Haahuilun mestariksiko?

Eräänlaista haahuilua. Jos nyt edes tiedän, mitä haahuilu tarkoittaa. Tiedän, että minun on aika saada sukukirjaan tarjoamani tekstit kirjoitettua. Yritän saada innostuksen syttymään kaartelemalla aiheiden ympärillä. On nimittäin paljon materiaalia, johon haluaisin tarttua ja mikä kiinnostaa. Minun on silti pysyttävä annetuissa suppeissa raameissa. Mikään ei kuitenkaan estä minua etsimästä innoitusta omalla tavallani, menemästä laajemmalle ja syvemmälle. Toki olen tutkinut aihepiiriä jatkuvasti jo vuosikausia aina välillä ja teen sitä edelleen vähitellen. Ja haahuilemalla?

Tänään 30.8.2024 blogini julkaisupäivänä kävin sittenkin kuljeksimassa Ainolassa ennen helteen nousua.

Yritin ensin etsiä sopivia karttoja, mutta en löytänyt, joten sukelsin syvälle Kuolemajärven Karjalaisten kylän tila 1: n henkikirjaan vuodelta 1914. Iso tila oli alkanut jakaantua väen kasvaessa palstoiksi, joilla oli asukkaiden perimiä tai ostamia palstoja.  Myöhemmin tiloille alkoi tulla omia nimiä, kun ne lohkottiin omiksi tiloikseen. En nyt löytänyt maanmittausarkistoista joskus aiemmin löytyneitä asiakirjoja, ne olivat estettyjä. Mietinkin, että onko ylipäänsä edes tarpeellista tutkia enää menetettyä maata ja sen omistussuhteita. Kansallisarkiston tietokannat ovat olleet viime vuosina valtavassa myllerryksessä eivätkä aiemmat viitteet aineistoihin päde enää eli kaikki on käytävä uudelleen läpi. Usea digitaalinen aineisto vaatii lisäksi luvan, koska siellä on henkilötietoja, mikä ei minulle ole ongelma.

Kartatkin ovat vaikeita, mutta ehkä keksin jotakin. Kustakin yksittäisestä aiheesta saisin hyvin kirjoittettua myös blogipostauksia.

Myöhemmin ajattelin, että edellinen postaukseni liittyen Efesokseen ja Istanbuliin olisi voinut jäädä jakamatta. Kun liitin siihen aikoinaan kirjoittamani osuuden, mieleeni tuli, miten kauas olen ajan mittaan etääntynyt matkustamisesta ja mielenkiintoisista kohteista maailmalla. Eräässä mielessä olin aikoinaan eläkkeelle lähtiessäni kuin vapaana lentävä varpunen, joka oli samalla pyrkimässä eroon myös kahleista, jotka kurjaksi muuttunut ihmissuhde oli punonut.  Irtautuminen oli kuitenkin erityisen vaikeaa ja vaikutti taustalla moneen asiaan. Myöhemmin tajusin sen. Oli taas tehtävä valintoja. Oikeastaan on aivan turhaa pohtia tällaisia asioita, mutta en vain osaa jättää niitä. Ne asiat vaikuttavat edelleen. Jokaisella ihmisellä on omat painolastinsa ja surunsa, joita ilman emme olisi juuri se ihminen, joka olemme.

Pohdimme mennyttä ja nykypäivää ja elämäämme niissä koko ajan taustalla. Kriisit tuovat ne pinnalle.  Teemme koko ajan uusia valintoja. 

Alkuviikon 26.8.2024 lenkillä ruohottuneella ja lähes umpeen kasvaneella polullani.

Tästä postauksesta tulee eräänlainen sekava salaatti, vähän sellainen kuin viime aikoina tekemäni ruoat, joihin sekoitan kaikenlaisia kasviksia kulhoon; perunoita, tomaatteja, porkkanaa, paprikaa, valkosipulia, vaihtuvia vihanneksia, fetaa, mausteita, timjamia ja persiljaa tuoreena ja kreetalaista ihanaa oliiviöljyä, pippuria ym. ja sitten uusiin kypsymään.  Osittain samoista aineksista saan myös lisukkeen pastalle. Ja hyvältä maistuvat. En millään jaksa tai viitsi hirveästi paneutua ruoanlaittoon. Mutta nyt aion keksi lisää aineksia. Olen ehdoton juuresten ystävä. Jostakin syystä inhoan kurkkua. Pistän panoksia siihen, etten enää osta turhia ruoka-aineita, koska ne jäävät sitten käyttämättä. Omasta mielestäni olen onnistunut ostoksissani hyvin. Marjoja en pakasta pieneen pakastimeeni, syön kesällä niitä ylenpalttisesti ja tarvittaessa ostan valmiina pakasteina. Kuten odottaa, pakastimeni ovi oli kerran tänäkin kesän, helteisenä päivänä jäänyt raolleen. Suurin piirtein kaikki lähti roskikseen, onneksi en pidä siellä paljon mitään muuta kuin sellaista, minkä aion lähiaikoina käyttää. Tulipa pitkä vuodatus.

Yhden kaalilaatikon olen elokuussa tehnyt ja aion kyllä vielä tehdä toisenkin. Mutta ruoanlaittoni on jäänyt vähäiseksi.

Jännitän ensi viikon ikkunanpesuoperaatiota. Olen toki jo mielessäni suunnitellut, mitä ja miten siirrän huonekaluja syrjään, miten siirrän Minni-kissaa paikasta toiseen. Miten siirryn itse.

Kaiken kaikkiaan yritän ottaa kevyesti. Olotilani on Prednisolon-kuurin takia hyvä, en ole tarvinnut enää Buranaa ollenkaan. Nukun paremmin. Näen taas unia. Pyysin myös uusimaan reseptin, jotta voin tarvittaessa aloittaa kuurin uudelleen. Ihme, kun tätä ei ole aiemmin keksitty. Ylipäänsä ihmettelen, ettei minun ikäistäni henkilöä seurata tarkemmin, koska minulla on jo yksi diagnoosi. Mitään muita verikokeita kuin mitä aikanaan 2012 määrättiin ottamaan lääkkeideni takia, ei olla sittemmin otettu. Nytkin oli CRP pudonnut pois, kuulemma uusien ohjeiden myötä. Kun jäin eläkkeelle, sanottiin, että kerran vuodessa olisi aiheellista käydä lääkärin tutkimuksessa. Ehkä vasta kun sairastumme vakavasti ja olemme lähes loppusuoralla, katse tarkentuu meihin. Jos silloinkaan.

Meninkö taas liian pitkälle?  Jos menenkin, niin useimmiten kuitenkin julkaisen kirjoitukseni. Joskus en.

Tänään oli sumuinen aamu, mutta nyt on jo kirkastanut aurinkoiseksi. Mielessäni on niin paljon tekemistä, etten lähde ulos. Aamulla tarkastin kyllä, että useat kohteeni kuten vaikkapa Ainola ovat vielä syyskuun auki.  Mieltäni rasittavat tekemiset liittyvät siis niihin sukukirjakirjoituksiini, jotka olisi saatava tehtyä. Päälleni kaatuu senkin jälkeen paljon tekemistä ja stressiä.  Se kaikki surettaa minua ja pientä, omaa elämääni. Mihin vielä joudunkaan?

Haahuilu tarkoittaa kuljeksimista ilman päämäärää tai syytä. Mielenkiinto liittyy siihen, vaikkei olekaan varsinaista päämäärää. Itse asiassa kaipaan sellaista elämää juuri nyt. Monipuolisen haahuilun sijaan haahuilen käydessäni kaupassa. Olen joskus ajatellut, että jäin koronavuosina jumiin enkä tahdo päästä siitä jumista ja tavoista irti. Selitän itselleni, että onhan olotilani ollut jo pitkään huono enkä jaksaisi enää niin kuin joskus aiemmin. Haahuiluun olisi kiva saada seuraa.

Mutta olotilan parantuessa, elämä alkaa maistua taas. Yritän muistella aamuista untani, mutten tietenkään saa sitä mieleeni. Tapaan unissani usein jo kuolleita ihmisiä, mikä ehkä viittaa siihen, ettei minullakaan ole enää mahdottomasti aikaa.  Tiesin aamulla herätessäni, mitä minun pitäisi kirjoittaa, mutta nyt en enää muista. Yksi aihe liittyi jotenkin elämän ja muistin valtavan isoon kerroksellisuuteen. Mutta tässä välillä kirjoitan mitä mieleeni tulee.

Syksy on saapumassa. Kesä meni aivan liian nopeasti ohi. Sitten alamme taas odottaa kevättä. 

 

Miten päihitän suruja ja mielipahaa?

Harhailen taas päiväkausia ajatuksissani tekemättömien asioiden ja tehtävien viidakossa, mikä lienee oikeasti aivan turhaa.  Joskus vain kiinnepiste maisemassa katoaa eikä ihminen tiedä, minne suunnistaa.  Tutkin julkaisemattomien blogipostausteni hakemistoa. Alla oleva teksti minun oli tarkoitus julkaista lokakuun lopussa 2018. Olin käyttänyt siinä pohjana vanhalla, hävinneellä ”Polulle kauas” blogialustallani 5.10.2008 julkaisemaa postausta.

27..9.2008 Efesos

En sitten kuitenkaan julkaissut sitä. Suuren kirjahyllyni kirjat tuijottavat selkääni kirjoittaessani. Lisäksi suuri osa kirjoista on laatikoissa/pöydillä (tai alakerran häkkivarastossa) odottamassa kierrätykseen lähtemistä, uudelleen lukemista tai ylipäänsä lukemista, paneutumista niihin tavalla tai toisella. Mutta en ehdi. En ehdi mihinkään niin kuin ennen. Mika Waltarin kirjaa en nyt löytänyt käsiini.  Mitä tästä kaaoksesta enää edes löytää?

Kirjoittaminen helpottaa aina hetkeksi kuten myös valokuvaus, lukeminen, historia ja tutkiminen... 5.10. 2008 Lähdin Istanbuliin. Siis vain virtuaalisesti.

Aloitin silloisen blogini seuraavalla lainauksella Mika Waltarin kirjasta ”Lähdin Istanbuliin”:

”Päätin hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.”

Otsikkona oli sama kuin minulla nyt: ”Miten päihitän suruja ja mielipahaa.” 

Eli teen sen matkustamalla omassa mielessäni. En lähtenyt tosin sillä kertaa Istanbuliin, kaupunkiin, johon edelleen kaipaan. Olen ollut siellä viikon keväällä 1992. Sen sijaan lähdin Efesokseen, jossa olin päässyt toisen kerran elämässäni käymään syyskuussa 2008 Samokselta käsin. Kopion sen kohdan tänne suoraan. 

”Juuri nyt haluaisin kävellä Efesoksen kaupungissa Vähä-Aasiassa, nykyisessä Turkissa, Selsukin kaupungin viereisellä tasangolla, jonka itäistä reunaa Aigean meren aallot aikoinaan hivelivät. Kun nykyajan turistiryhmien meteli on kaikonnut ja portit ovat sulkeutuneet, voin helposti palauttaa mieleeni sen kaukaisen ajan. 

Kivet ja rauniot löytävät toisensa ja edessäni on muinainen Efesoksen kaupunki iltahämärissä päivän hyörinän ja kiireen laannuttua.  Historian haamut astuvat näyttämölle ja voin alkaa kulkea heidän kanssaan pitkin kivillä päällystettyjä katuja ja aloittaa samalla jatkuvan vuorokeskustelun rinnallani kulkevan kanssa.

Haluanko tavata Kleopatran, joka on juuri saapunut Efesokseen ylellisellä purrellaan?  Näen, millainen hän on, tutkin hänen ilmeitään, kuulen hänen äänensä, kyselen häneltä Caesarista, Marcus Antoniuksesta ja hänen lapsistaan.  Vai tulenko paikalle Jeesuksen jälkeisenä aikana muutama kymmenen vuotta myöhemmin?  Onko apostoli Paavali jo kolmannella lähetysmatkallaan palannut Efesokseen?  Efesos oli silloin vuosina 53–55 suurkaupunki noin 250.000 asukkaineen. Artemis-jumalaa palvottiin ja kaupungin ja sen ympäristön väkiluku kasvoi, koska ihmiset ympäri vähää-Aasiaa tulivat jumalattaren palvontaan ikivanhaan suureen temppeliin.

Efesoksessa huhtikuussa 1997. Sillä kertaa Marmariksesta lähtien.

 

Myydäänkö temppelien tienoilla hopeapatsaita? Tänäkin päivänä pienten matkamuistopatsaiden, kirjojen ja rihkaman kauppa kukoistaa Efesoksen ja Artemiin temppelin raunioiden lähistöllä. Paavalilla oli paljon tekemistä viedessään uuden uskonnon sanomaa. Voisin kysellä häneltä hänen matkoistaan, ihmeteoista.  Kun hän puhuu suuressa teatterissa, istun ylhäällä sataman puoleisella laidalla ja katseeni seuraa aina välillä satamakadun liikennettä.  Mutta Artemiin voima on suuri.  Kansa villiintyy helposti, koska kiihottajia on monenlaisia. Voisin kysyä Paavalilta, miten siinä oikein kävikään, kun yleisö hermostui. Vietiinkö hänen kaukana rannan puolen mäellä olevaan majaan turvaan vai vangiksi?  Nimittäin sitä osoitetaan Paavalin vankilana, vaikka Raamatun Apostolien tekojen mukaan hän ei joutunut siellä vangiksi.  Muuallakin mainitaan, että Efesoksessa Paavali vangittiin. Olihan hän saanut jo paljon kannattajia Efesoksessa ja sen ympäristössä. Minulla onkin häneltä paljon kysyttävää.

Istanbul huhtikuu 1992. Mahdottoman mielenkiintoinen kaupunki, Hagia Sofia.

Olenhan usein sivunnut hänen taivaltaan ja voisin jopa sanoa, että olen parin viime vuoden aikana suorastaan kulkenut hänen jalanjäljissään (Kreeta, Rooma). Eikä hän kuitenkaan ole koskaan ollut idolini, mutta jotakin sanottavaa hänellä lienee minulle. Vanha nainen Forum Romanumilla viime maaliskuussa (2008) kehotti minua menemään San Paolo Fuori le Muran basilikaan ja antoi postikortin siitä lahjaksi.  Sen kirkon paikalla oletetaan Paavalin haudan olevan. 

Mutta haluan viettää myös aikaa tavallisen kansan parissa, joten jätän apostolin omien mietteidensä pariin ja jatkan matkaani iltahämärässä. On alkanut tuulla ja taivas on kirkastunut. 

Minä Istanbulissa huhtikuussa 1992

 Kunpa minulla olisi oikeasti taito siirtyä ajoista toiseen. Mielikuvitus on mahtava väline, mutta sillä saattaa olla todellisuus ja tutkimukset rajoitteena. Minulle tämä on parasta leikkiä ja ajanvietettä, mitä voi olla. Se kannattaa elämääni ja vie sitä eteenpäin ja tuo vivahteita ja sävyjä ehkä omaan taiteeseeni, mitä se sitten onkaan ja miksi se ikinä kehittyykään. Ja auttaa joskus surressani, koska se taito on kasvanut ja versonutkin aikoinaan surusta. Mika Waltari kirjoitti aiemmin mainitsemani lauseen mennessään tutustumaan Zürichin historialliseen museoon hänen vaimonsa palattua Suomeen.  Hän vain osasi sitten hyödyntää ja yhdistää asioita tavalla, mitä harvat osaavat eli käyttämällä keräämänsä ainekset historiallisiin romaaneihinsa.”

Tämä teksti kertoo samalla minulle, että voisin jälleen yrittää paneutua kirjojen maailmaan. Niin jos vain ehtisin. Nuorena ja keski-ikäisenäkin luin useita kirjoja samanaikaisesti. Sitten tuli aika, kun niitä tuli haalittua, kun romaanikirjallisuus jäi sivuraiteelle ja ahmin tietokirjallisuutta. En halua enkä pysty lukemaan kirjoja jonkun toisen lukemana eli äänikirjoja. E-kirjoja luen silloin tällöin. Omat rakkaat kirjani ovat kaikki oikeita kirjoja. Ihminen itsessään on jo melkoinen kirja. Mika Waltari kirjoitti Istanbulin matkakirjan 1948. Vanhat kappaleet ovat antikvariaateissa melko hintavia.  Osan kirjoistani tulen viemään kierrätyskeskukseen, jos jaksan viedä. 

Istanbulin kissaa kuvasin edestä ja takaa.