Tajunnanvirran ohjaamana

On ollut vaihteeksi oikein tehokas aamu. Sunnuntai 12.10.2025. Kotihommia, päivän rutiinit, aamiainen, Hesarin luku, Minnin ruoka ja muut rutiinit, lääkkeen pistäminen, hiusten pesu, föönaus ja suoristaminen, blogin julkaisu. Ajatusten tajunnanvirta. Itse asiassa päässäni kulkee koko ajan eräänlainen tajunnan virta, vaikken niitä ole erikseen kirjoittanut blogeihini. Huolimatta muista kiireistäni, se ei tahdo hiljentyä, joten on ehkä paras käyttää siihen vähän aikaa. Kun vielä ehtii, ikäisiäni ihmisiä kuolee yllättäen koko ajan emmekä voi tietää oman aikamme koittamista. Siitä ei nyt enempää.

Tässä olen ennen Saksaan lähtöäni, tarkkaa ajankohtaa enkä edes vuotta tiedä. Omat kuvat jäivät aikoinaan kuvaajalta vähiin. Myöhemminhän asia muuttui.

Meikatessani ajattelen aina sitä, että miksi se on minulle lähes pakollista ainakin silloin, kun olen lähdössä jonnekin, vaikka pelkästään kauppaan. Aloitin meikkaamisen ehkä siinä 17–18-vuotiaana. Aloin myös jossakin vaiheessa värjätä hiuksiani.  En pystynyt koskaan lopettamaan meikkaamista. Hiusten värjäys jäi välillä pois, koska se oli mahdotonta olosuhteiden takia. Meikkaaminen muutettuani Saksaan 1968 oli myös vaikeata, koska käyttämääni Max Factorin meikkivoidetta oli vaikea hankkia. Sitä sai vain Kielin Karlstadt-tavaratalosta. Moni on sitä mieltä, että vanhusten ei pitäisi enää meikata. Käytän siis meikkivoidetta, en enää vuosikymmeniä käyttämääni Max Factoria (koska muuttivat voiteitaan niin paljon) vaan halvempaa Maybelline-merkkiä. Vaihtaminen on vaikeaa, koska ei tiedä, miten jokin merkki sopii. Enkä edes kehtaa kysyä. En oikein luota muiden ohjeisiin.  Käytän meikin päälle aurinkopuuteria. Silmät rajaan luomen sisältä mustalla ja sinisellä Kajalilla. Ripseni ovat lyhyet enkä tavallisesti käytä ripsiväriä. Usein putkilo ehtii kuivua ennen kuin tarvitsen sitä. Huulipunalla punaan joskus vähän kalmankalpeita poskiani ja huuleni rajaan ja lisään huulipunaa. Iholleni laitan aamuisin päivävoidetta ja öisin yövoidetta, Lidlistä ostettua. Silmänympärysvoiteen jätin jo aikoja sitten pois. On totta, että tarpeet ovat vähentyneet ikääntyessä ja meikkien ja voiteiden käyttöni on halpaa. Voiteiden ja huulipunien ym. pitää olla tuoksuttomia. Käytin joskus yleensä hajusteita, mutta olen hyvin pitkään kokenut nyt mahdottomaksi, voin pahoin hajuista, vaikken olekaan allerginen.  Meikkaaminen oli nuorempana vielä tärkeämpää, joskus ulkonäköön liittyvät asiat tulivat uniini. Se on ollut lähinnä huolenpitoa itsestä kuten moni muukin asia. 

(Sivujuonteena voisin mainita, että joskus 1990-luvulla myin itse meikkejä, muistaakseni Colose-nimisiä. Meikkasin jopa jossakin esityksessä muita. Hassua olen jo melkein unohtanut sen ajan.) 

Hiukset käyn leikkauttamassa kampaajalla. Kampaajani ovat yleensä hyvin pitkäaikaisia ja tuntevat hiukseni. Leikkaus maksaa tällä hetkellä minulle 50 euroa. En tunne oloani hyväksi, jos tukka on kasvanut liian pitkäksi. Niin on käynyt usein viime vuosina. Polkkatukka on aina ollut ihanteeni siitä saakka, kun pääsin lapsuuden leteistä eroon. Minulla ei ole koskaan ollut permanenttia ja olen aina värjännyt hiukseni itse. Joskus aikoinaan joku kampaaja halusi muuttaa tyyliäni, mutta se meni aina pieleen. Hiukseni ovat valitettavasti kihartuvat, mikä on aivan hirveätä, sillä inhoan kiharaa tukkaa, siis ainakin itselläni. Nyt olen huomannut hyvin paksujen hiuksieni harventuneen kovasti, varsinkin viime vuoden aikana ja epäilen, että lääkkeellä on siihenkin syy. Jos jättäisin värjäämisen 7–8 viikon välein väliin, hiukseni olisivat aivan harmaat.

Muuten itseni hoitamisessa on paljon puutteita. En käytä ihovoiteita kuin poikkeustapauksissa, samoin jalka- ja käsivoiteita. Jalkani ovat hirveän näköiset vaivaisenluineen ja reuman runtelemat, samoin käteni.  Kasvoni ovat rypistyneet paljon sairauden vaikeina aikoina. Synkkä ilme pahentaa ulkonäköä. Kun valokuvaan itseäni, haluan ottaa kuvat luonnollisena, en minkään filtterin kautta.  Hyvä olo näkyy kasvoissa ja koko olemuksessa.

Tajunnanvirtaa ihmisen olotilasta voisin jatkaa paljon pidemmälle. Ehkä senkin aika tulee.

tiistai 14.10. Kun alkaa purkaa omaa tajunnanvirtaansa pienempiin osiin, alkaa ymmärtää paremmin stressien ja välillä kaoottiseksi muuttuvan elämänsä syviä juuria. Olen toki tajunnut jo aiemmin kehityskulut, mutta en ole oikeasti pysähtynyt niiden äärelle. Minni-kissa kiipesi tässä välissä syliini ja olkapäälleni muistuttamaan minua eilisen ajatuksista tai toki muistan ne itsekin. Olen jo hyvin kauan tuskaillut näiden asioiden kanssa, mutta en ole ymmärtänyt, että minun pitäisi tehdä niille jotakin, lopettaa hermoilu, hyväksyä se, että voin ottaa itselleni pari päivää tai jopa enemmän viikossa, jolloin… häviän…

Menin välillä tarkistamaan sähköpostini ja siihen päättyi uuden tajunnanvirtani käsitteleminen. Oli aloitettava hoitaa esiin tulleita tehtäviä liittyen sukukirjaan. Päivä oli taas siinä. Huomenna osa päivästä menee sukukirjakokouksiin. Johonkin väliin olisi mahdutettava verikokeet.

Myöhemmin tuli torstain kokouskutsu ja puheenjohtajan tekemä asialista ja ehdin jo vastata siihen, että ehkä voin olla pois kokouksesta tai osallistua etänä.

Palatakseni alkuun, minun piti kai kirjoittaa ennen kuin päivä hajosi palasiksi: tarvitsen nämä pari päivää alkuviikosta pysyäkseni järjissäni. 

Tuusulan kirjasto vasemmassa reunassa. 15.10.2025

keskiviikko 15.10.2025. Päivä on mennyt kuten suunnittelin. Nukuin pitkään, toki aina on heräämisiä välillä, mutta nyt ohitin ne nopeasti. Sukukirjakokous kesti vain suunnilleen tunnin. Sitten tilasin laboratorioajan ja keräsin muita menoja samaan pakettiin. Kävely K-supermarket Hyrrän parkista ison työmaan ohitse terveyskeskukseen, jossa pääsin ennenaikaisesti verikokeeseen. Palasin Tuusulan kirjaston kautta. Kirjastohan on keskellä Särmän valtavaa työmaata (Prisman ja Tuusulan kunnantalon työmaa) ja sinne pääsee yhtä kautta. Parkkipaikkoja ei ole ollut koko rakennusaikana enkä ole viitsinyt ja oikeastaan välillä edes voinut mennä sinne, koska lainaan aina paljon kirjoja, joita en jaksaisi kantaa kaukana olevaan autoparkkiin. Minulla ei ollut mitään lainauslistaa, mutta löysin sattumanvaraisesti kolme romaania. Sitten suunnistin Hyrrän vieressä olevaan apteekkiin ostamaan loppuneet lääkkeeni ja sen jälkeen vielä pikkuostoksille. 

Eikö olekin naurettavaa listata tekemisiään. Oikeastaan teen ihmiskoetta itselläni.

Kotonakin olisi paljon luettavaa. Muutenkin luen jotakin koko ajan, mutta ajattelin, että ehkä pian voisin aloittaa uuden elämän, jossa tekisin enemmän pelkästään oman itseni takia.

Uudesta elämästä puheenollen nappasin kaupan eteisestä mukaani Voima-lehden, jossa oli jälleen muutamia tosi mielenkiintoisia artikkeleita. Kuinka kaukana me hyvin toimeentulevat ihmiset olemme vaikeassa tilanteessa olevien ihmisten tilanteista, työttömyydestä, sairauksista, asunnottomuudesta, lapsien vaikeasta asemasta. Tilanne on nykyhallituksen aikana vain jyrkästi huonontunut eikä valoa ole oikeasti vuosikausiin näkyvissä.  En tässä elämässä koskaan onnistunut kiipeämään barrikadeille ja osallistumaan vallankumouksiin paremman elämän ja luonnonsuojelun vuoksi. En usko, että minusta on enää siihen, mutta toivottavasti synnyn aikanaan uudelleen.

torstai 16.10.2025 Kyllähän se on niin, että kun hillitsee itseään, rauhoittaa ja säännöllistää elämäänsä, niin nukkuukin paremmin. Se tarkoittaa myös mainitsemaani tajunnanvirtaa. Sinne on paras olla päästämättä sosiaalisen median kiihotuksia. En lähde erittelemään aihetta, mutta uskon lukijani ymmärtävän sen. Seuraan kyllä päivän mittaan uutisia, vaikka lopetin niiden katsomisen televisiosta paitsi joskus Yle Areenan kautta. Uutisiahan tulee koko ajan puhelimen kautta. Tuntuu, että maailma on yksi pieni paikka.

On myös yllättävää, että mahdoton liikenteen hyörintä parin sadan metrin päässä Hyrylän keskustassa on laimennut, kun olen kotipihalla, rauhan tyyssijassa. Juuri nyt kerrostalojen välisiä puistoja siivotaan ja työkoneet pitävät ääntä. Täällä talot ovat kaukana toisistaan verrattuna lähistön uusiin asuinalueisiin. Suuri osa koivujen keltaisista lehdistä on vielä puissa.

17.10.2025. perjantai. Hurjaa. Lähden aina yhtäkkiä rikkomaan omia ”sääntöjäni”, jos niitä voi niin kutsua. Eilen sain yhtäkkiä päähäni lähteä Markkulan sukuseuran hallituksen kokoukseen Riihimäelle, vaikka olin jo aiemmin päättänyt, etten mene. En ehkä ollut vielä saanut soittoa terveyskeskuksesta, josta kerrottiin, että ALAT-arvoni oli edelleen noussut. Lääkäri oli todennut, että se johtuu Trexanista, mutta on aiheellista edelleen jatkaa lääkettä. Uusi verikoe kuukauden päästä.

Pääsin Riihimäelle toisen hallituksen jäsenen kyydissä. Itselleni perustelin lähtöä sillä, että on kiva joskus nähdä ihmisiä. Sukututkimus yhdistää meitä useampia. Kokous on silti kokous ja teettää vähän töitä, koska olen sihteeri, toistaiseksi vielä. Kokous pidettiin Riihimäen HAMKin tiloissa. Nykyään tapaamme useimmiten etänä. Nyt sitten pöytäkirjaa kirjoittamaan.

Palatakseni tajunnanvirran ohjaukseen. Käsittelen asioita usein jälkikäteen ja inhoan omaa puheliaisuuttani eri tilanteissa. Olin unohtanut, kuinka juuri se oli ennen vaikuttanut hurjasti yöuniini, häpeä. Nytkin oli niin, että eilinen vaikutti voimakkaasti yöhön. En saanut unta, saatoin nukahtaa hetkeksi, valvoin tuntikausia. Olisi pitänytkin jättää väliin. Aamuyöstä kävelin veskiin ja kaaduin pimeässä pöntön viereen. En satuttanut itseäni kummemmin. En ole maininnut aiemmin kaikkea, mihin sairastuminen vaikutti. Jouduin luopumaan monesta asiasta. En pystynyt enää olemaan polvillani. Yritin myöhemmin välillä treenata polville käymistä, mutta se sattui niin paljon, että luovutin. Kaatumisesta ylösnouseminen on sittemmin ollut vaikeaa, mutta onnistun toki lopulta. Loppuyön nukuin hyvin. Tiedän huonot ominaisuuteni, mutta unohdan ne usein. 

Minä ja Tassu kesällä 1957 tai 1958.

19.10.2025 sunnuntai. Yöllä herätessäni mieleeni tuli, ettei tämä on tajunnanvirtaa, johon olen liittänyt tapahtumien virran. Joka tapauksessa tässä on kysymys erään yksinäisen tai lähes yksin elävän ihmisen monologista. Kun ihminen tulee lisäksi vanhaksi ja sairaus tavalla tai toisella vaikuttaa hänen elämiseensä ja selviytymiseensä, elämä on usein rajoittuneempaa. Sama koskee myös nuorempia ja nuoria sairastuneita, loukkaantuneita tai muuten elämän kolhineita ihmisiä. Usein minusta tuntuu, että näiden ihmisten elämä on eräänlainen tabu suomalaisessa yhteiskunnassa.  Heillä on olevinaan ääni, heistä kerrotaan ja kirjoitetaan lehdissä, mutta se tuntuu paremmin pärjäävän valtaväestön silmissä liialliselta, koska Suomessa asiat ovat hyvin. Ei todellakaan ole kaikki hyvin.

Nappaan usein lukemastani jotakin ja kirjoitan tekstin päiväkirjaani, johon en ole taas pitkään aikaan kirjoittanut mitään, koska olen kirjannut tapahtumia blogeihini. Hesarissa oli tänään kirjailija Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama essee ”Suomi on kuviteltava uudestaan joka päivä”. Otin ylös yhden kohdan hyvästä esseestä, josta voisi ottaa erilleen monta muutakin kohtaa. Jos mahdollista, koko esseen voi lukea täältä https://www.hs.fi/paivanlehti/19102025/art-2000011555820.html

”Jos taiteilija ei visioi maan tulevaisuutta, joku muu tekee sen.

Saavutettuamme ylellisen ja yksityisen rauhan olemme joutuneet tinkimään yhteydestä ihmisiin. On muodikasta tulla toimeen itsensä kanssa, muista ei niin väliä. Olemme valjastaneet koneet hyvinvoinnin jatkeeksi siinä määrin, että tekstimallien geneerinen puhe on alkanut opettaa meitä emmekä me sitä. Aktiivinen ajattelu on nykyisin valinta. Vielä vaikeampaa on eläytyä siihen, mitä toiset ajattelevat. Se vaatii läheisyyttä ja halua ymmärtää.”

Minni valtaa usein sohvan. 18.10.2025

  

Valonpilkkuja lokakuussa?

On tiistai 7.10. Oikeastaan en ehdi aloittaa uutta postausta nyt. Aloitan silti. On nimittäin paljon muutakin tekemistä. Oma läppärini on tupaten täynnä ja yritän aina välillä siirtää osaa tiedostoista ulkoiselle kovalevylle ja samalla poistaa ja siivota. Teen sitä juuri nyt. Joskus sillekin on otettava aikaa. Olen ennenkin yrittänyt samaa, mutta toiminto on jäänyt aina kesken. Pelkään, että läppärilleni tapahtuu taas jotakin kuten viisi vuotta sitten.  Ajatuksissani on ollut uuden läppärin hankinta. Tarvitsen myös uuden älykännykän ja kameran. Toisaalta kaikki tiedostot ja valokuvat ovat tuplasti suojattuja ollessaan myös pilvipalveluissa. Nykyään on vaikeata ymmärtää muutosten nopeus ja ettei käyttäjä voi itse hallita niitä kuten joskus ennen. 

 

Kuten joku lukijoistani on saattanut teksteistäni ja rivien välistä ymmärtää, olen ollut tässä välillä paniikissa, hermostunut, sairas, väsynyt, burnoutissa, kyllästynyt, turhaantunut. Kaiken lisäksi asun sekaisessa ympäristössä, jota välillä yritän pitää järjestyksessä vapaaehtoisena suorittamieni tehtävienkin takia. Aikaa tuntuu aina olevan vähemmän ja vähemmän, mutta olen ollut viime aikoina välillä näkeväni valonpilkkuja edessäpäin.

9.10. torstai. Aika paljon kaikenlaista on kasaantunut tälle ja seuraavalle viikolle. On siis pakko yrittää ottaa kevyemmin. Miksi se on entistä vaikeampaa? Kävin tänään tyttäreni kanssa Järvenpäässä Prisman Buffassa salaatilla ja pikkuostoksilla. Samalla sain vietyä pari laatikkoa kirjoja kierrätykseen. Ystäväni ehdotti aiemmin eiliselle samaa menoa, mutta jouduin kieltäytymään, koska eilen oli yksi viimeisiä kirjapalavereita ennen kirjan taittoon lähettämistä. Palaverissa käsitellään nyt pieniä fiilauksia ja korjauksia ja keskustellaan. Usein meillä menee Zoomissa lähes kolme tuntia ja sen jälkeen kotona vielä aiheeseen liittyviä pikku tehtäviä, Vaikka kuinka yritän olla rauhallinen, yöllä keskiviikon jälkeen herätessäni muutaman kerran, tunsin taas paniikin nousevan mielessäni. Tyttäreni vietti tänään vapaapäivää, hänelläkin on välillä kaikenlaisia stressioireita kiireisen elämän takia.

Minullahan on ainakin kaksi päivää viikossa, jolloin on välttämätön pakko levätä (maanantai-tiistai). Edessä kuvittelemani valonpilkut himmenevät välillä. Pitkäaikainen henkinen stressi ja aiemmat terveyden rankat fyysiset ongelmat heijastuvat elämään voimalla. Mitä erityisiä ominaisuuksia nykypäivän ihmisellä pitää olla, että hän jaksaisi kestää kaiken? Kysymykseni koskee meitä kaikkia ihmisiä sekä lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhoja ihmisiä. Siitähän myös kirjoitetaan ja puhutaan paljon, jos olette huomanneet.

Kaikki käsittelemäni arkistot ovat levällään pöydillä ja lattialla, olleet jo vuosia.  Olen aina etsimässä jotakin, mitä tiedän minulla olevan. Usein löydänkin, mutta  papereita kulkeutuu toiseen paikkaan ja mappi jää lojumaan. Sukukirjan aineisto on hyvässä mallissa, mutta aina kun tarkistamme jotakin, on taas kaivettava mappeja ja papereita. Olen säästänyt kaiken, paljon olen mapittanut ja muistan, että jotakin on jossakin.

Ensi viikolla on Markkulan sukuseuran hallituksen kokous, jossa setvitään äskettäin kuolleen sukututkijan arkistoja. On myös aika käsitellä seuraavan Markkulan Viestin artikkeleita. Omani ovat vielä kesken. Kaiken lisäksi lupasin Kuolemajärvikerhoon aiheen, jota työstän mielessäni, joskus yöuneni menettäen. Samalla mietin jo seuraavan kuukauden juttua. Ihminen saattaa jopa kuolla kesken kaiken kuten olemme nähneet. Minun olisi varmaan pitänyt olla pelkkä arkiston hoitaja?

Ajattelin, että ehtisinkö mennä lauantaina elokuviin Keravan Keudaan. Viime jakson jouduin jättämään väliin. Lähtisikö ystävätär mukaan, tuskin?

Maailma ympärillämme on juuri nyt kaunista. Osa puista on väriloistossaan.

 

11.10.2025 lauantai. Voimakas tuuli irrottaa lehdet puista. Aurinkoinen, kaunis päivä silti. Keräsin kaikki talouden roskat ja vein ne pihalla olevaan roskarakennukseen, onneksi siellä on kaikki tarvitsemani roskalaatikot. Eilen vaihdoin kissanhiekat ja pesin kissan veskin kunnolla. Päivisin poistan useimmiten parikin kertaa kissan jätökset ja sitten saatan lisätä hiekkaa. Minni taisi huomata ja kävi naukuen kiittämässä.  Ymmärrämme toisiamme hyvin. Kaikki arkipäivän, päivisin toistuvat rutiinit vievät hirveän paljon aikaa.

Eilinen päivä oli raskas, olin yllättäen kauhean väsynyt. Siksi piti ottaa rauhallisesti. Kaiken lisäksi viime yö oli hurja. Valvoin ja pyörin sängyssä tuntikaupalla. Aloin jopa pohtia jotakin tulevaa tehtävää juuttuen siihen tietenkin saamatta asiaa hoidettua loppuun. Kaiken lisäksi niitä tehtäviä on paljon. Saan lopulta  kaiken hoidettua tai muuten junailtua. Stressi on vaan nykyään suurempi. Aamuyön nukuin makeasti. Minni käy välillä tutkimassa, miten voin. Samaa teen minäkin.

Päätin jo eilen, että jätän ajatuksen elokuviin menosta väliin. Yritän jatkaa keskeneräisiä kirjoituksiani ja saada tämän postauksen julkaistuksi. Ensi viikko on ehkä taas omanlaisensa.

 

 

Solitude

Hiljainen tiistaiaamupäivä aivan syyskuun lopussa. Mielessäni suunnittelen aamuisin, mitkä asiat ovat kiireellisimpiä hoitaa ja tehdä. Kun ajattelen taaksepäin, huomaan kyllä, että jossakin vaiheessa, ehkä korona-ajan alkupuolella tapahtui jotakin, joka teki minusta vanhan. Sen saman huomasin monissa tuntemissani ihmisissä. Vanheneminen jatkui ja jatkuu. Välillä olen yrittänyt pyristellä siitä irti. Itse asiassa siksi en ole luopunut vapaaehtoisista tehtävistäni enkä kirjoittamisesta, vaikka jotkut ovat sitä ehdottaneet. Ikätovereistani jotkut eivät tahdo myöntää, että he ovat vanhoja. Kysynkin, mitä tietoa ja tunnetta heillä on enemmän kuin minulla?

Myönnän, että olen ehkä myös yrittänyt työntää vanhuuden viittaa päältäni, en kieltämällä vaan yrittämällä enemmän. Joskus tuntuu siltä, että vanhuus on yhtä vaikeaa aikaa kuin nuoruus ennen aikuisuutta. Onhan se! Muistan todella hyvin kaikki vaikeudet ja yritykset paeta ”liiallista” nuoruutta. Kunpa ehtisin vielä kirjoittaa siitäkin lisää. Lapsiani ja lapsenlapsiani ei kiinnosta tippaakaan kuulla tästä aiheesta, mutta... Voisi riittää, että postaan Instaan lyhyenlyhyitä tiivistyksiä aiheesta. Tuskin he tai kukaan muukaan edes lukevat niitä  saati miettivät syvällisemmin niiden pohjimmaista sisältöä, mikä oli toiveeni ja taka-ajatukseni. Voisin jättää senkin jatkossa tekemättä.

Tuli karvas voimien kariseminen, palaminen loppuun ja yksinäinen elämä. Samanaikaisesti ymmärsin maailman muuttuneen kertaheitolla kohtalokkaasti. Ikään kuin minua ei olisi enää edes olemassa.

Pari tuntia sitten kuulin ulkoa kovaa tasaista jyrinää, aivan kuin isot pommikoneet lentäisivät taivaalla. Se oli ehkä kuviteltua ottaen huomioon tämän ajan uutisoinnin ja todellisuuden sen takana. Sodan uhka tuntuu välillä käsin kosketeltavalta. Siihen sisältyy myös maailman muuttuminen hirveäksi paikaksi, demokratian, tasa-arvon, ihmisarvon ja luontoarvojen hävittäminen. Monet sanovat, etteivät he seuraa enää uutisointia.

Sitten toisaalta tunnen, että kaikki on kuin ennen. Vaikkei olekaan. Arkinen hyörintä jatkuu kylillä ja kaupungeissa. Alkuviikon päivät vietän useimmiten täydessä hiljaisuudessa säästääkseni itseäni. Oikeastaan se on lääkkeiden sanelema asia.

Eilen kirjoitin erästä tekstiäni seuraavaan Markkulan Viestiin valmiiksi helpottaakseni tulevia töitäni. Olin aloittanut sen jo aikoja sitten ja kerännyt materiaalia siihen. Kesken jääneiden juttujen jatkaminen on joskus työlästä. Tiedostoni koneella ovat tupaten täynnä (asiaa) ja pääni on välillä ollut sekaisin, mikä on näkynyt kirjoituksissani. Aikaa menee tavallista enemmän. Ennakointi on silti tärkeää.

Lämmin kissa kiipesi syliini ja käpertyi olkapäälleni ja halaa minua kehräten. Kiitos Minni! Nyt jaksan taa askeleen eteenpäin.

keskiviikko 1.10. Mitä, aloitinko tämän kirjoittamisen eilen? Minusta on tullut hajamielinen.  Eilen kävin illansuussa kaupassa. Olin loputtoman väsynyt ja mietinkin usein, olenko vakavasti sairas. Tällaiset ajatukset juolahtavat mieleeni erityisesti alkuviikon päivinä. Nukun öisin huonosti, juoksen koko ajan vessassa, päivälläkin väsyttää. Kun sitten saan tehtyä jotakin kuten käytyä edes kaupassa, tuntuu hyvältä, että on tehnyt jotakin. Minnillä oli vatsavaivoja eilen, mikä on aika harvinaista ja ajattelin jo, että hänet pitäisi viedä lääkäriin. Ajattelin seurata ja nyt näyttää paremmalta. Minnin vatsa toimii. Kaksi vanhaa naista pitää huolta toisistaan.

Viime viikolla käydessäni lähikaupassa, huomasin ambulanssin kaupan sisäänkäynnillä. Kun tulin kaupasta näin, että autossa oli elvytys meneillään. Joku ihminen oli saanut kohtauksen kauppamatkallaan. Kulkiessani kiinnitän aina huomiota pieniin asioihin. Edellä mainittu voi olla pieni muille, mutta äärimmäisen suuri joillekin. Päivän aikana en ehdi tehdä paljon, mutta teen silti koko ajan jotakin. Aivot toimivat järjestelmällisesti ja suunnittelevat asioita. Ihminen on joskus ohjelmoinut itsensä tekemään asioita ottaen huomioon jaksamisensa, mahdollisuutensa ja osaamisensa. Niistä mikään ei ole pysyvä vakio.  

Tänään meillä oli jälleen sukukirjatoimikunnan kokous, jota olemme pitkään pitäneet keskiviikkoisin kello 11. Saanemme kirjan taittoon ja painoon lähetettäväksi kuun lopussa. Mainitsen asian tässä, mutten jaksa kaksituntisen kokouksen jälkeen kirjoittaa aiheesta enempää. Sen verran innostuin, että kaivoin sukuseuran arkistoni eli osan pöytäkirjoista järjestettäväksi. Olin sen jo aiemmin aloittanut, koska on tarpeellista riittävän ajoissa siirtää arkistoja muille. Itse asiassa tänään otin ne esiin etsiäkseni valokuvia pöytäkirjojen kokousten päiväysten viittaamiin kokouksiin.  Väsähdin nopeasti, mutta päiväykset ehdin kirjata.

Olen verrattuna entisiin aikoihin hyvin saamaton. Kirjaan asioita ajatuksiini toimintaa varten, mutten sitten toimi niiden mukaan vaan lykkään asioita.

seuraavana päivänä 12.21

Sain vihdoin aikaiseksi käydä jokilaaksossa, jossa poikkesin Alexin kanssa viimeksi, helteisennä päivänä 27.7. tarkistamassa, oliko tulva laskenut. Olihan se, mutta polut olivat täysin tukossa, mahdottomia kulkea. 

Nyt pääsin kulkemaan koko oman reittini ryteikössä ja sitten kävely/pyörätietä pitkin. Oli tosin aika kuraista ja kuten olen aiemmin maininnut, maasto on aika vaikeaa puiden juurien takia. Vaatii luonnetta lähteä sellaiselle reitille. Taas tuli mieleeni, että kyllä meillä täällä Tuusulassa on rakennettu hullun lailla kouluja, päiväkoteja, prismoja, mutta jokilaakso ja joki on päästetty kasvamaan umpeen. Jokilaakso on nimetty Tuusulan arvokkaaksi kulttuurimaisemaksi. Olen seurannut aluetta aina vuodesta 2000 alkaen, kun muutin toisen kerran Tuusulaan. Suunnitelmia on olemassa, ollut jo 2005–2006 alkaen, mutta sen jälkeen olen surullisena katsellut, kuinka hienot maisemat ovat kasvaneet umpeen.  En kirjoita siitä nyt sen enempää kuten en kirjoita Hyrylän alueen umpeen rakentamisesta.

Tein tunnin pituisen kävelylenkin ja olin ilahtunut voimieni palaamisesta ja käsieni käytön helpottumisesta. Vasta paluumatkalla alkoi tuntua selässä ja polvissa.  Olen taas kiitollinen. Kaikkina päivinä en ehkä pystyisi tuota lenkkiä tekemään. Syksyn väriloisto on tänä vuonna laimea. Katsoin, että edessä on useita tämän päivän kaltaisia pilvisiä ja kylmähköjä päiviä. Ne sopisivat kyllä lenkkeilyyn, puolen päivän aikoihin muita ihmisiä ei ole juuri liikkeellä. 

Pitää myös alkaa kaivella pipoja ja käsineitä esiin.  

4.10. Lähdin jo ennen kello 10 ruokakauppaan ja yllätyin, kuinka paljon siellä oli ihmisiä lauantaiaamuna.  Ajaessani S-marketin pihalle, ajattelin korona-aikaa, jolloin vanhusten kuten minun piti mennä kauppaan aikaisin aamulla. Parkkipaikka oli silloin useimmiten melkein tyhjä. Myös nyt, jotkut vanhat ihmiset kulkevat maski päällä. Korona-ajan kauhu on vaikea saada mielestä pois. Vaikean ajan trauma elää meissä vielä syvällä. Tämä asia tulee edelleen usein mieleeni.

Eteen tulee sanoja, jotka herättävät minussa ajatuksia. Jo aiemmin kuin nyt, mielessäni on pyörinyt sana solitude, jonka aion panna tämän blogipostauksen otsikoksi. Se nimittäin kuvaa minun tämänhetkistä elämääni. 

Solitude on, kuten monet sanat monimerkityksellinen eli sen voi ymmärtää monin tavoin.  Sen voisi ymmärtää yksinäisyydeksi, mutta se voi myös olla yksinoloa, itse valittua olotilaa, joka voi tietenkin olla myös pysyvä olotila kuten vanhoilla ihmisillä yleensä. Eli solitude on osittain itsevalittu ja myös olosuhteiden ja oman persoonan luoma olotila kuten minun tapauksessani. Minun osaltani se on myös vähittäistä asettautumista omaan rauhaani, omilla ehdoillani, johon sallin ja haluan mielellään muiden yhteydenotot ja osallistumiset, keskustelut, ilot ja surut.

 

Arjen iloja ja vaikeuksia

On lauantai 20.9. Keskeytin siivoamisen uuvuttuani. Sain alkuviikosta siirrettyä kaikki huonekasvit sisälle ja tehtyäni niiden kanssa vähän muutakin, joten päätin aloittaa imuroinnin ja siivouksen parvekkeelta. Harmaasta kokolattiamatosta irtosi ainakin pikkulapsen käsineihin riittävä määrä kissankarvoja.  Rakas kissaystäväni, yhden ihmisen (minun) ja kissan (Minnin) yhteinen perhe on usein ajatuksissani ensimmäisenä. Kun uppoudun tutkimuksiini ja kirjoittamiseen, hän on välillä ihmeissään ja asettuu tuijottamaan minua. Kissan jokainen asento merkitsee jotakin. Kissa sinänsä kertoo kissojen pitkän pitkästä yhteydestä ihmisen ja eläimen välillä. Sekin on todella kiinnostava aihe.

Olen ollut helpottunut siitä, että sukukirjaprojekti on lähestymässä loppuaan. Olen ollut kiinni kirjaprojekteissa jo 2017–2018 alkaen. Ehkä saan vihdoin aikaa hengähtää ja tehdä aivan muuta tai vain olla ja levätä silloin kun siihen on tarvetta.

On paljon lukemista ja eri asioihin paneutumista. Eilen satuin lukemaan sukututkimukseen liittyvää materiaalia. Tutustuin Suomen sukututkimusseuran koulutustilaisuuksiin.  Osuin lukemaan seuran nyt syyskuussa ilmestynyttä vuosikirjaa, joka on seuran jäsenille digitaalisena luettavissa. Huomasin, että siellä oli Aino Katermaa-Ottelan artikkeli kertoen Hämeenlinnasta syksyllä 1721, jolloin isovihan jälkeen venäläiset poistuivat Hämeenlinnan kautta.  Artikkelin nimi on ”Syksyllä vuonna 1731 Hämeenlinnassa - Miltä Hämeenlinnan kaupunki lähiympäristöineen näytti?” Kirjoittaja on keskiajan historian dosentti ja erikoisalana on mainittu hänen omilla sivuillaan ” Suomen 1600- ja 1700-luvun historia, historiallinen maantiede ja kartografia, uuden ajan paleografia”.  Paras olla menemättä liian syvälle, hän on tutkinut aiemmin myös esimerkiksi Rooman historiaa, joka on ollut myös oma mielenkiinnon kohteeni.

Artikkeli Hämeenlinnan menneisyydestä ajalta ennen, kun kaupunki siirtyi uudelle paikalle, oli monessa mielessä kiinnostava, lähinnä kuitenkin lähiympäristön pitäjissä pyörineiden sukujeni takia. Hämeenlinna oli perustettu 1639 linnan ympäristöön. Lukija löytää seuraavan linkin takaa paljon tietoa Hämeenlinnan historiasta.

Jokin kumma vainu johti minua taas. Isovihan ajasta olen kirjoittanut ennenkin. Siksi oli mielenkiintoista lukea, miten Hämeenlinnan kaupunki vapautui venäläisistä.  Se koski myös lähiympäristöä, joka joutui ruokkimaan sotilaat. Kaupungissa oli oleskellut koko isovihan ajan vain harva asukas. Huomasin tekstissä tutun nimen Sofia Katariina Ahlman, tomeraksi mainitun naisihmisen, joka toimi kaupungin tilanteen tutkijoille nk. informanttina ja oli oleskellut alueella koko sodan ajan ja omistanut siellä tontin ja mökin. Hänen sanottiin olleen naimisissa Hattulasta olleen nahkojenmyyjän kanssa. Naisen nimi kuulosti harvinaisen tutulta. 

Olen kirjoittanut usein aiemmin blogipostauksia esiäidistäni Anna Oreniasta, joka liittyy molempien hämäläisten isovanhempieni juuriin.  Hän avioitui Härkälän taloon Janakkalan Nuolialassa, josta etsin ko. talon paikkaa kesällä 2023 (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/07/tarkennan-katsettani.html).

Annan isä oli Krister Orenius. josta olen kirjannut sukututkimukseen seuraavan tekstin:

Ylioppilasmatrikkeli: 1693/94 Krister Orenius Christiernus Christierni, Tavastensis 3998. Vht: Lopen kirkkoherra Krister (Christiernus Matthiæ, † 1691) ja Ingeborg. Helsingin triviaalikoulun oppilas (1691). Ylioppilas Turussa 1693/94 [Orenius] Christiern. Tav _ 205. Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 31.5.1701. — Apulaispappi Janakkalassa 1701. Rengon kappalainen 1709. Isonvihan aikana Vihdin vt. kappalainen, sitten Hattulan 1719. Hattulan pitäjänapulainen 1724. † Hattulassa 29.6.1732.

Pso: 1:o 1701 Elisabet Henriksdotter († 1723); 2:o 1724 Sofia Katarina Ahlman tämän 3. avioliitossa († 1732).

Krister Orenius vaikutti useissa seurakunnissa isovihan aikana. Rengossa hän toimi mm. kappalaisena. Hänet mainitaankin Rengon historiassa muutamaan otteeseen. Hänen lapsensa syntyivät tuona vaikeana aikana. Pienet tiedon palaset venäläisten valloittajien Krister Oreniuksen huonosta kohtelusta hänen toimiessaan seurakuntalaisten ja valloittajien ristitulessa ja vieläpä joutuessa vastaamaan molemmille osapuolille rangaistuksilla, antavat hänestä loppujen lopuksi sankarillisen kuvan. Hänellä oli neljä lasta, joista nuorin eli Anna Orenia (Härkälä avioliitossa) syntyi 1713 ja oli mainitsemani esiäitini. Lasten äiti Elisabet Henrikintytär kuoli 1723 Annan ollessa 10-vuotias.

Tämän jälkeen Krister Orenius meni vielä naimisiin tuon aiemmin mainitsemani kolme kertaa aviossa olleen tomeran naisihmisen kanssa, joka oleskeli Hämeenlinnassa koko isovihan ajan, mutta muutti sieltä Hattulaan, jossa molemmat kuolivat 1732. Seikkaperäinen kuvaus Sofia Katariina (Juhontytär) Ahlmanin kuolemasta 59-vuotiaana 15.2.1732 ja muista seikoista kuten aviomiehistä löytyy täältä:

Hattulan seurakunnan arkisto. I VÄESTÖREKISTERIARKISTO. I F Kuolleiden ja haudattujen luettelot. Kuolleiden ja haudattujen luettelot (1730–1751). Tiedosto 1. Kansallisarkisto.

Vaikeasti luettavassa tekstissä saatetaan mainita myös Krister Oreniuksen kuolema myöhemmin samana vuonna myös 57- vuotiaana.

Minusta tuntui tätä asiaa tutkiessani, että olen ehkä liikaa kiinni näissä vanhoissa jutuissa. Ainakin muut ajattelevat niin. Sorry vaan, mutta se on iso ilo elämässäni.  Ehkä huomenna imuroin kotona muualtakin kuin parvekkeelta.

 

sunnuntai

Tänään imuroin ”arkistohuoneen” siltä osin, kun pystyin. Jatkoin olohuoneen imuroinnilla niin pitkään kuin jaksoin. Olohuone on myös nykyään arkistohuone, täynnä laatikoita, jotka on käytävä läpi.  Aina välissä siirrän eteisen laatikoihin kierrätykseen lähteviä kirjoja ja muuta sinne sopivaa. Sitten taas unohdun tutkimaan jotakin asiaa. Mihin tarvitsen valokuvia, joita olen ottanut ehkä usean kuukauden aikana puutarhassani 20 vuotta sitten analogisella kameralla. Jäin tuijottamaan kuvaa mullasta. Olen tottunut siihen, että tiedän, milloin olen ottanut kuvan.  Onko se jo keväältä, kun mullasta nousee pari kasvin alkua?  Toisessa kuvassa on ruohonleikkuri, jonka ostimme aikanaan kesällä 2000 suoraan talon myyjältä. Sitten huomaan, että olen ruohonleikkurin sijaan yrittänyt ottaa kuvaa rusakosta, joka tulee juuri taloa ympäröivän piikikkään aidan välistä. Osa kuvista voisi sopia puutarhakirjaan, jota joskus ajattelen tekeväni.

Milloin minusta tuli yksityiskohtiin takertuva tai kiinnostunut?  Olen ehkä joskus myös miettinyt, miksi muistan asioita mahdottoman yksityiskohtaisesti. Viime vuoden aikana olen vuorostaan ajatellut sitä, miksi muistini on tullut joidenkin tämänhetkisten asioiden suhteen valikoivaksi. Olen ymmärtänyt, että minun on juuri nyt annettava aikaa itselleni. Oikeastaan siihen on pakottava tarve, koska en enää jaksa niin paljon. Lopetan joskus raskaat tehtävät ennen kuin kaadun niiden alle. Onko myös niin, että aikaa on vähemmän, kun tulee tai on tullut vanhaksi?

Vielä tähän kirjoittamiseen. En ole koskaan osannut kirjoittaa blogipostausta yhdellä istunnolla. Läppäri on seissyt tuntikausia pöydällä kirjoitettuani alun. Usein jatkoin myöhemmin tai seuraavana päivänä. Se kaikki jatkuu nytkin. Monta tarinaa on kertomatta. Tänään mieleeni tuli, etten ole edes kertonut täällä karjalaisen äidinpuoleisen isoäitini syntymään liittyvää tarinaa, vaikka olen kertonut siitä muualla. Itse asiassa pelkäsin oikeastaan aluksi, että henget eivät antaisi minulle rauhaa, jos kertoisin sen. Siinä ei kuitenkaan ole mitään salaisuutta, joka voisi enää loukata ketään. Siitä sitten, kun sen aika koittaa.

tiistaina 23.9. Olen siis selvinnyt tiistai-iltaan. Tänään olikin paljon tehtävää, koska eilisen päivän olin taas mahdottoman huonovointinen ja nukahtelin vähän väliä. Tänään aamukahvin jälkeen pyyhin pölyt, imuroin sisällä ja pyyhin lattiat kostealla. Lopuksi iltapäivällä kävin vielä kaupassa.

Trexan pistoksen jälkeen on ollut lähes aina odotettavissa huonoa vointia. Kaikkea en voi siis laittaa vanhuuden nimiin. Voitte vain kuvitella, kuinka paljon pölyä on ehtinyt kertyä, koska monet siivoukset ovat kahden vuoden aikana jääneet puolitiehen. Joskus sitten jaksan paljon, mutta katsotaan nyt, miten väsynyt olen huomenna.

torstai 24.9.

Eilisen aherruksen jälkeen yritän ottaa tänään kevyemmin. Illalla on Helsingin Karjalatalolla Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Ystäväni Malla on luvannut tulla Riihimäeltä luokseni ja sitten menemme yhdessä Helsinkiin. Tilaisuuden valmistelu vaatii usein aika paljon. Ensin on huolehdittava alustajan hankinnasta, sitten sähköpostikutsun laatimisesta ja lähettämisestä runsas viikko aiemmin. Tänä vuonna olen ollut Elisan sähköpostiohjelman kanssa vaikeuksissa ja siihen on tuhrautunut aivan liian paljon aikaa. Nyt Elisa on taas muuttamassa ohjelmaa, joten mitähän on odotettavissa? Kutsut pitää lähettää piilotettuna kopiona, jotteivat sähköpostiosoitteet näy kaikille. Lisäksi ilmoitan tilaisuudesta Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä. Kunpa muistaisin käydä hakemassa esiintyjälle kukan kiitokseksi. Tilaisuudessa otan muutaman valokuvan vastaisen varalle. Karsimme alkuvuodesta toimintaa, emme enää järjestä kahveja ja teetä tilaisuuteen. Toimikunta on supistunut eikä uusia näytä olevan saatavissa. Olen ajatellut, että jatkan niin kauan kuin jaksan ja pysyn pystyssä.

Tänä aamuna Markkulan sukuseuran WhatsAppissa tuli viesti, että sukuseuramme sukutukija Raimo Markkula on kuollut syyskuun alussa. Muistaakseni hän on saman ikäinen kuin minä. Kuolinviestejä on tänä vuonna tullut muitakin. Ne masentavat ja synkistävät ajatuksia, vaikka ovathan ne jokaisen kohdalla jonakin päivänä odotettavissa. Arvatkaa, kuinka vihaankaan lausetta, jonka joku sanoo, kun kerron jonkun kuolemasta: ”Kaikkihan kuolevat”. Kuinka paljon elämää, työtä, ponnisteluja ja ihmisen ominaisuuksia häviää tästä maailmasta, kun kuolemme.

Kaiken lisäksi, olen täälläkin usein kirjoittanut, että oma kuolemakin viipyy usein ajatuksissani.

torstaina 25.9.2025

Kyllä tiedän, etteivät nämä postaukseni ole kovinkaan innostavia muille kuin minulle, mutta jatkan samaa tahtia kertomalla myös arkisia päivän tapahtumia. 

Tänä aamuna harvinaista kyllä heräsin lopulta WhatsApp-puhelun ääneen ensin ihmeteltyäni, mikä se on. Viestikin oli tullut aiemmin, mutta niitä en kuule. Siis nukuin vielä makeasti kello 8.09 ja olisin varmasti jatkanut uniani vielä tovin. Tyttäreni tarvitsi apua. Alex oli loukannut edellisenä päivänä jalkansa koulun liikuntatunnin metsäretkellä jalan osuessa syvään kuoppaan. Koulussa terveydenhoitaja oli tarkistanut eikä murtumia näyttänyt olevan. Mutta lääkärille piti mennä näyttämään. Tyttärelläni oli muuta menoa, joten minua tarvittiin kuskaamaan. Sehän onnistui ja olin mukana, kun Alex kävi lääkärillä ja röntgenissä. Vielä piti tavata lääkäri uudelleen, mutta minun oli pakko mennä siirtämään auto tunnin paikalta toiselle. Terveyskeskuksen ympäristö on aamuisin mahdottoman täynnä autoja ja vieressä on kenttä, jonne voi jättää tunniksi auton. Kerranhan sain siellä 60 euron sakon, kun en muistanut laittaa pysäköintiaikaa näkyviin.  Kun menin takaisin, Alex oli käynyt lääkärissä uudelleen, mutta halusivat kertoa myös saattajalle. Tyttäreni ehti silloin jo paikalle.  Jalkaan tuli ortoosi 2–4 viikon ajaksi. Kouluun pitää kyllä mennä.

Eilinen Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus oli taas innostava, vaikka välillä minusta tuntuu raskaalta tilaisuuksien suunnittelu, kutsut ym. Kerhoiltana muistan taas, mistä on kysymys.

Arjen iloja! 

 

Kuva-arkistoja penkomassa ja vähän muutakin

Päiväkohtaiset postaukseni jatkuvat, kun aloitan uuden tekstin kirjoittaminen.  On torstai 11.9. Toki olen kirjoittanut välillä yhden tekstin valmiiksi, mutta siirrän sen julkaisun myöhemmäksi. Vaikka tänään on ehkä viimeinen lämmin ja kaunis päivä, kesän viimeiset rippeet ja vaikka vielä eilen suunnittelin tälle päivälle kaikenlaista muuta, niin kävi niin, että aloinkin tehdä muuta. Valokuva-arkistoni (digitaaliset) liittyen Kuolemajärven Sirkiän sukuseuraan ovat hakusessa. Kaikki on tallella, mutta jossakin vaiheessa 2012 alkaen touhukkuuteni koki kolauksen, kaikkea saattoi alkaa olla liikaa ja kaiken lisäksi sinä vuonna tapahtui liian paljon muutakin. En yksinkertaisesti ehtinyt kaikkeen.

 

syyskuu 2015

Jätin siis väliin tänään suunnittelemani ulkoilun. Vietin nimittäin eilen melkein koko päivän ulkona, siitä syntyi innostukseni jatkaa. Eilisen jälkeen olin mahdottoman väsynyt ja siitä huolimatta nukuin yöni huonosti. Siksi rasitan tänään kättäni kirjoittamalla ja aivojani muulla tavoin. Sääli.

Valokuvien joukosta ilmaantuu kaikenlaista muutakin, johon pitää paneutua. Kaikesta näen, kuinka innokkaasti olin mennyt rooliini sukuseurassa, kouluttautumissa ja asioiden tutkimisessa. Suurin osa kuvista on lapsenlapsistani, erityisesti sinä vuonna syntyneestä Alexista, joka opetteli loppusyksystä seisomista. Olin aika usein hoitamassa häntä joko omassa kodissani tai perheen kodissa Nurmijärvellä. Joudun selaamaan läpi parin kolmen kameran kuvatiedostot parilta kovalevyltä, kalenterin, ehkä päiväkirjat ym. Hidasta puuhaa.

Nyt minusta tuntuu, etten edes pysty kirjoittamaan asiasta sen enempää. Niin syvälle tällainen touhu aina vie. Ihmettelen nyt, miten selvisin kaikesta. Silloin menin, tein ja toimin. Siinä samassa olivat opiskelut, oikeudenkäynnit, sairaus, lastenhoito, talon hoito, muiden auttaminen. Jo tätä kirjoittaessani alan hengästyä ja kuormittua. Ehkä jätän tällä kertaa kesken ja jatkan myöhemmin. 

15.8.2015

 

12.9. perjantai

Totta tosiaan, eilen väsähdin kerta kaikkiaan ja keskeytin. Nyt en edes muista, mitä kaikkea sitten tein. Huomaan, että minulta jää paljon väliin pelkän väsähtämisen takia. Olotilani on erikoinen, ensin voimakas ja aikaansaava, sitten hauras. Eilen ruokakin oli valmiina, etten voi syyttää liiallisia kodinhoitotöitä uupumuksesta, vaikka kyllä ne juuri nyt ovat siellä ajatusteni rajoilla. Mitä pitäisi tehdä seuraavaksi? Perhanan suunnitelmallisuus!

Itse asiassa pohdin myös usein päivän uutisten taustoja, joskus jopa liiallisuuksiin asti, koska saatan tehdä niistä muistiinpanoja vastaisen varalle. Minkä vastaisen?

Vanhat naiset alkavat usein kiroilla. Mistähän se johtuu? Huomaavatko he elämän ajatuksineen alkavan karkailla sellaisille aaltopituuksille, jonne he eivät itse pysty enää menemään?

15.8.2015

Kannatti kyllä taas levätä. Edellinen päivä eli tämän viikon keskiviikko oli ollut niin vauhdikas, että illan suussa kotiin tultuani olin jälleen hikinen ja poikki kuten edeltävänä maanantaina, jolloin lähdin tyttäreni seuraksi Järvenpäähän ja kotimatkalla löysimme itsemme auringonkukkapellosta.

Keskiviikkona olin intoa täynnä, monta projektia mielessäni, vointi oli hyvä. Kaupassa käytyäni lähdin ystävättären luo. Tarkoitukseni oli viedä hänet sinne samaiselle auringonkukkapellolle, koska päivästä näytti tulevan jälleen hieno. Se onnistui ja sain hänet lähtemään aivan kotinsa lähellä olevalle pellolle koiransa kanssa (sääli, kun en voi ottaa Minniä mukaan).  Seuralaiseni eivät olleet yhtä innokkaita kuin minä, tiesinhän sen ennestään. Kuljeskeleminen pellolla siellä aiemmin käyneiden polkuja pitkin korkeiden auringonkukkien välissä on aika vaikeata ja kummallista. Se on minulle mieleistä, muttei kyllä muille.

Olen nimittäin äärimmäisen iloinen siitä, että jalkani ovat taas kunnossa ja pystyvät hallitsemaan kaikenlaisia maastoja. Samoin jaksamiseni on ok tiettyyn pisteeseen saakka.  Minuakin huudettiin pian pois pellolta, jossa olin saanut olla hetken omassa elementissäni. Ystäväni koirineen palasi kotiinsa.

Koska olin entisillä kotinurkillani, tosin ne kotinurkat ovat alle kilometrin päässä nykyisiltä, niin en ollut kaukana nykyisestä kodistani. Olen väistellyt joitakin paikkoja pitkään kuten tuota Tuusulan kirkon seutua siitä syystä, että rakastamani iso kuusi kaadettiin. Kaukjärven puisto rakennettiin siihen viereen ja se alkoi kerätä ihmisjoukkoja erilaisiin tapahtumiin. Vältän ihmisjoukkoja. Puistossa on myös jäätelökioski. Täytyy myös sanoa, että puistoon teiden varsille istutetut kasvit ja kukat olivat upeita. Tein siellä kierroksen, olihan alue aikoinaan vuosikausia minulle must.  Ostin jäätelötötterön, joka oli niin suuri, että minulla oli vaikeuksia syödä se siististi. Istuin puistonpenkillä. Kiertelin vielä tutuilla paikoilla rannalla ja sitten lähdin kotiin.

Oli piristävää kuljeskella edes pari hetkeä auringonkukkaviidakossa.

Kesken kirjoittamiseni, terveydenhoitaja soitti, että minun pitäisi käydä uudessa labrakokeessa noin kuukauden päästä, koska ALAT- arvoni on noussut ja ylittänyt normaalin rajan. ALAT-arvo mittaa maksan terveyttä. Ei tarvitse tehdä mitään muutoksia lääkitykseen. No niin, on hienoa, että kontrolli pelaa.

Se siitä! Nyt en sitten jaksa mitään muuta tänäkään päivänä.

13.9. lauantai

Olen kyllä tullut mahdottoman herkäksi tai olen ollut sitä jo pitempään. Paniikki ryntää mieleeni jo aivan pienistä asioista kuten eilen kävi. Olen hehkuttanut parempaa olotilaani, mutta olen samalla pohtinut lääkkeiden vaikutuksia. Miten sattuikaan? Sairaudet ja lääkkeet vaikuttavat henkiseen mielentilaan. Ihminen menee alaspäin vähitellen huomaamattaan. Tiedän, että olisi paras olla olematta liikaa kiinni tässä aiheessa.

Kävin kaupassa, pitkästä aikaa Lidlissä, joka on itse asiassa melkein lähin ruokakauppa. Kirjoitin mukaan ostoslistan paperille, vaikka nykyään käyn usein ilmankin. Koska kaupassa käynti ei ole lempipuuhaani, niin ostoslista auttaa minua pysymään asiassa. Nyt on loppupäivän työt vapaasti valittavissa. Ehkä kirjoitan jotakin, mitä on ennestään jonossa. Siivoukset saavat jäädä myöhemmäksi.

myöhemmin

Sorruin taas tutkimaan valokuviani. Minulle tuli mahdoton ikävä omaa mennyttä aikaa kymmenen vuotta sitten. Mikä aarreaitta on tutkia sattumanvaraisia, hetken tunteen viemänä ottamiani valokuvia. Puutarhasta, lapsista, kaikesta mahdollisesta, saippuakuplista puutarhassa.

12.9.2015

 

Huomenna on Raisiossa Kuolemajärvijuhlat. Elokuun 13 päivänä 2015 niitä vietettiin Turun VPK:n talolla hienossa ympäristössä. Silloin juhlat pidettiin vielä elokuun toisena sunnuntaina. Lähdin ystäväni kanssa matkalle Tuusulasta. Ensin haimme Keravan asemalta Heimo Rumpusen, joka tuli Hyvinkäältä junalla. Asemalla ystäväni myi oman vyönsä, kun eräs mies näki sen ja halusi ostaa, taisi olla 100 eurolla. Jatkoimme matkaa Paimioon, josta haimme mukaan Erkki Kipinoisen. Turussa en osannutkaan ajaa VPK:n talon lähistölle etsimään parkkipaikkaa eikä kukaan kolmesta miehestä osannut auttaa minua. Onneksi löysin silti perille. Eksyminen oli ja on  toinen luontoni. Palasimme takaisin viemällä Erkki Kipinoisen kotiinsa. Siellä meille tarjottiin ihana ateria ja kahvit mustikkapiirakan kanssa. Paikalle saapui myös juhlilla ollut tuttu pariskunta Arvi Akkanen ja vaimonsa. Kun ajoimme Kipinoisen pihalta pois, lopetin valokuvauksen. Veimme kuitenkin Heimon kotiinsa Hyvinkäälle ennen paluuta kotiin. Unikkoaika oli parhaimmillaan.

Haikeus valtaa mieleni usein, sillä edellä mainitsemani miehet Heimo ja Erkki ovat jo aikoja sitten siirtyneet taivaallisille poluille.  

13.9.2015

En osallistu tällä kertaa juhliin Raisiossa, en osallistunut viime vuonnakaan.  Sekin tuntuu haikealta ja omituiselta. Olen kasvanut kiinni äitini syntymäseutuun Karjalankannaksella, sodissa menetetyllä alueella, jonne en pääse enää koskaan. En jaksa tai en halua ajaa yksin pitkää matkaa edestakaisin.

Oikeastaan olisi ollut tärkeä osallistua tällä kertaa, kun saamme tänä vuonna Kuolemajärven Sirkiän sukukirjan julkaistua. Onneksi vihdoin. Kaiken lisäksi on hyvä vihdoin päästä aiheesta eroon, tosin sukututkimuksesta en luovu. Se on usein maadoittava tekijä elämässäni kirjoittamisen lisäksi.

14.9. sunnuntai

Yritän saada tämän julkaisuun tänään, jos vain ehdin. Eilen selasin vuoden 2015 kuvia kuten mainitsin. Ilman muuta lisään sen vuoden kuvia tähän postaukseeni, välähdyksiä hetkistä. Kuvista sain sen vaikutelman, että se oli onnellista aikaa. Luin sen ajan blogeja, ne antoivat toisenlaisen kuvan. Siitä on nyt kymmenen vuotta.  Blogipostauksissani en kertonut läheskään kaikkea, se tuli nyt esiin kuvien kautta. Aika oli hirveän kiireistä, en millään ehtinyt paneutua kaikkeen ja vielä kirjoittaa siitä. Päiväkirjakin on puutteellinen.

Nyt ajattelen hurjan suurta, vaikuttavaa, ristiriitaista sisältöä, mikä meidän jokaisen elämän taustalla ja hetkissä onkaan.  Sisältöä on mahdollista käsitellä ja kirjoittaa siitä lukemattomilla tavoilla, jotka kaikki ovat totta. 

Minni kiipesi syliini ja halailee minua kehräten ja tuijottaen silmiini. Joku sentään.

Tänään on sateinen ja synkkä päivä.