Tapahtumia, vaikeuksia ja kiireitä

9.10. Olin jo pari päivää sitten julkaisemassa blogini. Uuvahdin kesken etsiessäni sopivia kuvia ja miten sitten kävikään. Kun on kipeä niska ja kädet ja paljon muuta tehtävää, blogi saa jäädä.

7.10. Minni vaihtelee nukkuma- ja lepopaikkojaan ahkerasti

 

7.10. Saattaa olla tylsää tai väärin jakaa vanhempaa tekstiäni tai sitten ei, koska muutenkin linkkaan blogihini aina viittauksia aiemmin kirjoittamiini blogeihin tai muuhun vastaavaan. Tämä blogipostaus jäi pahasti kesken, vaikka oli jo odottamassa viimeistelyä. Syy oli huonontuneessa voinnissani, mitä nyt sattuu jatkuvasti. Lisäksi oli paljon kaikenlaista hulinaa, mihin piti osallistua. Uuden Prisman avaus vaikutti. Tapasin joitakin perheeni jäseniä, joista lapsenlapseni sai tällä viikolla kaukaisen vieraan Kanadasta. Asia aiheutti minulle ja muulle perheelle hässäkkää, vaikken ole vielä edes tätä nuorta naista tavannutkaan. 

Viime viikolla ollut Kuolemajärvikerhon tapaaminen meni aivan ok, mutta aiheutti minussa taas sen jälkeen väsymystä ja liikaa pohtimista. Ensi viikon Kuulutko sukuuni-tapahtuma on ollut myös mielessäni, koska olen vointini takia miettinyt, pystynkö edes lähtemään sinne. Nämä ovat vanhan kivuliaan naisen jokapäiväisiä ajatuksia. 

Oma projektini ei ole päässyt etenemään, se on jumissa, vaikka olen välillä kyllä lukenut vuoden 1964 päiväkirjojani ja tehnyt huomioita itsestäni, minkä mainitsenkin.

Nyt pääset lukemaan 

tässä kirjoituksiani alkaen 19.9.  Hyvää jo kauan sitten alkanutta lokakuuta! 

 19.9. 2026 lauantai.

Olin tapani mukaan kerännyt tälle päivälle paljon tehtäviä. Olen viime aikoina jaksanut paremmin ja aamupäivä on todella otollinen tehdä kaikkia asioita. Ikävä kyllä suurin osa niistä liittyy kodinhoitoon, ruoan laittoon, pyykin pesemiseen. Niin oli tänäänkin. Lisäksi oli aika värjätä hiukset. Nehän olisivat oikeasti jo aivan harmaat kuten useimmilla tämän ikäisillä, mutta minä värjään uskollisesti hiukseni suunnilleen joka seitsemäs viikko. Uusi tyvikasvu on useita senttejä pitkä ja näen, että muu tukka olisi varmasti myös harmaa, nyt se on vain haalistunut. Samalla pilkoin kaalia, sipulia ja porkkanaa lihakaalilaatikkoa varten. Jauhelihan olin unohtanut ottaa pakasteesta sulamaan, joten laatikon valmistuksen siirsin suosiolla iltapäivään. Siinä on sitten ruokaa kahdeksi-kolmeksi päiväksi.

Minni kulkee koko ajan perässäni naukuen tai muuten läheisyyttä kaivaten. Ruoasta ei ole puutetta, mutta hän osaa hyvin olla välillä tykkäämättä valinnastani. Yritän olla tehdä tarjonnasta houkuttelevan, mutten onnistu aina.

 

Viikonlopun Hesarit tulevat minulle vielä paperisena ja on nautinto käyttää niiden lukemiseen paljon aikaa. Lauantaisin lehdessä on kulttuurisivuilla kirjallisuutta koskevia artikkeleita, niitä, jotka luen sanasta sanaan. Jotkut jutut johtavat minut tutkimaan asiaa lisää. Niin kävi nyt Pirkko Saision haastattelun suhteen, joka oli tehty hänen uuden kirjansa julkaisun takia. Hän kertoi käyttäneensä sen tekemisessä tekoälyä, joka on hahmottanut hänen sukunsa pitkän historian aina 1500-luvulle saakka. Sen mukaan tekoäly olisi käynyt läpi kaikki asiakirjat, kirkonkirjat ynnä muut, joista hän on saanut tiedot helposti.  Sukututkijana kyselin itse tekoälyltä (Google Gemini) asiasta yleisesti ja sitten vielä tarkennusta. Sain kattavat esitykset.  Joka tapauksessa tehtävän toteuttaminen vaatii osaamista ja tekoälytoimintojen täyttä hallintaa. Sain tarkan kuvauksen, miten tietojenkäsittelyketju toteutetaan, jonka tekoälyagentit sitten suorittavat. Käsitän, että se vaatii myös sukututkijan osaamista monin tavoin.

Omassa kirjaprojektissani en ole paljonkaan edennyt. Tajusin taas tänään, että olen aiemmin kirjoittanut blogeissani todella monista asioista, joita aion jatkossa käsitellä uudelleen tavalla, joka ei ole vielä täysin selvää.

Lapsenlapseni tuli kylään. Hänelle on lokakuun alussa tulossa ystävä kylään Kanadasta saakka. He eivät ole koskaan vielä tavanneet muuten kuin netin kautta. Mielenkiintoista. Sain hänen lähdettyään lopulta valmisteltua kaalilaatikon. Minnille kelpasi sikanautajauheliha. Nyt hän nukkuu parisen tuntia parvekkeella. Lapsenlapsi tulee Ikeassa käytyään takaisin. Sain ujutettua hänelle pari ostosta, kattolamppu makuuhuoneeseen ja uusi päiväpeite sohvalle. Minnihän on käyttänyt sohvaa raapimispuunaan ja se on aina peitettävä jollakin peitteellä.

Olen tässä välillä tehnyt paljon muistiinpanoja, mutta en tunnu koskaan ehtivän kirjoittamaan. Olenhan kyllä kirjoittanut jo mielettömän paljon kertoen kaikesta mahdollisesta, mitä on milloinkin tapahtumat.

Etsin tänään jotakin juttua ja osuin blogiini:

Olen käyttänyt tätä otetta blogissani 21.7.2018 Satujen tomupilvet https://unikkopellossa.blogspot.com/2018/07/satujen-tomupilvet.html

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965 (olin 18-vuotias)

Tiedän olevani oikealla tiellä, mutta kaikkien menneiden asioiden paljous on kuin huntu päälläni eikä aikani tunnu edelleenkään riittävän mihinkään.

Olen tästä päivästä niin poikki, että käyn vähäksi aikaa jatkamaan erään sarjan katsomista Netflixistä. Ehkä sitten ruokakin alkaa valmistua.  Ehkä lapsenlapseni ehtii palata Ikeasta ja tulee ripustamaan kattolampun.

Edellä mainitsemassani blogissa on viittaus myös Hyrylän toriin, josta tein taidehistorian proseminaarin. Tori on jo parisen vuotta sitten hävitetty ja tilalle on noussut uusi ja upea Särmä, jossa oleva Prisma avataan 1.10.2026. Siitä ehkä myöhemmin.

24.9.2026

Avasin läppärin, koska aion laittaa kutsun Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen ensi viikolla. Olen ilmoittanut, etten aio jatkaa kerhon toiminnassa enää. Tässä välillä oli vielä häikkää kerhotilan varauksissa ja kaiken lisäksi oikein kukaan toimikunnassa ei ottanut kantaa asiaan. Karjalatalon takkahuoneen varaukset saatiin kuntoon. Olen luvannut hoitaa kutsut niin kauan, kunnes joku muu on valmis ottamaan tehtävän hoitaakseen. Ehdotin, että ensi keskiviikkona keskustelemme kerholaisten kesken kerhon tulevaisuudesta. Helsingin kerho on ollut toiminnassa nyt 23 vuotta. Olen ollut aktiivisesti mukana vuodesta 2011 alkaen. Sitä ennenkin pidin esityksiä ja kävin kuuntelemassa muiden esityksiä.

Tällä viikolla jäsenkipuni ovat taas aktivoituneet. En lähde tällä kertaa ylitulkitsemaan asiaa eli mikä asia kaiken joukossa on tuonut ahdistusta ja stressiä, että se on mennyt niveliini. Teen, mitä jaksan ja lääkitsen itseäni tarpeen mukaan.

25.9.2026

Olipa vaikea yö. Jälleen kerran. Viikko aiemmin totesin olotilani parantuneen, mutta sen jälkeen alkoi taas alamäki. Hyvä, että pystyn vielä kirjoittamaan. Vaikeudet kohdistuvat lähinnä ranteisiini ja käsiini. Aloitin pari päivää sitten uuden Prednisolon- kuurin ja Panadol-särkylääkkeen. Vaikuttaisiko sää niin paljon. On satanut yhtäjaksoisesti ja lujaa. Eilen tuntui, että sade tulee ikkunoista sisään. Sataa edelleen.

Jospa istahdan lukemaan. 

Tältä näytti 26.9.2026 

 

26.9. lauantai

Vaikeat yöt ja aamut jatkuvat. Oli pakko lähteä apteekkiin, koska huomasin, että Buranat olivat loppuneet. Panadol ei auta tällä kertaa, koska ilmiselvästi käsissäni on tulehdusta ja pääkin särkee. Entä ilmapaineet?  Menin kävellen tihkusateessa. Kiersin vähän kauempaa, jotta sain muutaman kuvan uudesta Särmästä ja Prismasta. Kunnan toiminnot lienevät jo kokonaan muuttaneet rakennukseen ja Prismahan avautuu 1.10. Apteekki siirtyy Prismaan, joten siellä muutos on jo jonkin aikaa näkynyt, kun henkilökunta on valmistellut muuttoa. Kävin vielä Hyrrässä eli K-Supermarketissa, joka alkaa myöhemmin muuntua City-Marketiksi. On täällä Hyrylässä sitten paikkojen paikka, kaikki kaupat pienellä alueella, jossa oli vähän aikaa sitten linja-autoasema, kauppoja ja tori. Aiempi purettu kunnantalo oli alueen vieressä. Ja joskus alue kuului sotilastoimintoihin, jonne venäläiset 1800-luvulla rakensivat kasarmeja ja pitivät harjoituksia. Hyrylä ympäristöineen oli merkittävä armeijan paikka myös Suomen itsenäisyyden aikana.

Siis minunkin aikanani täällä on tapahtunut paljon. Ja tapahtuu jatkossakin...

 27.9. sunnuntai

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen päivä.  Kuten vähän joka aamuna minulla oli karsea olo. Minni oli herättänyt minut hyvistä unista kolmen aikaan puremalla käsivarttani. En oikein ymmärtänyt, miksi, mutta hänellä oli vauhti päällä. Nälkäkään ei voinut olla. Yritin nukkua sen jälkeen katkeilevaa unta. Päivä lähti sitten kuitenkin käyntiin. Ajatuksenani oli taas edistää paperisotaani. Kävin useita laatikoita läpi, mutten päässyt kaikesta eroon. Löysin myös kadonneen päiväkirjani syksyltä 1964, kun olin aloittanut lukion. Olin kirjoituksissani jo aika aikuismainen verrattuna edellisiin vuosiin. 

On vaikea päästä projektissani eteenpäin. Välillä tuntuu, että juuri nyt on tärkeä hävittää turhia papereita ja samalla ajatella tulevan tekstini rakennetta. En tietenkään saa millään kaikkea ympättyä mukaan, niin perinpohjaisia kirjoitukseni ovat. On hassua ajatella, että olen tiennyt jo silloin, mihin olen menossa. Jokin katkaisi hyvän kehityksen. 

Mielenkiintoinen kuva paperikasoistani. Kesällä 1966 opettelin piirtämään. Kuvassa on joku sisaristani.

 

Myöhemmistä kirjoituksista, joita voi myös päiväkirjoiksi kutsua, saan hyvin tiivistettynä epäonnistumiseni avioliitoissa ja parisuhteessa. Olen kirjoittanut niitä harvakseltaan enkä edes niin perinpohjaisesti kuin kouluaikoina. Silti ne kertovat kaiken, rivien välistä pääsen muistamaan yksityiskohdat ja näen, miten huonosti minua on kohdeltu. Mikä on herättänyt miehissä aggression naista ja juuri tätä naista kohtaan? Onko aggressio miesten synnynnäinen ominaisuus vai mistä se tulee, vanhemmista ja ympäristöstä? Myöhemmin mies on saattanut katua tekosiaan, mutta ei oikeasti, koska olen tunnistanut sen enkä ole voinut palata takaisin. Mikä minussa on ärsyttänyt yli kaiken, että on jopa kostettu. Onpa hyvä, että olen kirjoittanut. En ole koskaan pystynyt kehittämään vihaa. Tässä kaikessa riittää ajattelemista, mutta voi käydä niin, etten koskaan pysty selvittämään sitä ”vihaa”, jota minua kohtaan on tunnettu.

Tekstin rakenne ja muoto kehittyvät mielessäni hitaasti. Käyttäisinkö jotakin yllättävää tapahtumaa tai ärsykettä, josta etenisin sopivaan kohtaan? Se ei taida päteä kaikissa elämän vaiheissa?

Jään ajattelemaan näitä enkä jaksa lopetella tätä postausta vielä tänään.

 

Miten saan kaaokset järjestykseen

Tässä postauksessa on ajatuksiani elokuun lopusta alkaen. Ikävä kyllä en ole saanut tekstiäni valmiiksi muiden asioiden kaatuessa päälleni ja siksi tämä postaus on joutunut odottamaan julkaisua.  Voisin jättää väliinkin, mutta julkaisen silti.

 30.8. 

Elokuu on loppumassa. Tänään sunnuntaina sataa vettä. Ihan hyvä, en ole koko kesänä paljon jaksanut kuljeskella lempipaikoillani eikä kunnon sade ole paras ajankohta lähteä ryteikköön. Ovatko entiset polkuni edes yhtä hohdokkaita paikkoja kuin ne olivat, olen sitäkin ajatellut?  En enää keksi edes syytä jakaa niitä sekavaksi muuttuneessa sosiaalisessa mediassa. Muita syitä riittää vaikka kuinka paljon; arkipäivän paineet, kodin järjestys ja kotityöt, Minnin tarpeet, kaupassa käynnit, väsymys, jaksaminen, vanhuus, luettelo on pohjaton. Ainakin pari päivää viikossa menee syvässä väsymyksessä ja yllättäen joku muukin päivä ja silloinkin on hoidettava eteen tulevat asiat. Sairauteeni liittyvät useat pahenemiskierteet muine paineineen veivät parin vuoden aikana vähitellen kuntoni heikoksi. Siksi vaalin parantunutta olotilaani

Paperikasani vaativat paljon aikaa. Yritän vihdoin mennä jokaiseen niistä sisälle ja lukea tarkkaan, koska aiemmin en ole koskaan ehtinyt tehdä sitä näin syvällisesti, kun nyt yritän. En ehdi edelleenkään tarpeeksi, muutamat merkinnät vaativat paljon ajatuksia ja ehkä tutkittavaa ja jäävät taas roikkumaan. Oli järisyttävää huomata, että aiemmin kirjoittamieni vuoteen 1961 liittyvien kommenttieni jälkeen olin kymmenen vuotta myöhemmin vajoamassa pohjattomaan suohon. No, muista syistä kuin nyt.

 

Kirjoitin 18.3.1971

”Joskus tuntuu kuin kaikki halut kirjoittaa olisivat minussa kuolleet. Sääli. Siksi elämä tuntuu joskus niin turhalta. Kevät tulee, vuodenajat vaihtelevat, minä pysyn paikallani. Vähemmästäkin katkeroituisi. Aika liukuu ohitseni. Ikään kuin häpeäisin kirjoittaa. Kynät ja paperi pilkkaavat minua. Kuulen muiden ilkkuvan naurun takanani sulkiessani kaapin ja jättäessäni ne sinne pölyttymään. Nuoren ihmisen elämä (paitsi minä en ole enää nuori, juuri silloin olin vielä 23 v) on suuri salaperäinen unelma. Se on jotakin Proustmaista pintapuolisesti ajateltuna ja sellaisena se pysyykin. Voin palata siihen kirjoittamalla ja unissa. Arkielämän kovuudessa se ei enää onnistu. En voi hylätä ainoata kunnianhimoani, vaikka se joskus tuntuu niin turhalta.”

Kyseessä on pieni päiväkirja, sinikantinen vihko, johon kirjasin muutamia lyhyehköjä merkintöjä avioliitostani ja unelmieni karkaamisesta ja tulevista vaikeuksista, joihin joutuisin ratkaisuja tehtyäni Vihko kattaa ajan 26.9.1969 – 20.12.1972 ja selittää todella paljon ja valaisee sen ajan kirkkaasti. Tammikuussa 1973 palasin lopullisesti Suomeen ja myöhempi aika vei minua enemmän aivan toiseen suuntaan kuin olin alun perin halunnut tai suunnitellut.

Nytkin kirjoitetaan ja puhutaan, että nuorilla ihmisillä on todella vaikeaa. Kysymys on elämästä, työstä ja opiskeluista, perheen perustamisesta. Usein samassa yhteydessä verrataan onnekkaita vanhempia sukupolvis vanhempiin sukupolviin, joille kaikki oli helppoa. Asunnot, työpaikat, opiskelupaikat jne, kaikki järjestyi helposti.  Se ei pidä paikkaansa. Kirjoittamiseni fokus ei tosin ole tässä. Voin silti todeta, että meistä monikaan ei saanut tehdä niin kuin olisi halunnut ja suunnitellut. Ongelmat elämänpolussa johtivat sitten vaihtoehtoihin, jotka veivät suuntaan, jonne ei ehkä olisi halunnut mennä. Niin kävi minullekin.

Elämäni ei harhautuvista poluista huolimatta ollut huonoa, ei koskaan.  Ajatelkaa mieluummin, että se kalvaa minua edelleen ja siksi olen nyt tämän valtavan möykyn edessä, joka kuiskii minulle, että tekisin nyt sen, mihin minut oli tarkoitettu. Meistä kunkin elämä sisältää monia erilaisia elämiä, jotka kaikki ovat hyviä. Kaikella on tarkoituksensa. Olen tässä nyt selvittämässä, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Yllättäen tavoitteeni tulee kaikista kirjoituksistani kaikkina aikoina voimakkaasti esiin. Eli yritän nyt sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisinkin tehnyt ja välillä yritinkin kaiken rinnalla, mutta edessä oli jatkuvasti esteitä. 

Olen itselleni armollinen, jos päiviä jää väliin enkä etene millään tavalla. Arkipäivä on hoidettava. 

 

1.9. tiistai. 

Syyskuu alkoi. Tuntuu kylmältä, palelen. Minni haluaa olla koko ajan parvekkeella tai roikkua minussa kiinni, puhua minulle pienemmällä äänellä ikäänkuin valittaen. Nyt alkaessani kirjoittaa, hän kiipesi syliini silmiini tuijottaen ja kehräten. Lukiessani lehtiä tabletilta, hän tuli makaamaan eteeni ja heittäytyi selälleen. Kun liikun huoneesta toiseen, hän ryntää tarkistamaan, mitä teen. Pitäisikö olla huolissaan?

Kirjeet. 

Kotonani Rengossa, lapsuuden kodissani, jossa pieni perheeni (mieheni, tyttäreni ja minä) oli asunut vuoden verran keväästä 1970 toukokuuhun 1971, äitini alkoi lähdettyämme takaisin Saksaan kirjoittaa minulle kirjeitä. Välissä on myös isän ja siskojeni kirjeitä. Kesäksi vanhempani ja muut kotona olevat perheenjäsenet muuttivat kirkonkylästä isän virkasunnosta maalle, taloon, mistä me olimme toukokuussa (1971) lähteneet takaisin Saksaan. Mieheni oleskelulupa kesti vuoden, sitä valvottiin valtion puolelta tarkasti. Äitini kertoi, että lähdettyämme ulkoministeriöstä soitettiin ja tarkistettiin, olimmeko jo lähteneet. Äitini tuntui suorastaan nauttivan kirjeiden kirjoittamisesta, kirjeitä on paksu pinkka ja niitä on nyt vuosikymmeniä myöhemmin ilo lukea. Hän mainitsee, ettei olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kirjeitä. Olimme juuri lähteneet takaisin Saksaan. Pikku Christina oli täyttänyt huhtikuussa 2 vuotta ja puhui suomea. Jätimme jälkeemme valtavan ikävän. Christina oli valloittanut kaikkien sydämet. Lattialle unohtunut tutti itketti äitiäni ja sisartani. Rivien välistä huokuu rakkaus ja lämpö. Lapsen syntymä oli avannut uusia ovia.

Äitini kertoi kaikkien kuulumiset, myös laajemman suvun osalta ja toivoi, että tulisimme takaisin, koska hän hoitaisi mielellään tytärtäni. Hän oli silloin vasta 56-vuotias. En ollut varmaan kertonut kovin tarkkaan mitään omista pohdinnoistani ja avioliiton vaikeuksista. Ne selviävät omista muistiinpanoistani. Niitä oli vaikea myöntää. Äiti odottaa koko ajan kirjeitäni. Yksi sisaristani on tulossa käymään Saksassa heinäkuussa. Kirjeet ovat täynnä yksityiskohtia, mikä tekee niistä erityisen kiinnostavia ja ne nostattivat minussa kaipauksen lapsuuden marjamaille ja metsiin. Olenhan joskus kuvaillut tarkkaan, kuinka tunsin kaikki ympäristön paikat, kasvit, puut ja kivet täydellisesti.

Toukokuun lopussa istutettiin aina perunat ja äitini teki suuren kasvimaan. Lähellä oleva Paloniitynjärvi antoi runsaasti kaloja, joita isä kutsui Pietarin kalasaaliiksi. Talossa oli nuoi Minni-niminen kissa, joka oli saanut keväällä ensimmäiset pennut, kolme suloista, kaunista kissaa. Äitini joutui jälleen miettimään, mitä pennuille tehtäisiin. Ikuinen surullinen probleema. Siitä ei kerrottu sen enempää kirjeissä, mutta mainittiin kissojen kasvaneen jo isoiksi. Äiti joutui sen yleensä aina hoitamaan eikä halunnut pahoittaa minun mieltäni. 

Ulkokissojen muuttuminen tai opettaminen sisäkissoiksi oli aiemmin ollut meidän lasten aikaansaannos ja se oli aiheuttanut useita surullisia tarinoita. Olimme vuosia hellineet kissoja lähes salaa ja tuoneet emokissat synnyttämään huoneissamme kertomatta vanhemmillemme.  Kissojen elämä oli silti vielä edelleen vaikeata. Muistaakseni aiempi kylän kissapopulaatio oli kuollut kissaruttoon. Elokuun loppuun mennessä perhe muutti takaisin Rengon kirkolle asumaan ja sitä ennen sadonkorjuu ja säilömiset oli tehtävä ja kissaongelma myös ratkaistava.

 

Ongelmani Saksassa näkyvät kirjeiden rivien välissä. Jouduin olemaan koko sen kesän joka ikisen päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään töissä kaupassa Itämeren rannalla, jolloin minun oli jätettävä pikkuinen Christina sukulaislasten hoitoon ja jännitettävä, milloin hänet tuotaisiin kotiin, se oli mieheni vastuulla. Miehethän eivät yleisesti pitäneet siitä, että vaimo oli töissä. Tosin hänen äitinsä oli työpaikassani myymälänhoitajana ja tavallaan siis esimieheni. Iso pomo oli Kielissä ja kävi harvoin. Olin pari kertaa saamassa potkut, kun aloin hoitaa meidän työläisten etuja. Onnistuin kyllä niissä, mutta minua kiellettiin jatkamasta. Palkkarahoilla sain hankittua pesukoneen. Asuntoasiammekin olisi kesän aikana ratkaistava, sillä asuimme samassa talossa, missä mieheni vanhemmat.

Äitini kirjeet ovat uskomaton aarre. Pysyin ajan tasalla koko perheen asioista, ja samalla hän kertoo myös muiden läheisten asiat. Isän kirjeet täydentävät. Uuden sukupolven syntymä on tehnyt lapsuudenperheestäni joksikin aikaa onnellisen ja rakastavan. Ensimmäinen lapsenlapsi on ollut tärkeä vanhemmilleni. Muita lapsenlapsia saatiinkin odottaa pitkään.

4.9. perjantai 

Eilen minulla oli tapaaminen ystävän kanssa ja tänään olen ollut taas väsynyt. Jonkin verran olen jaksanut lukea päiväkirjojani. Materiaalia ja asioita on mahdottoman paljon. Olen itsekin yllättynyt, millainen luonnonvoima olen ollut. Annan nyt itselleni aikaa edetä hiljaa ja luovuttaa väsymyksen yllättäessä. Taisin mainita jo aiemmin, että olen myös yllättynyt muistini tarkkuudesta. Sieltä vyöryy koko ajan jotakin sellaista, mitä en ole maininnut, saati kirjannut minnekään.

Lehmät ja muut kotieläimet

En muista, olisinko koskaan kertonut eräästä jännittävästä kesäisestä lehmien hakuretkestä, jonka tein pienen sisareni kanssa. Lehmät vietiin kylän toiselle puolelle metsikköön ja pellolle päiväksi ja haettiin illalla pois. Jätän kertomuksen nyt kertomatta. Lehmien hakuretki on tapahtunut ehkä juuri ennen lehmien myymistä ja jäänyt erityisen elävänä mieleeni.  Lehmät myytiin sittemmin huutokaupalla. Muistan hämärästi, että piha oli täynnä ihmisiä ja maksuja maksettiin kolikoilla. Ajankohta ei ole muistissani.  Muistan lehmät, mutta en enää kaikkien nimiä. Yksi lehmistä oli Kukka ja toinen oli Heta. 

Minä ja vasikka

Talon papereista löysin aikanaan luettelon talon eläimistä isäni kirjaamina päiväyksellä 11.4.1945 äitinsä perinnönjakoa varten. Hänen äitinsä Lempi oli kuollut jatkosodan aikana. Luettelossa mainitaan useita kuten lehmä Heta (9000 mk) ja 8 muuta lehmää ja kaksi hiehoa mm. Kukka (3000 mk). Listassa on mainittu myös lampaita, kaksi sikaa ja kanoja ja niidet yhteisarvot. Talossa oli silloin vielä neljä hevosta: Tiina 6000 mk, Lotta 50000 mk, Liisa 50000 mk ja Lirppa 14000 mk. Muistan Lotan, Lirpan ja Liisan, joista Lotta oli talossa vielä myöhemmin 1950-luvulla. Oletan, että kaikki lehmiin liittyvät ja mainitsemani asiat tapahtuivat ennen kouluun menoani, siis ennen 1954, ehkä 1953 tai jopa jo 1952. Navetassa ja karjakeittiössä tehtiin myös jotakin remonttia niihin aikoihin tai eläinten myynnin jälkeen. Putosin tallin vintiltä (monta metriä) alas kivilattialle lyöden pääni niin, että kasvoni olivat yhtä mustelmaa. Ajattelen nyt, että kaikki edellä mainitsemani tapaukset ovat olleet liian järkyttäviä pikkulapsille, että ymmärrän, ettei niistä myöhemmin edes puhuttu. Voin hyvin kuvitella, että ne ovat järkyttäneet erityisesti minua ja ehkä siksi olin parina kesänä mummoni luona. Silloin kaipasin vain kotiin.

Olen äskettäin innolla katsellut Yle Areenasta Lomittajat-sarjaa. Suoraan sanoen juutuin katsomaan sitä. Lehmät tuntuvat olevan yhtä älykkäitä kuin kissat. On ihailtavaa, miten omistajat ja lomittajat rakastavat niitä. En olisi kyllä aikoinaan olla ainakaan lehmätilallinen. Tuotantoeläinten hoito rajoittui osaltani vain kanojen ja kananpoikasten hoitamiseen

9.9. keskiviikko 

Eilen tiistaina tapasin jälleen ystäväni. Istuimme useita tunteja kahvilan pöydässä. Tarinamme ovat loputtomia ja hurjan mielenkiintoisia. Ainakin muistimme pelaavat. Kahvila Hyrylän S-Marketissa suljetaan tässä kuussa kuten myös S-market. Hyrylän Prisma avataan 1.10.  

Koska en eilen ehtinyt käydä kaupassa enkä apteekissa, kävin tänään. Sen jälkeen aloin miettiä valokuvakaaostani niiden muiden kaaosten lisäksi. Jätän ajatukseni itämään. Kaaos voi olla ja on järjestyksessä, mutta nykymaailmassa on asioita, jotka sekoittavat sen.  Tänään oli Hesarissa selvitys siitä, kun Open A1:n tekoälyagentit käyttivät ulkopuolista sivustoa tallennustilanaan ja sivuston ylläpitäjä huomasi sen ja korjasi agenttien viestejä pois. Tarina jatkuu, mutta on jo hoidettu ja tutkittu.

Ovi menneisyyteeni

24.8. maanantai.  Kylmää. Lauantaina ja eilenkin satoi paljon. Minni viihtyy parvekkeella. Minä palelen sisällä, koska Minnin vuoksi on pidettävä parvekkeen ovea auki. Palelu hoituu pukemalla päälle lisää vaatteita. Vanha ihminen palelee herkästi. Vedän usein päälleni kaulahuivin, koska paleleminen tuntuu kaulassa – ja jaloissa herkimmin. Kun menen kurkistamaan, missä Minni on, hän hetken perästä on jo vieressäni naukumassa ja valittamassa, vaikka ruokaakin on vielä jäljellä kupissa. Hän katsoo myös tarkkaan, mitä minä laitan suuhuni. Uudella annoksella sain hänet nyt hiljaiseksi ja on pidemmän päivälevon aika. Hän osaa myös hyvin näyttää, jos ruoka ei miellytäkään häntä. Ajatelkaa, kuinka pieni kissa on eleillä ja äänellä oppinut kertomaan paljon.

Vanha kuva 15.7.2020 suurien kuusien juurista ennen kuin takimmainen puu kaadettiin

Itse asiassa minunkin pitäisi rötköttää väsyneenä sohvalla, koska on maanantai ja Metoject-piikin vaikutus osuu yleensä piikittämispäivän seuraaville päiville. Taisi vaikutus tuntua nyt eniten eilen sunnuntaina. Eipä ajatella sitä nyt. Olen mielestäni nykyään organisoinut kaikki kotitehtäväni hyvin. Tälle päivälle osui pyykin ja hiusten pesu. Toivoin ehtiväni kirjoittamaan edes alun seuraavaan blogipostaukseeni.

Viime viikolla jatkoin 1962 päiväkirjojeni lukemista. Syksyllä aloitin oppikoulun 5. luokan. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Mieleeni palaa koko ajan kirkkaita muistoja myös edeltävästä ajasta. Olen maininnut, että väliltä puuttuu päiväkirjoja enkä ehkä ole niitä kirjoittanut. Ehkä eteeni tulee vielä joku vihko. Olenhan aina välillä kirjoittanut erillisille papereille.  1958–1960. Lisäksi ovat kaikki muisto- ja leikevihot. Suuren osan tulen ilman muuta hävittämään, kunhan olen kartoittanut kaikki tarpeelliset asiat.

Erikoista oli myös valtava kiinnostukseni kaikkea kohtaan. Se vei aikaa, samoin kirjojen kahlaaminen, joka vain karttui iän mukana. Olin jo melkein unohtanut laajan kirjeenvaihtoni sekä ulkomaille että kotimaahan. Meillä ei silloin ollut vielä muita yhteydenpitovälineitä. Ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtokaverini oli Harald Ruotsista paikkakunnalta Agnhammar, Grums. Aloitimme kirjoittaa joko 1961 lopussa tai 1962 alussa. Osa kirjeistä ja kuvista on tallessa. Kirjoitimme ruotsiksi. Muistaakseni hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin Pohjanmaalta.

Aion ehtiessäni käydä muutaman kirjeenvaihtokaverin kirjeitä läpi, koska en muista niistä paljon mitään. En ole kirjoittanut kirjeenvaihdoistani paljon edes päiväkirjoissa.  Joidenkin kanssa olin kirjeenvaihdossa aina siihen saakka, kun hävisin Pohjois-Saksaan enkä koskaan päässyt lähes sopimiini tapaamisiin Pariisissa.  Sellaista kuin kirjeenvaihto kirjeillä ei taida enää paljon olla. Sillä paikattiin myös sitä, ettemme pystyneet soittamaan. Paperiviesti tai kirje meni aina perille ja saatoimme siinä sopia asioista. Minulla oli vilkasta kirjeenvaihtoa 2000-2010-luvuilla. Se on jäänyt meiltä kaikilta  historiaan ja siitä kerrotaan jatkossa vain tietokirjoissa ja elokuvissa. 

Helmikuun 15 päivänä 1961 oli osittainen auringonpimennys, mutta etelä-Euroopassa se näkyi täydellisenä. Kuvailen koulun pihalla auringonpimennystä katselleita ja kerron, miten sitä voi katsella. Meillä oli mustavalkokuvien negatiiveja, joiden läpi katsoimme pimennystä. Tämä kommentti vihkon sivulta liittyy siihen innostukseen, mitä taivaankappaleet, oikeat ja keinotekoiset toivat elämääni. Ne esiintyät kaikissa päiväkirjoissani.

24.10.1962 kirjoitin pitkän pätkän uhkaavasta maailman tilanteesta juuri silloin. Sota oli lähempänä kuin moneen vuoteen. Neuvostoliitto oli lähettänyt aluksia Kuubaan ja Yhdysvallat oli luvannut painaa pohjaan jokaisen, joka tuo aseita. Sinä päivänä ei paljon muuta puhuttu kuin sodan uhkasta. Presidentti Kekkonen lähti silloin Ranskaan viralliselle valtiovierailulle tapaamaan Charles de Gaullea. Politiikka ja kaikki maailman asiat kiinnostivat meitä sen ajan koululaisia. Kotiini tuli useita sanomalehtiä, joita me kaikki luimme. 

Hämeenlinnassa oli Tarina-niminen elokuvateatteri, jossa kävimme joskus katsomassa elokuvia. 27.10.1962 kävimme koko koulu katsomassa elokuvan ”Kuningasten kuningas”, jonka kuvasin tarkoin. Olin ensin käynyt kirjastossa sisareni Päivikin kanssa ja sitten menimme yhdessä elokuviin. Tapani mukaan kuvailin elokuvan tarkkaan päiväkirjassani.

Mielessäni ja kirjattuna on monta muutakin juttua, joita jaan näissä blogeissani tipoittain. Ne ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutten ole vielä täysin sisäistänyt, miten käytän niitä tekstissäni, johon tähtään.

Minulla on ollut jo pitkään eräänlainen rauhoitusaika. Ruokatauko on paikallaan.  Jääkaappi on taas tyhjä, mutta siellä on yksi pizza, josta saa nopeasti ruoan ja sitten voin palata tämän päivän muuhun teemaan eli lepäämiseen ja filmien katsomiseen. Lukemistakin riittää.

25.8. Rauhoitusajalla tarkoitin itse määräämäni rauhoitusaikaa, joka on välttämätön jaksaakseni oman projektini kanssa. Välillä hermostus alkaa yllättäen nousta, mutta sitten rauhoitan itseni muistuttamalla, että ei ole mitään kiirettä, kaikki valinnat ovat omiasi, voit aina pysähtyä ja jatkaa, kun itse haluat. Siis olen edelleen vaarassa.

Olen siis lukenut päiväkirjojani ja samalla kerännyt eri laatikoissa olevia aineistoja yhteen samalla miettien, miten saisin niistä järkevän ”paketin”, josta aina löytäisin helposti tarvitsemani päiväkirjan tai muun vastaavan. Tänään huomasin, että yksi kalenteri (1965 ja päiväkirja syksyltä 1964 jne.) ovat kadoksissa eli jossakin muualla, missä muut. Muistin käsitelleeni niitä jossakin vaiheessa. Eipä muuta kuin menin Unikkopellossa-blogiini ja laitoin hakutekijäksi 1964. Se toikin kattavan kokoonpanon blogipostauksiani, joissa olin maininnut ko.  vuoden. Olin julkaissut tekstin ” Kirpeitä nuoruuden päiviä” 8.4.2026, jolloin olin käyttänyt em. lähteitä, joten ne ovat jossakin. 

Vaikka löydänkin etsimäni, niin olen huono järjestämään kaikkea yhteen kokonaisuuteen. Hankalinta on siis hallita hirveän laajaa lähdeaineistoa. Samalla pitää välillä tehdä päätöksiä, mitä ja milloin tuhoan osan aineistoa. Blogivarastoni on loppujen lopuksi valtavan hieno lähde. Sen setvimisessä voin jatkossa käyttää tekoälyä. Olen sitä jo aiemmin kysynyt ja saanut vastauksia. Minulla on ensin paljon muutakin mietittävää kaiken tekemäni järkevyydestä.  

Tulevan oman esitykseni muoto kehittyy mielessäni vähitellen. Haluan sen olevan jotakin, mikä yhdistää tarinan minuun ja siihen, miten ajattelen ja olen aina ajatellut.  Ja että olisin siinä samanaikaisesti nyt ja silloin, kun olen kaiken kokenut. Itse asiassa se on ollutkin aina ituna tai pohjavireenä tai tajunnanvirtana jo kaikissa blogeissani. 

Selailin myös vanhoja ”Polulle kauas ” blogikirjoituksiani. Aloitin sen kirjoittamisen keväällä 2008 ja kirjoitin usean vuoden ajan, kunnes 2012 blogialusta lopetti. Olin onneksi kopioinut alkuperäiset tekstit ja myös printannut blogissa ilmestyneet talteen. Joitakin toin myöhemmin Unikkopeltoon. Olen myös vuosien myötä useaan otteeseen ajatellut kerääväni blogini kirjaksi ja jopa aloittanut niiden keräämisen, mutta muuta työmaata oli liian paljon, että kaikki jäi aina kesken. En ole koskaan ollut niin viisas, että olisin osannut valita oikein. Jo lapsena minulla oli useita romaanien aloituksia, joita kirjoittelin vihkoihin.

Työtä on paljon. Samanaikaisesti monta muuta laatikkoa ja mappia odottaa tuhoamista. Lisäksi on asennoiduttava niin, että en ehdi kaikkea ja jollen ehdi, se saa jäädä.

(Tätäkin kautta voit myös selata ja lukea blogejani unikkopellossa.blogspot.fi)

27.8. torstai. Kesä alkaa olla lopussa. Päivät ovat viileitä. Jos lähtee jonnekin ulos, on paras varautua. Vanhat ihmiset palelevat herkemmin. Nuoret kulkevat edelleen lähes puolialasti. Ikkunasta katselemalla en voi valita pukeutumistani. Eilen ehdin jo palella ulkonakin. 

Istuin jälleen ystävän kanssa kahvilassa pitkään enkä ollut pukenut päälleni riittävästi. Rupatteluhetkemme venyvät usein jopa kolme tuntia pitkiksi. Ihmisillä on uskomattoman paljon samankaltaisia kokemuksia, varsinkin kun perspektiivi on pitkä. On ollut ilo huomata, että on myös muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen tuntenut paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan ymmärtäneet minua tai jotka olivat halunneet työntää minut johonkin muottiin ja olemaan sellainen, mikä sopii heidän ahtaaseen maailmankuvaansa. Ihmisen pitää saada aina olla omanlaisensa. Tässä iässä ei enää jaksa olla ylettömän aktiivinen ja yrittää kaikkien suhteen.

Vielä kerran kuusien juuret ja Alex 14.8.2015. (olen vähän epätoivoinen valtavan valokuva-arkistoni kanssa eli sama ongelma kaikilla osa-alueilla)

 

Viime lauantaina tapasin jälleen myös ystäväni Keravalta, edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi kuukautta. Käymme syömässä Järvenpäässä, poikkeamme joissakin kaupoissa ja tulemme sitten keittiööni kahville ja juttelemaan. Siinä menee koko päivä iltaan saakka. Olemme molemmat erittäin kiinnostuneita kaikesta.  Lopuksi vien hänet kotiinsa Keravalle. Joka kerta meiltä jää paljon asioita käsittelemättä. Ehdin nyt alkaa siirtää hänen DNA-tuloksiaan ja sukupuutaan koneeltani hänelle. Joka kerta pitäisi oikeastaan valmistella, mitä asioita käsittelemme kaiken muun runsaan keskustelun lisäksi. Meillä on tosi pitkä historia kaiken kaikkiaan. Siihen liittyy myös muisti ja tapahtumat ja tallennetut tapahtumat, historia, ihmiset, kaikki.

On siis oikeastaan hyvä, että näitä tapaamisia on sopivasti. Olen vuosia joutunut tekemään niin paljon töitä, etten ole ehtinyt hoitaa kunnolla kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia. Nyt muistan asian joka päivä ja muistutan itseäni, että nyt on aika… Nyt on myös pohdittava joitakin muita asioita, joita olen siirtämässä muiden haltuun. En halua alkaa stressata niitä. Olotilani on nyt sen verran hyvä, että minulla ei ole varaa ahdistukseen, joka voi putkahtaa eteeni yllättävästä suunnasta.

Iloinen uutinen eilen oli, että Mökä (vauvanimi joko Tiuhti tai Viuhti) eli perheemme kissa, joka on ollut jo useamman vuoden sijoitettuna laajennettuun perheeseen kuuluvan mummon luokse, on löytynyt.  Mökä on toinen Minnin kesällä 2018 syntyneistä pennuista. Hän on ollut sisäkissa koko elämänsä ajan, mutta pääsi nyt vahingossa ulos. Hän on ollut syntymästään saakka ”kehitysvammainen", jos niin voi sanoa ja oli epätodennäköistä, että hän selviäisi ulkona ja tulisi suoraan ovelle kolkuttamaan . Hän on mahdottoman arka ja säikky ja pysyttelisi koko ajan piilossa. Hänelle oli asetettu loukku pihalle ja lopuksi parin viikon jälkeen Mökä sattui menemään siihen.

Minni ja minä 13.4.2024

28.8. perjantai, aamupäivä. Minni, äitikissa kiipeää syliini ja kerjää hellyyttä. Kirjoittaminen on silloin vaikeata, kunnes hän tajuaa tilanteen ja asettuu pitkälleen läppärin näytön taakse. 

En ole saanut tällä viikolla asioitani etenemään. Välillä olen ollut mahdottoman väsynyt ja nukkunut jopa päivällä ja sitten olen heräillyt yöllä.  Eräs sähköposti toi velvollisuudet mieleeni, en ole vielä vastannut siihen, koska en oikein tiedä, mitä vastaisin. Samanaikaisesti pelkään reaktiotani ja sen vaikutusta mielentilaani ja terveyteeni, siihen kaikkeen, jota yritän nyt vaalia. Toisin sanoen, miten pääsen kunniallisesti irtautumaan joistakin aiemmista tehtävistäni.

Aamiaisen jälkeen ja Minnin asiointien jälkeen päätin pestä kissan veskin. Toimenpide laajeni sitten koko kylpyhuoneen lattian pesemiseen. Minnikin tuli loppuvaiheissa jo katsomaan, mitä olen oikein tekemässä. Kissakin on huolissaan omasta vessastaan kuten myös kaikesta muusta omassa kodissaan. Varmaan minustakin, koska hän seuraa minua koko ajan, on sitten, missä lieneekään.

Ennen kuin pääsin avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, luin muutaman kirjeen. Nimittäin etsin edelleen aiemmin mainitsemaan 1964 päiväkirjan osaa ja 1965 kalenteria. Tosin aikani ei riitä kaiken penkomiseen, sillä eteeni tulee koko ajan jotakin uutta tallentamaani. Arkistoni on hirveän suuri ja suurimmaksi osaksi sekaisin. Kirjeitä on useissa paikoissa enkä ole niitä edes sittemmin lukenut, uudempi aika on vienyt kaiken energiani. Muiden saamat kirjeet ovat olleet kiintoisampia. Olen myös aikanaan tutkinut vanhempieni kirjeitä 1940-luvulla, jotka viisaasti otin talteen 1999. Niiden avulla olen selvittänyt historiaa ennen minua.  Niiden osalta kirjeenvaihto oli myös puutteellinen. Äitini kirjeenvaihto koski lähinnä aikaa sodan jälkeen, koska todennäköisesti hyvinkin vilkas kirjeenvaihto paloi talvi- ja jatkosodan aikana. Saatoin kyllä tehdä paljon oikeita oletuksia tutkiessani niiden sisältöä ja olen käyttänyt niitä blogeissani monella eri tapaa. 

Luin nyt siis muutaman 1960-luvulla saamani kirjeen ja myös pari lähettämääni kirjettä, joissa oli ihania yksityiskohtia. Eihän juuri sellaisia muista, jollei niitä ole kirjannut minnekään. Eräässä äitini minulle osoittamassa kirjeessä 1960-luvulta, oli mielenkiintoista avautumista ja suruja, jotka olen voinut jo aiemmin kuvitella. 

9.8.1962 kirjoitin rippikoululeiriltä Päiväkummusta perheelleni tilannekatsauksen ja ohjeita ripillepääsytilaisuudesta, jossa vieraat eivät pääsisi kirkkoon sisälle vaan joutuisivat kurkkimaan pienistä ikkunoista ja odottamaan meitä pihalla. Mutta kirjoitin kirjeeseen myös em. riihikirkossa olevista kesyistä hiiristä, jotka olimme nimenneet Matildaksi ja Nestoriksi. Hiiret kiipesivät syliin, osoittivat olevansa nälkäisiä, juoksentelivat ympäriinsä. Kuvailen niitä ulkonäköä myöten. Pelkäsin, että ne varmasti tallotaan konfirmaatiotilaisuudessa.

Länsi-Saksan Schönberg Strandilta Hotelli Seelustin takapihalta kirjoitin 28.7.1968 pitkän kirjeen kotiin, jossa kuvailin ihanasti tunnelmia ja mitä olemme vapaa-aikoinamme tehneet. Asuimme äärimmäisen ankeassa mökissä, maan tasalla, hotellin takana. Illalla ja yöllä siellä oli kolkkoa. Huone oli kylmä. Lähellä oleva hotellin kaatopaikka alkoi lemuta. Kuvailen erästä iltaa, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kolkko tuulen kohina puissa ja kissojen maukumista tunkion tienoilta. Kirjoitin, että kissoja on tuhansia, kaikki ovat villejä ja ne metelöivät öisin. 

Kissateemani nousee tässä jälleen pinnalle. Olen itselleni luvannut, että se vaatii oman lukunsa, jonka omistan elämäni kissoille ja kaikille niihin liittyviin asioihin. Karmani vaatii sitä.

Vanhoja kuvia, Muru rakas nuorena kuvasin 24.7.2012

Tämän aamun kasassa oli kirjeitä useammalta läheiseltä, siis äidiltäni, sisariltani, ystävättäreltä, pettyneeltä poikaystävältä ja muutama minulta äidilleni ja sisarelleni. Kirjeet kertovat yllättävän paljon muutamasta vuodesta välillä 1964–1968, kun joissakin viitataan myös minun kirjeisiini. Ystävättäreni oli jonkin aikaa aupairina Ruotsissa 1964 ja hän pyysi minua lähettämään kirjoittamani novellin hänelle. Se kertoi pojasta, jolla oli sammaleenvihreät silmät. Me kaikki ulkomailta kirjeen lähettäneet kaipasimme kipeästi Suomeen takaisin.

Tartun seuraavaan pinkkaan papereita. Eteneminen on hidasta. En koskaan aiemmin osannut täysin ennakoida, että elämäni jo pelkästään oman itseni osalta olisi niin mahdottoman rikasta. Silti voin löytää kaiken sisältä uusia ulottuvuuksia, jotka ehkä auttavat nykyistä minua (joka on se sama) eteenpäin tässä omassa projektissani.

Ajattelin jälleen kerran otsikkoa. Mieleeni tuli ensimmäisenä Ovi menneisyyteen. Riittää, että astun ovesta sisään ja olen siellä. Muistin myös otsikon Kadonnutta aikaa etsimässä, jota Marcel Proust on käyttänyt. Ovi menneisyyteen tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta. En ole etsimässä menneisyyttä vaan olen siellä samanaikaisesti kuin tässä kirjoituspöytäni ääressä nyt. 

Sainhan kerran käydä Marcel Proustin haudalla 27.8.2004