Edelliset blogien alut jäävät ehkä viimeistelemättä, kun porhallan jo kirjoittamaan seuraavia. Sellainen olen aina ollut. Ihminenhän saa olla sellainen kuin ja hyvä niin. Aina ei olla ajateltu niin. Meissä vanhoissa elää kuitenkin vielä kasvatuksen jäljet, joita emme itse olekaan käyttäneet. Kaiken kertyneen pohjalta tulee aika ajoin pinnalle pieniä häiritseviä väreitä.
Ne ovat pettymyksiä, jotka ovat johtaneet itsensä vähättelyyn ja arkailuun saada aikaiseksi jotakin suurempaa ja parempaa. En ole sen arvoinen, en ole koskaan ollut. Tajuan, että olen aina joutunut nostamaan itse itseäni ylöspäin saadakseen jotakin aikaiseksi. Kukaan muu ei ole sitä koskaan tehnyt vaan olen itse vähän kerrallaan tehnyt jotakin ja arvostanut itse omaa tekemistäni. Jos mukana tekemässä on ollut joku muu, ystävä, niin siitä olen saanut mahdottoman paljon lisävoimia ja uskoa tekemiselleni. Ne ovat elämäni ilonpilkkuja, joita olen siis kokenut, mutta siinä kaikki. Kirjoittamisestani huolimatta en ole saanut kirjaa aikaiseksi, vaikka se on aina ollut mielessäni. En laske tähän osallistumistani kyläkirjan tekemiseen enkä tulevaan sukukirjaan. Myöskään esim. kuvakirja ” Kotia etsimässä 2007” ei ole mikään saavutus.
Blogeistani olen silloin tällöin vuosia sitten suunnitellut laativani kirjoja, olen tehnyt jopa sisällysluetteloita. Kirjoitin kirjoja pikkulapsesta saakka, pääasiassa mielessäni ja löydän surkeita aloituksia säilyneistä vihoistani, jotka ovat hävitysjonossa.
Ajattelin asiaa jälleen, kun aloitin kirjoittaa loppujaksoa syntymäni tarinaan. En ole saanut sitä vielä julkaisukuntoon. Olen vasta siinä vaiheessa, jossa kerron vieraista, jotka ikävä kyllä eivät ole kaikki kirjoittaneet nimeään äitini vieraskirjaan. Ainahan osa porukasta ei halua kirjoittaa nimeään minnekään eikä keksi ainakaan mitään sanottavaa. Minullakin oli oma vieraskirja näyttelyideni yhteydessä. Vaadin silloin kävijöiden kirjoittavan nimensä, paksu kirja onkin puoliksi täynnä.
Samassa yhteydessä ajattelin myös epävirallisia kummejani eli niitä, jotka olivat henkisesti mukana ylittäen ajan ja todellisuuden. Kaikki kastetilaisuuden ihmiset, rätti- ja viralliset kummit ovat jo kuolleet. Olen ainoa, joka on enää elossa. Hurja ajatus! Epäviralliset kummit, jotka eivät koskaan kuole, ovat itse asiassa olleet mielessäni jo lapsesta saakka. Päiväkirjoissani voi olla mainintoja, samoin ehkä jossakin blogissani mainitsen haltijakummit, jotka kerääntyivät koppani ympärille. Siitä enemmän aikanaan kyseisessä blogissani.
Edelliseen liittyy myös varhaislapsuuteni rakas kirja: L.M. Montgomery: Pieni runotyttö. Olen ehkä lukenut sen jo alakouluikäisenä ja se on vaikuttanut minuun uskomattoman paljon, koska olen samaistunut kirjan Emiliaan. En ole silti aikuisikäisenä lukenut kirjaa uudelleen, vaikka olen sen joskus blogeissani maininnut, kun olen kirjoittanut inspiraatiosta ja niistä ”leimahduksista”, joita Emilia sai. Niiden kautta yhdistin hänet itseeni. Ostin kirjan aikoinaan vanhimmalle lapsenlapselleni lukematta sitä. Onneksi olen joskus sen jälkeen ostanut pokkaripainoksen itselleni, jota aloin nyt lukea. Vaikka Emilian tarina on täysin erilainen kuin minun, huomaan ihmeissäni, että todella löydän itseni sieltä. Mutta kirjoitan siitä lisää myöhemmin, kun olen lukenut koko kirjan.
Tänään lukiessani Hesaria, sain taas paljon ajateltavaa. Lukeminen on hidasta ja nautinnollista, kun saan viikonlopun Hesarit paperiversiona. Siinä pystyy paneutumaan tekstin sisältöön aivan toisella intensiteetillä ja rauhalla kuin lukiessa tabletilta, läppäriltä tai kännykältä. Jäin kiinni pariin kohtaan tekstissä, jossa Sanna Kangasniemi kirjoitti Pajtim Statovcista ja tämän juuri ilmestyneestä uudesta romaanista ”Lehmä synnyttää yöllä”. Kirjailija oli yrittänyt kirjoittaa omasta elämästään, koska se on niin muodikasta, mutta siitä ei tullut mitään. Kirjailija tarkoittaa edellisellä autofiktiota.
Pajtim Statovic pohti muistin olemusta. ”Mutta jos käy ilmi, että se, mitä itse muistaa ei olekaan se, mitä muut muistavat.”
”Jos minäkuvaa luovat avainkokemukset paljastuvat valheeksi, olisiko muistamisen sijaan parempi olla muistamatta lainkaan.”
”Että voisiko muistamattomuus ollakin siunaus, ei kirous.”
Autofiktiossa kirjailija muistaa ja osaa tulkita reaktiot, syyt ja seuraukset, ihmisten tarkoitukset, kirjailija on tilanteiden hallitsija. Hän yritti kokeilla, mutta tekstistä lähtee pois kirjallinen vilpittömyys ja suoruus. Autofiktion sijasta romaanissa tutkitaan, voiko ylipäänsä muistaa oikein.
Pitää varmaan lukea tämä kirja monista muistakin syistä. Jäin miettimään, minkä aseman mielikuvitus saa. Ilman mielikuvitusta ei ehkä pysty kirjoittamaan mitään. Sekin saadaan jo syntymälahjana. Muistin olemusta olen sattuneista kirjoituksiin liittyneistä syistä joutunut koko ajan ajattelemaan.
Hankin juuri kaksi muuta kirjaa: juuri ilmestyneen Anni Kytömäen kirjan ”Mirabilis” ja Iida Turpeisen ” Elolliset” juuri ilmestyneenä pokkaripainoksena. Missähän välissä ehdin ne lukea, kun on paljon muutakin tekemistä, lukemista ja tutkimista.
Mainitsemassani jääneessä blogissani pohdin edelleen samoja ongelmia kuin aiemmissa, loputonta stressaamista, liikaa suunnittelua, jaksamistani, kotitöitä, sukukirjakokousta keskiviikkona, etten ehtinyt ulos, kirjaan liittyviä tehtäviäni, kasvien siirtämistä isompiin ruukkuihin jne. Toisin sanoen ohjeeksi itselleni ”Turha jännittää ja suunnitella liikaa”.
Rakkaat lukijani, arkijuttuja olette jo aika pitkään saaneet lukea enkä usko voivani aivan kokonaan jatkossakaan niitä unohtaa. Hyvää alkanutta syksyä teille kaikille!
