Ovi menneisyyteeni

24.8. maanantai.  Kylmää. Lauantaina ja eilenkin satoi paljon. Minni viihtyy parvekkeella. Minä palelen sisällä, koska Minnin vuoksi on pidettävä parvekkeen ovea auki. Palelu hoituu pukemalla päälle lisää vaatteita. Vanha ihminen palelee herkästi. Vedän usein päälleni kaulahuivin, koska paleleminen tuntuu kaulassa – ja jaloissa herkimmin. Kun menen kurkistamaan, missä Minni on, hän hetken perästä on jo vieressäni naukumassa ja valittamassa, vaikka ruokaakin on vielä jäljellä kupissa. Hän katsoo myös tarkkaan, mitä minä laitan suuhuni. Uudella annoksella sain hänet nyt hiljaiseksi ja on pidemmän päivälevon aika. Hän osaa myös hyvin näyttää, jos ruoka ei miellytäkään häntä. Ajatelkaa, kuinka pieni kissa on eleillä ja äänellä oppinut kertomaan paljon.

Vanha kuva 15.7.2020 suurien kuusien juurista ennen kuin takimmainen puu kaadettiin

Itse asiassa minunkin pitäisi rötköttää väsyneenä sohvalla, koska on maanantai ja Metoject-piikin vaikutus osuu yleensä piikittämispäivän seuraaville päiville. Taisi vaikutus tuntua nyt eniten eilen sunnuntaina. Eipä ajatella sitä nyt. Olen mielestäni nykyään organisoinut kaikki kotitehtäväni hyvin. Tälle päivälle osui pyykin ja hiusten pesu. Toivoin ehtiväni kirjoittamaan edes alun seuraavaan blogipostaukseeni.

Viime viikolla jatkoin 1962 päiväkirjojeni lukemista. Syksyllä aloitin oppikoulun 5. luokan. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Mieleeni palaa koko ajan kirkkaita muistoja myös edeltävästä ajasta. Olen maininnut, että väliltä puuttuu päiväkirjoja enkä ehkä ole niitä kirjoittanut. Ehkä eteeni tulee vielä joku vihko. Olenhan aina välillä kirjoittanut erillisille papereille.  1958–1960. Lisäksi ovat kaikki muisto- ja leikevihot. Suuren osan tulen ilman muuta hävittämään, kunhan olen kartoittanut kaikki tarpeelliset asiat.

Erikoista oli myös valtava kiinnostukseni kaikkea kohtaan. Se vei aikaa, samoin kirjojen kahlaaminen, joka vain karttui iän mukana. Olin jo melkein unohtanut laajan kirjeenvaihtoni sekä ulkomaille että kotimaahan. Meillä ei silloin ollut vielä muita yhteydenpitovälineitä. Ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtokaverini oli Harald Ruotsista paikkakunnalta Agnhammar, Grums. Aloitimme kirjoittaa joko 1961 lopussa tai 1962 alussa. Osa kirjeistä ja kuvista on tallessa. Kirjoitimme ruotsiksi. Muistaakseni hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin Pohjanmaalta.

Aion ehtiessäni käydä muutaman kirjeenvaihtokaverin kirjeitä läpi, koska en muista niistä paljon mitään. En ole kirjoittanut kirjeenvaihdoistani paljon edes päiväkirjoissa.  Joidenkin kanssa olin kirjeenvaihdossa aina siihen saakka, kun hävisin Pohjois-Saksaan enkä koskaan päässyt lähes sopimiini tapaamisiin Pariisissa.  Sellaista kuin kirjeenvaihto kirjeillä ei taida enää paljon olla. Sillä paikattiin myös sitä, ettemme pystyneet soittamaan. Paperiviesti tai kirje meni aina perille ja saatoimme siinä sopia asioista. Minulla oli vilkasta kirjeenvaihtoa 2000-2010-luvuilla. Se on jäänyt meiltä kaikilta  historiaan ja siitä kerrotaan jatkossa vain tietokirjoissa ja elokuvissa. 

Helmikuun 15 päivänä 1961 oli osittainen auringonpimennys, mutta etelä-Euroopassa se näkyi täydellisenä. Kuvailen koulun pihalla auringonpimennystä katselleita ja kerron, miten sitä voi katsella. Meillä oli mustavalkokuvien negatiiveja, joiden läpi katsoimme pimennystä. Tämä kommentti vihkon sivulta liittyy siihen innostukseen, mitä taivaankappaleet, oikeat ja keinotekoiset toivat elämääni. Ne esiintyät kaikissa päiväkirjoissani.

24.10.1962 kirjoitin pitkän pätkän uhkaavasta maailman tilanteesta juuri silloin. Sota oli lähempänä kuin moneen vuoteen. Neuvostoliitto oli lähettänyt aluksia Kuubaan ja Yhdysvallat oli luvannut painaa pohjaan jokaisen, joka tuo aseita. Sinä päivänä ei paljon muuta puhuttu kuin sodan uhkasta. Presidentti Kekkonen lähti silloin Ranskaan viralliselle valtiovierailulle tapaamaan Charles de Gaullea. Politiikka ja kaikki maailman asiat kiinnostivat meitä sen ajan koululaisia. Kotiini tuli useita sanomalehtiä, joita me kaikki luimme. 

Hämeenlinnassa oli Tarina-niminen elokuvateatteri, jossa kävimme joskus katsomassa elokuvia. 27.10.1962 kävimme koko koulu katsomassa elokuvan ”Kuningasten kuningas”, jonka kuvasin tarkoin. Olin ensin käynyt kirjastossa sisareni Päivikin kanssa ja sitten menimme yhdessä elokuviin. Tapani mukaan kuvailin elokuvan tarkkaan päiväkirjassani.

Mielessäni ja kirjattuna on monta muutakin juttua, joita jaan näissä blogeissani tipoittain. Ne ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutten ole vielä täysin sisäistänyt, miten käytän niitä tekstissäni, johon tähtään.

Minulla on ollut jo pitkään eräänlainen rauhoitusaika. Ruokatauko on paikallaan.  Jääkaappi on taas tyhjä, mutta siellä on yksi pizza, josta saa nopeasti ruoan ja sitten voin palata tämän päivän muuhun teemaan eli lepäämiseen ja filmien katsomiseen. Lukemistakin riittää.

25.8. Rauhoitusajalla tarkoitin itse määräämäni rauhoitusaikaa, joka on välttämätön jaksaakseni oman projektini kanssa. Välillä hermostus alkaa yllättäen nousta, mutta sitten rauhoitan itseni muistuttamalla, että ei ole mitään kiirettä, kaikki valinnat ovat omiasi, voit aina pysähtyä ja jatkaa, kun itse haluat. Siis olen edelleen vaarassa.

Olen siis lukenut päiväkirjojani ja samalla kerännyt eri laatikoissa olevia aineistoja yhteen samalla miettien, miten saisin niistä järkevän ”paketin”, josta aina löytäisin helposti tarvitsemani päiväkirjan tai muun vastaavan. Tänään huomasin, että yksi kalenteri (1965 ja päiväkirja syksyltä 1964 jne.) ovat kadoksissa eli jossakin muualla, missä muut. Muistin käsitelleeni niitä jossakin vaiheessa. Eipä muuta kuin menin Unikkopellossa-blogiini ja laitoin hakutekijäksi 1964. Se toikin kattavan kokoonpanon blogipostauksiani, joissa olin maininnut ko.  vuoden. Olin julkaissut tekstin ” Kirpeitä nuoruuden päiviä” 8.4.2026, jolloin olin käyttänyt em. lähteitä, joten ne ovat jossakin. 

Vaikka löydänkin etsimäni, niin olen huono järjestämään kaikkea yhteen kokonaisuuteen. Hankalinta on siis hallita hirveän laajaa lähdeaineistoa. Samalla pitää välillä tehdä päätöksiä, mitä ja milloin tuhoan osan aineistoa. Blogivarastoni on loppujen lopuksi valtavan hieno lähde. Sen setvimisessä voin jatkossa käyttää tekoälyä. Olen sitä jo aiemmin kysynyt ja saanut vastauksia. Minulla on ensin paljon muutakin mietittävää kaiken tekemäni järkevyydestä.  

Tulevan oman esitykseni muoto kehittyy mielessäni vähitellen. Haluan sen olevan jotakin, mikä yhdistää tarinan minuun ja siihen, miten ajattelen ja olen aina ajatellut.  Ja että olisin siinä samanaikaisesti nyt ja silloin, kun olen kaiken kokenut. Itse asiassa se on ollutkin aina ituna tai pohjavireenä tai tajunnanvirtana jo kaikissa blogeissani. 

Selailin myös vanhoja ”Polulle kauas ” blogikirjoituksiani. Aloitin sen kirjoittamisen keväällä 2008 ja kirjoitin usean vuoden ajan, kunnes 2012 blogialusta lopetti. Olin onneksi kopioinut alkuperäiset tekstit ja myös printannut blogissa ilmestyneet talteen. Joitakin toin myöhemmin Unikkopeltoon. Olen myös vuosien myötä useaan otteeseen ajatellut kerääväni blogini kirjaksi ja jopa aloittanut niiden keräämisen, mutta muuta työmaata oli liian paljon, että kaikki jäi aina kesken. En ole koskaan ollut niin viisas, että olisin osannut valita oikein. Jo lapsena minulla oli useita romaanien aloituksia, joita kirjoittelin vihkoihin.

Työtä on paljon. Samanaikaisesti monta muuta laatikkoa ja mappia odottaa tuhoamista. Lisäksi on asennoiduttava niin, että en ehdi kaikkea ja jollen ehdi, se saa jäädä.

(Tätäkin kautta voit myös selata ja lukea blogejani unikkopellossa.blogspot.fi)

27.8. torstai. Kesä alkaa olla lopussa. Päivät ovat viileitä. Jos lähtee jonnekin ulos, on paras varautua. Vanhat ihmiset palelevat herkemmin. Nuoret kulkevat edelleen lähes puolialasti. Ikkunasta katselemalla en voi valita pukeutumistani. Eilen ehdin jo palella ulkonakin. 

Istuin jälleen ystävän kanssa kahvilassa pitkään enkä ollut pukenut päälleni riittävästi. Rupatteluhetkemme venyvät usein jopa kolme tuntia pitkiksi. Ihmisillä on uskomattoman paljon samankaltaisia kokemuksia, varsinkin kun perspektiivi on pitkä. On ollut ilo huomata, että on myös muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen tuntenut paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan ymmärtäneet minua tai jotka olivat halunneet työntää minut johonkin muottiin ja olemaan sellainen, mikä sopii heidän ahtaaseen maailmankuvaansa. Ihmisen pitää saada aina olla omanlaisensa. Tässä iässä ei enää jaksa olla ylettömän aktiivinen ja yrittää kaikkien suhteen.

Vielä kerran kuusien juuret ja Alex 14.8.2015. (olen vähän epätoivoinen valtavan valokuva-arkistoni kanssa eli sama ongelma kaikilla osa-alueilla)

 

Viime lauantaina tapasin jälleen myös ystäväni Keravalta, edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi kuukautta. Käymme syömässä Järvenpäässä, poikkeamme joissakin kaupoissa ja tulemme sitten keittiööni kahville ja juttelemaan. Siinä menee koko päivä iltaan saakka. Olemme molemmat erittäin kiinnostuneita kaikesta.  Lopuksi vien hänet kotiinsa Keravalle. Joka kerta meiltä jää paljon asioita käsittelemättä. Ehdin nyt alkaa siirtää hänen DNA-tuloksiaan ja sukupuutaan koneeltani hänelle. Joka kerta pitäisi oikeastaan valmistella, mitä asioita käsittelemme kaiken muun runsaan keskustelun lisäksi. Meillä on tosi pitkä historia kaiken kaikkiaan. Siihen liittyy myös muisti ja tapahtumat ja tallennetut tapahtumat, historia, ihmiset, kaikki.

On siis oikeastaan hyvä, että näitä tapaamisia on sopivasti. Olen vuosia joutunut tekemään niin paljon töitä, etten ole ehtinyt hoitaa kunnolla kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia. Nyt muistan asian joka päivä ja muistutan itseäni, että nyt on aika… Nyt on myös pohdittava joitakin muita asioita, joita olen siirtämässä muiden haltuun. En halua alkaa stressata niitä. Olotilani on nyt sen verran hyvä, että minulla ei ole varaa ahdistukseen, joka voi putkahtaa eteeni yllättävästä suunnasta.

Iloinen uutinen eilen oli, että Mökä (vauvanimi joko Tiuhti tai Viuhti) eli perheemme kissa, joka on ollut jo useamman vuoden sijoitettuna laajennettuun perheeseen kuuluvan mummon luokse, on löytynyt.  Mökä on toinen Minnin kesällä 2018 syntyneistä pennuista. Hän on ollut sisäkissa koko elämänsä ajan, mutta pääsi nyt vahingossa ulos. Hän on ollut syntymästään saakka ”kehitysvammainen", jos niin voi sanoa ja oli epätodennäköistä, että hän selviäisi ulkona ja tulisi suoraan ovelle kolkuttamaan . Hän on mahdottoman arka ja säikky ja pysyttelisi koko ajan piilossa. Hänelle oli asetettu loukku pihalle ja lopuksi parin viikon jälkeen Mökä sattui menemään siihen.

Minni ja minä 13.4.2024

28.8. perjantai, aamupäivä. Minni, äitikissa kiipeää syliini ja kerjää hellyyttä. Kirjoittaminen on silloin vaikeata, kunnes hän tajuaa tilanteen ja asettuu pitkälleen läppärin näytön taakse. 

En ole saanut tällä viikolla asioitani etenemään. Välillä olen ollut mahdottoman väsynyt ja nukkunut jopa päivällä ja sitten olen heräillyt yöllä.  Eräs sähköposti toi velvollisuudet mieleeni, en ole vielä vastannut siihen, koska en oikein tiedä, mitä vastaisin. Samanaikaisesti pelkään reaktiotani ja sen vaikutusta mielentilaani ja terveyteeni, siihen kaikkeen, jota yritän nyt vaalia. Toisin sanoen, miten pääsen kunniallisesti irtautumaan joistakin aiemmista tehtävistäni.

Aamiaisen jälkeen ja Minnin asiointien jälkeen päätin pestä kissan veskin. Toimenpide laajeni sitten koko kylpyhuoneen lattian pesemiseen. Minnikin tuli loppuvaiheissa jo katsomaan, mitä olen oikein tekemässä. Kissakin on huolissaan omasta vessastaan kuten myös kaikesta muusta omassa kodissaan. Varmaan minustakin, koska hän seuraa minua koko ajan, on sitten, missä lieneekään.

Ennen kuin pääsin avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, luin muutaman kirjeen. Nimittäin etsin edelleen aiemmin mainitsemaan 1964 päiväkirjan osaa ja 1965 kalenteria. Tosin aikani ei riitä kaiken penkomiseen, sillä eteeni tulee koko ajan jotakin uutta tallentamaani. Arkistoni on hirveän suuri ja suurimmaksi osaksi sekaisin. Kirjeitä on useissa paikoissa enkä ole niitä edes sittemmin lukenut, uudempi aika on vienyt kaiken energiani. Muiden saamat kirjeet ovat olleet kiintoisampia. Olen myös aikanaan tutkinut vanhempieni kirjeitä 1940-luvulla, jotka viisaasti otin talteen 1999. Niiden avulla olen selvittänyt historiaa ennen minua.  Niiden osalta kirjeenvaihto oli myös puutteellinen. Äitini kirjeenvaihto koski lähinnä aikaa sodan jälkeen, koska todennäköisesti hyvinkin vilkas kirjeenvaihto paloi talvi- ja jatkosodan aikana. Saatoin kyllä tehdä paljon oikeita oletuksia tutkiessani niiden sisältöä ja olen käyttänyt niitä blogeissani monella eri tapaa. 

Luin nyt siis muutaman 1960-luvulla saamani kirjeen ja myös pari lähettämääni kirjettä, joissa oli ihania yksityiskohtia. Eihän juuri sellaisia muista, jollei niitä ole kirjannut minnekään. Eräässä äitini minulle osoittamassa kirjeessä 1960-luvulta, oli mielenkiintoista avautumista ja suruja, jotka olen voinut jo aiemmin kuvitella. 

9.8.1962 kirjoitin rippikoululeiriltä Päiväkummusta perheelleni tilannekatsauksen ja ohjeita ripillepääsytilaisuudesta, jossa vieraat eivät pääsisi kirkkoon sisälle vaan joutuisivat kurkkimaan pienistä ikkunoista ja odottamaan meitä pihalla. Mutta kirjoitin kirjeeseen myös em. riihikirkossa olevista kesyistä hiiristä, jotka olimme nimenneet Matildaksi ja Nestoriksi. Hiiret kiipesivät syliin, osoittivat olevansa nälkäisiä, juoksentelivat ympäriinsä. Kuvailen niitä ulkonäköä myöten. Pelkäsin, että ne varmasti tallotaan konfirmaatiotilaisuudessa.

Länsi-Saksan Schönberg Strandilta Hotelli Seelustin takapihalta kirjoitin 28.7.1968 pitkän kirjeen kotiin, jossa kuvailin ihanasti tunnelmia ja mitä olemme vapaa-aikoinamme tehneet. Asuimme äärimmäisen ankeassa mökissä, maan tasalla, hotellin takana. Illalla ja yöllä siellä oli kolkkoa. Huone oli kylmä. Lähellä oleva hotellin kaatopaikka alkoi lemuta. Kuvailen erästä iltaa, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kolkko tuulen kohina puissa ja kissojen maukumista tunkion tienoilta. Kirjoitin, että kissoja on tuhansia, kaikki ovat villejä ja ne metelöivät öisin. 

Kissateemani nousee tässä jälleen pinnalle. Olen itselleni luvannut, että se vaatii oman lukunsa, jonka omistan elämäni kissoille ja kaikille niihin liittyviin asioihin. Karmani vaatii sitä.

Vanhoja kuvia, Muru rakas nuorena kuvasin 24.7.2012

Tämän aamun kasassa oli kirjeitä useammalta läheiseltä, siis äidiltäni, sisariltani, ystävättäreltä, pettyneeltä poikaystävältä ja muutama minulta äidilleni ja sisarelleni. Kirjeet kertovat yllättävän paljon muutamasta vuodesta välillä 1964–1968, kun joissakin viitataan myös minun kirjeisiini. Ystävättäreni oli jonkin aikaa aupairina Ruotsissa 1964 ja hän pyysi minua lähettämään kirjoittamani novellin hänelle. Se kertoi pojasta, jolla oli sammaleenvihreät silmät. Me kaikki ulkomailta kirjeen lähettäneet kaipasimme kipeästi Suomeen takaisin.

Tartun seuraavaan pinkkaan papereita. Eteneminen on hidasta. En koskaan aiemmin osannut täysin ennakoida, että elämäni jo pelkästään oman itseni osalta olisi niin mahdottoman rikasta. Silti voin löytää kaiken sisältä uusia ulottuvuuksia, jotka ehkä auttavat nykyistä minua (joka on se sama) eteenpäin tässä omassa projektissani.

Ajattelin jälleen kerran otsikkoa. Mieleeni tuli ensimmäisenä Ovi menneisyyteen. Riittää, että astun ovesta sisään ja olen siellä. Muistin myös otsikon Kadonnutta aikaa etsimässä, jota Marcel Proust on käyttänyt. Ovi menneisyyteen tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta. En ole etsimässä menneisyyttä vaan olen siellä samanaikaisesti kuin tässä kirjoituspöytäni ääressä nyt. 

Sainhan kerran käydä Marcel Proustin haudalla 27.8.2004

 

Päivä kerrallaan

En ole muutamaan päivään avannut läppäriäni, en ehkä sen jälkeen kuin julkaisin edellisen blogini. En ole päässyt muutenkaan etenemään. Kerään vain lisää ajatuksia. Joka päivä järjestelen jotakin, mikä on uuvuttavaa ja hidasta. Välillä siivoan huone kerrallaan. Sitten taas karsin papereitani.

Parvekkeeltani kuvattu 2.8.

Olisi kiva kääntyä uudelle polulle.  Mielessäni yritän. Painolastini on vain liian raskas ylitettäväksi. Kaikki tekemäni tähtää siihen, että pääsen varsinaiseen työhön, kirjoittamaan. Tunnen tosin, etten riitä enkä osaa. Alku elämässä kuten minulla oli, tuntuu parhaalta, mutta entä sitten. Omasta elämästä kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka kirjoittaminen onkin. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu moninkertaisesti. Voimavarani ovat olleet pitkään heikot. Yritän parannella itseäni ja työntää suurta osaa tätä edeltävästä ajasta kauemmas. Jos menen someen, joudun alemmuuskompleksin valtaan sen myötähäpeän lisäksi.

Mutta mitä tässä valitan. Jatkan pienin askelin eteenpäin. Päivä kerrallaan.

myöhemmin

Samalla, kun toivun, menen lähemmäksi kaukaista aikaa, josta tarkoitukseni on aloittaa. Ehkä. Mieleeni tulee koko ajan unohtamiani asioita. Näköjään en olekaan unohtanut niitä. Muistissamme ovat kaikki asiat syntymästämme lähtien. Voimme herätellä niitä vähän kerrallaan. En tiedä, vaatiiko se mitään muuta taitoa kuin osata keskittyä ja yksinkertaisesti kaivaa muistot esiin. Koska parhaillaan ajattelen asioiden viemistä pidemmälle, niistä kirjoittamista ja ajattelen, millä tavalla etenen, tilanne on todella sopiva kutkuttamaan ja kaivelemaan myös muistiani. Kun pysähdyn, tapahtumien virta alkaa juosta. En millään ehdi kirjata kaikkea muistiin, mutta en usko, että muistot edes karkaavat. Siksi niitä tulee myös näihin postauksiini.

Oppikoulun aloitus Hämeenlinnassa syyskuun alussa 1958 oli iso asia. En ole kirjannut niitä muistoja päiväkirjaan, mutta juuri sellaisia muistoja palaa yllättäen mieleeni.  Matkustin linja-autolla Hämeenlinnan linja-autoasemalle ja kävelin sieltä toiselle puolelle kaupunkia, Palokunnankatua Vanajaveden ylittävälle sillalle, sairaalan ohi, junaradan yli.  Ja koulun päätyttyä samaa reittiä takaisin. Muistin, että ensimmäisenä päivänä tai jonakin niistä en yhtäkkiä tiennytkään, missä on linja-autoasema. Tulin alas torilta ja en tiennytkään enää, minne olin menossa. Muistan hämmennyksen, olin vieraassa kaupungissa.  Sittemmin elämässä on tullut paljon yhtä hämmentäviä hetkiä, joista olen aina selvinnyt.

Hämeenlinnan linja-autoasema oli vanha matala rakennus, joka pian korvautui uudella rakennuksella. Vanajaveden ylittävä siltakin oli silloin vielä vanha puinen kaarisilta, joka korvattiin pikapuoliin uudella.  Netistä löytämieni tietojen mukaan uutta asemaa alettiin rakentaa jo kesällä 1958 ja se otettiin käyttöön helmikuussa 1959.  Se olikin sitten hieno ja esiintyy myöhemmissä päiväkirjoissani.

Muistiini on tarkkaan tallentunut eräs hetki, kuinka ennen uutta linja-autoasemaa värjöttelin palellen ulkona odottaen bussia.  Joku aikuinen ihminen tuli kyselemään, miksi seison siellä. Joinakin päivinä koulu loppui niin myöhään, että linja-autoa oli odotettava pari tuntia, koska en millään ehtinyt aiempaan bussiin. En ollut vielä löytänyt kirjastoa, josta sittemmin tuli rakas odotuspaikka.  Täältä vuosikymmenten takaa ajatellen olin aika rohkea, kun tutustuin kaikkeen itsekseni. Muistan, kuinka palelin ja olin nälkäinen. Isä antoi minulle rahaa, jonka käytin ostamalla hedelmiä, ihania isoja, paksukuorisia appelsiineja herkkukaupasta, joka sijaitsi torilta linja-autoasemalle tulevassa mäessä Sibeliuksenkadulla. Ostin ehkä muutakin, mutta ihanat appelsiinit ovat jääneet mieleeni. Siinä oli pakko pysähtyä ja uskaltautua sisään. Tuollaisina päivinä olin kotona vasta kello 18:n jälkeen. Aamulla piti olla jo ennen kello 7 tien varressa odottamassa linja-autoa. Sitä ennen piti ehtiä käymään pimeässä ulkovessassa.

Torin laidassa, myös Sibeliuksenkadun puolella oli kirjakauppa, jota käytin. Mielikuvissani voin vieläkin astua sisälle pieneen puutaloon, joka oli täynnä kirjoja.  Mielikuvani on erityisen vahva, vaikkei se ehkä olekaan aivan totta. Talo seisoi isojen talojen välissä ja kävin siellä usein.  Se oli Suomalainen kirjakauppa. Kaupungissa oli myös kuuluisa Rytkösen kirjakauppa, mutten käyttänyt sitä koskaan. Onkin ollut vaikeaa selvittää tuota minun kauppaani. Sen sanotaan sijainneen Kansallisosakepankin rakennuksessa, kun se minusta sijaitsi erillisessä rakennuksessa sen vieressä ja sinne astuttiin suoraan kadulta. Olen siinä väärässä, mielikuvitukseni on tehnyt kepposen. Kirjakaupat olivat ja ovat ihania. Tämäkin kauppa oli tupaten täynnä kirjoja ja paperitavaraa. Olin rakastunut kirjoihin, paperiin ja kyniin.

Joskus kävin hakemassa munatilin Eteläkadulta isosta puutalosta. Muistaakseni toimisto oli kellarissa ja siellä istui pelottava mies, jolta sain rahana munatilityksen. Meillä oli silloin iso kanala. Kanat olivat joskus myös minun hoidossani, ainakin silloin, kun äitini oli sairaana. Hoito sisälsi myös munien keräämisen ja pakkaamisen ja tietysti myös kanojen ruokkimisen. Munakunnan auto haki munat kotoa. Koulumatkan varrella Palokunnankadulla oli myös Hämeenlinnan Osuusmeijerin liike, josta piti joskus tuoda kovaa leipää ja Ilves-juustoa kotiin.

Ensimmäinen päiväkirjani loppui kesään 1958. Kerroin siinä oppikouluun pyrkimisestä. Kaikki muut kotikylästäni ja koulustani oppikouluun pyrkivät, menivät joko tyttölyseoon tai lyseoon. Kansakoulun luokaltani oppikouluun pyrki kolme henkilöä.  Heidän myöhempää kohtaloaan en tiedä. Luokaltani oleva tyttö kotikylästäni erotettiin tyttölyseosta käyttäytymisensä takia.  Naapurissa asuva ensimmäinen lapsuudentoverini pyrki oppikouluun toista kertaa ja hän meni tyttölyseoon. Myöhemmin olin ja olen ollut hänen kanssaan paljon tekemisissä. Ei tainnut meidän maalaisten lasten koulun alku olla aina helppoa!

Hämeenlinnan yhteiskoulun pääsykokeet olivat 2.6. – 3.6.1958. Menimme kuulemaan tulokset 4.6. Edellisenä iltana koulun rehtori oli soittanut isälle ja kertonut, että minut oli hyväksytty oppilaaksi. Muistan ennen tietoa pääsystäni etsineeni pihalta nelilehtisiä apiloita ja syöneeni ruohoa. Niin jännää se oli. Rehtori soitti isälleni siitä syystä, että isä oli koulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.

Oletan, että koulun aloitus ja raskaat koulumatkat ja kaikki uusi oli 11-vuotiaalle lapselle sen verran raskasta, että kirjoittaminen ei oikein mahtunut siihen. Lukemista oli valtavasti, siitä tuskin luovuin sinä aikana. 1959 tapahtui paljon isoja asioita, että niiden työstäminen vaati aikansa. En vain tiedä enkä muista kaikkea.  Vanhempamme varmaan suojelivat meitä lapsia ja vain he olisivat osanneet kertoa. Näin olen tulkinnut mielessäni.

Kesti aikansa, kunnes …

15.8. Jatkan hetken tämän postauksen kirjoittamista, jotta saan sen julkaistua. Monina päivinä en edes avaa läppäriäni. Silloin tällöin hätäännyn kaikesta tekemättömästä, kunnes saan taas kiinni hetkestä ja siitä, että olen päättänyt, että minä itse olen nyt tärkein kohde ja voin päivittäin tehdä aivan, mitä haluan ja mitä mieli tekee.

Vanhan ihmisen taustalla on mahdoton möhkäle, kokonaisuus, jota on todella vaikea tiivistää nopeasti pienemmäksi. Kun keskustelen joskus, nykyään harvoin, jonkun kanssa ja kerron, mitä kaikkea olen tehnyt, pelästyn kaiken tekemiseni määrää. Sitten minua alkaa rassata se, miten saan sen kaiken pois hyllyistäni, laatikoistani. Säilyttämisellä on ollut usein syy.  Itse asiassa huvittavinta on, että se on ollut kirjoittaminen. Olen säilyttänyt paperinpalasia, vihkoja, lehtileikkeitä, koska olen nähnyt niissä jotakin aihetta kirjoittaa niistä. Siihen blogikirjoittaminen on ollut mahdottoman hieno juttu. Kirjoittaminen on ideaa ja tutkimista ja oman itsen sitomista siihen. Toisin sanoen, useimmat säilyttämäni jutut sisältävät yhteyden omaan persoonaani, johon tulee uskomaton linkkien kokonaisuus. Mieleeni muistuu myös se, että kun olen tehnyt sukututkimusta ja kirjoittanut milloin mistäkin, niin silloin aloin usein miettiä sukujen ja yksittäisten henkilöiden yhteyksiä vuosisatojen aikoina. Se innostaisi minua vieläkin, mutta ensin jatkan oman historiani kanssa.

Katson, että olen nyt jättänyt taakseni melkein kaikki minua rassaavat ulkopuoliset tehtävät. Paperien selvittäminen ja siirtäminen on vielä edessä. Kun muistan sen, rauhoitun. Sairauttani en ole voinut täysin jättää. Nivelreuman aktivoituminen alun perin aika pitkän aikaa sitten (syksy 2023) johtui pitkälti kaikesta stressistä, mitä tehtäväni toivat mukanaan. Pystyn myös määrittelemään stressin ja ahdistuksen muita osatekijöitä, mutten tee sitä.  Kaikki löytyy päiväkirjoistani.

Luin äskettäin niinkin kaukaista kuin 2011 päiväkirjaa, jolloin kuvasin useassa kohdin hyvin tarkkaan omaa olotilaani, kun välillä olin lähes liikuntakivuton. Tein kaikkeni peittääkseni sen muilta. Vasta toukokuun lopussa 2012 pääsin reumatutkimukseen, jossa seropositiivinen nivelreuma diagnosoitiin Hyvinkään sairaalassa ja määrättiin lääkitys. Hoito siirtyi pian sen jälkeen kokonaan yleiseen terveydenhuoltoon.

Olemme myös itse ”syyllisiä” sairauden pahenemiseen, koska oma luonne saattaa olla sellainen, että emme voi antaa periksi heikkouksille, mennä kohellamme eteenpäin, on sitten, mikä vain. Kaikki voima selvitä, on otettava itsestä ja usein voimavarat ovat puutteelliset.

18.8. Tässä käynee niin kuin usein ennenkin, en saa valmista aikaiseksi. Olen hiljaa, koska olotilani on parempi. Jos pidän siitä meteliä, se huononee taas. 

11.3.2008

 

Lukiessani päiväkirjoja, viimeksi vuotta 2006 kauhistelen silloista elämääni. Ei pitäisi. Se oli vähän ennen, kun lähdin uudelle tielle, josta kaikki alkoi, se paljous, josta nyt yritän päästä eroon. Siksikö minusta nyt tuntuu niin pahalta. Kaikki oli ihanaa ja hienoa, kaikki vaikeudet haalistuivat kaiken uuden rinnalla. Nyt kun kaikki hiljeni, olen välillä kauhuissani. Tässäkö se elämäni oli. Ovatko kaikki muutkin yhtä intohimoisia elämänsä kanssa?

Otin vuoden 2006 päiväkirjoistani ylös joitakin kommentteja:

”Olen hyväksynyt oman kiltteyteni ja lempeyteni yhdistyneenä raudanlujaan vahvuuteen.” 7.3.2006

”Sellaista yhdistelmää on ehkä vaikea tajuta, mutta se on aina kulkenut mukanani, pikkuvauvasta saakka. Se on aiheuttanut minulle ne kaikki mutkat elämäni taipaleella. Muiden on ollut sitä vaikea hyväksyä, jopa minun itseni. Herkkyyteni on välittynyt liikaa.”

”Pitäisikö minun hävittää kaikki vanhat päiväkirjat ja kirjeet? Voinko koskaan katsoa, lukea niitä kuin tutkija?” 12.4.2006

”Täytin 59 vuotta. Muutos on koko ajan meneillään. Vain se ego pullistelee, joskus haluan vielä kiitosta ja arvostusta. Kunhan pääsen siitäkin kokonaan irti. Enkä vertaile itseäni muihin, enkä arvostele ketään tipan tippaa jne. 13.4.2006.

Kotipihalla 5.2.2006

Hiljaa mielessäni teen koko ajan työtä, vaikkei aina tunnu siltä. On hyvä, jos ehdin silloin tällöin kirjata ideoita ylös. Sitähän olen tehnyt aina. Niiden seulominen kirjoitusten välistä on turhauttavaa. Teen sitä myös nyt.

En pääse aloittamiseen. Tiedän, että sen pitää myös olla minua itseäni. Viimeksi mietin sitä, olisiko mahdollista käyttää kertojana itseäni erillisenä hahmona, joka seuraa elämääni ikään kuin kaksoisolentonani samalla tavalla, kun minä seurasin itseäni kirjoittamalla ja muualta tutkimieni ja keräämieni muistojen kautta.

Pitääpä saada tämä julkaistua, sillä seuraavat ajatukset ovat jo jonossa.

myöhemmin. Kävin tänään tasoittamassa hiuksiani. Kampaajani kertoi, että hän muuttaa vasta syyskuun lopussa. Kaikki Hyrylän S-Marketin talossa olevat firmat joutuvat muuttamaan silloin. Prisma on pian valmis. Kotiin tultuani olin kuoleman väsynyt. Nukuimme molemmat, Minni ja minä.  En saanut mitään tehtyä.  Ryven alakulossani, se ei ole mikään ihme näin alkuviikon päivinä lääkkeen takia. Paras olla vain hiljaa.

Minä kesällä 1961 aitan rappusilla, olin 14-vuotias

 

Elän ja muistan - Heijastumia menneestä

Olen ymmärtänyt nyt selkeästi vain sen, että olen täysin sama minä kuin syntyessäni ja kaikessa sen jälkeen. On aivan turha lähteä etsimään jotakin hienompaa itseä sen jälkeen tulevista elämänvaiheista. En ole sitä yrittämässä.  Silti elämänvaiheissa, niiden sisällöissä, vieressä ja ympärillä on paljon tutkittavaa, mikä selittäisi myös ikävät poikkeamat, ne, joista vielä nyt tulee paha mieli ja tuntuu siltä, että maailma voisi kaatua. 

25.8.2007 img_5659

Voin sanoa, että kun on tullut tietoiseksi, niin voi myös alkaa tutkia itseään pohjia myöten kuin tutkisi ulkopuolista henkilöä. Olen ollut aikaisemminkin sillä tiellä. Löydän sen päiväkirjateksteistäni ja muualtakin. Omalta tieltä on vain helppo kulkea harhaan kuten on aina ennenkin monta kertaa joutunut harhateille. Olen ollut aina hyvä keksimään selityksiä itsestäni. Niin me kaikki olemme. Mutta kyllä aito ihminen on aina ollut mukana kaikissa elämänvaiheissani.

Tämä vaihe elämässäni, jota nyt elän, saattaa olla se vaikein. Miksi, sillekin keksin koko ajan hyviä syitä. Syytän ympäröivää maailmaa, joka on usein saattanut minut hämmennyksen valtaan. Ajatelkaa ihmisiä, maailman tapahtumia, sotia, kriisejä, sosiaalista mediaa, kaupallisuutta, tekoälyä. Tiedän, että minun pitää kiinnittää fokus itseeni eikä kuunnella muita. Se ei ole helppoa, mutta minulla ei ole totta tosiaan muuta kuin oma itseni. Lopulta kuitenkin pääsen asian ytimeen. Toivottavasti.

Olen yrittänyt selittää nykyistä elämääni, sairauteni kärjistymistä ja pieniä tekemisiäni ja ilonpilkkujani. Usein huomaan takertelevani sanoissani. Voin usein huonosti, mutta en kirjoita kaikkea teksteihini. Yritän olla positiivinen. En aina kestä ihmisten kiiltokuvamaisia postauksia Facebookissa, joissa ei ole mitään sisältöä. Olenhan minäkin tehnyt sellaisia. Nyt ne saattavat vihastuttaa ja voisin esittää kysymyksiä. Joskus vanhoista ihmisistä tulee vihaisia. Sitten muistan aina, että olen minä eikä minkään pidä järkyttää tai suututtaa minua. No, mutta olenhan ihminen. Kaikki viimeisimpien vuosien kohinat ovat yrittäneet haavoittaa minua erityisen paljon. Inhoan sitä, että olen joutunut selittelemään itseäni.

Mutta tunnemmeko toisemme. On paljon elämänvaiheita, kun meillä on hirveä kiire mennä ja tulla. Ei ole hetkeäkään aikaa pysähtyä ja katsoa, missä olemme ja mitä teemme. Minulle kirjoittaminen on ollut paras apu, mutta paljon on jäänyt väliin ja olen usein hämmentynyt.

Minulle merkityksellinen maisema, huoneeni ikkunasta kuvaamaani. 1961. Maisemaa ei enää ole, ladot ovat romahtaneet.

 

Selasin eteeni tulleen Anthony de Mellon pienen kirjasen ”Havahtuminen”. Olen kirjoittanut siitä joskus kauan sitten näissä blogeissani. En kertaa tekstieni historiaa. Kirjan luvussa ”Kuolema silmien edessä” de Mello kirjoittaa ihanasta meditaatiosta, jonka hän suosittelee tekemään joka päivä. Se herättää meditoijan eloon. Elämään. En kuvaile sitä tässä yksityiskohtaisesti. De Mello sanoo, että teidän on kuoltava, jos todella haluatte elää. Elämän portti on kuvitella itsensä makaamassa haudassa. Katso sitten ongelmiasi tästä näkökulmasta. Muistan, että olen joskus kokeillut sitä, muistan paikankin ja otin jopa itsestäni kuvan, mutta en silloin vielä ymmärtänyt täysin.  2000–2010-luvuilla olin tekemisissä monen läheisen ihmisen kanssa, jotka itse asiassa olivat lähellä kuolemaa.  He kaikki kuolivat sittemmin, kuolema tuli koko ajan entistä lähemmäs, mutten osannut sisäistää sitä täysin.  Kuolema on meidän kaikkien todellisuutta. Siinä ei ole mitään kauheata. De Mello kehottaa meitä rakastamaan kuoleman ajattelemista. On helpottavaa ajatella elämäänsä tästä näkökulmasta.

Selailin, hävitin ja säästin jälleen papereita.  Niissä oli paljon muistiinpanoja, joita en ole vienyt minnekään. Haastattelin lähes aina tuntemiani vanhoja ihmisiä. Jälkikäteen harmittelin, että en kirjoittanut niitä puhtaaksi mihinkään tarinaan. Aluksi en edes osannut haastatella. Äitini nuorin sisar Kerttu kuoli syksyllä 2013, mutta edeltävinä vuosina kävin silloin tällöin häntä tapaamassa, joskus hänen Ruotsin Göteborgissa asuneen veljensä Martin kanssa.  Kerttu kertoi joillakin käynneillä perheen ensimmäisestä evakkoon lähdöstä 1939. Hän oli silloin 11-vuotias. Kirjasin paperille sen kohdan, kun heidän äitinsä eli minun mummoni sanoi lapsille, etteivät he katsoisi taakseen. Siellä paloi oma koti. Käsi kädessä perheen nuorimmat lapset Kerttu, Hannu, Martti ja Yrjö kävelivät eteenpäin venäläisten pommikoneiden lentäessä päällä. Nuo kaikki kertomukset, joita olen kirjannut aikojen kuluessa tuntuvat nyt erityisen koskettavilta. Vaikka tiesinkin ne muiden kertomuksista. Kaiken lisäksi kertomuksia tuli koko ajan lisää. Nyt näen ne silmissäni. Muidenkin muistot muuttuvat eläviksi.

Kertomukset eivät ole samanlaisia eivätkä ne aina tule niin lähelle, iholle, jos niiden vastaanottajalla ja talteen kirjoittajalla, ei ole mitään yhteyttä ne kokeneeseen henkilöön ja hänen historiaansa.  Itse asiassa voin yleistää edellä olevan kaikkeen muuhunkin tallentamiseen ja kirjoittamiseen. Näitte kaikki, mitä Eeva Kilven äskettäinen kuolema lähes 100-vuotiaana herätti.  Hän oli tallentanut kaiken paperipalasille ja kirjoihin ja sanoi itsekin niiden kaikkien olevan äärettömän tärkeitä. Onneksi hän sai sanansa perille.

Sitä samaa sanomaa minäkin olen yrittänyt jakaa. Olen itse joutunut kertomisen ja kirjoittamisen valtaan nuorena. Niin on moni muukin. Usein kuljemme harhaan. Niin kävi minullekin, mutta loppujen lopuksi palasin aina polulleni. Harhapoluista syntyi myös tarinoita, jotka ovat osa ihmisen elämäntarinaa. Ne opettivat jotakin sellaista, minkä ymmärsi vasta myöhemmin.

Nyt palatessani juurilleni, yritän kaivaa syvemmälle, etsiä sieltä lapsuuteni mullasta lisää ymmärrystä, miksi minusta tuli minä ja miksi koin myös sellaisia asioita, jotka olivat vaikeita ymmärtää. Harrastukseni ovat olleet tukemassa alusta alkaen, vaikken ole aina osannut kohdentaa niitä omaan elämänpolkuuni. Historia, kirjoittaminen, luonto, kasvit, kartat, lukeminen, kotiseudut, Häme, Karjala, sukututkimus.

Alussa kirjoitin jo tajunneeni olevani edelleen se sama minä kuin syntyessäni ja suurin osa siitä on edelleen olemassa vanhassa minässä. Kaltaisiani ihmisiä on muitakin ja onkin. Jokaisella meistä on erilainen elämänkaari. Silloin tällöin luen ihmisten purkauksia sosiaalisessa mediassa. Se saattaa olla monen itsetutkiskelua. Sekin on hyväksi. Nuorista ihmisistä kirjoitetaan elämäkertoja, jos he sattuvat olemaan kuuluisia. Jotkut kirjoittavat romaaneja itsestään. Minäkin haluaisin, mutta en tiedä, ehdinkö. Olen tutkimusvaiheessa, olen ollut tässä kaiken muun tekemäni ohessajo pitkään. Bloggauksen aloittaminen aikanaan oli hyvä keksintö. Oikeastaan siitä kokonaisuutena tuli työ- ja sairauskertomus muiden tarinoiden ohessa. Siksi en vielä tiedä, saanko edes koskaan mitään muuta aikaiseksi. Työmäärä tuntuu valtavalta enkä aina tilanteissani jaksa paljon.

Olen aika pitkään kirjoittanut postauksena päiväkohtaista tilannekartoitusta. Jätän viimeisimmän julkaisematta, ehkä osia siitä kulkee toisiin blogeihini. Minulla on ennestäänkin tallella iso määrä vanhempia julkaisemattomia blogeja. Yhtä kaikki, tämä on nykyistä työpäiväkirjaani.

 Olen kirjannut päiväkirjoihini ja moneen muuhunkin paikkaan lauseita, jotka elävät vuodesta toiseen.

21.7.2005 kirjoitin päiväkirjaani (se mansikkakuvakantinen päiväkirja tai vihko kierrekiinnityksellä, jossa on ensin aika 26.4.2004 – 25.12.2004 ja sitten 29.5.2005 - 2.10.2005) seuraavan Gabriel Carcia-Marquesin lauseen:

”Elämä ei ole se, jonka ihminen eli, vaan se, jonka hän muistaa, ja niin kauan, kun hän sen muistaa siitä kertoakseen”.

Pitäisi ehkä mainita, että käsittelen päiväkirjassa erittäin vaikeata aikoja sekä töissä että kotona ja sitä, miten selviän niistä eteenpäin. Mukavaa ovat tekstit vanhemmista lapsenlapsistani, joista vanhin taitaa seurata jalanjäljilläni, vaikkei sitä varmaan tunnusta, sillä hän on paljon minua viisaampi.

Kiitän viimeaikaisista hyvistä keskusteluista erästä ystävääni. Hänen kertomansa kautta sain selvitettyä sotkuista elämääni liittyvää lankakerää pidemmälle. Mikään tarina ei ole yksinkertainen. Kuunnellaan toisiamme.

Kirjeenvaihtoystäville piti saada valokuvia. Minä 1961 kotiaitan rappusilla. 14-vuotiaana.

 

On 4.8. Jalkojani palelsi. Saavuin unesta hitaasti takaisin. Olin ollut juuri katsomassa keittiön ikkunasta talon takapuolella olevalle pihatielle. Iso kuorma-auto peruutti tietä pitkin. Näin, että sen peräkärryssä oli kaikenlaista roskaa, joita oltiin ilmeisesti viemässä metsän kupeessa olevalle kaatopaikalle, isoon kuoppaan. Hyvinhän auto pääsi siitä. Olin juuri keskustellut ehkä isäni kanssa jostakin, mutten enää muista, mistä puhuimme. Unessa nähdyt asiat liukenevat pian, kun katse ja ajatukset menevät eteenpäin.

Olin herännyt tänään aamulla hyvin aikaisin ja alkanut huolehtia kissan tarpeista. Olisi pitänyt mennä uudelleen nukkumaan, mutta jäin aamukahvin jälkeen lukemaan lehtiä. Yritin olla ajattelematta muuta. Tein pienen videopätkän aamusta, jonka myöhemmin ehkä tuhoan. Olen tehnyt niitä joinakin päivinä, puhun sen hetkisistä ajatuksistani. Olin laittanut papiljontit päähäni, mikä on aika harvinaista. Aloin palella ja koska minulla oli reilusti aikaa, menin takaisin sänkyyn peiton alle ja nukahdin. Ehdin jo aiemmin ajatella keskeneräistä projektiani. En yritä muuta kuin olla sen suhteen kärsivällinen ja antaa asian kypsyä. Muuta en jaksakaan tällä hetkellä, kun minä tällä hetkellä ja kissani vaativat eniten huomiota. Olenhan oppinut jo lapsesta lähtien olemaan kärsivällinen, vaikka luonteeni ei aina olekaan ollut samaa mieltä.

Unesta on pakko tulla pois, vaikka usein haluaisi jäädä sinne tutkimaan. Olen viime aikoina nähnyt aivan liian vähän unia. Saatan kaivata uniini, mutta samalla unen näkeminen kertoo minulle, että inspiraationi alkaa kypsyä.

Tällaisessa maailmassa, jossa nyt elämme, on oikeastaan aina etsittävä turvallisia pakopaikkoja pystyäkseen säilyttämään sen kaiken hyvän, jonka olemme elämässämme kokeneet. Se hyvä on vielä jäljellä meissä itsessämme, jollemme ole antaneet sen mennä. Se on myös kaikissa muissa ihmisissä, jotka eivät itse ehkä aina näe sitä. Ihminen on ajaton ja iätön. Unohdamme sen usein.

En halua päästää irti. Asiat ja tapahtumat ympärilläni saattavat aina sisältää sanoman. Haluan ottaa sen kiinni.

Miksi huolehdin liikaa pölystä, jota kaikkia kotini nurkat ovat täynnä?  Saatan jaksaa siivota pienen osan asunnosta. Sitten käsivarteni ja ranteeni, niskani ovat taas kipeät ja poikki, koska en ole terve. On levättävä. En jaksa edes kirjoittaa. Omat unelmani ovat pahasti kesken. Uhrasin aikaani muille asioille ja tärkeimmät jäi tekemättä tai ovat vielä tekemättä. Minulta vaaditaan nyt kärsivällisyyttä. Ja terveyden kohentumista. Unet ovat hyväksi, koska ne kannustavat minua.

Kun lapsena ja nuorena kirjoitin päiväkirjaani, se on sinänsä looginen kokonaisuus ja siitä saan hienon rungon koko tarinalle. Jotakin puuttuu päiväkirjoistani. Olen jättänyt paljon pois.  Vuodet 1958–1960 tapahtui liian paljon sellaista, mitä oli vaikea ymmärtää ja mistä oli vaikea kirjoittaa. Kaikelle ei ollut sanoja, koska ne asiat sisälsivät liian läheisiä ja kipeitä tunteita, joita en pystynyt sanoittamaan. Kasvaessamme lapsuudesta aikuiseksi, elämä on täynnä myllerryksiä. Koska ei olisi?  Muistan ne kaikki, mutta en pysty aina tarkalleen ajoittamaan niitä. Oman kasvamiseni rinnalla seurasin vanhempieni suhdetta, sisarteni kasvamista, kotieläimiä. Monet asiat ja tapahtumat aiheuttivat paljon suruja ja mielipahaa ja asioita, joista ei osannut edes kirjoittaa, koska ei ymmärtänyt niitä täysin. Itkin aina paljon ja muut perheessä nauroivat itkemiselleni.

Lukemaan oppiminen toi mukanaan lukemisen paljouden ja tien maailmaan.  Kaikki kirjat piti lukea ja ajatella läpi. Ja minun piti vielä raahata osaa niistä tai vain pelkkää ajatusta niistä läpi elämäni. Kokonaisen maailman tajuaminen on iso asia. Kun nyt ajattelen silmissäni pienentynyttä maailmaa, voisin kokea nyt, jos olisin lapsi jonkinasteista epätoivoa, koska muistan aiemman maailman. Muistan jopa maailmankaikkeuden, tähdet, planeetat, joita tuijotin maaseudun pimeässä yössä, kunnes hylkäsin ne. Ymmärrättehän, mitä tarkoitan pienentyneellä maailmalla? Itse asiassa sen voisi selittää useammalla tavalla.

Jokaisella ikäluokalla on kestettävänä omat rasitteensa sekä muiden. Nuorena ymmärrämme kovin vähän vanhojen ihmisten vaikeuksista. Jatkan oman maailmankaikkeuteni tutkimista. Hyvää elokuuta kaikille lukijoilleni!

 

 

 

”Cocito, ergo sum” ”Ajattelen, siis olen”

15.7.2026 iltapäivä. Olenkohan vielä unikkopellossa vai olisiko aika vaihtaa uuteen blogiin uudella nimellä? Pistän harkintaan.  Mutta lähdinkin tutkimaan muita asioita ja väsähdin. Jälleen kerran.

 

22.7.2026 Siinä päiväkirjojani ja pari leikevihkoani ajalta 1957-1962. Sisältöä riittää.

Eilen otin vihdoin yhteyttä Keusoteen, omalle terveysasemalle. Sieltä soitettiinkin pian soittopyyntöni jälkeen takaisin ja kohta oli pyydetty lääkäriä kirjoittamaan reseptejä. Asiaan ei tietenkään kovin paljon perehdytty ja hoitaja ehdotti lisäksi minulle toimintaterapiaa. Mitähän se on? Harrastan toimintaa koko ajan eikä se auttaisi tähän kärjistyneeseen tilanteeseen, kun ranteeni ja käsivarteni olkapäitä ja niskaa myöten ovat tosi ärtyneet. Katsotaan nyt.

Ajattelen usein, että kirjoitan vähän liikaa näistä tuntemuksistani. Reumaan sairastunut harvoin paranee täysin eikä kukaan, eivät edes lääkärit ja hoitajat edes kunnolla ymmärrä, että jokainen tapaus on erilainen. Apteekissa farmaseutti ihmetteli, kun tulehdusvaihe sattuu lämpimään aikaan. Niin olen minäkin ihmetellyt. Jotkut matkustavat etelään hakemaan lämpöä kipeille jäsenille. Ei todellakaan voi yleistää. Olkoon nyt. Kirjoitan myöhemmin lisää, jos tarpeen.

Kävin samalla S-marketissa toisella puolella kylää ostamassa ruokaa kissalle ja toki myös itselleni. Saa nähdä, miten kävelylenkkini ystäväni kanssa huomenna onnistuu. Kiitän, että kovat helteet eivät tulekaan tänne. Viikonlopuksi on silti luvattu taas runsaita sateita.

Epämääräiseksi muuttunut kirjoitusprojektini on jumissa, en yksinkertaisesti jaksa. Yritän toppuutella itseäni, rauhoittaa mieltäni. Mitään ei ole nyt pakko tehdä.

 

17.7. perjantai.  Aloitin eilen lääkärin määräämän Prednisolon- kuurin. Siitä oli apua kevään 2024 päättyessä aina vuoden loppuun saakka, kun olotilani oli mennyt kestämättömäksi. Saan itse säännöstellä kuurit. Tabletit ovat 5 mg ja niitä otan päivittäin yhden. Aloin tänä aamuna kerrata kahden vuoden takaista aikaa kalenterini ja päiväkirjani kautta. Silloin en vielä kirjoittanut kovin paljon sairaudestani ja tuntemuksistani blogipostauksiini. Olin vasta aloittanut oman elämäni tarinan kirjoittamisen syntymästäni lähtien. Sehän jäi sittemmin vaiheeseen muun elämän jälleen kerran alkaessa voimalla kaatua päälleni. Tässä linkki tarinani oletettuun ensimmäiseen osaan

Oman elämäkerran kirjoittaminen oli silloin pyrkimässä pinnalle. Sukukirjaprojekti rassasi mielettömästi. Minusta tuntuu, että monet kahden vuoden jälkeen tapahtuneet asiat ovat vähän sumun peitossa. Ja useat sitä ennenkin. Elämä on ollut aina silloin tällöin selviämistä, muistiinpanoni muuttuvat sekaviksi. Tiedän syyt ja usein myös sen, mitä pitää tehdä.  Ajan mittaan kaikkea alkaa kertyä liikaa enkä enää aina pysy kärryillä. Kaikki on silti kirjoissa ja kansissa, jotenkin. Sehän on se elämäni elokuva, joka myös nyt on välillä ollut mielessäni hajoamassa. Monta asiaa on ollut hajoamassa. Elämä ei ole helppo matka.

Postaukseni otsikoksi valitsen René Descartesin filosofisen lausuman, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi. Descartes halusi filosofiassaan epäillä kaikkea ja etenkin aistihavaintoja järjestelmällisesti. Kuitenkin hän tuli siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta yksi asia on varma: vähintään subjektin henkisen minän, ajattelevan mielen, on oltava olemassa, koska jokin epäilee aistien antamaa todistusta. Lausuma kuvaa tätä havaintoa. Lähde (Wikipedia)

 

19.7. sunnuntai.  Seuraan olotilaani. Haluan kiihkeästi parantua.  Viime torstaina aloitettuani lääkärin määräämillä lääkkeillä (Panadol Forte ja Prendisolon), lähdin ystävän kanssa luontoretkelle. Koska epäröin vointiani, vaihdoin osan matkasta autoon. Kun tein niin, näimme paljon enemmän ja samalla saimme kuitenkin kohtuullisesti liikuntaa kuljeskelemalla pysähtyessämme. Meillä oli tosi kivaa, paljon tarinoita käsiteltävänä ja esittelin paikkakuntaa ja omia polkujani.  Istuimme myös pitkän tovin Lahelan Tuhkalanpuistossa, joka joutui edellisenä viikonloppuna rajun ukkosmyrskyn jälkeen tulvan valtaan. Uskokaa tai älkää, kulutimme retkeemme neljä tuntia kuten edellisen viikon kahvilakäyntiin. Innostus kantaa pitkään eteenpäin. Odotan jo seuraavaa tapaamistamme.

Ajattelin, kuinka kesä valuu tänä vuonna käsieni takia. Mieleni on välillä sekava ja juutun joihinkin asioihin liian pitkäksi aikaa.  Eilen lauantaina kävin iltapäivällä kaupassa hakien täydennystä tyhjenevään jääkaappiini ja Minnin ruokiin.  Kaikki toimeni ovat hyvin harkittuja, suunniteltuja ja säännöllisiä. En oikein pidä siitä, mutta elämän yksinkertaistaminen tällaisessa tilanteessa voi olla hyödyllistä.  Nautin viileistä päivistä ja sateesta.  Annan "suurten aiheiden" edelleen levätä. Kirja- ja paperikasat pölyttyvät. Eilen illalla en tuntenut kipeyttä käsivarsissani enkä ottanut särkylääkettä yötä vasten. Ajattelin, että jaksaisin seuraavana päivänä siivota ainakin yhden huoneen. Nukuin melko hyvin, mutta aamuyöstä heräsin jäsenteni kipeyteen. Toivo herää aina pienestäkin poikkeavasta tuntemuksesta ja saattaa johtaa karuun totuuteen.

Tunnen myötätuntoa kaikkia todella sairaita tai vähemmän sairaita ihmisiä kohtaan. Heidän tarinoitaan lähes reaaliajassa tulee somen kautta koko ajan eteeni. Ajattelen, miten ennen ihmiset peittivät sairautensa kokonaan. Sairaudet ja kuolema olivat tabu, mutteivat enää. Teen myös pieniä videoita kuten joskus aikoinaan, mutta en rohkenisi laittaa niitä someen. Mielessä kyllä on ollut.

Välillä yritän setviä laajoja kuva-arkistojani ja miettiä, miten järjestäisin ne parhaiten. Näyttää siltä, että ne eivät minun jälkeeni kiinnosta ketään, eivät digitaalisena eivätkä paperilla. Päiväkirjojeni osalta käy niin, jollen pääse etenemään.

31.12.1961 kirjoitin päiväkirjaani:

”Tämä rakas vuosi on nyt sitten lopussa. Se vaipuu unholaan kuten niin monet vuodet ennen sitä ovat tehneet. Se ei palaa enää koskaan takaisin. Mutta muistan sen tapahtumat kuin pitkänä kokoillan filminä.”

Olin 14-vuotias ja sama filminauha tulee aina silloin tällöin päiväkirjojen ajatuksistani julki. Me tiedämme jo syntymästä saakka, mitä haluamme tehdä tai olla. Olemme tulleet toteuttamaan tehtävää. Varmaan saan myös selvitettyä, miksi tehtävä ei aina onnistu ja mitkä asiat ovat sitä häirinneet. Rakastakaamme elämäämme kaikkine vaikeuksineen.

 

20.7. maanantai aamupäivä. Luin  päiväkirjani ajalta 25.6.1962 - 13.9.1962. Olikin erityisen mielenkiintoinen ja selvensi monia asioita.  On aika vaikea palata takaisin tähän päivään sieltä 64 vuoden takaa. Kesä 1962 oli myös erityisen sateinen ja varmaan hyvin vaikea maanviljelijän perheelle. Taistelin vanhempieni ja myös sisarteni kanssa. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Siitä ei taida olla merkintöjä. Jouduin välillä käyttämään kirjoittamisessa irrallisia papereita, jotka ovat hävinneet. Teen usein yhteenvetoja päiväkirjojen loppuun. Kaikesta päätellen, meillä on kotona ollut vaikeaa aikaa. Päättelen sen monista asioista, kaikestahan en voi tai halua kirjoittaa suoraan. Arvostelen kyllä rajusti vanhempiani. Elokuussa 1962 olen rippikoululeirillä Längelmäellä (Orivesi) ja pääsen siellä ripille. Se taisi olla minulle aika merkittävä vaihe. Olen kirjoittanut siitä aiemmin samoja lähteitä käyttäen toisella blogialustalla "Kirjoituksia polun varrelta" 10 vuotta sitten. Tässä linkki blogiini "Paluu kesään 1962". Nyt olen palannut tarkemmin siihen aikaan kaikkien tapahtumien osalta.

Eipä tästä nyt sen enempää kuin, että olenpa ollut todella tarkka kirjoittaessani päiväkirjoihin. Niiden kautta pystyn edelleen elävästi palaamaan kaikkiin hetkiin. Poistaisin sieltä kyllä sen mahdottoman rakkaudenkaipuun, jota aloin tuntea "poikia" kohtaan jo lapsesta saakka. Pitääpä miettiä jatkossa, miten sen muutti paljon myöhemmin muotoaan ja mistä se oikein alkoi ja mihin päättyi. Mikä sai minut lopulta aikuistumaan ja etsimään onnea toiminnasta ja harrastuksista ja kirjoittamisesta, mitä olivat olleet kuitenkin jo lapsesta saakka kaikesta huolimatta minulle tärkeimmät asiat. 

Jatkan etsimistä päiväkirjoistani ja valokuvista. 

22.7. keskiviikko iltapäivä.  Monenlaisia ajatuksia on risteillyt päässäni. En millään pysty, saati halua käsitellä niitä kaikkia täällä. Osa häipyy mielestäni ja osa pakottaa ajattelemaan toisenkin kerran. Innostun joskus liikaa jostakin asiasta, mutta loppujen lopuksi kadotan sen mielestäni ja kadun, jos vielä alan kirjoittaa siitä. Vaikkei ollut aivan pakko, selailin päiväkirjaani 2024--2025 kuten jo taisin mainita. Olen kirjoittanut hirveän paljon ja ollut pitkiä aikoja huonossa kunnossa. Päättelin, että vanhuuteni alkoi 2025 aikana. Kaikista edesottamuksien takia menetin monta punaisen langan päätä ja aloin pudota jonnekin, minne tässä iässä monet katoavat kokonaan. Pistän tietenkin hirveästi hanttiin. Kyllähän ne varmaan tulevat myös näissä blogipostauksissa näkyviin. Sairaudet ovat pahoja asioita. Olen tiennyt sen, mutta mitäs teet, kun olet niin monessa mukana etkä voi noin vain heittäytyä aloillesi. Voin kieltäytyä asioista, tehdä valintoja ja niin tulenkin toimimaan. 

On silti niin, ettemme voi sulkea kaikkea pois elämästämme, mutta itseni suojelu (ja Minnin) on nyt minulle ensiarvoisen tärkeää. Kaikkeen tekemiseen menee entistä enemmän aikaa, joten teen vain kaiken välttämättömän ja yritän pitää huolta itsestäni ja tietenkin kissalapsestani Minnistä. Siivoaminenkin saa odottaa, vaikka aina välillä harrastan pientä ja pakollista toimintaterapiaa kotitöiden parissa.

Ehkä tästä kaikesta vielä jotakin tulee. Rakastakaa itseänne, perhettänne ja muita läheisiänne. Olkaa kaikille ihmisille ystävällisiä ja auttavaisia. Unohtakaa kritiikki, erimielisyydet, arvostelu. Nauttikaa hiljaisuudesta, luonnosta ja elämästä.