Kirpeän suloisia kevätpäiviä

Keväällä 1965 huhtikuussa täytin 18 vuotta. Äskettäin tajusin, että olinkin säilyttänyt kalentereitani ajalta 1964 eteenpäin. Tutkiessani vuoden 1965 merkintöjä, huomasin, että olin kirjannut pieneen tilaan kaikki sinä vuonna lukemani kirjat.  Samana keväänä kirjoitin kotiaineen: ”Millaisista kirjoista pidän eniten”.  Mainitsin siinä ensimmäisenä Victor Hugon ”Kurjat”, josta kirjoitin aineessakin paljon. Olihan kirjasta muodostunut ajan kuluessa tärkeä ja yritin siirtää sitä myös sisarteni tuntemaksi lukemalla sitä heille ääneen. 

 

Kaikki muutkin aineessa mainitsemani  kirjat olivat ranskalaisia, sillä lapsena lukemastani Victor Hugosta oli alkanut ranskalaisen kirjallisuuden ihailuni. Mainitsen myös Anatole Francen, Alphonse Daudetin ja tietysti Charles Baudelairen ja kirjoitan myös siitä, miksi arvostan heitä. Opettaja, suomen kielen opettaja Unto Pennala, oli alleviivannut useita kohtia punakynällä ja korjannut muutaman kohdan. Hän oli antanut arvosanaksi 9, mutta kirjoittanut myös, että käsialastani on paikoin vaikea saada selvää. Opettajamme Pennalan ajatukset eivät oikein koskaan olleet samansuuntaisia omieni kanssa, mutta se on toinen tarina.

Silloisen käsialani vuoksi en ole paljon lukenut omia päiväkirjojani siltä ajalta, mutta nyt yritin ottaa ajasta kiinni. Tuona vuonna en myöskään enää maininnut ihmisten ja ihastusteni nimiä. Joistakin kuvauksista tiedän ja muistan, ketä olen tarkoittanut. Silloiset käsialani ovat osa peittelyä, koska sisareni saattoivat lukea päiväkirjoja ja sitten kiusata.

Keskiviikkona 10.3.1965 kirjoitan tapani mukaan tajunnan virtaa monta sivua mm.

”Miten typerää istua koulussa ja oppia asioita, jotka on jo opittu sata kertaa. Olisi hiljaista, vain ajatus – sinä ja minä. Siis sekään ei kannata. Meitä pitäisi kehittää toisella tavalla. Kuinka moni opettaja tuntee minut? Tietää, että olen kirjahullu, Baudelaire-hullu, Borchert-hullu ja luen kaikki illat romaaneja? Vai onko se joku toinen minä? Tässä on jotain mätää ja haisevaa. Et sinä, en tarkoita sinua, rakas, tiedä ja tunne. Istut ja kuuntelet ja luulet olevasi viisas vastatessasi kerran tunnissa. Opettajasikin pitävät sinua viisaana, koska edes näytät jotakin älykkyydestäsi vastaamalla kysymykseen: ”Mikä etunimi oli Bonaparte-nimisellä erittäin kuuluisalla henkilöllä?”

Siinä taisin hypätä jo historian tunnille.

Jatkan vielä hetken, koska äskettäin taisin sanoa, ettei edes 1. maailmansotaa käsitelty lukion historian tunneilla.

” Joku istuu kuunnellen jännittyneenä ensimmäisestä maailmansodasta ja pohtii, menisikö taas kirjastoon ja lainaisi jotakin. Nyt ensimmäisestä maailmansodasta, mutta sitten tulee rauha eli rauhat ja ärsyttävä kello soi.

Kun kaikki on ohi. Kaikki. Silloin luetaan ikkunalle unohtuneesta kirjasta kuolleitten runoja. Peilissä on vihreät silmät ja ikkunasta pilkisti vahingossa aurinko. Äänet kohoavat ja laskevat harvinaisessa hiljaisuudessa. Tuntee olevansa suuri näyttelijä. Eräs joku, se en todellakaan ole minä, joka seisoo Aleksis Kiven pään edessä ja lausuu sille rakkaudentunnustuksiaan. Runot hyppivät rapuissa, ilmasta temmatut. Joku niistä on banaali, toinen hautaruno. Aleksis Kivestä likaiseen lattianpesuveteen. Se oli siivooja jossakin kaikuvassa käytävässä. Leijailevat askeleet. Runon siivittämät. Ulkona, takana lukkoon mennyt ovi ja satoja ihmisiä. Sinäkin.

Sitten oli ihan kaikki ohi. Aurinko vain paistoi iltapäivällä ja hymyili, mutta vain vähän.”

Tekstistäni ymmärrän, mitä tarkoitan. Käsialani lukeminen on minullekin vaikeaa ja vaatii aikaa. Yhteen paksuun vahakantiseen vihkoon mahtuu yleensä vain noin kahden kuukauden merkinnät. Lisäksi niitä voi yhdistää kalenterin merkintöihin, jotka kertovat, mitä kaikkea muuta olen tehnyt samoina päivinä. Jälleen kerran sanon ja kirjoitan, että oma historia on todella mielenkiintoista tutkittavaa.

 

Lukiessani voi aivan oikeasti palata sinne Hämeenlinnan Yhteiskouluun, rakennukseen, joka nyt on jo purettu ja tilalle on rakennettu uutta. Olinhan siinä koulussa oppilaana kahdeksan vuotta.  Keväällä 2016 vietimme 50-vuotisjuhlia, jossa tapasin monia koulukavereitani. Pääsimme jopa käymään koulussamme ja niissä luokissa, jonne päiväkirjani kirjoitukset sijoittuvat. 

Minua oli pyydetty pitämään esitys bloggauksestani.  Tein aiheesta PowerPoint-esityksen. Muistaakseni aloitin ensimmäisestä blogistani nimeltä Polulle kauas ja jatkoin tietenkin Unikkopellossa-blogilla. Tein meille myös yksityisen Facebook-ryhmän, jossa keskustelimme myöhemmin monista asioista ja jonne liitin kuvia myöhemmistä tapaamisistamme. Tänä keväänä luokat tapaavat jälleen Hämeenlinnassa kahtena päivänä. Ilmoitin jo, etten aio osallistua. Tänä keväänä minulle on tärkeintä selviytä kahden sukuseuran vuosikokouksesta

Kun lähdin koulusta 1966, en tavannut vuosien mittaan muita koulukavereitani kuin paria ystävääni. Yhteys syntyi yllättävän helposti vuosikymmenten jälkeen. Palaan toisella kertaa siihen, miten ystävällisesti teksteissäni suhtauduin koulukavereihini, vaikka tunsin silloin lukioaikana ja aiemmin olevani ulkopuolinen.

Pystyisikö tekoäly lukemaan päiväkirjani ja muuntamaan sen?

Tässä linkki blogiini, jossa kirjoitin kevään 2016 tapaamisesta https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/05/minne-viisikymmenta-vuotta-havisi.html

 

Tuosta hetkestä, jota kuvailin edellä, on kulunut jo yli 60 vuotta. Ajattelen nyt usein, että me olemme jo kadotettua ja pian kokonaan unohduksiin vaipuvaa sukupolvea, jonka kirjoituksia, sanomisia ja tekemisiä ei arvosteta. Ikäiseni, minua vuotta vanhempi maailman suurin herra tällä hetkellä on Donald Trump. Hän saa sanoa mitä tahansa ja suurin osa ihmisistä on hiljaa. Osa hyväksyy, osa epäilee, me tavalliset ihmiset emme ymmärrä ollenkaan, miten puolihullu saa huseerata ja määrätä melkein koko maailman asioista joutumatta vastuuseen mistään.  Normaalin (mikä on normaali?) ihmisen ajatusmaailman voi kuvitella olevan täysin erilainen, mutta kun tarpeeksi kauan kuuntelee Trumpia, niin voi olla, että hänen tapansa toimia ja puhua leviää myös tavallisille ihmisille. Meilläkin monet tuntuvat hyväksyvän hänet ja hänen ajatusmaailmansa.

Tänä päivänä kannattaa pysytellä entistä tiukemmin omassa kuplassaan ja varoa erityisesti, mitä kenellekin sanoo, jottei joudu tulilinjalle. Omissa pienissä kaaoksissakin on pitelemistä kuten olen huomannut.

 

 

Kaaosten keskellä

Maaliskuun viimeinen päivä, tiistaiaamu. Saan vihdoin edes aloitettua seuraavan postaukseni. Eräs teksti somessa sai minut ajattelemaan tilannettani nyt ja usein ennenkin. Kuljen jatkuvasti hurjasta epätoivon tunteesta toivon tunteeseen. Niiden välillä on mahdoton kirjo erilaisia tunteita. Monet niistä jopa estävät minut kirjoittamasta mitään, vaikka kirjoittaminen on yksi tärkeimpiä minua elossa pitävistä voimista.

Valokuvat metsistä, kasveista, puista ja eläimistä rauhoittavat mieltäni. Tämä kuva on lähimetsästä 22.5.2020

Sisälläni kuohuu, on kai aina kuohunut, mutta nyt se tuntuu tulevan entistä voimakkaampana. Ehkä.

Olen kerännyt elämäni aikana vähitellen ympärilleni ulkoisen kaaoksen. Olen toki karsinut siitä vuosien mittaan monia asioita. Silti en ole vieläkään saanut kaikkea turhaa hävitettyä, enkä saakaan. Ulkoinen kaaos on myös osa sisäistä kaaostani, joka on ainutlaatuinen. En ehkä ole tajunnut sitä siten, mutta se alkaa valjeta minulle, kunhan vain annan sen avautumiselle aikaa. Tuhlaan nimittäin aikaani vääriin kohteisiin. Päivittäin jään kiinni johonkin välimaastoon. Kun suunnitelmissani on tehdä jotakin, mennä jonnekin, juutun kiinni johonkin kaaosteni kulmista. 

selfie 13.10.2020 järven rannalla

Eilen maanantaina ryhdyin heti aamusta kirjoittamaan Markkulan sukuseuran hallituksen pöytäkirjaa. Meillä oli edellisenä iltana ollut etäkokous, jolloin olin tapani mukaan vauhdissa. Olen ilmoittanut aiemmin, etten jatkossa vuosikokouksen jälkeen ole enää käytettävissä sukuseuran sihteeriksi. Olen ollut siinä tehtävässä nyt 11 vuotta ja huomannut, kuinka rasittava se on tehtävänä. Sekin on lisännyt ulkoista kaaostani, pöytäkirjoja ja muuta materiaalia on kertynyt mappikaupalla. Siinä sivussa on kertynyt myös paljon hyvää sisäistä materiaalia, tietoa, osaamista, mukavia ihmisiä.

Sain tehtäväni tehtyä, kirjoitin pöytäkirjan ja valmistelin osalleni kuuluvaa materiaalia vuosikokousta varten. Joudun tehdessäni kaivamaan tiedot aiemmasta aineistosta (joka on osa ulkoista kaaostani) ja tietenkin on vältettävä virheitä. Valmistelin kirjeen saatteineen sisältäen edellisen vuoden pöytäkirjat tarkoituksena lähettää ne toiminnantarkastajalle.  Nyt olisin valmis lähtemään postiin ja samalla kauppaan.

Huomasin olevani jälleen hengästynyt kuin painajaisunen jälkeen. Olin myös todella väsynyt enkä loppujen lopuksi jaksanut ajatellakaan lähteväni minnekään. Ulkoinen kaaos ympärilläni tarttui molemmin käsin minuun. Siihen liittyy usein tai aina myös kodin siisteys, kissan hoito, ruokailu ja roskapussien keräily pois vietäväksi. Jossakin välissä on myös syötävä. Loppupäivä menikin sitten lepäillessä. Suljin läppärini enkä avannut sitä enää, vaikka tarkoitukseni oli aloittaa uuden postauksen kirjoittaminen.

En siis myöskään lähettänyt valmista materiaalia eteenpäin. Kysymys oli nyt yhdestä päivästä. Olen muutenkin aina inhonnut turhaa hätäilyä. Tekstien ja asioiden pitää antaa levätä, kirjekuori voi olla auki, virheet saattavat rauhoittuessa tulla mieleen.

Vanhenemisen mukana on tullut myös vaikeus hahmottaa aikaa, joka ikään kuin menee nopeammin. Toisaalta ihmettelen aina, miten viikko menee niin hitaasti, vaikka se oikeasti menee nopeasti. Ihmettelen, miten olen nuorempana selvinnyt ajan kanssa. Ehkä se selviää, kun ehdin lukea vanhoja päiväkirjojani.

Kun minulla on edessä jokin sovittu meno, niin aika ennen sitä on vaikea käyttää hyödyllisesti. Lasken matkaan kuluvan ajan ja alan odottaa lähtöaikaa. Olen aina osannut todella hyvin laskea matkaan kuin matkaan menevän ajan. En muista, että nuorempana olisin suunnitellut näin tarkkaan kuin nyt kaikki, lyhyetkin matkat menen sitten kävellen tai autolla.

Yksinkertaisesti, kaikkeen kuluu hirveän paljon aikaa, mutta todellisuudessa se kaikki on vain pieni hetki. Eikö olekin ristiriitaista?

11.5.2020

Kaiken lisäksi tuossa edellä olevassa ei ole läheskään kaikki. Seuraan koko ajan kaikilla aisteillani ympäristöä, kuulen kaikki äänet, näen säänvaihtelut, luen koko ajan, valokuvaan. Valitettavasti koen myös monella eri tapaa kotiympäristöni, jota yritän epätoivoisesti pitää siistinä ja järjestyksessä. Tässäkin jokaiseen kohtaan liittyy hirveästi sisältöä niin, että niistä kustakin voisin kirjoittaa kirjan.

Moni alkaisi mielellään neuvoa minua, mitä minun pitäisi tehdä yksinkertaistaakseni elämääni. Se on aivan turhaa, tiedän kaiken, mutta en ehdi, vaikka pystyisin tekemään vielä senkin. Ajattelukin lisää aivojeni kaaosta. Elän joka tapauksessa aina hengästyttävän kiihkeästi.

Minussakin on varmasti aina ollut ADHD-piirteitä, joika me kaikki niitä omanneet, olemme ajan mittaan oppineet hallitsemaan ja tulemaan toimeen niiden kanssa. Kunhan ehdin tutkimaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani lisää, voin kirjoittaa aiheesta lisää.

Niin ja kirjoittaminen on aina auttanut purkamaan myös sisäisen ja jopa ulkoisen kaaoksen aiheuttamaa tuskaa.

keskiviikkona 1.4. No niin huhtikuu pääsi alkamaan. Omituisesti sanottu. Ajan kulkemista ei kukaan voi estää. Kirjoitin eilen tunteiden kuohunnasta. Tuollaisiin päiviin liittyy myös usein huonovointisuus ja huonosti nukutut yöt, jotka johtuvat perussairaudestani, lääkkeistä ja muista usein jopa tuntemattomista syistä. Sekä henkiset että ruumiilliset asiat ovat täydellisesti kietoutuneet toisiinsa. Samoin loppuelämäni epämääräinen pituus ja jokapäiväisen arjen tekemisten raskas paino. Ymmärrän nyt monta asiaa, joita en ymmärtänyt aiemmin. Ihminen on yksin tässä maailmassa. Vaikka meillä on ympärillämme elämämme aikana paljon erilaisia ihmisiä, niin loppujen lopuksi olemme yksin siitäkin huolimatta, että edelleen tunnemme, tapaamme ja näemme monia ihmisiä. En pysty selittämään tätä tunnetta. Iloitsen muista ihmisistä, mutten ole koskaan tavoittanut sitä jotakin, jotakin, jonka tavoitan tutustumalla itseeni ja kirjoittamalla. Näin on varmaan ollut koko elämäni ajan, mutta ymmärrän sen yleensä myöhemmin paremmin.

Kukaan ei ehkä edes ymmärrä, mitä tarkoitan. Arjen syvästä pahoinvoinnista, minut joskus irrottaa edes yhden ihmisen tapaaminen. Edes hetkeksi. Kumma kyllä sen jälkeen saatan tehdä taas jotakin, vaikkapa imuroida yhden huoneen lattian tai hävittää kasan papereita. Ihminen jaksaa yllättävän paljon, vaikkei ei edes itse usko jaksamiseensa. Kuitenkin se paljon, mitä olen tehnyt vaikka repimällä turhia papereita, työpäiväkirjoja, on loppujen lopuksi hyvin vähän.

Jatkan näitä kaikkia asioita jälleen joku päivä myöhemmin.

ison myrskyn jälkeen, Alex ja mummi 13.8.2017

perjantai, pitkäperjantai. 3.4.2026. Parin tunnin päästä lapsenlapseni Alex tulee viikonlopuksi luokseni. Vanhemmat haluavat vapaan viikonlopun. Minulle tämä viikko kuten monet muutkin on ollut hurja. Viittaan aiempaan. Olen taistellut kaiken muun lisäksi vilustumista vastaan ja tänään tuntuu, että voitan taistelun. Kaikki viikon yöt ovat olleet vaikeita, lyhyitä unen pätkiä, tyhmiä, juuttuneita ajatuksia. Kun olen onnekkaasti nukahtanut, niin herätessäni tunnen Minnin takanani pitkällään täydessä unessa. Kissa on huolissaan minusta.

Meillä kaikilla on ristimme ja harvoin tiedämme toistemme ongelmista. Viime yönä ajattelin kuten usein ennenkin kutiavaa oikeata ulkokorvaani, korvalehteä ja korvakäytävän alkua, johon en ole aikoinaan saanut apua sitä pyytäessäni. Asia on vaivannut minua jo reilusti yli 20 vuotta ja välillä tilanne on pahentunut. Onneksi vaiva ei ole huonontanut kuuloani. Huonon yön jälkeen, päiväni on usein siedettävä. Reumalääkkeideni sivu- ja yhteisvaikutukset pohdituttavat aika ajoin, mutta sitten unohdan taas koko asian. 

Lankalauantai 4.4. Alex tuli jo eilen ennen puoltapäivää. Meno on ollut hurjaa. Kävimme yhdessä kaupassa ja ostimme hampurilaisaterian. Mitä iltapäivätorkkujeni jälkeen teimme, aika on mielessäni yhtenä sekamelskana. Arttu kävi myös illalla ja meillä riitti taas juttua. Minulla on ollut mielessä uuden kameran tilaaminen.  Sitten jossakin vaiheessa aloimme Alexin kanssa tutkia vanhaa järjestelmäkameraani.  Hän kiinnostui aiheesta niin paljon, että tämä päivä on mennyt penkoessamme kamerahistoriaani. Vanhat pokkarini on myös tutkittu. Jännää, että nuori murrosikäinen poika kiinnostuu tietokoneiden ja älykännyköiden lisäksi vanhasta 2000-luvun digitaalisesta Eos-kamerasta. Aiemmat Eosit ajalta, jolloin kuvasin vielä filmille, jätimme vielä kaappiin.

6.4. Kaiken "tohinan" jälkeen tunsin itseni hirveän vanhaksi. Aloin pohtia, että minulle olisi tärkeätä saada historiani kirjoitettua. Se on helposti sanottu, mutta vaatii paljon. Tein pienen aloituksen eilen aloittamalla vuoden 1965 kalenterista, yhdestä kotiaineesta ja samasta kohtaa päiväkirjaani. Katsotaan, miten voin jatkaa järkevästi. Oikeastaan oli myös hienoa kelata Alexin kanssa kameroitani, jalustojani ja pohtia laajaa kuvaamishistoriaani aina 50-60-lukujen vaihteesta tähän hetkeen. Mutta nyt tämä maaliskuun puolella aloittamani postaus on ensin saatava julkaistua. Liitän tähän joitakin vanhoja kuvia.

 

 

Maaliskuun huolia ja iloja

15.3.2026. Olen koko viikon ajatellut avata jälleen Wordin alkaakseni kirjoittaa seuraavaa blogipostausta. Vaikka elän yksin kissan kanssa ja vietän suurimman osan ajasta kotona, aikani tuntuu riittämättömältä. Edelleen. Johtuuko se siitä, että edessä on paljon vähemmän aikaa kuin takanapäin? Kaiken lisäksi ajatukseni menevät usein sinne taaksepäin ja löydän sieltä edelleen avaamattomia tarinoita, kulkemattomia polkuja ja ajatuksia, joita haluan ajatella ja elää. 

Ehdin tutkimaan ryteikköni tilanteen 21.3. Lammet olivat vielä jäässä ja polut kuraisia, kylmä viima puhalsi.

On ihanaa, että kevät tuntuu olevan vahvasti tulossa. En ole edes ehtinyt käydä ulkona kuin pikaisesti toimittaessani asioita. Kuntoni on repaleinen, vaikka sen huonoudesta huolimatta jaksan kävellä. Suunnittelen nyt, milloin lähden tutkimaan omaa ryteikköäni, mutta sinne en jaksa kävellä vaan mennä autolla. Huono kuntoni johtuu tietenkin sairaudestani ja lääkityksestä, mutta onneksi ei ole kipuja. Olen hyvä väsyttämään itseäni, koska olen asiassa kuin asiassa liian perinpohjainen.

Viime viikolla oli mukava tavata lapsenlapsenlapsia, kun he kävivät luonani. He asuvat lähellä, mutta jokaisella perheellä on oma rytminsä, on koulut ja päiväkodit ja vanhempien työt ja opiskelut. Tyttäreni kanssa olen kyllä viime aikoina ehtinyt tavata useasti, mikä on ollut erityisen ilahduttavaa.

Olen itse alkanut hyväksyä sanonnan ”kuolinsiivous”, joka aiemmin tuntui aivan kauhealta. Kun katselen kuolinilmoituksia, siellä on paljon myös ikäisiäni ja nuorempia. Takaseinä lähestyy uhkaavasti.  Minulla on vielä kauhean paljon tehtävää. 

Vanha kuva, maaliskuu 2021, jossa kauhistelen mappivarastojani

Olen viime aikoina pähkäillyt seuraavaan kerhotilaisuuteen Karjalatalolla lupaamani Talvisota-aiheisen esityksen sisältöä. Pääpiirteittäin se on mielessäni ja osittain paperilla valmiina. Alkuviikosta on aika lähettää kutsu seuraavan viikon tilaisuuteen, joten siihen pitäisi edes ympäripyöreästi saada sisältö näkyviin. Kaikki tuollaiset aiheet ovat valtavan suuria ja niissä on monia osia, jotka tavalla tai toisella olisi huomioitava. Itse asiassa, koska meillä ei ollut seuraavaa alustajaa, lupauduin ajattelematta sen enempää. Tajuan kyllä nyt, että minulla oli ajatus, mutta en ymmärtänyt, mihin kaaokseen joutuisin.  Tehdessäni PowerPoint-esitystä, tekoäly Copilot häiritsi minua koko ajan. Jatkoin sitkeästi, koska haluan pitää osaamistani ajan tasalla. En halua käyttää tekoälyä ennen kuin olen opetellut sitä riittävästi. No, siihen ei ole ollut aikaa.

Esitys ei suinkaan tule edes valmiiksi, mutta toimikoon muistialustana. On yritettävä niin kauan kuin jaksaa.  Edellisen kaltaisilla esityksillä haluan kiittää kaikkia tuntemiani karjalaistaustaisia ihmisiä, jotka ovat jakaneet minulle tietojaan. Samalla muistan heitä.

On kohta aika ilmoittaa, missä en ole enää mukana. Kirjasin runsas kuukausi sitten näkemäni unen yhteen julkaisematta jääneeseen blogipostaukseen. Liitän sen nyt tähän:

”Olen miettinyt kaikkea turhanpäiväistä. Tässä jokunen yö sitten, näin aamulla vähän ennen heräämistä unen, jota olen yrittänyt tulkita. Kirjasin sen muistiin heti herättyäni. Olin hengästynyt.  Olenhan ennenkin usein kirjoittanut unistani, jotka kertovat jotakin. Uneni oli täynnä ihmisiä, pöytiä täynnä ihmisiä, myös ulkona. Nyt tajusin, että he olivat tulleet sinne sukututkimuksistani tai he olivat kuolleita ihmisiä, koska heillä ei ollut ilmeitä eivätkä he vastanneet kysymyksiini.  Olimme kokoontuneet johonkin kokoukseen, ihmisiä oli useissa huoneissa, unessa ei ollut järkeä. Jouduinkin sitten seikkailemaan ”kokouspaikan” ympäristöön enkä löytänyt takaisin varsinaiseen kokoukseen, jota oli muutenkin mahdotonta pitää mykkien ihmisten kesken useassa eri paikassa. Ulkona kallioisessa, lumisessa maastossa oli paljon mökkejä ja yritin löytää varsinaiseen isoon rakennukseen. Kukaan metsässä tapaamani ihminen ei myös vastannut kysyessäni. Lopulta löysin rakennuksen ja laskettelin kallion rinnettä alas ja heräsin lähes kauhistuneena.  Myöhemmin tajusin, mitä uni tarkoitti. Palaan siihen joskus myöhemmin, kunhan olen tehnyt päätöksiä ja tarvittavia toimenpiteitä.”

Se tarkoitti sitä, että en aio jatkossa, vuosikokouksen jälkeen, enää jatkaa hämäläiseen sukuseuraani liittyvän Markkulan sukuseuran sihteerinä. Olen sanonut sen jo aiemmin parina vuonna, mutta sitten jatkanut. Vuosikokous on huhtikuussa. Kaikista hauskinta on ollut ihmisten tapaaminen ja lehtijuttujen kirjoittaminen sukututkimuksen lisäksi. Minusta hämäläiset ovat vilkkaampia kuin karjalaiset. Kirjoittamista tulen harrastamaan viimeiseen hengenvetooni saakka.

Tekoälyn tuskallisten valloitusyritysten lisäksi myös sosiaalinen media ja uutiset rassaavat mieltäni. Teen pikaisia, epäonnistuneita yrityksiä julkaisten jotakin typerää, jota kukaan ei kommentoi, vaikka ehkä näkeekin. Tiedän, että someystäväni eivät lue blogejani, huomaan sen joskus käymistäni keskusteluista.

Kirjoitin 1965 pieneen Ajastaika-kalenteriini: ”Haluaisin kirjoittaa, mutta minulla ei ole varaa ostaa paperia. Minut tapetaan.”  Ehkä vain osittain totta. No, kalenterissa on niin paljon tietoa, että tuo aika olisi hyvä käsitellä sen sijaan, että puran aikaa 2000-luvun puolivälistä, jota muuten yritin, mutta masennuin. Olenko todella lukenut niin paljon kirjoja, jotka olen listannut kalenteriin? Tuttuja nimiä, klassikoita, mutten muista niistä enää mitään. 

 17.3. tiistai. Olipa taas huono yö. Valvoin moneen kertaan ja lopulta heräsin huonovointisena. Minusta tuntuu, että suurin osa nk. ongelmistani johtuu lääkityksen sivuoireista. Oli pakko ottaa Burana ja päivä kirkastui ja pystyn työskentelemään.

Olen käynyt pari kertaa hammaslääkärillä, eilen viimeksi. Käynnit jäivät pois koronapandemian alkaessa eikä sen jälkeen sinne ollut mahdollista päästä enkä edes yrittänyt.  Pieni lohkeama joulun alla mahdollisti pääsyn ja siitä aukesi jatkokin. Hampaani ovat olleet suuri häpeäni pitkään. Nyt olen saanut erinomaista palvelua ja ystävällistä kohtelua ja tunnen taas olevani ihminen, vaikka olenkin vanha kaakki. Ihmisten ystävällisyys on parasta. Toivottavasti pystyn edes vähän jakamaan sitä eteenpäin.

Huono yö tuotti mukavan oivalluksen, siis yöllä valvoessani. Keksin, miten rajaan ensi viikon kerhotilaisuuden. Vaikka esitykseni ei ole valmiina eikä varmaan täysin valmistukaan, niin pystyn tekemään sähköpostikutsun tänään ja lähettämään sen eteenpäin. Huomaatteko, että blogini on aika ajoin työpäiväkirjani.

En mitenkään jaksa tehdä töitä koko päivää ja usein yritän tarkoituksella rajoittaa itseäni, jotta en vedä itseäni loppuun tekemällä liikaa. On ihanaa, että kevät tulee kovaa vauhtia. Melkein kaikki lumi on jo sulanut ja toivon pian jaksavani lähteä kunnolla ulkoilemaan. Katujen ja teiden siivous on meneillään koko ajan. Hiekka on saatava pois ajoradoilta. Kevät tuo minullekin lisää töitä, joten toivottavasti pysyn kunnossa.  Tänään on kovin sumuista, olisi ihana lähteä valokuvaamaan…

19.3. On jo torstai. Eilinen aamu oli myös huono, mutta sain itseni kuntoon, kun tyttäreni tuli hakemaan. Sain sitä ennen pestyä hiukseni, jotka kaipaavat leikkausta. Lähdimme vihdoin taas Järvenpään Prisman Buffaan syömään. Samalla veimme vain yhden täyden laatikon kirjoja, koska en ole saanut enempää aikaiseksi. Parasta on käydä keskusteluja tyttäreni kanssa. Syömisen jälkeen piipahdamme Prismassa ja teemme aina saman kierroksen ostaen jotakin, mitä tarvitsemme. Palattuani kotiin olen jälleen siinä kunnossa, että kaipaan lepoa.

Viime yön nukuin vaihteeksi hyvin, paitsi, että näin joitakin aivan älyttömiä unia. En tosin muista niitä, mutta unet varmaan puhdistivat päätäni. Päätin tehdä lihakaalilaatikkoa, joka valmistuu kohta puolin. Siinä on kahdeksi tai jopa kolmeksi päiväksi ruokaa. Tänään iltapäivän päätteeksi on Sirkiöiden hallituksen kokous, tietenkin etänä. En oikein ymmärrä, miten ennen jaksoimme vääntäytyä milloin, minnekin hallituksen kokouksiin, usein tässä vaiheessa tilinpäätösten vahvistamisen yhteydessä Turun suuntaan.

Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen valmistautuminen on jäänyt kutsun jälkeen sivuraiteille.  Talvisota aiheena tuntuu hirveän kaukaiselta, vaikka maailmatilanteessa nyt ja jo aikaisemmin oli jotakin hyvin tuttua. Lähi-idässä on taisteltu kautta aikojen ja mukana on ollut ennenkin kansoja muualta maailmasta. Amerikkalaiset ovat ennenkin halunneet osallistua kaikkiin sotiin, mutta tällä kertaa taisi mennä yli suunnitelmien. Trumpilla ei taida edes olla suunnitelmia, vaan hän tekee kaiken hetken innoittamana kuuntelematta ketään. Ukrainan taistelut ovat jääneet sivulle ja itse asiassa juuri ko. sota on ollut verrattavissa Suomen sotiin, taistelu itsenäisyydestä.

Hullut sodat, tekoäly ja pieneksi jäänyt maailma, siinä on ihmisellä ajateltavaa ja käsitettävää liikaakin. Minulla on jossakin ottamani valokuva äidistäni maaliskuussa 2003 vähän ennen hänen kuolemaansa. Hänellä oli sylissään päivän lehtiä, joissa kirjoitettiin Irakin sodasta. Sota alkoi konfliktina keväällä 2003 ja silloinkin se syntyi epäilyistä salaisista aseohjelmista ja muista syistä. USA ja Iso-Britannia olivat hyökkääviä osapuolia. Israelin Netanjahu tuki sota.  Tässä linkki Iltasanomiin. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009462997.html. Ei ole maailma vielä valmis. Äitini taisi joskus aiemmin sanoa, että maailma on valmis. Ei tainnut olla eikä ole vieläkään.

äitini syntymäpäivänään 2003 sairaalassa, viikkoa myöhemmin hän kuoli

 22.3. Olen helpottunut, sillä tänään tajusin, että esitykseni Kuolemajärvikerhoon on valmis, valmiimpaa ja täydempää en pysty siitä saamaan. Eilen lauantaina en saanut mitään aikaiseksi. Kaupassa käynnin jälkeen aloin katsella erästä sarjaa Netflixistä, se jäi kesken. Olin myös tuskaillut, kun ulkoiset linkit lakkasivat toimimasta Facebookissa. Mitä siitä, ehkä voin alkaa irrottautua siitä. Tänään sain ne toimimaan.

Poikkesin tosin eilen myös jokilaaksossa katsomassa, pääsisinkö jo lenkille omaan ryteikkööni. En päässyt, on vielä jäätä ja kuraa hirveästi. Kaiken lisäksi tuuli oli melko kylmä.  Olen ollut päivisin myös kuolemanväsynyt, koska nukun öisin niin huonosti. Eilenkin kävi niin, että nukahdin katsellessani TV:tä ja jouduin kelaamaan taaksepäin. En edes tajua, että olen nukahtamassa. Tässä eräänä päivänä, keksin väsyessäni muuta tekemistä, muttei se auttanut yhteään yöunien suhteen. On varmasti totta, että tuo esitys on painanut minua.  Harjoittelin sen äänittämällä ja siihen meni noin puolisen tuntia. Ihan hyvä. Loppuaika on sitten keskustelua. Jos sinne nyt ketään tuleekaan.

Siivota pitäisi ja alkaa kerätä seuraavaa kirjalaatikkoa kierrätykseen. Olin kyllä eilen viisas, kun kaupassa käydessäni tilasin hiusten leikkuun maanantaille.  

Edellä oleviin mainintoihin viitaten, olen ollut huolestunut kunnostani, kun en jaksa paljon mitään. Kaiken lisäksi mikään muu kuin kirjoittaminen ja lukeminen eivät kovin paljon kiinnosta minua.

27.3. Miten olenkaan ennen ehtinyt tehdä niin paljon kuin vaikkapa kaikki jälkeeni jättämät paperit, kalenterit, päiväkirjat, valokuvakansiot, irralliset valokuvat, digitaaliset valokuvat kovalevyillä ynnä muualla, kirjeet, Some ja kaikki aloittamani projektit elämäni varrella? Kaiken aineiston tuottamisessa on mennyt aikaa vuosikymmeniä. Kun minulla on  joskus vapaa päivä paneutua näihin asioihin, aika loppuu aina kesken.

Mutta on silti tärkeää tehdä edelleen jotakin kodin seinien ulkopuolella.  Keskustelin siitäkin viikolla minua vuosia vanhemman rakkaan ystävättäreni kanssa. Meille henkireiät arkielämän rinnalla ovat tärkeitä. Ennen eli aiemmin jaksoin paljon enemmän ja sittemmin jouduin rajoittamaan, jotta jaksaisin.  Itsestään on pidettävä huolta.  

On ehkä lopetettava huolehtiminen siitä, mita tapahtuu sen jälkeen kun siirryn ajasta ikuisuuteen. 

Tuossa olen jo lopettanut esitykseni (25.3.2026)

Keskiviikkona oli sitten aiemmin mainitsemani Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuus, joka mielestäni meni osaltani aivan kohtuullisesti.  Kukaan ei sanonut mitään eikä kiittänyt esityksestä joten en edes tiedä, pitäisikö minun hävetä. Porukkaa oli normaalimäärä, vaikka oletin, että olisi paljon vähemmän, koska aiheeni oli synkkä, mutta juuri sellainen, joita itse kaipaan. Asioiden käsittelyä juuria myöten. Muutenkin kaivelen asioita jopa itseni ja muidenkin osalta rivien välistä. Ihmisen elämä ja ihmismieli kokonaisuudessaan ovat äärimmäisen kiinnostavia aiheita.

Sodista puhutaan paljon teknisesti ja kaukaa katsottuna eivätkä sen kokeneet ihmiset kertoneet kaikkea. Tiesin, etten koskaan pystyisi käsittelemään enkä edes tuomaan omia ajatuksiani täysin esiin. Toisaalta harvat ovat kiinnostuneet muiden ihmisten ajatuksien sisällöstä ja elämästä. Tajusin, että olen Karjalan suhteen lähtenyt aikoinaan lähes sattumanvaraisesti keräämään tietoa monin eri tavoin. Tunsin paikallista maastoa pääpiirteissään ja olisin voinut asettua siellä asuneiden ihmisten asemaan, myös sodan syttyessä ja sodan aikana ja toki ennen vanhaan.  Esitystä tehdessäni tajusin ja ehkö opinkin monta asiaa. Kiitin ihmisiä, jotka olivat avanneet minulle ovia raolleen päästäkseni kurkistamaan sisään.

Esittelin myös lähteeni ja näytin niitä konkreettisesti verkosta mm. Karjalan kartat, Sotapäiväkirjat ja Sotapolun ja mukanani oli muuta materiaalia. Ne kiinnostivat eivätkä olleet ennestään tuttuja kenellekään. Olen sentään niistä kirjoittanut aiemmin jotakin Juuret Kuolemajärvellä -ryhmässä ja aikomukseni on ollut kirjoittaa lisääkin, mutta kiinnostusta on aika vähän. 

Lopetan tähän ja pyydän anteeksi, että pursuilen aina liikaa. 

 

 

Elämän ja suunnitelmien kaaosta

Käydessäni tänään kaupassa, tällä kertaa kylän S-Marketissa, joka poistuu kuvioista loppukesästä, kun kylään tuleva uusi Prisma avataan, ajattelin matkalla kaikenlaista, koska ajattelen aina jotakin. Olin jo aiemmin päättänyt jättää edellisen lähes valmiin blogipostaukseni julkaisematta. Se tuli mieleeni jo aiemmin ja taas ajaessani kotiin. Auton lämpömittari näytti ulkoilman olevan 0 astetta. Vielä viime viikolla oli reilusti pakkasta. Nämä rankat talvet loppujen lopuksi ehkä nitistävät meidät vanhat ihmiset tai minut.

7.3.2016 kotipihalla eli kymmenen vuotta sitten

Noin 30 vuotta sitten ajelin vielä polkupyörällä kauppaan tai kävelin, jollen jotakin tarvetta varten vuokrannut autoa. Syksyllä 2006 ostin auton. Työmatkani kuljin bussilla ja kirjoitin matkoilla päiväkirjaa. Luin aiemmin kirjoittamaani ja nyt hylkäämääni postausta varten vuosien 2004 jälkeen kirjoittamiani päiväkirjoja. Aluksi innostuin niissä kirjoittamistani asioista, mutta pian aloin masentua, joten kirjoitukseni jäi siihen. Viimeiset vuodet työelämässä olivat todella raskaita, vaikka samanaikaisesti monet ilonpilkut alkoivat nousta esille. Olen kirjoittanut silloisista kotioloistani niin kouriintuntuvasti, että järkytyin ja ihmettelin, miten kestin sen kaiken. Kukaan läheiseni ei uskonut, mitä kaikkea koin ja kestin asuinkumppanini toimesta. Perhehelvettiä on vaikea jakaa omille lapsilleen, se on viiltävää ja hävettävää.  Se sattuu vieläkin.

Ajaessani lyhyen matkan kotiin, ajattelin, miten tämä Hyrylän kylä ja ympäristö on muuttunut. S-markettia vastapäätä oli aiemmin Teboil, huoltoasema ja kahvila. Sieltä vuokrasin ensimmäiset autoni, siellä pesin autoni ja vaihdatin renkaat. Kahvilaan kertyi vakioporukoita ja kävin minäkin siellä vaikkakin harvoin. Viime vuosiin saakka kävin pesemässä sen pesuhallissa autoni, tosin harvoin. Sitten sekin suljettiin näiden pakotteiden takia. Taco Bell on nykyään siinä kahvilassa. Siellä en ole koskaan käynyt.

Samassa pihapiirissä S-marketin kanssa oli posti, joka oli minulle erityisen tärkeä sen, koska kirjoitin paljon kirjeitä ja sitten liityin Postcrossing-verkostoon. Ahersin monella tapaa kirjeiden ja postikorttien kanssa. Aloin teettää omia postikortteja. Tutustuin uusiin ihmisiin. Nyt kaikki tähän liittyvä on vain muisto. Jäljellä on mappeja täynnä kirjeitä, myös omani printattuna, tuhansia postikortteja ympäri maailmaa ja iso kasa omiakin postikortteja ja muita käyttämättömiä kortteja. Aloin varhain käydä myös S-marketin talossa olevassa kampaamossa, jossa vieläkin käyn. Kampaajat vaihtuivat vuosien mittaan. Lopuksi olin sitten kampaamon omistajan hoidossa. Hänkään ei viimeksi siellä käydessäni tiennyt, minne hän siirtyy, kun S-market lopettaa. Uudessa Prismassa on tilaa vain parille ulkopuoliselle kaupalle.  Jollei sitten S-marketin tilalle tule joku uusi yrittäjä.  

S-marketin toisella puolella on McDonald´s, jota olen kyllä vuosien mittaan käyttänyt runsaasti lapsenlapseni Alexin kanssa. Nykyään, jos siellä käyn, niin yleensä käytän autokaistaa.

Hyrylän keskustaa 19.10.2016 - mikään ei ole enää ennallaan...

Ajoin eteenpäin. Kaikki vanhat rakennukset Hyryläntien ja Kauppatien välillä on purettu ja tilalle rakennettu suuria asuintaloja. Yksi aina ihailemani talo on vielä tallella. Joskus haaveilin, että siinä olisi ollut kiva asua ja pitää galleriaa. Joku pitikin siellä taidegalleriaa aikoinaan. Jokaisesta kulmasta tulee jotakin mieleen. Kylän asianajajat pitävät näillä kulmilla toimistoaan. Heistäkin on muistoja. Toiselta pyysin apua alkaessani 2009 häätää asuinkumppaniani. Hän oli tietenkin oikeassa sanoessaan, että minulla tuskin oli mitään oikeuksia. Toisen asuinkumppanini valitsi myöhemmin asianajajakseen.  Vastapäätä Kauppatiellä oli myös kuntosali, jossa ahersin muutaman vuoden aina sairastumiseeni saakka. Kävin siellä parin naapurissa asuvan ystävän kanssa ja kokeilin kaikkia mahdollisia kuntoilumuotoja.

Samassa korttelissa oli silloin myös Osuuspankin konttori. Nykyään Osuuspankilla on konttori enää vain Järvenpäässä. Toisella puolella tietä oli Nordean konttori, joka muistaakseni oli siinä vielä 2016-2017 saakka, koska jouduin joskus käymään siellä.

Sitten Kauppatie yhtyy Hyryläntiehen. Sen varrella on Hyrylän terveyskeskuksen rakennukset. Muistaakseni jo tänä vuonna aloitetaan rakentaa uutta hyvinvointikeskusta Tuusulanväylän toiselle puolelle Uimahallin ja Monion, lukion taakse.  Nekin alueet tulivat minulle tutuksi, kun olin 2014 monta kuukautta evakossa siinä aivan lähellä.

Riittää tällä kertaa. Uskon, että monella muullakin paikkakunnalla on ollut käynnissä samanlainen myllerrys. Useampia tämä aihe ei kiinnosta tipan tippaa, mutta jostakin syystä olen aina ollut kovin kiinnostunut ympäristöstäni ja noteerannut kaikki muutokset ja seuraan edelleen kaavoituksia. Olen myös siirtänyt kuviani Hyrylästä Googlen pilvipalvelussa pitämääni kansioon ”Tuusula”.

Muutin tänne ensimmäisen kerran joulun aikaan 1979. Muutin pois 1990-luvun alkuvuosina muiden perheenjäsenteni jäädessä tänne. Kesällä 2000 muutin takaisin.  Hyrylän ympäristöineen on kasvanut niin, että sitä ei paikka paikoin tunnistaisi samaksi paikaksi kuin 1980-luvulla.  Kasvu ja uusien asukkaiden virta on valtava. Uusia asuinalueita kaavoitetaan ja osa väestä vastustaa niitä ja haluaa muutoksia. Uusille tuleville asukkaille pitäisi vain pian saada lisää taloja.

Yritän keskittyä jatkossa menneeseen aikaan, koska siitä harva tietää mitään. Aika menee vain mahdottoman lujaa. Oma olotilani on usein vaihteleva, joinakin päivinä en jaksa mitään. Hermostoni rasittui liikaa kirjaprojekteista ja nyt huomaan usein, että aikani alkaa olla vähissä. 

7.3.2026 kauppaan lähdössä

Lupasin, että yritän saada esityksen seuraavaan Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen. Keksin aiheeksi talvisodan, Suomen 100 päivää kestäneen talvisodan, joka nimettiin talvisodaksi vasta myöhemmin. Voi olla, että monet ovat jo kyllästyneet sota-aiheeseen tämän hetken sotaisten tilanteiden takia. Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. täyteen 86 vuotta.  Yritän kaivella yksityiskohtia, joista keksin jutun juurta, vaikka kuinka paljon. Ehkä käy niin, että esitys onkin jaettava kahteen osaan. Aloitin jo tutkia asiaa sotaa edeltävien neuvottelujen osalta. Pelkästään niistäkin saisi loistavan kertomuksen, jota voisi verrata tämän Ukrainan sodan päättämisneuvotteluihin. Yhtäläisyyksiäkin löytyy.

Kannan suurta huolta kerhomme tulevaisuudesta.

Jatkan blogitekstiäni lauantaina 7.3. Muistaakseni aloitin tämän postauksen kirjoittamisen keskiviikkona. Päivät kuluvat aivan liian nopeasti. Tekemistä kotona riittää niin paljon, etten ole ehtinyt ajatella ulkoilua. Tällä viikolla sää on joka päivä ollut jo reilusti plusasteista.

Torstaina kävin tyttäreni kanssa jälleen syömässä Järvenpään Prisman Buffassa. Loppupäivä menikin lukiessa kirjaa, jonka olin tilannut ja sain postissa. Oli aivan pakko ostaa se, koska kirja koski lapsuuteni kotikylän naapurikylää Rengon Ahoisia. Kirja herätti liian paljon ajatuksia ja paluuta myös sukututkimukseen ja keskeneräisiin kirjoitussuunnitelmiin. Tarkoituksella jätin sen kesken eli vähäksi aikaa lepäämään. Uskon palaavani siihen myöhemmin.  

Eilen jatkoin aloittamani talvisotaesityksen suunnittelua lukemalla Eino Pohjamon kirjaa ”Verinen Tanner”. Siinä rinnalla tutkin jo aiemminkin tutkimiani sotapäiväkirjoja Erillisen vahvistetun pataljoona 7:n komppanioiden osalta, johon kirja perustuu kirjailijan osallistuessa pataljoonan jäsenenä taisteluihin. Ne toivat hirveällä tavalla esiin sodan raakuuden venäläisten ylivoimaa vastaan. Ajattelin ottaa sieltä mukaan kuolemajärveläisiä sotilaita ja tilanteita meille tärkeällä alueella äitini kotipitäjän rannikolla, niillä paikoilla, joilla minullakin oli tapana käydä. Siinä menikin koko päivä ja äkkiä oli ilta. 

 

Liitän tähän linkit talvisota-aiheisiin blogeihini aiemmin:

https://unikkopellossa.blogspot.com/2019/11/talvisodan-alkamisen-muistoksi.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2012/10/viesteja-menneisyydesta.html

Tänään olin aloittamassa iänikuista siivousta, joka jäi aloitukseen. Pesin sohvan valkoisen päällyspeiton ja vaihdoin tilalle punaisen. Siinä on pakko pitää peittoa, sillä sohva on Minnin raapimispuu. Tein ruokaa todetakseni samalla, että taas jääkaappi alkaa olla tyhjä. En taida ehtiä tänään kuluttamaan aikaa kaupassa. Tekemäni ruoka riittää myös huomiselle.

On siinä ja siinä, että blogini kohtalo on ollut vaakalaudalla.  Tosin moni muukin asia on niin tai näin. En kyllä aio, siis lopettaa. On vain niin paljon, liian paljon muutakin tekemistä. Pöytäni pursuaa papereita, joissa aiheita, mistä aloittaa.  Väsyttää ja tekisi mieli ottaa pienet torkut. Joinakin öinä valvon tuntikausia.

Voisinko nimetä tämän tekstin otsikon "Suunnitelmien kaaoksessa". Siltä nyt tuntuu. Tai minulla on liian pieni sielu suuriin suunnitelmiin! 

P.S. päästiin lauantaista maanantaihin, kun vasta tänään 9.3. saan tämän julkaistua. Tänään vihdoin pääsin kauppaan. Lauantaina vatsani kipeytyi oudosti, oksensin ja epäilin jopa umpisuolta. Siinä pähkäilin asiaa sekä lauantain ja sunnuntain. Koska minulla ei ole koskaan elämässäni ollut sen kummempia vatsavaivoja, ajattelin sinnitellä alkuviikkoon. Kaiken kaikkiaan en tiedä, mikä aiheutti kivun, nyt se tuntuu olevan poissa. Tämän postauksen alussa läpikäymäni matka kauppaan ja kotiin tuli ajettua autolla. Kotimatkalla alkoi kaatosade, joka sitten loppuikin. 

Voisin muuttaa postauksen nimen olemaan "Elämän ja suunnitelmien kaaosta". Samaan aikaan kehräävä ja keskusteleva Minni-kissa oli minusta huolestunut ja hääri ympärilläni kuin paraskin äiti ikään.  Hyvää maaliskuuta kaikille lukijoilleni!

 

 

Terveisin pakkasen keskeltä

10.2. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että tekoäly musertaa maailman? Tänään oli auton huolto- ja katsastuspäivä. Pakollisia juttuja, jos aikoo jatkaa autoilua. Siitä ei sen enempää. Autoni täytti tammikuussa 20 vuotta ja pelaa vielä aivan hyvin. Toki olen joutunut silloin tällöin teettämään siinä joitakin korjauksia ja rahaa on palanut. Olihan auto minulle sen aikoinaan ostaessani melkein aarre, koska pääsin sillä omille ”seikkailuilleni”. Aiemmin olin tilapäisesti käyttänyt silloisen asuinkumppanini romua täynnä olevaa ja likaista autoa tai ottanut kesämatkoille vuokra-auton. Nyt minusta joskus tuntuu, että pidän autosta enää vain huolta. Retkeni ja matkani ovat lyhentyneet samalla kun jaksamiseni on usein ollut vaikeassa vaiheessa.  

Kysymykseni tekoälystä tuossa alussa tuli vaan mieleeni, koska se nykyään sekaantuu kaikkiin keskusteluihimme ja ehtii vastata kysymyksiimme ennen kuin edes ehdimme kysyä. Eikä kysymyksessä ole pelkkä tekoäly. Maailma ja ihmiset menevät niin lujaa vauhtia, että kaikki eivät enää pysy mukana. Tyttäreni pitää minua varmasti muistivammaisena ja tosi vanhana. Luulin, että hän kuuntelee minua ja ehkä vähän ymmärtääkin. Aloin puhua tästä kiihtyneestä ajasta monen muun asian sivussa. Vaikkapa siitä, että ei eläkkeelle pääsy? ole mikään autuas taivas. Tosin hän on nyt työttömänä, mikä aiheuttaa omia huoliaan, että hän sen takia ei oikein ymmärrä minua. Muistelin hänelle omaa nopeaa aikaani ja aikaa nyt, kun vaivalloisesti taaperran hänen perässään. Kaikki tehdään ja tapahtuu nopeasti eikä siinä edes ehdi ajatella mitään. Kaupassa hän ehti soittaa minulle jo kaksi kertaa, kun viivyin niin kauan. En edes kuullut soittoa. Olin sanonut, että menee ehkä kauemmin, kun unohdin ostolistan keittiön pöydälle. Muistin silti kaiken, mitä ostoslistassa oli.

Emme siis loppujen lopuksi edes aina puhu samaa kieltä. Usein kerron jonkin pienen jutun vanhemmistani, jotka hän tunsi hyvin. Käsittelen koko ajan omaa ja muiden perheenjäsenten suhtautumista heihin heidän viimeisinä elinvuosinaan. Heitä ei otettu aina todesta. Minullakin alkaa nyt jo olla se kausi, koska erätän lähinnä epäilyjä mielenterveyteni, vanhuuteni ja hitauteni takia.

11.2. Koko aamupäivän on satanut hiljaa lunta. Aamulla luin päivän lehdet tabletilla. Hesarissa oli uutinen, että Etteplanissa alkavat muutosneuvottelut, joiden seurauksena aiotaan irtisanoa työntekijöitä. Heidät korvataan tekoälyagenteilla, joista kehitetään virtuaalisia kollegoita, jotka pystyvät tuottamaan sovelluskoodia. Nämä tekoälyagentit ovat ohjelmistoja, jotka suorittavat monimutkaisia tehtäviä itsenäisesti oppien kokemuksistaan. Siis niin kuin me asiantuntijat jo aikoinaan koulutimme tekemällä monimutkaisia asioita ja samalla oppien. Minulle tuli nimittäin mieleen työurani, joka oli juuri sitä. Menin suoraan tekemään jotakin vaikeaa asiaa, johon osapuolena liittyi asiakas tai työtoveri, ja tehtävää tai useampaa suorittaessani, opettelin samalla ja keksin ratkaisuja. Aivan kuin nuo nykyajan tekoälyagentit. He ilmeisesti oppivat ihmistä nopeammin ja ovat jatkossa helpompia työntekijöinä.

Voisin kertoa edellä mainitusta ihmisagenttitoiminnastani monen monta esimerkkiä. Hyvin todennäköisesti osaisin niitä vieläkin ja olihan työelämästä muutakin hyötyä.  Mutta elämässä on paljon muutakin mielenkiintoista. Minäkin oikeastaan hukkasin vuosia elämästäni, koska pidin työtä tärkeämpänä kuin mitään muuta.

Meitä vanhoja varten voisi perustaa jo museon. Olen aiemmin maininnut, että tekoäly on käyttänyt näitä blogejani hyväkseen eli se on hyötynyt erityisesti sukututkimuksistani, joista olen silloin tällöin kirjoittanut pitkiä postauksia. Osan tutkimuksistani olen tehnyt, kun olen vielä opiskellut sukututkimusta ollessani keskellä vanhenemistani. Ikävää on nyt, kun huomaan, että tekoäly tulee montaa kautta järisyttämään maailmaani ja näköjään kaikkien muidenkin maailmaa.

Muistini pelaa vielä hyvin ja muistan usein paremmin kuin koskaan. Se taitaa silti olla myös valikoivaa muistia. Saan usein hepulin, edelleen, kun lähden etsimään jotakin paperia, vihkoa, valokuvaa tai kirjaa. Arkistoni on aika ajoin mennyt uudelleen ja uudelleen sekaisin. On paljon hävitettävää, mutta myös mietittävää, mitä jää tallelle. Monimutkainen maailma pursuaa ympärilläni. Elämäni on kuin monta elämää, jossa alun perin piti olla vain kirjoittaminen ja kirjallisuuden tutkimus. Kaikki elämät oli sittemmin kokeiltava, koska en tajunnut, että ihmisellä on vain yksi elämä.

Ehkä jatkan oman elämäni tutkimusta ja selvitän, missä ajoin karille. Se sopii edelleen yhteen tulevaisuuteni kanssa.

5.2.2026

torstai 12.2.2026 Lumisade ja pakkanen saivat jälleen aikaan upean huurteisen puumaiseman.  Hävitin aamulla lisää lehtileikkeitäni, nämä olivat aiemmin saaneet jatkoaikaa, mutta teen nyt entistä jyrkempiä päätöksiä. Lukiessani 2000-luvulta olevia uutisia ja artikkeleita, huomaan niiden olevan paljon parempia kuin tämän päivän lehtikirjoitukset. Nyt pääaiheena ovat sota, maailman tilanne, politiikka, sote, työttömyys ja tekoäly.  Ennen aiheet olivat enemmän ihmisläheisempiä ja koskettelivat myös enemmän taidetta ja luontoa.  Jokunen artikkeli läpäisee vielä seulani. En keräile enää lehtileikkeitä vain joskus kirjoitan kommentin muistikirjaan käyttääkseni sitä joskus.

Joukossa oli lehtileikkeiden lisäksi joitakin omia tekstejäni. Osa pääsi ehkä silloiseen blogiini ”Polulle kauas”, jonka olin aloittanut keväällä 2008 ollessani pian lähdössä eläkkeelle.  Syksyllä olin jo eläkkeellä, mutta jatkoin töitä edelleen, koska minua oli pyydetty. Tein lyhyempää päivää ja ehdin kuljeskella pihalla ja ympäristössä aamuisin ennen töihin lähtöäni. Kirjoitin koko elämän matkasta ja siitä, että tärkeintä on matkalla oleminen, koko ajan liikkeessä eteenpäin. Kaikki muu ulkoinen tulee häviämään ja elämme vain niin kauan kuin viimeinen meidät muistava ihminen. Työni loppuivat alkaneen finanssikriisin takia  saman vuoden päättyessä.

Julistauduin myös lopullisesti vapaaksi ja itsenäiseksi ihmiseksi, koska olin jatkossa aina ”matkalla”, siis sillä elämän matkalla. Monet tapahtumat ja asiat tulivat jatkossa sitomaan minua aivan liian paljon ja tilanne on edelleen sama. Ainoa asia, missä voin olla täysin vapaa, on kirjoittaminen. Siinä voin käyttää kaikkea tapahtunutta ja kokemaani materiaalina. Niinhän olen usein tehnyt luettuani muistikirjoja ja otettuani aiheen lyhyestä kommentista, mutta voin tehdä paljon enemmän.

Todennäköisesti olen koko elämäni pähkäillyt samoja asioita, lapsesta tähän päivään saakka enkä silti ole täysin pystynyt ratkaisemaan mitään saadakseni siitä selkeän tarinan, miksi minusta tuli minä.

Olen yrittänyt saada itsestäni lapsena kiinni, mutta se on vaikeaa. Ensimmäisen päiväkirjan jälkeen tulee katko. Päiväkirja päättyi kesään 1958, jolloin syksyllä aloitin oppikoulun Hämeenlinnassa. Se taisi olla todella rankka vaihe elämässä, jota seurasivat muut koettelemukset. Koulumatka oli pitkä, olosuhteet rankat. Aloitin myös lukea paljon, aloitin kirjoittaa romaanien alkuja. Maailma oli täynnä asioita, joihin piti tutustua. Uudet ystävät uudessa koulussa, sopeutuminen ja pettymykset. Kun kielitaito karttui, hankin liudan kirjeenvaihtokavereita maailmalta.

Jatkoin päiväkirjojen kirjoittamista myöhemmin, mutta paljon jäi väliin. Sitten koiramme kuoli, mummo kuoli.  Olisikohan aika käydä tätä aikaa, vaikka vähin todistein enemmän läpi, aikaväli 1958–1960. Sekava, siihen liittyvä materiaali on myös aika saada roskikseen. 

 

lauantai 13.2. Vähän tämän päivän sekoilua tähän väliin. Kun avaan jonkun oven, kokonaisia maailmoja purkautuu esiin. Ne ovat kaikki minun maailmojani, jotka ovat olleet pitkään varjossa ja sinne varmaan jäävätkin, kunhan olen vähän muistellut. Sitten tulee jotakin uutta.

Etsin todisteita myöhemmistä päiväkirjoistani, yksi kausi välistä oli jossakin, en löytänyt sitä. Olisin tarvinnut sitä. Keskiviikkona 13.4.2005 täytin 58 vuotta ja olin siitä ihastuksissani. Pieni ihminen on aikanaan syntynyyt, kasvanut omaksi itsekseen, omaksi luojakseen, aina paremmaksi. Ehkä. Sielu pysyy samana. Kun tajuamme, että olemme jotakin muuta tai että olemme suuren suunnitelman palasia, näyttää ihminen monissa asioissa täysin kehittymättömältä.  Se sopii muuten tosi hyvin myös tähän päivään parikymmentä vuotta myöhemmin.  Olin silloin vähitellen astumassa uuteen elämänvaiheeseen, joka tulisi sisältämään aivan hirveästi uusia asioita, joista osa oli elämäni vaikeimpia.

Palatakseni nuoruuteen ja kirjallisuuteen ja vuoteen 2005, niin eteeni osui samana vuonna alkanut kirjeenvaihto erään ihmisen kanssa, joka alkoi samana vuonna ja kesti useita vuosia, Muistin sen lukiessani aiemmin mainitsemaani kirjaa George Sandista. Näettekö, kuinka muistimme harhailee ajasta ja paikasta toiseen, mutta muistaa silti?  Samalla muistin lisää siitä, mihin nuoruuteni aika meni, aika välissä, josta en edes paljon muistanut enkä kirjoittanut päiväkirjaa. Kunpa en nyt unohtaisi sitä.

Kirjailija George Sand eli oikealta nimeltään Amantine Lucile Aurore Dupin oli Ranskan tunnetuimpia 1800-luvun kirjailijoita, jonka kirjat käsittelivät erityisen paljon yhteiskunnallisia kysymyksiä ja naisen asemaa. Hän eli värikkään elämän, mihin hänen varakkuutensa ja kirjoista saatavat tulot olivat suuri apu. Hän oli uudistamassa eurooppalaista romaania ja kirjallisuutta. Hän tunsi kaikki aikansa tunnetut kirjailijat ja taiteilijat. Elämänsä loppupuolella hän oli kirjeenvaihdossa Gustave Flaubertin kanssa.  He kävivät kirjeenvaihtoa ja kirjeet koottiin kirjaksi, joka ilmestyi suomeksi 2007.  

Lukiessani mainitsemaani kirjeenvaihtoa vanhan herran kanssa, muistin kirjan, jonka nimenä oli ”Rakas vanha trubaduuri”.  Nimittäin jossakin kirjeessä viittasin tuohon kirjaan. Olen kopioinut kansioon kaikki kirjeemme, erittäin värikkään ja monipuolisen kirjeenvaihtomme. Tuo aika oli minulle erityisen monipuolinen ja vilkas. Kun nyt ajattelen taidenäyttelyitäni ja taidehistorian opiskelua ja monia muita siihen aikaan ja sitä seuraavaan aikaan liittyviä asioita, niin ne tuntuvat aivan toiselta aikakaudelta. Tiedän, että ystäväni oli kirjeenvaihdon aloittaessamme reilusti yli 80-vuotias ja kuoli yli 90-vuotiaana. Joka kerta kohdatessani tämän kirjeenvaihdon, saatan ensin innostua, mutta sitten lamaannun.  Olen silti erittäin kiitollinen siitä, että tunsimme toisemme ja innostimme toisiamme kirjoittamaan, tutustumaan taiteeseen ja valokuvaamaan.  Koen samanlaisia lohduttomia tunteita, kun ajattelen monia muitakin tuntemiani ihmisiä, jotka ovat lähteneet autuaammille metsästysmaille.

Lapsenlapseni Alex tuli jälleen viikonlopuksi luokseni. Hän täyttää ensi viikolla jo 14 vuotta. Ihailen häntä. Hän on selättänyt vuosien mittaan monia asioita ja kasvanut fiksuksi nuoreksi mieheksi. Vielä viime kesänä taistelimme monesta asiasta, mutta ne ajat menivät. 

 

15.2. Sunnuntai-aamupäivä. Yritän olla kirjoittamatta tänne jokaista narahdusta, jokaista väittelyä ja ristiriitaa. Niitähän on riittänyt, kun olen ollut viikonlopun nuoren kanssa, joka kuumeisesti haluaisi jo olla aikuinen eli täysikäinen. Minut todettiin eilen vanhanaikaiseksi, koska kirjoitan jopa keskusteluihimme WhatsAppissa kirjakieltä.  Myönnän sen, koska en ymmärrä aina nykyistä elämänmenoa. Vietin illalla aikaa kahden lapsenlapseni kanssa, toinen aikuinen ja toinen täyttämässä 14 vuotta. Kuulemma tiedän silti enemmän asioista kuin muut ikäiseni. Pohdimme pitkään, mitä 14-vuotias voisi ostaa vähillä lahjarahoillaan.

Myöhemmin tänään keskustelin Alexin kanssa pitkään hänen tulevaisuuden toiveistaan. On hienoa, että riitelyn ja väittelyn lisäksi pystymme keskustelemaan opiskelusta ja ammattitoiveista.  

Elämässä on elettävä loppuun, saakka tapahtuu sitten mitä tahansa. Siksi jokaisen parasta on keksittyä omiin harrastuksiinsa. Kaikenlaiset pikkuasiat, yksityiskohdat, joihin aion paneutua kirjoittamalla niistä myös näissä blogeissani, ovat minulle nyt tärkeitä. Vuosien opiskelu ja tutustuminen eri aiheisiin on kirkastanut aiheita ja niihin liittyviä yksityiskohtia mielessäni. Jos ne liittyvät sukututkimukseen, niin aion kulkea useammin sivusuunnassa enkä aina vain suoraa sukulinjaa pitkin. 

Melkein unohdin ystävän päivän. Jälkikäteen hyvää ystävän päivää! 

16.2. maanantai ja jälleen yksin Minnin kanssa. Olisi saatava tämä blogipostauksen viritelmä julkaisuun. Minni kävi jälleen yöllä nukkumassa lämmintä selkääni vasten.  Oli kiva seurata häntä, kun lapsenlapseni olivat paikalla. Hän rakastaa molempia poikia. Ikävä juttu on, että oikea reiteni on lauantain jälkeen kipeytynyt ja sattuu kävellessäni. 

Tänään on Alexin syntymäpäivä. Onnitteluni! Perhe on hiihtolomalla asuntovaunulla ja palaa ensi viikonloppuna. 

 

Unet, kirjallisuus, kirjoittaminen, pakkastalvi

2.2.2026 Näin taas ihmeellisiä unia. Unesta sain lähinnä oivalluksen, joka oli jatkoa ajatuksilleni. Voitte kutsua minua hörhöksi, mutta kun tapaan unessa jonkun jo kauan sitten kuolleen ihmisen, olen tarkkana, siis mahdollisen sanoman kanssa. Minun pitää osata yhdistää se omiin ajatuksiini. Nyt se liittyi lähes aukottomasti kirjoittamissuunnitelmiini. Ennen nousemista ylös kirjasin sen vielä muistiinpanoihin, että muistaisin edes jotakin. Unethan ehtivät haihtua, kun nousemme ja alamme päivän askareisiin.

Tosiasiassa olen jo lähes hyljännyt suunnitelmani ja tekstiaihioni, mutta äskettäin ajattelin niitä uudelta suunnalta, mikä on varmasti tavallaan näkynyt myös blogiteksteissäni. Minulla ei vain ole ollut henkistä rauhaa paneutua asiaan ja onhan se kaiken lisäksi vaikea käsiteltäväksi ja vaatinee minulta aika paljon. Aihio on silti ollut jo pitkään valmiina.

Aloin silti heti noustuani lisätä kierrätykseen meneviin pahvilaatikoihin kirjoja. Osa kirjoista meni taas sivuraiteelle, koska ne on luettava vielä. Siksihän ne olivat siellä varastossa, jonne olivat joutuneet jo 2014 tammikuussa, kun pakkasin kirjoja ennen evakkoon lähtöäni.

Erityisen mielenkiintoiseksi koin romaanin Frances Winwarilta nimellä ”Sydän ja tahto, George Sand ja hänen aikakautensa”.  Kirja on julkaistu jo 1951 Erkki Valan kääntämänä amerikkalaisesta alkuteoksesta ”The Life of Heart”. Sain kirjan aikanaan, kun Yhdyspankin kirjasto lopetettiin ja kaikki siellä olevat kirjat annettiin pois. Sain sieltä monta muutakin ja osan olen laittanut kierrätykseen tai roskiinhan ne siellä menevät. Miksi juuri tämä kirja? Olen aikoinaan lukenut useita kirjoja  George Sandin elämästä ja kulkenut hetken hänen jalanjäljillään Mallorcalla.

On todella surullista, että sattuneista syistä minulta on jäänyt paljon lukematta. Aina välillä yritän palata nuoruuteni kirjoihin, mutta sitten väliin tulee taas sattuma, joka vie muualle.  Ehkä tuo oma suunnitelmani voisi johtaa minua toisaalle.

 

6.2. perjantai. Joka päivä tarkoitukseni on ollut jatkaa tätä tekstiä. Joka kerta se on jäänyt tekemättä, koska väliin on tullut jotakin muuta tai olen ollut väsynyt. Jaksan päivittäin vain rajoitetun määrän tekemistä. Suurin osa tekemästäni siinä välillä on erilaisia pikku tehtäviä, usein niitä samoja, joista aina kiihdyin, koska pitää pitää kotini siistinä huolimatta kaikesta tavarasta ja keskeneräisistä tehtävistä. Eilen sain tyttäreni avustuksella vietyä 6 laatikollista kirjoja ja muuta tavaraa kierrätykseen ja voin aloittaa uusien laatikoiden pakkaamisen. Kävin tyttäreni kanssa pitkästä aikaa Järvenpään Buffan torstaisalaatilla ja sen jälkeen Prismassa. Siinä sain matkaan mukaan laatikot, jotka olivat odottaneet pitkään. Me molemmat sairastimme äskettäin samanlaisen virustaudin ja aika monta torstaita jäi väliin, koska ruoka ei edes maistunut. Olisiko tämä väsymys myös seurausta?  No, kyllä vanhaa ihmistä voi myös väsyttää helpommin.

Pakkaset ovat jatkuneet. Tällä viikolla olen ulkoillut pari kertaa. Maanantaiksi olin vaihteeksi tilannut ruokatavarat, ettei tarvinnut käydä kaupassa. Tiistaina ehdin siksi käydä kävelemässä jokilaaksossa, joka on sen verran kaukana, että sinne on ajettava autolla. Käyttääkseni autoa ajelin ensin vähän ympäriinsä. Eilen oli pakko pysähtyä ottamaan muutamia valokuvia. Paikka on rantatien lopussa vielä Tuusulan puolella Järvenpään päässä. Kerroin, että ennen, kun kuljin paljon enemmän, niin pysähdyin aina siinä kohdassa. Oli todella kaunista ja kannatti pysähtyä kuvaamaan, koska huurre puista alkoi jo tippua päivän edetessä. Palatessamme Järvenpäästä maisema oli jo aivan eri näköinen.

Palatakseni kotitöihin. Laitoin pesukoneen pesemään 40 asteen ohjelmalla. Jotakin tapahtui, huomasin, että ohjelma pysähtyi vesien vielä ollessa koneessa. En oikein tiennyt, missä kohdassa pysähtyminen tapahtui, mikä meni pieleen. Sain vedet pois ja koneen linkomaan ja vaatteet pois. Nyt sitten on tutkittava, mistä johtui. Tällaisista jutuista en tietenkään pidä, onneksi ne ovat harvinaisia. Minulle ne ovat ikäviä katkoja ja vievät vähäistä energiaani.

Asiasta toiseen, aloin tutkia taas joitakin DNA-juttuja. Jos jollakin on kanssani yhteistä perimää 1,8 % ja 126,7 cM, niin tietenkin ollaan sukulaisia. Suurin segmenttikin on 44.4 cM. Luvut ovat lähes samat kuin aiemmin selvittämässäni jutussa, jossa sain selville isoäitini tuntemattoman isän. Edellinen tapaus oli sikäli helppo, kun vaihtoehtoja ei ollut tuskin ollenkaan.  Tässä tapauksessa on.  Minusta on tullut äärimmäisen epäilevä, sillä ajattelen koko ajan levotonta aikaa, jossa 1800-luvun loppupuolella elettiin.  Autosomaalitestin tehnyt henkilö olisi myös pikkuserkun tytär. Hänellä on Myheritagessa sukutaulu, jossa on ilmiselvästi virhe. Mutta sukua hän on minulle joka tapauksessa sekä isoäitini että isoisäni kautta, se on selvää tekemäni perinteisen sukututkimuksen kautta. Esi-isänä on sama Tahvo Juhonpoika Aikamies, jonka tytär oli isoäitini äiti Beata. Beatalla oli vanhempi sisar Helena, joka syntyi vuonna 1849 ja kuoli vuonna 1925 ollessaan 75-vuotias. Hänen miehensä oli ollut Tiitus Joosepinpoika Ranki, joka oli kuollut jo vuonna 1909. Heillä oli useita lapsia, mutta nuorimmasta päästä kaksi, 1888 syntyneet Taavetti ja Salomon olivat kaksosia. Salomon hukkui 1923 ja Taavetti muutti Uudellekirkolle 1925 ja sieltä myöhemmin perheineen Heinolaan.  Mutta miksi hänen jälkipolvensa ovat kirjanneet hänen sukujuurensa Uudellekirkolle ja väärän henkilön jälkeläiseksi?  Karjalaisten sukujen osalta samat etunimet ja usein myös isännimet toistuvat jatkuvasti. Koska nyt satuin tämän tutkimaan, niin ehkä lähetän viestin tai en. Se selvittäisi heille DNA-osumia. 

7.2. Joinakin päivinä kuten eilen olin loppujen lopuksi päivän päätteeksi mahdottoman väsynyt. Kulutin vähäistä energiaani jälleen ehkä turhalla pohdinnalla. Jäin miettimään DNA:n periytymistä, sitä, miten yksilökohtaista se on. Yhdestä tapauksesta voi harvoin vetää niin selviä johtopäätöksiä kuin pystyin vetämään aiemmin tutkimastani isoäitini tapauksesta. Positiivista tässä on, että tutkiessani tarkennan katsettani sukupuihin ja saatan löytää jotakin muuta. Jokainen pienikin havainto näissä asioissa saattaa tarkentaa katsetta johonkin muuhun. Ja taas minua viedään. Olen parantumaton.

Väsymykseni voi johtua muistakin asioista kuin tutkimisesta. Pahin on tietysti oma perussairauteni nivelreuma ja sen lääkitys. Sairaudet ja niihin liittyvät asiat ovat Suomessa edelleen tabu, vaikka niistä avaudutaan jo harvinaisen paljon somessa. Nostan sen pinnalle siksi, että erityisen raskas taakka ne olivat ennen vanhaan, 100 vuotta ja sitä ennen. Myös myöhemmin sairaudet piilotettiin eikä muutenkaan enää kauan sitten kuolleiden sukulaistensa sairauksista saa millään tavalla tietoa. En kyllä ole tutkimassa sairauksia, mutta oma äitilinja on erityisen kiinnostava, siihen tulen palaamaan jatkossa. Isoäitini äiti ja kaksi hänen sisartaan, aiemmin mainitsemani Helena s. 1849 ja Ristiina s. 1856 ovat samaa äitilinjaa kuin minä ja aion tutkia tarkemmin myös heidän tietojaan. Teen sitä pala kerrallaan ja kokoan tietoni jossakin vaiheessa yhteen.

Nappasin tämän päivän Hesarista lauseen ”kirjoita siitä, mikä sinua vaivaa”. Se sopii hyvin minun tekstieni teemaksi. Vaivaa tarkoittaa myös ajattelua.

Tänään on jälleen aurinkoinen, kaunis päivä, pakkasta runsaasti. 

 

9.2.2026

Onneksi sää on lämmennyt. Minni meni heti aamuruokailun jälkeen takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Yöllä hän nukkuu suurimman osan ajasta siellä omassa suojassaan sänkyni vieressä, mitä nyt käy välillä vieressäni tai sitten muualla. Hänen yöunensa ovat syystäni yhtä levottomat kuin minun. Heräilen kahden tunnin välein. Luulen, että kärsin edelleen lääkkeiden lisäksi pitkäaikaisen stressin jälkimainingeista. En yleensä juo enempää kahvia kuin yhden kupillisen aamuisin. Saatan iltapäivällä torkahtaa televisiota katsoessani 10–15 minuutiksi tai sitten en. Minni nukkuu päivälläkin paljon enemmän ja osan aikaa sylissäni, päälläni tai vieressäni. 

Eilen kävin päivällä autoajelulla ja poikkesin ostamaan tulppaaneja. Kukkatalosta sai kolme kimppua edullisesti. Ruokakaupoissa on ollut hailakkaan näköisiä kimppuja, joissa on sekaisin eri värisiä kukkia. Halusin punaisia tulppaaneja.  Yllätyin kaupassa olevasta ihmispaljoudesta eikä punaisia tulppaanikimppuja ollut. Ostin siksi kaksi keltaista kimppua ja yhden oranssisen ja muutaman ruukkukukkien tukikepin.  Päädyin keltaisiin kukkiin ajatellen äitiäni, joka rakasti keltaisia kukkia.

Tämä on tavallista elämääni ja yritystäni rauhoittaa levotonta sieluani. Huomaan sukututkimuspähkäilyjeni sekoittavan pääni, mutta ne ovat aihe, joka kiehtoo minua aivan liian paljon. Luonnettani on vaikea rauhoittaa. Suren sairauttani ja sitä että se vaikeuttaa monia toimintojani. En pysty avaamaan käsilläni vaikeita avattavia korkkeja tai muuta vastaavaa. Jalkani voivat oikein hyvin, mutta väsähdän joinakin päivinä helpommin kuin toisina. Rauhoitan itseäni tietoisesti, mutta varmaan pitäisi tehdä enemmän. Minulla ei vain ole enää sellaista draivia kuin ennen. Eilen ajattelin isääni, kun ajelin pienen lenkin. Ajaessani autoa tunnen hallitsevani jotakin. En ymmärrä sitä, mutta ajattelin, kuinka tärkeä autolla ajaminen oli isälleni minun iässäsi. Hän ajoi Helsinkiin, viivähti hetken, vaikkei ehkä edes tavannut tytärtään ja ajoi takaisin. Jos voisin palata menneeseen, ottaisin enemmän aikaa vanhemmilleni tavalla tai toisella. Koko elämä meni silloin yhdessä sumupilvessä, työ ja perhe eikä siitä jäänyt paljon mitään, jollen sitten kirjoittanut jotakin ylös. En useinkaan ehtinyt edes sitä.

Edellisestä tuli mieleeni, että voisin yrittää rakentaa eri ajoista tekstillisiä kuvia ja sitoa ne yhteen.

Ehkä on paras ensin julkaista tämä postaus?

 

Tammikuun ajatuksia

Tammikuu on lähestymässä loppua. Hylkäsin juuri aiemman julkaisemattoman blogipostaukseni.  Siinä oli hyviä kohtiakin, mutta en halua enää mässäillä virussairaudellani, joka iski alkukuusta ja vei minut tavallaan äärimmäiselle rajalle, kun piti opetella jopa syömään uudelleen. Vanhan naisen epätoivo iski samaan aikaan ja pisti taas ajattelemaan, miten selviän nyt ja tulevaisuudessa. Toipuminen sai palaset paikalleen ja jatkan elämääni huolimatta jatkuvista epävarmuustekijöistä ja kestämättömästä sietämättömyyden tunteesta. 

ison tien varrelta

 

Tässä välillä olen ehtinyt ajatella (tietysti) vaikka minkälaisia ajatuksia ikään kuin olisin uudistamassa elämääni. Mutta niin se vain on. Pinnistelemme loppuun saakka. Taakka kasvaa vuosi vuodelta, mutta oman mielen kautta sitä on mahdollista keventää. Tosin tämän hullu ja sairas maailma yrittää parhaansa mukaan vielä ihmisten toivon.  Itse asiassa äsken hylkäämäni tammikuun blogi sisälsi paljon sairastumisen tuomasta epätoivosta, ja sen kautta kaiken uskon menetyksestä. Tässä iässä tajuaa, että oma mennyt loiston aika on ohitse. (jos sitä edes oli) Suurin syy on itsessä, kun ei uskaltanut ajatuksista huolimatta hypätä oman varjonsa yli ja tulla niin loistavaksi ihmiseksi kuin oli tarkoitus tulla. Ajattelin, että samanlainen kohtalo on lukemattomilla muillakin sellaisilla, joita ei kannustettu suuruuteen lapsuudesta lähtien. Saimme vain elätellä mielessämme kaikenlaista, mutta emme uskaltaneet yksin ilman tukea tehdä hyppyä.  Maailma on täynnä keskivertoihmisiä ja vanhuus tyhjentää lopunkin ihmisestä. Ennen kaikkea siihen vaikuttaa tämän maailman hulluus, joka hävittää kaiken, mitä on vielä jäljellä. En tyytynyt koskaan keskinkertaisuuteen, mutta siihen silti jäin ja juutuin.

Voin silti nauttia pienistä asioista kuten ennenkin. Monet asiat ovat haalistuneet kirjaprojektien aikana ja repineet luovuuttani riekaleiksi. Olen tajunnut sen nyt siitä, että olen entistä enemmän alkanut suojella itseäni ja jaksamistani. Olenhan ollut pääasiassa itse syypää kaikkeen tekemällä koko ajan  kaikkea mahdollista, tarpeetontakin ja innostumalla usein aivan liikaa. Annan asioiden kypsyä enkä suunnittele enää niin paljon kuin aiemmin.

Minni oli äärimmäisen hieno tuki minulle, kun palelin ja voin huonosti. Hän seurasi minua lempeästi ja tuki ja auttoi enemmän kuin kukaan ihminen. Säälin itseäni, kun aina joudun ja jouduin tekemään kaiken kuten olen vuosikausia tehnyt. Minulla on todella harvoin ollut tukena rakastavaa ihmistä, joka olisi edes auttanut pienissä askareissa, kantanut kassit ja auttanut autoasioissa. Minni nukkui usein selkääni vasten pitkäksi venyttäytyneenä. Se oli kuin inhimillinen kosketus, viisaan kissan läheisyys, rakkaan olennon jokapäiväinen läheisyys, joka on puuttunut minulta lähes aina. No, lapsenlapsilta olen sitä saanut, mutta onko kukaan mies sitä minulle antanut tai halunnut antaa. Jotkut hyvät ystävät kyllä.

Oli niin kylmää, että lenkki jäi lyhyeksi. Sormet jäätyivät. 23.1.

28.1. keskiviikko. Lunta sataa hiljalleen. Tänään illalla on Karjalatalolla Helsingin Kuolemajärvikerhon kevään ensimmäinen tilaisuus. Ehdin tässä sairastaessani surra tilaisuutta moneen kertaan. Teen aina kutsut kerhon jäsenille. Tällä kertaa esiintyjän oli hankkinut toinen henkilö, mutta esiintyjälle piti ilmoittaa ja kertoa, että hankin kyllä paikalle jonkun toisen läppärin, jollen itse syystä tai toisesta pääse paikalle. Vaikka jännitän aina myös auton liikkeelle lähtöä, koska ajan näin talvella melko vähän, niin siinä ei ole nyt ollut ongelmia. Olen välillä keksinyt pitempiä ajoja, vaikka järven ympäri yhdistäen siihen lyhyen kävelylenkin. Tyttäreni perhe sairastui viime viikonloppuna ja eilen kävin heille kaupassa. Taisi olla oireiden puolesta samantapainen virus kuin minulle. Tyttäreni teki testin, joka osoitti,  ettei kyse ollut koronasta eikä influenssasta. Ystäväni Malla on myös päättänyt ajaa tänne tänään Riihimäeltä mennäksemme yhdessä illan kerhotapaamiseen.

Ystävät ovat todella tärkeitä. Huomasin sen myös valittaessani sairauttani Facebook/Instagramissa. Jotkut jopa soittivat minulle. Nimittäin on totta, että nämä mainitsemani helvetin sovellukset ovat vähentäneet yhteyksiämme. Monet kommentoivat ja antoivat neuvoja, kun valitin, etten pysty syömään mitään. Olin kiitollinen.

Noin ylipäänsä olen viime aikoina suojellut itseäni ja jaksamistani. Autan mielelläni, jos joku tarvitsee apua, se on ollut aina puoli luontoani, mutten etsi kohteita. Itseään on myös pakko suojella liian raskailta tehtäviltä. Raskaat tehtävät voivat olla myös tapaamisia, varsinkin sairauden jälkeen.

Jonkun kuvan otan aina kaikista tilaisuuksista...

29.1. Eilinen päivä meni hyvin. Ystäväni tuli iltapäivällä ajoissa ja kertoi lumisateen takia ajomatkan kestäneen kauemmin.  Ehdimme syödä tekemäni ruoan ja juoda kahvit, ennen kuin lähdimme matkaan ennen kello 17.00. Matkalla kävin Hyrylässä ostamassa illan esiintyjälle kukkakimpun, 15 kappaletta ihania punaisia tulppaaneja. Oli jo ehtinyt pimentyä ja pieni kevyt lumisade jatkui.  Karjalatalolle ylämäkeä ajaessamme joillakin autoilijoilla oli suuria vaikeuksia ja jouduimme odottelemaan. Saimme onneksi heti parkkipaikan talon edestä. Viivyttelimme hetken ja jatkoimme vielä aulassa, kunnes menimme 4. kerroksen takkahuoneeseen, jossa kaikki odottivat. Esiintyjä oli valmiina aloittamaan ja oli jopa tuonut oman läppärinsä.

Mirjam Nordströmin esitys erosi  yleensä meidän Karjala-aiheisista alustuksistamme, koska se liittyi Helsinkiin ja 1900-luvun alkupuoleen ja silloisiin levottomuuksiin Suomen suurruhtinaskunnassa, jonne Venäjän 1905 vallankumouksen tapahtumat heijastuivat (mm.  Pietarin verisunnuntai ja Venäjän häviö sodassa Japania vastaan) Vaikutuksia oli runsaasti. Illan esitys paneutui Nordströmin omiin tutkimuksiin ja oli saanut alkunsa hänen omasta sukututkimuksestaan isoisästään löytämistään tiedoista.  Historialliset tapahtumat alkoivat vyöryä valtakunnallisen suurlakon seurauksena 1905. Suomessa tilanteessa sen muotoja oli sortoajan jälkeen kansannousu Venäjää vastaan ja työväestö näki mahdollisuuden parantaa elinolosuhteitaan.  Siitä ajasta saimme alun nykyajan Suomeen, kun kansanedustulaitos perustettiin ja saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, myös naisille. Työväestön puolella aloitettiin vaatia uudistuksia.

Wiaporin kapina kesällä 1906 oli osa sen ajan toimintaa ja juuri tähän vaiheeseen Helsingissä alustaja oli perehtynyt yksityiskohtaisesti. Kapina loppujen lopuksi epäonnistui suunnitelmien heikkouden vuoksi, mutta aiheutti paljon värikkäitä tapahtumia.  Nordström oli tutkinut asiaa mm. Sanomalehtiarkistosta ja oikeuden pöytäkirjoista. Hän kirjoitti aiheesta romaanin "Kapina sortovaltaa vastaan".  Ihailtava ponnistus. Kertomus vei minut ajattelemaan samaa aikakautta Kuolemajärvellä. Tutkiessani isoäitini historiaa, olen aina ajatellut, mitähän Seivästöllä juuri silloin tapahtui. Levottomuus oli lähes aistittavissa. On ehkä aika tutkia sitäkin. Kunhan vaan ehdin. Aika monta juttua on odotuslistalla.

Minni-kissa on pyörinyt koko aamun ympärilläni ja kinunnut yhä uudelleen syliini. Yölläkin hän kävi useaan otteeseen nukkumassa vieressäni. Näköjään olemme kasvaneet kovasti yhteen. 

Kappas vain, aurinko valaisee maiseman, sininen taivaskin on näkyvissä. Pakkanen on vain kiristynyt, nyt on jo -13 ° C.

Niistä tulevista tekemisistäni, jotka vaativat lujaa harkintaa. Kirjoittaminen ei ole vaikeaa, mutta sekin vaatii valintoja.

1.2. Niin vain kävi, että helmikuu ehti alkaa. Pakkasta on riittänyt, nyt aamupäivällä on vielä -21 ° C, mutta lämpenemistä on tapahtumassa. On mahdottoman kaunista, aurinko paistaa ja puut ovat huurteisia. Olin eilen aamutoimien jälkeen lähdössä kävelylle ja samalla muille asioille, mutta kummasti vaan taas väsähdin ja en lähtenytkään. Minulle se ei ole mitään uutta, kun tekemistä riittää ja välillä on pakko hengähtää. 

 

Illalla lapsenlapseni Arttu tuli käymään ja lähdimme jahtaamaan Lidlissä tarjolla ollutta kissan kiipeily- ja raapimispuuta (Zoofari) hintaan 29,99, josta saisi alennusta 5 euroa. Tarjous on vieläkin voimassa 3 päivää, mutta eipä esinettä ollut lähiseudun Lidl-liikkeissä. Vastaavat kiipeilypuut ovat yleensä aika hintavia. Minni-kissahan on tässä parin vuoden aikana repinyt mm. ainoan sohvani rikki, saman on kokenut parvekkeella oleva vanha sänky. Sallin hänen tehdä sen. Tavaralla kuten huonekaluilla ym. ei ole minulle samanlaista arvoa kuin paperilla, kirjoilla, kuvilla ja muistiinpanoilla. Asuntoni pursuaa tällä hetkellä kirjoja, joista tulen parin vuoden sisällä pääsemään eroon. Ongelma on myös valokuvat, päiväkirjat, kalenterit, muistiinpanot ym. irtain paperitavara. Kaipa ratkon senkin.  Minni täyttää huhtikuussa 10 vuotta.

Ja ajattele, Minni nukkuu parhaillaan läppärini takana kuten usein kirjoittaessani. Ehkä yritän saada tämän postauksen julkaistuksi tänään. Onneksi voimme vielä ajatella vapaasti!