanhempiensa menneisyyttä kuten Tuula Lehtinen  etsi Viipurista.

Vierailin opiskelutovereideni kanssa hänen näyttelyssään "Kauneudesta"  Hämeenlinnan Taidemuseossa viime viikonloppuna ja kiinnitin erityisesti huomiota Viipuri-aiheeseen.  Aihepiiri toisaalta yleensä ja vanhempiemme jalanjäljet toisella puolella itäistä rajaa ovat koko ajan entistä enemmän esillä mm. Facebookin eri ryhmissä.  Se inspiroi, mutta pistää myös miettimään, miten itse aion edetä kaiken sen tiedon kanssa, joka hallussani on. 

Jos voisin valita uudelleen, tekisin aivan samoin, mutta olisin aloittanut jo paljon aiemmin. Monikaan ei ole nuorempana niin kaukaa viisas, että osaisi päättää, mikä on itselle tärkeää. Minäkin olen silloin tällöin joutunut ja joudun edelleen kohtaamaan kysymyksiä ja ihmettelyä, koska useimmille tuntemilleni ihmisille kaikki tavara esineiden muodossa on tärkeämpää kuin ”paperiroska”, se, mikä minulle on ollut jo kauan arvokkainta.  Voin sanoakin, että kaikissa hallussani olevissa papereissa valokuvien lisäksi on sukuni menneisyys, vanhempieni ja oma historiani.  Vie aikansa kuitenkin ennen kuin olen valmis purkamaan ja tulkitsemaan sitä omaa historiaani.  Tilanne on siinä aivan sama kuin muunkin historian kanssa.  Tarvitsemme aikaa ja aikaa. Nyt vasta olemme aloittaneet vanhempiemme historian kanssa. Oman käsittelemiseen kaikki eivät edes ehdi.

Tänäkin aamuna hinnoittelin taas ison kasan esineitä ja kun saan ne vietyä kirpputorille, olen luopunut niistä siis lopullisesti.

Kesällä 1959 kävi vieraita (Ruotsista). Veljemme oli syntynyt. Kuka otti kuvan? Nuo keskimmäiset aitat ylhäällä ja alhaalla olivat niitä "romuaittoja".

Ihan jotakin muuta

Maailma on valkoinen ja lisää valkoista sataa pilvistä. Minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuten vaikkapa hinnoitella kirpputorille ensi viikolla lähteviä tavaroita. Suoraan sanoen koko kirpputoriajatus ei huvita minua, mutta se on kuitenkin yksi tapa päästä joistakin esineistä eroon. Tai sitten ei.  Jos kauppa näyttää käyvän, vien sinne pikku hiljaa sellaistakin tavaraa, jonka olen aikonut säilyttää.

Tytöt pyöräilevät Rengon kirkon vieressä sillalla. Kuva on löyhä viittaus omaan lapsuuteen ja vierailuihini serkkuni Tertun luona, jonka perhe  asui vähän matkan päässä tyttöjen menosuuntaan.

Oikeastaan olisi mukava juuri nyt kaatua sohvalle kirja sylissä ja ottaa pienet päiväunet. Olen tällä hetkellä äärimmäisen allerginen kaikille asioille, jotka liittyvät minua vuosia rasittaneeseen juttuun.  Jos jotakin pientäkin ilmenee, olen vähän aikaa täysin rikki. Usein nykyään ihmettelen sitä, miten ylipäänsä olen kestänyt tähän saakka kokonaan särkymättä. Apuverkkoni ovat hajonneet tai en osaa enää niitä käyttää entiseen tapaan. Kun osun johonkin ongelmaan, saatan valvoa öisin yrittäen keksiä ratkaisua. Siksi olen tänään uupunut. En myöskään halua setviä asioitani enää kenenkään kanssa. Ehkä se on virhe.

Niin ja paljon muutakin tekemistä olisi, mutta en vain jaksa innostua oikein mistään. Olen monena päivänä selannut vanhoja valokuviani koneelta. Niitä katsellessani olen ihmetellyt ylenpalttista innostumistani asiasta kuin asiasta kaikkina noina menneinä vuosina sitten vuoden 2005.   Mistä kummasta olen ammentanut sen kaiken energian, jota olen pursunut. Olen varmaan ollut todella raivostuttava ihminen, liian aurinkoinen ja positiivinen, vaikka aihetta ei edes olisi ollut.  Olenko nyt sitten muuttunut normaalin tylsäksi?

Aino ja poikani Henri kesällä 1981

Viime viikolla kävin pitkästä aikaa tapaamassa hoivakodissa olevaa ex-anoppiani. Kun tulin sieltä, olisin voinut saman tien mennä nukkumaan, niin uupunut olin. Kun alkusyksystä kävin hänen luonaan ensimmäisen kerran hänen muutettuaan Tuusulaan hoivakoti Kerttuliin, puhkuin vielä intoa käydessäni häntä tapaamassa. Olin kiinnostunut kaikista muistakin siellä olevista ja kiertelin ympäriinsä. Tarjouduin jopa osallistumaan yhteisiin retkiin. Tällä kertaa eikä edes jo edellisellä kerralla minua ei vähääkään kiinnostanut kukaan siellä asuva.  Tunsin oloni lähinnä vaivautuneeksi tunkeutuessani heidän "kotiinsa".  Istuin Ainon kanssa runsaan tunnin verran jutellen niistä samoista asioista, joihin keskustelumme aina menee.  Sää, sää ja vuodenaika. Toki yritän johdattaa sitä muuallekin, mutta...

Mielenkiintoisinta oli, kun hän kertoi minulle muistavansa sen hetken, kun hänen muistinsa lähti. Hän seisoi isossa huoneessa ja muisti poistui hänen päästään. Tällä kertaa mukanani oli valokuva-albumi, jossa oli kuvia kesältä 1985. Teimme silloin matkan hänen luokseen Floridaan, jossa hän asui silloisen miehensä Jussin (John) kanssa.  Tämä oli juuri vähän ennen tuloamme joutunut sairaalaan, jossa hän myöhemmin matkamme jälkeen menehtyi.  Huomasin heti, että Ainoa eivät näyttämäni kuvat sen enempää kiinnostaneet, ikään kuin hän ei edes muistaisi sitä taloa ja uima-allasta, jonka reunalla hän istui katsellen poikansa ja pojanpoikansa uintia. Hän oli hoitajan mukaan kaatunut WC:ssä ja lyönyt päänsä. Minua varoitettiinkin heti tultuani paikalle. Hän näyttikin siltä, että olisi saanut kunnon iskun vasempaan silmäänsä. Koko silmän ympärys otsaan saakka oli yhtä isoa mustelmaa. Hän ei itse muistanut tapahtumaa.

Hän on tavallaan entisensä, muttei ole kuitenkaan.  Jokin iso pala on poistunut. Muistan, kuinka vielä muutama vuosi sitten meillä oli mielenkiintoisia keskusteluja aiheesta kuin aiheesta.  Sitten hän alkoi syödä niitä unilääkkeitä ja käsittääkseni väärinkäyttää niitä, mikä lopuksi johti muistin vaurioitumiseen.  Näin olen ymmärtänyt seurattuani hänen elämäänsä. Lääkkeet voivat olla apuna, mutta ne voivat myös aiheuttaa lopullisia menetyksiä.  Kunpa voisi aina pysyä niin skarppina, että tietäisi, mitä suuhunsa pistää.

Muisti on jotakin, jota meidän pitää vaalia.  Tästä pääset Muistiliiton sivuille,  jossa on paljon tietoa muistista, siihen vaikuttavista asioista ja  muistisairauksista.

Nämä Alexin kuvat tämän kirjoituksen yhteydessä ovat kaikki otettu 15. ja 16.2. eli siinä Alexin juuri täyttäessä vuoden.

Vierailun jälkeen aloin jo miettiä, mitä seuraavalla kerralla otan mukaan. Hänhän on siellä yksin muiden joukossa ja tuon ehkä tuulahduksen muusta elämästä. Kysyin nimittäin, onko hän ystävystynyt kenenkään kanssa. Hän totesi siihen, että kyllä siellä yksin ollaan. Muistisairaan elämä lienee toisessa ulottuvuudessa. Ehkä en edes pysty tavoittamaan häntä omilla toimintaterapiollani. Ehkä riittää, että käyn ja keskustelen sitten vaikka uudelleen ja uudelleen säätilasta.

Olen usein viime aikoina ajatellut jopa sitä, mikä vaikutus tällä minun elämäni vaikeimmalla asialla on tulevaan muistiini.  Omaan jaksamiseeni se on jo vaikuttanut suuresti ja se on myös syy sairastumiseeni, mutta kun vihdoin pääsen siitä eroon, toivunko entiselleni?  Ihminen kun sattuu olemaan mahdottoman herkkä kokonaisuus eikä useinkaan säästy kolhuitta vanhuuteen saakka.  Itse asiassa tuolloin Floridassa käydessämme Aino oli juuri minun ikäiseni. 

Alex tutkii omia vauvana jättämiään käden ja jalanjälkiä kummitätinsa,  pikkuserkkunsa Sandran kanssa.

Viime lauantaina juhlimme Alexin 1-vuotispäivää. Otin paljon valokuvia jo edellisenä päivänä, kun yritin saada aikaiseksi "virallista" syntymäpäiväkuvaa. En onnistunut siinä kovinkaan hyvin, koska niin vikkelä Alex on liikkeissään. Tässä minulla on toisenlainen, elämän alkupäässä oleva seurattava.

Lumisade tuntuu vain kiihtyvän. Sateet ovat hyvin inspiroivia. Lapsena ne pistivät mielikuvitukseni liikkeelle. Jotakin siitä on jäänyt muistini lokeroihin ja välittyy nyt tähän iltapäivän alkavaan hämärään.

Edellisen kaltaisia ajatuksia tulee auttamatta juuri tällaisina väsyneinä päivinä, kun kaikki suunnitelmat saada aikaiseksi jotakin mielekästä, tuntuvat vetääntyvän kauas harmaaseen talvimaisemaan. Ehkä huomenna taas jaksan jotakin ihan muuta. 

Enkös saakaan kakkua?

Kirjoitetaan vaan kortteja ja kirjeitä

Tänään kuten usein muutenkin minulle käy seuraavasti. Käyn hakemassa päivän postit postilaatikosta. Usein joukossa on muutama postikortti, joita saan ollessani mukana postcrossingissa, maailmanlaajuisessa postikorttiyhteisössä. Joskus siellä saattaa olla joku muukin postikortti tai jopa aarre, kirje.  Katson ensin postikorttien kuvia, sillä kuvat innostavat minua ja kulkevat tekstin edellä. Saatan saman tien alkaa suunnitella omia postikorttejani, penkoa vanhoja kortteja tai sitten alan kirjoittaa jonkin pienen aiheen innoittamana. Ehkä alankin lukea kirjaa, johon kuva minut johdattaa.

Kuvat ovat minulle elämän suola, joita ilman en osaisi elää. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä tärkeämmiksi ne ovat muodostuneet. Siinä tuskin on mitään erikoista, sillä maailma on täpösen täynnä kuvia. Toisaalta voisi luulla, että niihin olisi jo kyllästynyt. Näemme kaikkialla kuvia, paikoillaan olevia, pysähtyneitä hetkiä kuvana, liikkuvaa kuvaa. Kaikki valokuvaavat koko ajan. Facebookissa jaetaan koko ajan kuvia, valokuvia ja piirustuksia. Siellä on jopa ryhmiä, joissa kerätään ja julkistaan valokuvia jostakin tietystä aiheesta. Ennen Facebookia lähetimme sähköpostissa erilaisia kuvakertomuksia, joihin oli valittu kauniita kuvia sanallisen tarinan kuvittamiseksi. Voin tehdä sen johtopäätöksen, etten todellakaan ole yksin vaan kuvat merkitsevät muillekin hyvin paljon. Toisaalta kuviin voisi olla jo kyllästynytkin, mutta..

Margarethe pikkutyttönä, ehkä Stettinissä, josta hän oli alunperin kotoisin. Stettin oli vanha saksalainen kaupunki Pommerissa, mutta on vuodesta 1945 kuulunut Puolaan. Tässä linkki Pommeriin karttaan vuonna 1905 sellaisena, kun se oli Margarethen syntyessä  (1909)  oli.

Monet blogikirjoitukseni saavat siis alkunsa kuvista, joita pyörii ympärilläni eri muodoissa, itse tekemiäni, valokuvia, postikortteja ja kirjojen kuvia. Joskus minusta tuntuu, että elän itsekin kuvassa, joka päivä erilaisessa.  Niin käykin loppujen lopuksi, sillä kun olen poistunut tästä maailmasta, jään omiin kuviini elämään.

Mutta miksi vänkään niin mahdottomasti jonkin sortin tutkijaksi, kun fantasia voisi olla minulle se oikeampi? Aina ennenkin todellisuus ja taru ovat taistelleet sisälläni. Kun tänään saamani postikortin innoittamana pengoin laatikoitani etsien vanhojen postikorttien joukosta jotakin sitä kuitenkaan löytämättä, muistin kesken kaiken kirjan, jonka aivan varmasti muistan kirjoittaneeni hamassa lapsuudessani. En ole aivan varma asian todenperäisyydestä, mutta vuorenvarmasti asia aina silloin tällöin palautuu mieleeni. Ehkä jonakin päivänä löydän paksuun vihkoon kirjoittamani käsikirjoituksen jostakin noista paperia pursuavista laatikoistani ja voin vihdoin hakea itseni tai oman kuvani sieltä pois, sen vihon sivulta, johon olen piirtänyt tekstin joukkoon romaanini sankarin, itseni. Ehkä voin jatkaa sitä, julkaista sen. Nyt vihdoin, kun se on vuosikymmenet odottanut minua menneisyydessäni, unessani.  Sillä joskus uneksin siitä ja toisinaan epäilen kaiken olevan valveunta. Onko tämä alituiseen palaava muistikuvani totta vain olenko sen kehittänyt mielessäni?  Emme voi kiistää ihmismielen omituisuutta. Järkevilläkin ihmisillä on mustat kohtansa.

Tässä Christina isänsä ja mummonsa kanssa Fiefbergenin kylän raitilla. Oli kesä 1985.

Omien vanhojen kirjeiden ja kuvien penkominen tekee minut aina vähän surulliseksi. Ne kaikki kortit laatikoissaan, omani ja vanhempieni, tuovat mahdottoman paljon muistoja mieleen. Korttien joukossa oli ihanan ystävällisiä kirjeitä entiseltä saksalaiselta anopiltani, joista erästä aloin lukea.  ”Meine liebe Merja”, toi kyyneleet silmiini. Vaikka lähdin ja jätin hänen poikansa tuota kirjettä kymmenen vuotta aiemmin, niin hän edelleen kirjoitti minulle lämpimästi ja otti osaa silloiseen elämääni. Olin varmaan yhtä lempeä ja ystävällinen kirjoittaessani hänelle lapsistani, joihin hän palaa kirjeessään. Hän kertoo täyttävänsä seuraavan vuoden huhtikuussa 74 vuotta ja toivoo pysyvänsä terveenä, että saa kasvatettua jo kuolleen vanhimman tyttärensä Ingeloren nuorimmat lapset aikuisiksi. Hänellä oli siinä vaiheessa 22 lapsenlasta ja 2 lapsenlapsenlasta. Tyttärelläni on Saksassa suuri suku.

Kuvat ovat johtaneet minua  ja  johtavat edelleen moneen eri asiaan. Kirjeideni mukana olen aikoinaan lähettänyt paljon kuvia. Christinan isoäiti ”Oma Margarethe” katseli kirjettä kirjoittaessaan kuvia lapsistani. Hän totesi silloin 13 vuotiaan tyttäreni näyttävän jo pikku daamilta. Olin kertonut myös silloin pari vuotiaasta villikkopojastani Henristä, sisarelleni syntyneestä pojasta, omista vanhemmistani, joihin kaikkiin hän kirjoittaessaan palaa ja lähettää myös terveisiä. Kirje sisältää paljon asioita minulle tutuista henkilöistä. Lopussa vielä kirjoittaa joitakin rivejä Christinalle ja sujauttaa kirjeeseen vielä vähän ”taskurahaa”, jolla tämä voi ostaa jotakin pientä kivaa. Kolme vuotta myöhemmin kävimme Saksassa ja tapasin hänet viimeisen kerran.

Tässä  ensimmäinen  ottamani valokuva Christinan isästä kesällä 1968.

Emme enää kirjoita tuollaisia kirjeitä kuin harvoin. Viime vuosien aikana olen välillä innostunut kirjoittamaan, yleensä ikäisilleni tai vanhemmille ihmisille, koska ehkä oletan heidän vielä muistavan, mitä kirjeiden kirjoittaminen on ja arvostavan niitä. Vanhojen tallella olevien kirjeiden mukana voin palata vaikkapa nuoruuteeni 1960-luvulla. Saan myös hienon päiväkirjan tyttäreni elämän alkuvaiheista äidilleni kirjoittamistani kirjeistä ja häneltä saamistani. Äitini sodan jälkeen sukulaisilta saamat kirjeet tarjoavat myös kutkuttavan kiinnostavan näkökulman 1940-luvun loppuvuosiin. Olen usein miettinyt, miten toisin niitä esille. Ehkä saan ne kudottua jonkin tarinan joukkoon.

Kesällä 1997 Fred , poikansa Boris (tyttäreni velipuoli) ja silloinen ja nykyinen puoliso Karin vierailivat Suomessa. Vein heidät Suomenlinnaan ja pääsin itsekin kuvaan.  Karin ja Fred ovat tulossa toukokuussa Suomeen.

Kun joskus olen maininnut postikorttiharrastuksestani, on sen kalleutta kauhisteltu. Mikä tässä ajassa on vialla, kun kirjeiden ja korttien kirjoittaminen nähdään kalliina? Soittaminenkin on monen mielestä kallista. Mistä me mieluummin sitten maksamme? Kortin ja erityisesti kirjeen kirjoittaminen pistää meidät keskustelemaan kohteen kanssa läheisemmin kuin mikään muu. Keskitymme antamaan vastaanottajalle palasen omasta elämästämme. Omat kirjeeni ja korttini ovat tulevaisuudessa harvinaisuuksia.

Vasemmalla Christel, Fredin vanhimman veljen (velipuoli) vaimo, joka oli minulle suureksi avuksi muutettuani kielipuolena Saksaan. Christina keskellä ja kaksi hänen serkkuaan, molemmat  hänen isänsä sisarpuolen tyttäriä. Saksalaisilla oli aina paljon kotieläimiä, ankkoja, hanhia ja kaniineja.

Ja vaikka innostun jostakin kuvasta, niin kun se lähtee viemään minua eteenpäin, lopputuloksessa ei enää tunnista sitä alkuperäistä kuvaa vaan se on muuttunut toiseksi kuten tänäänkin. Saamassani kortissa oli kasa kirjoja ja puolikas omena. Natasha Tjumenista Siperiasta oli nähnyt minun suosikkikorteissani paljon kirjakortteja ja valitsi siksi minulle juuri tuon kuvan. Kirjat, kortit ja kirjeet, niiden osalta on aina odotettavissa yllätyksiä.

Outoa ajankäyttöä

Onkohan se mitenkään kummallista, että kesken kaiken muun, olen taas yhtäkkiä sota-ajassa? Olen silloin tällöin tutkinut ja kirjannut ylös vanhempieni sota-aikoja, niitä, joista he lapsuudessamme kaukaisella 1950-luvulla joskus innostuneina keskustelivat. Molemmat viettivät ison osan nuoruuttaan vuodesta 1939 aina sodan loppuun saakka vuoteen 1944 sotatantereella Karjalan kannaksella, suurimman osan ajasta aivan eturintamassa.

Tässä isä on toinen oikealta ja käsittääkseni kuvassa hän on vielä sairaalassa, mutta jo paremmassa kunnossa kuin alemmassa kuvassa, jossa hän seisoo äärimmäisenä vasemmalla. Siis vasta 23 vuotias nuori mies, melkein lapsi vanhan mummon silmissä. Kukahan tuo pikkulapsi kuvassa on ja missähän sairaalassa hän oli?

Olen yrittänyt laittaa talteen kaiken hallussani olevan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin, mutta tekemistä vielä riittää. Jokaiseen esille ottamaani paperiin, valokuvaan ja muistoon kun liittyy aina paljon muutakin.  On tärkeää kytkeä tarinoita isompaan kokonaisuuteen. 

Sota-ajoista lukiessa huomaa, että taistelupaikkojen alueella olleet kylät muuttuvat nimettömäksi tantereeksi sodan pyyhkäistessä yli.  Pystyäkseni rekonstruoimaan edes joitakin asioita, olen vuosien mittaan sortunut ostamaan kirpputoreilta vanhempia sodan jälkeen kirjoitettuja kirjoja. Karttojen ja ilmakuvien avulla yritän aina saada kokonaiskuvan asioista, siis samalla tavalla kun suunnittelen nykyään menojani ja matkojani. On tietenkin vaikea yrittää samaistua noin 70 vuoden takaisiin tapahtumiin ja harvoin onnistun niin hyvin, että olisin tyytyväinen. Mutta joka kerta asioita tutkiessani, huomaan edistyväni, sillä paneutuminen opettaa minua ja ajan myötä tietämykseni kasvaa.

O. Pursiainen on leikannut oheiset varjokuvat isästä Asemasodan aikana Inkerinmaalla Lempaalassa vuonna 1942.

Äitini talvisodasta kirjoitin  pienen tarinan 15.10.2012. Kirjoitukseni löytyy täältä. Talvisodan aikana isäni ei osallistunut taisteluihin. Hänen upseerin sotilaspassistaan ja kantakortistaan käy ilmi, että hän oli kutsunnassa 28.9.1938 samana vuonna kun hän täytti 20 vuotta, mutta sai lykkäystä vuoteen 1942.  Hänet oli sijoitettu A1-luokkaan. Lykkäyksen yhdeksi syyksi oletan kesken olleen lukion tai sitten vastuun maatilasta ja äidistään, joka kuoli joulun jälkeen 1941 isän ollessa jo rintamalla. Arkiston kätköistä voinee  löytää tarkempia perusteluja.

Ojajärven valtauksessa Kaukolassa  ennen Räisälää otettiin venäläisiä (=vanjoja) vangeiksi.

On jännittävää, miten päivämääristä saa paljon irti.  Kun joku henkilö on tehnyt kirjaukset, on olemassa mahdollisuus, että virheitäkin on tehty. En osaa enkä löydä mistään apua, kun sitten yritän tulkita merkintää 2/Vii.AutoP, jonne hän sitten meni sodan sytyttyä 7.12.1939 alokkaaksi. Olisiko Viipurin autopataljoona, en löydä sellaista, mutta sodan alettua yksiköiden nimiä muutettiin.

Tässä marssitaan 16.8.1941 kohti Räisälää.

Jo tammikuussa (19.1.1940) hänet siirrettiin Jv.koulutuskeskus 5:een kiv. mieheksi (olisiko kiväärimies) ja helmikuun 10 päivän ja maaliskuun 6 päivän välillä hän oli Kam. oppilas reservialiupseerikoulussa. Sitten hänet siirrettiin ryhmänjohtajaksi Ev.P 37:ään. Ja talvisotahan loppui 13.3.1940.  Mutta merkinnät jatkuvat eri yksiköissä ryhmänjohtajana, kunnes hän syyskuussa siirtyy oppilaaksi upseerikouluun ja vuoden 1941 helmikuun alussa joukkueenjohtajaksi. Kesäkuun alussa 1941 hän onkin sitten jo Jalkaväkirykmentti 1:n mukana valloittamassa Karjalaa takaisin.

Isäni taival jatkosodassa tosin katkesi hetkeksi  Räisälässä elokuun 17 tai 18 päivänä 1941, jolloin hän haavoittui vasempaan käteen ja vatsaan. Pentti Iisalon kertomus Räisälän valloituksesta löytyy täältä. Iisalosta tuli mm. Räisälän valloituksen ansioista Mannerheim-ristin ritari.

Iisalo mainitsi jossakin silmiini osuneessa kommentissaan, että  sodassa ansioitui paljon sotilaita, joita ei palkittu, vaikka olisivat mitalin ansainneet.  Isälleni arvonimet ja mitalit eivät käsittääkseni merkinneet koskaan mitään, vaikka kyllä hänkin niitä sai. Kantakortissa mainitaan kaksi Vapaudenristiä.  Mitaleita ehdottaa joku muu ja yleensäkin kaikki arvonimiä ja ansiomitaleja pitää jonkun muun hakea, sillä ei niitä itsestään tipu.

Hyökkäys Räisälässä  yli aukean 17.8.1941

Haavoittuminen Räisälässä vei isän sotasairaalaan.  Sitten onkin erikoinen aukko kantakortissa, sillä sen mukaan hän olisi palannut helmikuussa 1942 takaisin JR 1:een, mutta merkinnät on tehty lyijykynällä ja perässä on kysymys ”Milloin palannut sairaalasta?” Olisiko hän ollut toipumassa koko syksyn ja siirretty reserviin 7.12. vai olisiko hän palannutkin takaisin rintamalle vielä syksyllä.  Hänen äitinsä kuoli vähän ennen vuoden vaihtumista (30.12.1941).  Muistan isän kertomuksista, kuinka hän on tullut äitinsä hautajaisiin. Tie kotiin on ollut lumen saartama. Albumista löytyi myös epätarkka valokuva kukkien peittämästä hautakummusta sivulta, jossa on kuvia jonkun sotilaan hautajaisista. Hautakuva on kuitenkin hänen äitinsä haudasta. 

Joka tapauksessa rintama oli pysähtynyt syksyllä paikoilleen. Isä palasi takaisin rintamalle, mahdollisesti Vammelsuuhun helmikuussa, nyt joukkueenjohtajaksi Jalkaväkirykmentti 1:een. Rintama pysytteli paikoillaan aina kesäkuulle 1944 eli kaksi ja puoli vuotta.  Tänä aikana vanhempani tutustuivat toisiinsa, sillä äiti toimi JR1:ssä muonituslottana. Käsittääkseni he vain tutustuivat, ei vielä sen enempää. Mutta sodan loppu on sitten toinen tarina. 

Vihollisesta vapautetun Räisälän keskustaa, jonne venäläiset olivat ehtineet pystyttää betonista valetut kolossit esittämässä Leniniä ja Stalinia. Tunnistuksen tein minulla kirjastosta lainassa olevan kirjan Ari Rautala. Karjalankannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941 mukaan, jossa on vastaavasta paikasta vähän eri suunnasta otettu parempilaatuinen valokuva. Kuvan on kirjan mukaan  ilmeisesti ottanut TK-mies Jopi Ruotsalainen, koska hänen tekstinsä kertoo myös, että patsaat ovat molemmin puolin neuvostotähdellä ja värillisillä sähkölampuilla koristettua puhujankoroketta. Hän kertoo myös aukiolta seisovasta pienemmästä patsaasta, jonka isäni on myös kuvannut.

Tässä kirjoituksen ohessa tuli skannattua yksi isän valokuva-albumeista. Valokuvat siinä ovat loppujen lopuksi mahdottoman huonolaatuisia, epätarkkoja ja vaurioituneita. Oletan, että isällä oli matkassa minulla vielä tallessa oleva kamera, jonka valokuvan tuon tännekin. Kirjoittelin sen historiasta aikanaan toisessa blogissani. Tällä kertaa en tutkinut niitä sotapäiväkirjoja. Arkistolaitos heitti minut ulos joka kerta sinne yrittäessäni.

Mitenköhän on? Kirjoitinko tämän jutun, kun tänään sisareni mainitsi puhelumme aikana ajatelleensa ja ikävöineensä vanhempiamme. Niinhän minäkin teen usein. Vaikka tänään olisi pitänyt tehdä aivan muita juttuja. Olisi vaan pitänyt aikanaan kuunnella paremmin ja kysellä paljon. Tämä minun tapani tuoda vanhoja valokuvia esille ja kunnioittaa menneitä aikoja ja silloin eläneitä.

Kameran nahkakotelokin on tallessa., mutta ei päässyt kuvaan,

Tässä isä on käymässä kotona jonkun sotakamunsa kanssa. Jotenkin tuntuu, että kuva olisi otettu ennen suurhyökkäystä.

Isä merkkeineen vanhoilla päivillään.