Pimeä joulukuu

Olen aloittanut tämän postaukseni jo lauantaina 13.12.2025

Lähes koko viikon olen yrittänyt päästä kirjoittamaan. Mielessäni oli vaikka mitä kirjoitettavaa. Koko ajan erilaisia esteitä on kerääntynyt eteeni. Osa aiemmin suunnittelemistani kirjoitusideoistakin on hävinnyt mielestäni. Nyt on uusi yritys meneillään. Tällä kertaa Minni asettui esteeksi läppärin ja käsieni väliin kehräten kovaa, yrittäen syliini ja tuijottaen minua. Nyt hän onneksi asettui pöydälle läppärin viereen aivan lähelleni selin, mutta jatkaen kovaa kehräämistä.

On lauantai ja vielä aamupäivä. Selkäni takana on tuttu kaaos, koska samanaikaisesti kaiken muun kanssa minulle on monta asiaa yhtaikaa tekeillä. Jouluahan en tapani mukaan aio viettää mitenkään, mutta silti se aiheuttaa jotakin.

Sielläkin Minni ja kuvassa myös vuosien aherrusta

Viimeksi viime viikolla tapasimme perheen kanssa luonani ja vietimme lapsenlapseni 25. syntymäpäivää. Se on ollut vuosia lähes eräänlainen vitsi, sillä emme oikeastaan enää vietä kenenkään muun synttäreitä.  Joulunkin kaikki viettävät omissa oloissaan ja eri paikoissa. Olen tyytyväinen näin. Vuosien mittaan olen käsitellyt aihetta usein.

En todellakaan ole perinteiden vaalija tapojen osalta. Sitä saa paheksua. Olen suvun ja siihen läheisesti liittyvän historian tallentaja lähinnä ihmisten elämän osalta, mikä lienee näkynyt kirjoituksissani. Mielessäni on edelleen monta ideaa näistä asioista ja tulen vähitellen palaamaan niihin.  Takanani oleva asunnon kaaos taas tarkoittaa sitä, että yritän samalla siivota omaa elämääni pienemmäksi. Usein siihen ei liikene päivästä pientäkään hetkeä. Jaksamiseni on yhä edelleen vähäistä. Nukun monena yönä huonosti ja väsähdän edelleen nopeasti. Hyvin nukutut yöt nostavat innostukseni kattoon, mikä ei sekään ole hyväksi. Liika toimeliaisuus ja liikunta kostautuu seuraavan yön katkonaisena unena ja liiallisena ajatteluna.

En taida tänä vuonna ennen joulun alkua tehdä katsausta tai muistelua aiemmista joulun ajoista. Hakusanalla "joulu" niitä löytyy blogeistani, vaikka kuinka paljon.

Joka vuosi vanhuksesta tulee hauraampi ja sekavampi. Minustakin. Se on tosiasia. Olen huomannut sen erityisesti poikkeavissa tilanteissa, joita en ole pystynyt hallitsemaan. Yleensä silloin olen väsynyt ja sekava, varsinkin huonosti nukuttuani. Vanhuus tuntuu silloin ruumiillisesti ja sitä on vaikea kestää. Onneksi hyvinä päivinä olen taas entiselläni ja pystyn mihin vain.  Toisaalta mikä tahansa sairaus ja sen paheneminen vaikuttavat usein hyvinkin rankasti, usein vähitellen ja myös toipuminen tapahtuu hitaasti ja on otettava vakavasti.

Eilen 12.12. aurinko näyttäytyi koko päivän ajan meilläpäin ja ylipäänsä Helsingin ympäristössä, mikä on viime aikoina ollut harvinaista. Minulla oli asioita Hyrylässä iltapäivän aluksi. Jouduin muuttamaan suunnitelmaani lähtiessäni ajamaan, sillä aurinko paistoi koko voimallaan vasten silmiä. Autossa olevista aurinkolaseista ei ollut paljon hyötyä, sillä paiste tuli alhaalta ja suoraan. Oli pakko ajaa sivutielle ja hoitaa ensin muita asioita, jotta aurinko ehtisi laskea alemmas. Tämä sama ongelma saattaa tulla eteen, jos sattuu iltapäivällä tulemaan Järvenpään suunnasta ja joskus myös Keravalta tultaessa.

Joskus vain käy niin, että sitä sisällä odottavaa luovuudenvyyhtiä ei olekaan helppo avata juuri silloin, kun haluaisi. Ehkä jatkan kirjoittamistani myöhemmin…

Löytö häkkivaraston banaanilaatikoista. Pakattu tammikuussa 2013. Siinä tärkeä pala 1980-1990-lukuani. 

 

sunnuntaina 14.12. Vaikka olen puuhaillut ja tehnyt jotakin koko ajan, oikeastaan koko elämäni ajan, niin se ei taidakaan  koskaan loppua. Nyt kun olen alkanut purkaa kerääntynyttä aineistoa, niin näen, että tehtävä on loputon. Oikeastaan sellainen puuhailu ja tekeminen on kivaakin, mutta entä tällaiselle ihmiselle kuin minä, joka loppujen lopuksi alkaa rasittaa sillä hermostoaan, mikä puolestaan saattaa johtaa erilaisiin seurauksiin. En aio nyt tuhlata aikaani niiden läpikäymiseen, mutta postaukseni lukija voi vetää jo yleisesti kirjoituksistani johtopäätöksiä.

Siivosin juuri äsken erästä kynälaatikkoani ja heitin kymmeniä kyniä roskiin. Siinä tulin ajatelleeksi erästä naista, joka keräsi kyniä. Olen kerännyt lähinnä toimivia kyniä, jotka sitten ovat vähitellen jääneet sivuraiteelle. Muut kynälaatikot jääkööt nyt käsittelemättä.

Eilen aloin heittää pois yli 10 vuoden takaisten taidehistorian opiskeluni aikaisia papereita. Osan olen heivannut roskiin jo aikoja sitten, mutta aina jotakin jää rakkaudesta aiheeseen. Josko vielä saisin niistä jotakin? Nyt saa riittää. Sekin jäi kesken. Otin pari kuvaa, joihin Minni sekaantui. Ne piti sitten postata Facebookiin. Sekin on aivan turhaa. Pari ihmistä kommentoi ja muutama enemmän tykkäsi.

Nyt en oikein tajua, miksi aloitin kirjoittaa. Tein tänään uuniriisipuuroa, joka onnistui erinomaisesti. Söinkin jo sitä ja se syöminen taitaakin riittää tälle päivälle. Kohta kuitenkin asetun katsomaan taas jotakin draamaa yrittäen välttää nukahtamista. Viime yön taisin nukkua aika hyvin huolimatta useista heräämisistä. Päättelen niin tämän aamuisesta aktiivisuudestani. Tiedän silti, etten saa väsyttää itseäni työllä liikaa.

Tauko kävelikin automaattisesti syliini, kun Minni-kissa heräsi päiväuniltaan. Mitä tahansa olen tekemässä, Minni keskeyttää tekemiseni mielellään. Siinä hän nyt kehrää kovaa sylissäni minun ja näppäimistön välissä. Olisiko hänelläkin nälkä?

Aika tyypillinen hetki myöhään iltapäivällä.

On torstai 18.12. Päivät liukenevat käsistäni. Vaikken juhli joulua mitenkään, niin kyllä se tavallaan sekoittaa minunkin elämääni. Pienetkin asiat tuntuvat paisuvan. Sitten tulee huono yö, jolloin valvon tuntikausia ja koko seuraavan päivän olen kuin ”nukkuneen rukous”. Mistähän tuokin tuli mieleen.

Alan jo toistaa itseäni. On sitten hyvä tai huono yö, niin joka ilta olen mahdottoman väsynyt, vaikken aina saakaan heti unta tai alan muutaman tunnin unen jälkeen heräilemään. Joku voi ehdottaa ulkoilua ennen nukkumaan menoa, mutta aiemmasta kokemuksesta tiedän, että se ei auttaisi minua. Ei ole myöskään mikään ilo lähteä ulos märkään ja pimeään. Talvi ei näytä tulevan tänne meille päin.

Iso lintu keikkuu vastapäisen puiston hontelon koivun melkein huipussa, varis ehkä, näyttää suuremmalta.

Kirjoitin edellisen postauksen häpeästä. Itse asiassa se oli aika suppea niinkin isosta aiheesta. En kuitenkaan voi enkä halua nimetä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet häpeäni kasvua. Ulkonäköni on myös aina, lapsesta saakka ollut häpeän kohteeni, pukeutumiseni ja koko minä.  Olen äärimmäisen harvoin tuntenut hyväksyvän katseen seuraavan minua. Myös tekemisiäni eikä edes saavutuksiani ole koskaan arvostettu, ei kiitetty eikä kehuttu. Voi ehkä sanoa, että se on suomalainen tapa.  Eteeni tulee nyt pieniä muistoja tilanteista ja asioista, jotka olen vain ohittanut ja jatkanut elämääni.

Jollen olisi elämäni aikana käyttänyt niin paljon aikaa erinäisiin taisteluihin ja niistä toipumisiin enkä olisi osallistunut kahteen kirjaan, olisin voinut keskittyä itseeni. Tosin näissä blogeissani ole koko ajan hoitanut myös itseäni erilaisten tarinoiden kautta. Voin sanoa, että sukututkimus oli se äärimmäisen tärkeä asia, joka auttoi minua ja auttaa vielä jatkossakin. Tunsin aina vahvaa syyllisyyttä, kun kirjojen ja lehden tekstien kirjoittamisen lomassa paneuduin johonkin eteeni tulleeseen tarinaan, joka sisälsi pätkän sukututkimusta. Niistä on ollut minulle suuri apu, koska eläytymiseni niihin on vienyt minua eteenpäin. Tarinoita on vieläkin minussa. Monta kertomusta odottaa vielä, että ne kerrotaan.

Itseensä keskittyminen on ollut eräänlainen synti, mutta nyt kaikki harrastavat sitä. Ahdistumiset ja sairaudet ovat jokapäiväisiä keskustelun ja kirjoittamisen aiheita tämän päivän nuorille sukupolville ja jo vanhemmillekin. Me emme saaneet ottaa niitä esille. Minäkin varoin aluksi blogeissani liian henkilökohtaisia asioita ja sairastumistani, mutta myöhemmin olen rohkaistunut. Totta on, etten pysty niitä käsittelemään kunnolla somessa, Facebookissa ja Instassa.

Tarinoiden lukeminen tuo ainakin minulle mieleen monia unohtamiani asioita omasta elämästäni. Usein ne koskevat vanhempiani ja lapsuuttani. Luin ohimennen selvitellessäni kirjakasojani erään kirjan, joka kertoi Kotiliesi-lehden perustajan elämästä elämäkerran muodossa. Hän oli jättänyt jälkeensä valtavan aineiston päiväkirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistoon. Päivi Aikasalo kokosi niistä elämäntarinan: Alli Viherheimo – Uranaisen sydän. Kirja oli sekä surullinen että hieno kuvaus 1800-luvun lopussa (1895) syntyneestä naisesta, joka oli alusta asti vaikuttamassa 2.12.1922 WSOY:n perustamassa Kotiliesi-lehdessä. Allista tuli lehden toimitussihteeri, toimittaja ja päätoimittaja. Hän oli taitava ja osaava ihminen. Hän uhrasi lehdelle koko elämänsä kuten myös omalle lapsuudenperheelleen. Hän ei koskaan seurustellut eikä mennyt naimisiin. Kiinnostuin lukemaan kirjan, koska se liittyi moniin suomalaisiin naisiin ja heidän elämäänsä. Äitini oli tilannut lehteä käsittääkseni jo 1940-luvulta. Myös talon entinen emäntä, isäni äiti oli lukenut lehteä ahkerasti. Kun äitiä joskus Kotilehden merkkipäivänä olisi haluttu haastatella, koska hän oli ollut lehden pitkäaikaisia tilaajia, hän kieltäytyi ja lopuksi peruutti lehden. Olisiko se ollut vuonna 2002, kun lehti täytti 80 vuotta. Äitini kuoli vuotta myöhemmin.

Äiti ja tyttäret kesällä 1957 majaan lähdössä.

Vuonna 1956 Kotiliesi julisti kilpailun Päivänsini-nimisen kasvin kasvattamisesta. Päätoimittaja oli ottanut Kanadassa käydessään mallia, koska oli nähnyt siellä erään maatilan ulkorakennuksen seinustat kukkivan sinisenään. Toimituksesta sai hankittua Päivänsinien siemeniä, jotka oli myös hankittu ulkomailta. Kilpailuun osallistui 27500 Kotilieden lukijaa ja kukan vaiheita seurattiin lehdessä koko kevään ja kesän ajan.  Muistin tästä lukiessani, että äitini kasvatti ainakin yhtenä, jollei useampana vuotena päivänsiniä. Sitä kasvoi verannan ikkunalla ja myös keittiön molemmilla ikkunoilla. Se oli meistä lapsista mahdottoman kaunis ja sinisistä sinisin. Palasin taas hetkessä lapsuuteeni. Olin sinä kesänä 9-vuotias. 

Edelliseen liittyy tarina siitä, kun toin joskus 1980–1990-luvulla kotitaloni navetan seinustalle ilmeisesti karhunköynnöstä, joka kasvoi sitten kauniisti kukkien siinä, mutta levisi lähipelloille. Sain kuulla siitä monta kertaa.  Koska se oli väriltään vaaleanpunainen, ihastuin siihen ja erehdyin pahan kerran.

Palatakseni äitiini ja vanhempiini, edellä mainitsemani kirja toi mieleeni sen, että sukupolveni perheissä vallitsi vielä edellisiltä sukupolvilta peritty vanha ajattelutapa, miten perheissä toimitaan ja miten lapsia kasvatetaan. Itse asiassa meidän lasten oli mahdoton mennä siihen väliin. Sitä väliinmenoa minä vanhimpana ja myöhemmin sisarukseni yritimme kukin tavallamme tultuamme teini-ikään. Vanhempamme olivat omaksuneet omien vanhempiensa ohjeet ja moraalisäännöt, jotka he olivat saaneet 1800-luvun lopulla syntyneiltä vanhemmiltaan. Heidän ystävänsä, naapurit, kaikki vanhemmat ihmiset pitäytyivät niissä. Vanhempien ja lasten elämä pidettiin erillään ja lasten oli toteltava.  Olin lapsuudenperheessäni ensimmäisenä rikkomassa tätä järjestystä ja siirtymistä eteenpäin. Mihin se johti, se näkyy elämässäni selkeästi aina siitä asti, kun lähdin kotoa. Olin tosin myöhemmin valmis solmimaan suhteita uudelleen kuten myös vanhempani, jotka koko ajan ehkä joutuivat taistelemaan siirtyessään uuteen aikaan.  Kun ajattelen asiaa tästä näkökulmasta lähtien, ymmärrän lisää. Silloinhan en ymmärtänyt heidän puoltaan asiasta. Nyt voin hyvin verrata asiaa myös itseni, lasteni ja lastenlasteni ajatteluun.

Kiitän itseäni siitä, että aloin ennen heidän kuolemaansa sitoa sukupolviamme yhteen. Ikävä kyllä, en silloinkaan vielä tajunnut asiaa kokonaisuutena, mutta siinä oli hyvä alku. Se alku johdatti sitten minua eteenpäin tutkimaan asioita. Huomaan myös nyt, etten itse ole jatkanut perheissäni samalla linjalla vanhempieni kanssa. Ennemminkin törmäsin samaan ongelmaan puolisovalintojeni kanssa ymmärtämättä vielä, mistä oli kysymys. Elimme suurta murrosta. Niitä murroksia elämme koko ajan, entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. 

Sukututkimus on elämää rikastuttava kokemus. Tutkimalla oman elämän lisäksi muiden elämää, löytää koko ajan uusia näkökulmia. Olen tainnut olla sukututkija jo lapsesta saakka tajuamatta sitä. Nyt alan kytkeä asioita yhteen. 

Kuvat jäävät väliin. Pimeys ja lumettomuus eivät ole innostaneet kuvaamaan. 

 lauantai 20.12.2025

Ehdinkö saada tämän valmiiksi ennen joulua? Sillä ei ole oikeasti väliä. Vietän joulun tapani mukaan yksin ja jo nyt haluaisin, että se olisi jo ohi.  Kaikki, pienetkin pakolliset kuviot rassaavat minua, joulutervehdykset. Olen vuosien mittaan karsinut paljon ja jäljellä on vain oleellinen. Mitä se on, jääköön se omaan arvoonsa.

Tällä viikolla vaihdettiin talossa kaikki lukot. Uusi avain piti hakea jo edellisellä viikolla ja piti olla varautunut käyttämään vanhaa tai uutta. Kaupoissa käynti on rasittanut myös aivan liikaa. En tosin osta yhtäkään joululahjaa vaan hoidan lahjomiset eri tavalla. Miten olen aiemmin jaksanut käydä jossakin luontoretkillä?  Kun nyt olen ollut liikkeellä, niin niiden jälkeen olen loputtoman väsynyt. Öisin heräilen usein, joskus valvon tuntikausia, mutten osaa tehdä mitään. Kotityöt rassaavat, milloin ne eivät olisi rassanneet. Minni-kissa seuraa jokaista askeltani ja haluaa usein syliini. Öisin hän harvoin nukkuu vieressäni. Kuka nyt haluaisi nukkua levottoman nukkujan vieressä.

Viime maanantaina Alex oli pitkästä aikaa luonani, tällä kertaa taksvärkkitöissä. Kävimme tutkimassa varastohäkkiä alakerrassa. Paikka on muuten myös väestön turvatila. Häkissä on vielä iso kasa banaanilaatikoita täynnä kirjoja. Lisäksi lähes kaikki aiemmin omakotitaloni seinillä olleet taulut ovat siellä. Toimme pari kassillista ja neljä banaanilaatikkoa asuntoon. Jälkityö jäi minulle. Olin pakannut suurimman osan näiden laatikoiden sisällöstä tammikuussa 2014 ennen evakkoon lähtöä omakotitalon vesivahingon jälkeen. Ne kulkivat mukanani varuskunnan alueen vuokrataloon, häkkivarastoon sielläkin ja takaisin seuraavana syksynä. Koskaan ei ollut mahdollisuutta purkaa niitä enää ennen talon myyntiä kesällä 2017. Mikä ihme on pannut minut keräämään niin paljon kirjoja? 

Kaikille lukijoilleni perheineen toivon rauhallista ja hyvää joulunaikaa!  Kiitos!