Perunanviljelijä

Aamutoimien jälkeen oli tarkoitus aloittaa eilisen tapaan työnteko.  Mutta ei se niin mene joka kerta. Jonakin päivänä tuntuu, että olen velvollisuuksien tiukassa puristuksessa enkä voi keskustella siitä asiasta kenenkään kanssa. Ehkä se on rangaistus minulle, etten ole jo aikoinaan huolehtinut asiasta. Päätinhän jo parikymmentä vuotta sitten työelämän aikoihin, että mieluummin kuuntelen muita, kun puran omia asioitani ja ongelmiani muille. Syy oli silloin yksinkertainen, huomasin nimittäin, että kukaan ei kuunnellut. Vuosien myötä, olen jäänyt entistä enemmän yksin. En aio valittaa aiheesta, se on vain toteamus.

Siellä äiti on kastelemassa kasvi- ja perunamaata 1980-luvun alkupuolen kesällä.  

 

 

Ihminen myös muuttuu ajan kuluessa.  Muutoksia vastaan voi yrittää panna vastaan, tehdä asioita päinvastoin, muuttaa omaa toimintaansa. Se ei ole aina kovin helppoa, jos ihmisellä on rasitteita terveydessä ja olotilassa. Eikä muutokset ole mihinkään suuntaan pahasta. Yksinkertainen elämä on tavoite, en tartu todellakaan enää jokaiseen korteen. Joskus aamuisin silti minusta tuntuu, että tarttuminen milloin mihinkin on lähellä. Saatan mennä johonkin asiaan, johon saan vinkin aamun lehdistä, hyvin syvälle ja jopa päättää kirjoittaa aiheesta. Niitä on kertynyt päiväkirjaani. Tosiasia on, etten ehdi. Työnteon lomassa on hoidettava muutakin.

Eilen ehdin sopia auton renkaiden vaihdosta. Ensi perjantaille.  Se vaatii myös avun pyytämistä renkaiden nostamista varten. Mielellään veisin auton pesuun, mutta en ylety ottamaan auton antennia pois.  Voi siis käydä niin, että vien todella likaisen auton renkaiden vaihtoon.

Torstaina on lääkärissä käynti, jossa tarkastellaan reumani statusta? Siihenkin on ehdittävä valmistautua. Lääkärien ajat ovat aina kovin lyhyitä. Yhteenvetoni pitää siis olla tiivis.

Yleensä yhtenä päivänä teen kauppareissun. Päivittäinen ruoan laittaminen vie oman aikansa, samoin siivoaminen, roska-asiat ja pyykinpesu. Ihmettelen joskus, miten nuorempana en ajatellut sellaisia asioita. Olen yrittänyt opetella olemaan enemmän välittämättä asioista, tekemättömistä kotitöistä, mutta se on vaikeata.

Olen tarkistanut useita päiviä sukutauluja, korjannut ja lisännyt ynnä muuta. Osa suvun haaroista on minulle vieraampia ja ne ovat jääneet aika puutteellisiksi. Kirjaan myöhemmin osan tekemistäni asioita yhteenvetoon. Sitten vasta pääsen kirjoittamaan loput lupaamistani artikkeleista.

Siellä olemme isää auttamassa leikkuupuimurin päällä elokuun lopussa, ehkä 1958.

Luin aamulla Keski-Uusimaasta jutun perunaviljelijöistä ja perunoiden jakelusta kauppoihin.  Siellä oli mainittu Männistön veljespari Aromäen tilalta Lopen Tevännöltä, jotka tuottavat perunaa myös Uudenmaan kauppoihin. Viljelysmaata on 115 hehtaaria, joten tila on iso perunatila. Arvatkaa, miten kävi. Aloin ajatella isääni, joka rakasti perunanviljelyä erityisesti vielä eläkkeelle jäätyään, jolloin hänellä oli enemmän aikaa paneutua siihen.  Muistan, kuinka hän valikoi perunat koon mukaan, kuinka hän antoi meille lapsilleen mukaan perunapussin itse maasta kaivettuja uusia perunoita. Hänessä oli kaikkien kokemusten jälkeen vielä maanviljelijän henki voimakkaana. Lapsuudessani 1950-luvulla hän todella vielä viljeli perintötilaa, mutta taakka kävi raskaaksi sodassa haavoittuneelle miehelle ja muut tehtävät vetivät puoleensa ja pellot vuokrattiin muille. Mutta joka vuosi hän kylvi pienen perunamaan, usein äitini kasvimaan viereen. Heissä molemmissa eli edelleen maanviljelijäperheen henki, jossa oli taustalla suvun perintö. Se arvosti menneiden sukupolvien työtä, josta oltiin monin paikoin irtautumassa.

Aamuajatuksiin viitaten, se henki oli voimakkaana myös minussa. Tajusin sen erityisesti, kun perheessämme tehtiin sukupolvenvaihdosta 1980-luvulla. Muistaakseni olin silloin vaihtamassa tehtäviäni pankissa enkä jaksanut ottaa asiaan sen enempää kantaa kuin että huomautin isälleni, miksi maanviljelijän osa aina kuuluu edelleen pojalle. Tila siirrettiin perheeni nuorimmalle, veljelleni. Sukupolvenvaihdoksessa tehtiin myös joitakin virheitä, vaikka isäni oli asiantuntija siinä aiheessa ja ylipäänsä maaseudun kaupoissa. Hän toimi myös yleisenä kaupanvahvistajana, vaikkei tässä asiassa.  Olen käsitellyt myöhempiä tapahtumia mielessäni paljon, mutta todennäköisesti en koskaan kirjoita niistä sen enempää. 

 

Taitaa olla sama vuosi 1980-luvun alkupuolelta kuin ensimmäinen kuva.

Olen silti vieläkin hyvin surullinen molempien vanhempieni puolesta, joille kotitilamme oli maailman tärkein asia, jota he halusivat vaalia myös sen jälkeen, kun he joutuivat muuttamaan sieltä pois. Näin ja koin sen kaiken sisimmässäni. Asiat ovat ehkä menneet myöhemmin vielä huonommin, mikä on sääli myös suvun vuosisataisen historian kautta.

Tästä pääsenkin jälleen itseeni. Sukututkimus on aihe, joka on herättänyt uskomattoman paljon ajatuksia, tunteita ja ideoita. Rakkaus kotimaamme maaseutuun, kyliin, peltoihin ja metsiin, viljelyyn ja ympäröivään luontoon kulkee aina mukanani.  Olen itse jo lähes siinä iässä, jossa vanhempani kuolivat suuren elämäntyön jälkeen suru mukanaan. Käykö minullekin niin? Olen irrottautunut juuristani maalla, mutten sittenkään ole päässyt niistä irti enkä edes halua päästä. En ole päässyt koskaan kovin pitkälle opillisesti tai ammatillisesti. En ole saanut aikaiseksi suuria kirjallisia tuotteita, romaaneja, käsikirjoituksia tai elokuvia.  Jätän jälkeeni pirstaleita haaveistani paperien ja kuvien muodossa.  Ympärilläni on aina ollut niin paljon kaikenlaista sälää, joka on sitonut aikaani.

Näistä aineksista ei koskaan kasva edes oikean muotoisia perunoita tai yleensä mitään käsin kosketeltavaa. Saatan antaa joihinkin asioihin merkittävän panoksen, mistä minun pitäisi olla kiitollinen. Olen haalinut kaikkea paperista liikaa ja liian innokkaasti ja tavoite saavuttaa jotakin merkittävää on jäänyt syrjään. Jääköön. Tämä on minun elämääni alusta loppuun.  Kirjoitus sujuisi nyt hyvin. Kädet toimivat vielä hyvin, vaikka oikea käteni rasittuu usein kirjoittamisesta ja muusta työstä ja sitä pitää sitten lepuuttaa päivä tai kaksi.

Perunat menossa perunakuoppaan 1930-luvulla.

 

Ilon ja surun aalloissa

Tässä viime viikolla eräänä iltana myöhään väsyneenä selasin valokuvia kesältä 2007.  Olin äskettäin kauhistellut, että olisiko minulta hävinnyt ulkoisilta kovalevyiltä runsaasti vanhoja digiajan valokuvia. Tässä välillä on tullut vaihdettua tietokoneita, ulkoisia kovalevyjä, jopa yksi hajosi. Etsin valokuvia, jotka otin elokuussa 2007 Sirkiän sukuseuran ensimmäisestä isosta tapaamisesta, jossa alustettiin sukuseuran perustamista. Sukuseura perustettiin melkein päivälleen vuosi tuosta tapaamisesta. Löysin kaikki kuvat. Ja paljon muita. Innostuin ja kysyin, voiko innostua liikaa kuten minusta joskus tuntuu? Joudun silloin melkein euforiseen tilaan.  Oli pakotettava itsensä nukkumaan. Kirjoitin muistilehtiöön läppärini viereen ”kirjoita blogi 2007 kesästä”. 

5.8.2007 iltamyöhään puutarhassa

Kuvat kuljettavat mukanaan mahdottoman paljon muistoja, ihan samoin kuin päiväkirjat ja kalenterit. Innostumiseni on ollut katkonaista, minkä lukijani ovat huomanneet. Olen sattuneista syistä keskittynyt viime vuoden kevätkesästä lähtien omaan surkeaan olotilaani ja kauhistellut muutenkin itseäni. Tilanne on hiljaa paranemassa. Minun on vaikea uskoa, miten alas sairastuminen vie ihmistä. Ei osaa edes tehdä enää mitään oikein. Omat mittasuhteet vääristyvät, kun jalka on epätoivoisen kipeä ja liikkuminen on vaivalloista ja rasittaa. Ihminen hidastuu.

Kesän 2007 valokuvissa näin itseni nopeana ja liikkuvana ihmisenä, joka kuvasi tilanteita jatkuvasti jalustalla olevalla kameralla ajastimen avulla. Kaikki raajani olivat toiminnassa. Nyt käteni ovat lyhentyneet ja ihmiseen on tullut leveyttä lisää. Mutta olen edelleen sama ihminen enkä voinut tulla surulliseksi kuvia katsoessani. Sain osan valtavaa elämäniloani takaisin ja ideat alkoivat taas heitellä säteitään ympärilläni.

6.8.2007 taidenäyttelyä pystyttämässä Tuusulan kunnantalon galleriassa, rakennuksessa, jota ei enää ole

Ajattelin jälleen kerran myös suomalaisten onnellisuutta. Se on oikeasti totta, ainakin omalta kohdaltani, vaikka välillä mietin, että olisin voinut olla erilainen, tehdä enemmän, olla enemmän sitä ja tätä. Onnellisuus on kiinni meissä syntymästämme asti, se on jo geeneissämme.

Viime viikolla äitini olisi täyttänyt 110 vuotta. Hänkin oli loppujen lopuksi onnellinen ihminen, vaikka kaikki eivät ehkä nähneet häntä niin. Hänestä tuli isomummi 79-vuotiaana, kun minä, hänen vanhin tyttärensä sain ensimmäisen lapsenlapseni. Olemme eläneet hyvin erilaiset elämät. Jaoin hänen syntymäpäivänään Facebookissa kuvan hänestä ensimmäinen lapsenlapsi sylissään. Kun tämä syntyi, vanhempani olivat innoissaan ja ajelivat Hyvinkään sairaalalle katsomaan vauvaa. He myöhästyivät vierastunnilta eivätkä päässeet näkemään vauvaa. Ilmeisesti he eivät löytäneet sairaalaa, koska äiti kirjoitti heidän ajaneen hurjaa vauhtia ympäri Hyvinkäätä ennen kuin löysivät sairaalan. Surullista. Vasta pari viikkoa myöhemmin äiti pääsi viemään rotinarinkelin ja nyt jakamani kuva otettiin. Selvisihän kuvan päivämäärä!

Innostus oli lyhytaikainen. Ehdin entään pystyttää kameran jalustimen ja miettiä, mitä tekisin. Alkaisinko kuvata itseäni siivoamassa ja tekemässä työtä?  Päivä oli ollut aika vaativa, olin väsynyt. Meillä oli ollut pitkä etäkokous ja muut työt odottivat.

Seuraavana päivänä odotin lapsenlastani Alexia jälleen kerran viikonlopuksi. Hänen tultuaan, omat jutut jäävät  auttamatta taka-alalle. Piti käydä kaupassa. Illalla kuitenkin aloin vielä hetken oikusta tutkia äitini päiväkirjoja, joiden lukeminen masensi minua enemmän kuin uskoinkaan. Niitähän ei ole paljon (yksi vihko ja yksi muistikirja), tekstejä 1970-luvulta ja sitten 1990-luvulta. Hän on repinyt paljon sivuja, koska ei ole halunnut jälkipolvien ehkä loukkaantuvan niitä lukiessaan. 

Äiti toukokuussa 2001 leivomassa karjalanpiirakoita Tuusulassa

 

Äidin päiväkirja päättyy 3.11.1998. Otin omat kalenterini esille. Niiden merkinnät koskivat lähinnä hektistä työelämää, tapaamisia, koulutuksia, työmatkoja ja kokouksia Olin 51-vuotias. Eräs merkintä kertoo, että olen juuri tuolloin hankkimassa äidilleni rintaproteesiuimapukua. Hän kävi ahkerasti uimassa ja tarpeen oli myös merkki, joka antaa luvan käyttää uimahallin saunassa uimapukua. Isälle lähetin postissa neulepuseron isänpäiväksi, koska en silloin päässyt käymään. Äidin viimeinen merkintä oli juuri noilta päiviltä. Hän mainitsee meidän käyneen edellisenä sunnuntaina ja kertoo oman ajanjaksonsa olleen muutenkin vilkas, hän on tavannut ihmisiä, käynyt kylässä, ostoksilla.

Isäni lienee vuorostaan käynyt tutkimuksissa, mitä äitini ei mainitse. Joka tapauksessa isä joutui sairaalaan 16.11. eikä hän pääse enää sieltä pois. Hän on silloin 80-vuotias. Ehkä äitini lopettaa kirjoittamisen isän vakavan sairastumisen takia. Hän itse sairasti rintasyövän samana vuonna kesällä leikkauksineen ja sädehoitoineen. Hoidot päättyivät vasta kuukausi ennen isän sairastumista.

Äitini tuntien, tiedän hänen tunteneen valtavaa syyllisyyttä jopa isäni sairastumisen takia. Äitini oli aina kiitollinen kaikesta saamastaan avusta, mutta toisaalta kärsi kuin häkkiin työnnetty lintu. Se kaikki tulee esille päiväkirjoista. Hänen elämänsä oli täynnä muiden palvelua, jolloin itselle ei jäänyt tilaa. Lukeminen, kutominen ja ennen kaikkea myös kirjoittaminen olivat hänelle pakopaikkoja. Hän mainitsee hävittäneensä jo monet kirjoittamansa vihot.

28.9.1998 hän muisteli, kuinka hän rintamalla ollessaan istui mättäällä ulkona sinikantinen vihko sylissään kirjoittaen. ”Kukahan sen vihkokasan löysi? Korsusta Valkeasaaresta.”

Aiemmin hän kirjoitti usein inspiraation puutteesta kirjoittamaan ryhtyessään tai ulkoisista häiriötekijöistä, koska hän halusi pitää kirjoittamisen salaisena ja koska hänellä ei ollut omaa työpöytää tai pöytä oli väärässä paikassa ja häiriöille altis. Välillä hän toivoi jopa tietokonetta.

 

Olin koko viikonlopun allapäin. Kävimme Alexin kanssa lauantaina kävelyllä kiertäen Hyrylän eli suuren Prisman rakennustyömaan. Rakennustyömaan näkeminen masensi jälleen ja väsähdin siitä hirveästi. Olihan se myös koe kokeilla jalkojani kävelemällä. Näin ollen koko viikonloppu sen jälkeen meni levätessä, ruokaa laittaessa ja jälkiä siivotessa. Sitä samaa, mitä äitini teki koko elämänsä. Hänestä olisi ollut paljon muuhunkin. Toivottavasti lapsenlapset muistavat häntä lämmöllä. Tunsin vahvaa syyllisyyttä lukiessani päiväkirjoja. Syyllisyys tuli siitä, että silloin kun olisi pitänyt, ei ollut riittävästi aikaa omille vanhemmille. Yritin parhaani. Tiedän, että olen yrittänyt työntää näitä muistoja syvemmälle, jottei minun ole tarvinnut ajatella niitä, vaikka olisi pitänyt. Äiti rakasti meitä lapsia yli kaiken. Monella vanhalla ihmisellä on edelleen karvas kohtalo ajassa ennen kuolemaa.  Vaikka ihmisen elämää sitten hehkutetaankin, kun ihminen siunataan haudan lepoon.

Meistä jokaisen tarina on yksilöllinen ja erilainen.

Kissa ja vanha nainen

Minni-kissa halaa kiihkeästi läppäriäni ja asettuu pitkälleen näytön taakse kurkistaen välillä, olenko alkanut kirjoittaa.  Hän ikään kuin huolehtii, että kirjoitan oikeasti enkä tee töitä kuten on ollut tilanne monena edellisenä päivänä. Kissan huoleen on varmaan syytä. Tärkeintä meille molemmille on, että säilytän toimintakykyni ja pystyn pitämään hänestä ja muistakin huolta.

 

Helmikuun lopulla aloitin kirjoittaa blogipostausta ja lopetin sen 3.3. tarkoituksena julkaista se kohtapuoliin ja julkaisinkin, mutta nyt aloittaessani uutta, olin jo unohtanut asian.  Oli liikaa kiireitä ja ahdistusta ja olin levoton harhailija. Työt, kotityöt ja lepo voittivat. Onhan toipumiseni edelleen kesken, josko se koskaan tuleekaan täydelliseksi. Yritän kyllä parhaani.  Vanhoissa postauksissani riittää luettavaa ja ahkerasti niitä luetaankin, vaikkei kukaan koskaan kommentoikaan.

Minun on ollut pakko rauhoittaa itseäni. Ehkä alan kirjoittaa myös lyhyempiä postauksia. Koska en ole enää edes aktiivinen somessa, blogikirjoitukset ovat korvanneet sitä. Silti kirjoittaminen on minulle rentoutumis- ja purkautumismuoto. Sellaisena haluan sen pitää, en kertomuksena tekemistäni.

Olen ehkä joskus maininnut, että kaikkiin mahdollisiin paikkoihin tekemieni muistiinpanojen lisäksi, aloin jossakin vaiheessa kirjoittaa lyhyitä tekstejä nähtyäni merkittävän unen tai herättyäni. Joistakin niistä kirjoitin blogeihini. Unista tai vastaavista ilmiöistä kirjoittaminen on jäänyt yli vuodeksi eli se kertoo, että olen viettänyt vaivalloista aikaa ja onhan se tullut näkyviin teksteissäni, joissa olen usein aika tarkkaan kirjoittanut tekemistäni asioista ja voinnistani.

Tänä aamuna oli pakko kirjoittaa pieni muistiinpano puhelimen muistilappuihin, jonka yritän nyt tavoittaa ilman kirjoittamaani. Kello oli ehkä puoli seitsemän, kun heräsin. Minni, joka aina seuraa jokaista liikettäni, hyppäsi ikkunalaudan vieressä olevalta lämpöpatterilta alas ja ryntäsi viereeni asettuen mukavaan asentoon käpälät poskeni viereen niitä välillä ojentaen, nuuskien kasvojani, katsellen minua ystävällisesti ja kehräten. Yleensä hän nukkuu yöt omassa katetussa pesässään ja käy yöllä joskus tarkistamassa olotilani, kun herään, muttei jää viereeni pitkäksi aikaa. Kun hän tajuaa minun alkavan oikeasti herätä, käytös on erilainen.

Sydämeni suli ja ajattelin, miten kauas olen usein joutunut työntämään kaikki tunteet. Olinhan lapsena äärimmäisen tunteellinen ja herkkä. Kouluikäisenä alamme säädellä tunteitamme, koska on pakko. Säätely menee useimmissa ihmisissä liian pitkälle. Elämää ei ole tarkoitettu helpoksi. Sen edessä monet ihmiset, varsinkin nuoret alkavat kompastella ja sairastuvat. Herkkyys vaikuttaa myös yleensä kaikkeen elämässä. On selviydyttävä yksin, useimmiten olemme täysin yksin herkkyytemme kanssa. Siitä ei puhuta kuten ei tunteistakaan. Ehkä maailma on muuttumassa, koska nykyään ihmiset paljastavat somessa paljon. 

Edelliseen tekstiini, jonka mainitsin, kirjoitin kommentin muistikirjastani maaliskuulta 2010: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Sen olin ehkä lukenut enkä ottanut siitä kunniaa itselleni.  Totesin, että se on nyt nykypäivää ja tuttua minullekin.

Kissan vieressä ajattelin, että minun olisi nyt aika alkaa kirjoittaa lapsuudesta ja siitä eteenpäin juuri tuosta näkökulmasta lähtien.  Syntymästäni jo kirjoitin. Häpeäkin on kulkenut koko ajan rinnalla, mutta siitä en ole voinut puhua kenenkään kanssa.  Katsotaan nyt, milloin ehdin ja mitä saan aikaiseksi.

Sydämeni puristui kokoon ja syvä kaipaus valtasi minut. Vanha nainen ja kissa. Naisella on ollut suoraviivainen polku ongelmineen ja vaikeuksineen. Miessuhteet eivät tuoneet koskaan onnea vaan aina karseita ja julmia vaikeuksia. Suuret rakkaudet olivat niitä, jotka jäivät minun aloitteestani kesken heti alkuunsa. Sellaista se on, kun ihmisen on kahlittava tunteet ja herkkyys itsestään. Lapset korvasivat kaiken minulle, mutta suren, etten pystynyt auttamaan heitä niin, kuin olisi pitänyt.  Eläimetkin hylkäsin jossakin vaiheessa, kunnes Minni asteli elämääni.

Kissan halaus muistutti minua kaikista menetyksistä ja palautti mieleen samankaltaisia hetkiä, kun rakkaus kaikkea kohtaan on yrittänyt purkautua minusta. Se oli pakko kirjoittaa ylös. Sellainen rakkaus on ylitsepursuavaa, mutta voin vain kirjoittaa siitä en jakaa vaikkapa puhelimessa. Kirjeessä ehkä, mutten enää kirjoita kirjeitä.

 

Muistutus tuli myös eilen, kun lapsuuteni ensimmäinen ystävä, naapurin tyttö, vietti syntymäpäiväänsä. Soitin hänelle onnitteluni. Yleensähän onnittelen nykyään joko Facebookissa, tekstiviestillä tai whatsappilla, jos muistan. Kortteja en enää lähettele, ei ole aikaa siihen.  Minä kai aloitin muistella ensimmäisen ystävyytemme alkua muutaman vuoden ikäisenä, olen niin tehnyt ennenkin. Tänä päivänä silloin tulin kotiisi syntymäpäiväkakulle. Hän alkoi muistella talvista tapaamispaikkaamme kotiemme välisen pellon eriskummallisella saarella, jonne hiihdimme. Muistaakseni olen sitäkin joskus muistellut. Hän otti nyt esiin, että siellä oli ehkä ollut joskus perunakuoppia tai vastaavia. Myöhemmin puhelun jälkeen muistin, että siellä oli ollut syviä kuoppia, joita piti varoa. Näin hetken ajan sellaisen kuopan silmieni edessä. Muistan edelleen hyvin hänen kotinsa, olohuoneen, keittiön takana olevan eteisen tai vastaavan, jossa usein olimme.

Miksi lapsuuden muistot tulevat mieleen niin elävinä. Ystävälläni on loistava muisti, joka täydentää omaani.  Olen maininnut, että olen kirjoittanut kaikesta yhdessä kokemastani lapsuuteni ja nuoruuteni päiväkirjoissa. Olen niistä asioista kirjoittanut jotakin myös blogeissani.

Olisiko oleellista se, että kun joku toinen muistaa jotakin minusta, niin sydän pehmenee. Mutta kuka uskaltaa paljastaa oman sydämensä ja herkkyytensä. Tässä minulla on nyt pohtimista. Kiitos kissa ja ystävä!

 

 

Irrallisia merkintöjä 2 ja elämän iloa ja tuskaa

27.2.2025 torstai

Muistivihot, -kirjat ja -kansiot, niitä riittää.  Olen joskus myös blogeissani purkanut niitä. Muistin ainakin 17.2.2023 kirjoittamani Irrallisia merkintöjä 1, jonne tässä linkki. Kaikki pitää paikkansa ja herättää minussa muistoja, jotka ovat surullisen kipeitä. Myös oma vanhenemiseni tulee näkyviin. Se muuten herätti minut tänäänkin kirjoittamaan. Huomaan, että tulee hetkiä, kun kaaos iskee päälleni. En löydä jotakin muistivihkoa, muistiinpanoa. Eilen en löytänyt irrallisilta kovalevyiltä tiettyjen vuosien ennen 2016 valokuvia, jollen sitten ole siirtänyt niitä muualle. Sama ongelma eri muodoissa on monella ikäiselläni, mutta myös nuoremmalla. Palaan siihen aiheeseen myöhemmin.

Kuva 10.4.2005 on herättänyt paljon keskustelua lapsenlapsenlapsieni kanssa, koska mansikka on heidän äitinsä kädessä

 Kesken jääminen iskee myös aika ajoin. En pysty pelastamaan kaikkea. Nyt voisi tekoäly olla apuna, mutta sillekin pitää asioita valmistella. Siitäkin kerron myöhemmin.

Edessäni on paksu vuoden 2009 alussa aloittamani muisti/ideakirja, josta löydän vaikka mitä. Siellä on alkuja myöhemmin toteutuneille asioille, monille sellaisille, joita olen sittemmin lopettanut. Eläkkeelle lähtö ja jo aiemmin sen lähestymisen, nostattivat minussa hurjan aallon kaikelle tekemiselle, mitä voisin harrastaa. Kirjoittaminen on kulkenut jo kauan mukana. Kaikki ideat eivät pysy päässä, joten niitä on kirjattava jonnekin. Valokuvista kortteja-projekti oli ollut jo pitkään vauhdissa muun postikorttiharrastuksen lisäksi.  Äitini ja isäni historia oli tutkittavana. Taidehistorian opiskelu. Monista asioista olen aiemmin kirjoittanut näissä blogeissani ja myös hävinneissä ”Polulle kauas”-teksteissä.

Kirjaan luettavia kirjoja, kommentteja, historiallisia yksityiskohtia, henkilöitä. Ne kaikki pätevät edelleen, vaikken ole aina ehtinyt tutustua jok’ikiseen juttuun.

Missä muuten oli Tuusulan Nykytaiteen museo, jossa avattiin uusi kokoelmanäyttely 22.1.2010 ”Tila-tunne”? Siellä oli esillä 60 maalausta, veistosta, installaatiota ja grafiikkaa. Oliko se entisen kasarmin alueella Olympia-talossa? Tuusulallahan oli silloin Aino Laaksosen kokoelmasta, jonka tämä oli suutuspäissään lahjoittanut Tuusulan kunnalle. Myöhemminhän Tuusula palautti kokoelman Keravalle. Ja sittemmin Tuusula on vähät välittänyt taiteesta. Kohta voisi kysyä myös, missä oli aikoinaan Tuusulan kasarmialue.

Luovuus tarvitsee tilaa…

22.3.2010 kirjoitin jonkun muun henkilön lausahduksen ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Tuttua varsinkin nykyään muillekin kuin minulle. Samalla viikolla olin koko ajan nähnyt leivosia kävelytiellä.

Luin paljon taidekirjoja, myös siksi, että opiskelin parhaillaan taidehistoriaa. Ostin niitä, nappasin lauseita sieltä täältä. Yhtälö, jossa mielikuvitus ja todellisuus punoutuivat yhteen, kiinnosti erityisesti.  Ajatus oli kuin minulta itseltäni.  Viittasin kirjaan ”Minä palaan jalanjäljilleni”. Nyt olisin valmis luopumaan lähes kaikista taidekirjoistani.

28.2.2025 perjantai

Taas on illansuu. Alex soitti iltapäivällä ja oli halukas tulemaan jälleen yökylään. Se tarkoittaa silloin kahta yötä ja päivää perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltapäivään. Pistin aluksi hanttiin, sillä tarkoituksenani oli tehdä töitä niin, että saisin sukukirjan artikkelit siihen kuntoon, että voisin lähettää ne eteenpäin. Olin pyytänyt apua joidenkin asioiden täsmentämiseen ja sainkin, mutta se tuskin selvensi asiaani mutta aiheutti lisäpohdintaa. Tekstiä pitää siis muotoilla uudelleen. Muut tekstit ovat sikäli valmiita, että vaativat ainoastaan lopputarkistuksen.

27.2.2025 Karjalatalon aulassa oli näyttely "Karjalaisevakkojen matkassa vuosina 1939-1945", jota pysähdyimme tutkimaan ennen kerhoiltaa.

 

Eilen meillä oli helmikuun Helsingin Kuolemajärvi-kerho, aiheena oli suomalaisten ja venäläisten luonnonsuojeluyhteistyö. Paikalla oli asiantuntija, joka oli toiminut pitkät vuodet yhteistyöorganisaation puheenjohtajana. Mielenkiintoinen ja laaja, ison joukon asiantuntijoita ja muita toimijoita työllistänyt projekti tuli sitten eräänä päivänä päätökseen, kuten arvata saattoi Venäjän tilanteen kärjistyessä jo ennen hyökkäyssodan alkua, jolloin kaikki ulkomaiset toimijat muuttuivat ulkomaisiksi agenteiksi. Kuuntelimme mielenkiintoista esitystä aluksi hiiren hiljaa, kunnes keskustelua alkoi syntyä. Varmaan meistä useimmat eivät olleet kuulleet tällaisesta valtioiden ympäristöministeriöiden välisestä toiminnasta luonnonsuojelun alueella. Saavutukset olivat mittavia ja alueet isoja. Nyt vihreä vyöhyke maiden itärajalla on muuttunut rautaiseksi ja suljetuksi.

Kaiken kaikkiaan kerhoillat ovat aina inspiroivia. Iloitsen muiden tapaamisesta, vaikkemme ehdi paljon jutellakaan. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä iltapäivällä ja juomme ennen Karjalatalolle lähtemistä kahvit. Viime torstai oli minulle jälleen olotilan takia raskas päivä, olin väsynyt ja palelin. Mutta illalla kotiin palatessani veri taas virtasi. Hyvä fiilis on jatkunut myös tälle päivälle. Olen ollut ihmeissäni. Kävin kaupassa ja apteekissa ja postissa.  Rupattelin siellä ostaessani uuden satsin Trexan injektioita, olin iloinen, että terveyskeskus oli uusinut reseptin nopeasti. Kaupasta lähtiessäni juutuin keskusteluun käytävällä olevan nuoren miehen kanssa. Kuljin kevyesti.

Olihan kerrankin vähän iloa elämän synkkyyden ja vaivojen välissä. Ajattelin jo eilen, kuinka yhden jalan kipeytyminen vaikuttaa kaikkeen muuhunkin. Kaksi viimeisintä viikkoa on ollut todella aaltoilevaa, välillä takapakkia. Pian en uskalla sanoa asiasta mitään.

2.3.2025

 3.3. maanantai

Postaukseni otsikko oli alun perin Irrallisia merkintöjä 2, mutta koska se olosuhteiden muuttuessa jäi kesken, uusi otsikko on hakusessa.

Värikäs viikonloppu on ohitse. Alexin lähdettyä olin mahdottoman poikki ja nukuin pitkän yön. Lauantain olimme koko ajan menossa, koska halusin vaihtaa autoni rikkoutuneen takalasin pyyhkijän sulan. Ehdotin käyntiä Motonetissa Keravalla. En ole koskaan käynyt ko. kaupassa ja meiltä meni pitkä tovi tutustuessamme liikkeen tarjontaan. Lopulta löysimme paikan, mistä saimme oikeanlaisen sulan. Mutta kuten arvata saattaa, kiersimme koko suuren kaupan läpi ja mukaan tarttui kaikkea muutakin. Olen liian hellämielinen, että sorrun ostamaan Alexin tarvitsemia tavaroita. Itselleni löysin sentään uuden taskulampun. Sitten ajoimme Hyrylään Musti ja Mirri-liikkeeseen ostamaan kissan valjaat. S-kaupan ympäristössä oli hulinaa emmekä käyneet siellä muualla. Kotona sitten Alex yritti totuttaa Minniä valjaisiin. Siinä oli sitten hulinaa kotona aivan riittävästi.

Tällaiset viikonloput ovat minulle lähinnä ruoasta huolehtimista, jälkien korjaamista ja päivän päätteeksi olen niin väsynyt, että mieluiten kaatuisin suoraan sänkyyn. Keskustelumme loppuvat usein siihen, että maailmamme ovat mahdottoman kaukana toisistaan. Keskustelemme toki paljonkin, mutta kyllä siinä korostuu se, että ikäeromme on 65 vuotta. Tiedän kyllä jättäväni häneen vaikutuksen, koska olemme olleet kiinteästi toistemme kanssa koko hänen ikänsä ajan.

Tällä viikolla on useita sukuseuran kokouksia, sukukirjaa koskeva ja varsinainen hallituksen kokous. Onneksi juuri nyt ei ole ongelmia sään suhteen. Jo pitkään on vallinnut keväinen sää, lumi on poissa ja lämpötilat lähes koko ajan plussan puolella. Se helpottaa olotilaani. Odotan tervehtymiseni edistyvän, jotta ainakin jo huhtikuussa pääsen luonnon keskelle liikkumaan. Toipuminen vaikuttaa positiivisesti myös kaikkeen muuhun, käsien ja jalkojen toimintaan, näkemiseen ja autolla ajamiseen.

Ja tärkeätä on myös saada setvittyä arkistojani ja viimeistellä keskeneräiset asiat, mihin jaksamiseni ei ole kuukausiin riittänyt. Miksi ihminen kerää kaikenlaista liiallisuuteen asti ja sitten kun on aika karsia, se onkin vaikeata tai mahdotonta, koska ei enää jaksa? Aina on tärkeämpää tekemistä, joka positiivisten puolien lisäksi olla toisinaan kuormittavaa ja ahdistavaa, mikä taas vaikuttaa terveydentilaan. 

1.3.2025

 Vihdoin saan tämän julkaistua. Hengästyneenä toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kevättä. Juuri nt 4.3. aamupäivällä aurinkokin paistaa pitkästä aikaa.