Kiinni historiassa - edelleen ...

17.11.2024

Ajattelin siivota keskeneräisiä blogejani joko roskakoriin tai kansioon Julkaisemattomat blogit. Päätin sittenkin julkaista tämän huhtikuun lopulla aloittamani postauksen. Se ei liene kiinnostava monenkaan mielestä paitsi minun, joka pääasiassa kirjoitan omaksi ilokseni.

En ehdi nykyään lukea niin paljon kuin aiemmin, mutta jokin kirja on useimmiten käsittelyssä. Historialliset aiheet ovat minulle parasta lukemista. Sellaisia kirjoja on kirjahyllyissäni mielin määrin, on luettuja, osin luettuja ja lukemattomia.

Ostin äskettäin pari uutta kirjaa. Aiemmin olin ostanut pari romaania kuten Mirabilis ja Elolliset, jotka luin, koska ne olivat todella kiinnostavia. Uusimmat hankintani ovat SKS:n julkaisema Minna Silverin teos ”Sinuhe egyptiläisen maailma” ja Peter Frankopanin tiiliskiveä suurempi ”Maan ja taivaan välissä.”

 

Mika Waltarin ”Sinuhe egyptiläinen” ilmestyi WSOY:n kustantamana 1945.  Siitä on kauan, kun olen sen lukenut, ehkä jo lapseni kotini kirjahyllystä.  Joskus viime kesänä kaivoin kellarivaraston banaanilaatikoista Waltarin kirjoja. Onneksi siellä oli myös Sinuhe, tosin Suuren suomalaisen kirjakerhon 1982 ilmestyneenä kaksiosaisena kirjana ilman päällyspaperia. Olin unohtanut sen ja muut Waltarit muovipussiin. Olin todennäköisesti etsinyt Mika Waltarin teosta ”Lähdin Istanbuliin”, koska olen aiemmin maininnut sen joissakin blogeissani. Ihastuin aikoinaan Istanbuliin ja Turkissa oleviin tärkeisiin historiallisiin kohteisiin kuten Efesokseen.

Nyt luen Sinuhen uudelleen vierellä uudelle tuoksuva arkeologin kirja.

Sinuhen ensimmäinen kirja ”Kaislavene” pistää hänen suuhunsa pariinkin otteeseen minulle niin kovin tutun lauseen: ”Vaan itseni tähden minä tämän kirjoitan”. Sinuhe on vanha ja pettynyt. Pystyn lähes samaistumaan häneen. Toivotan itselleni mukavia lukutuokioita. Aikaa tulee tuhlaantumaan, koska paneudun asioihin syvällisyydellä ja teen samanaikaisesti monia muitakin asioita. Sitä se vanhuus teettää!

Keväällä aloittamani teksti kertoo, että silloin luin Karjalan historiaa ja taisin nähdä siitä untakin.

Kuva 29.8.2014. selasin ja ihailin 2-vuotiaan toimeliaisuutta ja innostusta, joka jatkuu nyt 10 vuotta myöhemmin

 

  30.4.2024

Taas uusi aloitus. Jätin edellisen valmiin blogipostaukseni julkaisematta. Teen niin toistaiseksi, mutta ehkä jonakin päivänä voin siirtää sen ja ehkä muutkin aloittamani blogialustalleni. Syy on yksinkertaisesti omassa mielentilassani, joka alkoi taas kerran kyseenalaistaa kaikkea tekemääni. Ajatelkaa, vanhat ihmiset ovat myös usein herkkiä ja kaipaisivat tukea. Olemme kulkeneet elämämme läpi kovan prässin läpi, joka tarkoittaa itsekseen ja yksin selviämistä.

Yritän lukea vaihteeksi enemmän. Tulee ainakin aika hyvin käytettyä. Ympäristöni pursuu lukemista, lukematta jääneitä, hutaisten luettuja kirjoja, papereita. Sekä painettuja kirjailijoilta, artikkeleita lehtien toimittajilta ja omiani. Mistä aion kirjoittaa seuraavaksi, on kuitenkin aina tuskallinen valinta, joka usein muuttuu vaikeaksi ja väsähdän. En muutenkaan ole jaksanut ottaa työn alle mitään vaativaa. Tosin olen aina sanonut oman kirjoittamiseni olevan helpointa ja vapaata, melkein tajunnanvirtaa. Kaiken lisäksi vuosien myötä olen tullut tutkineeksi paljon asioita, ettei monikaan juttu ole aivan vieras.

 

Olen aikanaan ostanut, kirja kerrallaan Viipurin läänin historian I-VI. Tässä eräänä päivänä aloin taas lukea sitä. Kirjat ovat painavia, joten niitä pitää lukea pöydän ääressä. Erityisesti nyt, kun ranteeni eivät kestä kovin painavia kirjoja. Jostakin syystä (on moniakin syitä) aloitin osasta III Suomenlahdelta Laatokalle. Kirjasarja ilmestyi kirja tai pari kerrallaan. Kirjasarja oli Karjalaisen kulttuurin Edistämissäätiön ja Karjalan Kirjapaino Oy:n suurhanke.

Oikeastaan tärkein syy aloittaa tästä osasta oli ajatus löytää kirjasta jotakin tekeillä olevaa sukukirjaamme varten, vahvistusta pariin tekstiin, jotka kirjoitan kirjaan. Ajoittuuhan sukumme alku juuri niihin vaiheeseen. Osa III luo katsauksen keskiajan ja uuden ajan taitteeseen ja päättyy suuren Pohjan sodan vuosiin eli silloin elettiin Ruotsin suurvaltakautta. Tarkastelun näkökulma on itäisen Suomen, Viipurin läänin alueessa.

Olen lukenut kirjaa kuin romaania. Olen edelleen vasta osan Viipurin Karjala rajamaakuntana 1534–1627 luvussa, jonka on kirjoittanut Kimmo Katajala. Olen liittänyt tekstin väliin joitakin muistilappuja kohtiin, joihin ehkä palaan myöhemmin.

Jotten aivan vieraantuisi bloggauksesta, niin tänään vapunaattona vähän siivottuani, koitti hetki aloittaa kirjoittaminen. Jos on tottunut kirjoittamaan, niin siitä ei pääse koskaan irti.  Ei ole tarkoituskaan. Joskus vain sekin tuntuu yllättävän vaikealta. Muistan, että samanlaisia hetkiä on ollut ennenkin. 

Kirjasta alkoi eteeni tulla asioita, joita olen aina silloin tällöin ajatellut.  Venäjän ja Ruotsin asukkaiden välillä oli jatkuvasti rajariitoja. Pähkinäsaaressa oli vuonna 1323 sovittu raja oli epämääräinen. Sopimusta oli myöhemmin 1400-luvulla uusittu parikin kertaa yhtä epämääräisesti. Kaiken lisäksi raja oli Ruotsin puolelta ylitetty useaan otteeseen, ja rajamuutokset alkoivat vakiintua väestön keskuudessa.  Erinäisten vaiheiden jälkeen asia siirtyi kokonaan valtakuntien väliseksi ja rajoja käytiin yhdessä läpi ja merkittiin1500-luvulle tultaessa. Rajahan oli mahdottoman pitkä ja ulottui halki Suomen.

Rajaseudut olivat lisäksi levottomia, asukkaat riitelivät nautintarajoistaan, tehtiin hävitysretkiä, käytiin valtioiden rajankäyntejä, poltettiin taloja ja ryöstettiin viljoja tiloilta ja tapettiin ihmisiä. Kuningas Kustaan edustajat ja Venäjän suuriruhtinaat neuvottelivat ja syyttelivät toisiaan. Asioita suurennettiin ja oltiin lähes sodassa. Rajan valvonta oli mahdotonta. Kuulostaako tutulta? Tosin tässä tapauksessa myös karjalaiset ja savolaiset olivat napit vastakkain. Päättäjät tapasivat rajatarkastuskokouksissa vuoroin Novgorodissa, Tukholmassa ja Viipurissa, mutta nämäkään eivät auttaneet. Rajan yli tehtiin molemmin puolin jatkuvasti ryöstö- ja hävitysretkiä.

Sitten astuin kirjan seurassa Siestarjoella olevalle maakaistaleelle Äyräpään kihlakunnan ja Kuivaisten Pogostan välillä. Ko. aluetta kutsuttiin silloin riitamaaksi. Siestarjoen eteläisin kohta sijaitsee Ollilan ja Kuokkalan kylän tienoilla ollen aikoinaan Suomen kaakkoisin paikka.  Rajajoki jokena lähtee Karjalankannaksen länsivaiheilta ja on kokonaista 85 kilometriä pitkä. Olin aika lähellä, kun viimeisen kerran kävin Venäjällä kesäkuussa 2019. Toki olen ollut siellä aiemminkin. Vanhempani olivat alueella jatkosodan aikana 1941–1944. Minun käyntini siellä jäänevät tähän. Onneksi pääsin käymään monta kertaa vaikken tarpeeksi.

1500-luvun alkupuolen jälkeen on tapahtunut paljon. Inkeriläiset karkotettiin alueelta, Pietari perustettiin. En voi mitään sille, että aihe menee tunteisiin, vaikken pysty enää tavoittamaan mennyttä muuten kuin lukemalla ja siitä kirjoittamalla. Ja ajattelemalla ja käyttämällä mielikuvitusta.

Vuonna 1555 rajariidat puhkesivat sodaksi. Suomen aatelin sotavoimat oli kerätty Viipuriin, rajan vartiointia ja turvallisuutta oli parannettu, varustuksia oli vahvistettu. Odotettiin venäläisten hyökkäyksiä. Kun sitten venäläiset hyökkäsivät, niin ko. aateliset lisäsivät tarinaan, että asialla oli kolme tai neljä suurta sotajoukkoa tai jopa 30 lippukunnallista sotaväkeä. Puolustajat menestyivät, koska sata ruotsalaista sotilasta vastasi tuhatta venäläistä. Sotatarinat ovat myöhemminkin paisuneet sekä meillä että jo aiemmin muuallakin samalla tavalla.

Oikeita hyökkäyksiä tapahtui mm. Äyräpäässä lähinnä Venäjän rajaseutujen talonpoikien toimesta, jotka polttivat taloja lähinnä rangaistakseen vastapuolen ryöstelyretkiä. Tuohon aikaan käytiin myös kuuluisa Joutselän taistelu, jota olen joskus ihmetellyt. Siihen liittyi taitavaa suomalaisten taistelutaitoa!  Kuvaus taistelusta löytyy linkin (taistelun nimi) takana.

Kaikkea muutakin tapahtui eri puolilla rajaa, Kustaa kuningas (myöhemmin Kustaa Vaasaksi nimitetty) oli helisemässä. Kun ruotsalaiset yrittivät valloittaa Pähkinälinnaa, Kustaan oli pakko matkustaa Viipuriin. Värikäs kuvaus hänen vierailustaan noin parituhantisen seurueen kanssa on tallennettu registuurassa olleiden kirjeiden päiväysten paikanmäärityksellä. Viipurin kaupunki oli kuninkaalle aikamoinen kokemus jo pelkästään vaatimattomien asumusten vuoksi, karja on ollut kaduilla, jotka täynnä sontaa. Kuningas joutui ohjeistamaan viipurilaisia monissa asioissa ja hän viipyikin alueella runsaan kuukauden verran.

Ja sitten taas sodittiin kunnolla. Jätän tarkemmat sotakuvaukset väliin. Koko se aika oli samanlaista nahistelua. Olen aina rakastanut elävästi kirjoitettua historiaa, lapsesta saakka. Kun historioitsija osaa kirjoittaa kuin itse olisi paikalla, niin en voi muuta kuin nauttia tekstistä. Sitä on vaikea siirtää omaan kirjoitukseen, mutta haltioitumiset ja lukemisen tunnekokemuksen voi siirtää.  Nykyajan sotia ei oikein voi verrata 1500-luvun sotiin. Kaikissa sodissa on kuitenkin mukana hävitys, tuska, muta, hiekka ja kuolema. Niitä ei tarvitsisi olla ja tapahtua, mutta osa ihmisistä, pääasiassa miehet tuntuvat tarvitsevan sotaa. Se on jo osassa ihmiskunnan perimää.

Rauhanneuvotteluihin joutui 1557 lähtemään muun Kustaa-kuninkaan valtuuttaman joukon mukana itse Mikael Agricola.

Oli aikakin, että kirjoitukseni jäi tähän kohtaan, sillä Mikael Agricolasta olen kirjoittanut usein ennenkin.

 

Talviunikuntoinen

En ole halunnut ajatella enää aikoihin, että elämä on pelkkiä velvollisuuksia.  Ajatus tuli mieleeni kaivaessani hetken loputtomia päiväkirja-, muistikirja- ja kalenterivarastojani. Huomaan niiden muuttuvan vähitellen rasitteeksi. Luin siinä samassa joitakin otteita, jotka jopa yllättivät minua.

5 vuoden päiväkirja oli hajanaisesti käytössä välillä 1993–2003. Se oli kymmenen vuoden aika, mutta noille merkitsemilleni vuosille olin merkinnyt muistaessani joitakin tapahtumia. Aina en ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaan. Samaan aikaan käteeni osui päiväkirja, jonka olin aloittanut keväällä 2004. Siitä tapahtumat jatkuivat.  Merkintöjä vilkaistessani ja niiden päättyessä ajattelin, että ehkä aloin toisaalta olla helpottunut raskaiden vuosien jälkeen. Edessä oli nyt uudenlaisia, selvitettäviä asioita. 

 

Ihminen unohtaa paljon asioita kiirehtiessään elämässä eteenpäin. Ajattelen, että en ole oikeastaan halunnut unohtaa lopullisesti. Siksi olen tehnyt muistiinpanoja, jollen ole ehtinyt kirjoittaa päiväkirjaa. Onneksi ihminen unohtaa ainakin nimenomaan vaikeita tapahtumia, koska ei voi niitä enää jälkikäteen muuttaa ja mahdollisesti kaunistaa paremmiksi.

Vuodet välillä 1998–2003 olivat todella raskaita.  Isäni kuoli keväällä 1999 oltuaan sairaalassa edellisestä syksystä saakka.  Äitini sairastui sairaalakuntoon jouluaattona 2002 ja kuoli keväällä 2003. Minulla oli koko aika aivan liikaa töitä, työmatka rasitti.  Asuin 100 kilometrin päässä vanhemmistani. Tyttärelläni oli nuori perhe. Kotonani alkoi aiempien parempien vuosien jälkeen olla omanlaisensa helvetti, jossa kaikki vastuu jäi minulle.  En voinut edes jakaa surujani kenenkään kanssa. Olimme, silloinen ystäväni ja minä muuttaneet kesällä 2000 Helsingistä omakotitaloon Tuusulaan, jossa olin asunut jo aiemminkin, mutta ollut kahdeksan vuotta poissa. Olimme nyt lähellä lapsiani.

Uudesta elämästä maalla alkoi suurista odotuksista huolimatta tulla vähitellen vaikeata. Viiden vuoden kirjasta luin, että sairastin vanhempieni sairastumis- ja kuolinaikojen välillä ja niiden jälkeen yllättävän paljon. Olen sen unohtanut. Tosiasia on, että silloin raahauduttiin sairaana töihin ja levättiin viikonloput. Toinen osapuoli alkoi usein tehdä entistä enemmän töitä kauempana, pois kotoa, jotta voisi juoda vapaasti. Lopulta se kaikki tuli kotiinkin ja stressaannuin entisestään. Vihamielisyys ja kiusanteko olivat jokapäiväisiä. Itkuni oli jokapäiväistä. Kaikki omakotitalon työt kasaantuivat minulle. Kaiken lisäksi yritin pitää elämäni negatiiviset asiat salassa, häpesin sitä, miten minulle oli käynyt.

Alakulo- ja masennusajat lisääntyivät, en saanut nukkua tarpeeksi. Koko elämäni alkoi olla sellaista, mitä en halunnut sen olevan. Vain luonnonkauneuden seuraaminen piti minua hengissä ja siitä iloitsin. Aloittaessani uuden päiväkirjan keväällä 2004 kaikki oli jo pitkällä hajoamassa. Ilo oli kadonnut. Työ oli minulle tärkeä kiinnekohta elämään. Tosin totesin, että töissä ihmisellä on rooli, joka helpottaa. Kotona ei ole roolia vaan on täysin paljaana. Puutarhatyöt auttoivat myös jonkin verran. Olin oikeasti masentunut ja toivoton. Jätin perhejuhlia väliin.

Olisiko pitänyt puhua muille läheisille ja ystäville enemmän?  Kirjoitan kyllä puhuvani, jopa liian paljon. Tässä tulee mieleeni, että joskus myöhemmin monelle kaikki tuli lähes yllätyksenä. Toisin sanoen, on turha kuvitella, että läheiset ihmiset kuuntelevat meitä vaikeuksissamme. Ehkä kuulevat, mutta eivät ymmärrä tai halua ymmärtää ja tuntea.  Sen tajusin vasta vuosia myöhemmin. Ihmiset ovat usein välinpitämättömiä läheisistään. Monilla on omia ongelmia eikä aika riitä muiden kuuntelemiseen tai ymmärtämiseen, osallistumiseen, empatiaan ja keskusteluun. Siksihän minä kirjoitan. Joskus aiemmin en edes ymmärtänyt, että oikeastaan se on ollut koko elämäni ajan selviytymiskeino. Olen tarttunut siihen lujaa varsinkin silloin, kun on ollut vaikeinta. Vuosien myötä aloin ottaa sen tavaksi ja suositella sitä kaikille muillekin.

Kirjoittaessani päiväkirjaa pohdin usein myös, miten vanhempani kokivat vanhenemisen. Hekin olivat avioliitostaan huolimatta aika yksin itsensä kanssa ja tuskin puhuivat siitä toistensa kanssa. Minä olin tuossa vaiheessa vasta noin 57-vuotias. Nyt myöhemmin olen ajatellut usein myös muita heidän elämänvaiheitaan ja vaikeuksiaan ja sitä, miten ne saattoivat vaikuttaa meihin lapsiin.

Talvikin yritti tulla 30.10.2024, mutta  meni nopeasti ohi

Nyt on marraskuun harmain aika. Olen oppinut pitämään tällaisesta ajasta. Oli täysin sattumaa, mitkä päiväkirjat osuivat käteeni muistuttamaan jostakin ajasta, josta opin paljon. Se olisi silti saanut jäädä väliin. 

Jatkan kirjoitustani pari päivää myöhemmin.

Minun oli pakko irrottautua palaamisesta tuohon aikaan ja lopettaa lukeminen. Aloin voida pahoin. Meillä itse kullakin on varmasti aika vähän sellaisia ystäviä, joiden kanssa voimme pohtia elämämme vaiheita, melkein kuin tutkia niitä ymmärtääksemme ne. Silloin nuorempana olisi ollut enemmän kuin nyt, ainakin tuttuja, mutta vasta nyt ymmärrän, että suurimmalla osalla ihmisistä on tunnelukko, monet aiheet ovat oikeastaan kiellettyjä. Jos ystävä alkaa kertoa niistä, vastapuoli sulkeutuu ja alkaa ajatella ehkä omia asioitaan eikä pysty keskittymään toisen huoliin eikä edes kertomaan omista vastaavista ongelmistaan. Ihmisen joustavuus on koetuksella. Meitä estä myös häpeä ja se, miltä ehkä näytämme muille. Ongelmiaan paljastava ihminen on muille ongelma, rasite, joka on paras mitätöidä. Jokaisella pitäisi kai olla oma keskusteleva terapeutti!

Ihmisen on melkein pakko avautua joissakin elämäntilanteissa, kunnes paremman ajan koittaessa hän sulkeutuu. Kaikki eivät osaa koskaan avautua. Kulissien on pidettävä. Kun joku avaa omat kulissinsa, hänet jätetään helposti yksin.

Muuten, olen usein viime aikoina pakoillut läppärini avaamista. Tänään nostin sen ruokapöydälle. Aikomukseni oli kyllä aloittaa jälleen kerran täysin uusi teksti, mutta näin kävi, että jatkoin muutama päivä aiemmin aloittamaani kirjoitusta.  Oletan kammoni johtuneen monesta asiasta, joita on ehkä liittynyt juuri tähän vuodenaikaan ja aiheuttanut minulle stressiä ja ahdistusta, jotka ovat myös olleet sairauteni taustalla, ja jotka ovat aina myöhemminkin aktivoineet sen,

Vaikka pidän marraskuun pimeistä päivistä ja hiljaisuudesta, niin yritän olla eri tavoin hissukseen. Olen monta kertaa alkanut kirjoittaa terveysasioistani, mutta en sitten jatkakaan. Päätin kirjoittaa niitä vain päiväkirjaani. Olen ollut koko tämän vuoden puolikuntoinen, ensin nivelreumani aktivoiduttua. Kun nyt olen kipujen kaikottua saanut olotilani sen osalta hyväksi, niin vasen jalkani (sääri polvesta alaspäin), joka oli jäänyt sivuun isompien ongelmien taakse, alkoi oireilla. Kaaduin terveyskeskuksen edessä 4.4. mennessäni lääkärille ja venäytin jalkani.  Muistelen kirjoittaneeni siitä sen tapahduttua. Nyt hoitelen sitä kaikessa rauhassa. Lumeton marraskuu, talviunien aika ja hiljaisuus sopivat minulle hyvin.  

Tänään pihaa putsataan.

 

Analyysia isästä ja minusta

En pysty nykyään julkaisemaan yhtäkään tällä välin aloittamaani blogipostausta. Syitä on monia, vahvin on ehkä esille työntynyt vanha pahe tai ongelma, alemmuudentunne, jolle on tietenkin tässä iässä entistä enemmän syitä. En aio todellakaan purkaa tätä solmua teille.

29.10.2024

Sen sijaan kirjoitan niitä näitä. Huolimatta itseni aliarvioinnista ja morkkaamisesta olen tehnyt nyt kaikenlaista, kaikkea sellaista, mikä on pitänyt minua ennenkin pinnalla monen muun asian lisäksi. Onhan niihin asioihin kuulunut jo 16 vuotta blogin kirjoittamista!

Ihmiselämässä on aivan liian paljon asioita, joita kannamme lapsuudesta asti. Jonakin päivänä se kaikki tavara tai taakka tuntuu liialliselta. Silloin on ehkä hellitettävä.  Vähän. Tässä iässä monet tapahtumat ja asiat loksahtavat omalle paikalleen tiedon lisäännyttyä.

Näiden oivallusten vuoksi minulla on edelleen aika monta tekstiä tekeillä, kesken. Saatan julkaista niitä tai osia niistä myöhemmin edelleen blogipostauksina. Kirjoittaminen vie usein kovin pitkälle, johtaa uusiin asioihin, löytää uusia, yllättäviäkin yhteyksiä. Tiedän, että tämä n kaltainen ajattelu ei kiinnosta kovin monia, mutta enhän kirjoita siksi vaan omaksi ilokseni.

Isä 1930-luvun loppupuolella ehkä 1937

Yllättäen viime vuoden puolella sain yhteyden kolmanteen serkkuuni isäni puolelta. Emme ole vielä tavanneet, mutta tunnemme, että meillä on paljon yhteistä. Isäni isoisällä Kalle Kustaa Heikinpoika Siukolalla s. 1851 oli yksi veli ja yksi sisar. Nuorin sisaruksista oli Maria Wilhelmiina, joka syntyi 1866 siellä samalla kotitilalla Rengossa, missä isäni, hänen isoisänsä ja minäkin olen elänyt lapsuuteni. Maria Wilhelmiina avioitui 20-vuotiaana 1886 Lopen Läyliäisten Ali-Suivalan vanhimman pojan, maanviljelijä Juho Oskari Juhonpoika Örnin kanssa s. 1854.  Perhe vaihtoi sukunimensä Vainioksi ja muutti 21.4.1900 Nurmijärvelle. Perheeseen oli syntynyt siihen mennessä kuusi lasta, nuorin seitsemäs syntyi Nurmijärvellä.  Myöhemmin 1902 perhe muutti Elimäelle, mikä alue on nykyään Kouvolaa. Sieltä jälkeläiset levisivät muualle Kymenlaaksoon, muualle Suomeen, Pohjoismaihin ja muualle maailmaan. Sukutaulu on mittava ja täynnä merkittäviä ihmisiä, opettajia, taiteilijoita, lakimiehiä, lääkäreitä. Isäni on tuntenut joitakin heistä, koska hänen valokuvansa 1980-luvulta löytyi ko. henkilön äidin (isäni pikkuserkku) valokuva-albumista. Oletettavasti se on ollut aikaa, kun isäni kulki sukututkijaserkkunsa vanavedessä, kun he yrittivät perustaa Nikkilän sukuseuraa.

Oli jotenkin jännittävää kohdata valokuvassa oma isänsä samojen kiinnostuksen kohteiden parista kuin omani ovat. Hän ei koskaan tiennyt varmasti, että minäkin kiinnostuisin.  Ehkä hän silti aavisti. Lapsuudessa hän opasti minua karttojen, luonnon, historian ja kirjoittamisen pariin. Ne veivät lukemisen lisäksi minua eteenpäin. Monissa muissakin asioissa hän on tullut mieleeni. Ajattelin aikanaan, miksi hän oli niin vaatimaton, vaikkei ollut sitä oikeasti luonteeltaan. Hän pysytteli monissa asioissa keskellä, hoiti sihteerin tehtäviä ja oli ollut asioihin johtava voima. Hän ei halunnut mitään kunnianosoituksia. Sitähän minäkin olen tehnyt koko ajan, ollut talteen kerääjä, sihteeri ja yrittänyt innostaa muita.  Valokuvaaminen oli hänelle kuten minullekin dokumentointia. Kaikkea hän ei ehtinyt tehdä. Elämä ei riitä, niin minusta tuntuu nyt. Sitä voin pohtia myöhemmin lisää.

Mainitsin sanan vaatimaton, sillä sen vaikutelman saattoi isästäni saada. Etukäteen antamiensa ohjeiden mukaan, hän ei halunnut siunaustilaisuuteensa yhtäkään vierasta ihmistä. Moni olisi halunnut tulla, hän oli ollut paikkakunnallaan tärkeä ihminen.  Minäkin pahastuin siitä.  Muiden puolesta. Hän vain häipyi tuntemattomuuteen 80-vuotiaana.

Vaikuttivatko hänen sotaretkensä, haavoittumisensa ja sotainvaliditeettinsä hänen mielenmaisemaansa ja tunteisiinsa?

Yllättäen minun on palattava aiemmin kirjoittamaani tekstin alkuun. Oliko isälläni  samanlainen alemmuudentunne kuin minulla huolimatta kyvykkyydestämme monissa asioissa. Siirtävätkö vanhemmat lapsiinsa piilossa olevia luonteenpiirteitään vai ovatko ne jo geeneissä.  Muistan isän enemmänkin ankarana isänä, jota piti vähän pelätä ja varoa varsinkin, kun tulin murrosikään. Olin vanhin lapsista ja isäni koki lapsen kasvun aikuiseksi ensin minun kauttani. Muistan monta pientä konfliktia, varhain ja jopa myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä. Ne saattoivat ravistella itsetuntoani ainakin murrosiän alkaessa. Minun oli laitettava kova kovaa vasten, taisteltava. Jälkikäteen ajatellen, ymmärsin, että isäni oli silti puolellani ja ymmärsi minua, mutta kasvatus oli hoidettava.

Myöhemmin hän halusi jättää minulle tärkeitä asioita, mutta elin aikaa, jolloin sanat eivät jääneet päähäni. Valokuvista taistelin ja keräsin tärkeitä kirjeitä talteen hänen kuoltuaan. Kuljemme kukin oman tiemme.

Nämä samat asiat pohdituttavat monia varsinkin siinä vaiheessa, kun vanhemmat ovat lähteneet muille leveysasteille.  Olen yrittänyt kaivaa molempien vanhempieni mielenmaisemaa enemmän kuin yleensä kukaan. Minulle he elävät edelleen.

Olen pian saman ikäinen kuin isäni kuollessaan. Ajatukseni tänä syksynä ovat olleet erityisen paljon vanhemmissani. En yhtään ihmettelisi, että he vierailisivat luonani, unissani ainakin. Koen olevani todella yksin kaiken historiani, sukujeni historian, vanhempieni historian ja omani kanssa.

Olen muutenkin yksin ja tunnen joskus itseni arvottomaksi, huonommaksi kuin muut. En ole koskaan kerjännyt kiitoksia enkä arvostusta, saan sitä itseltäni pelkästä toimimisesta ja pärjäämisestä, mikä riittää. Illalla ajattelin Minni-kissan hypätessä kainalooni sängyssä, miten paljon iloa pienen kissan läsnäolosta on. Hän tietää, milloin tarvitsen häntä viereeni, on sitten päivä tai yö.  Siis en ole yksinäinen.

Tämä vuosi on ollut terveydellisesti vaikea, mutta tunnen meneväni parempaa kohti. Mikään ei kaada meitä vahvoja ihmisiä. Ajattelin niin eilen, kun kävin vaihdattamassa talvirenkaat. Kaiken lisäksi olin ostanut uudet ja vaihto tehtiin korjaamossa, jossa olen pian 20 vuotta käynyt. Aika oli sovittu aiemmin, mutta en voinut kuvitella, että ensi lumet ja jäät tulivat ikään kuin kiusakseni väärään aikaan. Yritin hillitä inhottavaa suunnitteluani (perua korona-ajoilta), jossa ajattelen etukäteen asioita ja mitä kaikkea voi tapahtua. Ajoin jäisillä teillä kesärenkailla ja seikkailin vielä kävellen jäisellä rinteellä, kun odotin työn valmistumista. Kotiin tultuani en sitten jaksanut enää mitään. Mutta ei tarvitsekaan.

Olen muuten kirjoittanut vanhemmistani vaikka kuinka paljon blogipostauksia. Tässä linkki erääseen, jossa kirjoitin isäni harrastuksista (Isän esimerkki 13.11.2019). Ehkä nykyään sovellan asioita,

Hyvää isänpäivää omalle isälleni siellä jossakin ja kaikille muille isille!