Isoisovanhempani Heta ja Kalle Siukola Rengon Vehmaisten Siukolasta, osa 1

Mietin, mistä kohdasta aloittaisin. Tarkoitukseni on pyrkiä ensin aikaan noin 100 vuotta sitten. Käsittelin näitä asioita, kun olin kirjoittamassa tekstiä Kaloisten kyläkirjaan.  Kuten viime vuosien teksteistäni on käynyt ilmi, kyläkirjojen ja sukukirjojen kirjoittaminen on hektistä puuhaa. Kun ollaan kirjoitusvaiheessa, on kiire saada valmista. Tutkimus on usein tehty kiireellä, vaikka siihen olisi pitänyt käyttää paljon enemmän aikaa. Lopputulos tuskin on koskaan paras mahdollinen. Olisi ollut ehkä viisainta olla sekaantumatta tällaisiin projekteihin. 

 

Mutta enhän ole pystynyt olemaan erossa.  Kaloisten kyläkirjaa oli yritetty saada aikaiseksi jo vuosia ennen kuin tulin mukaan (2017). Aloitus sattui juuri samaan aikaan, kun olin tekemässä muuttoa omakotitalosta vuokra-asuntoon kerrostalossa. Sen jälkeen koimme yhden projektin vetäjän kuoleman ja korona-ajan.  Aineistoja oli jo paljon valmiina ja kokenut kirjojen tekijä Pekka Peltotalo veti projektin loppuun ja kirja ”Kaartjoen rannoilta – Elämää ja ihmisiä Kaloisten seudulla” julkaistiin kesäkuussa 2022. 

Tekovaiheessa tapasin vanhoja luokka- ja koulukavereita kansakouluajoilta 1950-luvulla. Olin mukana useassa muistelutilaisuudessa. Rohkenin mennä vanhaan kotiini. Avasin ensimmäinen päiväkirjani vuodelta 1957, josta kirjassa julkaistiin otteita. Huomasin, että olin edennyt kauas niistä ajoista. Kuljin koulumatkani uudelleen isäni omina kouluaikoinaan piirtämän kartan kanssa. Sain vanhoja asiakirjoja käsiini. En ollut nähnyt niitä koskaan aiemmin. Palasin kotikyläni historiaan. Jouduin lopettamaan tekstin 1980-luvulle, koska en saanut mainita tilalla sittemmin asuvia. Julkistustilaisuus 11.6.2022 meni vahingossa ohitse, se olisi ollut ainoa tilaisuus pieneen juhlaan. Huomasin, etten ollut edes merkinnyt sitä kalenteriini. Eräs kirjoittajista on menehtynyt kirjan valmistumisen jälkeen. 

Tehdessäni tutkimuksia pitkään artikkeliini "Paluu Vehmaisten kylään ja Siukolan talon historiaan", kirjoitin myös blogipostauksia joistakin aiheeseen liittyvistä asioista, olinhan kirjoittanut niistä jo usein aiemminkin. Samanaikaisesti olin jo pitkään tutkinut edelleen äitini sukua ja kotiseutua Karjalan kannaksen Kuolemajärvellä. Olen kirjoitellut vapaamuotoisia tekstejä kannustaakseni itseäni, keskustellen sillä tavalla itseni kanssa, koska minulla ei ole oikeastaan koskaan ollut aiheisiin liittyen muita keskustelukumppaneita. 

Sirkiän sukukirjan tekemisestä päätettiin syyskuussa 2020 eli molempien kirjojen osalta mentiin ristiin. Kalentereitani selatessa huomaan, että minulla oli samoihin aikoihin paljon muutakin tekeillä, kursseja, matkoja, artikkeleita, pöytäkirjoja, kokouksia, tutkimuksia. Pyörryttävää, kun nyt ajattelen.

Olisi ollut ja olisi edelleen kiva pysähtyä kaiken sen ääreen, mitä on tehnyt. Siihen ei ole koskaan ollut aikaa tai minusta ei ole ollut siihen.  Kaiken lisäksi arkistoni ovat sekaisin, ovat asiakirjat sitten mapitettuja tai tiedostoissa. Niiden järjestämiseen ei ole myöskään koskaan ollut aikaa. Ne ovat hallittavissa, mutta teettävät paljon runsaasti työtä. 

 

Samaan aikaan aina tähän hetkeen saakka ja vielä eteenpäin olen elänyt useita vaikeita aikoja, jotka kyllä tulevat esiin blogeissani. Sellaista ihmiselämä on kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan! 

Omat vaikeuteni eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna sukujeni aiempien sukupolvien elämään.

Kyläkirjaan kirjoittaessani tallensin vastaisen varalle oman perheeni ja Vehmaisten kylän kannalta mielenkiintoisia asiakirjoja tiedostoihin ja osan kopioin mappeihin.  Nyt ajattelen, että aloittaisin jostakin asiakirjasta ja antaisin sen johdattaa minua eteenpäin. Kirjoittaminen käy ehkä hitaammin kuin kuvittelen. Kun jakaa asiat pienempiin osiin, voi tekstiä hallita helpommin. Ehkä sen helpommin sanottu kuin tehty?

Ensimmäiseksi osuin kopioon Heta Siukolan perukirjasta. Olin ottanut kopion alkuperäisestä asiakirjasta, joka oli minulla lainassa. 

Ensimmäinen sivu perukirjasta.

Heta Loviisa (virallisesti Hedda Lovisa) Erkintytär Siukola s. Eskola kuoli Rengon Vehmaisissa 6.6.1922. Hän oli syntynyt Siukolan talon naapurissa Eskolassa 21.4.1849. Rengon vanhan hautausmaan hautakivessä hänen syntymäajakseen on merkitty 21.1.1849, mikä päiväys on väärä.  Olisiko aikoinaan kulunut kultaus uutta tehtäessä luettu väärin? Hautauspäivä ei ole vielä saatavissa digitaalisesti kirkonkirjoista, ei Kansallisarkistosta eikä SSHY:stä. Kuolinsyy lienee vanhuus, olihan kuollessaan 71 vuotias. Entä keuhkotauti, tuberkuloosi, johon todennäköisesti myös hänen poikansa Kalle Kustaa kuoli kolme vuotta myöhemmin. 

Hetan mies Kalle Kustaa Heikinpoika Siukola oli syntynyt 7.3.1851 ja kuoli ennen vaimoaan 24.5.1917. Avioliittoon heidät oli vihitty 7.4.1872. Heta oli silloin 21-vuotias. Ensimmäinen lapsi Edla Sofia syntyi 8 kk myöhemmin 4.12.1872.

Hetan äidinpuoliset sukujuuret olivat Lammilla Syrjäntaan kylässä, jossa Heta ja hänen nuoremmat holhottavat sisaruksensa oleskelivat isoisänsä luona omien vanhempiensa kuoltua varhain.  Osan tarinasta olen kertonut blogissani, kun Hetan äidin rikas sisar Maria Margareta Rekola s. Seppälä  kuoli Hausjärvellä, Karhin kylässä ja jätti jälkeensä ison perinnön muistaen testamentissaan  lähes kaikkia sukulaisiaan kuten Hetaa.

Hetalla oli kaksoisveli Kustaa Erkinpoika Eskola, joka kuoli 5-vuotiaana 9.5. 1854 pudottuaan kaivoon. Se lienee ollut nk. rajakaivo, joka sijaitsi minunkin aikanani Eskolan ja Siukolan tonttien rajalla. Hetan seuraavaksi syntyneestä, isänsä mukaan nimensä saaneesta veljestä Erik Johan Erkinpojasta s. 1850 polveutuivat sitten Eskolan tulevat isännät.  

Sisarukset Heta ja Erik Johan asuivat sittemmin naapureina ja näkivät toistensa elämää läheltä. Erik Johanin perheessä murheet jatkuivat, sillä hänen ensimmäisen vaimonsa, Ahoisten Eskolasta olevan Ulrika Adolfintytär Eskolan s. 1850 kanssa saaduista 10 lapsesta kaikki, lukuun ottamatta vanhinta, seuraavaa Erkki Juhoksi nimettyä s. 1871, kuolivat, useimmat ensimmäisenä vuotenaan syntymän jälkeen välillä 1875–1885. Kahden viimeisimmän syntymä- ja kuolinajat ovat rippikirjassa epäselviä.  Äiti Ulrika kuoli 36-vuotiaana vuonna 1887.  Murheita oli runsaasti molemmissa perheissä ja taloissa, jotka seisoivat lähes rinnakkain kylässä. 

Perimätieto ei ole kertonut meille jälkipolville oikeastaan mitään.  Kirkonkirjat eivät paljasta paljon enempää. Kun myöhemmin tutustun muihin säilyneisiin asiakirjoihin, tiedän enemmän. 

Meidän on vaikea kuvitella, miten ihmiset niihin aikoihin selvisivät. Siitä tuskin edes keskusteltiin vaan hampaat purtiin yhteen ja kestettiin. Ehkä me jälkipolvet kannamme taakkana sen ajan läheisten ihmisten hurjia kokemuksia mielessämme, traumoissamme, tunteissamme.  Mielessäni palaan joskus lapsuuteni /nuoruuteni tunteisiin kotipihalla, kun koin vahvan aavistuksen siitä, että menneisyys kätkee meiltä jälkipolvilta paljon tärkeitä asioita. Jospa vaikkapa Hetan kengät oli heitetty hänen kuoltuaan vanhan aittarakennuksen keskellä olevaan romuhuoneeseen. Emme kuitenkaan olleet kovin innokkaita tutkimaan pölyisiä vanhoja tavaroita.

Siukolassa Hetan ja Kallen perheeseen syntyi Edla Sofian lisäksi viisi muuta lasta, joista neljä kuoli vauvana tai pikkulapsina. Edlan lisäksi isoisäni Kalle Kustaa s. 7.4.1879 jäi eloon.

Edla Sofia Siukola avioitui 1893 Lopen Topenolle Tirran sukuun. Hän synnytti kahdeksan lasta, joista vain yksi Arvo Aleksanteri s. 8.4.1904 ja kasvoi aikuiseksi. Hänestä en tiedä sen enempää kuin, että hänet mainitaan joissakin asiakirjoissa.

Edellä mainitsemassani kyläkirjassa on luonnollisesti puutteita. Esimerkiksi Eskolan tila mainitaan kirjassa vain parissa kohtaa mm. kirjoittamassani artikkelissa. Kirjoitin isojaon jälkeen ja myöhemmin tehdyistä talojen siirroista, jossa nimenomaan Eskolan päärakennus ynnä muita rakennuksia siirrettiin kyläkeskuksen oltua mahdottoman ahdas. Isojako oli pitkä prosessi ja se oli Rengossa suunnilleen valmis 1852. Sen jälkeenkin tapahtui kaikenlaista, jotka muuttivat kylämaisemaa.  Kotimäessä oli pitkään talojen kiviperustuksia, joissa leikimme. Samoin puutarhojen kukkia kasvoi erikoisissa paikoissa. Aikaa on kulunut aivan liian pitkään. 

Isäni kirjoittama teksti kuvan alla

 Koska monet asiat liittyvät toisiinsa, olisikin  hyvä ottaa selville, miten pitkät maastoprosessit talojen siirtoineen vaikuttivat em. perheiden elämään. Tiedän itsekin kokemuksesta, miten ahdistavia asuntoon ja asumiseen liittyvät asiat ovat.  Asumisolosuhteet olivat aika ajoin surkeat, joten taudit pääsivät iskemään. Siinä olisi tutkimissarkaa. Kiinnostavaa olisi myös tutkia mäkitupatorppien sijainteja. Ne ovat suurimmaksi osaksi hävinneet maastosta jo aikoja sitten.

Selatessani vanhoja lehtiä, osuin Hämeen Sanomien 12.6.1889 julkaistussa numerossa 47 uutiseen, että Rengossa oli kotivalkeasta syttynyt tulipalo 27.5., jossa paloi Maarpakan torppa kokonaan, torpassa oli uutisen mukaan 19 huonetta. Se oli yksi Eskolan torpista. Torpissa asui yleensä talollisten perheisiin kuuluneita ihmisiä. 

Talo, jossa Siukolan perhe asui 1800-luvun loppupuolella, tulee näkyviin muutamassa isäni 1930-luvulla ottamassa kuvassa. Oletan, että pitkäomainen talo purettiin 1940-luvulla sotien jälkeen ennen syntymääni. Uusi talo vanhuksia varten rakennettiin 1911 ja tämä talo oli myöhemmin lapsuutemme koti. Tarkoitus oli käsittääkseni rakentaa uusi, iso talo, mutta siitä ei tullut mitään. Olisiko se ollut parinkin sukupolven mielessä?  Isoisäni kuoli 46-vuotiaana oman isäni ollessa vasta 7-vuotias. Hänen sisaruksensa olivat nuorempia.

Tästä kertomuksesta huomaa, että moni lapsi jäi aikanaan pienenä orvoksi.  Paineita tuli monelta taholta. Edellisten sukupolvien taakka saattaa painaa meitäkin hyvinvointiyhteiskunnan ihmisiä.

Etenin kauas alkuperäisestä. Olkoon tämä ensimmäinen osa jatkokertomuksesta. Pohdintani lähti isoisoäitini perukirjasta. Seuraavassa osassa aion kertoa lisää, kunhan ensin kerään, mietin ja sisäistän asioita ja omia päätelmiäni.

Hetan kuolinilmoitus oli Helsingin Sanomissa ja Hämeen Sanomissa 19.6.1922

 

Mitä löytyy varjojen takaa?

29.7.2025 Minulle on sattunut viime aikoina usein pieniä virheitä, jotka ne huomatessani sekoittavat pääni.  Syytän osasta virheitä pitkään kestänyttä hellekautta. Olen nyt yli kaksi viikkoa kärvistellyt tai melkein käristynyt kuumassa kerrostaloasunnossa. Parina päivänä olen lähtenyt jonnekin muualle, mutta muina päivinä en ole keksinyt mitään aihetta lähteä pois kotoani.

Kun huomaan virheen tai laiminlyöntini, menen hetkeksi päästäni sekaisin. Ajattelen heti, että alan vajota muistisairauteen. Enemmän kuin tekemäni virhe, minua alkaa rassata pelko, että kysymys on todella muistini heikkenemisestä. Olenko taas liian vaativa?

 

 

Helteiset yöt ovat olleet erityisen vaikeita. Kun joinakin öinä herään useita kertoja, niin en millään voi seuraavana päivänä olla täysin kunnossa.

Näissä blogipostauksissani olen päässyt kertomaan tunnelmistani pitkään. Terveysasiat ovat rassanneet minua aina 2023 lopusta saakka ja toki jo sitä ennenkin. Tilanteeni paheni koko ajan ja syksystä 2024 aloin olla täysin loppu. Ruumiillinen toipumiseni alkoi viime keväänä, kun olin aloittanut Trexan-lääkkeen pistoksena. Siihen saakka olin melko aktiivisesti seurannut itseäni.  Sitten aloin mennä enemmän tilanteiden mukaan.

Tiedän, että henkinen toipuminen alkaa viimeisenä ja sekin kestää. Kysyn usein itseltäni, voinko edes enää toipua kuin nuori ihminen. Mainitsemani lääke on aina ollut minulle vaikea, nyt se on auttanut, mutta lääkkeen muut vaikutukset eivät ole muuttuneet kuten, joinakin ottamisen tai pistämisen jälkeisinä päivinä esiintyvä pohjaton väsymys ja saamattomuus, joskus myös pieni sekavuus. Usein yritän katsella oireiden ohi. Keskittyminen johonkin minulle tärkeään asiaan auttaa. Anteeksi, että toistan näitä samoja asioita aina uudelleen. Loppujen lopuksi on tärkeintä, ettemme laimilyö itseämme. 

 

Olen aiemmin maininnut, että yritän nyt ajatella ensisijaisesti itseäni ja teen asioita, jotka tunnen omikseni.  Mieleni on kuitenkin edelleen melko sekava ja altis muutoksille. Päivät ovat erilaisia. Olen pahoillani. Kirjoittaminen saa minut usein unohtamaan ympäristön. Edes hetkeksi.

Lapsenlapseni Alex oli jälleen koko viime viikon luonani ja koetteli usein kärsivällisyyttäni. Sinä aikana tein kyllä kaikki pakolliset asiat kotona, mutta olin helpottunut, kun hän halusi lähteä kotiin perheensä pariin. Vein hänet Lammille (Hämeenlinna) viime lauantaina.  Sellaisen matkan jälkeen jouduin toipumaan pari päivää, osittain myös helteen takia.

Minni-kissalla on myös välillä ollut vaikeata. Minusta tuntuu silti, että musta karvainen kissa selviää loppujen lopuksi helpommalla. Käyn viileässä suihkussa usein, nukun alasti. Yksin jäätyäni, hoidan tiskit ja siivoan vain keittiön tasot. Pyykit ja kaikki muu saa odottaa. Syön jotakin pientä. Kun katson sääennustetta, näen, että muutamana tulevana päivänä on luvassa ukkosta ja minimaalisesti sadetta. Lämpötila pysyttelee seuraavat kaksi viikkoa korkealla. Pari seuraavaa päivää on vielä + 28 °.

1.8.2025 perjantai. Mikä helpotus, tänään on vähän viileämpää. Ulkona 24–24 °. Sisällä lämpötila on edelleen 26 ja risat. Sain luettua sähköpostini. Kuten olen joskus maininnut, välttelen niitäkin joskus aiempien ikävien kokemusten takia. Keksin tekosyitä, että ei tarvitse tehdä jotakin,  joskus jopa paniikki nousee sisälläni. Onneksi sähköpostissa eikä muuallakaan ole ollut mitään sen kummempaa. Rauhoitun.

Viimeinen pätkä Lammilla

 Keskustelin tyttäreni kanssa äskettäin siitä, millaisia me olemme. Tässä iässä jo tuntee itseään aika hyvin ja pystyy katsomaan elämän kokemuksiaan suoraan silmiin. Totesimme molemmat, että häpeä on voimakkain tunne, mitä tunnemme ja juuri se on monen asian esteenä.

Olen kirjoittanut näissä ja aiemmissa blogeissani paljon häpeästä ja se on viimeisimmän vuoden aikana tullut taas erityisen voimakkaana eteeni, että ehkä minun on käsiteltävä sitä uudelleen. Olen usein kirjoittanut siitä, miten selvitämme suhteemme häpeään ja pääsemme siitä pois. Häpeä osaa muuttaa muotoaan ja repii meitä sisältäpäin. Aiemmin tunsin selviäväni siitä rohkeudella ja avoimuudella. Häpeä on julma kiusaaja, se nakertaa ihmisen kehittämiä voimavaroja odottamattomilla tavoilla. Se tulee ihmissuhteidemme väliin.

Häpeä on kulkenut mukanani lapsesta saakka. Nyt siihen on tullut uusi vivahde, vanhuuden häpeä, oman vanhuuden häpeä ja toivo, että loppuelämän voisi elää tasavertaisena ja hyväksyttynä nuorempien ihmisten kanssa.  Aiemmin en edes oivaltanut, miten paljon muotoja häpeällä on. Lisäksi mukaan tulee syyllisyys siitä, ettei aina pysty hallitsemaan sitä. On kuitenkin hyvä, että sen tiedostaa. Elämä on muutosta.

Myöhemmin ajattelin, että en edes aina uskalla ajatella, mitä kaikkea häpeän. Ulkonäköni, ulkoinen vanhan naisen olemus, rypyt, vaatteeni, kaikki. Ehkä ei olekaan hyvä, että tiedostaa kaiken niin selvästi. 

Mikä tahansa vaikea elämänvaihe voi katkaista kamelin selän ja työntää ihmisen syvälle. Olen tänä vuonna kokenut sen silloin tällöin esiintyvillä paniikkituntemuksilla ja pelolla, että muut huomaavat tunteeni ja käyttävät niitä hyväkseen. Joskus aiemmin osasin kiertää tuollaiset tunteet. Vanhemmiten meistä tulee jäykempiä, liikkumisemme on joskus vaikeampaa, väsähdämme helpommin, emme jaksa kaikkea. Meillä on sairauksia ja on vaikea aina teeskennellä terveempää kuin on. Siinä on jälleen aihe häpeään.

Oikeastaan jatkan tätä blogien kirjoittamista myös, koska häpeän niin paljon.  Ehkä se oli myös yksi syistä aloittaessani bloggaamisen. Mitä kaikkea vielä löydänkään! Yllättävää, että se vie myös monen muun aikalaiseni juurille.

Mutta sitten toiseen asiaan. Olen maininnut, että sukututkimus on kaikesta ympärilläni olleesta hyväksymättömyydestä huolimatta ollut minua voimaannuttava asia. Haluaisin osata kirjoittaa siitä hyvin ja mielenkiintoisesti. Olen monesti juuttunut 1700-lukuun, koska se vieraudessaan kiehtoo minua. Samoin sotahistoria on uskomattoman kiinnostavaa. En kauhistele raakoja asioita. Elämä oli ennen uskomattoman vaikeata ja raakaa. Ihmisarvo ei ollut samalla tasolla kuin nyt, vaikka olemme myös nyt menossa huonompaan suuntaan. Olen maininnut, että haluaisin päästä entisaikojen ihmisten ihon alle. Lukeminen auttaa siinä.

Kirjoittajalle lukeminen on erityisen tärkeätä. Moni kirja on jäänyt kesken, usein syystä.  Äskettäin kiinnostuin ruotsalaisesta nuoresta kirjailijasta nimeltä Niklas Natt och Dag. Hänen esikoiskirjansa ”1893” ilmestyi ruotsiksi 2017. Wikipediassa hänestä kerrotaan seuraavaa. Kun sain isolla alennuksella, ostin kaikki hänen myös suomeksi ilmestyneet kirjansa pokkareina.  Edellä mainitun esikoisromaanin on mainittu olleen paras ruotsalainen esikoisrikosromaani.  Se on kasvanut sittemmin trilogiaksi ja tänä vuonna on ilmestynyt suomeksi vielä neljäs teos. Niitä kutsutaan dekkareiksi, mutta minusta ne ovat paljon enemmän. En ole koskaan harrastanut dekkareiden lukemista enkä lukenut niitä. 

 Viimeisimmästä kirjasta kirjoitetaan kustantamon sivulla seuraavaa:

”Toiveet ja kohtalo

Tarina, joka on odottanut kertomistaan lähes 600 vuotta. Historiallinen trilleri muuttaa muinaiset eläviksi ja tempaa lukijan valtataistelun ja juonittelujen maailmaan.

Eletään vuotta 1434. Kalmarin unioni natisee liitoksissaan. Ruotsia hallitsee Tanskasta käsin Erik Pommerilainen hyvin epävarmoin ottein. Ruotsalainen talonpoikaisarmeija nousee Engelbrekt Engelbrektssonin johdolla kapinaan ja valtaa linnan toisensa jälkeen.

Tarinan keskiössä on kolme sukunsa johtohahmoa, Bo, Bengt ja Nils ja heidän vaimonsa. Bengtin 17-vuotias poika Måns pääsee myös sisään vallan kammareihin ja tulee antautuneeksi suhteeseen, jonka seuraukset ovat dramaattiset.

Natt och Dag kirjoittaa oman sukunsa tarinaa ja vie lukijan matkalle historian pimeisiin loukkoihin.”

Tässä viimeisimmässä kirjailija kertoo tarinan omasta esi-isästään Måns Bengtinpojasta, joka murhasi Engelbrektin ja jonka suora jälkeläinen hän on 15. polvessa.

Kirjailija kirjoittaa sukunsa tarinaa. Jälkisanoina hän mainitsee, että kirjoilla on aikansa kertomukset lähteinä, vaikkei niitä kirjoissa mainita lähteinä. Kirjailija sanoo, että kirjoja tulee lukea viihteenä eikä tietokirjallisuutena, lähdeluettelo olisi ollut liian kunnianhimoinen ratkaisu. Tietokirjailijoiden ja muiden tekstit ovat olleet hänelle apuna ja mahdollistaneet kirjat.

Sopivia juuri minulle, jotta ymmärtäisin.

2.8.2025. Ehdin aloittaa jo seuraavia blogipostauksia, joten yritän saada tämän pikapuoliin julkaistuksi. Sää on ollut tänään viileämpi paitsi nyt illan suussa huomaan jo hikoilevani. Viime yönä satoi vettä ja oli ihana nukkua vähän viileämmässä. Ukkosilmoja ei meillä päin ole näkynyt.

4.8. 2025. Julkaiseminen on edelleen venähtänyt.  Vaikka hurjat helteet ovat ohitse, lämpö on pakkautunut sisälle asuntoon ja on edelleen lähellä 28 astetta.