Kestävyyskokeita

On  perjantai 18.7.2025 aloittaessani tämän tekstin.  Edellinen lähes valmis sukututkimukseen liittyvä odottaa julkaisua, mutta sitä ennen minun pitäisi tarkistaa ja korjata sitä hiukan. Mutta ei tänään. 

Tästä päivästä tulee yhtä kuuma kuin edeltävät päivät. Nyt aamulla Minni on piiloutunut parvekkeen varjoisen puolen kukkapöydän alle ja makaa siellä levällään. Heti herättyäni annoin hänelle ruokaa. Sitten vasta valmistin oman kahvini ja voileivän. Helteiset päivät ovat olleet harvassa tänä kesänä. En ole ollut innostunut lähtemään luontoretkille. Eikä vieläkään näytä olevan niiden aika. Jatkan omaa vahvistumistani, mikä ei siedä mitään hötkyilyä ja lipeämistä polultani. Olisiko se resilienssin kasvattamista? 

Kotimatkalla Hämeenlinnasta poikkesimme ohimennen Vanajan kirkolla,

Muuten, ei ole mikään ihme, että ihmiset eivät kestä tätä nykyaikaa, sen hirveää kaupallisuutta, uutisoinnin kohdistamista vääriin asioihin kuten, miten saada lisää turisteja jokaiseen paikkaan, millainen ihminen on oikeanlainen, mikä on oikea asuinpaikka ihmiselle tai politiikan ja sotauutisten paljoutta.

Helsingin keskustaan on kodistani alle 30 kilometriä ja koen sinne menon nykyään äärimmäisen työlääksi. Äskettäin mietin, miten ja minne menisin tapaamaan ystävääni Hakaniemessä.  Helsinki on tieremonttien pyörityksessä. Mieluiten menisin omalla autolla. Julkinen liikenne on HSL:n varassa. Meillä täällä Hyrylässä on uusi linja-autoasema tai paremminkin pysäkkien suma, josta pääsee väliasemien kautta Helsinkiin. Lipun voi kätevästi ostaa HSL:n sovelluksella. Nyt on niin kuuma, etten lähtisi ollenkaan ja muutenkin harkitsen menoani tarkkaan. Olen jo päättänyt, että jätän Helsingin keikat sattuman ja hetken varaan, kuten lähes kaiken muun elämässäni.

Vältän stressiä yli kaiken. On ihana huomata, miten kärsivällisyyteni toipumisen suhteen on kannattanut. Kaikkia suunnitelmia ja tekoja kannattaa punnita hetki. Toteutuskaan ei mene niin, kuin joskus ennen.

Kaipaan monia asioita elämästäni nuorempana, mutta en nyt jaksaisi niitä kaikkia. Synkeät metsät, pitkät kävelyt vaikkapa. Kiirettä ja hätiköintiä en enää kaipaa. Joku sanoisi, että olen tullut vanhaksi. Ja hitaaksi. Minustakin tuntuu siltä joskus. Elämä on joskus haparointia. 

Minulla on kesken tarina erään henkilön tyttärestä. Isän hauta on Vanajan kirkon kupeessa, tekstistä ei enää saa selvää...

Eilen tähän aikaan aamusta siivosin keittiön ja muutin taas pöydän eri asentoon. Sille oli syynsä. Alex on kyllästynyt olemaan koko kesää asuntovaunulla ja kerjäsi, että saisi taas tulla luokseni ja että minä vaikuttaisin asiaan. Sanoin, että hänen on itse hoidettava asia ja hän saa kyllä tulla ensi viikolla. Molempien tietokoneet sopivat tilaan paremmin näin päin, siksi pöydän kääntö.

Edellisenä päivänä hoitelin aamupäivällä kauppa-asioita. Välillä kirjoitin ja jatkoin tutkimuksiani.  Heittelin papereita roskiin. Molempina päivinä olin illalla rättiväsynyt, mutta aamulla taas kunnossa.

Tänään pesin tukkani ja kirjoitan. Huomenna lauantaina on heti aamulla lähdettävä Sirkiän sukuseuran kesätapaamiseen Hämeenlinnassa. Aioin jättää sen väliin, mutta kun Malla Riihimäeltä lähtee seurakseni, niin ehkä se onnistuu.  Kuuma keli ei ole ok eikä minulla ole sopivia vaatteita. Jotenkin kai selviän, vaikka epäröin viime hetkeen saakka.

uomennaH

sunnuntaina 20.7.2025

Tänään olen toipunut eilisestä, pitkistä kävelyistä vaikeilla mukulakivikaduilla, kuumuudesta. Oli oikein kiva päivä ja selvisin siitä kunnialla. Ottamani kuvat eivät ole oikein mistään kotoisin. Nopealiikkeinen Merja on muisto. Käteni ovat kömpelöt eivätkä ne varmasti toivu enää entiselleen. Jalkani ovat toipuneet yllättävän hyvin. Minun on silti ponnistusten jälkeen kerättävä voimia.

Jättäydyn joskus tarkoituksella syrjään muiden touhuista, en ehdi mukaan kaikkiin asioihin.

keskiviikkona 23.7.2025

Omahan oli vikani. Kuten kerroin aiemmin, Alex kinusi ja kerjäsi edellisellä viikolla, että voisi tulla jälleen luokseni. Hän ei viihdy karavaarialueella ja kuumuudessa sisällä pienessä tilassa.  Hän tuli sitten sunnuntai-iltana. 

Olemme nyt selvinneet keskiviikkoon tuskaisen kuumassa asunnossani, jossa en uskalla edes laittaa hetkeksi läpivetoa Minni-kissan takia, jotta hän ei menisi ikkunalaudalle, ranskalaiselle parvekkeelle tms. ja putoaisi vahingossa neljännestä kerroksesta. Tosin hän ei ole rohkea kissa eikä edes menisi yrittämään.Toisaalta läpivetoa ei edes suositella vaan pitäisi sulkea kaikki ikkunat (huoltoyhtiön ohjeistus). 

 

Minnin rohkeus oli koetuksella sunnuntai-iltana, kun päätin, että nyt vihdoin kokeilemme kokovaljaita ja viemme illan viileydessä hänet pihalle ulkoilemaan. Me kaksi sähläilijää ja arka kissa! Pääsimme sentään pihalle ja kissa ruohikolle, Alex piti kiinni valjaista.Ruohikolta Minni ryntäsi pidemmän heinän alueelle piiloon ja sieltä veimme lähemmäs taloa, jossa hän näki sopivan pakopaikan. Hän oli toki koko ajan valjaissa, mutta pääsi riuhtaisemaan siinä valjaat irti ja pääsi talon seinustalla olevan saunan terassin rakennelman alle. Siinä oli meille sitten pohdittavaa, miten saamme hänet houkuteltua sieltä pois.  Alex olisi heti soittanut huoltoyhtiölle vaatien, että terassin lattia on purettava ja seuraavaksi hän olisi halunnut, että minä soittaisin pelastuslaitokselle. Tästä näki, että olemme eri sukupolvia. 

Pelokas kissa tuli kerran ulos, kun vein ruokaa, mutta vetäytyi nopeasti takaisin eikä enää vastannut puheeseeni. Minni on puhelias kissa ja vastailee yleensä. Sanoin hänen lepäävän. Menimme sisään. Palasin sitten yksin ja kutsuin häntä. Ilta oli alkanut jo hämärtyä. Minni vastasi nyt minulle ja tuli ulos ja sain hänet syliini. Talon hississä hän oikein karjui, niin hän sitäkin pelkäsi. Kaikki oli hyvin jälleen.

Ajatelkaa, miten paksukarvaiset eläimet kärsivät kuumuudesta, varmasti vielä enemmän kuin me. Sen huomaa niiden käytöksestä.

13-vuotiaan käytöksestä näkee myös paljon. Häntä ei saa enää aamuisin hereille. Mieli ailahtelee. Ääni kovenee helposti lähes huutamiseksi, mummi on hänen mielestään ikivanhaa sukupolvea, joka ei osaa edes enää puhua normaalisti ja niin, että 2000-luvun sukupolvi ymmärtäisi puhetta. Riita syttyy hetkessä yllättävän  pienistä asioista ja lievenee toisessa hetkessä. Hän itse haluaa luokseni, muttei sitten kestä minua. 

Kuten olen joskus maininnut, minulle maanantai ja tiistai ovat vaikeita päiviä sunnuntaisin pistämäni lääkkeen takia. Olen väsynyt enkä jaksa niin paljon kuin muuten, vaikka tilanne onkin vähitellen parantunut. Olen nyt jopa jaksanut lähteä hoitamaan asioita aamupäivisin. Jääkaappi oli tyhjä ja kaupassa oli käytävä.  

Kuinkahan pahaksi tämä vielä menee? Olisin vienyt hänet uimaan kuten aina ennen. Sekään ei enää käy, ei edes katsomaan vanhoja paikkoja, joissa aikoinaan kävimme hänen viettäessään kesäisin päiviä kanssani. Mikään ei innosta. Kun olemme iltapäivässä, alkaa intoni lamaantua. On sopeuduttava tilanteeseen.

Ajatellaan itseämme 13-vuotiaana. Olin minäkin vaikeasti ohjattavissa enkä varmasti kuunnellut vanhempiani. Aika oli kuitenkin täysin erilaista. Itse asiassa siinä ajassa ei ollut oikein mitään yhteistä tämän ajan kanssa. Tuossa iässä aloin olla jo kiinnostunut pojista, tosin kaukaa ja sitä vaihetta kesti sitten ikuisuus. Vuoden 1961 päiväkirjat käsittelevät ihastumisiani, koulumatkoja, koulupäiviä, opettajia, ystäviä.  Koulupäivien jälkeen istuin kirjastossa lukemassa. Ajattelin sitä lauantaina, kun ohitimme Hämeenlinnan silloisen kirjaston ja katselin niitä ikkunoita, joiden takana istuin lukemassa milloin mitäkin. Sen varjossa, mitä voisin kuvitella Alexin päässä liikkuvan, niin nuoruuden vuodet tuntuivat usein todella pitkiltä ja jopa tylsiltä. 

Tuossa rakennuksessa oli aikoinaan 1960-luvulla Hämeenlinnan kirjasto. Istuin useimmiten lukemassa noiden alakerran oikeanpuoleisten ikkunoiden takana.

Voin olla kiitollinen, että saan seurata tämän päivän murrosikää. Omastani olen joskus kirjoittanut myös blogeissani.

Eilen Minni katosi? Etsimme häntä kaikista paikoista. En ollut huolissani, katoamisia hän on harrastanut ennenkin, mutta ilmaantuu sitten aivan pokkana eteeni. Tänään Alex katosi heti myöhään herättyään Samoin täällä sisällä pienessä asunnossa, jossa kaikki kaapitkin ovat täynnä tavaraa. En löytänyt häntä mistään. Kävin välillä viemässä roskikset ulkona. Lopulta ajattelin, olisiko hän piiloutunut makuuhuoneen sängyn alle. Sieltä hän löytyikin. Yritimme käydä keskustelua siitä, mitä odotamme toisiltamme. Pitää kai minun olla hötkyilemättä, edetä pienin askelin. Kyllä tämä tästä. Samalla tavalla kuin muissakin asioissa.

Iltapäivä alkamassa. Minni siirtyi edessäni olevalle ikkunalaudalle nukkumaan.

Pinnistelyä

Aloitin  tämän postauksen 3.7.2025. 

Olen ehtinyt jälleen ajatella, että lopetan tämän blogikirjoittamisen. Tunnen painuvani entistä syvemmälle masennukseen ja arvottomuuden tunteisiin.  Tuntemukseni ovat pelottavia, kuten tänä aamuna. Haluaisin vetäytyä piiloon.  Paniikki velloo sisälläni. En tiedä, pystynkö peittämään sen ilman, että kiihtyisin lisää. Tällä viikolla minusta on tuntunut erityisen pahalta. Alan pelätä oman hallinnan tunteeni kadottamista.

Yleensä toiminta on auttanut minua eteenpäin, samoin kirjoittaminen. Nyt häpeän kaikkea kirjoittamaani ja tekemiäni virheitä. Tiedän, että kiihkeällä toiminnalla peitän tunteitani.

1.7.2025 Ainolan puutarhassa

Mainitsin aiemmin, että olen nähnyt alkavan hallinnan tunteen menetyksen joissakin ikätovereissani. Tarkkailen itseäni. Digitaalisten tiedostojeni sekamelska tuntuu välillä vaikealta, vaikka olen sen itse suunnitellut ja ylläpidän sitä. Aikani on ollut viime vuosina liian keskittynyt muuhun tekemiseen, joten ylläpitoon ja järjestämiseen aikani ei aina riitäkään.  Löydän kyllä vielä kaiken ja teen varmuuskopioita ulkoisille kovalevyille. Unohdan silti muun toiminnan paineessa, mitä olen tehnyt ja teen taas uuden kansion. Sitten en taas etsiessäni löydä mitään.

Sosiaalinen toimintani on kutistunut äärimmäisen vähäiseksi.  Syytän siitä jaksamistani ja ajan puutetta.  On myös yksinäisyys, yksinäinen elämäni, mikä ei ole minusta ollut koskaan aiemmin paha asia enkä siihen halua edes mitään isoa muutosta.

Viime aikoina olen alkanut entistä enemmän miettiä, miten saisin itseni palautumaan ja ilon takaisin elämääni.

4.7.2025

Olotilani ihmeellistä kyllä parani eilisen sukukirjakokouksen jälkeen. Masennukseni ei taida olla kovin syvää vaan se on vain vahva tunne, tunne, joka syntyy hetkessä ja katoaa myös hetkessä. Samanlaisia tunteita lienee muillakin ihmisillä. Vain minä valitan niitä kaikille näissä blogeissani.  Tosin monet muut valittavat nykyään vielä julkisemmin, sosiaalisen median sovelluksissa, omilla kasvoillaan.  Tämä kuvaa selkeästi sitä tämänhetkisen maailman sekopäisyyttä, jonka huomaa parhaiten vanha, koko elämänsä tarkkoja huomioita tehnyt ihminen.

On siis paras lopettaa vellominen ja alkaa tehdä vain niitä juttuja, joita rakastan.  Jopa niitä, joita ehkä haluaisin jättää. Kuulemma tiikeri ei pääse raidoistaan, minulle sanottiin, kun uhkailin lopettavani sukututkimuksen. 

Ehkä paneudun nyt myös syvällisemmin DNA-tutkimukseen äitilinjani osalta. Sitä pitkinhän pääsee kauas. Tänä vuonna on tullut äitilinjoista paljon uutta tietoa, että voisin kirjoittaa jutun, joka kiinnostaisi myös lapsenlastani. Kasa kirjoja ja paperia onkin odottanut kuukausikaupalla, että paneudun siihen.  Oma DNA on peräisin pohjoismaista, Suomesta, Baltiasta ja pienen pieni osa, suurempi kuin 1 % Espanjan sefardijuutalaisista. 

N

Näkymä kotini parvekkeelta 1.7.2025

 

6.7.2025

On sunnuntai aamupäivä. Innostukseni asioihin on sitten 3.7. jälkeen jatkunut. Olen paneutunut moniin asioihin syvällisen innostuneena ja tutkinut yksityiskohtia.  Niihin on kuulunut myös sukututkimus. Markkulan Viesti numero 63 oli oikolukuvaiheessa. Minä kirjoitin siihen vain lyhyen tekstin sukuseuran vuosikokouksesta ja annoin valokuvani käyttöön.  Heikki Uusitalo lupasi jo kokouksessa kirjoittaa tekstin Sydänmaan Lopelle tulleesta suvun haarasta, jonka mainitsin aiemmassa blogipostauksessani. Artikkeli on pian ilmestyvässä lehdessä otsikolla ”Markkuloita Vehmaisista Sydänmaalle”.

Artikkelin tiedot saivat minut tutkimaan lisää, mitä olen kirjannut eräistä henkilöistä omaan tutkimukseeni. Taas kerran huomasin, että olen aiemmin, vuosia sitten tutkinut Vehmaisiin,  1700-luvun lopulla, isojaossa, perustetun (1794) Sydänmaan, jota myös Ilobackaksi kutsuttiin, uudistilan alkujuuria ja ihmisiä, jotka muuttivat sinne ja mistä he tulivat.  Nyt vain tarkensin tietojani ja löysin lisää tutkittavaa liittyen omiin esivanhempiini. Kirjasin asian ensin tähän blogipostaukseeni, mutta otin pois ja jaan omana postauksena. 

8.7.2012 img_0120.jpg

 

8.7.2025

Toipumiseni alkoi oivalluksesta ja innostumisesta.   Muutos kuvaa minulle paluuta juurilleni. Monessakin mielessä.

Tänään on tiistai. Heräsin Minni tiiviisti kainalossani siinä puoli 8:n aikoihin. Muistan hänen tulleen viereeni, kun havahduin aiemmin hereille, mutta yleensä hän häipyy, kun nukahdan. Sade rummutti ikkunoihin.

Olen muistuttanut itseäni, että minun on aiheellista säilyttää kaikki se, mitä olen oivaltanut. Ymmärsin, miksi ja miten aloin niin pian tulla ulos masennuksesta, paniikista ja kiireestä saada kaikki tehtyä.

Tajusin, että olen sittenkin tehnyt aiemmin kaiken oikein, mutta olen unohtanut itseni. En koskaan saa aikaiseksi romaania, elokuvaa enkä mitään muutakaan, mihin olen ajatellut tähtääväni.  Ne eivät olisi muuttaneet elämääni paremmaksi. En ole koskaan halunnut arvostusta, kiitosta enkä kunnioitusta, minkä olen tiennytkin. Olen myös tiennyt, että olen pieni maan matonen tai elämästä riemuitseva lintu, joka on pieni tekijä luonnon kiertokulussa, mutta silti tärkeä itselleen ja ympäristölleen. Olen osa luontoa.

Kukaan ei saa pakottaa minua, kukaan ei saa enää kahlita minua, vaatia liikaa. Päätän itse,

Tehtäväni on jatkaa kaikkea sitä, mitä olen tähänkin saakka elämässäni tehnyt, mihin olen pyrkinyt. Koska touhusin vuosikaudet opiskelemalla maailmaa ja ympäristöä, sitten hyödyntämällä sitä eri asioihin, nyt on aika paneutua yksityiskohtiin ja tutkia, mihin ne johtavat.  Olen tehnytkin sitä jo pitkään, mutta en ole ymmärtänyt, että olen ollut oikealla tiellä. Näettekö, miten elämä ohjaa meitä?

Väliin tulee karvaita pettymyksiä, tunne, että minut on hylätty ja mitätöity. Ne ovat vain tunteita. Olen säilynyt koskemattomana tai en ehkä aivan.  Olen vain tehnyt parhaani. Minun ei tarvitse välittää kaikista kohuista.

Rakas lukijani, ehkä et pysy aivan mukana näissä ajatuksissani. Se ei ole tärkeätä. Minäkään en ole pysynyt mukana. Olen yrittänyt pitkään yrittää järjestää elämääni, löytää kaavion tai karsinan, johon kokoan koko elämäni, tehtäväni ja kaikki liittyvät asiat, jotta minun olisi helpompi olla, jotta kaikki olisi hallinnassani ja kirjattu ylös.

Olin kauhuissani, kun tämä kesä ei lähtenyt käyntiin enkä päässytkään kaikkialle, minne joskus ennen. Päivät kuluivat. Välillä huomasin, että aiempina kesinä oli ollut usein samanlainen tilanne. Olin vain yrittänyt kaunistaa sitä uskottelemalla, ettei mikään ollut muuttunut. Olin myös ollut jo vuosikausia töideni vankina.  Aloin ymmärtää kierrettä, missä olin elänyt kauan. Se oli myös syy stressiin ja ahdistukseen, joka tietenkin taas sairastutti minut.

Tässä vaiheessa toipumista voisi kutsua vielä oletetuksi toipumiseksi.

Ok.  Olen aina ollut aikamoinen analysoija, mutta yritän jättää sen vähemmälle, sillä koko ajan eteen tulee asioita, jotka vaativat ajatuksia ja toimenpiteitä. Suunnittelen usein myös asioita etukäteen. Yritän jatkossa heittäytyä enemmän sattuman ja yllätysten ohjaamaksi, tehdä nopeita päätöksiä.

Vaikka heitin äskettäin, etten jatkossa enää katso sukututkimukseen päin, se ei tule pitämään.

Tämä tekstikin olisi voinut jäädä kirjoittamatta, kun nyt ajattelen.

Tällaiset sateiset päivät ovat ihania! Ovat aina olleet.

Eilen kirjoitin Facebookissa muistoja 50 vuoden takaa. Kuvia en jaksanut kaivella ja teksti pohjautui almanakkaan, joka oli säästynyt tosi lyhyillä tai puutteellisilla merkinnöillä. Olen yrittänyt myös nyt vähentää tarvettani kirjata kaikki ylös.

Tänä päivänä kesällä 2012 (8.7.2012) olin kuvannut kivikkoista tienpätkää pellolle. En heti tunnistanut paikkaa eikä se ollut mikään ihme. Kuva vain otti minusta kiinni, kuten kaikki tie- ja polkukuvat. Ne puhuttelevat minua. Piti tarkistaa, missä olen ottanut juuri tuon kuvan.  Tietenkin löysin kuvan nopeasti ja kuva kertoi taas enemmän kuin silloiset, olemattomat kalenteri- ja päiväkirjamerkintäni.

Pitää lopettaa. Minni yrittää taas kiivetä kaulalleni, jo toisen kerran. Sopii. 

12.7.2025 Tuusulan jokilaaksossa 

 

torstai 10.7.2025

Ilta. Auringon säteet osuvat vielä nyt kello 10:n aikaan naapuritalon seinustalle. On aika mennä nukkumaan. Olen aamusta alkaen kärsinyt päänsärystä, sellaisesta, johon ei särkytabletti edes auta. Tuttu vanha säästä tai ilmanpaineesta johtuva päänsärky palasi. Ihme kyllä päänsäryt eivät ole vaivanneet viime vuoden jälkeen, jolloin seurasin niitä tiiviisti.  Olen viimeisimmän viikon aikana ymmärtänyt, että nyt annan elämän viedä, en tutki enää jokaista asiaa perin pohjin, annan aikaa sattumille. Teen, mitä mieleeni juolahtaa. Enkä ajattele koko ajan muiden ilahduttamista.

Eilen vietin parisen tuntia istuen penkillä, joka näkyy ikkunastani. Olin lähtenyt pienelle kävelylle. Eräs naapurini kulki ohitse ja aloimme jutella. Taisimme käydä koko elämämme läpi. Vanhojen ihmisten elämään mahtuu valtavasti asioita. Senhän te kaikki tiedätte.  Kun tulin kotiin, niin eräs ystäväni soitti ja kuuntelin pitkän puhelun hänen murheitaan. Jouduin keskeyttämään puhelun, kun lapsenlapseni tuli käymään ja lähdimme hakemaan rautakaupasta uutta suihkua ja paria lamppua. Hänen kesälomansa oli alkanut. Päivä oli ohi hujauksessa.

Minulta pyydettiin lisätekstiä syksyllä ilmestyvään lehteen, mutta päätin kieltäytyä siitä. Suojelen itseäni. En halua enää sitoa itseäni mihinkään aikatauluun. Koko olemukseni janoaa edelleen lepoa.

Alex, lapsenlapseni tulee jälleen viikonlopuksi. Jännitän sitä, mutta onneksi se on vain kaksi yötä. Ehkä pystymme olemaan sen ajan sovussa.  Nyt nukkumaan!

Nyt on 12.7. lauantai, melkein ilta. Avasin läppärini ajatuksella, josko rohkenisin julkaista tämän postauksen. Herätessäni aamulla keksin jo otsikon. Pinnistelyä. Se sopisi hyvin tämänhetkiseen tilanteeseen.

Alexin kanssa on mennyt oikein hyvin. Tänään on kesän harvoja hellepäiviä. Yritimme mennä käymään (minun mielikseni) jokilaaksossa, mutta alue sattui olemaan tulvan vallassa. Teimme lyhyen kävelyretken muualla ja palasimme kaupan kautta kotiin. 

11.7.2025 kotini parvekkeella

 

Eräänä kesänä sateiden aikana

Soitin heti juhannuksen jälkeisenä maanantaina aamulla terveyskeskukseen, kun olin taas valvonut yöllä oikean korvani takia.  Kun satuin nukkumaan kyljelläni, korva tyynyyn päin, alkoi aina hirveä kutina, joka pilasi yöuneni pitkäksi aikaa. Korva tuntui silloin olevan tukossa ja puoli päätä kipeänä tai turtana. Olen vuosien mittaan valittanut korvastani, lähinnä vain ulkokorvasta monen monta kertaa, koska se on vaivannut ainakin yli 20 vuotta. Olen saanut aina vain ohjeen voiteista, jotka ovat auttaneet hetkellisesti. Nyt asia on edennyt pidemmälle, tulehdustila on levinnyt korvan sisään. Terveydenhoitaja varasi ajan tälle päivälle eli tiistaille katsoakseen korvaani. Lääkärille on mahdoton päästä enkä edes yrittänyt.  

29.6.2017

 

Olen yllättynyt, kuinka paljon blogipostauksiani luetaan enkä edes tiedä, ketkä lukevat.  Oikeastaan sillä ei ole edes väliä. Olisi vain kiva, jos lukijat saisivat kirjoituksistani jotakin ajattelemisen aihetta.  Sunnuntaina juttelin puhelimessa erään ikätoverini, vanhan työkaverin kanssa, joka soitti minulle tarvitessaan apua. Hän on soitellut ennenkin saman tapaisesta syystä. Hän on pudonnut ulkolaidalle eikä hallitse enää digitaalista maailmaa ja tarvitsee siinä apua. Minusta on ollut lähinnä keskusteluapua ja pieniä neuvoja, kunhan olen selvittänyt ensin, mistä on kysymys. Samanlaistaa apua olen antanut muutamalle muullekin.  Pelkään, että alan itsekin siirtyä sinne ulkolaidalle, varsinkin, kun en löydä jotakin paperia. Olenhan aina etsimässä jotakin. Sairaudet, loukkaantumiset ja yksinäisyys ovat viemässä jo ikätovereitani seuraavalle askelmalle. Sitten ihminen ei enää pystykään mihinkään. Onhan se pelottavaa ja ajattelemista herättävää.

Ajattelin ensin kävellä terveyskeskukseen, mutta koko aamun on satanut lähes kaatamalla, joten menen autolla.  

27.6.2014

25.6. ke

Kävin siis eilen terveyskeskuksessa mukavan hymyilevän sairaanhoitajan luona, joka tutkittuaan tilanteeni, kävi konsultoimassa lääkäriä, joka tuli tutkimaan korvani. Hän sattui myös olemaan sama lääkäri, jonka luona kävin huhtikuussa. Korvastani otettiin bakteeri- ja sieniviljelyt ja sain antibioottitippa-reseptin. Saamani palvelu oli erinomaista. En hakenut sitä saman tien, vaan menen tänään käymään apteekissa.  Jatkoin eilistä tiistaipäivää kuten tavallisesti alkuviikolla katselemalla Yle Areenasta sarjaa, tällä kertaa katselin uuden ”Monte-Criston kreivin”, joka oli yllättävän hyvä taltiointi. (https://areena.yle.fi/1-71896594) Alexandre Dumas vanhemman iki-ihana seikkailukirja tuli lapsena tutuksi. Ranskalainen kirjallisuus oli nuorena suosikkini, vaikken ole sen jälkeen usein enää palannut silloin lukemieni kirjojen pariin. Elokuvat eivät koskaan ole täysin pystyneet palauttamaan niiden kirjojen lumoa. Victor Hugon teos ”Kurjat” oli lapsuuteni tärkeimpiä kirjoja, minkä olen varmasti maininnut useita kertoja. Ranska ja Pariisi vievät  minut aina mennessään, joten yritän välttää aihetta, koska minun on keskityttävä muihin asioihin. Ehkä joskus myöhemmin?

Tämä päivä näyttää samanlaiselta kuin eilen. Paitsi nyt ei sada kaatamalla. Taidan kävellä apteekkiin. Kesäkin kävelee ohitseni. (En muuten kävellyt, tuuli aivan valtavasti ja parkkipaikalla tapaamani naapuri ehdotti, että menisin autolla.)

29.6.2015

 

26.6. to

Pian alkaa taa yksi kirjapalaveri, yksi monista. Olemme jo aika pitkällä. Sukutaulut ja artikkelit ovat koossa. Nyt alkaa kirjan kirjaksi tekemisprosessi. Ensin on käytävä läpi kaikki koottu aineisto, tehtävä korjaukset ja järjestettävä, tarkastettava jne.  Myöhemmin on hoidettavana kirjan taitto ja painattaminen. Se kaikki maksaa emmekä osaa tehdä sitä itse. Olen aikoinaan paljon ajatellut näitä asioita, kun vielä unelmoin oman kirjan tekemisestä. Sittemmin paljon on karissut, usko itseeni, kykyihini, aiheisiini ja osaamiseeni. Syitä on paljon ja kyllähän ne kaikki löytyvät näistä blogikirjoituksistani.  Toisin sanoen, minusta ei ole paljon hyötyä edessä olevaan prosessiin.

Tiedän, että minun olisi päästävä nousemaan masentavasta tilanteestani.  

27.6. pe

Nukuin yöni sikeästi. Olin aika väsynyt, tosin en työn tekemisestä, koska en eilen saanut paljon mitään aikaan.  Niin, vaikka koko ajan teenkin jotakin, vaikkapa vain ajatustyötä. 

Muistan ajatelleeni paljon sitä, miksi emme osaa kannustaa toisiamme emmekä antaa tukea toisillemme, vaikka tiedämme, että itse kukin meistä tarvitsee sitä. Emme kiitä hyvästä työstä ja tekemisestä yhteiseksi hyväksi. Olemme tuppisuita. Toisen kehuminen ja tukeminen ei maksaisi mitään eikä se ole meiltä itseltämme pois.

Herätessäni nyt aamulla, mielialani oli erityisen hyvä. Saattaa olla, että kaikki muuttuu paremmaksi. Iloitsen eniten siitä, että voisin mennä eteenpäin ja jalostaa omia tekstejäni.  Eilen jopa aukaisin erään aloituskirjoitukseni (aloitin sen 2021) kirjaksi ja pohdin, miten kehittäisin sitä omaksi kirjakseni.  Samalla kirjoitin siihen vähän lisää tekstiä. Inspiraation sain aamupäivän kokouksesta. Ainoastaan blogikirjoittamiseni on kestänyt kirjaprojektin varjossa.  Niistä löydän kyllä materiaalia aivan uusien tekstien tueksi.  

Iloitsen myös huomisesta ystävän tapaamisesta. Pitäisi vähän siivota… se ei kuitenkaan ole tärkeintä.

Aamulla sain terveydenhoitajan viestin, jossa hän kertoi, että bakteeri- ja sieninäyte korvastani on tutkittu. Sientä ei löytynyt, mutta bakteerikasvua kyllä, johon saamani lääke on aivan oikea.  Ehkä tämä kesä pääsee vihdoin alkamaan.  Tiedän, että mieleni on äärimmäisen herkkä ja mikä tahansa saattaa saada sen järkkymään. Huolehdin silti koko ajan omasta osuudestani olemalla hyvä ihminen kaikille.  Nyt on hiukset pestävä.

24.6.2015

 

29.6.2025 su

Sataa kaatamalla ja ukkonen jyrisee. Eilen tavatessani hyvän ystäväni oli sen verran huono keli, että muutimme alkuperäisiä suunnitelmia ja tulimme minun luokseni rupattelemaan ja kahville, jonka nautimme kaiken muun kesäisen syötävän kanssa. Ja juttelimme ja juttelimme.  Ja rapsutimme Minni-kissaa.

Olisi aika vihdoin paneutua taas töihin.  Tovin vietin tutkimalla läppärini salaisuuksia, opettelemalla asioita, jotka ovat olleet tehtäväjonossa. Olen sen verran väsynyt, etten tiedä, jaksanko tänään tehdä paljon mitään. Lukijani, olette ehkä ymmärtäneet, että tarvitsen paljon aikaa, josta suuri osa kuluu miettimällä kaikkea, mitä minun pitäisi vielä tehdä.  Siis tässä elämässä. Pohdimme eilen myös sellaisia asioita ja elämän haurautta. Monet ystävistämme ja itsekin olemme kokeneet sairauksia.

Teen, mitä ehdin. En pysty enää olemaan sellainen tekemisen supersuorittaja kuten olen aikoinaan ollut. Ystävän kanssa voi keskustella avoimesti elämän ja tapahtumien käännekohdista. Miten ihminen on joskus ollut sokea ja toisaalta vietävissä. Olen kirjoittanut näissä blogeissani paljon elämäni käänteistä. Olen ehkä antanut kuvan, ettei minulla ole mitään salattavaa eikä varsinaisesti olekaan. Päiväkirjani ovat myöhemmin vapaasti luettavissa kuten myös kirjeeni. On silti jonkin verran kirjeitä, jotka odottavat hävittämistä. Suurin osa elämääni on ollut kaunista ja hyvää, mutta minulla on ollut suhteita, jotka haluan unohtaa kokonaan ja hävittää melkein kaiken, mikä liittyy niihin mm. kirjeet ja ottamani kopiot omista kirjeistäni. Ihmisen rakkauden nälkä on joissakin elämän vaiheissa säälittävää. Sitä ei vain silloin ymmärrä.

Tänään tuli kahdeksan vuotta täyteen siitä päivästä, kun myin omakotitalon, jossa olin asunut 17 vuotta. Siitä kirjoitin toukokuussa. Kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Eilen selasin muistikirjaani, johon olin ennen pandemiaa, sen aikana ja jälkeen kirjannut aiheita, joista voisin kirjoittaa. Lopetin aiheiden tallentamisen heinäkuussa 2024.  Itse asiassa olin aloittanut paksun muistikirjan jo 2009 lopussa. Sitten alkoivat terveysongelmat ja muut kiireet ja unohdin koko kirjan. Luin kirjaa ystävälleni kaiken muun keskustelun lomassa.

Käsittelimme myös Mihail Siskinin esseekokoelmaa  "Sota ja rauha, kirjoituksia Venäjästä ja lännestä", jota myös luin ääneen. Se oli minulla vähän kesken. Suosittelen sitä kaikille. Miten sokeita me tavalliset ihmiset olimme Venäjän oikealle luonteelle?  

Mitä kaikkea minulta onkaan jäänyt väliin? 

24.6.2015

 

Turhautumista kesäkuussa

Aloitan tämän 15.6. Olen monta kertaa ajatellut, että alan kirjoittaa mielessäni olevia muita aiheita blogiksi, muita kuin minä itse ja elämäni tässä ja nyt.  Ei onnistu vielä. Sain viikolla kirjoitettua artikkelin Helsingin Kuolemajärvikerhon toiminnasta ja valitsin siihen valokuvat. Nyt se odottaa lähetystä. Aloitin myös toisen artikkelin, mutta en saa sitä kirjoitettua loppuun. Kuviakin olin jo valinnut. Minulle tuli paha olo.  Tuli kiire vapaaseen kirjoittamiseen. 

19.6.2013 kotipihalla

Eilen olin vielä aika hämmentynyt, allapäin ja väsynyt. En aio eritellä syitä, mutta niiden juuret ovat yhteiselossa lapsenlapseni kanssa. Taisin mainita sen edellisen postauksen lopussa. Kirjoitan helpottaakseni olotilaani ja  käsitelläkseni asioita. Samasta syystä olen kirjoittanut lapsesta saakka ajatuksiani päiväkirjaan. Tällä hetkellä voisin vaikka heittää kaiken aiemmin kirjoittamani ja tekemäni nuotioon ja polttaa pois.

Jos olen viimeisimmän vuoden aikana ollut kipeä ja vaivainen ruumiillisesti, niin se on myös vaikuttanut rankasti mielentilaani. Olen yrittänyt olla ystävällinen ja auttavainen, mutta ehkä mieleni tuska heijastuu  päällepäin.  Aiheestahan on lähes mahdotonta keskustella kenenkään kanssa. Tarvitsisin vanhan ihmisen terapiaa.  Siihen liittyisi tällä kertaa vahvasti koko perheeni. Tilanne eroaa kaikista aiemmista kuin vaikkapa noin 15 vuotta sitten kokemastani, jolloin sain vihjeen ottaa yhteyttä kirkon perheneuvontaan. Olin mahdottoman vaikeassa tilanteessa ja tuskainen. Keskustelusta terapeutin kanssa sain valtavasti apua, vaikka lopetin sen liian nopeasti ajatellen muita apua tarvitsevia. Ehkä liioittelen nyt. Missä kommunikaatio lapsenlapseni kanssa meni pieleen, kun hän alkoi mollata minua, ikääni, osaamistani, kaikkea? Olimmeko vain liian pitkään yhdessä? Viikko oli muutenkin stressaava muun perheen asioiden vuoksi, joista puhuttiin avoimesti, muttei ehkä tarpeeksi.  Minä käsittelin niitä jopa unissani.

Samaan aikaan, maailma muuttuu entistä sotaisammaksi ja vaikeasti hallittavaksi.  Valeuutiset lisääntyvät, ihmiset ovat kiukkuisia ja sekavia.  Tämä kaikki on raskasta meille kaikille.

Värjäsin tänään tukkani, harmaa tyvikasvu oli kovasti näkyvissä. Olen siivonnut. Rappukäytävää ja rappuja on tänään vahattu ja siellä kulkemista pitäisi välttää kello 17.00 saakka. Ihana kesä kulkee ohitseni. Nyt alan läpikäydä papereitani – jälleen kerran – yksi A4 muovitaskussa pitäisi löytää.

19.6.2005 kotipihalla

ti 17.6.2025 aamulla

Sekava olotilani on jatkunut. Kaiken lisäksi oikeaan silmääni iski jo viime viikolla pieni silmätulehdus. Oikea korvani eli korvakäytävä on oireillut jo pitkään, itse asiassa vuosia. Kuulooni se ei vaikuta, mutta on kiusallinen vaiva.

Järjestelin papereita, en tarpeeksi, sillä etsin edelleen sitä yhtä. En löytänyt. Tänään pitäisi olla kokous Zoomilla. Nämä alkuviikon päivät, siis ma-ti ovat lähes sietämättömiä. Kaikki kasaantuu silloin ja yritän vain luovia sen kaiken keskellä ja selvitä.

Minun tekisi juuri nyt mieli heittää kaikki asiat pellolle ja aloittaa alusta. Tunnen olevani umpikujassa. Haluaisin syntyä uudelleen. 

En koe olevani missään asiassa keskipiste tai tärkeä. Olen sitä vain omassa pienessä elämässäni. Olen tehnyt paljon ja saanut myös jotakin aikaan (huomaan sen ainakin paperi- ja mappimääristäni ja niiden sisällöstä), mutta olen nyt ymmärtänyt, ettei sillä ole mitään merkitystä. Olen ollut vain tuulenhenkäys, jonka kuljettua ohi, aurinko alkaa paistaa. Ja kaikki muu jatkuu kuten aina ennenkin. Sen olen tiennyt aina.

Taakkasiirtymä menneiltä sukupolvilta tuntuu myös jälleen vaivaavan. Olen varmaan kirjoittanut joskus myös näissä blogeissani, kuinka lapsuudessani kotipihalla istuessani kohtasin alitajussani heitä, jotka olivat aikoinaan ehkä kohdanneet ikäviä asioita. Olisi aika lähteä tutkimaan molempien sukujeni sukupuuta sen näkökulman kautta ja miettiä, mitä se on tuonut meille jälkipolville mukanaan ja mitä voisimme siitä oppia. Se on sellaista painolastia, mitä emme tajua edes tulevan niin kaukaa. Se olisi terapiaa. Kuinka kauas ajassa minun pitäisi mennä? Itse asiassa heitän nyt vain ajatuksen siitä - itämään.

13.6.2006 ystäväni kotipuussa. En kaipaa niitä aikoja takaisin, mutta valokuvaukseen olisi kiva taas paneutua.

 ke 18.6.2025 iltapäivä

Sataa kaatamalla. On pimeätä kuin syysiltoina. Salamat alkoivat välähdellä ja samalla ukkonen jyristä. Työntäyteinen päivä, kotitöitä on paljon rästissä, vaatteiden ja astioiden pesua, pientä siivousta.  Paljon jää tekemättä. Yritän rauhoittaa itseäni, koska olen koko ajan paniikissa. Sain Kuolemajärveläisen artikkelin ja kuvat lähetettyä, mutta sitä ennen korjasin vielä tekstiä, ja kuvien kanssa meni yllättävän paljon aikaa. Kaaospaniikki aiheuttaa tuskaa!

Meillä alkoi eilen myös sähköpostikokous Markkulan sukuseurassa, joka vaatii minulta myös toimenpiteitä, koska jatkan vielä sihteerinä. Ilmoitin jo, etten saa melkein lupaamaani artikkelia kirjoitettua. Ajattelin jo, että teen siitä jatkokertomuksen, mutta huomenillasta sunnuntai-iltaan Alex on luonani ja huomioni kiinnittyy auttamatta muihin asioihin.

Sukukirjaprojektin suhteen meillä oli eilen parin tunnin Zoom-kokous. En jaksa kirjoittaa siitä nyt, mutta ehkä on tullut selväksi, että ne asiat stressaavat erityisesti. 

 .

19.6.2025 vesisateessa

20.6. juhannusaatto

Varmaan jossakin syvällä sisimmästäni heijastuu mieleeni jotakin kauan sitten olleista juhannusaatoista. Ne eivät koske pelkästään minua vaan monia ystäviäni, joiden ponnisteluja juhlapyhien suhteen seurasin vierestä. Niistä selvittiin, ne jättivät silti jäljen, jota ei ehkä koskaan voi paikata.  Pieni väre niistä on siis mukana tänäkin juhannuksena.

Alex tuli eilen alkuiltapäivästä ja oli, ettei ikään kuin mitään erimielisyyksiä olisi ollutkaan. Tulen aina olemaan huolissani hänestä. Hän pärjää kyllä, haluaa tehdä kaiken itse. Minun sanomisillani ei ole paljon merkitystä. Illan suussa kävimme vielä kaupassa pienillä ostoksilla. Olin hoitanut muut juhannusostokset jo aamupäivällä. Vesisateessa kävimme Tuusulan Koskenmäen jäätelökioskilla syömässä kesän ensimmäiset yhteiset jäätelöt. Tänään valmistelimme ruoat yhdessä. Muistelin aikoja, kun oli tilaa säilyttää ruoat kylmäkomerossa, kattaa iso pöytä. Nyt käytimme mielikuvitusta. 

Sitten olemme vain olleet. Alex on pelannut kavereiden kanssa netissä jotakin peliä. Olen vain myötäillyt saamatta mitään aikaiseksi. Kaaos valitsee edelleen mielessäni, ihmettelen sitä, vaikkei siinä ole mitään ihmettelemistä. Minussa on valtava turhautuminen. Oliko tänään vuoden pisin päivä?

Kesän 2025 ensimmäinen jäätelötötterö

 21.6. lauantai

Olen aina yrittänyt loiventaa masennustani toiminnalla. Tunninkin toiminta saa minut nyt kasaamaan lisää kirjoja toimitettavaksi kierrätyskeskukseen. Siinä sivussa menee muutakin tavaraa odottamaan viemistä ja suoraan roskiin. Tämä toiminta saa minut ajattelemaan, mitä kaikkea olen joutunut jättämään syrjään elämäni suurien asioiden ja sukututkimusharrastuksen takia, josta tuli oikean työn kaltaista. Kirjoittaminen on useimmiten ollut ainoa pystyssä pitävä asia. Se auttoi minua selviämään menetyksistä, vaikeasta suhteesta, sairastumisesta, talon ongelmista, kuukausien remontista, rahavaikeuksista, pitkästä myyntiprojektista ja monista muista kolahduksista, joista en ole tehnyt numeroa.  Jouduin vähentämään ja katkaisemaan suhteitani joihinkin ihmisiin, lähiperhe jäi.

Tiedän, että ihmiselämä on juuri tällaista. Monella on paljon minua vaikeampaa. Kiltteys on oikeasti paha juttu. Olen ollut liian kiltti ihminen lapsesta saakka. Se on saanut ja antaa edelleen oikeuden muiden kävellä ylitseni.

Valitessani kirjoja kierrätykseen, ajattelen kaikenlaista. Teiden haarautuessa eri suuntiin muutostilanteissa, ei ole kiva olla.

Yritän olla väittelemättä lapsenlapseni kanssa. Olen aina kaikissa asioissa väärässä. Mistä kummasta hän on kaikki omituiset käsityksensä oppinut? Tämäkin merkitsee minulle muuttumista.

Tänään on ollut pilvistä, kylmää ja vähän satanut. Alexin kanssa olemme touhunneet kumpikin omiamme. Olen oppinut myötäilemään. 

Sopisiko tähän kesäiset kuvat kymmenisen vuotta sitten? 

Kirkkotien varrella 21.6.2005