sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Muistojen lähteillä

6.11. perjantai. Joskus olen hämmentynyt enkä jaksa kirjoittaa. Se voi olla jotakin muutakin kuin pelkkää hämmennystä. Ehkä vain tajuan suunnitelmieni liian suuren painon ja haluan hetken hengähtää. Ilmaston vaikutukset minuun ovat myös vähentyneet. Ne ovat syynä nivelreumani pahentumiseen ja vaihe on ollut aivan liian pitkä. Alan jälleen innostua monista asioista, mutta väsyn nopeasti ja sanon itselleni, että ei mitään kiirettä. On ollut helpottavaa, kun olen aivan oikeasti lähes irtautunut kaikista velvoituksista. Niiden pakollisuuden aiheuttama ahdistus oli mahdottoman syvä, mikä ehkä näkyi myös teksteissäni.

 

Img_1415 (2008)

Kaikesta huolimatta kaikki tähän mennessä tekemäni on myös tuottanut minulle paljon iloa. Innostun herkästi ja innostus tuo mukanaan hyvän olon ja kaikki tuntuu mahdolliselta, mutta sitten iskee väsymys. Kirjoitusprojektini seisoo. En ole enää tehnyt yhtä kiihkeästi merkintöjä tämän hetken päiväkirjaani enkä ole lukenut vanhoja päiväkirjojani. Onhan marraskuu, aika, kuukausi, jolloin kaipaamme hetken talviunta.

Tunne, etten ole enää täysvaltainen yhteiskunnan jäsen, on kauhea. Se kulkee kuin halveksiva katse perässäni. En pysy nuorempien tahdissa mukana, en tietenkään, mutta se ei tarkoita, että olen tyhmä ja liian vanha. Siksi pysyttelen mieluummin yksin. Kun 14-vuotias lapsenlapseni oli viime viikonlopun luonani, ymmärsin, että minäkin olin sen ikäisenä vaikea. En ymmärtänyt vanhempiani, arvostelin heitä, riitelin koko ajan heidän kanssaan. Lapsenlapseni ollessa luonani minun on paras vain tehdä koko viikonlopun ruokaa, tiskata astioita ja olla hiljaa. Keskustelua ei enää synny niin kuin silloin, kun hän oli lapsi.

Pyydän anteeksi vanhemmiltani. Heidän elämänsä on tullut minulle tutuksi tutkimuksieni kautta ja auttanut minua ymmärtämään monia asioita. Ajattelen edelleen heitä usein. On pelottavaa täyttää ensi huhtikuussa 80 vuotta. Isäni täytti saman huhtikuussa 1998.

9.11. maanantai puolenpäivän aikaa. Yritän jatkaa hetkisen ennen kuin asettaudun viettämään zombie maanantaita. Eilinenkin jo viittasi sen tuloon, alkulähteenä on jo vuosia ollut joko Trexan tai nyt Metoject eli lääkkeen sivuvaikutus. Piikitän itseäni aina sunnuntaisin varautuen siihen, etten ota alkuviikkoon mitään tärkeätä tehtävää tai toimintaa. Senhän olen kertonut monta kertaa aiemmin.

Minnikin on ollut alavireessä tänään. Minä puolestani nukuin kerrankin useita tunteja putkeen aamuyöstä aamuun. En oikein uskalla edes mainita, että olen muutenkin ollut aavistuksen paremmassa kunnossa ja voinut vähentää särkylääkkeitä, joita en itse asiassa edes käytä muutenkaan paljon. Lukijani voi olla saanut sellaisen kuvan. Viime kesän yläraaja- ja niskakivut ovat pakottaneet minut olemaan tarkkaavainen. Prednisolon lyhyinä kuureina on aivan oikeasti auttanut. Ehkä ilmanpaineet ovat myös nyt paremmassa asennossa.

Viimeksi, kun aloitin tämän postauksen kirjoittamisen, aloin kirjoittaa isästäni ja siitä, että olen kohta samanikäinen kuin hän kuollessaan. Hän ehti täyttää 80 vuotta, muttei elänyt enää 81. syntymäpäivänään, huhtikuussa 1999.  Hän pakeni syntymäpäiväänsä huhtikuussa 1998, jolloin hän poikkesi myös Helsingissä. On surullista ajatella sitä aikaa nyt.  Minulta on mielestä hävinnyt paljon asioita, koska en edes uskaltanut silloin ajatella. Oli hirveätä aavistaa, että olimme menossa jotakin synkkää kohti. Ihminen tietää sen itse, muttei oikein voi puhua siitä kenenkään kanssa, ei ainakaan nuorempien kanssa.  Omat lapsetkaan eivät ymmärrä, vaikeista asioista puhuminen on ollut meille vaikeata. 

Scanimage3086 isä 19.4.1998 Puotilassa keittiössäni
 

Kaivan esiin kalentereitani, päiväkirjaa en ehkä juuri silloin kirjoittanut.  Kun olimme huhtikuussa 1999m kesä oli edessä. Äiti sairastui silloin rintasyöpään, leikattiin ja sai sädehoitoa. Olin unohtanut, että se oli niin tuore tapahtuma. Tapasimme varmaan kesällä maalla, sen löytäisin valokuvista.  Muistan isänpäivän syksyllä, jolloin lähetin isälleni postitse neulepuseron, joka taisi jäädä käyttämättä.  En edes muista, milloin hän joutui sairaalaan. Töissä oli valtava kiire, kalenterini on täynnä vain työmerkintöjä, asiakaskäyntejä, mutta löydän merkinnän maanantailta 16.11.  ”isä sairaalaan”.  En muista pitäneeni silloin päiväkirjaa. Työkalenterini kertoo, että kolmena viikonloppuna ennen joulua kävin sairaalassa häntä katsomassa. Hän toipui sepsiksestä eli verenmyrkytyksestä, mutta tieto syövästä iski kovasti.  Hän palasi sota-ajan kokemuksiinsa, kuolemaan ja alkoi toivoa kuolevansa pian.  Se toteutui traagisella tavalla, mutta emme kukaan olisi toivoneet sen tapahtuvan niin. Tapahtuma kuvasi hyvin sodan käyneen veteraanin kuolemaa.  Emme ole perheessä puhuneet siitä paljon edes keskenämme. Emme pystyneet. Saatamme jokainen ajatella niin eri tavalla. Mutta isäni kuolema hajotti lapsuuden perheeni lopullisesti ja äitini kuolema muutama vuosi myöhemmin täydensi tuhon.

Minulla on myös tallella äitini kalenterit, joista on apua aikajanan luomisessa.Tosin hän on repinyt paljon sivuja. Ymmärrän.

Minulla on syyni olla jakamatta ja avaamatta näitä muistoja kokonaan. Voisin kyllä, koska olen avoin ihminen. Ehkä voin sen tehdä vielä ennen omaa kuolemaani, jos vain jaksan.  En halua loukata ketään. Kannan perässäni synkkää historiaa, joka on johdattanut minut kaikkeen, mitä olen vanhempieni kuolemien jälkeen tehnyt. Tehtäväni ei ole vielä lopussa. 

Marraskuu tuo muitakin arkoja asioita eteeni, jotka nekin liittyvät perheeseeni. Niiden selvittäminen vaatii minulta myös paljon. Joskus ajattelen, miten yhdelle ihmiselle on kertynyt mahdottoman paljon selvittämistä. Olen silminnäkijä ja todistaja. Niinhän me kaikki olemme. Minä koen sen erityisen voimakkaasti, koska olen koko ikäni tehnyt merkintöjä ja ottanut valokuvia. Se on perintöä isältäni.

Scanimage1431.jpg. Eräänä keväänä 1980-luvun puolivälissä.

13.11. perjantai. On ollut sen verran kiireistä, etten ole jaksanut edistää omia suunnitelmiani kirjoittamisesta enkä edes julkaista blogia. Kiire tarkoittaa menoja. Tiistaina olin ystäväni kanssa elokuvissa. Keravan Keudassa pidettiin sopivasti päiväaikaan uuden ”Lapin sota” elokuvan näytäntö. Hyvä, että tuli mentyä. Kokemus on yhtä vaikuttava ja hyvä kuin Aku Louhimiehen 2017- elokuva ”Tuntematon sotilas”. Keskiviikkona oli melkein pakko levätä, antaa hermoille aikaa. Joinakin päivinä olen kirjoittanut hetken mielijohteesta pitkiä tekstejä päiväkirjaan. Sitten väsähdän enkä jaksa kirjoittaa ajatusten herättämiä juttuja blogiini. Ketä ne edes kiinnostavat? Maailmanmeno, siis yleinen, nk. globaali maailma väsyttää. Onneksi kotona on syvä hiljaisuus. Marraskuu on aika asettua talvilevolle.

Jonakin päivänä on käytävä kaupassa, pieni jääkaappi on jälleen tyhjä. Eilen olin jo lähdössä, kun tyttäreni soitti ja lähtikin sitten kanssani yhdessä kauppaan ja toiseenkin. Niiden jälkeen purin aiemmin mainitsemiini ajatuksiin liittyviä asioita hänen kanssaan. Täytyy myöntää, että ne ovat myös väsyttäneet minua. Tyttäreni on myös niille aikalaistodistaja. Ei tarvitse selittää jokaista yksityiskohtaa. Toisaalta häntä eivät kiinnosta samat aiheet, jotka saavat minut innostumaan.

Sota-aihe kuten Suomen käymät sodat kiinnostavat usein enemmän minun ikäluokkaani, samoin politiikka. Minä olen joskus tuntenut olevani kävelevä historiankirja. Viime vuodet ovat täydentäneet kirjaa, koska maailma on muuttunut. Historia on oleva tärkeä osa, kun kerron omaa tarinaani. Olen vielä jumissa vuodessa 1964.

Siteeraan tässä viime lauantaina 7.11. päiväkirjaani kirjoittamaani tekstiä, jonka kirjoitin odottaessani renkaanvaihtajien tuloa kotipihalle. Aloitin kello 11.35. Olisin voinut kirjoittaa sen blogiini, mutten halunnut avata läppäriäni.

ote nykyisestä päiväkirjastani. On kiva kirjoittaa käsin. 

”Olin nukahtaa sohvalle. Yritin lukea Hesaria. Kissa kiipesi rinnalleni. Upotin kasvoni sen selkään ja tunsin siinä kaikki elämäni aikana tuntemani kissat.  Siitä lähti taas kerran polku kauas menneisyyteen, kun minusta oli jo tullut minä. Kaikki kokemani pyörii jatkuvasti mielessäni. Tärkeä lenkki on yhteyteni kissoihin, luontoon, kasveihin, metsiin ja puihin. Olen yrittänyt pysähtyä niihin lukemattomia kertoja, mutta virta oli vienyt aina ensin kauas ja sitten takaisin lähelle. Ihmisen kohtalo. Roikumme hetkissä ja yritämme ottaa kiinni olennaisesta, siitä, mikä on aina lähinnä meitä.

Tulee uusi virtaus ja vie meidän taas kauemmas. Lopuksi palaamme aina kotiin, itseemme. Olemme hämmentyneitä, kun emme pysty pitämään kiinni langanpäästä, pysähtymään ja ripustautumaan olennaiseen. Se on elämää. Pienet katoavat hetket ankkuroivat meitä oikeille paikoille. Siitä on aina hyvä aloittaa.”

Aihe liittyisi lukuun ”Vaihtoehtoja”, joita meillä on ties kuinka paljon. Muistelin kevättä 1968, jolloin istuin luennoilla yliopistolla ja kuuntelin hienojen professorien luentoja. En läpäissyt antiikin kirjallisuuden tutkintoja ja siksi antiikki on kummitellut koko elämäni useissa eri tilanteissa, koska myös rakastan sitä. Se monen muun asian lisäksi kuvaa historian rakkauttani. Muiston särö teki siitä hyvin tärkeän muiston.  Vaikka elämä on täynnä pieleen menneitä yrityksiä, niillä voi olla syviä vaikutuksia myöhempään aikaan.

Vaihtoehtoja vaihtoehtojen jälkeen, niiden linja voi vääristyä ja saada uusia piirteitä, mutta emme voi koskaan palata juuri siihen kohtaan ja tehdä korjausliikkeitä. Ehkä fiktio sallii muutokset? Ajattelen sitä ennen aloitusta. Mielenkiintoista. Kohtalokas valinta. Kun piti valita vaihtoehtojen välillä. Sitähän ei tiennyt silloin.

Tutkin lapsuuteni kotikallion seinämää ja etsin kallioimarteita kasviotani varten. Kalliolla kasvaa ei värisiä kissantassuja ja lähellä sijaitsee ihana ketunleipämetsä. Haaveilen pojasta, jolla on sammaleenvihreät silmät.  Mitähän niistä syntyy. Sanon usein itselleni: Keskity! 

Elämämme hetket ovat täynnä merkityksiä, jotka joko ymmärrämme myöhemmin tai emme koskaan. Jälkimmäinen vaihtoehto toteutuu, jos emme ajattele, emme muista. Silloin käy niin, ettei meillä ole muistoja. Jos on, ne saattavat olla tunteiden kolhimia ja vääristyneitä.  

lauantai 14.11. Tulin viimeistelemään blogikirjoitustani. Väliin sattui päiviä, kun Microsoftin palvelut olivat alhaalla. Minun osaltani se vaikutti tekstin käsittelyyn. Kirjoitan postaukseni Wordilla useiden päivien aikana. Lopuksi kopioin sen Bloggeriin, jossa vielä viimeistelen ja korjaan ja nimeän ym. Sain kyllä tekstin aiemmin viikolla kirjoitettua, mutta se ei tallentunut enkä saanut sitä edes kopioitua Bloggeriin, joten jätin jatkon odottamaan Microsoftin toipumista.  Mietin vielä sopivat kuvat ja ehkä saan tämän huomenna julkaistua.

Kuvien valinnasta tulee joskus sattumanvaraista, koska en aina löydä juuri sitä kuvaa, jota ajattelin. En anna niille siksi enää niin suurta merkitystä. Kuvat ovat silti monimerkityksellisiä, niilla on aina mukanaan tarinoita, joista usein syntyy uusia tarinoita. 

Taisi olla se vuosi, kun lapsuuteni loppui. 

'

 


 

 

sunnuntai 25. lokakuuta 2026

Turhautumista

13.10.  Jos minulla oli lapsena ja nuorena valtava halu kirjoittaa koko ajan, niin se jatkuu myös nykyään.  Lukiessani nyt päiväkirjamerkintöjäni miltä ajalta tahansa, huomaan sen vain lisäävän kirjoittamistani. En vain saa aina halutessani aikaiseksi blogipostausta. Sitten kun saan, niistä tulee niin pitkiä, että tuskin kukaan jaksaa lukea niitä loppuun saakka. Aikamme suosii kirjoituksia ja viestejä, jotka ovat niin lyhyitä, ettei niitä ehdi lukea, koska ne katkeavat kesken lukemisen (esim. Instagram).

vanha kuva 17.10.2020

Tänään kävin omin avuin ensimmäisen kerran autolla uudessa Tuusulan Prismassa. Autolla Hyryläntien kautta sisään autohalliin on hyvä reitti käyttää, koska sieltä on lyhin reitti kauppaan.  Vaikka tämä uusi Prisma on pienempi kuin muut lähiseudun Prismat, nopea ostosten teko siellä on vaikeaa verrattuna aiempaan S-marketiin.  Muistan aiemmilta vuosilta, miten usein palasin Järvenpään tai Keravan Prismasta takaisin kotikylään ostoksille, kun hermostuin kauppojen suuruudesta.

Olotilani on ollut viimeisen viikon ajan varsin huono niska-, käsivarsi-, rannekipujen vaivatessa. Aloitin viime viikolla taas Prednisolon-kuurin. Sen ja Buranan avulla pystyn päivisin tekemään jotakin kuten vähän siistimään ja tietenkin kirjoittamaan. Raskaampia askareita on pakko siirtää tai organisoida jotenkin. Joinakin öinä nukun huonosti. Turhautumista aiheuttaa aina ajatus tulevasta.

Minnikin on ollut vaikea, hänelläkin saattaa olla vanhuuden ongelmia. Yritän olla murehtimatta, sillä kohta riittää taas murheita myös auton takia, kun talvi lähestyy. Kädet ja jalat ovat ihmisellä tosi tärkeät. Ihmiset eivät halua valittaa muuttuessaan kömpelöksi. Apua on vaikeaa pyytää. Jollei näistä asioista ei puhu, kukaan ei tajua todellista tilannetta, millainen se saattaa olla.

Olen ollut silloin tällöin solmussa läppärini kanssa ja tuhlaan hirveästi aikaa jonkin pienen ongelman tutkimiseen. Senkin ajan voisin käyttää kirjoittamiseen. 


16.10. Hiljaisista hiljaisin aamupäivä.  Alkaisiko nyt aurinko pilkistää, kun näkymä alkoi kirkastua. Säätiedotuksen mukaan se taitaa olla ohimenevää. Koska on melko lämmintä, Minni viihtyy taas parvekkeen nojatuolilla nukkumassa. Eilen olisin mielelläni alkanut kirjoittaa. Poikkesin apteekissa ja tosi pienillä muilla ostoksilla. Apteekista olikin paljon ostettavaa, koska moni reumaani liittyvä peruslääke oli loppumassa. Kun palasin kotiin, olin jälleen niin poikki, etten jaksanut heti alkaa kirjoittaa. Olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan, jota jäi myös toiseksi päiväksi. Sen jälkeen olin väsynyt ja avasin läppärini, mutta juutuin taas selvittämään Firefox- selaimeni ongelmia. Kuten usein, tällaisiin asioihin menee aikaa ja lopuksi ihminen väsähtää. Sain kuitenkin kaiken siihen malliin, että asia tarvitsee enää vain viimeistelyä. Taas ajattelin, mitenhän monet ikäiseni selviäisivät vastaavista tehtävistä. Jätän asian.

Terveysongelmat tekevät minusta entistä hajamielisemmän. Kaiken lisäksi olen niistä huolissani. Kadotan papereita, ostoslistoja. Onneksi muistan kaiken kaupassa. Anteeksi.

Aina välillä luen siis päiväkirjojani tai jotakin kirjaa. Päiväkirjassani olen vielä vuodessa 1964. Olen kirjannut harvakseltaan joitakin asioita tämän hetken päiväkirjaani.  Monet asiat odottavat uutta lukemista, kun en heti jaksa kaikkea.

Talitintit ovat muuttamassa tai jäävät. Siitä on uutisia. Jokunen talitintti on vieraillut parvekkeen kaiteella muistuttaen minua jälleen äidistäni. Kirjaan päiväkirjaani myös lehdestä lukemiani kirja-arvosteluja ja luontouutisia. Laitoin pari kirjaa kirjaston varauksiin. Minulla on ennestään listoja, mistä valita kirjoja. Uutuuksia en edes halua varata, koska en ehdi lukea niitä ennen kuin kirjasto odottaa niitä seuraavalle varaajalle. Helsingin Sanomien toinen lokakuun äänikirja on Marita Lintusen ”Halla”. Kestää melkein kuusi tuntia. Kuuntelin aika pitkän pätkän ja alkoi taas väsyttää. Ei taida olla minun kirjojani tyyliltään, vaikka aihe sai minut kiinnostumaan ja kirjaa on hehkutettu kaikkialla. Kommentti, nukahdin joka kerta ja luovun äänikirjoista kokonaan.

Miten ehtisinkään kaikkea? Ihmettelen usein sitä, kun työssä käyvät, nuoret perheelliset ihmiset ehtivät niin paljon. Kirjahyllyni pursuaa kirjoja, joita yritän välillä karsia. Nuorena luin koko ajan, työmatkoilla, ruokapöydässä, sängyssä. Samoin teki koko lapsuuden perheeni ja oma perheeni myöhemmin. Muistan, kuinka usein istuimme kaikki ruokapöydässä lukien. Siitä en ole paljon kirjoittanut. Minulle oli nuoresta lähtien tärkeintä lukemisen ohella kirjoittaminen, se käy mahdottoman selväksi lukiessani päiväkirjoja ja halusin vakaasti tehdä kirjoittamisesta ammatin. Sitä olen ehkä toistanut blogeissani liikaakin…

Vuoden 1964 aikana olen vajonnut yksinäisyyteen, tunnen itseni arvottomaksi ja ulkopuoliseksi. Olin lukion 1. luokalla ja koen, että en kuulu joukkoon. Haluan lähteä kauas pois, maailmalle. Se on tosin mahdotonta. Ymmärrän, että selitys monille asioille on 1964 merkinnöissä, jotka jatkuvat myös seuraavana vuonna.  Miten sitten kävikään, voisi olla otsikko erilliselle blogikirjoitukselleni.

Muuten, olen kirjoittanut jotakin tuosta ajasta toisessa blogissani. Tässä linkki 

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2015/07/17-vuotta-ja-risat.html

Lapsena sisarukseni ja minä istuimme silloin tällöin kotitalomme rapuilla odottaen maailmanloppua, jonka oli kerrottu olevan tulossa, ehkä juuri sinä hetkenä. Olimme kuulleet ennusteita radiosta tai sanomalehdistä. En ole löytänyt niistä merkintöjä päiväkirjoistani. Oli ehkä vielä 1950-luku tai aivan 1960-luvun alku. Netistä en löytänyt vahvistuksia maailmalopun tulolle.


 

19.10. Huikean kaunis aamupäivä, mutta tuskin tänään saan aikaiseksi ulos lähtemistä. Ajatuksissani olen tänäänkin kulkenut milloin missäkin mm. keltaisten poppelien keskellä Anttilan rannassa, minne monena vuonna olen mennyt muistelemaan lapsuuttani. Pari päivää sitten kuljeskelin tunnin verran tihkusateessa kotini lähistöllä. Kävin katsomassa lasteni koulua, Hyökkälän koulua, jonka käyttötarkoitus kouluna on loppunut. Vierestä purettiin yläasteen iso koulu kokonaan ja paikalla oli kurainen kenttä. Yläasteen koulun puolella tuli käytyä usein luennoilla ja joissakin koulutuksissa. Suoraan sanoen en jaksa enää kiinnostua ympäristöni muutoksista. Senkin olen kirjoittanut usein ennenkin, mutta toistan sitä edelleen, koska sitten taas joskus jaksan. Olenhan aiemmin usein kirjoittanut näissä blogeissani aiheesta. Olen myös kerännyt Google-kuviin mittavan kuva-arkiston Tuusulan kuvista, jonka voisin jakaa täällä. Joskus myöhemmin. Kävely teki kyllä hyvää. Pitää jatkaa sitä.

Suoraan sanoen minulla on edelleen paljon ajattelemista ja tekemistä. Projektini on alkanut tuntua vaikealta ja mahdottomalta, mutta en nyt käsittele sitäkään. Stressitasoni on vähän keventynyt, kun olen organisoinnut elämääni. Vuosihan on ollut edelleen vaikea terveyden kannalta eikä valtavat ilmanpaineet aika ajoin ole sitä helpottaneet. Säällä, ilmastolla ja luonnolla on meille merkitystä.

Päiväkirjani on nyt täynnä merkintöjä, joihin saatan hyvin palata silloin tällöin. Päiväkirjoissani on kaikki.  Maailman nykytila rassaa loputtomasti monia meistä. On pystyttävä erottamaan valheet totuudesta, hyvyys pahuudesta. On pysyteltävä monen asian ulkopuolella ja toisten asioiden sisällä. On oltava tyyni, rauhallinen ja rakastava. Nyt keitän itselleni puuroa.

23.10. Ei taaskaan ole tullut valmista. Elämäni on kiireistä, mitä en tahtoisi myöntää. Seurasimme perheen kera lapsenlapseni kanadalaisen tyttöystävän vierailua jo ennen sen alkamista ja lähdön jälkeenkin.  Sain tavata hänet kaksi kertaa, kun hän vieraili siskonsa, äitinsä ja minun luonani. Nuorten ystävyys on syntynyt netin välityksellä monta vuotta sitten, joten he tunsivat toisensa tosi hyvin tavatessaan. Nyt oli mahdollisuus ensimmäiselle tapaamiselle, kun tyttö saapui Suomeen kahdeksi viikoksi. Hän oppi vierailullaan paljon, samoin me muut saimme tietää Kanadasta ja miten eroamme toisistamme.  Me kaikki pidimme hänestä paljon. Seuraavat tapaamiset ovat suunnittelun asteella.

Jälkikäteen ajattelin nuoruuteni kaukosuhteita. Itse asiassa olin 1968 Saksaan lähtiessäni sopinut kirjeissäni parinkin kirjeenvaihtokaverini kanssa, että tulen Saksasta Pariisiin, jonne olin haaveillut matkustavani. En ole vielä ehtinyt lukea kirjeitäni tarkkaan, mutta muistaakseni sain myöhemmin kuulla kirjeiden välityksellä, että tuotin heille pettymyksen, koska en tullutkaan.  Enpä tainnut sen kummemmin selitellä heille, mitä minulle tapahtui. Kaiken lisäksi minulla ei ollut rahaa matkustaa minnekään, ei edes kotiin. Jouduin pyytämään isältäni kirjeitse rahaa, että pääsen takaisin Suomeen. Kesätyöpaikan palkka oli naurettavan pieni. Kaiken lisäksi häpesin. Jouduin tulemaan kotiin Suomeen kuvaannollisesti häntä koipien välissä. Lapsenlapseni on sentään kohta 26-vuotias eli aikuinen. Minä olin paljon nuorempi. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että ihmisten aivot kehittyvät hiljalleen eikä voi vielä nuorilta odottaa, että he pystyisivät käsittelemään kaikki asiat yksin ilman tukea miltään taholta. 

P.S Edellisen kappaleen havainnoista sain paljon ajateltavaa jatkoa varten. Kunhan vain muistan sen.

20.10.2026

 

25.10. Yritän saada tämän postauksen tänään valmiiksi. Ajattelen, luen ja kirjoitan koko ajan niin paljon muuta, että blogitekstit jäävät kaiken muun jälkeen. Päivät ovat liian lyhyitä. Tämän päivän Hesarissa oli Heikki Aittokosken näkemys: " Berliinissä sen huomasin: postikortit ovat katoava luonnonvara". Hänen oli vaikea löytää postikortteja halutessaan lähettää pari Suomeen. Tekstiin tuli useita kommentteja. Minullakin oli tarvetta kommentoida. Teen sen vain täällä. Olenhan postikorttispesialisti. Olen usein kirjoittanut niistä. Edelleen hukun niihin. Olen lähiaiakoina lähettämässä eräälle ystävälleni pinkkaa käyttämättömiä postikortteja, joita minulla on useita laatikoita. Olen itse luopunut postikorteista harrastuksena mm. Postcrossingissa jo kauan sitten. Romuhuoneessani ja muuallakin on edelleen sekä mm. saatuja postikortteja, vaikka kuinka paljon esimerkiksi, vaikka noin 3200 saatua Postcrossing-korttia ja kaikki muut saamani postikortit vuosien ja vuosien takaa.

Listaan tähän joitakin linkkejä, joissa kerron postikorteista kaiken tarvittavan ja aika paljon lisääkin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/03/erilaisia-taisteluja.html.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/04/ja-me-muistamme.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/02/kinosten-takaa.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2017/05/aktiv-alt.html

Ja nythän olen edelleen kiipelissä kaikkien korttieni kanssa. Ennen postikortit  ja kirjeet olivat ainoa muoto kommunikoida toisten kanssa. Puhelimia ei aina ollut tai piti erikseen sopia kellonaika soitolle. Nyt postimaksut ovat kalliita eikä ihmiset ole antaneet meille osoitteitaan. 

Sain postikortin Elisalta Torniosta lokakuun alkupuolella, jossa hän kertoi lähettävänsä kortin (30.9.), koska huomenna on postimerkin päivä. No, se ei googlen mukaan pidä paikkaansa. Ehkä hän toivotti minulle vain hyvää syksyä. Postcrossing yhdisti meidät aikoja sitten monin tavoin. Hyllyssäni on pari mapillista kirjeenvaihtoa Elisan kanssa. Nyt en ole näköjään antanut hänelle edes ajan tasalla olevaa osoitetta. Olen asunut nykyisessä osoitteessa jo 9 vuotta. Saanpahan aiheen lähettää kortin Elisalle. 

24.10.

 

sunnuntai 11. lokakuuta 2026

Totuuksia elämästä

Uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen pakottaa katsomaan elämän totuuksia uudelleen. Joskus kaipaan sitä nopeaa itseäni, joka osasi siirtyä asiasta kuin asiasta toiseen salamannopeasti ja sai kaikista tilanteista irti erityisen paljon. Toisaalta saatoin kärsiäkin nopeudesta, koska ei ollut riittävästi aikaa yksityiskohtiin. Silti tästä ominaisuudesta oli paljon apua. 

 
Tammikon laiturilla 24.5.2014 (Img_0693.jpg) Kuolemajärvi, Seivästö, Tammikko. Äitini lapsuuden kotikylää. Menetettyä Suomea.

Voin katsella vaiheitani nyt vanhuudesta käsin, kunhan maltan alkaa uskoa siihen, missä olen. Halusin aina tehdä asiat loppuun saakka, olin erityisen sitoutunut kaikkiin aloittamiini asioihin. Toisaalta olin nopea siirtymään ja omaksumaan uusia asioita. Olemme tyttäreni kanssa paljon keskustelleet mm. ADHD:sta, josta lapsenlapsellani on diagnoosi tai hän on ainakin saanut siihen lääkitystä, minkä hän on kyllä myöhemmin lopettanut kokonaan. Kuitenkin, kun ajattelen itseäni ja muita perheeni jäseniä, ei se ADHD ehkä olekaan itsestään selvyys. Kenestä se olisi periytynyt?

Meitä riivaa levottomuus, jota olen mielessäni yrittänyt liittää sukujeni tarinaan ja nyt minusta tuntuu siltä, etten tiedä mistään paljon mitään. Ei pidä liimata ihmisiin minkäänlaisia etikettejä, tarroja tai vastaavia, jotka määrittelevät heitä.

Minulla oli kova pyrkimys lapsesta saakka. Kun olen lukenut varhaisempia muistojani, mietin koko ajan sitä, mikä katkaisi tai häiritsi niin, että aloin olla epävarma.  Tosin pyrkimykseni ei loppunut koskaan kokonaan vaan jatkui aluksi ilman sen kummempaa päämäärää. Ainoaksi päämääräksi tuli ensin kirjoittaminen ja valokuvaaminen, joihin sitten liittyi mahdoton tiedonjano ja sivupolkuja, jotka yhdistyivät teksteihini ja kirjoittamiseeni. Luonnon, eläinten, kasvien ja ympärillä tapahtuneiden asioiden  seuranta, pohjaton rakkaus ihmisiin. Nämä asiat paistavat kaikesta läpi. Kautta aikain. Se on eräänlaista intertekstuaalisuutta. Se tarkoittaa sitä, että kirjoitukseni ovat täynnä viittauksia seuraamiini asioihin.

Kunhan nyt sopeudun vanhan ihmisen elämään ja hyväksyn vanhuuden rajoitteet ja opin samalla katsomaan turhien asioiden ohi ja uskomaan lujasti itseeni.

Eteneminen tehtävässäni on erittäin vaikeata. Vaikka olen aina lukenut ja kirjoittanut, olen nyt uudessa maastossa. Kun harhailen edelleen kuten aina mennen sivupoluille ja innostuen asioista, moitin itseäni näistä retkistä. Sitten sanon itselleni, että opiskelu on elämänikäinen tehtävä ja ilo. Vaikkei kaikki ponnistukset eivät johtaisi minnekään.

Äitini lapsuuden kotirantaa Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa (8.7.2006)

Äskettäin innostuin taas DNA-tutkimuksen yksityiskohdista. Äitilinjoihin liittyvää Mitotreetä on päivitetty ja haploryhmäni K1a4a1a2a sai peräänsä tarkennuksen +16245 Story. 95 prosentin todennäköisyydellä, haploryhmäni esiäiti syntyi vuosien 554 ja 437 BCE välillä.  Tarkin ajankohta sijoittuu vuoteen 495, pyöristettynä 500 BCE. Lisääkin arvioita löytyy. Geneettisen tutkimuksen metodit paranevat ja tietoa saadaan lisää, kun useammat testaavat.  (The woman who is the most recent common ancestor of this line is estimated to have been born around 450 BCE)

Testin tulee olla mtFull Sequence test.  Tutkimuksessa käytetään mitokondrion DNA:ta, jota mtDNA tarkoittaa. Pieni DNA-molekyyli sijaitsee solun energiakeskuksessa ja siirtyy äidiltä lapsille jatkuen tyttärien kautta seuraaviin sukupolviin. Äitilinja kertoo sen, mistä olemme tulleet eli se on polku kauas menneisyyteen. Monet ulkomaiset kyselevät Family TreeDNA:n sivulla yksityiskohtia täydentääkseen sukututkimustaan henkilötasolla. Usein heillä ei ole mitään käsitystä sukututkimuksesta. Useimmilla ei ole edes tietoa, kuka on perinteellisen sukututkimuksen mukaan kaukaisin tuntemansa oman äitilinjan nimeltä tunnettu henkilö. Minulla se on 1697 syntynyt Margareta Tahvontytär. Hän on kaikkien hänestä lähtöisin olleiden tyttärien, näiden tyttärien jne. yhteinen äitilinja. Myös pojat perivät äitinsä äitilinjan, mutta se ei jatku heistä eteenpäin.

Margareta Tahvontyttären sukunimi ei ole tiedossani. Hän avioitui Juho Tuomaanpoika Juvan kanssa ja minulla on tiedossa, että heillä oli ainakin neljä lasta, mutta todennäköisesti useampia, kun ottaa huomioon aikakauden 1700-luvun alussa. He asuivat Kuolemajärven Hatjalahdessa. Äitilinja jatkuu 1741 syntyneen Katariina Juhontytär Juvan kautta.  Tämän koko äitilinjan olen käynyt läpi aiemmin. Olen huomannut, ettei aihe kauheasti kiinnosta muita.

Äskettäin on ilmaantunut pari miespuolista äitilinjansa testannutta henkilöä, joiden haploryhmä on täsmälleen sama kuin minulla eivätkä he tiedä vanhinta äitilinjansa edustajaa. Kuolemajärveltä lähti aikoinaan moni nainen lähipitäjiin piiaksi. Vaikkapa joku Katariinan sisarista, joista tiedämme Katariinan lisäksi vain Maria Juhontytär Juvan s. 1734, olisi lähtenyt esim. Vehkalahdelle. Tai ehkä vaikkapa jo 1600-luvulla Margaretan sisar olisi lähtenyt.  On ja olisi aika vaikeata tutkia, koska tietoja naisista ei löydy helposti. Yhden askeleen päässä minusta on 15 henkilöä, joista osa on Suomesta, Osa Ruotsista, Tanskasta ja USA:sta.

Äitini Helvi ja sisarensa Kerttu Tammikon suuren tammen juurella kesäkuussa 1997.

Sitten aivan toinen asia, jota on vaikea ymmärtää ja selittää. En yritäkään, mutta muistaakseni tämän asian, kirjoitan siitä edes jotakin. Nimittäin FTDNA:n tarjoamista FF-tuloksista (serkkutesti) on luettelo X-matcheista eli henkilöistä, joiden kanssa on X-kromosomissa rajaksi määritellyn kynnyksen ylittävä osuus yhteistä. Mikä on sen merkitys, sitä olen yrittänyt saada selville tai ylipäänsä ymmärtää.  X-match eli X-osuma tarkoittaa, että testattu henkilö jakaa osuman kanssa yhteisen esivanhemman jossakin X-kromosomin periytymissäännön mukaisessa esipolviketjussa. Periytymissäännöistä on olemassa kaaviot.

Alla olevan tekstin kopioin englanninkielisistä ohjeista ja liitän sen käännettynä tänne:

”X-DNA ja mtDNA

X-DNA ja mtDNA sekoitetaan usein keskenään, joten niiden välinen ero on tärkeää ymmärtää. Ne muistuttavat toisiaan siinä, että molemmat periytyvät äidiltä, ​​mutta niiden periytymistavat ja antama tieto eroavat merkittävästi toisistaan. mtDNA eli mitokondriollinen DNA ei sijaitse solun tumassa toisin kuin muu DNA, mukaan lukien X-DNA. Sen sijaan sitä on solun pienissä elimissä, joita kutsutaan mitokondrioiksi. Mitokondrioita on ihmisen munasoluissa, joten vain äidin mitokondriot periytyvät alkiolle.

Kaikilla ihmisillä on mitokondrioita ja siten mtDNA:ta, mutta sekä miehet että naiset perivät sen ainoastaan ​​äidiltään. Perintö kulkee äidiltä äidille ja niin edelleen. Tämän vuoksi se muodostaa katkeamattoman, yksinomaan äidinpuoleisen linjan, jota kutsutaan suoraksi äitilinjaksi. X-DNA voi olla peräisin useista eri esivanhempien linjoista, mutta mtDNA:lla on vain yksi linja. Tämä voi auttaa jäljittämään äitilinjasi kaukaisia ​​juuria.”

Itse asiassa tuo teksti saattaa sekoittaa kertomalla kahdesta asiasta. Nimittäin miehet perivät myös äidiltään saman X:n, mutta sen sisältö periytyy eteenpäin vain yhdistämällä äidin esivanhempien äitejä.

” Jos olet mies, et ole perinyt X-kromosomia isältäsi. Tämä tarkoittaa, että kenen tahansa, jonka X-DNA vastaa omaasi, täytyy olla sukua sinulle äitisi puolelta. Se X-DNA:n osa, joka sinulla on yhteistä vastaavan tuloksen saaneen henkilön kanssa, voi olla peräisin äitisi äidin tai äitisi isän puolelta, mutta se ei voi olla peräisin keneltäkään isäsi esivanhemmalta.”  Tämä kuvio toistuu jokaisessa sukupolvessa. Eli nainen on tärkeä!!

Minulla on listoilla FTDNA:n autosomaalituloksissa noin 24 tällaista X matchia, joiden centimorganien määrä (cM, senttimorgania) on niin suuri, että se pääsee listoille. Tyttäreni on luonnollisesti siellä 181 senttimorganilla, muiden määrät ovat välillä 29–45. Vain yhden henkilön tunnistan kuuluvan karjalaiseen Sirkiän sukuuni. Jaamme DNA:ta vain 34 cM ja olemme kaukaisia serkkuja, 5. serkku. Sukumme yhdistyvät monien muidenkin sukujen kautta. Tästä oikeastaan tajuaa, miten monimutkainen perimä kaiken kaikkiaan on ja varsinkin X matchin osalta.

Minulla on paljon oppimista tässäkin asiassa. Yritin vain selventää asiaa itselleni eikä se ole vieläkään täysin sisäistänyt sitä ja sen merkitystä. Olisi vaan kiva, jos useammat tekisivät edes serkkutestin.

DNA on myös totuus elämästä.

Itseasiassa kirjoitin tämän postauksen valmiiksi luettuani Hesarista 11.10.2026 Niclas Storåsin artikkelia ”Tekoäly on helppo ja nopea vaihtoehto ajattelulle”. En ole käyttänyt tekoälyä muuten kuin joskus kysymällä jotakin, minkä itse asiassa olen jo tiennyt. Kirjoitettuani tämän Word alkoi sekoilla. Jouduin tekemään paljon työtä, että sain testini korjattua. Olisiko Copilot ollut jälleen asialla?

perjantai 9. lokakuuta 2026

Tapahtumia, vaikeuksia ja kiireitä

9.10. Olin jo pari päivää sitten julkaisemassa blogini. Uuvahdin kesken etsiessäni sopivia kuvia ja miten sitten kävikään. Kun on kipeä niska ja kädet ja paljon muuta tehtävää, blogi saa jäädä.

7.10. Minni vaihtelee nukkuma- ja lepopaikkojaan ahkerasti

 

7.10. Saattaa olla tylsää tai väärin jakaa vanhempaa tekstiäni tai sitten ei, koska muutenkin linkkaan blogeihini aina viittauksia aiemmin kirjoittamiini blogeihin tai muuhun vastaavaan. Tämä blogipostaus jäi pahasti kesken, vaikka oli jo odottamassa viimeistelyä. Syy oli huonontuneessa voinnissani, mitä nyt sattuu jatkuvasti. Lisäksi oli paljon kaikenlaista hulinaa, mihin piti osallistua. Uuden Prisman avaus vaikutti. Tapasin joitakin perheeni jäseniä, joista lapsenlapseni sai tällä viikolla kaukaisen vieraan Kanadasta. Asia aiheutti minulle ja muulle perheelle hässäkkää, vaikken ole vielä edes tätä nuorta naista tavannutkaan. 

Viime viikolla ollut Kuolemajärvikerhon tapaaminen meni aivan ok, mutta aiheutti minussa taas sen jälkeen väsymystä ja liikaa pohtimista. Ensi viikon Kuulutko sukuuni-tapahtuma on ollut myös mielessäni, koska olen vointini takia miettinyt, pystynkö edes lähtemään sinne. Nämä ovat vanhan kivuliaan naisen jokapäiväisiä ajatuksia. 

Oma projektini ei ole päässyt etenemään, se on jumissa, vaikka olen välillä kyllä lukenut vuoden 1964 päiväkirjojani ja tehnyt huomioita itsestäni, minkä mainitsenkin.

Nyt pääset lukemaan 

tässä kirjoituksiani alkaen 19.9.  Hyvää jo kauan sitten alkanutta lokakuuta! 

 19.9. 2026 lauantai.

Olin tapani mukaan kerännyt tälle päivälle paljon tehtäviä. Olen viime aikoina jaksanut paremmin ja aamupäivä on todella otollinen tehdä kaikkia asioita. Ikävä kyllä suurin osa niistä liittyy kodinhoitoon, ruoan laittoon, pyykin pesemiseen. Niin oli tänäänkin. Lisäksi oli aika värjätä hiukset. Nehän olisivat oikeasti jo aivan harmaat kuten useimmilla tämän ikäisillä, mutta minä värjään uskollisesti hiukseni suunnilleen joka seitsemäs viikko. Uusi tyvikasvu on useita senttejä pitkä ja näen, että muu tukka olisi varmasti myös harmaa, nyt se on vain haalistunut. Samalla pilkoin kaalia, sipulia ja porkkanaa lihakaalilaatikkoa varten. Jauhelihan olin unohtanut ottaa pakasteesta sulamaan, joten laatikon valmistuksen siirsin suosiolla iltapäivään. Siinä on sitten ruokaa kahdeksi-kolmeksi päiväksi.

Minni kulkee koko ajan perässäni naukuen tai muuten läheisyyttä kaivaten. Ruoasta ei ole puutetta, mutta hän osaa hyvin olla välillä tykkäämättä valinnastani. Yritän olla tehdä tarjonnasta houkuttelevan, mutten onnistu aina.


 

Viikonlopun Hesarit tulevat minulle vielä paperisena ja on nautinto käyttää niiden lukemiseen paljon aikaa. Lauantaisin lehdessä on kulttuurisivuilla kirjallisuutta koskevia artikkeleita, niitä, jotka luen sanasta sanaan. Jotkut jutut johtavat minut tutkimaan asiaa lisää. Niin kävi nyt Pirkko Saision haastattelun suhteen, joka oli tehty hänen uuden kirjansa julkaisun takia. Hän kertoi käyttäneensä sen tekemisessä tekoälyä, joka on hahmottanut hänen sukunsa pitkän historian aina 1500-luvulle saakka. Sen mukaan tekoäly olisi käynyt läpi kaikki asiakirjat, kirkonkirjat ynnä muut, joista hän on saanut tiedot helposti.  Sukututkijana kyselin itse tekoälyltä (Google Gemini) asiasta yleisesti ja sitten vielä tarkennusta. Sain kattavat esitykset.  Joka tapauksessa tehtävän toteuttaminen vaatii osaamista ja tekoälytoimintojen täyttä hallintaa. Sain tarkan kuvauksen, miten tietojenkäsittelyketju toteutetaan, jonka tekoälyagentit sitten suorittavat. Käsitän, että se vaatii myös sukututkijan osaamista monin tavoin.

Omassa kirjaprojektissani en ole paljonkaan edennyt. Tajusin taas tänään, että olen aiemmin kirjoittanut blogeissani todella monista asioista, joita aion jatkossa käsitellä uudelleen tavalla, joka ei ole vielä täysin selvää.

Lapsenlapseni tuli kylään. Hänelle on lokakuun alussa tulossa ystävä kylään Kanadasta saakka. He eivät ole koskaan vielä tavanneet muuten kuin netin kautta. Mielenkiintoista. Sain hänen lähdettyään lopulta valmisteltua kaalilaatikon. Minnille kelpasi sikanautajauheliha. Nyt hän nukkuu parisen tuntia parvekkeella. Lapsenlapsi tulee Ikeassa käytyään takaisin. Sain ujutettua hänelle pari ostosta, kattolamppu makuuhuoneeseen ja uusi päiväpeite sohvalle. Minnihän on käyttänyt sohvaa raapimispuunaan ja se on aina peitettävä jollakin peitteellä.

Olen tässä välillä tehnyt paljon muistiinpanoja, mutta en tunnu koskaan ehtivän kirjoittamaan. Olenhan kyllä kirjoittanut jo mielettömän paljon kertoen kaikesta mahdollisesta, mitä on milloinkin tapahtumat.

Etsin tänään jotakin juttua ja osuin blogiini:

Olen käyttänyt tätä otetta blogissani 21.7.2018 Satujen tomupilvet https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/07/satujen-tomupilvet.html

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965 (olin 18-vuotias)

Tiedän olevani oikealla tiellä, mutta kaikkien menneiden asioiden paljous on kuin huntu päälläni eikä aikani tunnu edelleenkään riittävän mihinkään.

Olen tästä päivästä niin poikki, että käyn vähäksi aikaa jatkamaan erään sarjan katsomista Netflixistä. Ehkä sitten ruokakin alkaa valmistua.  Ehkä lapsenlapseni ehtii palata Ikeasta ja tulee ripustamaan kattolampun.

Edellä mainitsemassani blogissa on viittaus myös Hyrylän toriin, josta tein taidehistorian proseminaarin. Tori on jo parisen vuotta sitten hävitetty ja tilalle on noussut uusi ja upea Särmä, jossa oleva Prisma avataan 1.10.2026. Siitä ehkä myöhemmin.

24.9.2026

Avasin läppärin, koska aion laittaa kutsun Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen ensi viikolla. Olen ilmoittanut, etten aio jatkaa kerhon toiminnassa enää. Tässä välillä oli vielä häikkää kerhotilan varauksissa ja kaiken lisäksi oikein kukaan toimikunnassa ei ottanut kantaa asiaan. Karjalatalon takkahuoneen varaukset saatiin kuntoon. Olen luvannut hoitaa kutsut niin kauan, kunnes joku muu on valmis ottamaan tehtävän hoitaakseen. Ehdotin, että ensi keskiviikkona keskustelemme kerholaisten kesken kerhon tulevaisuudesta. Helsingin kerho on ollut toiminnassa nyt 23 vuotta. Olen ollut aktiivisesti mukana vuodesta 2011 alkaen. Sitä ennenkin pidin esityksiä ja kävin kuuntelemassa muiden esityksiä.

Tällä viikolla jäsenkipuni ovat taas aktivoituneet. En lähde tällä kertaa ylitulkitsemaan asiaa eli mikä asia kaiken joukossa on tuonut ahdistusta ja stressiä, että se on mennyt niveliini. Teen, mitä jaksan ja lääkitsen itseäni tarpeen mukaan.

25.9.2026

Olipa vaikea yö. Jälleen kerran. Viikko aiemmin totesin olotilani parantuneen, mutta sen jälkeen alkoi taas alamäki. Hyvä, että pystyn vielä kirjoittamaan. Vaikeudet kohdistuvat lähinnä ranteisiini ja käsiini. Aloitin pari päivää sitten uuden Prednisolon- kuurin ja Panadol-särkylääkkeen. Vaikuttaisiko sää niin paljon. On satanut yhtäjaksoisesti ja lujaa. Eilen tuntui, että sade tulee ikkunoista sisään. Sataa edelleen.

Jospa istahdan lukemaan. 

Tältä näytti 26.9.2026 
 

26.9. lauantai

Vaikeat yöt ja aamut jatkuvat. Oli pakko lähteä apteekkiin, koska huomasin, että Buranat olivat loppuneet. Panadol ei auta tällä kertaa, koska ilmiselvästi käsissäni on tulehdusta ja pääkin särkee. Entä ilmapaineet?  Menin kävellen tihkusateessa. Kiersin vähän kauempaa, jotta sain muutaman kuvan uudesta Särmästä ja Prismasta. Kunnan toiminnot lienevät jo kokonaan muuttaneet rakennukseen ja Prismahan avautuu 1.10. Apteekki siirtyy Prismaan, joten siellä muutos on jo jonkin aikaa näkynyt, kun henkilökunta on valmistellut muuttoa. Kävin vielä Hyrrässä eli K-Supermarketissa, joka alkaa myöhemmin muuntua City-Marketiksi. On täällä Hyrylässä sitten paikkojen paikka, kaikki kaupat pienellä alueella, jossa oli vähän aikaa sitten linja-autoasema, kauppoja ja tori. Aiempi purettu kunnantalo oli alueen vieressä. Ja joskus alue kuului sotilastoimintoihin, jonne venäläiset 1800-luvulla rakensivat kasarmeja ja pitivät harjoituksia. Hyrylä ympäristöineen oli merkittävä armeijan paikka myös Suomen itsenäisyyden aikana.

Siis minunkin aikanani täällä on tapahtunut paljon. Ja tapahtuu jatkossakin...

 27.9. sunnuntai

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Kuten vähän joka aamuna minulla oli karsea olo. Minni oli herättänyt minut hyvistä unista kolmen aikaan puremalla käsivarttani. En oikein ymmärtänyt, miksi, mutta hänellä oli vauhti päällä. Nälkäkään ei voinut olla. Yritin nukkua sen jälkeen katkeilevaa unta. Päivä lähti sitten kuitenkin käyntiin. Ajatuksenani oli taas edistää paperisotaani. Kävin useita laatikoita läpi, mutten päässyt kaikesta eroon. Löysin myös kadonneen päiväkirjani syksyltä 1964, kun olin aloittanut lukion. Olin kirjoituksissani jo aika aikuismainen verrattuna edellisiin vuosiin. 

On vaikea päästä projektissani eteenpäin. Välillä tuntuu, että juuri nyt on tärkeä hävittää turhia papereita ja samalla ajatella tulevan tekstini rakennetta. En tietenkään saa millään kaikkea ympättyä mukaan, niin perinpohjaisia kirjoitukseni ovat. On hassua ajatella, että olen tiennyt jo silloin, mihin olen menossa. Jokin katkaisi hyvän kehityksen. 

Mielenkiintoinen kuva paperikasoistani. Kesällä 1966 opettelin piirtämään. Kuvassa on joku sisaristani.

 

Myöhemmistä kirjoituksista, joita voi myös päiväkirjoiksi kutsua, saan hyvin tiivistettynä epäonnistumiseni avioliitoissa ja parisuhteessa. Olen kirjoittanut niitä harvakseltaan enkä edes niin perinpohjaisesti kuin kouluaikoina. Silti ne kertovat kaiken, rivien välistä pääsen muistamaan yksityiskohdat ja näen, miten huonosti minua on kohdeltu. Mikä on herättänyt miehissä aggression naista ja juuri tätä naista kohtaan? Onko aggressio miesten synnynnäinen ominaisuus vai mistä se tulee, vanhemmista ja ympäristöstä? Myöhemmin mies on saattanut katua tekosiaan, mutta ei oikeasti, koska olen tunnistanut sen enkä ole voinut palata takaisin. Mikä minussa on ärsyttänyt yli kaiken, että on jopa kostettu. Onpa hyvä, että olen kirjoittanut. En ole koskaan pystynyt kehittämään vihaa. Tässä kaikessa riittää ajattelemista, mutta voi käydä niin, etten koskaan pysty selvittämään sitä ”vihaa”, jota minua kohtaan on tunnettu.

Tekstin rakenne ja muoto kehittyvät mielessäni hitaasti. Käyttäisinkö jotakin yllättävää tapahtumaa tai ärsykettä, josta etenisin sopivaan kohtaan? Se ei taida päteä kaikissa elämän vaiheissa?

Jään ajattelemaan näitä enkä jaksa lopetella tätä postausta vielä tänään.