Tämän päivän haasteita

Haaste on varmasti myös sellainen sana, jonka merkitys on muuttunut. Ajattelin kirjoittaa ensin otsikoksi "Tämän päivän ongelmia", mutta se kuulosti liian negatiiviselta. Toisaalta enhän aikonut kirjoittaa varsinaisesti ongelmista vaan asioista, jotka juuri nyt askarruttavat minua. Haaste-sanaa käytetään mielestäni taas asioista, joitka vaativat ponnisteluja ja ratkaisun etsintää. Ongelmat ovat pysyvämpiä. Toisaalta sana liittyy oikeudenkäynteihin kuten vaikkapa Wikipedian mukaan seuraavasti:

Haaste on oikeudenkäyntiin liittyvä termi. Haasteella tarkoitetaan vastaajalle annettua kehotusta vastata kirjallisesti kanteeseen tai syytteeseen tai saapua oikeuden istuntoon. Tuomioistuin antaa haasteen vastaajalle sekä siviiliasioissa että rikosasioissa.

En todellakaan aio mennä kovin syvälle suomalaisten sanojen etymologiaan. Mutta kun se on hyvin kiinnostava alue ja aika usein pähkäilemme ystävien kanssa sitä, miten käsitämme sanoja, viivähdän hetken aiheessa.  Aika on ilmiselvästi muuttanut sanojen merkityksiä  ja ne ovat koko ajan käymistilassa. 

Tässä vähän aikaa sitten eräs ystäväni otti pöydälle sanan nautinto ja nauttia. Totesimme yhdessä, että meidän  mielestä sana kuulostaa joissakin paikoissa likaiselta ja inhottavalta. Sen käyttötarkoitus on ikäänkuin kaventunut. En voi esimerkiksi käyttää sanaa omista harrastuksistani kuten  lukemisesta, valokuvauksesta ja kirjoittamisesta. Toisaalta en voi niistä edes käyttää sanaa harrastus. Ne ovat elämäntapani. Auta armias, jos minun pitää sanoa, että nautin vaikkapa taiteesta ja luonnon kauneudesta. 

Internetin suomisanakirja kertoo näin:

Sivistyssanakirja: nauttia

nauttia

 [ˈnɑut̪ːi.ɑˣ]

1. ( ks. erikseen) syömisestä, juomisesta yms. esim. Nauttia aamiaista. Päivälliseksi nautittiin lihakeittoa. Nauttia virvokkeita. Nauttia Herran ehtoollista. Lääkkeiden nauttiminen. Poistui ravintolasta hiukan [alkoholia] nauttineena.
2. saada jatkuvasti jotakin etua tai edunomaista osakseen, hyväkseen. esim.Nauttia eläkettä, suurta palkkaa. Nauttia opetusta. Nauttia arvonantoa. Hallitus nauttii eduskunnan luottamusta.
3. tuntea voimakasta mielihyvää jostakin
4. käyttää hyväkseen jotakin mielihyvää tuottavaa. esim. Nauttia musiikista, luonnon kauneudesta. Nauttia elämästä. Nauttia täysin siemauksin.

Jokainen voi siis itse päättää, milloin käyttää sanaa vai voiko sen voimakkaan mielihyvän korvata jollakin sopivammalla sanalla tai lauseella.  Nauttiminen ja nautinta tuo mieleen jotakin vanhakantaista kuten vaikkapa nautintaoikeudet, joka taas on lakitermeihin liittyvää kuten tuo haaste. Englanninkielessa sana ENJOY ei kuulosta niin pahalta,  koska se sisältää sanan ilo. 

Eilen keskustelimme Facebookissa hetken sanoista vertaistuki ja parisuhde, jotka ärsyttävät  myös minua sanoina, vaikka ne varmaan kuvaavatkin aiheitaan hyvin. Olisiko niin, että ne kuulostavat niin virallisilta, mutta myös niin keksityiltä.

Selailin aamupäivällä käteeni osuneen tämän viikon Kotilieden. Lehti mainosti siinä omaa osastoaan ensi viikon Helsingin Kirjamessuilla. Osastolla saa opastusta sukan kantapään neulomisessa ja kuulee, mistä suomen kielen sanat ovat peräisin.  Torstaina 25.10. ja 27.10. paikalla ovat suomen kielen kouluttaja ja tietokirjailija Marsa Luukkonen ja etymologi Kalevi Koukkunen.  Sanoja, joille haluaa selvitystä voi lähettää etukäteen marsa.luukkonen@saunalahti.fi. Kysymysten lähettäneiden kesken arvotaan ilmaislippuja. Olen menossa torstaina kirjamessuille, mutta siinä vilinässä voi osasto jäädä väliin.  

Alex 8 kuukautta

Tyttärenpoikani suloinen Alex täytti eilen 8 kuukautta ja vietti monta  tuntia luonani. Kun hän sitten iltapäivällä lähti perheensä kanssa kotiin, niin hänen vaaleansininen potkupukunsa oli polvista melkein musta, kun hän luuhannut likaiset lattiani läpikotaisin. Hän tutki talon kaikki huoneet kontaten perässäni. Häntä on kyllä tarkkaan valvottava, koska sopivan kohteen löydettyään hän nousee hetkessä pystyyn sitä vasten. Kohde voi olla liian kevyt ja liikkuva ja lisäksi vaikka hän seisookin tukevasti ja osaa useimmiten laskeutua itse alas, niin huomio saattaa kiinnittyä johonkin muuhun ja silloin hän kellahtaa, Niin ei eilen päässyt käymään. Kaikki mummot/mummit/isoäidit toki tietävät nämä asiat kuten äiditkin. Kun omien lasten vauvaikä on vuosikymmenten takana, on jo paljon unohtunut. Paljon jää äideiltä kiireessä kirjoittamatta ja tallentamatta. On todella hienoa, että näistä asioista on sitten myöhemmin kirjoitettua aineistoa. Ja nykyään meillä on myös runsaasti valokuvia tuosta nopeasti ohi menevästä vauva-ajasta.

Kaivoin marraskuussa 1980 syntyneen poikani vauvakirjan jälleen kerran esiin ja tässä sen 8 kk:n sivu. 

Isäni taas piti aikoinaan kirjaa minusta ja siellä hän kirjoitti seuraavaa:

"Seisoin tuolin nojalla 7 kk:n ikäisenä.  8 kk:n ikäisenä kuljin istuviltani jo eteenpäin ja lykkäsin tuolia edelläni kun seisoin sitä vasten. Konttasin 7,5 kuukauden ikäisenä. Kävelin 1v 13 päivän ikäisenä."

Alexista voisin eilisen osalta laittaa tänne diasarjan kaikista niistä kuvista, joita kuvasin. Käytin kolmea kameraa, joita oli eri paikoilla. Minun piti aina ehtiä tukemaan häntä, kun oli nousemassa tutkimaan milloin mitäkin kaappia, tuolia, hyllyä tai pesukonetta. Silloin en aina pystynyt kuvaamaan. Äidillään on kyllä kova vahtiminen. Yllä kerättynä osa eilisistä kuvista kollaasiin.

Tässä Alexin äiti suunnilleen 8 kuukauden ikäsenä.

Jos äideillä on paljon puuhaa pikkuisten kanssa, niin naiiville mummille jää vain iloitseminen, jos joskus tarvittaessa voi olla apuna. Se ei sinällään ole minulle mikään haaste vaan siinä voin unohtaa hetkeksi ne kaikki tekemättömät työt ympärilläni, jotka sitten myöhemmin alkavat vainota minua. Tänään naapurieni piti tulla auttamaan katon ja rännien puhdistamisessa ja minun oli tarkoitus sen jälkeen haravoida. On pihalla sen verran kauhistuttavan näköistä, että sinne tuskin kehtaa enää mennä. Tänään on taas satanut aamusta lähtien, joten siinä ne pihatyöt. Tuskin kukaan ulkopuolinen katselee samoilla silmillä.

Vielä pahempia=vaativampia  haasteita ovat nuo kaikki muut asiat, joihin aikani ei riitä ollenkaan. Näitä on vaikkapa kotiarkiston  ja oman kirjataivaani =kirjastoni  järjestämiseen, jotta kunnolla voin aloittaa tutkimukset tai edes kunnon suunnittelun. Nyt etsimiseen menee aina oma aikansa. Päivä ehtii siinä usein loppua ja väsymys astuu tilalle. Pitää vain hyväksyä, että kaaos kuuluu elämääni vielä pitkään.  On turha murehtia tulevaa. On vain hyvä, että olen selättänyt sairauteni näin hyvin. Sanon usein itselleni, että sen minulle aiheuttamien vaurioiden korjaaminenkin vie aikansa. Siksikin joudun jättämään paljon asioita väliin. Siinä sitä haastetta kerrakseen yhdelle ihmiselle,

Viestejä menneisyydestä

En aio kirjoittaa mitään syvällistä, sillä sellaista ei sitten millään irtoa. Vietin pari päivää Vantaan Hiekkaharjussa kuljeskellen "Kuulutko sukuuni"-tapahtumassa. Lauantaina olin siellä aamusta tilaisuuden loppuun, sunnuntaina aamu jäi pois, mutta viivyin paikalla aina sulkemisaikaan saakka. Päivien jälkeen takki oli tyhjä, kuten tavataan sanoa.

Mietin eilen taas sitä, mikä saa meistä jotkut hurahtamaan sukututkimukseen, historiaan ja kaikkeen näihin liittyvään. Jaksaisin tuntikausia kuunnella aiheeseen liittyviä luentoja ja myös ihmisten kertomuksia. Suurin osa em. tapahtumaan osallistuneista oli iäkkäämpää väkeä, mutta kyllä joukossa on aina myös nuorempia. Viime aikoina olen usein ajatellut, kuinka alkutaipaleella olen näiden asioiden suhteen. Kun vähän ennen tapahtuman päättymistä seisoin Hiitolan ja Kurkijoen sukuja esittelevässä huoneessa ja tutkin parin miehen kanssa Karjalan karttaa, minusta tuntui suorastaan omituiselta. Näillä miehillä oli omakohtaisia kokemuksia Neuvostoliiton ajalta laivoilla liikkumisesta Viipurin edustalla ja sinne johtavissa muissa vesistöissä, joista he kertoivat tarinoitaan. Siihen minä aloin tietysti taas kerran kertoa äitini taipaleesta jalkaisin merenjäätä pitkin Koivistolta Säkkijärvelle talvisodan päättyessä. Kun kerron sitä tarinaa, yritän kovasti pinnistellä, josko muistaisin jotakin enemmän. Ja joskus minusta melkein tuntuu, että olen kokenut sen kaiken itse.

Äiti siellä jossakin. 

Talvisodan aikaa

Kotiin palattuani, kaivoin esiin äitini muistelmat  ja luin taas uudelleen, mitä hän oli tuosta ajasta kertonut. Samalla kun oma tietämys on kasvanut, äidin kertomasta löydän aina uuden näkökulman. Suunnittelin kirjoittavani tarinan blogiini kun talvisodan päättymisen 70-vuotisjuhlaa vietettiin, mikä jäi tekemättä.

Jäin eilen lukemaan arkistolaitoksen sivuilta löytyviä digitoituja sotapäiväkirjoja löytääkseni edes pienen maininnan siitä, että kaksi lottaa oli mukana marssilla, kun suomalaiset joukot siirtyivät talvisodan loppuvaiheissa meren jäätä pitkin Vilaniemeen, Säkkijärvelle.  Löysin alueella olleiden joukkojen päiväkirjoja, joihin nyt yritän yhdistää äitini kertomusta.

En pysty katselemaan sota-aiheisia elokuvia, mutta jos ei pysty enää edes lukemaan aiheesta?  Olin nimittäin kauhuissani siitä pommien määrästä, mikä Koivistolle jo joulukuussa 1939 ja todennäköisesti koko talvisodan ajan pudotettiin. Pommitus vain kiihtyi loppua kohti. Nyt matkustaessamme Karjalan kannakselle, välimatka vaikkapa Koivistolta Kuolemajärvelle metsien halki saattaa tuntua pitkältä, mutta sotapäiväkirjojen kautta välimatka tuntui lyhenevän. Meren rannat kaartuvat lahdeksi ja hyvällä säällä voi nähdä todella kauas. Koivistolta seurattiin tapahtumia Kuolemajärven Muurilassa ja Seivästöllä. Tiedotus pelasi omia kanaviaan pitkin. Tutut kylien nimet mutta myös vieraammat paikat vilahtivat silmissäni. 

Jalkaväkirykmentti 12, sen kolmas pataljoona oli  sen sotapäiväkirjan mukaan Kuolemajärven Karjalaisten kylän maastossa, koska siellä esiintyi tuttuja paikannimiä. JR 11 oli taas Kuolemajärven kirkolla.  Vaikka sotapäiväkirjojen tekstit ovat niukkoja ja asiallisia, niin rivien välistä koko kauheus tulee lähelle. Varsinkin kun asia sattuu koskettamaan omia vanhempia ja sukua. 

Jos haluaa tutkia sotapäiväkirjoja  omaisensa sotataipaleen osalta, on tiedettävä tarkkaan, missä yksikössä ja milloin tämä palveli. Tiedot löytyvät sotilaspassista tai  ne voi tilata Kansallisarkistosta tai käydä siellä niitä itse tutkimassa.. 

Sotapäiväkirjoista kerättyä

Keräsin Koiviston alalohkon esikunnan päiväkirjasta seuraavia asiaan liittyviä merkintöjä:

3.12.1939 kello 12.23 Seivästön ja Karjalaisten kylät alkaneet palaa. Poltetaan omien joukkojen toimesta. Kysymyksessähän ovat oman sukuni kylät. Muualta olen lukenut, että asukkaat evakuotiin vähän ennen joulukuun alussa.

Päiväkirjan mukaan aamuvarhain 16.2.1940 tuli 4. divisioonalta lopullinen käsky II Armeijakunnan perääntymisestä ja 4 divisioonan ryhmittymisestä uudelleen puolustukseen. Käskyä pidettiin murheellisena, koska 4D:n puolustus oli hyvin kestänyt ja esimerkiksi JR12:lta jäivät aivan ehjät pesäkkeet ja asumiskorsut. Summassa, joka oli myös Kuolemajärven kyliä, oli jouduttu lopuksi antamaan periksi, mikä sitten pakotti muuallakin väistymään.  

Samana iltana JR:n 12:n esikunta saapui Koivistolle. 

Kävin läpi myös JR12:n 3 komppanian päiväkirjaa. Komppania oli sijoitettuna Kyrönniemen tienoille, sinne Kuolemajärven Lautarannan läheisyyteen. Helmikuun alkupuolella alkoi vihollisen toiminta kiihtyä. Useita komppanien miehiä haavottui ja kuolikin. Vastapuolen tappiot olivat huomattavasti suurempia. Surullista luettavaa oli, kun komppanian vetohevonen, Viima nimeltään kuoli 11.2. kranaatinsirpaleiden repimänä. 16.2. tuli sitten tieto, että komppanian tulee vetäytyä seuraavaan paikkaan eli Humaljoelle. 18.2. Humaljoen kylä jo paloi. Siirryttiin eteenpäin Saarenpäähän. Seuraavana päivänä 19.2. yöllä Koiviston kauppala paloi.

JR 12:n esikunnan päiväkirja: 19.2.1940 kello 24.00  koko Koivisto sytytettiin liekkeihin ja paloi. Traagillinen näky Tiurista katsottuna.

Talvi oli erityisen kylmä. Jo tammikuussa oli jopa yli 40 astetta pakkasta. Helmikuun alussa vaikkapa 8.2.-9.2. 1940 pakkasta oli lähes 40 astetta. Helmikuun 20 päivänä Koivistolla ja ilmeisesti laajemmallakin alueella oli ankara lumimyrsky, joka tukki maantiet ja vaikeutti myös jäällä kulkemista. Kaikkina päivinä ei säästä ole mainintaa.

Muut lähteet kertovat, että varsinkin alkutalvi ei ollut ollenkaan kylmä vaan paremmin hyvin lauha. Talvisodan ratkaisutaistelujen aikaan vallinneet kylmät ilmat ovat siis ilmeisesti eräänlainen myytti, joka on alkanut elää omaa elämäänsä ja liitetty koskemaan koko talvea.

Äidin tarinasta

Palaan äitini kertomukseen. Hän oli tuolloin 24-vuotias ja oli jäänyt Koivistolle, jossa hän oli ollut noin kolmisen vuotta töissä Simo Lahden kaupassa. Sodan syttyessä kauppias vaimoineen oli lähtenyt pois. Äidin kertomuksen mukaan kauppias perusti uuden liikkeen Selänpäähän, joka oli paikkakunta Kouvolasta pohjoiseen radan varressa. Kauppiaan tytär, Irja,  jäi myös Koivistolle. Tytöt asuivat kaksin isossa kauppiaan talossa. Ilmeisesti jonkin aikaa siellä asui myös postineiti Laila Melamo.  Pommitukset olivat särkeneet yläkerran ikkunat, jossa kaikkien asunnot olivat olleet. Äiti oli jäänyt hoitamaan kauppaa ja myymään sen jäljellä olevaa varastoa suomalaisille sotilaille.  Hän oli myös aiemmin liittynyt Koiviston lottiin ja kävi Palokunnantalolla ja muuallakin töissä. Irja Lahti (myöh. Ratia)  toimi ilmavalvontalottana.

Talvisota oli syttynyt 30.11.1939. Silloin oli torstaipäivä. Olen kirjannut ylös, että äiti olisi lähtenyt polkupyörällä ajamaan kotiaan kohti. Yleensä hän kävi kotonaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa joka toinen viikonloppu. Hän lähti yleensä lauantaina töiden jälkeen ja palasi sunnuntaina, koska työt kaupassa alkoivat kello 8.00. 

Perjantaina 1.12. oli Kuolemajärvellä, Seivästön kylässä annettu määräys, että naisten ja lasten olisi lähdettävä. Viimeistään lauantaina 2.12. olisi kaikkien viimeistään poistuttava. Äitini kertomuksen mukaan Muurilassa häntä vastaan tuli joukko-osasto ja hänelle kerrottiin Tammikon jo palavan. Yrittikö hän kotiinsa juuri lauantaina 2.12.? Ehkä sittenkin vasta myöhemmin. Katso seuraava teksti.

Kirjoittajan kommentti 30.11.2021: Alueella oli samanaikaisesti joulukuun alussa Karjalaisten kylään majoitettu kuolemajärveläisistä miehistä koostuvan Erillinen pataljoona 7:n miehiä.  He työskentelivät juuri niihin aikoihin Lohiojalla eli Lohijoella valmistellen toista pataljoonan komppaniaa varten vastaanottoasemia. Lohijoki kulkee Karjalaisten kylän Lautarannan  kohdalla laskien Lautarantaan.  Äitini koti sijaitsi siitä vähän eteenpäin Seivästön Tammikossa. 2. komppanian sotapäiväkirja kertoo, että 3.12. illalla johdon käskystä sytytettiin Seivästön, Karjalaisten, Pentikkälän ja Kuolemajärven aseman seudun kylät. Eli talot paloivat vielä aamulla 4.12.1939. Se oli maanantaipäivä. Tästä pääset lukemaan mainitsemani sotapäiväkirjan.

Äidin valokuvien joukossa oli tämä kuva, jossa takana lukee Irja Ratia ja Yrjö Lahti Urjalassa 1940. Siinä sisarukset ovat pyörällä liikkeellä. Äitikin varmaan kävi kesällä 1940 tapaamassa omaa perhettään evakkopaikassa Urjalassa. En tiedä, kuka on tämän kuvan ottanut. Ymmärsin äidin kertomuksesta, että Yrjö Lahti  ennen sotaa vieraili  yhtenä viikonloppuna äidin kotona Tammikossa ja otti siellä joitakin kuvia.  Siihen aikaan hän oli  noin 15-16-vuotias koulupoika Koiviston yhteiskoulussa. En pysty tarkistamaan tietojen oikeellisuutta. Ehkä alla oleva kuva on hänen silloin ottamansa. Kuva on otettu ennen sotia.

Tässä äidilleni tärkeässä kuvassa, jonka hän käsittääkseni sai joltakin muulta paljon myöhemmin on äitini perhe kotipihallaan Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa  ennen sotia. Vanhemmat Aino ja Abraham Sirkiä ja vielä kotona ollet nuoremmat sisarukset oikealta lukien Kerttu, Martti, Hannu, Ilma, Yrjö, äitini Helvi ja Lauri.

Pieni sirpale äidin kertomuksessa on se, kun hän Irjan ja tämän sulhasen Yrjö Ratian kanssa hautasi maahan kirjoja. Ajankohta jäi epäselväksi, mutta ilmeisesti siinä vaiheessa alkoi olla selvää, että Koivistolta joudutaan lähtemään.  Todennäköisesti päivämäärä oli 17.2. 

Joulukuun ankarat pommitukset tulivat hänen kertomuksestaan esille. Talojen ikkunoita särkyi ja kokonaisia rakennuksia tuhoutui mm. eräs valokuvaamo, jonka kuvat levisivät tielle. Kotiväestä ei ollut mitään tietoa. Erään kerran hänen kulkiessaan rantatietä pitkin Palokunnantalolle, venäläinen hävittäjä tuli alemmas ja yritti ampua häntä. Äiti kiersi halkopinon taakse ja pelastui. Kysyin hänen pelkäämisestään. Äitini vastasi, ettei hän siinä tilanteessa osannut pelätä.

Kun sitten Koivistolta oli lähdettävä, äiti sattui juuri silloin olemaan erään toisen lotan (nimeltä Irja Suurhasko)  kanssa laittamassa ruokaa nk. karvahattukomppanialle (toivottavasti pystyn tämän joskus selvittämään). Koivistolla olevat lotat kuljetettiin linja-autolla pois alueelta Viipuriin, mutta nämä kaksi lottaa unohdettiin. Siksi he joutuivat tuolle kylmälle taipaleelle pakenemaan Koivistolta meren jäätä pitkin. Alvatissa he viettivät yhden yön ja keittivät siellä sotilaille kahvia lumesta. Matka jään yli kesti kaksi päivää noin 30 asteen pakkasessa. Huopatossut jäätyivät kiinni jalkoihin, mutta äiti ei antanut leikata niitä pois vaan antoi niiden itsestään sulaa. Jaloista irtosi nahka, mutta tärkeät huopatossut säilyivät ehjinä. Säkkijärveltä he marssivat Haminaan. Jälkeenpäin lottien johtaja tuli pyytämään tytöiltä anteeksi sitä, että heidät oli unohdettu Koivistolle.

Tämä on vain pieni, ehkä sekavakin kertomus tuhansien joukosta. Rauhan ajassa ja yltäkylläisyydessä eläneiden saattaa olla jatkossa entistä vaikeampi eläytyä sota-aikaan. Pienten ihmisten tarinoita on vielä paljon kerrottavana. Ne ovat tärkeitä.

30.12.2021 lisään tänne perään myös linkin äitini Lottamuseon verkkopalveluun toimittamani kuvauksen äitini lottataipaleesta.  https://www.lottasvard.fi/siukola-helvi/

Siirtokarjalalaisten tie on neliosainen kirjasarja, jota en ole hankkinut itselleni. Se on nyt hetken hallussani ennen kuin palautuu oikealle omistajalle. Tässä kuvassa sarjan kolme osaa.

Vihdoinkin kaunista

Koska aamu valkeni aurinkoisena, ryntäsin heti herättyäni pihalle töihin. Jätin aamiaisen ja aamulehdet odottamaan myöhempää ajankohtaa. Olen joskus ennemmin kirjoittanut siitä, kuinka en kauheasti perusta rutiineista, päivä toisensa jälkeen samalla tavalla toimimisesta. Tämän ajan elämä on muutenkin yhtä kaaosta ja siinä selviytyminen vaatii joustavuutta ja sopeutumista kaikenlaisiin olosuhteisiin. Rutiineillekin on toki paikkansa ja ne auttavat, kun kaikki ei ole kunnossa. Viime talvi todellakin vaati minua noudattamaan selkeää päiväjärjestystä, jotta olisin selvinnyt päivästä toiseen. Nyt näytän palanneen entiseen omaan kaaokseeni, mutta sillä on oma tärkeä tehtävänsä pitämässä minua ajan hermolla.

Tässä kuvia tältä aamulta. Juutuin taas harjoittelemaan ruostuneita taitoja saadakseni useamman kuvan samaan. 

Kesken kirjoitukseni ystäväni Kaarina soitti Hyrylän S-Marketin kulmilta, jossa hän oli lopettelemassa puolueensa vaalikatoksessa seisomista. Hän on pyrkimässä Tuusulan kunnanvaltuustoon sosiaalidemokraattien edustajana ja työ asian eteenpäin viemiseksi on parhaillaan kaikkialla meneillään. Vaikka en ollut ajatellut poiketa kylillä tänään, edellä mainittuun kaaosteoriaani viitaten päätin nopeasti laittaa itseni siihen kuntoon, että kehtaan edes näyttäytyä. Silmien ja suun värittämiseen sekä vaatteiden päälle pukemiseen menee minulta noin viisi minuuttia. Suupieleen jäi kuitenkin viiru aamiaisen mustikkakeitosta, jonka Kaarina sitten huomasi. Eipä minusta olisi enää edustamaan mitään asiaa, kun en edes malta katsoa peiliin tarpeeksi hyvin. En muuten haluaisikaan, siis edustaa.  Työelämäni aikana varsinkin 1980-1990-luvuilla jouduin sitä harrastamaan, kun osallistuimme kaikenlaisille messuille. Kovin mielelläni kuitenkin seuraan muiden tekemisiä ja innostusta.

Koska tänään on noinkin kaunis ilma alituisten sateiden sijasta, minun olisi aiheellista jatkaa pihatöitäni. Toisaalta runsaat kaksi tuntia tänä aamuna riittänevät tälle päivälle. Aamulla keräsin ison korillisen omenoita puiden alta ja puista. Kadulle kurottavan talviomenapuun oksilla riippuu vielä paljon punaposkisia omenoita. Ne säilyvät kylmähuoneessa yleensä melkein jouluun saakka.  Niitä on siellä jo nyt monta ämpärillistä/korillista odottamassa toimenpiteitäni.

Haravoidessani etupihalta verivaahteroiden lehtiä ja viedessäni niitä komposteihin, mietin siinä samalla, miten aikoinaan töissä käydessäni ylipäänsä ehdin tehdä kaikki vastaavat työt. Muistin kuitenkin tarttuneeni haravaan kaikissa tilanteissa, jopa odottessani taksia, joka veisi minut asiakkaan luokse. Iltapimeällä tihkusateessa puhdistin ojia lehdistä. Nyt annan lehtien jäädä ja maatua sinne. Omakotitalossa ja varsinkin tällaisessa ison puutarhan ympäröimässä on työntäyteistä, mutta joskus on laistettava. Eläkevuodet ovat tuoneet minulle runsaasti muita "harrastuksia", ettei aikani tahdo edes riittää kaikkeen siihen, mihin ennen repesin.

Viime vuonna olin katolla 2.10.2011 ja tietenkin sielläkin oli kamera mukana. Ja olihan se myös likaista puuhaa kuten kuvasta näkyy.

Katsoin myös talon katolle, jossa olisi ehdottomasti käytävä tyhjentämässä kaikki mäntyjen neulaset. Ne tukkivat rännit.  Kosteasta kesästä huolimatta männyt ovat tiputtaneet tänäkin kesänä runsaasti neulasia, ehkä entistä runsaammin. Valokuvista näin, että juuri näihin aikoihin viime vuonna tein tuon jokavuotisen toimenpiteen. Katsotaan nyt, miten jaksan ja ehdin sen tehdä tänä vuonna.

Tässä muutama kuva Kiasman retkeltämme, jossa parasta antia oli Osmo Rauhalan näyttely.

Viikolla rakas pikkuserkkuni ja ystäväni Helmi tuli Salosta Helsinkiin ehtiäkseen nähdä Helene Schjerfbeckin näyttelyn Ateneumissa. Kävimme näyttelyssä ja seuraavana päivänä tutustuimme myös Kiasman näyttelyihin ja Kampin uuteen kappeliin. Olimme molemmat aivan rättejä kahden päivän jälkeen, vaikka tällä kertaa emme edes käyneet missään muissa kaupoissa kuin museokaupoissa. Minulle ihan hyvä kokeilla rajojani ja liikunta ei ole koskaan pahitteeksi. Toivon kovasti, että Helmi ehtisi maalaamaan. Muistelen kaivaten monia yhteisiä näyttelyjämme.

On niin paljon. Elämä on niin rikasta ja inspiroivaa huolimatta niistä vaikeuksista, jotka roikkuvat mustien pilvien lailla jossakin horisontissa. Mutta se kaikki kuuluu ihmiselämään. On vaikea uskoa sitä, kuinka nopeasti elämä kulkee ohi. Viikko sitten Keski-Uusimaassa oli erään entisen työtoverini kuolinilmoitus. Hän oli juuri täyttänyt 61 vuotta. Muistin viimeisen tapaamisemme paikallisessa S-Marketissa, mutta en tapaamisemme ajankohtaa. Oliko se viime keväänä vai edellisenä syksynä? Muistan kuitenkin, että halasin häntä. Siitä tuli nyt lohdullinen ja hyvä mieli, vaikka en koskaan kuvitellut, että hänen lähtönsä olisi näin pian. En edes tiedä, sairastiko hän jotakin. Elämän ja kuoleman raja on uskomattoman ohut. Onnellista matkaa sinne toiselle puolelle sinulle Eva! En unohda sinua.

Hesperian puistoa 2.10.2012

Valokuvien kautta salaisuuksien lähteille

Aivan liian vähän ehdin kirjoittelemaan, sillä tämä alkusyksy on vähän samanlaista kiireaikaa kuin kevätkin. Kiitän sadepäiviä, että en tunne niin paljon syyllisyyttä, kun jätän pihatöitä väliin. Täällä sisälläkin kun riittää tekemistä. Olen aloittanut monta projektia ja tavaroita on sen johdosta levällään siellä sun täällä. Tänään jatkoin keskeytynyttä liinavaatehuoneprojektia. Mietin minne vanhat verhot, sänkyvaatteet ja pyyhkeet? Pakkasinkin niitä jo muovipusseihin ja laukkuihin. Joku saattaa ihmetellä järjestelyjäni, mutta ne ovat myös pakon sanelemia, koska muutto on joku päivä edessä. Perheenäidille kertyy vuosien mittaan myös lasten hylkäämää tavaraa, kaikki varastot täyttyvät. Pula-aikoina eläneen muistiin on saattanut myös jäädä jotakin ehjän ja ehkä joskus tarvittavan säilyttämisestä. Kaikista vaikeinta on heittää käyttökelpoista tavaraa suoraan roskiin, mikä on ollut jo pitkään yleisenä trendinä. Toisaalta uusiokäyttökin on muotia, mutta... Antaa tämän asian nyt olla.

Sillä tuota kaikkea teen vain pienen osan joinakin päivinä. Eniten haluaisin nyt paneutua omiin tutkimuksiini ja jättää kaiken muun väliin. Yksinomaan perheenäidin tehtäviin keskittyvät eivät nimittäin paljon muuta ehdi, se on minullekin tullut vuosien mittaan selväksi.

Vanhoja valokuvia tutkitaan nyt entistä enemmän. Ehkä olen aiemmin maininnut Facebookin Karjalaisia valokuvissa- ryhmän, jonne on kertynyt jo valtavasti kuvia karjalaisten sukujen albumeista tutkittavaksi ja tunnistettavaksikin. Aikaraja ryhmän kuville on vuosi 1944. En ole vielä ehtinyt laittaa sinne yhtäkään hallussani olevaa kuvaa ja voi olla, että jätänkin sen väliin. Itse asiassa juuri nyt tunnen, että omalta osaltani aika on ajanut sen ohi. Kuvat ovat löytäneet ja löytävät tarkoituksensa muilla foorumeilla. Mutta hieno idea tuo jakaminen ja kuvista keskustelu kyllä on. Minua harmittaa kovasti, että äitini kaikki valokuvat jäivät Tammikon arkkuun. Valokuvaus sinällään on kulkenut minulle hämäläisen isäni perintönä kuten myös kiinnostus historiaan. Varmaan siksi pidin aikoinaan niin kovasti kiinni siitä, että sain isäni valokuvat haltuuni. Nyt ne auttavat myös sukua tutkiessani.

Kuvien skannaus on vielä pahasti kesken. Sekin kuten moni muukin harrastukseni vaatii paljon aikaa ja paneutumista. Lisäksi monet vanhat valokuvat avautuvat vasta ajan kanssa. On nimittäin valitettavaa, että kuvien alle tai taakse ei ole kirjoitettu mitään tekstiä. Silloin voi vain arvailla ja yhdistää asioita. Hienoa on, jos niistä pystyy keskustelemaan jonkun toisen kanssa. Silloin alkaa nähdä aivan uusia näkökulmia.

Yhteen kuvaan saattaa juuttua pitkäksikin aikaa. Aloin tutkia jo vuoden 1925 joulukuussa kuolleen isoisäni Kaarle Kustaa (Karl Gustaf) Siukolan visiitti- eli käyntikorttikuvaa. Halusin selvittää kuvan ottamisen ajankohtaa. Kuvan alla lukee Atelier Lumière.

Löysin Kansalliskirjaston historiallisesta sanomalehtiarkistosta pari mainintaa tuon nimisestä valokuvaus-ateljeesta. Molemmat koskivat Porissa avattua liikettä. Kesäkuun 3 vuonna 1902 ilmestynyt Björneborgs Tidning No 61 valaisi asiaa hieman  enemmän. Siinä tiedotettiin ruotsin kielellä, että  ko. valokuvausliike  Ateljee Lumière oli avattu lauantaina 24 toukokuuta kello 9 ennen puoltapäivää herra Heinosen talossa, Itäinen Esplanadi 6. Ilmoitus kertoo hyvinkin tarkkaan ateljeen uudenaikaisuudesta, erinomaisuudesta ja nopeudesta. Pimeinä vuodenaikoina käytetään sähkövalaistusta, joka on erityisen sopivaa lapsille ja vanhoille hermostuneille henkilöille, koska kuvan valotus voi tarvittaessa kestää vain sekunnin murrososan (en saa selvää murrososan pituudesta). Ilmoituksessa mainitaan myös, että koska liike toimii viidessä kaupungissa, voidaan ensiluokkaisen työn lisäksi pitää hinnat erityisen alhaisina. Visiittikortit, jotka ajan mukaan joissakin lähteissä on suomennettu nimikorteiksi maksavat paksulle, vahvalle matalle paperille valmistettuina vain 10 mk ja kiiltävälle paperille 7 mk/tusina. Isompien kabinetttikorttien hinnat ovat vastaavasti korkeammat. Mittasin isoisäni kuvan ja sain itse kuvan mitaksi noin 5,7 x 8,7 cm ja kehyksien kanssa 6,3 x 10,3 cm.

En usko isoisäni käyneen Porissa saakka valokuvassa. Liikkeitä lienee ollut Helsingin lisäksi vaikkapa Hämeenlinnassa ja ehkäpä myös Tampereella. Helsingin liikkeeseen nimittäin etsittiin Hufvudstadsbladetin numerossa 136 toukokuun 23 päivänä kahta avustavaa naishenkilöä valokuvaajan oppilaiksi. Hakemukset tuli jättää Ida Vinblad & Co:n konttoriin Tallbergin liikepalatsissa. Valokuvaus oli ollut jo useita vuosikymmeniä erityisen suosittua ja valokuvausliikkeitä oli Suomessa jo pitkään kuten lehtiä selaillessani huomasin.

Rahanarvokertoimella voi laskea, että  jos isoisäni otatti tusinan käyntikorttikuvaa 10 markalla vuonna 1902, sen ostovoima-arvo tämän päivän rahassa olisi noin 43 euroa. Voin vain olettaa, että vuosi oli 1902, jolloin isoisäni oli 23 vuotias.

Samassa yhteydessä yritin selvittää erään toisenkin kuvan alkuperää. Kuvassa on kuusi vaaleisiin pukeutunutta nuorta tyttöä/lasta talon kulmalla. Vaikka olenkin jo saanut selville kuvan mahdollisen valokuvaajan/valokuvausliikkeen, kuvan tyttöjen henkilöllisyys jää ehkä salaisuudeksi.  Palaan tähän kuvaan myöhemmin.

 Tämä valokuva on selvästi otettu myöhemmin.  En ole käsitellyt tässä jutussa olevia valokuvia vaan ne ovat siinä kunnossa kuin vanhat valokuvat yleensä ovat. Tästä kuvasta on ikäänkuin leikattu osa pois. Ehkä se on valokuvaajia vältelleen isoäitini tekosia.  Jospa se on ollut hääkuva vuodelta 1918. Eipä lähisuvussani ole koskaan hääkuvia suosittu ja naimisiinkin on usein menty viime tipassa ennen lapsen syntymää.

Isoisäni kuoli vain 46 vuotiaana, todennäköisesti keuhkotautiin. Liitän tähän myös vuonna 1918 syntyneen isäni kuvan ehkä parivuotiaana. Kuvaa on selvästi retusoitu värittämällä kasvot, hiukset ja rajaamalla silmiä ja kulmakarvoja. Hän oli vain 7-vuotias isänsä kuollessa, todennäköisesti juuri koulun aloittanut.  Nuorimmat sisarukset Eila 5-vuotias ja Jaakko 3-vuotias tuskin myöhemmin edes muistivat isäänsä. Nyt olisi todella paljon kysymyksiä, joihin ei ole enää ketään vastaamassa. Olisiko isäni valokuvausinnostus lähtenyt myös jo oman isän perintönä?

Kotoista tekniikkaa

Pesukone pesi lakana- ja pyyheliinapyykkiä.  Ruispuolukkapuuro oli hautumassa hellalla. Valikoin omenoita tuliaiseksi ex-anopilleni Ainolle, jonka luona Kerttulin hoivakodissa ajattelin tänään poiketa. Pihallekin olisi mukava ehtiä hetkeksi töihin, kun poikkeuksellisesti ei sada eikä edes tuule. Mutta sitten käy, että kirjoittaminen alkaa houkutella. Elämäni tuntuu taas näin alkusyksystä liian katkonaista ja nopeasti etenevältä. Kirjoittaminen rauhoittaa.

Edellisenä iltana ja erityisesti eilen jouduin verestämään teknisiä taitojani. Ihan hyvä niin. Ensin tein muutaman vuoden tauon jälkeen Photoshop-kokeiluja. Sitten varmaan viimeisiä muutenkin vetelevän pöytäkoneeni näytönohjainkortti hajosi ja laite on niinollen toistaiseksi poissa käytöstä. Eilen sitten tein radikaalin ratkaisun ja päätin jatkossa kokonaan luopua pöytäkoneesta ja siirtyä nykyaikaan. Siirsin läppärini sen paikalle ja otin ison näytön ja langattoman näppäimistön sen käyttöön. Vanhan skannerini kanssa jouduin vähän enemmän tekemään töitä, jotta löysin sille netistä uudemmat ajurit. Tekemistä riittää vielä useampaan kertaan. Vanhalta koneelta pitää vielä siirtää joitakin työkansioita ulkoisille kiintolevyille (kunhan saan näytönohjaimen). Toki muita hankintoja on vielä tehtävä. Olen häärännyt työni puolesta tietokoneiden kanssa aina PC-maailman alkupuolelta saakka ja ihmettelen aina sitä valtavaa kehitystä, mikä on tapahtunut sitten 1980-luvun. Nyt ei tarvita enää niin kipeästi asiantuntijoita kuin aikoinaan. Kaikki pelaa melkein kuin itsestään, ohjelmat asentuvat helposti ja kun tulee ongelmia ei oikein tajuakaan, mitä tapahtui, kun ongelma on jo selätetty. Laitteet toimivat langattomasti. Kyllähän te kaikki nämä asiat tiedätte. Toki, jos haluaa ymmärtää jotakin syvällisemmin pelkän sähköpostin, Facebookin, kuvien siirron ja tekstinkäsittelyn käytön lisäksi on hyvä seurata aikaansa. Tämä kirjoitus on tietenkin nähtävä sarjassani "Naiivin naisen kommentteja". Kun soitin pojalleni näytön pimahtaessa, hän muistutti minua menneestä urastani tietokoneiden parissa. Opetinhan häntäkin aikanaan suunnilleen ekaluokkalaisena Commodore 64:n käytössä 1980-luvun puolivälissä.

En sentään osannut eilen korjata ongelmaa keskuspölynimurin kanssa. Tyhjensin viime viikolla imurin pölysäiliön siskoni avulla. Imuri ei kuitenkaan jaksanut eilen vetää pölyjä kuin aivan hiljaisella imulla. Onneksi viisas ja neuvokas tyttäreni sattui poikkeamaan ja kävi tutkimassa tilanteen. Hän irrotti pölysäiliön ja vaihtoi sen toisinpäin ja jo lähti lyyti kirjoittamaan. Keskuspölynimuri on Beam-merkkinen eikä siinä tarvitse vaihtaa suotimia vaan aina silloin tällöin pitää vain tyhjentää pölysäiliö ja puhdistaa suodin.  Nyt kuitenkin tulostin puuttuvat käyttöohjeet netistä, jotta pystyn jatkossa paremmin ymmärtämään sitäkin laitetta.

Naiivi nainen toteaa tässä kohdin, että hänellä olisi kyllä paljon muutakin tekemistä kuin taistella kaiken maailman laitteiden kanssa, hallitsee sitten asiat tai ei.  Onneksi minulla on neuvokkaita lapsia, jotka joko rohkaisevat omatoimisuuteen muistuttamalla menneistä kulta-ajoista tai sitten auttavat tekemällä.  Poikani pistää minut konttaamaan itse koneiden kanssa kuten aikoinaan konttailin asiakkaien koneiden kanssa ja tuomalla eteeni uusia ideoita. Tyttäreni taas on aina ollut oman perheensä teknisten asioiden hallitsija. Toivottavasti hänen lapsensa ovat perineet samat taidot. Isompia seuratessa kyllä tuntuu siltä, molemmat ovat hyvin käytännöllisiä. Mummilla sattuu sitten olemaan lisäksi ja edelleen näitä henkisempiä haaveita ja suunnitelmia ja ihmeellisiä harrastuksia.

Arttu poikkesi tässä välillä koulumatkallaan. Ja taitaa ex-anoppini luona vierailu jäädä sittenkin huomiseen. Säästän tänään energiaani puuhaamalla näiden kotoisten asioiden parissa.

Muuten viimeisimmässä Kamera-lehdessä  (9/2012) oli useampia kirjoituksia lapsivalokuvauksesta. Timo Ripatti kirjoitti otsikon "Näin saat mielenkiintoisia kuvia lapsista" alla ja Anti Koli otsikolla Taito & Tunne. Amerikkalaisen Sally Mannin lapsikuvista lehdestä löytyy kirjoitus "Etelävaltion lapsi." Jos joku muuten haluaa Kamera-lehden vanhoja vuosikertoja, minulta voi kysellä. En ole raaskinut heittää niitä pois, mutta mielelläni laitan niitä jakoon muille.

Tekemättömiä töitä, levottomuutta ja huonoja yöunia

Viime yönä valvoin poikkeuksellisesti monta tuntia. Siihen ei ollut oikeastaan mitään syytä, sillä päässäni ei pyörinyt mitään sen kummempaa. Yleensä herättyäni kesken uniani, nukahdan saman tien uudelleen. Nyt oli pakko nousta välillä ylös lukemaan ja keräämään väsymystä. Olisiko se johtunut Rooman muistojen aiheuttamasta kiihtymyksestä?

Keväällä 2008 kävin Roomassa ja kuvia kertyi valtavasti. Osan niistä olin siirtänyt Kuvablogiin omaan kansioonsa, missä ne nyt ovat saavuttamattomissa. Ikuinen kaupunki tuli  tällä matkalla jotenkin rääpittyä kaikkialta melkein kuin poimien rusinat pullasta.  Mutta onhan sitten matkasta vielä monta tarinaa kerrottavana, jos joutuu jäämään kotiin.

Ajattelin silloin, että kohta varmaan pääsen uudelleen. Onneksi tänä päivänä on mahdollista matkustaa virtuaalisesti vaikka minne, vaikka eiväthän ne kokonaan korvaa kaikilla aisteilla koettua matkaelämystä.

Siis vaikuttiko eilinen Halosenniemen Pekka Halosen 147 syntymäpäivän kunniaksi järjestetty seminaari ja sen aiheet levottomuuteni vai mikä? Seminaarin luennot käsittelivät pääasiassa taiteilijoiden yhteyksiä Italiaan ja sen vanhaan taiteeseen ennen ja nyt. Rooma ja Firenze, taide ja myös Italian historialliset aarteet yleensä ovat usein ennenkin kiihottaneet mielikuvitustani ja kuvablogiin kirjoitin niistä silloin tällöin. Nyt vähän ottaa päähän, etten aiemmin koonnut siellä olevaa materiaalia asioiden mukaisiin kansioihin ja tehnyt niistä erillistä julkaisua. Se ei ole vieläkään mahdotonta, koska kaikki aineisto on muuallakin (tekstit ja kuvat koneeni kovalevyllä ja paperilla kansioissa) tallella.  Kokoaminen toiseen muotoon vaatii paneutumisen ja keskittymisen lisäksi toimeen tarttumista.

Pekka Halosen syntymäpäivä on tänään 23.9. Halosenniemi ympäristöineen herättää minussa aina juhlallisen tunteen. Ennen seminaarin alkua kiertelin ympäristössä. Juttelin hetken vanhemman Japanin Hiroshimasta olevan pariskunnan kanssa. He olivat tukemassa lapsenlastaan, joka oli oli osallistumassa johonkin laulukilpailuun, mutta oli karsiutunut kilpailusta.

Levottomuus minussa varmaan syntyykin juuri siitä, etten näytä pystyvän keskittymään vaan haahuilen ympäriinsä. Mietin sitä, miten muut kirjoittajat pystyvät pitämään arkistonsa järjestyksessä, jos heillä on suunnitteilla suurempia projekteja. Kolmen vuoden taidehistorian opiskelu ei pystynyt muuttamaan luonnettani riittävän kurinalaiseksi. Kaikkien arkistojen ja materiaalien moninaisuus vain näytti, kuinka paljon on jo tehty ja että vielä on paljon tehtävää. Sain vain lisää ajateltavaa ja pyörin nyt entistä isommassa ympyrässä.

Tässä taidehistorian opiskelutoverini Raija ja Maj-Lis sekä paikallinen ystäväni Kaarina kahvittelemassa kanssani seminaarin väliajalla. 

Tapasin eilen myös pari opiskelutoveriani. Keskeneräiset opiskelutehtäväni nousivat taas mieleeni. Oikeastaan niiden loppuunsaattaminen on pikku juttu kaikkien muiden huolien rinnalla, mutta en vain saa niitä tehdyksi.

Tänään taas sataa, mikä ei ole uutta. Hyrylässä on perinteiset syksyn suurmarkkinat. Yleensä olen sieltä hakenut talven puolukat. Saa nähdä, miten tänään käy. Sateinen kalseantuntuinen ilma houkuttelee jäämään kotiin. Toisaalta ehkä saan torimiljööstä puhtia viimeistelläkseni aiheeseen liittyvän seminaarityöni tai en tai sitten menetän yöuneni jatkossakin.

Siis asioiden kypsyminen on tärkeätä, mutta myös toimeen tarttuminen, kun sen aika on käsillä. Monet asiat oikeasti latistuvat, jos niihin tartutaan liian äkkiä. Ajoituksen pitää olla kohdallaan. Liika kiirehtiminen kuuluu tähän aikaan, asiat hoidetaan puolittain eikä nähdä kokonaisuutta. Toisaalta tämä ei kuulu tähän  juttuun edes, tulipahan vain mieleen. Minullakin on monia asioita tekemättä, joiden oikea aika on juuri nyt. Että silleen.

Arkista aherrusta ennen luopumista

Aika huristaa ohitse aivan liian nopeasti. Asioita jää tekemättä, vaikka tekeekin paljon koko ajan. Perjantaina aamupäivällä siivosimme sisareni Heljän kanssa autotallin ja ulkovaraston. Oli hienoa saada kertaheitolla paljon tavaraa pois, paljon pelkkää roinaa siirtyi roskapusseihin odottamaan, että mahtuisivat roskalaatikkoon. Keräsimme kaikki kukkaruukut muistakin säilytystiloista autotalliin, josta niitä voivat halukkaat viedä itselleen. Minulla on vuosien mittaan ollut paljon enemmän sisäkukkia, joita nyt olen viime vuosina siis lahjakkaasti hävittänyt laiminlyömällä niitä. Maalipurkit, joista osa jo aiempien omistajien ajoilta odottavat nyt, että saan vietyä ne jonnekin ongelmajätteiden keräykseen. Pihatyöt jäivät tällä kertaa myöhemmäksi. Tämä on ensimmäinen kesä pitkiin aikoihin, kun en ole samalla tavalla kuin aina aiemmin nauttinut pihastani. Näkymä on nyt vain harvoin ilahduttanut silmiäni ja tehnyt minut onnelliseksi. Syy on pääasiassa siinä, että vasta nyt aivan kesän lopussa olisin jaksanut puuhata siellä. Ehkä hyvä näin. Helpottaa edessä olevaa luopumista.

Valmistaudun pikku hiljaa uuteen elämänvaiheeseen. Välillä vieläkin kirpaisee, mutta on kuitenkin jännittävää odottaa, mitä tuleman pitää, tulee sitten mitä tahansa. Kun vaan säilyttäisin oman mielenrauhansa kaikissa eteen tulevissa käänteissä. Tässä on taas yksi elämäni paradoksi. Tiedän, että elämä päättyy aikanaan eikä minun oikeastaan tarvitse huolehtia sen enempää, koska elämä kantaa. Toisaalta pidän tavallaan kiinni entisestä, saavutetusta, en halua luovuttaa kaikkea.

Tässä kuva loppusyksyltä 2000, jolloin olimme heinäkuun lopussa muuttaneet Tuusulaan. Kuvassa tyttäreni Christina odottaa Arttua, joka syntyi joulukuussa 2000.

Tähän mennessä olen luovuttanut jo paljon, mennyt aimo taipaleen eteenpäin. On varmaan todella inhimillistä yrittää juurtua jonnekin. Keskustelin tästä sisareni kanssa, kun aiheeksi taas kerran tuli KOTI. Nyt tajusin välähdyksessä sen, että olen todella yrittänyt juurtua tänne, nykyiselle kotiseudulleni, asuntooni, tähän taloon, puutarhaan ja ympäristöön. Juurtumista jonnekin ei ole minulle aiemminkaan suotu.  Eikä se ole edes tarpeenkaan. Ihmisellä vain on usein kova tarve työntää juurensa jonnekin, rakentaa koti.  Harva saa sellaisen onnen, että voi jäädä synnyinseudulleen koko iäkseen. Osa meistä on koko ikänsä pakolaisia, evakkoja. Olen sen omalta kohdaltani ymmärtänyt. Minun kotini on omassa itsessäni, olen tulevaisuudessa sitten missä tahansa.

Isotäti Heljäkin sai iloita Allun seurasta, kunhan olivat ensin tutustuneet.