Aloitin tämän joulupäivänä: On edelleen lumetonta, harmaan ruskeata, ruohikot ovat ruskeanvihreitä. Lämpötilat vaihtelevat, juuri nyt on + 4 ° C. Toissa päivänä, aatonaattona oli reilusti pakkasta, auto oli täysin jäässä, kävin lyhyesti lähikaupassa ja vein auton halliin, jotta se vähän sulaisi.
Jouluni oli vaatimaton, juuri sellainen kuin sen halusin olevan. Ilmoitin, etten tule ystäväni tai lapsenlapseni ruokapöytään, vaikka olin sitä vähän pohtinut. Säästän itseäni. En palaa tässä enää minuun kautta aikain vaikuttaneisiin asioihin. Olen sen verran usein vuosien mittaan hölöttänyt niistä näissä blogeissani. Pyydän myös anteeksi kaikkia suullisia purkautumisiani ja liiallista puheliaisuuttani.
Jatkaessani, on jo sunnuntai 28.12. Viime yönä erityisesti Suomea repi ja riepoi Hannekseksi nimetty myrsky. Meilläkin tuuli kovaa ja heräsin sen riehuntaan aina välillä. Aamulla tuuli vielä kiihtyi ja parvekelasit helisivät. Nyt ennen puoltapäivää jatkaessani kirjoittamista, aurinko jo paistaa ja tuuli on hiljaista.
Eräs aihe on odottanut kirjoittamistani jo parisen vuotta. Päätin tänään, että jaan tarinan kahteen blogipostaukseen helpottaakseni itseäni ja ehkä myös tekstin lukijaa. Suurimman osan olen jo työläästi kirjoittanut. Eilen kesken kirjoittamisen läppärin nettiyhteys hävisi kesken kaiken. Muilla vempaimilla kuten puhelimella, tabletilla ja televisiossa yhteys pelasi. Ongelman selvittämiseen meni jonkin verran aikaa ja jätin siksi kirjoittamisen,
Minusta on tullut taikauskoinen. Olen alkanut ajatella, että minua yritetään estää kirjoittamasta tätä tarinaa. Henkien väliintuloa minulle tuntemattomasta syystä on tapahtunut ennenkin. Taustalla voi olla melko suuri joukko haamuja. Eivätkä varmasti kaikki elossa olevat ihmisetkään pidä salaisuuksien avaamisesta.
Blogipostauksessani 8.10.2023 kirjoitin: ”Kaiken lisäksi pinnalle on noussut, kirjoittamista odottamaan, jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole kertonut. Mainitsin aikanaan aiheesta isoäitini adoptioisän Salomon Väisäsen tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmin (autosomaaliDNA) kirkastuneet. Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä. Kirjoitin siitä myös viime keväänä (2023) miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä.”
Olen ajatellut kirjoittaa myös muista DNA-asioihin liittyvistä asioista, varsinkin koskien äitilinjaani, samaa geneettistä linja, johon myös isoäitini, hänen äitinsä ja oma äitini kuuluivat. Siinä yhteydessä joudun tarkemmin kertomaan mtDNA:n periytymisestä. Nyt kertomassani tapauksessa sillä ei ole merkitystä.
Aloitan kipeästä sukusalaisuudesta, josta olen aiemmin kertonut parissa tilaisuudessa. Helsingin Kuolemajärvikerhossa pidin esityksen 29.2.2024 otsikolla ”Seivästö 1892- miten paljastan salaisuuden”. En ollut epävarma siitä, mitä olin selvittänyt vaan minun oli vaikea paljastaa jotakin, mikä saattaisi olla joistakin tai monista ihmisistä kiusallista, häiritsevää ja ehkä myös vaikeata ymmärtää.
Ukrainassa helmikuussa 2022 alkanut sota oli monessa mielessä avannut joeksi muuttuvan puron. Kyläkirjaprojekti Rengon kylien osalta oli päättynyt ja kirja julkaistu. Alkoi karjalaiseen Sirkiän-sukuuni liittyvä sukukirjaprojekti, joka päättyi kirjan julkaisuun lokakuussa 2025.
Sairauteni oli 2023–2024 välillä aktivoitunut. En vielä rohjennut runsaiden keskeneräisten töiden takia tarttua uudelleen tähän salaisuusaiheeseen. Tosin kesällä 2024 lupaudun kertomaan asiasta Seivästösäätiön kesäjuhlassa. Lopuksi esitykseni jälkeen vielä kaaduin ja satutin ennestään kipeitä jalkojani lisää. Näistä asioista olen kertonut aiemmin blogeissani, ehkä vähän liikaakin.
Oli myös totta, että olin nähnyt paljon unia, joissa tapasin ammoin kuolleita ihmisiä. Erään unessa kohtaamani miehen olin tavannut lapsena, tunnistin hänet, koska minulla oli hänestä valokuva. Unessa istuin mustikasta tultuani hänen kanssaan pöydän ääressä. Olin marjastanut venäläisten metsissä, heidän maillaan. Olin vihdoin Kuolemajärvellä paikassa, jossa en ollut koskaan ehtinyt käydä enkä enää koskaan pääsisi käymään. Hän alkoi selittää minulle omistavansa maan ja metsän edelleen. Aloin jo unessa pohtia, miksi kauan sitten kuollut ihminen saattoi ajatella niin. Hän oli menettänyt maat sodan seurauksena, mutta ajatteli vielä omistavansa ne.
Ajattelin, kuinka monelle ihmiselle maan omistaminen saattoi edelleen olla tärkeintä silloinkin, kun se on jo sodassa viety. Niinhän se on muutenkin. Omistajuuden paine on todellinen, sitä se on ollut vuosisatoja. Sodatkaan eivät katkaise sitä. Miehet omistivat tilat, maa siirtyi vuosisatoja isännältä isännälle. Kotimaan maa kuvastaa myös maanviljelijän omistamaa maata. Itsenäisyys on tärkeää, ehkä tärkeintä kaikesta. Näin sen myös sukukirjaa tehdessämme.
Tästä pääsin myös siihen, kuinka vuosikaudet olin jututtanut vanhoja ihmisiä, myös kysellen tästä tapauksesta. Useimmat heistäkin ovat jo kuolleet. Ei ollut mikään ihme, että unessa aloin tavata jo aikoja sitten kuolleita. Ymmärsin nyt, että kukaan ei tiennyt. Mutta DNA tietää!
Senkin olin oppinut, että toisille meistä suku on pahin, sitä paetaan eri tavoilla, rikotaan yhteydet, riidellään, paetaan ulkomaille. Silti hyväksyessämme juuremme, ymmärrämme, että kuljemme aina sukujemme menneisyys mukanamme. Emme omista maita ja mantuja tai taloja, suku omistaa meidät, vaikka kiellämme sen. Minutkin. Olen kokenut sen ja hyväksynyt.
Saatan olla monissa asioissa syyllinen johonkin, mutta kohtuuttomasti tuomittu. Suuri virheeni oli loppujen lopuksi, että aloin tutkia sukuja. Paheeni on, että kaikki tieto pitäisi saada talteen. Merkintäni viittaavat siihen, että liikaa ahertaessani vajosin suohon. Siitä suosta yritän nyt nousta ylös. Aiheitani en ole hylännyt. Sukuihini liittyviä.
DNA-testit
Omat DNA- testini tehtiin FamilyTree DNA:ssa kesällä 2018. Siirsin sittemmin autosomaalitestin tuloksen MyHeritagelle, jota olen käyttänyt ilmaisena versiona. Siellä eräs henkilö otti pian yhteyttä sähköpostilla huomattuaan läheisen yhteytemme ja kyseli sukulaisuuttamme, joka testin mukaan oli seuraavanlainen:
DNA-osuman laatu
Jaettu1,8 % (126,2 cM)
Jaetut segmentit 8
Suurin segmentti 32,9 cM
Oletettavasti hän saattaisi olla pikkuserkun tytär. Hänellä oli sukupuut, joista näin, että sukua oli Kuolemajärven Seivästöllä. En siinä vaiheessa alkanut vielä tutkia asiaa vaan vastasin lyhyesti, että sukuani on samoilla seuduilla. Tuossa vaiheessa minulle oli tärkeätä selvittää isoäitini adoptioisän tarina ja oli muutakin tekemistä. Enkä edes vielä ymmärtänyt kaikkea DNAsta.
Uskon, että kaikki isoäitini Ainon lapset kuolivat tietämättä hänen todellista alkuperäänsä. Tädeilleni ja sedilleni oli kerrottu toisenlaista tarinaa tai ei ollut kerrottu mitään. Aino oli äidilleen Beatalle ainoa lapsi. Aino synnytti 13 lasta, joista 11 eli täysikäiseksi ja kahta lukuun ottamatta kaikki saivat lapsia. 22.11.2025 julkaisin postauksen, jossa on kuva isovanhempieni perheestä (minä mukana) 1947 ja myöhempää tietoa perheen elämästä.
Kaikki oli tapahtunut jo ennen heidän syntymäänsä. Lapsille tuntemattomaksi jäänyt isoisä, Ainon adoptioisä Salomon Väisänen kuoli Siperiassa 1915 äitini syntymävuonna. Hänen tarinansa löytyy täältä. Tuossa 2019 kirjoittamassani tarinassa olin vasta etsimässä ratkaisua nyt esittämääni isyysasiaan. Sekoitin silloin tarinaan myös väärän henkilön, minkä sekaannuksen ymmärsin vasta myöhemmin asiaa tutkiessani. Palaan asiaan postaukseni toisessa osassa.
Puumolan mummo, punatukkainen Beata eli 73-vuotiaaksi ja kuoli 1936 Uudellakirkolla. Hän avioitui lesken kanssa. Kaikki hänen lapsenlapsensa olivat silloin jo syntyneet. Hän vieraili tyttärensä luona kerran kesäisin. Äitini kertoi viettäneensä 12–13-vuotiaana mummon luona kesäisin viikon mustikoita poimimassa, jotka sitten myytiin ja hän sai kengät.
Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska koko ajan vertaan mielessäni 1900-luvun alun ja minun nuoruuteni aikoja. Kuinka pitkälle uskovaisen suvun moraalikäsitykset siirtyivät esiäideiltä näiden lapsille ja tyttärille. Koin sen kaiken itsessäni 1960-luvulla, vaikka kapinoin kaikkea vastaan ja tuotin vanhemmilleni surua. Lopetin jopa opintoni yliopistossa ja lähdin kesätöihin Saksaan, tulin raskaaksi ja salasin sen vanhemmiltani kaikkine vaiheineen palattuani Saksaan ja mentyäni siellä naimisiin. Lapsen synnyttyä lapsen isä kirjoitti vanhemmilleni.
Sittenkään minun vanhempieni ja minun käytöstäni ei ehkä voi verrata 1800-1900-lukujen vaihteen käsityksiin. Silloin oltiin hiljaa ja vaiettiin, vaikka oli aivan varmaa, että jotkut harvat kylässä, ainakin lapsen äiti, tiesivät asiasta. Silti jotakin periytyi minulle. Siksikö olen joutunut tälle tielle!
Äitini kertoi, että mummo oli sisarusten välinen lapsi. Kun aloin tehdä sukututkimusta, kyselin monelta asiasta. Kukaan ei tiennyt mitään. Kylässä oltiin hiljaa.
Ko. kylän eli Kuolemajärven Seivästön sukujen osalta sukututkimukseni on melko täydellistä, vaikka en varsinaisesti ole tutkinut nimenomaan ko. kylän sukuja vaan Sirkiän sukuun kuuluneiden henkilöiden sukuja. Molemmat isovanhempani olivat syntyneet Seivästöllä, mutta isoisäni oli alun perin Karjalaisten kylän Sirkiöitä. Aino-mummoni suvut olivat kaikki Seivästöltä.
Heinäkuussa 2015 pääsin käymään Seivästöllä, aivan niillä nurkilla, jossa mummoni elämä alkoi. Suomenlahti kohisi melkein jalkojen juuressa, niinkuin myös myöhemmin Tammikossa, kylän toisessa kolkassa.
Isoäitini äidin Beata Tahvontytär Aikamiehen myöh. Väisänen ja Juusti ja tämän veljen
Salomon Tahvonpoika Aikamiehen myöh. Väisänen suvut olivat Seivästöltä. Olen aiemmin selvittänyt Aikamiesten sukua ja mistä nimi oli syntynyt.
Juho Tuomaanpoika ilmestyy kylän rippikirjaan 1808 ja syntymäajaksi on merkitty
1784. Siitä ei ole mitään tietoa, mistä hän pikkulapsena ilmestyi kylään. Renki,
nuorimies Juho Tuomaanpoika Aikamies vihittiin 3.12.1819 Kirjolan kylästä
olevan Agneta Matintytär Mamian kanssa. Oletan,
että Agneta on saanut qvp-merkinnän salavuoteusmerkinnän takia. Ensimmäinen
lapsi syntyi jo huhtikuussa 1819. Heidän lapsistaan kaksi poikaa, Tahvo ja
Pietari yhtyvät kylän ja pitäjän muihin sukuihin. Siitä suvun historia alkaa ja
jatkuu nykypäiviin saakka.
Eteeni tulleiden häiriöiden ja mietiskelyn takia en todellakaan saanut tähän postaukseen koko tarinaa. Jatkan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti