Huhtikuun kiireitä ajatusten lomassa

Aloitan uuden postauksen purkaakseni ajatuksiani tästä hetkestä ja toki monesta muustakin hetkestä. On 19.4. sunnuntai. Isäni syntymästä on tänään kulunut 108 vuotta. Hän oli kuollessaan 80-vuotias. En aio nyt kirjoittaa aiheesta enempää paitsi lähettää onnentoivotukseni sinne toiseen ulottuvuuteen, jossa voin kuvitella hänen olevan. Pitää paikkansa, että nyt lähes samanikäisenä alan yhä useammin ajatella kuolemaan liittyviä asioita. Vanhempien kuolemat liittyvät todella läheisesti meidän omaan historiaamme ja yrittävät nousta pinnalle syvältä muistoissamme. En vielä hahmota sitä, miten käsittelen niitä. Tosin olen niistä jo kirjoittanut aiemminkin.

 

14.4.2026

Minni-kissa roikkuu lähes kiinni minussa oltuani eilen poissa useita tunteja. Hän on toipunut vatsataudistaan hyvin ja iloitsi kotiin saapuessani. Hetki sitten hän asettui näppäimistön päälle ja yritti tunkea syliini, mutta asettui lopulta nukkumaan hiireni päälle selkä kiinni läppärissä. Minni täyttää näinä päivinä 10 vuotta. Yksi sanoi häntä vanhaksi ja toinen nuoreksi. Hän on edelleen ketterä ja leikkisä. Jätin eilen koko päiväksi parvekkeen oven auki, että hän voisi viettää osan aikaansa siellä. Olisiko hän huolissaan minusta, kun minäkin olen huolissani hänestä?

Minni 21.4.2026

 

Eilinen Markkulan sukuseuran kokous meni mukavasti, vaikka itse tunsin olevani todella väsynyt ja jopa erityisen epävarma itsestäni. En jaksa tällä kertaa heti kirjoittaa pöytäkirjaa vaan lykkään sen myöhemmäksi. Kokouksen jälkeen meillä oli hautausmaaseminaari, jossa käsiteltiin kuolemiin ja hautauksiin liittyviä hakemistoja. Ne olivat pääosin minulle tuttuja. Kiertelin 2010-luvulla hautausmaita ahkerasti ja liityin yksityiseen Suomen kirkkoja ja hautausmaita Facebook-ryhmään, jonne liitin kirkkojen ja hautojen valokuvia. Ryhmään kertyneestä aineistosta kuten hautakivistä perustettiin sittemmin sivusto https://www.suomenkirkkoja ja hautausmaita, jonne kerättyjä kuvia siirrettiin ja järjesteltiin. Mukaan oli liittynyt intohimoisia koko hautausmaan kuvaajia ja ryhmässä on nykyään lähes 13.000 jäsentä ja kuvia lienee yli miljoona.

Palattuani kotiin olin todella väsynyt. Nukuttuani yön välillä valvoen, olin aamulla jälleen päänsärkyinen. Olenkin päättänyt, etten lähde ensi lauantaina Sirkiän sukukokoukseen, jollen ala voida paremmin. Välillä minusta tuntuu, että tämä on elämän ja kuoleman kysymys.

Nyt on jo menty viikko eteenpäin ja on lauantai 25.4. eli jos kaikki olisi mennyt kuten oli alun perin tarkoitus, olisin jo matkalla Riihimäelle Marjaa hakemaan ja sitten Raisioon. Mutta kuten päätin, ilmoitin jo viikolla, että emme tule sukukokoukseen.  Viikon aikana olen moneen kertaan kiittänyt päätöstä.

Totesin myös, että minun on pakko rauhoittaa jotakin osaa elämästäni. En edes ole kirjoittanut mitään, en edes päiväkirjaani, koska tunsin olevani aivan loppu.  Lisäksi alkuviikkoa värittivät Metan nimissä tulevat huijaukset, joiden selvittämiseen jouduin käyttämään energiaani. Keskiviikkona ystäväni Marja eli Malla oli tulossa valmistelemaan kanssani esitystään ensi viikon Helsingin Kuolemajärvikerhossa. Aamupäivän tein meille ruokaa (siskonmakkarakeittoa) ja pyöräytin mustikkapiirakan.  Kun olimme syöneet, aloitimme puurtamisen. Työskentelimme myöhään ja olin sen jälkeen mahdottoman väsynyt. En edes jaksanut laittaa kutsua kerhon tilaisuuteen. Torstaina oli jo vähän pakko hoitaa asia kuntoon.

Olen jatkuvasti valittanut reisikivustani, joka on vaikeuttanut kävelyäni ja rajoittanut menojani. Torstain ja perjantain välisen yön nukuin paremmin kuin koskaan, sanoinkin, että nukuin 12 tuntia. Sen jälkeen jalan tilanne on helpottanut huomattavasti. Paraneminen vaatii ilmeisesti pitkiä unia ja elämän rauhoittamista, mikä on ollut minulle vaikeata. 

19.4.2026 Minni näppäimistön päällä

sunnuntaina 26.4.2026. Talvi yritti tulla uudelleen viime yönä.  Heräsin puoli kahden aikaan. Lunta oli tullut jo sitä ennen. Tuuli oli kovaa ja on sitä edelleen nyt aloittaessani kirjoittaa klo 10.26. Uni on nyt minulle terveyssyistä hirveän tärkeää, mutta mieleeni tuli taas eräs asia ja se valvotti minua pitkään. Olin muistaakseni ajatellut samaa asiaa viime vuonna tai jo aikaisemmin ja yrittänyt selvittää sitä mielessäni.  Kysymyksessä oli vappu vuonna 1971. Silloinkin satoi lunta kuten usein vappuna. Nyt koko tarina pakotti minut lopulta nousemaan ja kirjaamaan sitä ylös. Ajatuksista heräsi uusia ajatuksia pohdittavaksi. Kysymyksessä on rakkaus, muutot maasta toiseen, takaisin kotimaahan, muutto uudelleen ja niin edelleen. Isovanhemmat, lapsen syntymä, ikävä, surut, pelot, nuoren ihmisen itsevarmuus ja taas rakkaus perheeseen ja lapseen.  Silloin en tajunnut, että minulta jäi paljon väliin enkä ymmärtänyt elämästä puoliakaan. Kiitän kaikkia osallisia etenkin heitä, jotka ovat jo kauan sitten siirtyneet taivaaseen.

Nyt aion kirjoittaa tuosta ajasta oman kertomukseni, johon puran ajatukseni ja tunteeni ja etsin niitä harvoja kuvia, joita silloin otin. Päiväkirjani ja kalenterini niistä ajoista joko puuttuvat  tai ovat useissa vihoissa pieninä muistiinpanoina. Kirjeitäkin löytyy. Sain kirjattua summittaisen aikajanan ja joitakin tapahtumia kirjoitettua ylös.

Tästä tulee auttamatta mieleen, että oma elämänkerta odottaa purkautumistaan. Juuri nyt se uhkaa jättää tekemättömät työni alleen. Tämä kaikki vaatii minulta malttia ja hyvä olotila olisi myös hyvä juttu. Väsymys on usein liian voimakas.

Tänä aamuna myös toinen kokemus/tapahtuma alkoi vaatia kirjoittamista. Se lähti aamulla Hesarista lukemastani lauseesta ”Kuin pommi keittiön pöydän alla”. Sellainen on ollut lapsuuden ja isäni kuoleman jälkeen myös oman syntymäperheeni pöydän alla. Kirjasin sen uuteen vihkoon, koska en vieläkään ole saanut Moleskinea ostettua. Punainen vahakantinen vihko sai kelvata.

Mutta nyt käyn töihin. Mallan pari kuvaa odottaa skannausta ja PowerPoint kuvien järjestelyä, samoin sukuseuran pöytäkirja pitäisi kirjoittaa ja ottaa yhteys erääseen henkilöön. Jollei sitten taas väsymys iske, huomenna ja tiistaina ovat ne pahimmat päiväni.

Huhtikuun viimeinen päivä. Räjähtänyt olotila. Ylös noustessani olin todella väsynyt. Mitä oikein enää edes yritän. Mutta voiko ihminen luopua kesken kaiken? Mitä kaikkea yritän keksiä itselleni ja ehkä muillekin selitykseksi. Jo naamastani ja varmaan koko olemuksestani näkee, että olen loppu, vanha raakki.

29.4.2026

 

Eilinen kerhoilta Karjalatalolla meni aivan ok. Malla osasi asiansa suvereenisti. Vaikka olimme pohtineet esitystä monissa keskusteluissa aiemmin ja vielä hänen tultuaan luokseni ennen Helsinkiin lähtöä, oli vaikeaa saada kuvia tarinan mukaan järjestykseen PowerPoint-esitykseen. Tilaisuuteen tuli yllättävän paljon kuuntelijoita. Haimme vielä S-marketista pari limupulloa ja pahvimukit mukaamme ja kuljeskelimme Karjalatalon edustalla olevalla kalliolla. Tuomipuissa oli jo isot silmut. 

Kuljetin Mallan avuksi esitystä ja pyysin anteeksi, että välillä aloin määräillä häntä. Hän oli kirjoittanut avukseen hienon käsikirjoituksen ja sanoinkin hänelle, että hän olisi voinut vain puhua pelkkien kuvien mukaan, koska hän tunsi sukunsa tarinat tarkkaan. Kysymyksessä oli hänen sukunsa evakkomatka 1944 ja sen jälkeiset tapahtumat. Hän oli osallisena kaikissa sen vaiheissa. Perheyhteydet olivat erittäin tiiviit ja läheiset.

On vielä paljon asioita, joita voisimme Kuolemajärvikerhossa käydä läpi. Yritän pinnistellä, vaikka olen jo monille sanonut ja kirjoittanut täälläkin, että en enää aina oikein jaksaisi suunnitella. Tiedän, että kaikilla on tarinoita, useimmilla meillä toisen käden tarinoita. Omatkin elämätarinat odottavat ja monilla olisi niissäkin kertomista.

 

Kuten olen usein maininnut, minulla painaa nimenomaan oman elämäkerran kirjoittaminen. Itse asiassa olen aina kirjoittanut sitä blogipostauksissani muiden tekstien lomassa. Kaivamistyötäkin on siis edessä.  En ole onnistunut rauhoittamaan elämääni, että pääsisin kunnolla aloittamaan työskentelyn. Ehkä en onnistukaan. Hampaasta irtosi jälleen viikonloppuna paikka, terveyteni herättää kysymyksiä, silmälääkärille pitäisi mennä. Yhden ihmisen elämä on aivan liian täyttä koko ajan, ettei vaikeuksien välissä tuskin ehtii hengähtää. Kaiken lisäksi vielä on pöytäkirja kirjoittamatta ja muutama muukin teksti. Onkohan aina kevät ollut näin kiireitä täynnä kuin nyt. 

Hyvää vappua ja alkavaa toukokuuta kaikille lukijoilleni! Yrittäkää kestää. Ja anteeksi kaikki kirjoitusvirheet!

 

Ajattelen, mietin, pohdin, suren ja teen

9.4. torstai. Aamulla herätessäni aurinko paistaa yleensä keittiön ja olohuoneen ikkunoista sisään ja paljastaa, kuinka pölyistä kotonani on. Koska minulla on ollut tärkeämpää tekemistä seuloessani tavaroitani ja hävittäessä papereitani, en ryhtynyt heti siivoamaan paitsi pyyhin joitakin keittiön kaapin ovia. Huvittavaa!

14.4.2026 Jokilaaksossa

Otin sen sijaan taas yhden laatikon käsittelyyn tehdäkseni niihin merkinnän hävittämisestä tai muusta käsittelystä. Eteeni tuli jälleen omia vanhoja papereita, terveys- ja verotus- ja pankkipapereita, jotka lisäsin odottamaan siirtämistä hävitettävien listalle. Sitten osuin vanhempieni kuolemiin liittyviin papereihin. Niiden joukossa oli paljon tallentamaani sähköpostikirjeenvaihtoa sisarteni kanssa, koska asiaan liittyi selvitettävää ja keskustelua. Aikomukseni oli kai jossakin vaiheessa kirjoittaa siitä ajankohdasta enemmän ja siksi säästin papereita. Nyt siivosin kansioita hävittämällä ylimääräisiä paperikopioita ja jouduin samalla ajatuksissani palaamaan siihen aikaan.  Aika vuosien 1999 ja 2004 välillä oli kauheata. Se välillä erotti ja toisaalta lähensi meitä ja vaikutti myös vuosia myöhemmin suhteisiimme. Tunsin silloin vielä itseni vastuulliseksi, koska olin vanhin. Sillä ei ollut oikeasti mitään merkitystä, ei ainakaan enää.

Samaan aikaan elin myös työelämässä raskaita vaiheita. Näyttää siltä, että ensimmäinen Moleskine- päiväkirjani alkaa 1.11.2004 eli silloin kun tuo vaikea vaihe oli ohitettu. Olen saattanut joskus blogipostauksissani kertoa kohtaamisistani kuolleiden vanhempieni kanssa heidän yrittäessään ohjata minua.  Olisiko sittenkin vielä olemassa aiempi päiväkirja? Koska päiväkirjoja on niin paljon, on ehkä aiheellista tehdä niistä luettelo. Tosiaan, vuoden 2004 kevään ja kesän vaiheista olen kirjoittanut kierrevihkoon alkaen 26.4.2004 ja tuosta Moleskinesta aloin säännöllisen kirjoittamisen. Voinko todella olla siitä varma?

 

Itse asiassa kirjoitin koko ajan myös erillisiä matkapäiväkirjoja ja erillisiin vihkoihin. Siis todellakin on melko tärkeätä tehdä lista, jossa ovat kaikki nk. päiväkirjani ja myös kalenterini.  Muuten kulutan aivan liian paljon aikaa etsimällä jotakin vihkoa tässä sekaisessa asunnossa. Työpäiväkirjani olen sentään lähes kaikki hävittänyt. Kuinka ihmeessä ehdin sellaisen tehdä?

Asiahan on niin, etten voi kertoa kaikista asioista avoimesti. Voin vain esittää, miten asiat ovat vaikuttaneet minuun ja miten kestän tätä loppuelämääni niiden kanssa.

Kun elää vanhaksi, ei välttämättä mistään jää paljon jäljelle. Kaikkea ei edes kestäisi enää, on pakko valikoida, minne jaksaa mennä ja olla. Näen naamastani ja olemuksestani, että olen kolmessa vuodessa vanhentunut paljon. 

30.1.2018 viittaan edellä mainitsemiini päiväkirjoihin. Tässä linkki https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/01/kuin-tahdenlentoja.html

Oikeastaan em. kirjoitus on myös ajankohtainen, koska siinä on jutun alkua ja lehtileikkeitä avaruuden valloituksesta ja vielä linkki toiseen blogiin.

Usein näyttää siltä, että olen jo kirjoittanut kaikesta, mutta kuinka saisin sen koottua kirjaksi? Jään jälleen kerran pohtimaan sitä.

12.4. sunnuntai. Edellisen tekstini jälkeen olen saanut paljon aikaan.  Perjantain aamupäivän siivosin ja sain puoli asuntoa hoidettua. Lauantaiaamuna imuroin loput. Tänä aamuna vaihdoin makkarin järjestystä, siirsin sängyn toiseen asentoon ja laiton sänkyvaatteet pesuun. Parveke on käsiteltävänä myöhemmin tänään.

Aurinko paistaa tänäänkin. Eilen ehdin tavata myös hyvän ystäväni ja kävimme syömässä Järvenpään Prismakeskuksen Puffassa, josta on siis muodostunut meillekin kuten myös tyttärelleni ja minulle yhteinen vakiopaikka. Lopuksi tulimme vielä minun luokseni kahville. Sää on auringosta ja lämpenemisestä huolimatta vielä aika raaka, joten emme ulkoilleet sen enempää. Enpä olisi paljon jaksanutkaan, viikon aherrukset ja edellinen, huonosti nukuttu yö painoi. Vietyäni ystäväni kotiinsa, olin melkein heti valmis nukkumaan. 

15.4.2026

Ajattelen, että minun pitää olla onnellinen omasta pienestä elämästäni ja olla välittämättä, milloin mistäkin päin tulevista ikävistä uutisista ja tai itseään uhkaavista tai mieltä pahoittavista asioista. Kannan yleensä aivan liian suurta huolta tulevista menoistani. ja oman itseni voinnista ja siihen liittyvistä asioista. Ne eivät ketään muuta kiinnosta kuin minua. Stressaaminen on pahasta.  En muista, että olisin aikoinaan niin paljon kiinnittänyt näihin asioihin huomiota. Tai ehkä olen unohtanut.

14.4. Eilen oli syntymäpäivänä. Yllätyin siitä, että sain mahdottoman paljon onnitteluja Facebookin ja erilaisten viestien kautta. Kukaan ei enää lähetä postikortteja. Sain sentään yhden, se tuli Irjalta Joensuusta.

Viime yönä nukuin tuskin ollenkaan. Minulle tutuksi käynyt paniikkistressi alkoi taas vaivata. Nyt olen kokenut inhottavaa stressiä kovin tutuksi tulleiden autoasioiden takia. Talvirenkaiden vaihto kesärenkaisiin. Olen jättänyt jo viime viikolla viestin autohuoltamolleni, mutta en ole saanut vastausta. Tänään soitin erääseen numeroon, jossa nuoret tulisivat pihalle vaihtamaan renkaat. Saankin renkaanvaihdon huomiseksi aamulla kello 8.30. Rauhoituin, mutta muuten tämä päiväni on ollut aika huono olotilani takia. Ilonpilkku oli, kun tyttäreni tuli koiransa kanssa pyytämään minua jokilaaksoon pikku lenkille. Ikävä kyllä oikea jalkani oli taas mahdottoman kipeä reidestä ja väsymykseni pohjaton. Oli loistava tilaisuus kuvaamiselle, mutta kun liike sattuu, niin siihen katkeaa myös innostus, ainakin osaksi. Tässä näin taas Trexanin aiheuttaman vaikutuksen kahtena alkuviikon päivänä. Nyt on aika valmistautua unen maille.

14.4.2026

Seuraavana aamupäivänä. 15.4. Renkaiden vaihto sujui nopeasti. Nuoret yrittäjät tulivat ajoissa paikalle ja vaihtoon renkaiden kantamisineen kului noin 25 minuuttia. Nukuin yöni vaihteeksi oikein hyvin. Jalkakipuuni olen joutunut ottamaan Buranaa, mutta eipä se ole paljon helpottanut. Kuten yleensä reumaan liittyvät kipuni, tämäkään ei tunnu, jos olen paikallani. Saatan olla rasittanut itseäni liikaa viime viikon siivoamisilla ja ylenpalttisella stressaamisella. Ja näitähän on vuosien mittaan ollut.

2.4.2016 Markkulan sukuseuran vuosikokous alkamassa Riihimäen lasimuseossa. Olen vasemmalla, keskellä  kokouksen puheenjohtaja Ritva Markkula ja silloinen sukuseuran puheenjohtaja Pekka Peltotalo

Lauantaina on meno Riihimäelle, jossa meillä on Markkulan sukuseuran vuosikokous.  Seuraavana lauantaina Sirkiän sukuseura viettää sukukokousta Raisiossa. Sinne onkin sitten pitkä ajo edestakaisin. Katsotaan, miten jaksan, jollei tämä jalkani ala voida paremmin. Pystyn kyllä ajamaan, mutta on kauheaa ontua ja ehkä tarvita sauvaa.

Olen varmasti monta kertaa maininnut, että minulla on monia muistikirjoja, joihin olen kirjannut asioita, joista haluaisin kirjoittaa blogipostauksissani. Myös sukututkimustarinoita riittäisi ja omat päiväkirjat. Joudun ehkä hillitsemään eli tekemään priorisointia sinne kesälle saakka.

Muistikirjoihin tekemäni merkinnät ja liittämäni lehtileikkeet yrittävät johdattaa minua taas lukemisen pariin. Sormet syyhyävät sekä kirjoittamiseen että lukemiseen.  Tällä kertaa suljen paksun muistikirjan, ainakin hetkeksi.

Minni syö 12.4.2026

17.4. perjantai. Valmistelin hetken papereita huomiseen kokoukseen. Nyt lienee viimeinen vuosikokoukseni sihteerinä Markkulan sukuseurassa, jos minut valitaan kokouksen sihteeriksi. Olen ilmoittanut jo pari vuotta vetäytyväni tehtävästä. Eilen vielä ajattelin, etten loppujen lopuksi pääsekään huomenna lähtemään Riihimäelle. Oma vointini on vain pahentunut joka päivä ja viimeiseksi siitä syystä, että Minni oli keskiviikon iltapäivästä kipeä. Olisiko hän syönyt jotakin itselleen sopimatonta, vatsa alkoi mouruta ja pahoinvoinnin saattoi nähdä hänen katseestaan. Syönti loppui. Vatsa kyllä toimi ja lopulta oksennus oli vain vettä. Tavallaan hän vältteli minua, tavallaan ei, koska kävi aina välillä kehräämässä vierelläni. Ihana kissaäiti. Yritin saada häntä juomaan vettä ja tarjosin ruokaa, mutta Minni tiesi, mitä tekee. Olin nukkumaan mennessäni huolesta kipeä, aamuyöstä heräsin ja kävin keittiössä. Minni tuli kerjäämään ruokaa. Nukuin vielä ja heräsin päänsärkyyn, mikä ei ole ollut viime aikoina kovin yleistä. Taas Burana. Minni oli entisensä. Aamukahvin jälkeen myös minun olotilani parani ja saatoin alkaa valmistella huomenna mukaan otettavia papereita.

On itse asiassa aika huvittavaa, että kirjoitan useimmiten näitä aamuajatusten kaltaisia tekstejä julkisesti. Toisaalta maailma on muuttunut aivan erilaiseksi siitä, mitä se oli noin 20 vuotta sitten, jolloin aloin kehittää itseäni uuteen elämään, joka koittaisi eläkkeelle jäätyäni ja jo ennen sitä. Tiesin, että elämäni tulisi hirveästi muuttumaan ja halusin kehittää muita puolia minussa. Ja kyllä ne kehittyivätkin uskomattomalla tavalla ja johtivat moneen uuteen asiaan. Mutta nyt on aika rakentaa uutta tiekarttaa. Olotilani on välillä niin tuskainen, että olen epätoivoinen siitä, etten millään ehdi, saati jaksa kaikkea. Muuten, nykyään ihmiset jakavat näitä aamuajatuksia pitkinä tarinoina Metan sovelluksissa, mikä joskus ei olisi tullut kysymykseen. 

Sukututkimus on ihana tapa kääntää ajatukset toiseen aikaan ja ihmisiin, jotka ovat eläneet silloin. Eilenkin iltapäivällä aloin taas pohtia aikaa 1800-luvun alkupuolelta ja osittain jo edellisen vuosisadan loppupuolelta. Hämäläisen kotitilani rippikirjan sivut pursuavat ihmisiä. Isäntäperheiden elämä vaikuttaa osin olevan todella vaikeaa, vaikka asiat eivät selviä rippikirjoista muuten kuin joistakin epäselvistä merkinnöistä. Vaikeudet heijastuvat lapsiin, tyttäret saavat aviottomia lapsia, on mielen häiriöitä. Jossakin vaiheessa talossa on lampuoteja, jotka tulevat yleensä kauempaa ja viipyvät lyhyen aikaa. Se kuvaa hyvin sitä, että isäntä ei ole täysin kykeneväinen hoitamaan vastuitaan. Perheiden jäseniä asuu paljon lähistön torpissa tai on renkinä kylässä tai muualla pitäjässä. Mitähän kaikkea voin saada pengottua. Juho Juhonpoika Siukola s. 1796 ja k. 1861 oli viimeinen tätä sukuhaaraa isäntänä ja jatkossa suku tilalla jatkui tyttären kautta.

No, edelliseen saa kulutettua aikaa, ehkä liiankin paljon, mutta otan sen rentoutumisena muista asioista. Niin kävi myös eilisen huolten päivän jälkeen. Näin jotakin unta isästäni. 

 

 

 

Kirpeän suloisia kevätpäiviä

Keväällä 1965 huhtikuussa täytin 18 vuotta. Äskettäin tajusin, että olinkin säilyttänyt kalentereitani ajalta 1964 eteenpäin. Tutkiessani vuoden 1965 merkintöjä, huomasin, että olin kirjannut pieneen tilaan kaikki sinä vuonna lukemani kirjat.  Samana keväänä kirjoitin kotiaineen: ”Millaisista kirjoista pidän eniten”.  Mainitsin siinä ensimmäisenä Victor Hugon ”Kurjat”, josta kirjoitin aineessakin paljon. Olihan kirjasta muodostunut ajan kuluessa tärkeä ja yritin siirtää sitä myös sisarteni tuntemaksi lukemalla sitä heille ääneen. 

 

Kaikki muutkin aineessa mainitsemani  kirjat olivat ranskalaisia, sillä lapsena lukemastani Victor Hugosta oli alkanut ranskalaisen kirjallisuuden ihailuni. Mainitsen myös Anatole Francen, Alphonse Daudetin ja tietysti Charles Baudelairen ja kirjoitan myös siitä, miksi arvostan heitä. Opettaja, suomen kielen opettaja Unto Pennala, oli alleviivannut useita kohtia punakynällä ja korjannut muutaman kohdan. Hän oli antanut arvosanaksi 9, mutta kirjoittanut myös, että käsialastani on paikoin vaikea saada selvää. Opettajamme Pennalan ajatukset eivät oikein koskaan olleet samansuuntaisia omieni kanssa, mutta se on toinen tarina.

Silloisen käsialani vuoksi en ole paljon lukenut omia päiväkirjojani siltä ajalta, mutta nyt yritin ottaa ajasta kiinni. Tuona vuonna en myöskään enää maininnut ihmisten ja ihastusteni nimiä. Joistakin kuvauksista tiedän ja muistan, ketä olen tarkoittanut. Silloiset käsialani ovat osa peittelyä, koska sisareni saattoivat lukea päiväkirjoja ja sitten kiusata.

Keskiviikkona 10.3.1965 kirjoitan tapani mukaan tajunnan virtaa monta sivua mm.

”Miten typerää istua koulussa ja oppia asioita, jotka on jo opittu sata kertaa. Olisi hiljaista, vain ajatus – sinä ja minä. Siis sekään ei kannata. Meitä pitäisi kehittää toisella tavalla. Kuinka moni opettaja tuntee minut? Tietää, että olen kirjahullu, Baudelaire-hullu, Borchert-hullu ja luen kaikki illat romaaneja? Vai onko se joku toinen minä? Tässä on jotain mätää ja haisevaa. Et sinä, en tarkoita sinua, rakas, tiedä ja tunne. Istut ja kuuntelet ja luulet olevasi viisas vastatessasi kerran tunnissa. Opettajasikin pitävät sinua viisaana, koska edes näytät jotakin älykkyydestäsi vastaamalla kysymykseen: ”Mikä etunimi oli Bonaparte-nimisellä erittäin kuuluisalla henkilöllä?”

Siinä taisin hypätä jo historian tunnille.

Jatkan vielä hetken, koska äskettäin taisin sanoa, ettei edes 1. maailmansotaa käsitelty lukion historian tunneilla.

” Joku istuu kuunnellen jännittyneenä ensimmäisestä maailmansodasta ja pohtii, menisikö taas kirjastoon ja lainaisi jotakin. Nyt ensimmäisestä maailmansodasta, mutta sitten tulee rauha eli rauhat ja ärsyttävä kello soi.

Kun kaikki on ohi. Kaikki. Silloin luetaan ikkunalle unohtuneesta kirjasta kuolleitten runoja. Peilissä on vihreät silmät ja ikkunasta pilkisti vahingossa aurinko. Äänet kohoavat ja laskevat harvinaisessa hiljaisuudessa. Tuntee olevansa suuri näyttelijä. Eräs joku, se en todellakaan ole minä, joka seisoo Aleksis Kiven pään edessä ja lausuu sille rakkaudentunnustuksiaan. Runot hyppivät rapuissa, ilmasta temmatut. Joku niistä on banaali, toinen hautaruno. Aleksis Kivestä likaiseen lattianpesuveteen. Se oli siivooja jossakin kaikuvassa käytävässä. Leijailevat askeleet. Runon siivittämät. Ulkona, takana lukkoon mennyt ovi ja satoja ihmisiä. Sinäkin.

Sitten oli ihan kaikki ohi. Aurinko vain paistoi iltapäivällä ja hymyili, mutta vain vähän.”

Tekstistäni ymmärrän, mitä tarkoitan. Käsialani lukeminen on minullekin vaikeaa ja vaatii aikaa. Yhteen paksuun vahakantiseen vihkoon mahtuu yleensä vain noin kahden kuukauden merkinnät. Lisäksi niitä voi yhdistää kalenterin merkintöihin, jotka kertovat, mitä kaikkea muuta olen tehnyt samoina päivinä. Jälleen kerran sanon ja kirjoitan, että oma historia on todella mielenkiintoista tutkittavaa.

 

Lukiessani voi aivan oikeasti palata sinne Hämeenlinnan Yhteiskouluun, rakennukseen, joka nyt on jo purettu ja tilalle on rakennettu uutta. Olinhan siinä koulussa oppilaana kahdeksan vuotta.  Keväällä 2016 vietimme 50-vuotisjuhlia, jossa tapasin monia koulukavereitani. Pääsimme jopa käymään koulussamme ja niissä luokissa, jonne päiväkirjani kirjoitukset sijoittuvat. 

Minua oli pyydetty pitämään esitys bloggauksestani.  Tein aiheesta PowerPoint-esityksen. Muistaakseni aloitin ensimmäisestä blogistani nimeltä Polulle kauas ja jatkoin tietenkin Unikkopellossa-blogilla. Tein meille myös yksityisen Facebook-ryhmän, jossa keskustelimme myöhemmin monista asioista ja jonne liitin kuvia myöhemmistä tapaamisistamme. Tänä keväänä luokat tapaavat jälleen Hämeenlinnassa kahtena päivänä. Ilmoitin jo, etten aio osallistua. Tänä keväänä minulle on tärkeintä selviytä kahden sukuseuran vuosikokouksesta

Kun lähdin koulusta 1966, en tavannut vuosien mittaan muita koulukavereitani kuin paria ystävääni. Yhteys syntyi yllättävän helposti vuosikymmenten jälkeen. Palaan toisella kertaa siihen, miten ystävällisesti teksteissäni suhtauduin koulukavereihini, vaikka tunsin silloin lukioaikana ja aiemmin olevani ulkopuolinen.

Pystyisikö tekoäly lukemaan päiväkirjani ja muuntamaan sen?

Tässä linkki blogiini, jossa kirjoitin kevään 2016 tapaamisesta https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/05/minne-viisikymmenta-vuotta-havisi.html

 

Tuosta hetkestä, jota kuvailin edellä, on kulunut jo yli 60 vuotta. Ajattelen nyt usein, että me olemme jo kadotettua ja pian kokonaan unohduksiin vaipuvaa sukupolvea, jonka kirjoituksia, sanomisia ja tekemisiä ei arvosteta. Ikäiseni, minua vuotta vanhempi maailman suurin herra tällä hetkellä on Donald Trump. Hän saa sanoa mitä tahansa ja suurin osa ihmisistä on hiljaa. Osa hyväksyy, osa epäilee, me tavalliset ihmiset emme ymmärrä ollenkaan, miten puolihullu saa huseerata ja määrätä melkein koko maailman asioista joutumatta vastuuseen mistään.  Normaalin (mikä on normaali?) ihmisen ajatusmaailman voi kuvitella olevan täysin erilainen, mutta kun tarpeeksi kauan kuuntelee Trumpia, niin voi olla, että hänen tapansa toimia ja puhua leviää myös tavallisille ihmisille. Meilläkin monet tuntuvat hyväksyvän hänet ja hänen ajatusmaailmansa.

Tänä päivänä kannattaa pysytellä entistä tiukemmin omassa kuplassaan ja varoa erityisesti, mitä kenellekin sanoo, jottei joudu tulilinjalle. Omissa pienissä kaaoksissakin on pitelemistä kuten olen huomannut.

 

 

Kaaosten keskellä

Maaliskuun viimeinen päivä, tiistaiaamu. Saan vihdoin edes aloitettua seuraavan postaukseni. Eräs teksti somessa sai minut ajattelemaan tilannettani nyt ja usein ennenkin. Kuljen jatkuvasti hurjasta epätoivon tunteesta toivon tunteeseen. Niiden välillä on mahdoton kirjo erilaisia tunteita. Monet niistä jopa estävät minut kirjoittamasta mitään, vaikka kirjoittaminen on yksi tärkeimpiä minua elossa pitävistä voimista.

Valokuvat metsistä, kasveista, puista ja eläimistä rauhoittavat mieltäni. Tämä kuva on lähimetsästä 22.5.2020

Sisälläni kuohuu, on kai aina kuohunut, mutta nyt se tuntuu tulevan entistä voimakkaampana. Ehkä.

Olen kerännyt elämäni aikana vähitellen ympärilleni ulkoisen kaaoksen. Olen toki karsinut siitä vuosien mittaan monia asioita. Silti en ole vieläkään saanut kaikkea turhaa hävitettyä, enkä saakaan. Ulkoinen kaaos on myös osa sisäistä kaaostani, joka on ainutlaatuinen. En ehkä ole tajunnut sitä siten, mutta se alkaa valjeta minulle, kunhan vain annan sen avautumiselle aikaa. Tuhlaan nimittäin aikaani vääriin kohteisiin. Päivittäin jään kiinni johonkin välimaastoon. Kun suunnitelmissani on tehdä jotakin, mennä jonnekin, juutun kiinni johonkin kaaosteni kulmista. 

selfie 13.10.2020 järven rannalla

Eilen maanantaina ryhdyin heti aamusta kirjoittamaan Markkulan sukuseuran hallituksen pöytäkirjaa. Meillä oli edellisenä iltana ollut etäkokous, jolloin olin tapani mukaan vauhdissa. Olen ilmoittanut aiemmin, etten jatkossa vuosikokouksen jälkeen ole enää käytettävissä sukuseuran sihteeriksi. Olen ollut siinä tehtävässä nyt 11 vuotta ja huomannut, kuinka rasittava se on tehtävänä. Sekin on lisännyt ulkoista kaaostani, pöytäkirjoja ja muuta materiaalia on kertynyt mappikaupalla. Siinä sivussa on kertynyt myös paljon hyvää sisäistä materiaalia, tietoa, osaamista, mukavia ihmisiä.

Sain tehtäväni tehtyä, kirjoitin pöytäkirjan ja valmistelin osalleni kuuluvaa materiaalia vuosikokousta varten. Joudun tehdessäni kaivamaan tiedot aiemmasta aineistosta (joka on osa ulkoista kaaostani) ja tietenkin on vältettävä virheitä. Valmistelin kirjeen saatteineen sisältäen edellisen vuoden pöytäkirjat tarkoituksena lähettää ne toiminnantarkastajalle.  Nyt olisin valmis lähtemään postiin ja samalla kauppaan.

Huomasin olevani jälleen hengästynyt kuin painajaisunen jälkeen. Olin myös todella väsynyt enkä loppujen lopuksi jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Ulkoinen kaaos ympärilläni tarttui molemmin käsin minuun. Siihen liittyy usein tai aina myös kodin siisteys, kissan hoito, ruokailu ja roskapussien keräily pois vietäväksi. Jossakin välissä on myös syötävä. Loppupäivä menikin sitten lepäillessä. Suljin läppärini enkä avannut sitä enää, vaikka tarkoitukseni oli aloittaa uuden postauksen kirjoittaminen.

En siis myöskään lähettänyt valmista materiaalia eteenpäin. Kysymys oli nyt yhdestä päivästä. Olen muutenkin aina inhonnut turhaa hätäilyä. Tekstien ja asioiden pitää antaa levätä, kirjekuori voi olla auki, virheet saattavat rauhoittuessa tulla mieleen.

Vanhenemisen mukana on tullut myös vaikeus hahmottaa aikaa, joka ikään kuin menee nopeammin. Toisaalta ihmettelen aina, miten viikko menee niin hitaasti, vaikka se oikeasti menee nopeasti. Ihmettelen, miten olen nuorempana selvinnyt ajan kanssa. Ehkä se selviää, kun ehdin lukea vanhoja päiväkirjojani.

Kun minulla on edessä jokin sovittu meno, niin aika ennen sitä on vaikea käyttää hyödyllisesti. Lasken matkaan kuluvan ajan ja alan odottaa lähtöaikaa. Olen aina osannut todella hyvin laskea matkaan kuin matkaan menevän ajan. En muista, että nuorempana olisin suunnitellut näin tarkkaan kuin nyt kaikki, lyhyetkin matkat menen sitten kävellen tai autolla.

Yksinkertaisesti, kaikkeen kuluu hirveän paljon aikaa, mutta todellisuudessa se kaikki on vain pieni hetki. Eikö olekin ristiriitaista?

11.5.2020

Kaiken lisäksi tuossa edellä olevassa ei ole läheskään kaikki. Seuraan koko ajan kaikilla aisteillani ympäristöä, kuulen kaikki äänet, näen säänvaihtelut, luen koko ajan, valokuvaan. Valitettavasti koen myös monella eri tapaa kotiympäristöni, jota yritän epätoivoisesti pitää siistinä ja järjestyksessä. Tässäkin jokaiseen kohtaan liittyy hirveästi sisältöä niin, että niistä kustakin voisin kirjoittaa kirjan.

Moni alkaisi mielellään neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä yksinkertaistaakseni elämääni. Se on aivan turhaa, tiedän kaiken, mutta en ehdi, vaikka pystyisin tekemään vielä senkin. Ajattelukin lisää aivojeni kaaosta. Elän joka tapauksessa aina hengästyttävän kiihkeästi.

Minussakin on varmasti aina ollut ADHD-piirteitä, joika me kaikki niitä omanneet, olemme ajan mittaan oppineet hallitsemaan ja tulemaan toimeen niiden kanssa. Kunhan ehdin tutkimaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani lisää, voin kirjoittaa aiheesta lisää.

Niin ja kirjoittaminen on aina auttanut purkamaan myös sisäisen ja jopa ulkoisen kaaoksen aiheuttamaa tuskaa.

keskiviikkona 1.4. No niin huhtikuu pääsi alkamaan. Omituisesti sanottu. Ajan kulkemista ei kukaan voi estää. Kirjoitin eilen tunteiden kuohunnasta. Tuollaisiin päiviin liittyy myös usein huonovointisuus ja huonosti nukutut yöt, jotka johtuvat perussairaudestani, lääkkeistä ja muista usein jopa tuntemattomista syistä. Sekä henkiset että ruumiilliset asiat ovat täydellisesti kietoutuneet toisiinsa. Samoin loppuelämäni epämääräinen pituus ja jokapäiväisen arjen tekemisten raskas paino. Ymmärrän nyt monta asiaa, joita en ymmärtänyt aiemmin. Ihminen on yksin tässä maailmassa. Vaikka meillä on ympärillämme elämämme aikana paljon erilaisia ihmisiä, niin loppujen lopuksi olemme yksin siitäkin huolimatta, että edelleen tunnemme, tapaamme ja näemme monia ihmisiä. En pysty selittämään tätä tunnetta. Iloitsen muista ihmisistä, mutten ole koskaan tavoittanut sitä jotakin, jotakin, jonka tavoitan tutustumalla itseeni ja kirjoittamalla. Näin on varmaan ollut koko elämäni ajan, mutta ymmärrän sen yleensä myöhemmin paremmin.

Kukaan ei ehkä edes ymmärrä, mitä tarkoitan. Arjen syvästä pahoinvoinnista, minut joskus irrottaa edes yhden ihmisen tapaaminen. Edes hetkeksi. Kumma kyllä sen jälkeen saatan tehdä taas jotakin, vaikkapa imuroida yhden huoneen lattian tai hävittää kasan papereita. Ihminen jaksaa yllättävän paljon, vaikkei ei edes itse usko jaksamiseensa. Kuitenkin se paljon, mitä olen tehnyt vaikka repimällä turhia papereita, työpäiväkirjoja, on loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jatkan näitä kaikkia asioita jälleen joku päivä myöhemmin.

ison myrskyn jälkeen, Alex ja mummi 13.8.2017

perjantai, pitkäperjantai. 3.4.2026. Parin tunnin päästä lapsenlapseni Alex tulee viikonlopuksi luokseni. Vanhemmat haluavat vapaan viikonlopun. Minulle tämä viikko kuten monet muutkin on ollut hurja. Viittaan aiempaan. Olen taistellut kaiken muun lisäksi vilustumista vastaan ja tänään tuntuu, että voitan taistelun. Kaikki viikon yöt ovat olleet vaikeita, lyhyitä unen pätkiä, tyhmiä, juuttuneita ajatuksia. Kun olen onnekkaasti nukahtanut, niin herätessäni tunnen Minnin takanani pitkällään täydessä unessa. Kissa on huolissaan minusta.

Meillä kaikilla on ristimme ja harvoin tiedämme toistemme ongelmista. Viime yönä ajattelin kuten usein ennenkin kutiavaa oikeata ulkokorvaani, korvalehteä ja korvakäytävän alkua, johon en ole aikoinaan saanut apua sitä pyytäessäni. Asia on vaivannut minua jo reilusti yli 20 vuotta ja välillä tilanne on pahentunut. Onneksi vaiva ei ole huonontanut kuuloani. Huonon yön jälkeen, päiväni on usein siedettävä. Reumalääkkeideni sivu- ja yhteisvaikutukset pohdituttavat aika ajoin, mutta sitten unohdan taas koko asian. 

Lankalauantai 4.4. Alex tuli jo eilen ennen puoltapäivää. Meno on ollut hurjaa. Kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme hampurilaisaterian. Mitä iltapäivätorkkujeni jälkeen teimme, aika on mielessäni yhtenä sekamelskana. Arttu kävi myös illalla ja meillä riitti taas juttua. Minulla on ollut mielessä uuden kameran tilaaminen.  Sitten jossakin vaiheessa aloimme Alexin kanssa tutkia vanhaa järjestelmäkameraani.  Hän kiinnostui aiheesta niin paljon, että tämä päivä on mennyt penkoessamme kamerahistoriaani. Vanhat pokkarini on myös tutkittu. Jännää, että nuori murrosikäinen poika kiinnostuu tietokoneiden ja älykännyköiden lisäksi vanhasta 2000-luvun digitaalisesta Eos-kamerasta. Aiemmat Eosit ajalta, jolloin kuvasin vielä filmille, jätimme vielä kaappiin.

6.4. Kaiken "tohinan" jälkeen tunsin itseni hirveän vanhaksi. Aloin pohtia, että minulle olisi tärkeätä saada historiani kirjoitettua. Se on helposti sanottu, mutta vaatii paljon. Tein pienen aloituksen eilen aloittamalla vuoden 1965 kalenterista, yhdestä kotiaineesta ja samasta kohtaa päiväkirjaani. Katsotaan, miten voin jatkaa järkevästi. Oikeastaan oli myös hienoa kelata Alexin kanssa kameroitani, jalustojani ja pohtia laajaa kuvaamishistoriaani aina 50-60-lukujen vaihteesta tähän hetkeen. Mutta nyt tämä maaliskuun puolella aloittamani postaus on ensin saatava julkaistua. Liitän tähän joitakin vanhoja kuvia.