DNA tietää - suvun salaisuuksien ratkaisua, osa 2

Usein minulle käy niin, että en pääse millään tekemään suunnittelemaani vaan aikani menee kaikessa muussa. Se on varmaan tuttua kaikille muillekin. Ajattelen, että sillä ei oikeasti ole väliäkään, sillä siinä välissä tulee tehneeksi monia muita hyödyllisiä/tarpeellisia asioita.  Iltaisin olen aina mahdottoman väsynyt, että tiedän aivan varmasti tehneeni jotakin. Ja vaikken olisikaan tehnyt, sekin on hyvä. Olen edelleen toipumassa. Hiljakseen ajattelen, etten ehkä enää koskaan toivukaan samalle tasolle, millä olin. On vaarallista ja kohtalokasta sairastaa vanhana. Pelkällä tahdonvoimalla ei asiaan voi vaikuttaa. On hyväksyttävä vauriot ja osattava armeliaasti katsoa niiden ohitse ja selvitä elämässä pienemmällä vahvuudella.

Nuoripari Aino ja Abraham Sirkiä ja vanhimmat tyttäret Lempi ja Helvi (äitini) noin 1917

En tiedä, pääsenkö nytkään asiaan, mutta mikä kiire tässä on. On uudenvuoden aatto ja nyt ja edellisinä päivinä mielessä ovat pyörineet lähempänä menneisyydessäni olevat asiat. Olin taas etsimässä joitakin valokuvia ja löysin paljon muita. Yritin putsata sähköpostiani. Olen poistanut paljon posteja, mutta sattumalta törmään taas johonkin oleelliseen, jonka haluan säilyttää. Osan siirrän sähköpostin aiheen mukaisiin kansioihin, joita myös koko ajan siivoan. Hetken sitä tehtyäni kyllästyn aina ja siirrän työtä eteenpäin. Ehkä vain minulla on tällaisia ongelmia. Alkuvuoden tehtävät odottavat myös. Hoidan asian kerrallaan. Joulun ja uudenvuoden väliin sijoittuvat päivät ovat ihanan sopiva väli tehdä kaikkea kivaa.  Kaikkea en ehdi enkä pysty edes tekemään. Mutta…

Olen myös ajatellut paljon kesken olevaan tarinaan mummostani liittyviä asioita ja sitä, miten ne ovat mahdollisesti liittyneet jälkipolvien elämään. Vaikutus on ehkä ollut alitajuista. Ensin oli mahdottomalta tuntuva salaaminen. Todennäköisesti lapsen äiti ei halunnut paljastaa mitään ja juttuun sekoitettiin myös syyttömiä miehiä. Mikä osuus oli lapsen tulevalla äidillä, hänkin saattoi olla syyllinen.  Kaikkien perheet kärsivät. Typerä maailma ja typerät moraalisäännöt ja naisten alistaminen.  Ne kaikki ”periytyivät” vanhempiemme kautta seuraavaan sukupolveen. Naiset eivät olleet vielä vapaita osoittamaan mieltään, olemaan eri mieltä tai yleensä omaan ajatteluun. Naisten vapautumiseen meni kauan aikaa ja nyt näyttää usein siltä, että vielä on paljon kehitettävää. Tilanne on nyt erilainen. Onneksi. Mutta asiat saattavat mennä taas väärään suuntaan. Maailma on tällä hetkellä aivan sekopäinen ja ihmiset myös. On paras olla sanomatta mitään!

Ainon seitsemän poikaa 1947

 

Pohdin pitkään isoisoäitiäni Beataa ja hänen käyttäytymistään. Siitähän en tiedä oikeastaan mitään.  Hän oli jo lähes 30-vuotias Ainon syntyessä. Miksi hän ei ollut löytänyt aviomiestä? Hän oli perheen nuorimmainen ja tyttö. Ehkä hänen osalleen kaatui vanhemmista huolehtiminen. Isä oli jo aiemmin kuollut, mutta äiti Maria Sakarintytär Koskelainen kuoli 67-vuotiaana 27.10.1893 eli hän ehti nähdä Ainon vauvana.

Helvi-äitini oli tavannut isoäitinsä Beatan, kun tämä oli jo vanha. Hänhän kuoli 73-vuotiaana 1936. Hän kuvaili Beataa pieneksi, etäiseksi ja kiukkuiseksi, joka kyräili nuoria naisia ajatellen, että näille voisi käydä samoin kuin hänelle.  Voimme vain kuvitella, miten traumatisoitunut hän ehkä oli.  Emmehän tiedä, oliko hän kokenut jopa raiskauksen tai useampia, jolloin jonkun isäksi todistaminen oli mahdotonta. Hän saattoi itse kieltäytyä kertomasta mitään ja useampi lähiympäristön mies saattoi joutua epäilyksenalaiseksi. Joillakin kylän miehistä oli rippikirjassa papin huolimattomia, keskeneräisiksi jääneitä merkintöjä salavuoteudesta. Asiasta siis saattoi kärsiä useampi naapuriston mies ja muutkin siinä sivussa.

Todellinen isäkandinaatti selvisi minun ja erään ko. henkilön lapsenlapsenlapsen eli pikkuserkkuni tyttären ja muutaman muun DNA-näytteiden perusteella. Ko. isään ja hänen sukuhaaraansa minulla ei ollut perinteisen sukututkimuksen mukaan mitään yhteyksiä.

Ainoa mahdollinen isä oli Abraham Simonpoika Rusi, joka oli syntynyt Simo Taavetinpoika Rusin lapsena 9.2.1844. Kirkonkirjan merkintä paljastaa, että hän pääsi ripille 1860 ja 11.4.1864 hän lienee oleskellut Viipurissa ja saanut rikosmerkinnän rippikirjaan. Kysymyksessä oli tullin asiakirjapetos, josta hänet tuomittiin 16 markan sakkoon. Perheellä oli omistusosuus Seivästö 3:ssa. Hänen isänsä Simo Taavetinpoika Rusi kuoli 1869. Tämä oli ollut eräänlainen sankari, koska oli saanut 1844 eli poika Abrahamin syntymävuotena mitalin pelastettuaan viisi miestä merihädästä. Tästä on merkintä on Kuolemajärven rippikirjassa.

Rusin suku oli vanha suku, hyvin näkyvä ja runsas Seivästön kylässä. Minulla ei tekemieni sukututkimusten pohjalta ollut sukuun kovin läheisiä yhteyksiä. Isäehdokkaaseen suunnilleen samanikäisellä isoisäni isällä Abraham Joosepinpoika Sirkiällä ei ollut mitään sukuyhteyttä. Myös Aikamiesten sukuun ei ollut aiempia yhteyksiä.  Sukuyhteyden puuttuminen on aika erikoista, koska kuolemajärvisten sukujen välillä on useinkin kaukaisia yhteyksiä. Tässä tutkimuksessa se oli helpottava asia.

Tapahtumien kulku 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa osoitti myös, että kylässä tapahtui silloin kaikenlaista. Myös henkilö, joka osoittautui isoäitini isäksi, käyttäytyi erikoisella tavalla.

Isoäitini Aino syntyi 10.5.1892.  Koska isä on nyt varmistunut, niin ensin kesä-heinäkuussa 1891 on tapahtunut jotakin isoäitini äidin Beatan ja Abraham Simonpojan välillä, mistä lähti kasvamaan lapsi, joka sitten syntyi oletettavasti normaalin ajan päästä. Aikoinaan tyttäreni piti syntyä kätilön arvion mukaan myös 10.5., mutta hän syntyikin jo huhtikuun puolella, silloin oli vuosi 1969. Kesällä 1891 Beata oli 29-vuotias ja Abraham jo 47-vuotias. Molemmat aikuisia. Vain he olisivat voineet kertoa, mitä silloin tapahtui. Beata sai kärsiä salavuoteudesta ja joutui papin ripitettäväksi. Yhteisön paine saattoi ratkaista syyllisyyden Abrahamin osalta. Niin voisi päätellä.

Abraham toimi ripeästi. Hänen kotitaloonsa muutti marraskuussa 1891 Inkerinmaan Keltosta Pietarissa syntynyt 18-vuotias Maria Matilda Heikintytär Malm. Pian perässä tulivat myös Keltosta Marian vanhemmat seppä Henrik Tanelinpoika Malm vaimonsa Johannan kanssa ja lapset Viktor ja Wilhelmiina.  Kaikki tämä tapahtui ennen isoäitini syntymää.

Lähes 50-vuotias Abraham vihittiin nuoren Marian kanssa vasta seuraavana vuonna syksyllä 18.9.1892.  Ensimmäinen lapsi Matilda syntyi pian avioliiton solmimisen jälkeen 11.12.1892. Muut lapset syntyivät 1895, 1898, 1900, 1904 ja 1906.  En luettele tässä heidän nimiään, mutta ne ovat vapaasti tutkittavissa kirkon asiakirjoissa. 

Abraham Rusi kuoli 6.2.1908 ollessaan 63-vuotias. Kuolinsyytä ei ole mainittu. Nuorin lapsista, tytär oli kuollut alle 3-vuotiaana 1909. Toinen tytär oli kuollut myös pikkulapsena 1900.  Muut neljä lasta elivät aikuisiksi. Äiti Maria Rusi o.s. Malm muutti miehensä kuoleman jälkeen vuonna 1910 Kivennavan Raivolaan, jossa hän synnytti aviottoman pojan, joka sai äitinsä mukaan myös sukunimen Rusi.  Myöhemmin hän meni uudelleen Terijoella naimisiin ja kuoli siellä 1937. Kaikki muut lapset lensivät Kuolemajärveltä omille teilleen, Suojärvelle tai Terijoelle. Nuorin pojista 1904 syntynyt lähti äitinsä mukana Kivennavalle ja myöhemmin hän oleskeli ilmeisesti sisarensa luona Suojärvellä. Hän oli testin tehneen naisen isoisä, josta löysin paljonkin tietoa.

Ainon äiti Beata lähti 1910 Uudellekirkolle ja avioitui siellä 18.12.1910 leskeksi jääneen Taavetti Juhananpoika Juustin kanssa. Tytär Aino oli vihitty 11.9.1909 tulevan isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiän kanssa. Hän oli 17-vuotias. Salomon Väisänen oli ottanut hänet kasvattilapsekseen ja antoi vaimonsa kanssa luvan avioliittoon. Salomonin perheen kaikkien jäsenten nimi oli muutettu jo aiemmin Väisäseksi.

 

Nuori Sirkiän perhe asui ensin Seivästön peräkylässä,  Seivästö 5:ssä Salomon Väisäsen talossa, joka oli jäänyt hänelle perintönä. Salomonin isä Tahvo oli aikoinaan nainut Maria Sakarintytär Koskelaisen, jonka äiti oli Hedvig Paulintytär Gottskalk. Sittemmin Seivästö 5:n (Huovi)(1/24 tai 41/1200) osuus periytyi Salomonille.  Lähellä oli Marian veljen Simo Sakarinpoika Koskelaisen jälkeen Tahvo Simonpoika Koskelaiselle periytynyt samankokoinen tilanosa, joka oli tuolloin henkikirjan mukaan tämän lesken hallussa. Tilanne oli tämä 1890-luvun alkaessa. Seivästö oli kokonaisuudessaan vielä isoa jakokuntiin määriteltyä aluetta. 1892 henkikirjasta selviää myös, että Abraham Simonpoika Rusi omisti Seivästö 5:ssä tilanosan 41/1200, 1/24, joka oli perintönä saatua. Ketään ei silloin ollut kirjattu siihen asuvaksi.

Seivästö 3:ssa oli Simo Rusin tilukset 1/10, 1/30 ja 11/200, myös tämän lesken hallussa, siellä asuivat lapset Samuel ja Abraham ja Jooseppi vaimoineen. Olen usein yrittänyt sijoittaa alueita kartalle. 

1900 tilanne oli muuttunut Seivästö 3:ssa. Tilan osuus oli jaettu kolmelle Simo Rusin pojalle, jako-osuus oli 1/30, 11/600. Abrahamin tilanosuudessa hän asui vaimoinen ja lapsineen. Vieressä oli läksiäinen Heikki Malmin asumus ilman jako-osuutta. Lautamies Salomon Aikamies oli edelleen Seivästö 5:ssä edelleen 1/24 ja 41/1200 ja perhe ennallaan, myös Beata.

Talojen sijoittamiseen kartalle on loistava apuväline Raili Tabermanin kirja Seivästö, meri, mäki, majakka.  Paikallistuntemusta sain yhden matkan aikana kesällä 2015, jolloin itse asiassa olin melko lähellä paikkaa, jossa isoäitini oletettavasti aikoinaan syntyi. Ajattelin, että seuraavalla matkalla pääsen käymään siellä. Toisin kävi. 

DNA ei valehtele. Blogipostaukseni edellisessä osassa kerroin, että henkilö, johon aluksi vertasin omaa tulostani, oli todennäköisesti pikkuserkkuni tytär. Arvelu oli aivan oikea, mutta ollakseni täysin varma otin mukaan tutkimukseen useita muita saman sukuhaaran henkilöitä.  Käytin MyHeritagen palvelussa olevia apuvälineitä kuten DNA-osumien ryhmittelyä, kromosomiselainta ja cM Explaineria. Vertasin itseni ja useiden henkilöiden trianguloituja segmenttejä keskenään ja kaikki valitsemani jakoivat nämä segmentit toistensa kanssa ja todistivat, että olimme kaikki perineet ko. segmentit yhteiseltä esivanhemmalta. Myös DNA-osumien ryhmittely antoi selkeän tuloksen.

Oli onni, että niin moni henkilö tutkimastani sukuhaarasta oli tehnyt testin. Usein unohdamme sen, että DNA periytyy kullekin henkilölle vanhemmilta eri tavalla, esim. sisarusten DNA:ssa voi olla isoja eroja. Ensijaisena kohteena ollut henkilö oli etsimässä isäänsä, jonka hän löysikin.  Kerroin hänelle sähköpostilla tutkimukseni tuloksesta, mutta hän ei ole koskaan reagoinut siihen. Hänen isoisänsä tietoja kaivelin netistä ja löysinkin aika paljon, jopa yhden kuvan.  Kuva näytti selkeästi yhdennäköisyyden hänen ja enojeni, kaikkien seitsemän kanssa erityisesti otsan kiharan pyöräntäisen kanssa, joka on yleistä useammilla sukumme miehillä ja jopa naishenkilöillä, minullakin otsatukka tahtoo nousta ylös, jos se leikataan liian lyhyeksi.

Olen todennut, että kukaan serkuistani ja sisaruksistani ei ole kiinnostunut tästä aiheesta. Tosin en ole myöskään tyrkyttänyt tietojani. Tutkimatta jättäminen ei ollut minulle vaihtoehto. Nuorempien sukupolvien joskus tutkiessa omia geenejään, tämän asian selvittely tuskin olisi enää mahdollista, koska yhteys ei ehkä enää tule näkymään DNA:ssa yhtä selkeästi, kun se nyt vielä näkyi. Menetelmät kehittyvät jatkossakin. 

Tämän kirjoittaminen on ollut tuskallisen vaikeaa.  Toivottavasti ei jäänyt paljon virheitä.

kuva 11.10.2015 Kuulutko sukuuni-tapahtumassa

 Teuvo Ikonen, sukututkimuksen opettaja 

 

DNA tietää - suvun salaisuuksien ratkaisua, osa 1

Aloitin tämän joulupäivänä: On edelleen lumetonta, harmaan ruskeata, ruohikot ovat ruskeanvihreitä. Lämpötilat vaihtelevat, juuri nyt on + 4 ° C. Toissa päivänä, aatonaattona oli reilusti pakkasta, auto oli täysin jäässä, kävin lyhyesti lähikaupassa ja vein auton halliin, jotta se vähän sulaisi.

Jouluni oli vaatimaton, juuri sellainen kuin sen halusin olevan. Ilmoitin, etten tule ystäväni tai lapsenlapseni ruokapöytään, vaikka olin sitä vähän pohtinut. Säästän itseäni. En palaa tässä enää minuun kautta aikain vaikuttaneisiin asioihin. Olen sen verran usein vuosien mittaan hölöttänyt niistä näissä blogeissani. Pyydän myös anteeksi kaikkia suullisia purkautumisiani ja liiallista puheliaisuuttani. 

 

Jatkaessani, on jo sunnuntai 28.12. Viime yönä erityisesti Suomea repi ja riepoi Hannekseksi nimetty myrsky. Meilläkin tuuli kovaa ja heräsin sen riehuntaan aina välillä. Aamulla tuuli vielä kiihtyi ja parvekelasit helisivät. Nyt ennen puoltapäivää jatkaessani kirjoittamista, aurinko jo paistaa ja tuuli on hiljaista.

Eräs aihe on odottanut kirjoittamistani jo parisen vuotta. Päätin tänään, että jaan tarinan kahteen blogipostaukseen helpottaakseni itseäni ja ehkä myös tekstin lukijaa. Suurimman osan olen jo työläästi kirjoittanut. Eilen kesken kirjoittamisen läppärin nettiyhteys hävisi kesken kaiken. Muilla vempaimilla kuten puhelimella, tabletilla ja televisiossa yhteys pelasi. Ongelman selvittämiseen meni jonkin verran aikaa ja jätin siksi kirjoittamisen,

Minusta on tullut taikauskoinen. Olen alkanut ajatella, että minua yritetään estää kirjoittamasta tätä tarinaa. Henkien väliintuloa minulle tuntemattomasta syystä on tapahtunut ennenkin. Taustalla voi olla melko suuri joukko haamuja. Eivätkä varmasti kaikki elossa olevat ihmisetkään pidä salaisuuksien avaamisesta.

Blogipostauksessani 8.10.2023 kirjoitin: ”Kaiken lisäksi pinnalle on noussut, kirjoittamista odottamaan, jatko isoäitini tuntemattoman isän tarinalle. Olen melko varmasti jo jonkin aikaa sitten löytänyt hänet ja jään usein pohtimaan 1800-luvun lopun tapahtumia, joista kukaan ei ole kertonut. Mainitsin aikanaan aiheesta isoäitini kasvatti-isän Salomon Väisäsen tarinan yhteydessä. Olin siinä jo lähellä salaisuuden takana olevia seikkoja, mutta nyt ne ovat ajateltuani DNA-tutkimuksia tarkemmin (autosomaaliDNA) kirkastuneet.  Olen alkanut nähdä aiheesta kaiken lisäksi unia. Voit lukea aiemmin joulukuussa 2019 kirjoittamani blogipostauksen täältä.  Kirjoitin siitä myös viime keväänä (2023) miettien jo silloin, miten etenen. Tässä linkki silloin kirjoittamaani postaukseen. Yli vuosisadan takainen asia ei varmaan ole tiedossa ko. sukuun kuuluvilla henkilöillä, mutta on ehkä aiheellista olla heihin yhteydessä.”

Olen ajatellut kirjoittaa myös muista DNA-asioihin liittyvistä asioista, varsinkin koskien äitilinjaani, samaa geneettistä linja, johon myös isoäitini, hänen äitinsä ja oma äitini kuuluivat. Siinä yhteydessä joudun tarkemmin kertomaan mtDNA:n periytymisestä.  Nyt kertomassani tapauksessa sillä ei ole merkitystä.  

 

Aloitan kipeästä sukusalaisuudesta, josta olen aiemmin kertonut parissa tilaisuudessa. Helsingin Kuolemajärvikerhossa pidin esityksen 29.2.2024 otsikolla ”Seivästö 1892- miten paljastan salaisuuden”. En ollut epävarma siitä, mitä olin selvittänyt vaan minun oli vaikea paljastaa jotakin, mikä saattaisi olla joistakin tai monista ihmisistä kiusallista, häiritsevää ja ehkä myös vaikeata ymmärtää. 

Ukrainassa helmikuussa 2022 alkanut sota oli monessa mielessä avannut joeksi muuttuvan puron. Kyläkirjaprojekti Rengon kylien osalta oli päättynyt ja kirja julkaistu. Alkoi karjalaiseen Sirkiän-sukuuni liittyvä sukukirjaprojekti, joka päättyi kirjan julkaisuun lokakuussa 2025.

Sairauteni oli 2023–2024 välillä aktivoitunut. En vielä rohjennut runsaiden keskeneräisten töiden takia tarttua uudelleen tähän salaisuusaiheeseen. Tosin kesällä 2024 lupaudun kertomaan asiasta Seivästösäätiön kesäjuhlassa. Lopuksi esitykseni jälkeen vielä kaaduin ja satutin ennestään kipeitä jalkojani lisää.  Näistä asioista olen kertonut aiemmin blogeissani, ehkä vähän liikaakin.

 

Oli myös totta, että olin nähnyt paljon unia, joissa tapasin ammoin kuolleita ihmisiä. Erään unessa kohtaamani miehen olin tavannut lapsena, tunnistin hänet, koska minulla oli hänestä valokuva. Unessa istuin mustikasta tultuani hänen kanssaan pöydän ääressä. Olin marjastanut venäläisten metsissä, heidän maillaan. Olin vihdoin Kuolemajärvellä paikassa, jossa en ollut koskaan ehtinyt käydä enkä enää koskaan pääsisi käymään. Hän alkoi selittää minulle omistavansa maan ja metsän edelleen. Aloin jo unessa pohtia, miksi kauan sitten kuollut ihminen saattoi ajatella niin. Hän oli menettänyt maat sodan seurauksena, mutta ajatteli vielä omistavansa ne. 

Ajattelin, kuinka monelle ihmiselle maan omistaminen saattoi edelleen olla tärkeintä silloinkin, kun se on jo sodassa viety.  Niinhän se on muutenkin. Omistajuuden paine on todellinen, sitä se on ollut vuosisatoja. Sodatkaan eivät katkaise sitä. Miehet omistivat tilat, maa siirtyi vuosisatoja isännältä isännälle. Kotimaan maa kuvastaa myös maanviljelijän omistamaa maata. Itsenäisyys on tärkeää, ehkä tärkeintä kaikesta. Näin sen myös sukukirjaa tehdessämme.

Tästä pääsin myös siihen, kuinka vuosikaudet olin jututtanut vanhoja ihmisiä, myös kysellen tästä tapauksesta. Olin ehkä parikymmentä vuotta myöhässä kysymyksieni kanssa. Useimmat heistäkin ovat jo kuolleet. Ei ollut mikään ihme, että unessa aloin tavata jo aikoja sitten kuolleita. Ymmärsin nyt, että kukaan ei tiennyt. Mutta DNA tietää!

Senkin olin oppinut, että toisille meistä suku on pahin, sitä paetaan eri tavoilla, rikotaan yhteydet, riidellään, paetaan ulkomaille. Silti hyväksyessämme juuremme, ymmärrämme, että kuljemme aina sukujemme menneisyys mukanamme. Emme omista maita ja mantuja tai taloja, suku omistaa meidät, vaikka kiellämme sen. Minutkin. Olen kokenut sen ja hyväksynyt.

Saatan olla monissa asioissa syyllinen johonkin, mutta kohtuuttomasti tuomittu. Suuri virheeni oli loppujen lopuksi, että aloin tutkia sukuja. Paheeni on, että kaikki tieto pitäisi saada talteen.  Merkintäni viittaavat siihen, että liikaa ahertaessani vajosin suohon. Siitä suosta yritän nyt nousta ylös. Aiheitani en ole hylännyt. Sukuihini liittyviä.

DNA-testit

Omat DNA- testini tehtiin FamilyTree DNA:ssa kesällä 2018.  Siirsin sittemmin autosomaalitestin tuloksen MyHeritagelle, jota olen käyttänyt ilmaisena versiona. Siellä eräs henkilö otti pian yhteyttä sähköpostilla huomattuaan läheisen yhteytemme ja kyseli sukulaisuuttamme, joka testin mukaan oli seuraavanlainen:

DNA-osuman laatu

Jaettu1,8 % (126,2‎ cM)

Jaetut segmentit 8

Suurin segmentti 32,9‎ cM

Oletettavasti hän saattaisi olla pikkuserkun tytär. Hänellä oli sukupuut, joista näin, että sukua oli Kuolemajärven Seivästöllä. En siinä vaiheessa alkanut vielä tutkia asiaa vaan vastasin lyhyesti, että sukuani on samoilla seuduilla. Tuossa vaiheessa minulle oli tärkeätä selvittää isoäitini adoptioisän tarina ja oli muutakin tekemistä. Enkä edes vielä ymmärtänyt kaikkea DNAsta.

Uskon, että kaikki isoäitini Ainon lapset kuolivat tietämättä hänen todellista alkuperäänsä. Tädeilleni ja sedilleni oli kerrottu toisenlaista tarinaa tai ei ollut kerrottu mitään. Aino oli äidilleen Beatalle ainoa lapsi. Aino synnytti 13 lasta, joista 11 eli täysikäiseksi ja kahta lukuun ottamatta kaikki saivat lapsia. 22.11.2025 julkaisin postauksen, jossa on kuva isovanhempieni perheestä (minä mukana) 1947 ja myöhempää tietoa perheen elämästä.

Kaikki oli tapahtunut jo ennen heidän syntymäänsä. Lapsille tuntemattomaksi jäänyt isoisä, Ainon kasvatti-isä Salomon Väisänen kuoli Siperiassa 1915 äitini syntymävuonna. Hänen tarinansa löytyy täältä. Tuossa 2019 kirjoittamassani tarinassa olin vasta etsimässä ratkaisua nyt esittämääni isyysasiaan. Sekoitin silloin tarinaan myös ehkä vääriä henkilöitä, minkä sekaannuksen ymmärsin vasta myöhemmin asiaa lisää tutkiessani. Palaan asiaan postaukseni toisessa osassa.

Puumolan mummo, punatukkainen Beata eli 73-vuotiaaksi ja kuoli 1936 Uudellakirkolla. Puumolan kylä Suomenlahden rannalla oli toiselta nimeltään Himottula. Beata avioitui 1910 leskeksi jääneen Taavetti Juhanapoika Juustin kanssa.  Beata vieraili ainoan tyttärensä Ainon luona kerran kesäisin. Äitini kertoi viettäneensä 12–13-vuotiaana mummon luona kesäisin viikon mustikoita poimimassa, jotka sitten myytiin ja hän sai kengät. Ajatelkaa, silloin kuljettiin usein paljain jaloin.

Kirjoittamiseni on todella hidasta, koska koko ajan vertaan mielessäni 1900-luvun alun ja minun nuoruuteni aikoja.  Kuinka pitkälle uskovaisen suvun moraalikäsitykset siirtyivät esiäideiltä näiden lapsille ja tyttärille. Koin sen kaiken itsessäni 1960-luvulla, vaikka kapinoin kaikkea vastaan ja tuotin vanhemmilleni surua. Lopetin opintoni yliopistossa ja lähdin kesätöihin Saksaan, tulin raskaaksi ja salasin sen vanhemmiltani kaikkine vaiheineen palattuani Saksaan ja mentyäni siellä naimisiin. Lapsen synnyttyä lapsen isä kirjoitti asiasta vanhemmilleni. 

Sittenkään vanhempieni ja minun käytöstäni ei ehkä voi  verrata 1800-1900-lukujen vaihteen käsityksiin. Silloin oltiin vielä enemmän hiljaa ja vaiettiin, vaikka oli aivan varmaa, että jotkut harvat kylässä, ainakin lapsen äiti, tiesivät asiasta. Silti jotakin periytyi minulle ja monille muille vielä enemmän. Siksikö olen joutunut tälle tielle!

Äitini kertoi, että mummo oli sisarusten välinen lapsi.  Kun aloin tehdä sukututkimusta, kyselin monelta asiasta. Kukaan ei tiennyt mitään. Kylässä oltiin hiljaa.

Ko. kylän eli Kuolemajärven Seivästön sukujen osalta sukututkimukseni on melko täydellistä, vaikka en varsinaisesti ole tutkinut nimenomaan ko. kylän sukuja vaan Sirkiän sukuun kuuluneiden henkilöiden sukuja. Molemmat isovanhempani olivat syntyneet Seivästöllä, mutta isoisäni oli alun perin Karjalaisten kylän Sirkiöitä. Aino-mummoni suvut olivat kaikki Seivästöltä.

Heinäkuussa 2015 pääsin käymään Seivästöllä, aivan niillä nurkilla, jossa mummoni elämä alkoi. Suomenlahti kohisi melkein jalkojen juuressa, niinkuin myös myöhemmin Tammikossa, kylän toisessa kolkassa.

Isoäitini äidin Beata Tahvontytär Aikamiehen myöh. Väisänen ja Juusti ja tämän veljen Salomon Tahvonpoika Aikamiehen myöh. Väisänen suvut olivat Seivästöltä. Olen aiemmin selvittänyt Aikamiesten sukua ja mistä nimi oli syntynyt. Juho Tuomaanpoika ilmestyy kylän rippikirjaan 1808 ja syntymäajaksi on merkitty 1784. Siitä ei ole mitään tietoa, mistä hän pikkulapsena ilmestyi kylään. Renki, nuorimies Juho Tuomaanpoika Aikamies vihittiin 3.12.1819 Kirjolan kylästä olevan Agneta Matintytär Mamian kanssa.  Oletan, että Agneta on saanut qvp-merkinnän salavuoteusmerkinnän takia. Ensimmäinen lapsi syntyi jo huhtikuussa 1819. Heidän lapsistaan kaksi poikaa, Tahvo ja Pietari yhtyvät kylän ja pitäjän muihin sukuihin. Siitä suvun historia alkaa ja jatkuu nykypäiviin saakka.

Eteeni tulleiden häiriöiden ja mietiskelyn takia en todellakaan saanut tähän postaukseen koko tarinaa. Jatkan pian. 

 

Pimeä joulukuu

Olen aloittanut tämän postaukseni jo lauantaina 13.12.2025

Lähes koko viikon olen yrittänyt päästä kirjoittamaan. Mielessäni oli vaikka mitä kirjoitettavaa. Koko ajan erilaisia esteitä on kerääntynyt eteeni. Osa aiemmin suunnittelemistani kirjoitusideoistakin on hävinnyt mielestäni. Nyt on uusi yritys meneillään. Tällä kertaa Minni asettui esteeksi läppärin ja käsieni väliin kehräten kovaa, yrittäen syliini ja tuijottaen minua. Nyt hän onneksi asettui pöydälle läppärin viereen aivan lähelleni selin, mutta jatkaen kovaa kehräämistä.

On lauantai ja vielä aamupäivä. Selkäni takana on tuttu kaaos, koska samanaikaisesti kaiken muun kanssa minulle on monta asiaa yhtaikaa tekeillä. Jouluahan en tapani mukaan aio viettää mitenkään, mutta silti se aiheuttaa jotakin.

Sielläkin Minni ja kuvassa myös vuosien aherrusta

Viimeksi viime viikolla tapasimme perheen kanssa luonani ja vietimme lapsenlapseni 25. syntymäpäivää. Se on ollut vuosia lähes eräänlainen vitsi, sillä emme oikeastaan enää vietä kenenkään muun synttäreitä.  Joulunkin kaikki viettävät omissa oloissaan ja eri paikoissa. Olen tyytyväinen näin. Vuosien mittaan olen käsitellyt aihetta usein.

En todellakaan ole perinteiden vaalija tapojen osalta. Sitä saa paheksua. Olen suvun ja siihen läheisesti liittyvän historian tallentaja lähinnä ihmisten elämän osalta, mikä lienee näkynyt kirjoituksissani. Mielessäni on edelleen monta ideaa näistä asioista ja tulen vähitellen palaamaan niihin.  Takanani oleva asunnon kaaos taas tarkoittaa sitä, että yritän samalla siivota omaa elämääni pienemmäksi. Usein siihen ei liikene päivästä pientäkään hetkeä. Jaksamiseni on yhä edelleen vähäistä. Nukun monena yönä huonosti ja väsähdän edelleen nopeasti. Hyvin nukutut yöt nostavat innostukseni kattoon, mikä ei sekään ole hyväksi. Liika toimeliaisuus ja liikunta kostautuu seuraavan yön katkonaisena unena ja liiallisena ajatteluna.

En taida tänä vuonna ennen joulun alkua tehdä katsausta tai muistelua aiemmista joulun ajoista. Hakusanalla "joulu" niitä löytyy blogeistani, vaikka kuinka paljon.

Joka vuosi vanhuksesta tulee hauraampi ja sekavampi. Minustakin. Se on tosiasia. Olen huomannut sen erityisesti poikkeavissa tilanteissa, joita en ole pystynyt hallitsemaan. Yleensä silloin olen väsynyt ja sekava, varsinkin huonosti nukuttuani. Vanhuus tuntuu silloin ruumiillisesti ja sitä on vaikea kestää. Onneksi hyvinä päivinä olen taas entiselläni ja pystyn mihin vain.  Toisaalta mikä tahansa sairaus ja sen paheneminen vaikuttavat usein hyvinkin rankasti, usein vähitellen ja myös toipuminen tapahtuu hitaasti ja on otettava vakavasti.

Eilen 12.12. aurinko näyttäytyi koko päivän ajan meilläpäin ja ylipäänsä Helsingin ympäristössä, mikä on viime aikoina ollut harvinaista. Minulla oli asioita Hyrylässä iltapäivän aluksi. Jouduin muuttamaan suunnitelmaani lähtiessäni ajamaan, sillä aurinko paistoi koko voimallaan vasten silmiä. Autossa olevista aurinkolaseista ei ollut paljon hyötyä, sillä paiste tuli alhaalta ja suoraan. Oli pakko ajaa sivutielle ja hoitaa ensin muita asioita, jotta aurinko ehtisi laskea alemmas. Tämä sama ongelma saattaa tulla eteen, jos sattuu iltapäivällä tulemaan Järvenpään suunnasta ja joskus myös Keravalta tultaessa.

Joskus vain käy niin, että sitä sisällä odottavaa luovuudenvyyhtiä ei olekaan helppo avata juuri silloin, kun haluaisi. Ehkä jatkan kirjoittamistani myöhemmin…

Löytö häkkivaraston banaanilaatikoista. Pakattu tammikuussa 2013. Siinä tärkeä pala 1980-1990-lukuani. 

 

sunnuntaina 14.12. Vaikka olen puuhaillut ja tehnyt jotakin koko ajan, oikeastaan koko elämäni ajan, niin se ei taidakaan  koskaan loppua. Nyt kun olen alkanut purkaa kerääntynyttä aineistoa, niin näen, että tehtävä on loputon. Oikeastaan sellainen puuhailu ja tekeminen on kivaakin, mutta entä tällaiselle ihmiselle kuin minä, joka loppujen lopuksi alkaa rasittaa sillä hermostoaan, mikä puolestaan saattaa johtaa erilaisiin seurauksiin. En aio nyt tuhlata aikaani niiden läpikäymiseen, mutta postaukseni lukija voi vetää jo yleisesti kirjoituksistani johtopäätöksiä.

Siivosin juuri äsken erästä kynälaatikkoani ja heitin kymmeniä kyniä roskiin. Siinä tulin ajatelleeksi erästä naista, joka keräsi kyniä. Olen kerännyt lähinnä toimivia kyniä, jotka sitten ovat vähitellen jääneet sivuraiteelle. Muut kynälaatikot jääkööt nyt käsittelemättä.

Eilen aloin heittää pois yli 10 vuoden takaisten taidehistorian opiskeluni aikaisia papereita. Osan olen heivannut roskiin jo aikoja sitten, mutta aina jotakin jää rakkaudesta aiheeseen. Josko vielä saisin niistä jotakin? Nyt saa riittää. Sekin jäi kesken. Otin pari kuvaa, joihin Minni sekaantui. Ne piti sitten postata Facebookiin. Sekin on aivan turhaa. Pari ihmistä kommentoi ja muutama enemmän tykkäsi.

Nyt en oikein tajua, miksi aloitin kirjoittaa. Tein tänään uuniriisipuuroa, joka onnistui erinomaisesti. Söinkin jo sitä ja se syöminen taitaakin riittää tälle päivälle. Kohta kuitenkin asetun katsomaan taas jotakin draamaa yrittäen välttää nukahtamista. Viime yön taisin nukkua aika hyvin huolimatta useista heräämisistä. Päättelen niin tämän aamuisesta aktiivisuudestani. Tiedän silti, etten saa väsyttää itseäni työllä liikaa.

Tauko kävelikin automaattisesti syliini, kun Minni-kissa heräsi päiväuniltaan. Mitä tahansa olen tekemässä, Minni keskeyttää tekemiseni mielellään. Siinä hän nyt kehrää kovaa sylissäni minun ja näppäimistön välissä. Olisiko hänelläkin nälkä?

Aika tyypillinen hetki myöhään iltapäivällä.

On torstai 18.12. Päivät liukenevat käsistäni. Vaikken juhli joulua mitenkään, niin kyllä se tavallaan sekoittaa minunkin elämääni. Pienetkin asiat tuntuvat paisuvan. Sitten tulee huono yö, jolloin valvon tuntikausia ja koko seuraavan päivän olen kuin ”nukkuneen rukous”. Mistähän tuokin tuli mieleen.

Alan jo toistaa itseäni. On sitten hyvä tai huono yö, niin joka ilta olen mahdottoman väsynyt, vaikken aina saakaan heti unta tai alan muutaman tunnin unen jälkeen heräilemään. Joku voi ehdottaa ulkoilua ennen nukkumaan menoa, mutta aiemmasta kokemuksesta tiedän, että se ei auttaisi minua. Ei ole myöskään mikään ilo lähteä ulos märkään ja pimeään. Talvi ei näytä tulevan tänne meille päin.

Iso lintu keikkuu vastapäisen puiston hontelon koivun melkein huipussa, varis ehkä, näyttää suuremmalta.

Kirjoitin edellisen postauksen häpeästä. Itse asiassa se oli aika suppea niinkin isosta aiheesta. En kuitenkaan voi enkä halua nimetä ihmisiä, jotka ovat edesauttaneet häpeäni kasvua. Ulkonäköni on myös aina, lapsesta saakka ollut häpeän kohteeni, pukeutumiseni ja koko minä.  Olen äärimmäisen harvoin tuntenut hyväksyvän katseen seuraavan minua. Myös tekemisiäni eikä edes saavutuksiani ole koskaan arvostettu, ei kiitetty eikä kehuttu. Voi ehkä sanoa, että se on suomalainen tapa.  Eteeni tulee nyt pieniä muistoja tilanteista ja asioista, jotka olen vain ohittanut ja jatkanut elämääni.

Jollen olisi elämäni aikana käyttänyt niin paljon aikaa erinäisiin taisteluihin ja niistä toipumisiin enkä olisi osallistunut kahteen kirjaan, olisin voinut keskittyä itseeni. Tosin näissä blogeissani ole koko ajan hoitanut myös itseäni erilaisten tarinoiden kautta. Voin sanoa, että sukututkimus oli se äärimmäisen tärkeä asia, joka auttoi minua ja auttaa vielä jatkossakin. Tunsin aina vahvaa syyllisyyttä, kun kirjojen ja lehden tekstien kirjoittamisen lomassa paneuduin johonkin eteeni tulleeseen tarinaan, joka sisälsi pätkän sukututkimusta. Niistä on ollut minulle suuri apu, koska eläytymiseni niihin on vienyt minua eteenpäin. Tarinoita on vieläkin minussa. Monta kertomusta odottaa vielä, että ne kerrotaan.

Itseensä keskittyminen on ollut eräänlainen synti, mutta nyt kaikki harrastavat sitä. Ahdistumiset ja sairaudet ovat jokapäiväisiä keskustelun ja kirjoittamisen aiheita tämän päivän nuorille sukupolville ja jo vanhemmillekin. Me emme saaneet ottaa niitä esille. Minäkin varoin aluksi blogeissani liian henkilökohtaisia asioita ja sairastumistani, mutta myöhemmin olen rohkaistunut. Totta on, etten pysty niitä käsittelemään kunnolla somessa, Facebookissa ja Instassa.

Tarinoiden lukeminen tuo ainakin minulle mieleen monia unohtamiani asioita omasta elämästäni. Usein ne koskevat vanhempiani ja lapsuuttani. Luin ohimennen selvitellessäni kirjakasojani erään kirjan, joka kertoi Kotiliesi-lehden perustajan elämästä elämäkerran muodossa. Hän oli jättänyt jälkeensä valtavan aineiston päiväkirjoja ja kirjeitä, jotka on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistoon. Päivi Aikasalo kokosi niistä elämäntarinan: Alli Viherheimo – Uranaisen sydän. Kirja oli sekä surullinen että hieno kuvaus 1800-luvun lopussa (1895) syntyneestä naisesta, joka oli alusta asti vaikuttamassa 2.12.1922 WSOY:n perustamassa Kotiliesi-lehdessä. Allista tuli lehden toimitussihteeri, toimittaja ja päätoimittaja. Hän oli taitava ja osaava ihminen. Hän uhrasi lehdelle koko elämänsä kuten myös omalle lapsuudenperheelleen. Hän ei koskaan seurustellut eikä mennyt naimisiin. Kiinnostuin lukemaan kirjan, koska se liittyi moniin suomalaisiin naisiin ja heidän elämäänsä. Äitini oli tilannut lehteä käsittääkseni jo 1940-luvulta. Myös talon entinen emäntä, isäni äiti oli lukenut lehteä ahkerasti. Kun äitiä joskus Kotilehden merkkipäivänä olisi haluttu haastatella, koska hän oli ollut lehden pitkäaikaisia tilaajia, hän kieltäytyi ja lopuksi peruutti lehden. Olisiko se ollut vuonna 2002, kun lehti täytti 80 vuotta. Äitini kuoli vuotta myöhemmin.

Äiti ja tyttäret kesällä 1957 majaan lähdössä.

Vuonna 1956 Kotiliesi julisti kilpailun Päivänsini-nimisen kasvin kasvattamisesta. Päätoimittaja oli ottanut Kanadassa käydessään mallia, koska oli nähnyt siellä erään maatilan ulkorakennuksen seinustat kukkivan sinisenään. Toimituksesta sai hankittua Päivänsinien siemeniä, jotka oli myös hankittu ulkomailta. Kilpailuun osallistui 27500 Kotilieden lukijaa ja kukan vaiheita seurattiin lehdessä koko kevään ja kesän ajan.  Muistin tästä lukiessani, että äitini kasvatti ainakin yhtenä, jollei useampana vuotena päivänsiniä. Sitä kasvoi verannan ikkunalla ja myös keittiön molemmilla ikkunoilla. Se oli meistä lapsista mahdottoman kaunis ja sinisistä sinisin. Palasin taas hetkessä lapsuuteeni. Olin sinä kesänä 9-vuotias. 

Edelliseen liittyy tarina siitä, kun toin joskus 1980–1990-luvulla kotitaloni navetan seinustalle ilmeisesti karhunköynnöstä, joka kasvoi sitten kauniisti kukkien siinä, mutta levisi lähipelloille. Sain kuulla siitä monta kertaa.  Koska se oli väriltään vaaleanpunainen, ihastuin siihen ja erehdyin pahan kerran.

Palatakseni äitiini ja vanhempiini, edellä mainitsemani kirja toi mieleeni sen, että sukupolveni perheissä vallitsi vielä edellisiltä sukupolvilta peritty vanha ajattelutapa, miten perheissä toimitaan ja miten lapsia kasvatetaan. Itse asiassa meidän lasten oli mahdoton mennä siihen väliin. Sitä väliinmenoa minä vanhimpana ja myöhemmin sisarukseni yritimme kukin tavallamme tultuamme teini-ikään. Vanhempamme olivat omaksuneet omien vanhempiensa ohjeet ja moraalisäännöt, jotka he olivat saaneet 1800-luvun lopulla syntyneiltä vanhemmiltaan. Heidän ystävänsä, naapurit, kaikki vanhemmat ihmiset pitäytyivät niissä. Vanhempien ja lasten elämä pidettiin erillään ja lasten oli toteltava.  Olin lapsuudenperheessäni ensimmäisenä rikkomassa tätä järjestystä ja siirtymistä eteenpäin. Mihin se johti, se näkyy elämässäni selkeästi aina siitä asti, kun lähdin kotoa. Olin tosin myöhemmin valmis solmimaan suhteita uudelleen kuten myös vanhempani, jotka koko ajan ehkä joutuivat taistelemaan siirtyessään uuteen aikaan.  Kun ajattelen asiaa tästä näkökulmasta lähtien, ymmärrän lisää. Silloinhan en ymmärtänyt heidän puoltaan asiasta. Nyt voin hyvin verrata asiaa myös itseni, lasteni ja lastenlasteni ajatteluun.

Kiitän itseäni siitä, että aloin ennen heidän kuolemaansa sitoa sukupolviamme yhteen. Ikävä kyllä, en silloinkaan vielä tajunnut asiaa kokonaisuutena, mutta siinä oli hyvä alku. Se alku johdatti sitten minua eteenpäin tutkimaan asioita. Huomaan myös nyt, etten itse ole jatkanut perheissäni samalla linjalla vanhempieni kanssa. Ennemminkin törmäsin samaan ongelmaan puolisovalintojeni kanssa ymmärtämättä vielä, mistä oli kysymys. Elimme suurta murrosta. Niitä murroksia elämme koko ajan, entistä kiihtyvämmällä vauhdilla. 

Sukututkimus on elämää rikastuttava kokemus. Tutkimalla oman elämän lisäksi muiden elämää, löytää koko ajan uusia näkökulmia. Olen tainnut olla sukututkija jo lapsesta saakka tajuamatta sitä. Nyt alan kytkeä asioita yhteen. 

Kuvat jäävät väliin. Pimeys ja lumettomuus eivät ole innostaneet kuvaamaan. 

 lauantai 20.12.2025

Ehdinkö saada tämän valmiiksi ennen joulua? Sillä ei ole oikeasti väliä. Vietän joulun tapani mukaan yksin ja jo nyt haluaisin, että se olisi jo ohi.  Kaikki, pienetkin pakolliset kuviot rassaavat minua, joulutervehdykset. Olen vuosien mittaan karsinut paljon ja jäljellä on vain oleellinen. Mitä se on, jääköön se omaan arvoonsa.

Tällä viikolla vaihdettiin talossa kaikki lukot. Uusi avain piti hakea jo edellisellä viikolla ja piti olla varautunut käyttämään vanhaa tai uutta. Kaupoissa käynti on rasittanut myös aivan liikaa. En tosin osta yhtäkään joululahjaa vaan hoidan lahjomiset eri tavalla. Miten olen aiemmin jaksanut käydä jossakin luontoretkillä?  Kun nyt olen ollut liikkeellä, niin niiden jälkeen olen loputtoman väsynyt. Öisin heräilen usein, joskus valvon tuntikausia, mutten osaa tehdä mitään. Kotityöt rassaavat, milloin ne eivät olisi rassanneet. Minni-kissa seuraa jokaista askeltani ja haluaa usein syliini. Öisin hän harvoin nukkuu vieressäni. Kuka nyt haluaisi nukkua levottoman nukkujan vieressä.

Viime maanantaina Alex oli pitkästä aikaa luonani, tällä kertaa taksvärkkitöissä. Kävimme tutkimassa varastohäkkiä alakerrassa. Paikka on muuten myös väestön turvatila. Häkissä on vielä iso kasa banaanilaatikoita täynnä kirjoja. Lisäksi lähes kaikki aiemmin omakotitaloni seinillä olleet taulut ovat siellä. Toimme pari kassillista ja neljä banaanilaatikkoa asuntoon. Jälkityö jäi minulle. Olin pakannut suurimman osan näiden laatikoiden sisällöstä tammikuussa 2014 ennen evakkoon lähtöä omakotitalon vesivahingon jälkeen. Ne kulkivat mukanani varuskunnan alueen vuokrataloon, häkkivarastoon sielläkin ja takaisin seuraavana syksynä. Koskaan ei ollut mahdollisuutta purkaa niitä enää ennen talon myyntiä kesällä 2017. Mikä ihme on pannut minut keräämään niin paljon kirjoja? 

Kaikille lukijoilleni perheineen toivon rauhallista ja hyvää joulunaikaa!  Kiitos!