Ajattelen, mietin, pohdin, suren ja teen

9.4. torstai. Aamulla herätessäni aurinko paistaa yleensä keittiön ja olohuoneen ikkunoista sisään ja paljastaa, kuinka pölyistä kotonani on. Koska minulla on ollut tärkeämpää tekemistä seuloessani tavaroitani ja hävittäessä papereitani, en ryhtynyt heti siivoamaan paitsi pyyhin joitakin keittiön kaapin ovia. Huvittavaa!

14.4.2026 Jokilaaksossa

Otin sen sijaan taas yhden laatikon käsittelyyn tehdäkseni niihin merkinnän hävittämisestä tai muusta käsittelystä. Eteeni tuli jälleen omia vanhoja papereita, terveys- ja verotus- ja pankkipapereita, jotka lisäsin odottamaan siirtämistä hävitettävien listalle. Sitten osuin vanhempieni kuolemiin liittyviin papereihin. Niiden joukossa oli paljon tallentamaani sähköpostikirjeenvaihtoa sisarteni kanssa, koska asiaan liittyi selvitettävää ja keskustelua. Aikomukseni oli kai jossakin vaiheessa kirjoittaa siitä ajankohdasta enemmän ja siksi säästin papereita. Nyt siivosin kansioita hävittämällä ylimääräisiä paperikopioita ja jouduin samalla ajatuksissani palaamaan siihen aikaan.  Aika vuosien 1999 ja 2004 välillä oli kauheata. Se välillä erotti ja toisaalta lähensi meitä ja vaikutti myös vuosia myöhemmin suhteisiimme. Tunsin silloin vielä itseni vastuulliseksi, koska olin vanhin. Sillä ei ollut oikeasti mitään merkitystä, ei ainakaan enää.

Samaan aikaan elin myös työelämässä raskaita vaiheita. Näyttää siltä, että ensimmäinen Moleskine- päiväkirjani alkaa 1.11.2004 eli silloin kun tuo vaikea vaihe oli ohitettu. Olen saattanut joskus blogipostauksissani kertoa kohtaamisistani kuolleiden vanhempieni kanssa heidän yrittäessään ohjata minua.  Olisiko sittenkin vielä olemassa aiempi päiväkirja? Koska päiväkirjoja on niin paljon, on ehkä aiheellista tehdä niistä luettelo. Tosiaan, vuoden 2004 kevään ja kesän vaiheista olen kirjoittanut kierrevihkoon alkaen 26.4.2004 ja tuosta Moleskinesta aloin säännöllisen kirjoittamisen. Voinko todella olla siitä varma?

 

Itse asiassa kirjoitin koko ajan myös erillisiä matkapäiväkirjoja ja erillisiin vihkoihin. Siis todellakin on melko tärkeätä tehdä lista, jossa ovat kaikki nk. päiväkirjani ja myös kalenterini.  Muuten kulutan aivan liian paljon aikaa etsimällä jotakin vihkoa tässä sekaisessa asunnossa. Työpäiväkirjani olen sentään lähes kaikki hävittänyt. Kuinka ihmeessä ehdin sellaisen tehdä?

Asiahan on niin, etten voi kertoa kaikista asioista avoimesti. Voin vain esittää, miten asiat ovat vaikuttaneet minuun ja miten kestän tätä loppuelämääni niiden kanssa.

Kun elää vanhaksi, ei välttämättä mistään jää paljon jäljelle. Kaikkea ei edes kestäisi enää, on pakko valikoida, minne jaksaa mennä ja olla. Näen naamastani ja olemuksestani, että olen kolmessa vuodessa vanhentunut paljon. 

30.1.2018 viittaan edellä mainitsemiini päiväkirjoihin. Tässä linkki https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/01/kuin-tahdenlentoja.html

Oikeastaan em. kirjoitus on myös ajankohtainen, koska siinä on jutun alkua ja lehtileikkeitä avaruuden valloituksesta ja vielä linkki toiseen blogiin.

Usein näyttää siltä, että olen jo kirjoittanut kaikesta, mutta kuinka saisin sen koottua kirjaksi? Jään jälleen kerran pohtimaan sitä.

12.4. sunnuntai. Edellisen tekstini jälkeen olen saanut paljon aikaan.  Perjantain aamupäivän siivosin ja sain puoli asuntoa hoidettua. Lauantaiaamuna imuroin loput. Tänä aamuna vaihdoin makkarin järjestystä, siirsin sängyn toiseen asentoon ja laiton sänkyvaatteet pesuun. Parveke on käsiteltävänä myöhemmin tänään.

Aurinko paistaa tänäänkin. Eilen ehdin tavata myös hyvän ystäväni ja kävimme syömässä Järvenpään Prismakeskuksen Puffassa, josta on siis muodostunut meillekin kuten myös tyttärelleni ja minulle yhteinen vakiopaikka. Lopuksi tulimme vielä minun luokseni kahville. Sää on auringosta ja lämpenemisestä huolimatta vielä aika raaka, joten emme ulkoilleet sen enempää. Enpä olisi paljon jaksanutkaan, viikon aherrukset ja edellinen, huonosti nukuttu yö painoi. Vietyäni ystäväni kotiinsa, olin melkein heti valmis nukkumaan. 

15.4.2026

Ajattelen, että minun pitää olla onnellinen omasta pienestä elämästäni ja olla välittämättä, milloin mistäkin päin tulevista ikävistä uutisista ja tai itseään uhkaavista tai mieltä pahoittavista asioista. Kannan yleensä aivan liian suurta huolta tulevista menoistani. ja oman itseni voinnista ja siihen liittyvistä asioista. Ne eivät ketään muuta kiinnosta kuin minua. Stressaaminen on pahasta.  En muista, että olisin aikoinaan niin paljon kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Tai ehkä olen unohtanut.

14.4. Eilen oli syntymäpäivänä. Yllätyin siitä, että sain mahdottoman paljon onnitteluja Facebookin ja erilaisten viestien kautta. Kukaan ei enää lähetä postikortteja. Sain sentään yhden, se tuli Irjalta Joensuusta.

Viime yönä nukuin tuskin ollenkaan. Minulle tutuksi käynyt paniikkistressi alkoi taas vaivata. Nyt olen kokenut inhottavaa stressiä kovin tutuksi tulleiden autoasioiden takia. Talvirenkaiden vaihto kesärenkaisiin. Olen jättänyt jo viime viikolla viestin autohuoltamolleni, mutta en ole saanut vastausta. Tänään soitin erääseen numeroon, jossa nuoret tulisivat pihalle vaihtamaan renkaat. Saankin renkaanvaihdon huomiseksi aamulla kello 8.30. Rauhoituin, mutta muuten tämä päiväni on ollut aika huono olotilani takia. Ilonpilkku oli, kun tyttäreni tuli koiransa kanssa pyytämään minua jokilaaksoon pikku lenkille. Ikävä kyllä oikea jalkani oli taas mahdottoman kipeä reidestä ja väsymykseni pohjaton. Oli loistava tilaisuus kuvaamiselle, mutta kun liike sattuu, niin siihen katkeaa myös innostus, ainakin osaksi. Tässä näin taas Trexanin aiheuttaman vaikutuksen kahtena alkuviikon päivänä. Nyt on aika valmistautua unen maille.

14.4.2026

Seuraavana aamupäivänä. 15.4. Renkaiden vaihto sujui nopeasti. Nuoret yrittäjät tulivat ajoissa paikalle ja vaihtoon renkaiden kantamisineen kului noin 25 minuuttia. Nukuin yöni vaihteeksi oikein hyvin. Jalkakipuuni olen joutunut ottamaan Buranaa, mutta eipä se ole paljon helpottanut. Kuten yleensä reumaan liittyvät kipuni, tämäkään ei tunnu, jos olen paikallani. Saatan olla rasittanut itseäni liikaa viime viikon siivoamisilla ja ylenpalttisella stressaamisella. Ja näitähän on vuosien mittaan ollut.

2.4.2016 Markkulan sukuseuran vuosikokous alkamassa Riihimäen lasimuseossa. Olen vasemmalla, keskellä  kokouksen puheenjohtaja Ritva Markkula ja silloinen sukuseuran puheenjohtaja Pekka Peltotalo

Lauantaina on meno Riihimäelle, jossa meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous.  Seuraavana lauantaina Sirkiän sukuseura viettää sukukokousta Raisiossa. Sinne onkin sitten pitkä ajo edestakaisin. Katsotaan, miten jaksan, jollei tämä jalkani ala voida paremmin. Pystyn kyllä ajamaan, mutta on kauheaa ontua ja ehkä tarvita sauvaa.

Olen varmasti monta kertaa maininnut, että minulla on monia muistikirjoja, joihin olen kirjannut asioita, joista haluaisin kirjoittaa blogipostuksissani. Myös sukututkimustarinoita riittäisi ja omat päiväkirjat. Joudun ehkä hillitsemään eli tekemään priorisointia sinne kesälle saakka.

Muistikirjoihin tekemäni merkinnät ja liittämäni lehtileikkeet yrittävät johdattaa minua taas lukemisen pariin. Sormet syyhyävät sekä kirjoittamiseen että lukemiseen.  Tällä kertaa suljen paksun muistikirjan, ainakin hetkeksi.

Minni syö 12.4.2026

17.4. perjantai. Valmistelin hetken papereita huomiseen kokoukseen. Nyt lienee viimeinen vuosikokoukseni sihteerinä Markkulan sukuseurassa, jos minut valitaan kokouksen sihteeriksi. Olen ilmoittanut jo pari vuotta vetäytyväni tehtävästä. Eilen vielä ajattelin, etten loppujen lopuksi pääsekään huomenna lähtemään Riihimäelle. Oma vointini on vain pahentunut joka päivä ja viimeiseksi siitä syystä, että Minni oli keskiviikon iltapäivästä kipeä. Olisiko hän syönyt jotakin itselleen sopimatonta, vatsa alkoi mouruta ja pahoinvoinnin saattoi nähdä hänen katseestaan. Syönti loppui. Vatsa kyllä toimi ja lopulta oksennus oli vain vettä. Tavallaan hän vältteli minua, tavallaan ei, koska kävi aina välillä kehräämässä vierelläni. Ihana kissaäiti. Yritin saada häntä juomaan vettä ja tarjosin ruokaa, mutta Minni tiesi, mitä tekee. Olin nukkumaan mennessäni huolesta kipeä, aamuyöstä heräsin ja kävin keittiössä. Minni tuli kerjäämään ruokaa. Nukuin vielä ja heräsin päänsärkyyn, mikä ei ole ollut viime aikoina kovin yleistä. Taas Burana. Minni oli entisensä. Aamukahvin jälkeen myös minun olotilani parani ja saatoin alkaa valmistella huomenna mukaan otettavia papereita.

On itse asiassa aika huvittavaa, että kirjoitan useimmiten näitä aamuajatusten kaltaisia tekstejä julkisesti. Toisaalta maailma on muuttunut aivan erilaiseksi siitä, mitä se oli noin 20 vuotta sitten, jolloin aloin kehittää itseäni uuteen elämään, joka koittaisi eläkkeelle jäätyäni ja jo ennen sitä. Tiesin, että elämäni tulisi hirveästi muuttumaan ja halusin kehittää muita puolia minussa. Ja kyllä ne kehittyivätkin uskomattomalla tavalla ja johtivat moneen uuteen asiaan. Mutta nyt on aika rakentaa uutta tiekarttaa. Olotilani on välillä niin tuskainen, että olen epätoivoinen siitä, etten millään ehdi, saati jaksa kaikkea. Muuten, nykyään ihmiset jakavat näitä aamuajatuksia pitkinä tarinoina Metan sovelluksissa, mikä joskus ei olisi tullut kysymykseen. 

Sukututkimus on ihana tapa kääntää ajatukset toiseen aikaan ja ihmisiin, jotka ovat eläneet silloin. Eilenkin iltapäivällä aloin taas pohtia aikaa 1800-luvun alkupuolelta ja osittain jo edellisen vuosisadan loppupuolelta. Hämäläisen kotitilani rippikirjan sivut pursuavat ihmisiä. Isäntäperheiden elämä vaikuttaa osin olevan todella vaikeaa, vaikka asiat eivät selviä rippikirjoista muuten kuin joistakin epäselvistä merkinnöistä. Vaikeudet heijastuvat lapsiin, tyttäret saavat aviottomia lapsia, on mielen häiriöitä. Jossakin vaiheessa talossa on lampuoteja, jotka tulevat yleensä kauempaa ja viipyvät lyhyen aikaa. Se kuvaa hyvin sitä, että isäntä ei ole täysin kykeneväinen hoitamaan vastuitaan. Perheiden jäseniä asuu paljon lähistön torpissa tai on renkinä kylässä tai muualla pitäjässä. Mitähän kaikkea voin saada pengottua. Juho Juhonpoika Siukola s. 1796 ja k. 1861 oli viimeinen tätä sukuhaaraa isäntänä ja jatkossa suku tilalla jatkui tyttären kautta.

No, edelliseen saa kulutettua aikaa, ehkä liiankin paljon, mutta otan sen rentoutumisena muista asioista. Niin kävi myös eilisen huolten päivän jälkeen. Näin jotakin unta isästäni. 

 

 

 

Kirpeän suloisia kevätpäiviä

Keväällä 1965 huhtikuussa täytin 18 vuotta. Äskettäin tajusin, että olinkin säilyttänyt kalentereitani ajalta 1964 eteenpäin. Tutkiessani vuoden 1965 merkintöjä, huomasin, että olin kirjannut pieneen tilaan kaikki sinä vuonna lukemani kirjat.  Samana keväänä kirjoitin kotiaineen: ”Millaisista kirjoista pidän eniten”.  Mainitsin siinä ensimmäisenä Victor Hugon ”Kurjat”, josta kirjoitin aineessakin paljon. Olihan kirjasta muodostunut ajan kuluessa tärkeä ja yritin siirtää sitä myös sisarteni tuntemaksi lukemalla sitä heille ääneen. 

 

Kaikki muutkin aineessa mainitsemani  kirjat olivat ranskalaisia, sillä lapsena lukemastani Victor Hugosta oli alkanut ranskalaisen kirjallisuuden ihailuni. Mainitsen myös Anatole Francen, Alphonse Daudetin ja tietysti Charles Baudelairen ja kirjoitan myös siitä, miksi arvostan heitä. Opettaja, suomen kielen opettaja Unto Pennala, oli alleviivannut useita kohtia punakynällä ja korjannut muutaman kohdan. Hän oli antanut arvosanaksi 9, mutta kirjoittanut myös, että käsialastani on paikoin vaikea saada selvää. Opettajamme Pennalan ajatukset eivät oikein koskaan olleet samansuuntaisia omieni kanssa, mutta se on toinen tarina.

Silloisen käsialani vuoksi en ole paljon lukenut omia päiväkirjojani siltä ajalta, mutta nyt yritin ottaa ajasta kiinni. Tuona vuonna en myöskään enää maininnut ihmisten ja ihastusteni nimiä. Joistakin kuvauksista tiedän ja muistan, ketä olen tarkoittanut. Silloiset käsialani ovat osa peittelyä, koska sisareni saattoivat lukea päiväkirjoja ja sitten kiusata.

Keskiviikkona 10.3.1965 kirjoitan tapani mukaan tajunnan virtaa monta sivua mm.

”Miten typerää istua koulussa ja oppia asioita, jotka on jo opittu sata kertaa. Olisi hiljaista, vain ajatus – sinä ja minä. Siis sekään ei kannata. Meitä pitäisi kehittää toisella tavalla. Kuinka moni opettaja tuntee minut? Tietää, että olen kirjahullu, Baudelaire-hullu, Borchert-hullu ja luen kaikki illat romaaneja? Vai onko se joku toinen minä? Tässä on jotain mätää ja haisevaa. Et sinä, en tarkoita sinua, rakas, tiedä ja tunne. Istut ja kuuntelet ja luulet olevasi viisas vastatessasi kerran tunnissa. Opettajasikin pitävät sinua viisaana, koska edes näytät jotakin älykkyydestäsi vastaamalla kysymykseen: ”Mikä etunimi oli Bonaparte-nimisellä erittäin kuuluisalla henkilöllä?”

Siinä taisin hypätä jo historian tunnille.

Jatkan vielä hetken, koska äskettäin taisin sanoa, ettei edes 1. maailmansotaa käsitelty lukion historian tunneilla.

” Joku istuu kuunnellen jännittyneenä ensimmäisestä maailmansodasta ja pohtii, menisikö taas kirjastoon ja lainaisi jotakin. Nyt ensimmäisestä maailmansodasta, mutta sitten tulee rauha eli rauhat ja ärsyttävä kello soi.

Kun kaikki on ohi. Kaikki. Silloin luetaan ikkunalle unohtuneesta kirjasta kuolleitten runoja. Peilissä on vihreät silmät ja ikkunasta pilkisti vahingossa aurinko. Äänet kohoavat ja laskevat harvinaisessa hiljaisuudessa. Tuntee olevansa suuri näyttelijä. Eräs joku, se en todellakaan ole minä, joka seisoo Aleksis Kiven pään edessä ja lausuu sille rakkaudentunnustuksiaan. Runot hyppivät rapuissa, ilmasta temmatut. Joku niistä on banaali, toinen hautaruno. Aleksis Kivestä likaiseen lattianpesuveteen. Se oli siivooja jossakin kaikuvassa käytävässä. Leijailevat askeleet. Runon siivittämät. Ulkona, takana lukkoon mennyt ovi ja satoja ihmisiä. Sinäkin.

Sitten oli ihan kaikki ohi. Aurinko vain paistoi iltapäivällä ja hymyili, mutta vain vähän.”

Tekstistäni ymmärrän, mitä tarkoitan. Käsialani lukeminen on minullekin vaikeaa ja vaatii aikaa. Yhteen paksuun vahakantiseen vihkoon mahtuu yleensä vain noin kahden kuukauden merkinnät. Lisäksi niitä voi yhdistää kalenterin merkintöihin, jotka kertovat, mitä kaikkea muuta olen tehnyt samoina päivinä. Jälleen kerran sanon ja kirjoitan, että oma historia on todella mielenkiintoista tutkittavaa.

 

Lukiessani voi aivan oikeasti palata sinne Hämeenlinnan Yhteiskouluun, rakennukseen, joka nyt on jo purettu ja tilalle on rakennettu uutta. Olinhan siinä koulussa oppilaana kahdeksan vuotta.  Keväällä 2016 vietimme 50-vuotisjuhlia, jossa tapasin monia koulukavereitani. Pääsimme jopa käymään koulussamme ja niissä luokissa, jonne päiväkirjani kirjoitukset sijoittuvat. 

Minua oli pyydetty pitämään esitys bloggauksestani.  Tein aiheesta PowerPoint-esityksen. Muistaakseni aloitin ensimmäisestä blogistani nimeltä Polulle kauas ja jatkoin tietenkin Unikkopellossa-blogilla. Tein meille myös yksityisen Facebook-ryhmän, jossa keskustelimme myöhemmin monista asioista ja jonne liitin kuvia myöhemmistä tapaamisistamme. Tänä keväänä luokat tapaavat jälleen Hämeenlinnassa kahtena päivänä. Ilmoitin jo, etten aio osallistua. Tänä keväänä minulle on tärkeintä selviytä kahden sukuseuran vuosikokouksesta

Kun lähdin koulusta 1966, en tavannut vuosien mittaan muita koulukavereitani kuin paria ystävääni. Yhteys syntyi yllättävän helposti vuosikymmenten jälkeen. Palaan toisella kertaa siihen, miten ystävällisesti teksteissäni suhtauduin koulukavereihini, vaikka tunsin silloin lukioaikana ja aiemmin olevani ulkopuolinen.

Pystyisikö tekoäly lukemaan päiväkirjani ja muuntamaan sen?

Tässä linkki blogiini, jossa kirjoitin kevään 2016 tapaamisesta https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/05/minne-viisikymmenta-vuotta-havisi.html

 

Tuosta hetkestä, jota kuvailin edellä, on kulunut jo yli 60 vuotta. Ajattelen nyt usein, että me olemme jo kadotettua ja pian kokonaan unohduksiin vaipuvaa sukupolvea, jonka kirjoituksia, sanomisia ja tekemisiä ei arvosteta. Ikäiseni, minua vuotta vanhempi maailman suurin herra tällä hetkellä on Donald Trump. Hän saa sanoa mitä tahansa ja suurin osa ihmisistä on hiljaa. Osa hyväksyy, osa epäilee, me tavalliset ihmiset emme ymmärrä ollenkaan, miten puolihullu saa huseerata ja määrätä melkein koko maailman asioista joutumatta vastuuseen mistään.  Normaalin (mikä on normaali?) ihmisen ajatusmaailman voi kuvitella olevan täysin erilainen, mutta kun tarpeeksi kauan kuuntelee Trumpia, niin voi olla, että hänen tapansa toimia ja puhua leviää myös tavallisille ihmisille. Meilläkin monet tuntuvat hyväksyvän hänet ja hänen ajatusmaailmansa.

Tänä päivänä kannattaa pysytellä entistä tiukemmin omassa kuplassaan ja varoa erityisesti, mitä kenellekin sanoo, jottei joudu tulilinjalle. Omissa pienissä kaaoksissakin on pitelemistä kuten olen huomannut.

 

 

Kaaosten keskellä

Maaliskuun viimeinen päivä, tiistaiaamu. Saan vihdoin edes aloitettua seuraavan postaukseni. Eräs teksti somessa sai minut ajattelemaan tilannettani nyt ja usein ennenkin. Kuljen jatkuvasti hurjasta epätoivon tunteesta toivon tunteeseen. Niiden välillä on mahdoton kirjo erilaisia tunteita. Monet niistä jopa estävät minut kirjoittamasta mitään, vaikka kirjoittaminen on yksi tärkeimpiä minua elossa pitävistä voimista.

Valokuvat metsistä, kasveista, puista ja eläimistä rauhoittavat mieltäni. Tämä kuva on lähimetsästä 22.5.2020

Sisälläni kuohuu, on kai aina kuohunut, mutta nyt se tuntuu tulevan entistä voimakkaampana. Ehkä.

Olen kerännyt elämäni aikana vähitellen ympärilleni ulkoisen kaaoksen. Olen toki karsinut siitä vuosien mittaan monia asioita. Silti en ole vieläkään saanut kaikkea turhaa hävitettyä, enkä saakaan. Ulkoinen kaaos on myös osa sisäistä kaaostani, joka on ainutlaatuinen. En ehkä ole tajunnut sitä siten, mutta se alkaa valjeta minulle, kunhan vain annan sen avautumiselle aikaa. Tuhlaan nimittäin aikaani vääriin kohteisiin. Päivittäin jään kiinni johonkin välimaastoon. Kun suunnitelmissani on tehdä jotakin, mennä jonnekin, juutun kiinni johonkin kaaosteni kulmista. 

selfie 13.10.2020 järven rannalla

Eilen maanantaina ryhdyin heti aamusta kirjoittamaan Markkulan sukuseuran hallituksen pöytäkirjaa. Meillä oli edellisenä iltana ollut etäkokous, jolloin olin tapani mukaan vauhdissa. Olen ilmoittanut aiemmin, etten jatkossa vuosikokouksen jälkeen ole enää käytettävissä sukuseuran sihteeriksi. Olen ollut siinä tehtävässä nyt 11 vuotta ja huomannut, kuinka rasittava se on tehtävänä. Sekin on lisännyt ulkoista kaaostani, pöytäkirjoja ja muuta materiaalia on kertynyt mappikaupalla. Siinä sivussa on kertynyt myös paljon hyvää sisäistä materiaalia, tietoa, osaamista, mukavia ihmisiä.

Sain tehtäväni tehtyä, kirjoitin pöytäkirjan ja valmistelin osalleni kuuluvaa materiaalia vuosikokousta varten. Joudun tehdessäni kaivamaan tiedot aiemmasta aineistosta (joka on osa ulkoista kaaostani) ja tietenkin on vältettävä virheitä. Valmistelin kirjeen saatteineen sisältäen edellisen vuoden pöytäkirjat tarkoituksena lähettää ne toiminnantarkastajalle.  Nyt olisin valmis lähtemään postiin ja samalla kauppaan.

Huomasin olevani jälleen hengästynyt kuin painajaisunen jälkeen. Olin myös todella väsynyt enkä loppujen lopuksi jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Ulkoinen kaaos ympärilläni tarttui molemmin käsin minuun. Siihen liittyy usein tai aina myös kodin siisteys, kissan hoito, ruokailu ja roskapussien keräily pois vietäväksi. Jossakin välissä on myös syötävä. Loppupäivä menikin sitten lepäillessä. Suljin läppärini enkä avannut sitä enää, vaikka tarkoitukseni oli aloittaa uuden postauksen kirjoittaminen.

En siis myöskään lähettänyt valmista materiaalia eteenpäin. Kysymys oli nyt yhdestä päivästä. Olen muutenkin aina inhonnut turhaa hätäilyä. Tekstien ja asioiden pitää antaa levätä, kirjekuori voi olla auki, virheet saattavat rauhoittuessa tulla mieleen.

Vanhenemisen mukana on tullut myös vaikeus hahmottaa aikaa, joka ikään kuin menee nopeammin. Toisaalta ihmettelen aina, miten viikko menee niin hitaasti, vaikka se oikeasti menee nopeasti. Ihmettelen, miten olen nuorempana selvinnyt ajan kanssa. Ehkä se selviää, kun ehdin lukea vanhoja päiväkirjojani.

Kun minulla on edessä jokin sovittu meno, niin aika ennen sitä on vaikea käyttää hyödyllisesti. Lasken matkaan kuluvan ajan ja alan odottaa lähtöaikaa. Olen aina osannut todella hyvin laskea matkaan kuin matkaan menevän ajan. En muista, että nuorempana olisin suunnitellut näin tarkkaan kuin nyt kaikki, lyhyetkin matkat menen sitten kävellen tai autolla.

Yksinkertaisesti, kaikkeen kuluu hirveän paljon aikaa, mutta todellisuudessa se kaikki on vain pieni hetki. Eikö olekin ristiriitaista?

11.5.2020

Kaiken lisäksi tuossa edellä olevassa ei ole läheskään kaikki. Seuraan koko ajan kaikilla aisteillani ympäristöä, kuulen kaikki äänet, näen säänvaihtelut, luen koko ajan, valokuvaan. Valitettavasti koen myös monella eri tapaa kotiympäristöni, jota yritän epätoivoisesti pitää siistinä ja järjestyksessä. Tässäkin jokaiseen kohtaan liittyy hirveästi sisältöä niin, että niistä kustakin voisin kirjoittaa kirjan.

Moni alkaisi mielellään neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä yksinkertaistaakseni elämääni. Se on aivan turhaa, tiedän kaiken, mutta en ehdi, vaikka pystyisin tekemään vielä senkin. Ajattelukin lisää aivojeni kaaosta. Elän joka tapauksessa aina hengästyttävän kiihkeästi.

Minussakin on varmasti aina ollut ADHD-piirteitä, joika me kaikki niitä omanneet, olemme ajan mittaan oppineet hallitsemaan ja tulemaan toimeen niiden kanssa. Kunhan ehdin tutkimaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani lisää, voin kirjoittaa aiheesta lisää.

Niin ja kirjoittaminen on aina auttanut purkamaan myös sisäisen ja jopa ulkoisen kaaoksen aiheuttamaa tuskaa.

keskiviikkona 1.4. No niin huhtikuu pääsi alkamaan. Omituisesti sanottu. Ajan kulkemista ei kukaan voi estää. Kirjoitin eilen tunteiden kuohunnasta. Tuollaisiin päiviin liittyy myös usein huonovointisuus ja huonosti nukutut yöt, jotka johtuvat perussairaudestani, lääkkeistä ja muista usein jopa tuntemattomista syistä. Sekä henkiset että ruumiilliset asiat ovat täydellisesti kietoutuneet toisiinsa. Samoin loppuelämäni epämääräinen pituus ja jokapäiväisen arjen tekemisten raskas paino. Ymmärrän nyt monta asiaa, joita en ymmärtänyt aiemmin. Ihminen on yksin tässä maailmassa. Vaikka meillä on ympärillämme elämämme aikana paljon erilaisia ihmisiä, niin loppujen lopuksi olemme yksin siitäkin huolimatta, että edelleen tunnemme, tapaamme ja näemme monia ihmisiä. En pysty selittämään tätä tunnetta. Iloitsen muista ihmisistä, mutten ole koskaan tavoittanut sitä jotakin, jotakin, jonka tavoitan tutustumalla itseeni ja kirjoittamalla. Näin on varmaan ollut koko elämäni ajan, mutta ymmärrän sen yleensä myöhemmin paremmin.

Kukaan ei ehkä edes ymmärrä, mitä tarkoitan. Arjen syvästä pahoinvoinnista, minut joskus irrottaa edes yhden ihmisen tapaaminen. Edes hetkeksi. Kumma kyllä sen jälkeen saatan tehdä taas jotakin, vaikkapa imuroida yhden huoneen lattian tai hävittää kasan papereita. Ihminen jaksaa yllättävän paljon, vaikkei ei edes itse usko jaksamiseensa. Kuitenkin se paljon, mitä olen tehnyt vaikka repimällä turhia papereita, työpäiväkirjoja, on loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jatkan näitä kaikkia asioita jälleen joku päivä myöhemmin.

ison myrskyn jälkeen, Alex ja mummi 13.8.2017

perjantai, pitkäperjantai. 3.4.2026. Parin tunnin päästä lapsenlapseni Alex tulee viikonlopuksi luokseni. Vanhemmat haluavat vapaan viikonlopun. Minulle tämä viikko kuten monet muutkin on ollut hurja. Viittaan aiempaan. Olen taistellut kaiken muun lisäksi vilustumista vastaan ja tänään tuntuu, että voitan taistelun. Kaikki viikon yöt ovat olleet vaikeita, lyhyitä unen pätkiä, tyhmiä, juuttuneita ajatuksia. Kun olen onnekkaasti nukahtanut, niin herätessäni tunnen Minnin takanani pitkällään täydessä unessa. Kissa on huolissaan minusta.

Meillä kaikilla on ristimme ja harvoin tiedämme toistemme ongelmista. Viime yönä ajattelin kuten usein ennenkin kutiavaa oikeata ulkokorvaani, korvalehteä ja korvakäytävän alkua, johon en ole aikoinaan saanut apua sitä pyytäessäni. Asia on vaivannut minua jo reilusti yli 20 vuotta ja välillä tilanne on pahentunut. Onneksi vaiva ei ole huonontanut kuuloani. Huonon yön jälkeen, päiväni on usein siedettävä. Reumalääkkeideni sivu- ja yhteisvaikutukset pohdituttavat aika ajoin, mutta sitten unohdan taas koko asian. 

Lankalauantai 4.4. Alex tuli jo eilen ennen puoltapäivää. Meno on ollut hurjaa. Kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme hampurilaisaterian. Mitä iltapäivätorkkujeni jälkeen teimme, aika on mielessäni yhtenä sekamelskana. Arttu kävi myös illalla ja meillä riitti taas juttua. Minulla on ollut mielessä uuden kameran tilaaminen.  Sitten jossakin vaiheessa aloimme Alexin kanssa tutkia vanhaa järjestelmäkameraani.  Hän kiinnostui aiheesta niin paljon, että tämä päivä on mennyt penkoessamme kamerahistoriaani. Vanhat pokkarini on myös tutkittu. Jännää, että nuori murrosikäinen poika kiinnostuu tietokoneiden ja älykännyköiden lisäksi vanhasta 2000-luvun digitaalisesta Eos-kamerasta. Aiemmat Eosit ajalta, jolloin kuvasin vielä filmille, jätimme vielä kaappiin.

6.4. Kaiken "tohinan" jälkeen tunsin itseni hirveän vanhaksi. Aloin pohtia, että minulle olisi tärkeätä saada historiani kirjoitettua. Se on helposti sanottu, mutta vaatii paljon. Tein pienen aloituksen eilen aloittamalla vuoden 1965 kalenterista, yhdestä kotiaineesta ja samasta kohtaa päiväkirjaani. Katsotaan, miten voin jatkaa järkevästi. Oikeastaan oli myös hienoa kelata Alexin kanssa kameroitani, jalustojani ja pohtia laajaa kuvaamishistoriaani aina 50-60-lukujen vaihteesta tähän hetkeen. Mutta nyt tämä maaliskuun puolella aloittamani postaus on ensin saatava julkaistua. Liitän tähän joitakin vanhoja kuvia.

 

 

Maaliskuun huolia ja iloja

15.3.2026. Olen koko viikon ajatellut avata jälleen Wordin alkaakseni kirjoittaa seuraavaa blogipostausta. Vaikka elän yksin kissan kanssa ja vietän suurimman osan ajasta kotona, aikani tuntuu riittämättömältä. Edelleen. Johtuuko se siitä, että edessä on paljon vähemmän aikaa kuin takanapäin? Kaiken lisäksi ajatukseni menevät usein sinne taaksepäin ja löydän sieltä edelleen avaamattomia tarinoita, kulkemattomia polkuja ja ajatuksia, joita haluan ajatella ja elää. 

Ehdin tutkimaan ryteikköni tilanteen 21.3. Lammet olivat vielä jäässä ja polut kuraisia, kylmä viima puhalsi.

On ihanaa, että kevät tuntuu olevan vahvasti tulossa. En ole edes ehtinyt käydä ulkona kuin pikaisesti toimittaessani asioita. Kuntoni on repaleinen, vaikka sen huonoudesta huolimatta jaksan kävellä. Suunnittelen nyt, milloin lähden tutkimaan omaa ryteikköäni, mutta sinne en jaksa kävellä vaan mennä autolla. Huono kuntoni johtuu tietenkin sairaudestani ja lääkityksestä, mutta onneksi ei ole kipuja. Olen hyvä väsyttämään itseäni, koska olen asiassa kuin asiassa liian perinpohjainen.

Viime viikolla oli mukava tavata lapsenlapsenlapsia, kun he kävivät luonani. He asuvat lähellä, mutta jokaisella perheellä on oma rytminsä, on koulut ja päiväkodit ja vanhempien työt ja opiskelut. Tyttäreni kanssa olen kyllä viime aikoina ehtinyt tavata useasti, mikä on ollut erityisen ilahduttavaa.

Olen itse alkanut hyväksyä sanonnan ”kuolinsiivous”, joka aiemmin tuntui aivan kauhealta. Kun katselen kuolinilmoituksia, siellä on paljon myös ikäisiäni ja nuorempia. Takaseinä lähestyy uhkaavasti.  Minulla on vielä kauhean paljon tehtävää. 

Vanha kuva, maaliskuu 2021, jossa kauhistelen mappivarastojani

Olen viime aikoina pähkäillyt seuraavaan kerhotilaisuuteen Karjalatalolla lupaamani Talvisota-aiheisen esityksen sisältöä. Pääpiirteittäin se on mielessäni ja osittain paperilla valmiina. Alkuviikosta on aika lähettää kutsu seuraavan viikon tilaisuuteen, joten siihen pitäisi edes ympäripyöreästi saada sisältö näkyviin. Kaikki tuollaiset aiheet ovat valtavan suuria ja niissä on monia osia, jotka tavalla tai toisella olisi huomioitava. Itse asiassa, koska meillä ei ollut seuraavaa alustajaa, lupauduin ajattelematta sen enempää. Tajuan kyllä nyt, että minulla oli ajatus, mutta en ymmärtänyt, mihin kaaokseen joutuisin.  Tehdessäni PowerPoint-esitystä, tekoäly Copilot häiritsi minua koko ajan. Jatkoin sitkeästi, koska haluan pitää osaamistani ajan tasalla. En halua käyttää tekoälyä ennen kuin olen opetellut sitä riittävästi. No, siihen ei ole ollut aikaa.

Esitys ei suinkaan tule edes valmiiksi, mutta toimikoon muistialustana. On yritettävä niin kauan kuin jaksaa.  Edellisen kaltaisilla esityksillä haluan kiittää kaikkia tuntemiani karjalaistaustaisia ihmisiä, jotka ovat jakaneet minulle tietojaan. Samalla muistan heitä.

On kohta aika ilmoittaa, missä en ole enää mukana. Kirjasin runsas kuukausi sitten näkemäni unen yhteen julkaisematta jääneeseen blogipostaukseen. Liitän sen nyt tähän:

”Olen miettinyt kaikkea turhanpäiväistä. Tässä jokunen yö sitten, näin aamulla vähän ennen heräämistä unen, jota olen yrittänyt tulkita. Kirjasin sen muistiin heti herättyäni. Olin hengästynyt.  Olenhan ennenkin usein kirjoittanut unistani, jotka kertovat jotakin. Uneni oli täynnä ihmisiä, pöytiä täynnä ihmisiä, myös ulkona. Nyt tajusin, että he olivat tulleet sinne sukututkimuksistani tai he olivat kuolleita ihmisiä, koska heillä ei ollut ilmeitä eivätkä he vastanneet kysymyksiini.  Olimme kokoontuneet johonkin kokoukseen, ihmisiä oli useissa huoneissa, unessa ei ollut järkeä. Jouduinkin sitten seikkailemaan ”kokouspaikan” ympäristöön enkä löytänyt takaisin varsinaiseen kokoukseen, jota oli muutenkin mahdotonta pitää mykkien ihmisten kesken useassa eri paikassa. Ulkona kallioisessa, lumisessa maastossa oli paljon mökkejä ja yritin löytää varsinaiseen isoon rakennukseen. Kukaan metsässä tapaamani ihminen ei myös vastannut kysyessäni. Lopulta löysin rakennuksen ja laskettelin kallion rinnettä alas ja heräsin lähes kauhistuneena.  Myöhemmin tajusin, mitä uni tarkoitti. Palaan siihen joskus myöhemmin, kunhan olen tehnyt päätöksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.”

Se tarkoitti sitä, että en aio jatkossa, vuosikokouksen jälkeen, enää jatkaa hämäläiseen sukuseuraani liittyvän Markkulan sukuseuran sihteerinä. Olen sanonut sen jo aiemmin parina vuonna, mutta sitten jatkanut. Vuosikokous on huhtikuussa. Kaikista hauskinta on ollut ihmisten tapaaminen ja lehtijuttujen kirjoittaminen sukututkimuksen lisäksi. Minusta hämäläiset ovat vilkkaampia kuin karjalaiset. Kirjoittamista tulen harrastamaan viimeiseen hengenvetooni saakka.

Tekoälyn tuskallisten valloitusyritysten lisäksi myös sosiaalinen media ja uutiset rassaavat mieltäni. Teen pikaisia, epäonnistuneita yrityksiä julkaisten jotakin typerää, jota kukaan ei kommentoi, vaikka ehkä näkeekin. Tiedän, että someystäväni eivät lue blogejani, huomaan sen joskus käymistäni keskusteluista.

Kirjoitin 1965 pieneen Ajastaika-kalenteriini: ”Haluaisin kirjoittaa, mutta minulla ei ole varaa ostaa paperia. Minut tapetaan.”  Ehkä vain osittain totta. No, kalenterissa on niin paljon tietoa, että tuo aika olisi hyvä käsitellä sen sijaan, että puran aikaa 2000-luvun puolivälistä, jota muuten yritin, mutta masennuin. Olenko todella lukenut niin paljon kirjoja, jotka olen listannut kalenteriin? Tuttuja nimiä, klassikoita, mutten muista niistä enää mitään. 

 17.3. tiistai. Olipa taas huono yö. Valvoin moneen kertaan ja lopulta heräsin huonovointisena. Minusta tuntuu, että suurin osa nk. ongelmistani johtuu lääkityksen sivuoireista. Oli pakko ottaa Burana ja päivä kirkastui ja pystyn työskentelemään.

Olen käynyt pari kertaa hammaslääkärillä, eilen viimeksi. Käynnit jäivät pois koronapandemian alkaessa eikä sen jälkeen sinne ollut mahdollista päästä enkä edes yrittänyt.  Pieni lohkeama joulun alla mahdollisti pääsyn ja siitä aukesi jatkokin. Hampaani ovat olleet suuri häpeäni pitkään. Nyt olen saanut erinomaista palvelua ja ystävällistä kohtelua ja tunnen taas olevani ihminen, vaikka olenkin vanha kaakki. Ihmisten ystävällisyys on parasta. Toivottavasti pystyn edes vähän jakamaan sitä eteenpäin.

Huono yö tuotti mukavan oivalluksen, siis yöllä valvoessani. Keksin, miten rajaan ensi viikon kerhotilaisuuden. Vaikka esitykseni ei ole valmiina eikä varmaan täysin valmistukaan, niin pystyn tekemään sähköpostikutsun tänään ja lähettämään sen eteenpäin. Huomaatteko, että blogini on aika ajoin työpäiväkirjani.

En mitenkään jaksa tehdä töitä koko päivää ja usein yritän tarkoituksella rajoittaa itseäni, jotta en vedä itseäni loppuun tekemällä liikaa. On ihanaa, että kevät tulee kovaa vauhtia. Melkein kaikki lumi on jo sulanut ja toivon pian jaksavani lähteä kunnolla ulkoilemaan. Katujen ja teiden siivous on meneillään koko ajan. Hiekka on saatava pois ajoradoilta. Kevät tuo minullekin lisää töitä, joten toivottavasti pysyn kunnossa.  Tänään on kovin sumuista, olisi ihana lähteä valokuvaamaan…

19.3. On jo torstai. Eilinen aamu oli myös huono, mutta sain itseni kuntoon, kun tyttäreni tuli hakemaan. Sain sitä ennen pestyä hiukseni, jotka kaipaavat leikkausta. Lähdimme vihdoin taas Järvenpään Prisman Buffaan syömään. Samalla veimme vain yhden täyden laatikon kirjoja, koska en ole saanut enempää aikaiseksi. Parasta on käydä keskusteluja tyttäreni kanssa. Syömisen jälkeen piipahdamme Prismassa ja teemme aina saman kierroksen ostaen jotakin, mitä tarvitsemme. Palattuani kotiin olen jälleen siinä kunnossa, että kaipaan lepoa.

Viime yön nukuin vaihteeksi hyvin, paitsi, että näin joitakin aivan älyttömiä unia. En tosin muista niitä, mutta unet varmaan puhdistivat päätäni. Päätin tehdä lihakaalilaatikkoa, joka valmistuu kohta puolin. Siinä on kahdeksi tai jopa kolmeksi päiväksi ruokaa. Tänään iltapäivän päätteeksi on Sirkiöiden hallituksen kokous, tietenkin etänä. En oikein ymmärrä, miten ennen jaksoimme vääntäytyä milloin, minnekin hallituksen kokouksiin, usein tässä vaiheessa tilinpäätösten vahvistamisen yhteydessä Turun suuntaan.

Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen valmistautuminen on jäänyt kutsun jälkeen sivuraiteille.  Talvisota aiheena tuntuu hirveän kaukaiselta, vaikka maailmatilanteessa nyt ja jo aikaisemmin oli jotakin hyvin tuttua. Lähi-idässä on taisteltu kautta aikojen ja mukana on ollut ennenkin kansoja muualta maailmasta. Amerikkalaiset ovat ennenkin halunneet osallistua kaikkiin sotiin, mutta tällä kertaa taisi mennä yli suunnitelmien. Trumpilla ei taida edes olla suunnitelmia, vaan hän tekee kaiken hetken innoittamana kuuntelematta ketään. Ukrainan taistelut ovat jääneet sivulle ja itse asiassa juuri ko. sota on ollut verrattavissa Suomen sotiin, taistelu itsenäisyydestä.

Hullut sodat, tekoäly ja pieneksi jäänyt maailma, siinä on ihmisellä ajateltavaa ja käsitettävää liikaakin. Minulla on jossakin ottamani valokuva äidistäni maaliskuussa 2003 vähän ennen hänen kuolemaansa. Hänellä oli sylissään päivän lehtiä, joissa kirjoitettiin Irakin sodasta. Sota alkoi konfliktina keväällä 2003 ja silloinkin se syntyi epäilyistä salaisista aseohjelmista ja muista syistä. USA ja Iso-Britannia olivat hyökkääviä osapuolia. Israelin Netanjahu tuki sota.  Tässä linkki Iltasanomiin. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009462997.html. Ei ole maailma vielä valmis. Äitini taisi joskus aiemmin sanoa, että maailma on valmis. Ei tainnut olla eikä ole vieläkään.

äitini syntymäpäivänään 2003 sairaalassa, viikkoa myöhemmin hän kuoli

 22.3. Olen helpottunut, sillä tänään tajusin, että esitykseni Kuolemajärvikerhoon on valmis, valmiimpaa ja täydempää en pysty siitä saamaan. Eilen lauantaina en saanut mitään aikaiseksi. Kaupassa käynnin jälkeen aloin katsella erästä sarjaa Netflixistä, se jäi kesken. Olin myös tuskaillut, kun ulkoiset linkit lakkasivat toimimasta Facebookissa. Mitä siitä, ehkä voin alkaa irrottautua siitä. Tänään sain ne toimimaan.

Poikkesin tosin eilen myös jokilaaksossa katsomassa, pääsisinkö jo lenkille omaan ryteikkööni. En päässyt, on vielä jäätä ja kuraa hirveästi. Kaiken lisäksi tuuli oli melko kylmä.  Olen ollut päivisin myös kuolemanväsynyt, koska nukun öisin niin huonosti. Eilenkin kävi niin, että nukahdin katsellessani TV:tä ja jouduin kelaamaan taaksepäin. En edes tajua, että olen nukahtamassa. Tässä eräänä päivänä, keksin väsyessäni muuta tekemistä, muttei se auttanut yhteään yöunien suhteen. On varmasti totta, että tuo esitys on painanut minua.  Harjoittelin sen äänittämällä ja siihen meni noin puolisen tuntia. Ihan hyvä. Loppuaika on sitten keskustelua. Jos sinne nyt ketään tuleekaan.

Siivota pitäisi ja alkaa kerätä seuraavaa kirjalaatikkoa kierrätykseen. Olin kyllä eilen viisas, kun kaupassa käydessäni tilasin hiusten leikkuun maanantaille.  

Edellä oleviin mainintoihin viitaten, olen ollut huolestunut kunnostani, kun en jaksa paljon mitään. Kaiken lisäksi mikään muu kuin kirjoittaminen ja lukeminen eivät kovin paljon kiinnosta minua.

27.3. Miten olenkaan ennen ehtinyt tehdä niin paljon kuin vaikkapa kaikki jälkeeni jättämät paperit, kalenterit, päiväkirjat, valokuvakansiot, irralliset valokuvat, digitaaliset valokuvat kovalevyillä ynnä muualla, kirjeet, Some ja kaikki aloittamani projektit elämäni varrella? Kaiken aineiston tuottamisessa on mennyt aikaa vuosikymmeniä. Kun minulla on  joskus vapaa päivä paneutua näihin asioihin, aika loppuu aina kesken.

Mutta on silti tärkeää tehdä edelleen jotakin kodin seinien ulkopuolella.  Keskustelin siitäkin viikolla minua vuosia vanhemman rakkaan ystävättäreni kanssa. Meille henkireiät arkielämän rinnalla ovat tärkeitä. Ennen eli aiemmin jaksoin paljon enemmän ja sittemmin jouduin rajoittamaan, jotta jaksaisin.  Itsestään on pidettävä huolta.  

On ehkä lopetettava huolehtiminen siitä, mita tapahtuu sen jälkeen kun siirryn ajasta ikuisuuteen. 

Tuossa olen jo lopettanut esitykseni (25.3.2026)

Keskiviikkona oli sitten aiemmin mainitsemani Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus, joka mielestäni meni osaltani aivan kohtuullisesti.  Kukaan ei sanonut mitään eikä kiittänyt esityksestä joten en edes tiedä, pitäisikö minun hävetä. Porukkaa oli normaalimäärä, vaikka oletin, että olisi paljon vähemmän, koska aiheeni oli synkkä, mutta juuri sellainen, joita itse kaipaan. Asioiden käsittelyä juuria myöten. Muutenkin kaivelen asioita jopa itseni ja muidenkin osalta rivien välistä. Ihmisen elämä ja ihmismieli kokonaisuudessaan ovat äärimmäisen kiinnostavia aiheita.

Sodista puhutaan paljon teknisesti ja kaukaa katsottuna eivätkä sen kokeneet ihmiset kertoneet kaikkea. Tiesin, etten koskaan pystyisi käsittelemään enkä edes tuomaan omia ajatuksiani täysin esiin. Toisaalta harvat ovat kiinnostuneet muiden ihmisten ajatuksien sisällöstä ja elämästä. Tajusin, että olen Karjalan suhteen lähtenyt aikoinaan lähes sattumanvaraisesti keräämään tietoa monin eri tavoin. Tunsin paikallista maastoa pääpiirteissään ja olisin voinut asettua siellä asuneiden ihmisten asemaan, myös sodan syttyessä ja sodan aikana ja toki ennen vanhaan.  Esitystä tehdessäni tajusin ja ehkö opinkin monta asiaa. Kiitin ihmisiä, jotka olivat avanneet minulle ovia raolleen päästäkseni kurkistamaan sisään.

Esittelin myös lähteeni ja näytin niitä konkreettisesti verkosta mm. Karjalan kartat, Sotapäiväkirjat ja Sotapolun ja mukanani oli muuta materiaalia. Ne kiinnostivat eivätkä olleet ennestään tuttuja kenellekään. Olen sentään niistä kirjoittanut aiemmin jotakin Juuret Kuolemajärvellä -ryhmässä ja aikomukseni on ollut kirjoittaa lisääkin, mutta kiinnostusta on aika vähän. 

Lopetan tähän ja pyydän anteeksi, että pursuilen aina liikaa.