On yllättävän vaikea aloittaa uudestaan, kun aloin äskettäin katkoa polkujani ajattelematta sen enempää. Tai ehkä aloin vain ajatella liikaa. Kun sukukirjakirjaprojekti tuli loppuun ja kirja ilmestyi, aloin rentoutua ja ajattelin, ettei minulla ole enää kiire minnekään. En ollut aamusta alkaen hengästynyt, en saanut enää paniikkituntemuksia. Rentouduin, koin tunteita, joita en ole aikoihin kokenut. Välillä kelasin menneitä asioita, joita en ole ehtinyt ajatella. Olin unohtanut monia asioita. En ollut jaksanut osallistua.
 |
| Lapsen iloa 21.3.2016 (kaikki kuvat vuodelta 2016) |
Heräsin usein öisin ajattelemaan sitä samaa häpeää, joka on vaivannut minua lapsesta saakka huolimatta useista irtaantumisyrityksistäni vuosien mittaan. Luin vuosien 2011–2012 päiväkirjojani, joissa oli osittain pitkiä katkoja kirjoittamisessa mm., kun aloin sairastua nivelreumaan, jota alusta alkaen pidettiin aivan jonakin muuna. Luin äskettäin jostakin, että se on tunnollisten ja kilttien naisten sairaus, naisten, jotka huolehtivat muista, ovat empaattisia ja asettavat omat tarpeensa toissijaiseksi. Sen valossa aloin ymmärtää lisää. Se myös selittää, miksi sairauteni alkoi kokemastani valtavasta ahdistuksesta ja miksi vielä nyt palaan ajattelemaan asioita, joita en aikanaan voinut edes kertoa muille. Sekin häpeän takia.
 |
| 6.7.2016 muita iloja pihalla |
Häpeä on asiana ja käsitteenä hyvin monimuotoinen, sisältäen
koko ihmiselämän vauvasta vanhuuteen, aina läsnä oleva kokonaisuus, joka
saattaa kalvaa meitä ja vaikuttaa elämäämme ja kehitykseemme siksi ihmiseksi,
joksi voisimme tulla. Moni saattaa esittää kysymyksen, mitä on häpeä.
Olen kirjoittanut aiheesta melko usein enkä voi olla kelaamatta sitä aina uudelleen, kun palaan elämäni aiempiin vaiheisiin. Jostakin ajatuksesta se hyppää eteeni jopa keskellä yötä. Muistiini palautuu juuri silloin sellaisia asioita, joita olen luullut unohtaneeni, mutta jotka liittyvät vahvasti juuri samaan teemaan. Niitä on ollut jokaisessa ikävaiheessani. On ikävää, jos ja kun olen siirtänyt osan omasta häpeästäni jälkipolvilleni, koska heillekin teema on kovin tuttu. Häpeä on voimallisesti ihmiselämää koskettava asia, että harva voi siltä väistyä, vaikka todennäköisesti mielellään kieltääkin sen.
 |
| 6.7.2016 Lapsen innostusta |
Ihmettelin kovasti, miksi monet nk. ystäväni ovat
vahvistaneet häpeästä syntynyttä tunnetta, kun olen avoimesti aikoinaan
kertonut siitä. Olen kirjannut pieniä kohtaamisia päiväkirjoihini, kipeitä
sanoja. Ne ovat aiheuttaneet etääntymisiä. Lapsuuden ja nuoruuden päiväkirjat
kertovat myös niistä. Ihmiset ovat kautta aikain nähneet minussa avoimia
kohtia, joihin on helppo hyökätä. Usein kautta elämäni olen usein vastustanut
niitä menemällä suoraan kohti, olemalla rohkea. Olen oman elämäni mullistusten
aikaan ollut heikoilla ja kipeä haava minussa on huomattu ja niihin on
isketty. Hyväluontoisuuteni, naiiviuteni
on ollut hyvä kohde iskeä. Naiivin naisen päiväkirja ensimmäisen blogini
teemana varmaan tuli juuri sieltä.
Häpeän kehittymisen suhteen voin siis hyvin palata jo varhaislapsuuteni, kun tällaiset tapahtumat alkoivat kehittyä ja toistua. Myöhemmin sekä naiset että miehet ovat käyttäneet siinä mielessä minua hyväkseen. Ainoa keino vastustaa sitä on ollut olla huomioimatta sitä, mutta silti se on jättänyt jälkensä. Olen myös ollut aina erityisen herkkä huomaamaan samankaltaisia tapahtumia, jotka ovat kohdistuneet muihin läheisiin ihmisiin kuten vaikkapa äitiini.
Tyttäreni kertoi vastaavia voimakkaita kokemuksia omalta
kohdaltaan. Arvosteluja, ylenkatsetta, jotka kantavat läpi elämän. Toivoin,
ettei se siirtyisi seuraavaan polveen, koska olen nähnyt siitäkin oireita.
Sanoin aina, että ei pidä välittää, mitä muut ajattelevat. Taitaa olla niin,
ettei kukaan selviä siitä noin vain. Jokaisen on joskus itse käsiteltävä tämä
teema. En tosin tiedä, ymmärtävätkö kaikki sen. Koska joskus avattuani
sydämeni, olen saanut vastaan mielipiteen, että ko. henkilö ei tunnista
aihetta.
Kun haen hakusanalla ”häpeä” blogejani, esille nousee hyvin monta tekstiäni ja tulihan sieltä myös tämä 12.4.2014 kirjoittamani ”Rohkeus kohdata”, joka kyllä kannattaa kaikkien lukea. Linkki tekstiin on tässä.
 |
| 20.7.2016 Alexin askelia tuli seurattua kameralla vauvasta eteenpäin. Nyt hän on jo 13-vuotias. |
5.12.2025
Jatkan nyt kesken jäänyttä postaustani. Tänään tuli eteeni valokuva, jonka olen ottanut silmistäni 9 vuotta sitten eli 5.12.2016. Piti oikein tarkistaa, mitä muita kuvia samalta päivältä ja ajalta löytyi. Aikaa kuluu ja unohdamme asioita eikä niitä tarvitse edes muistaa. Kuva sopii tämän blogini päätteeksi.
Kuvan voi liittää myös aiheeseen ”häpeä”. Tuohon
aikaan taistelin 2014 tehdyn kuukausien vesivahinkokorjausten jälkikorjausten
kanssa. Virheiden takia ne kuuluivat saman vakuutuksen piiriin. Vetkuttelua
kesti aikansa, mutta juuri tuolla viikolla alkoi tapahtua ja korjaukset tulisivat
toteutumaan alkuvuodesta. Valokuvieni joukossa oli samana päivänä kuvia parista
sähköpostista, joista toinen koski edellä mainitsemaani aihetta. Toiset kaksi sähköpostia
olivat uskomattoman ilkeitä ja hävyttömiä posteja entiseltä asuinkumppaniltani,
joka ilmeisesti kierteli välillä tarkistamassa talon ympäristöä ja sai aiheen olla
loukkaava ja vaatia selityksiä minulta. Hän lienee kirjoittanut postit keskellä
yötä juopuneena ja vaati minua maksamaan hänelle 2500 euron kuukausivuokraa ja saamaan
autonsa autotalliin tai pihalle lomiensa ajaksi. Hänhän oli lähtenyt talosta
lopullisesti syksyllä 2009 ja siitä lähtien kiusannut minua.
Olin ylpeä, että olin onnistunut kaikissa taloon liittyvissä korjausasioissa, muutoissa ja yleensä kaikissa hoitamissani taloasioissa. Oikeudenkäynneissä 2011–2012 olin kokenut valtavaa epäoikeudenmukaisuutta, mutta olin valmis unohtamaan sen kaiken ja myymään korjatun talon ja jakamaan rahat ja hyväksymään kokemani rahallisen tappion. Mutta häpeä oli valtava, se oli sisältänyt jatkuvan henkisen väkivallan vuosien ajan, inhottavat kirjeet, muiden ylenkatseen. Niihin aikoihin minulla oli paljon kaikkea muuta meneillään, asioita, jotka pitivät minut jalat maassa ja onnellisena. En kirjoittanut aiheesta paljon edes päiväkirjaan, saati blogipostauksiini. Nyt kun osa muista vuosien paineista on helpottunut, niin jostakin syystä ikävät asiat palaavat taas mieleen.
 |
| 5.12.2016 |
