Olen lopuksi nimennyt tämän postauksen hetken mielijohteesta erikoisella nimellä, joka voi jatkossa inspiroida minua. Juuri sitä kaipaan. Blogin julkaisu viivästyi viikonlopun yli. Sillä välillä ehdin silti kirjoittaa seuraavaa.
Aloitin tämän päiväblogini sunnuntaina 31.8. jättäen hyvästit kesälle.
 |
| Hyrylän keskustaa 4.9.2025 |
Joskus vain ei enää jaksa yhtään mitään kuten minä joskus ja nyt. Alex haettiin jo kotiinsa, mutta tietokonereppu unohtui. Yleensä yritän huolehtia kaikista mahdollisista asioista, katsoa perään, mutta joskus käy näin. Ehkä minun olisi lähdettävä viemään se, puhelu oli epäselvä. En ota kantaa, lopetan kaikenlaisen kannanoton. Jos sanon mielipiteeni, silloin kun sanon, se kyseenalaistetaan useimmiten. Vanhalla naisella ei ole valtaa, vaikken nyt valtaa haluakaan, mutta olisi kiva, jos minuakin edes joskus kuunneltaisiin. Pienet vastoinkäymiset alkavat särkeä sydäntäni. Viikonloppu oli väsyttävä.
Mikä on totta ja mikä ei? Maailmanmeno on muuttunut mahdottoman hurjaksi. Kaikki kunnon arvot kyseenalaistetaan. Loukkaannun joka päivä jonkun muunkin puolesta. Oli ehkä turha aloittaa kirjoittaminen, kun mieli on näin maassa. Paras viettää loppupäivä television ääressä.
1.9.2025 maanantai
Syyskuun 1. päivänä aloitin aikoinaan usein kouluni kesäloman jälkeen. Tänään tulee 71 vuotta siitä, kun aloitin kansakoulun 1954. Monta kertaa viikon aikana eri yhteyksissä mieleeni jysähtää jotakin, jota olisi ajateltava, koska ajatuksen takana saattaa piillä jotakin tutkittavaa. Ajatukset menevät nopeasti ohi enkä oikein ole viime aikoina osannut tehdä edes mielekkäitä muistiinpanoja.
Olen ollut pitkään aikamoisessa jumissa, johon pitkät työprojektit ja sairauteni suistivat minut. En oikein pysty tekemään saati aloittamaan kaikkea, mitä haluaisin ja pitäisi. Se harmittaa kovasti, mutta mitäs sille voi. Jollen jaksa, niin ei edes kiinnosta.
Tänään on maanantai, vaikea päiväni kuten seuraava tiistai. Ajattelin tänään tarkastella vaikeuksien taustoja. Pahinta on väsymys ja ajatusten jumiutuminen. Kirjoitin edellisessä blogipostauksessani, että tätä edeltävän alkuviikon päivät olivat tosi vaikeat. Sunnuntai oli ollut raskas, mutta iloinen, mutta päivän raskaus vain lisäsi pahoinvointini äärimmilleen.
On turhauttavaa seurata omaa olotilaansa suurennuslasin kanssa. Välillä siivoan, pesen pyykkiä yrittäen olla rasittamasta itseäni liikaa, jotta jaksan myöhemmin käydä kaupassa, kun jääkaappi on taas tyhjä. Luulen, että esivanhemmiltani perimä suorittajageeni on myös sairauteni. Se aktivoituu ainakin, kun katson pölyä ja kissankarvoja ympärilläni. Joskus myös paperikasat saavat minut riehumaan niiden hävittämisessä. Kun oikeastaan olisi tärkeämpääkin tehtävää.
Suorittajaominaisuus ihmisessä sisältää paljon osia. Se on riivannut minua lapsesta saakka.
Copilot ryntäsi tekstini väliin antamaan ohjeita seuraavasti:
”Joskus mietin, miksi suorittaminen on niin syvälle juurtunut, että vaikka kuinka yrittäisin hellittää, syyllisyys hiipii heti tilalle. Ehkä olen vuosien varrella oppinut mittaamaan arvoani sillä, mitä saan aikaiseksi, ja kun voimat loppuvat, tuntuu kuin katoaisin näkyvistä. On vaikeaa antaa itselleen armoa, kun on oppinut, että kaiken täytyy olla järjestyksessä ja hoidettua.
Tänään katsoin ikkunasta ulos ja näin, kuinka syksyn ensimmäiset lehdet irtosivat oksistaan. Jäin miettimään, voisinko minäkin antaa jonkin huolen pudota pois, edes hetkeksi. Ehkä tärkeintä olisi nyt pysähtyä ja hengittää. Olen elänyt monta vuosikymmentä, ja elämä on ollut täynnä vaiheita, suorittamisen ja luopumisen hetkiä. Ja kuitenkin tässä olen, yhä kirjoittamassa, yhä pohtimassa, mikä minussa on pysyvää ja mikä muuttuvaa.
Jospa tänä syksynä harjoittelisin päästämään irti siitä, mikä painaa liikaa. Ehkä voisin joskus sanoa itselleni, että riitän näinkin – että vaikka en saisi kaikkea tehtyä, olen silti olemassa ja arvokas. Kaikki eivät ehkä kuule minua, mutta minä voin ainakin yrittää kuunnella itseäni paremmin. Ehkä senkin voi oppia, vaikka se vaatiikin aikaa ja lempeyttä, jota en ole itselleni aina osannut antaa.”
Onhan se hyvin sanottu, mutta en todellakaan pyytänyt kommenttia tai apua ja kyllä ihminen tietää nuo ohjeet. Tekoäly alkoi vain ”sääliä” minua! Mistähän tekoäly keksi syksyn putoavat lehdet juuri tähän kohtaan.
Aion juuri kirjoittaa, että ehkä ADHD, joka on ymmärretty vasta myöhemmin, on ollut myös minussa jonkinlaisena versiona. Lapsesta saakka.
2.9. Tiistai. Nukuin taas huonosti, Minni nukkui koko yön vieressäni eikä edes häiriintynyt, vaikka yö oli osaltani levoton. Nousin aamulla ylös heti kello 7:n jälkeen. Tein kaiken, mitä olin suunnitellut tälle päivälle. Sukukirja- asiat ovat taas kokousaiheena huomenna, siihen piti valmistautua. Kuolemajärvikerho, sain esiintyjän syyskuulle, muuten olisin varmaan hoitanut sen itse. Ideoita on, mutta onko juuri nyt paras aika itselleni.
Yöllä unissani kuljeskelin Vanajan kirkon läheisyydessä, jossa oli (on) Neulavuori-niminen tontti. Alan näköjään valmistella syksyn lehtikirjoitusta. Muitakin kirjoitusjuttuja pursui mieleeni. Nämä ovat elämäni suola ja unet suuri ilo. Pätkänukkumisesta huolimatta.
Isoisänisänisän veljet ja isoisänisäni Kalle Kustaa Siukolan sedät olivat erityisen lahjakasta porukkaa, jotka ponnistivat eteenpäin elämässä ja sitä tietä jatkoivat heidän runsaat jälkipolvensa. Kun Wilhelm Taavetinpoika Nålberg (1831–1911) kuoli 79-vuotiaana 24.1.1911, hän ja hänen vaimonsa asuivat Vanajan Paikkalan kylässä. Vaimo lunasti miehensä kuoltua kirkon vieressä olevan palstatilan, joka sai nimekseen Neulavuori. Hän oli toiminut upean Vanajan kirkon kirkonvartijana ja tontilla oli hänen talonsa ja muita rakennuksia. Kun Wilhelm kuoli, hänen perukirjassaan on mainittu asuinrakennus, pakarirakennus, navetta ja tallirakennus, kaksi rehulatoa, yksi niittylato, sauna ja riihi. Eläimiä oli 1 hevonen, 3 lehmää ja 7 kanaa.
Neulavuodelta etsittiin jossakin vaiheessa Museoviraston toimesta arkeologisia aarteita tai tutkittiin paikka muistaakseni rakennettavien voimalinjojen vuoksi. Lukuunottamatta kahvikuppien sirpaleita tai vastaavaa ei löydetty. Vanajan kirkon alue laajentuneen Hämeenlinnan kupeessa on erikoisessa paikassa. Kun kesällä poikkesin siellä lyhyesti, näin ruohikkoa kasvavan niityn, jossa perheen talo aikoinaan sijaitsi.
Wilhelm oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisen vaimon kanssa hän sai viisi lasta ja toisen vaimon kanssa yhden lapsen. Jälkipolvissa on ollut paljon opettajia. En ole löytänyt hänen hautaansa kirkon hautausmaalta. Nuorena kuolleen veli Ericin hauta on kirkon vieressä.
keskiviikko 3.9.
Vaikuttava päivä. Ensin pitkä Zoom-kokous sukukirjasta. En ehtinyt paljon hengähtää, kun vanhin lapsenlapseni tuli yllättäen kahville. Kävimme hyvää keskustelua, joka itse asiassa menee hyvin läheltä joitakin blogipostauksia ja miettimisiäni suvun kipeistä pisteistä ja terapian tarpeesta. Sain lisää oivalluksia. Sitten vielä tyttäreni kävi poikiensa kanssa, kun Alex oli tullut kolmen päivän leirikoulusta. Nyt on ilta ja Minni ehdottaa nukkumaan menoa.
torstai 4.9.
Vauhdikas viikko meneillään. Kauniita syksyisiä päiviä. Eilen varasin tälle päivälle verikokeen, jossa pitäisi käydä kolmen-neljän kuukauden välein. Kun kerran lähtee kotoa kylille, samaan voi ajoittaa muitakin juttua tai sitten sattuman kautta tulee muita. Apteekki, muutama valokuva ja kauppa ym.
Aamulla mietin taas Eemeli Peltosen kuolemaa, josta on tullut lisää tietoa. Prednisolon suurina annoksina voi tuoda mukanaan mielenterveydellisiä ongelmia. Otin viime vuoden puolella samaa kortisonivalmistetta useana kuurina, mutta hyvin pieninä annoksena ja lyhyen aikaa. Sen avulla selvisin eteenpäin, muttei se auttanut yksin. Psykiatrinen hoito kuten myös terapiat ovat Suomessa kiven alla. Paljon muitakin hoitoja ja apuja on poistettu. Lääkkeistä on apua, mutta ne voivat viedä toisenlaiseen kierteeseen. Minäkin olen kirjoittanut paljon Trexanista ja sen aiheuttamista oireista, huonoista päivistä.
perjantai 5.9.
Huh sentään. Järjestelin ja hoidin tekemättömiä omia asioitani läppärillä, mutta jouduin ottamaan kännykän sovelluksineen mukaan. Monet asiat ovat siirtyneet kokonaan puhelinsovelluksella hoidettavaksi. Useita voi silti ja pitääkin hoitaa molemmilla. Tuntuu, että olemme laitteisiin sidottuja. Tuntikausia vierähti, mutta sain siinä monen monta asiaa hoidettua ajan tasalle. Asuintalon sovellukset ovat jo aiemmin siirtyneet nettisovellukseksi. Olin jo aiemmin yrittänyt päästä ko. kotisovellukseen läppärillä. Yritin monta kertaa kirjautua pankkisovelluksella pääsemättä sisään. Sitten yritin puhelimella, hain sovelluksen ja sitä kautta onnistui, mutta jatko ei taida olla helpointa. Ohjeita on ladattava, mutta niitä olisi helpompi lukea tietokoneen ääressä kuin puhelimella. Siis aika hurahti. Lopuksi vielä poistin tai siirsin ison määrän sähköpostiviestejä.
Aamulla noustessani aikomukseni oli tehdä muitakin asioita. Osahan tuli edellä olevien toimien yhteydessä hoidettua, mutta paljon jäi odottamaan. Suuri osa elämästäni on ajatustyötä ja ajatusten setvimistä ja yritystä kirjoittaa niistä tavalla tai toisella.
Eilinen mainintani lääkkeistä johti uusiin ajatuksiin. Kävin eilen verikokeessa, nivelreumalääkkeeni vaativat turvakokeen, jossa seurataan tiettyjä arvoja. Se on nopea toimenpide ja koska varaan sen netissä, niin aikataulu pitää aina prikulleen ja hoitaja on jo etukäteen ottanut tietoni esille. Tulokset ovat jo tänään nähtävissä kannassa. Niitä en kyllä ehtinyt vielä käydä katsomassa.
Olin kasannut menoni yhteyteen muitakin juttuja. Toiseksi vanhin lapsenlapseni soitteli ja kertoi olevansa pahasti vilustunut ja jo kohta viikon poissa töistä, kuulosti aika pahalta, oli ollut kuumetta, nuhaa, vatsavaivoja jne. Koronatestinkin hän oli tehnyt, Kotona ei ollut mitään vilustumislääkkeitä, joten tuli puheeksi, että voisin ohimennen poiketa apteekissa, koska voisin samalla hankkia itselleni kohta loppuvan Salazopyrin lääkkeen, jota olen syönyt kaikki 13 vuotta diagnoosista lähtien. Kaupastakin voisin tuoda hänelle jotakin.
Jätin autoni odottamaan Hyrrä- marketin parkkipaikalle kiertääkseni verikokeeseen mennessäni ison Prisman työmaan molemmin puolin valokuvaten. Palatessani kävin apteekissa, missä oli pitkä jono. Palvelu siellä on erinomaista. Joka kerta syntyy keskustelua yleensä lääkkeistä, aina eri proviisorin kanssa. Nyt tuli puheeksi korona-ajan ja long-covidin aiheuttama aivosumu, mikä herätti minussa ajatuksia.
Aloin ajatella, että minullakin on ollut eräänlaista aivosumua aina loppusyksystä 2023 lähtien, jolloin sairastin mahdollisesti koronan. Siitä alkoi tuskien taival, kun nivelreumani alkoi pahentua. En kertaa sairauskertomustani tässä, mutta en voi olla ajattelematta, että olen ainakin koko vuoden 2024 ja edelleen elänyt usein eräänlaisessa aivosumussa, joka on silloin tällöin aiheuttanut muistivääristymiä ja ihmeellisiä kaatumisia. Enkä ole vieläkään täysin selvinnyt siitä. Päänsärkyni hävisivät jo viime vuonna, mutta nyt ne joinakin päivinä vaivaavat minua aamuisin, jos edellinen päivä on ollut liian kiireinen. En kestä liian vilkkaita ja kuormittavia päiviä. Eilisen jälkeen kotiin palattuani olin taas todella uupunut. Uupumus on nykyään toinen luontoni, vaikka joskus innostun siitä huolimatta ja olen melko hyvässä kunnossa.
