Miten saan kaaokset järjestykseen

Tässä postauksessa on ajatuksiani elokuun lopusta alkaen. Ikävä kyllä en ole saanut tekstiäni valmiiksi muiden asioiden kaatuessa päälleni ja siksi tämä postaus on joutunut odottamaan julkaisua.  Voisin jättää väliinkin, mutta julkaisen silti.

 30.8. 

Elokuu on loppumassa. Tänään sunnuntaina sataa vettä. Ihan hyvä, en ole koko kesänä paljon jaksanut kuljeskella lempipaikoillani eikä kunnon sade ole paras ajankohta lähteä ryteikköön. Ovatko entiset polkuni edes yhtä hohdokkaita paikkoja kuin ne olivat, olen sitäkin ajatellut?  En enää keksi edes syytä jakaa niitä sekavaksi muuttuneessa sosiaalisessa mediassa. Muita syitä riittää vaikka kuinka paljon; arkipäivän paineet, kodin järjestys ja kotityöt, Minnin tarpeet, kaupassa käynnit, väsymys, jaksaminen, vanhuus, luettelo on pohjaton. Ainakin pari päivää viikossa menee syvässä väsymyksessä ja yllättäen joku muukin päivä ja silloinkin on hoidettava eteen tulevat asiat. Sairauteeni liittyvät useat pahenemiskierteet muine paineineen veivät parin vuoden aikana vähitellen kuntoni heikoksi. Siksi vaalin parantunutta olotilaani

Paperikasani vaativat paljon aikaa. Yritän vihdoin mennä jokaiseen niistä sisälle ja lukea tarkkaan, koska aiemmin en ole koskaan ehtinyt tehdä sitä näin syvällisesti, kun nyt yritän. En ehdi edelleenkään tarpeeksi, muutamat merkinnät vaativat paljon ajatuksia ja ehkä tutkittavaa ja jäävät taas roikkumaan. Oli järisyttävää huomata, että aiemmin kirjoittamieni vuoteen 1961 liittyvien kommenttieni jälkeen olin kymmenen vuotta myöhemmin vajoamassa pohjattomaan suohon. No, muista syistä kuin nyt.

 

Kirjoitin 18.3.1971

”Joskus tuntuu kuin kaikki halut kirjoittaa olisivat minussa kuolleet. Sääli. Siksi elämä tuntuu joskus niin turhalta. Kevät tulee, vuodenajat vaihtelevat, minä pysyn paikallani. Vähemmästäkin katkeroituisi. Aika liukuu ohitseni. Ikään kuin häpeäisin kirjoittaa. Kynät ja paperi pilkkaavat minua. Kuulen muiden ilkkuvan naurun takanani sulkiessani kaapin ja jättäessäni ne sinne pölyttymään. Nuoren ihmisen elämä (paitsi minä en ole enää nuori, juuri silloin olin vielä 23 v) on suuri salaperäinen unelma. Se on jotakin Proustmaista pintapuolisesti ajateltuna ja sellaisena se pysyykin. Voin palata siihen kirjoittamalla ja unissa. Arkielämän kovuudessa se ei enää onnistu. En voi hylätä ainoata kunnianhimoani, vaikka se joskus tuntuu niin turhalta.”

Kyseessä on pieni päiväkirja, sinikantinen vihko, johon kirjasin muutamia lyhyehköjä merkintöjä avioliitostani ja unelmieni karkaamisesta ja tulevista vaikeuksista, joihin joutuisin ratkaisuja tehtyäni Vihko kattaa ajan 26.9.1969 – 20.12.1972 ja selittää todella paljon ja valaisee sen ajan kirkkaasti. Tammikuussa 1973 palasin lopullisesti Suomeen ja myöhempi aika vei minua enemmän aivan toiseen suuntaan kuin olin alun perin halunnut tai suunnitellut.

Nytkin kirjoitetaan ja puhutaan, että nuorilla ihmisillä on todella vaikeaa. Kysymys on elämästä, työstä ja opiskeluista, perheen perustamisesta. Usein samassa yhteydessä verrataan onnekkaita vanhempia sukupolvis vanhempiin sukupolviin, joille kaikki oli helppoa. Asunnot, työpaikat, opiskelupaikat jne, kaikki järjestyi helposti.  Se ei pidä paikkaansa. Kirjoittamiseni fokus ei tosin ole tässä. Voin silti todeta, että meistä monikaan ei saanut tehdä niin kuin olisi halunnut ja suunnitellut. Ongelmat elämänpolussa johtivat sitten vaihtoehtoihin, jotka veivät suuntaan, jonne ei ehkä olisi halunnut mennä. Niin kävi minullekin.

Elämäni ei harhautuvista poluista huolimatta ollut huonoa, ei koskaan.  Ajatelkaa mieluummin, että se kalvaa minua edelleen ja siksi olen nyt tämän valtavan möykyn edessä, joka kuiskii minulle, että tekisin nyt sen, mihin minut oli tarkoitettu. Meistä kunkin elämä sisältää monia erilaisia elämiä, jotka kaikki ovat hyviä. Kaikella on tarkoituksensa. Olen tässä nyt selvittämässä, mikä tarkoitus tällä kaikella on. Yllättäen tavoitteeni tulee kaikista kirjoituksistani kaikkina aikoina voimakkaasti esiin. Eli yritän nyt sitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olisinkin tehnyt ja välillä yritinkin kaiken rinnalla, mutta edessä oli jatkuvasti esteitä. 

Olen itselleni armollinen, jos päiviä jää väliin enkä etene millään tavalla. Arkipäivä on hoidettava. 

 

1.9. tiistai. 

Syyskuu alkoi. Tuntuu kylmältä, palelen. Minni haluaa olla koko ajan parvekkeella tai roikkua minussa kiinni, puhua minulle pienemmällä äänellä ikäänkuin valittaen. Nyt alkaessani kirjoittaa, hän kiipesi syliini silmiini tuijottaen ja kehräten. Lukiessani lehtiä tabletilta, hän tuli makaamaan eteeni ja heittäytyi selälleen. Kun liikun huoneesta toiseen, hän ryntää tarkistamaan, mitä teen. Pitäisikö olla huolissaan?

Kirjeet. 

Kotonani Rengossa, lapsuuden kodissani, jossa pieni perheeni (mieheni, tyttäreni ja minä) oli asunut vuoden verran keväästä 1970 toukokuuhun 1971, äitini alkoi lähdettyämme takaisin Saksaan kirjoittaa minulle kirjeitä. Välissä on myös isän ja siskojeni kirjeitä. Kesäksi vanhempani ja muut kotona olevat perheenjäsenet muuttivat kirkonkylästä isän virkasunnosta maalle, taloon, mistä me olimme toukokuussa (1971) lähteneet takaisin Saksaan. Mieheni oleskelulupa kesti vuoden, sitä valvottiin valtion puolelta tarkasti. Äitini kertoi, että lähdettyämme ulkoministeriöstä soitettiin ja tarkistettiin, olimmeko jo lähteneet. Äitini tuntui suorastaan nauttivan kirjeiden kirjoittamisesta, kirjeitä on paksu pinkka ja niitä on nyt vuosikymmeniä myöhemmin ilo lukea. Hän mainitsee, ettei olekaan pitkään aikaan kirjoittanut kirjeitä. Olimme juuri lähteneet takaisin Saksaan. Pikku Christina oli täyttänyt huhtikuussa 2 vuotta ja puhui suomea. Jätimme jälkeemme valtavan ikävän. Christina oli valloittanut kaikkien sydämet. Lattialle unohtunut tutti itketti äitiäni ja sisartani. Rivien välistä huokuu rakkaus ja lämpö. Lapsen syntymä oli avannut uusia ovia.

Äitini kertoi kaikkien kuulumiset, myös laajemman suvun osalta ja toivoi, että tulisimme takaisin, koska hän hoitaisi mielellään tytärtäni. Hän oli silloin vasta 56-vuotias. En ollut varmaan kertonut kovin tarkkaan mitään omista pohdinnoistani ja avioliiton vaikeuksista. Ne selviävät omista muistiinpanoistani. Niitä oli vaikea myöntää. Äiti odottaa koko ajan kirjeitäni. Yksi sisaristani on tulossa käymään Saksassa heinäkuussa. Kirjeet ovat täynnä yksityiskohtia, mikä tekee niistä erityisen kiinnostavia ja ne nostattivat minussa kaipauksen lapsuuden marjamaille ja metsiin. Olenhan joskus kuvaillut tarkkaan, kuinka tunsin kaikki ympäristön paikat, kasvit, puut ja kivet täydellisesti.

Toukokuun lopussa istutettiin aina perunat ja äitini teki suuren kasvimaan. Lähellä oleva Paloniitynjärvi antoi runsaasti kaloja, joita isä kutsui Pietarin kalasaaliiksi. Talossa oli nuoi Minni-niminen kissa, joka oli saanut keväällä ensimmäiset pennut, kolme suloista, kaunista kissaa. Äitini joutui jälleen miettimään, mitä pennuille tehtäisiin. Ikuinen surullinen probleema. Siitä ei kerrottu sen enempää kirjeissä, mutta mainittiin kissojen kasvaneen jo isoiksi. Äiti joutui sen yleensä aina hoitamaan eikä halunnut pahoittaa minun mieltäni. 

Ulkokissojen muuttuminen tai opettaminen sisäkissoiksi oli aiemmin ollut meidän lasten aikaansaannos ja se oli aiheuttanut useita surullisia tarinoita. Olimme vuosia hellineet kissoja lähes salaa ja tuoneet emokissat synnyttämään huoneissamme kertomatta vanhemmillemme.  Kissojen elämä oli silti vielä edelleen vaikeata. Muistaakseni aiempi kylän kissapopulaatio oli kuollut kissaruttoon. Elokuun loppuun mennessä perhe muutti takaisin Rengon kirkolle asumaan ja sitä ennen sadonkorjuu ja säilömiset oli tehtävä ja kissaongelma myös ratkaistava.

 

Ongelmani Saksassa näkyvät kirjeiden rivien välissä. Jouduin olemaan koko sen kesän joka ikisen päivän aamuvarhaisesta iltamyöhään töissä kaupassa Itämeren rannalla, jolloin minun oli jätettävä pikkuinen Christina sukulaislasten hoitoon ja jännitettävä, milloin hänet tuotaisiin kotiin, se oli mieheni vastuulla. Miehethän eivät yleisesti pitäneet siitä, että vaimo oli töissä. Tosin hänen äitinsä oli työpaikassani myymälänhoitajana ja tavallaan siis esimieheni. Iso pomo oli Kielissä ja kävi harvoin. Olin pari kertaa saamassa potkut, kun aloin hoitaa meidän työläisten etuja. Onnistuin kyllä niissä, mutta minua kiellettiin jatkamasta. Palkkarahoilla sain hankittua pesukoneen. Asuntoasiammekin olisi kesän aikana ratkaistava, sillä asuimme samassa talossa, missä mieheni vanhemmat.

Äitini kirjeet ovat uskomaton aarre. Pysyin ajan tasalla koko perheen asioista, ja samalla hän kertoo myös muiden läheisten asiat. Isän kirjeet täydentävät. Uuden sukupolven syntymä on tehnyt lapsuudenperheestäni joksikin aikaa onnellisen ja rakastavan. Ensimmäinen lapsenlapsi on ollut tärkeä vanhemmilleni. Muita lapsenlapsia saatiinkin odottaa pitkään.

4.9. perjantai 

Eilen minulla oli tapaaminen ystävän kanssa ja tänään olen ollut taas väsynyt. Jonkin verran olen jaksanut lukea päiväkirjojani. Materiaalia ja asioita on mahdottoman paljon. Olen itsekin yllättynyt, millainen luonnonvoima olen ollut. Annan nyt itselleni aikaa edetä hiljaa ja luovuttaa väsymyksen yllättäessä. Taisin mainita jo aiemmin, että olen myös yllättynyt muistini tarkkuudesta. Sieltä vyöryy koko ajan jotakin sellaista, mitä en ole maininnut, saati kirjannut minnekään.

Lehmät ja muut kotieläimet

En muista, olisinko koskaan kertonut eräästä jännittävästä kesäisestä lehmien hakuretkestä, jonka tein pienen sisareni kanssa. Lehmät vietiin kylän toiselle puolelle metsikköön ja pellolle päiväksi ja haettiin illalla pois. Jätän kertomuksen nyt kertomatta. Lehmien hakuretki on tapahtunut ehkä juuri ennen lehmien myymistä ja jäänyt erityisen elävänä mieleeni.  Lehmät myytiin sittemmin huutokaupalla. Muistan hämärästi, että piha oli täynnä ihmisiä ja maksuja maksettiin kolikoilla. Ajankohta ei ole muistissani.  Muistan lehmät, mutta en enää kaikkien nimiä. Yksi lehmistä oli Kukka ja toinen oli Heta. 

Minä ja vasikka

Talon papereista löysin aikanaan luettelon talon eläimistä isäni kirjaamina päiväyksellä 11.4.1945 äitinsä perinnönjakoa varten. Hänen äitinsä Lempi oli kuollut jatkosodan aikana. Luettelossa mainitaan useita kuten lehmä Heta (9000 mk) ja 8 muuta lehmää ja kaksi hiehoa mm. Kukka (3000 mk). Listassa on mainittu myös lampaita, kaksi sikaa ja kanoja ja niidet yhteisarvot. Talossa oli silloin vielä neljä hevosta: Tiina 6000 mk, Lotta 50000 mk, Liisa 50000 mk ja Lirppa 14000 mk. Muistan Lotan, Lirpan ja Liisan, joista Lotta oli talossa vielä myöhemmin 1950-luvulla. Oletan, että kaikki lehmiin liittyvät ja mainitsemani asiat tapahtuivat ennen kouluun menoani, siis ennen 1954, ehkä 1953 tai jopa jo 1952. Navetassa ja karjakeittiössä tehtiin myös jotakin remonttia niihin aikoihin tai eläinten myynnin jälkeen. Putosin tallin vintiltä (monta metriä) alas kivilattialle lyöden pääni niin, että kasvoni olivat yhtä mustelmaa. Ajattelen nyt, että kaikki edellä mainitsemani tapaukset ovat olleet liian järkyttäviä pikkulapsille, että ymmärrän, ettei niistä myöhemmin edes puhuttu. Voin hyvin kuvitella, että ne ovat järkyttäneet erityisesti minua ja ehkä siksi olin parina kesänä mummoni luona. Silloin kaipasin vain kotiin.

Olen äskettäin innolla katsellut Yle Areenasta Lomittajat-sarjaa. Suoraan sanoen juutuin katsomaan sitä. Lehmät tuntuvat olevan yhtä älykkäitä kuin kissat. On ihailtavaa, miten omistajat ja lomittajat rakastavat niitä. En olisi kyllä aikoinaan olla ainakaan lehmätilallinen. Tuotantoeläinten hoito rajoittui osaltani vain kanojen ja kananpoikasten hoitamiseen

9.9. keskiviikko 

Eilen tiistaina tapasin jälleen ystäväni. Istuimme useita tunteja kahvilan pöydässä. Tarinamme ovat loputtomia ja hurjan mielenkiintoisia. Ainakin muistimme pelaavat. Kahvila Hyrylän S-Marketissa suljetaan tässä kuussa kuten myös S-market. Hyrylän Prisma avataan 1.10.  

Koska en eilen ehtinyt käydä kaupassa enkä apteekissa, kävin tänään. Sen jälkeen aloin miettiä valokuvakaaostani niiden muiden kaaosten lisäksi. Jätän ajatukseni itämään. Kaaos voi olla ja on järjestyksessä, mutta nykymaailmassa on asioita, jotka sekoittavat sen.  Tänään oli Hesarissa selvitys siitä, kun Open A1:n tekoälyagentit käyttivät ulkopuolista sivustoa tallennustilanaan ja sivuston ylläpitäjä huomasi sen ja korjasi agenttien viestejä pois. Tarina jatkuu, mutta on jo hoidettu ja tutkittu.

Ovi menneisyyteeni

24.8. maanantai.  Kylmää. Lauantaina ja eilenkin satoi paljon. Minni viihtyy parvekkeella. Minä palelen sisällä, koska Minnin vuoksi on pidettävä parvekkeen ovea auki. Palelu hoituu pukemalla päälle lisää vaatteita. Vanha ihminen palelee herkästi. Vedän usein päälleni kaulahuivin, koska paleleminen tuntuu kaulassa – ja jaloissa herkimmin. Kun menen kurkistamaan, missä Minni on, hän hetken perästä on jo vieressäni naukumassa ja valittamassa, vaikka ruokaakin on vielä jäljellä kupissa. Hän katsoo myös tarkkaan, mitä minä laitan suuhuni. Uudella annoksella sain hänet nyt hiljaiseksi ja on pidemmän päivälevon aika. Hän osaa myös hyvin näyttää, jos ruoka ei miellytäkään häntä. Ajatelkaa, kuinka pieni kissa on eleillä ja äänellä oppinut kertomaan paljon.

Vanha kuva 15.7.2020 suurien kuusien juurista ennen kuin takimmainen puu kaadettiin

Itse asiassa minunkin pitäisi rötköttää väsyneenä sohvalla, koska on maanantai ja Metoject-piikin vaikutus osuu yleensä piikittämispäivän seuraaville päiville. Taisi vaikutus tuntua nyt eniten eilen sunnuntaina. Eipä ajatella sitä nyt. Olen mielestäni nykyään organisoinut kaikki kotitehtäväni hyvin. Tälle päivälle osui pyykin ja hiusten pesu. Toivoin ehtiväni kirjoittamaan edes alun seuraavaan blogipostaukseeni.

Viime viikolla jatkoin 1962 päiväkirjojeni lukemista. Syksyllä aloitin oppikoulun 5. luokan. Olin keväällä täyttänyt 15 vuotta. Mieleeni palaa koko ajan kirkkaita muistoja myös edeltävästä ajasta. Olen maininnut, että väliltä puuttuu päiväkirjoja enkä ehkä ole niitä kirjoittanut. Ehkä eteeni tulee vielä joku vihko. Olenhan aina välillä kirjoittanut erillisille papereille.  1958–1960. Lisäksi ovat kaikki muisto- ja leikevihot. Suuren osan tulen ilman muuta hävittämään, kunhan olen kartoittanut kaikki tarpeelliset asiat.

Erikoista oli myös valtava kiinnostukseni kaikkea kohtaan. Se vei aikaa, samoin kirjojen kahlaaminen, joka vain karttui iän mukana. Olin jo melkein unohtanut laajan kirjeenvaihtoni sekä ulkomaille että kotimaahan. Meillä ei silloin ollut vielä muita yhteydenpitovälineitä. Ensimmäinen ulkomainen kirjeenvaihtokaverini oli Harald Ruotsista paikkakunnalta Agnhammar, Grums. Aloitimme kirjoittaa joko 1961 lopussa tai 1962 alussa. Osa kirjeistä ja kuvista on tallessa. Kirjoitimme ruotsiksi. Muistaakseni hänen vanhempansa olivat muuttaneet Ruotsiin Pohjanmaalta.

Aion ehtiessäni käydä muutaman kirjeenvaihtokaverin kirjeitä läpi, koska en muista niistä paljon mitään. En ole kirjoittanut kirjeenvaihdoistani paljon edes päiväkirjoissa.  Joidenkin kanssa olin kirjeenvaihdossa aina siihen saakka, kun hävisin Pohjois-Saksaan enkä koskaan päässyt lähes sopimiini tapaamisiin Pariisissa.  Sellaista kuin kirjeenvaihto kirjeillä ei taida enää paljon olla. Sillä paikattiin myös sitä, ettemme pystyneet soittamaan. Paperiviesti tai kirje meni aina perille ja saatoimme siinä sopia asioista. Minulla oli vilkasta kirjeenvaihtoa 2000-2010-luvuilla. Se on jäänyt meiltä kaikilta  historiaan ja siitä kerrotaan jatkossa vain tietokirjoissa ja elokuvissa. 

Helmikuun 15 päivänä 1961 oli osittainen auringonpimennys, mutta etelä-Euroopassa se näkyi täydellisenä. Kuvailen koulun pihalla auringonpimennystä katselleita ja kerron, miten sitä voi katsella. Meillä oli mustavalkokuvien negatiiveja, joiden läpi katsoimme pimennystä. Tämä kommentti vihkon sivulta liittyy siihen innostukseen, mitä taivaankappaleet, oikeat ja keinotekoiset toivat elämääni. Ne esiintyät kaikissa päiväkirjoissani.

24.10.1962 kirjoitin pitkän pätkän uhkaavasta maailman tilanteesta juuri silloin. Sota oli lähempänä kuin moneen vuoteen. Neuvostoliitto oli lähettänyt aluksia Kuubaan ja Yhdysvallat oli luvannut painaa pohjaan jokaisen, joka tuo aseita. Sinä päivänä ei paljon muuta puhuttu kuin sodan uhkasta. Presidentti Kekkonen lähti silloin Ranskaan viralliselle valtiovierailulle tapaamaan Charles de Gaullea. Politiikka ja kaikki maailman asiat kiinnostivat meitä sen ajan koululaisia. Kotiini tuli useita sanomalehtiä, joita me kaikki luimme. 

Hämeenlinnassa oli Tarina-niminen elokuvateatteri, jossa kävimme joskus katsomassa elokuvia. 27.10.1962 kävimme koko koulu katsomassa elokuvan ”Kuningasten kuningas”, jonka kuvasin tarkoin. Olin ensin käynyt kirjastossa sisareni Päivikin kanssa ja sitten menimme yhdessä elokuviin. Tapani mukaan kuvailin elokuvan tarkkaan päiväkirjassani.

Mielessäni ja kirjattuna on monta muutakin juttua, joita jaan näissä blogeissani tipoittain. Ne ovat osa isompia kokonaisuuksia, mutten ole vielä täysin sisäistänyt, miten käytän niitä tekstissäni, johon tähtään.

Minulla on ollut jo pitkään eräänlainen rauhoitusaika. Ruokatauko on paikallaan.  Jääkaappi on taas tyhjä, mutta siellä on yksi pizza, josta saa nopeasti ruoan ja sitten voin palata tämän päivän muuhun teemaan eli lepäämiseen ja filmien katsomiseen. Lukemistakin riittää.

25.8. Rauhoitusajalla tarkoitin itse määräämäni rauhoitusaikaa, joka on välttämätön jaksaakseni oman projektini kanssa. Välillä hermostus alkaa yllättäen nousta, mutta sitten rauhoitan itseni muistuttamalla, että ei ole mitään kiirettä, kaikki valinnat ovat omiasi, voit aina pysähtyä ja jatkaa, kun itse haluat. Siis olen edelleen vaarassa.

Olen siis lukenut päiväkirjojani ja samalla kerännyt eri laatikoissa olevia aineistoja yhteen samalla miettien, miten saisin niistä järkevän ”paketin”, josta aina löytäisin helposti tarvitsemani päiväkirjan tai muun vastaavan. Tänään huomasin, että yksi kalenteri (1965 ja päiväkirja syksyltä 1964 jne.) ovat kadoksissa eli jossakin muualla, missä muut. Muistin käsitelleeni niitä jossakin vaiheessa. Eipä muuta kuin menin Unikkopellossa-blogiini ja laitoin hakutekijäksi 1964. Se toikin kattavan kokoonpanon blogipostauksiani, joissa olin maininnut ko.  vuoden. Olin julkaissut tekstin ” Kirpeitä nuoruuden päiviä” 8.4.2026, jolloin olin käyttänyt em. lähteitä, joten ne ovat jossakin. 

Vaikka löydänkin etsimäni, niin olen huono järjestämään kaikkea yhteen kokonaisuuteen. Hankalinta on siis hallita hirveän laajaa lähdeaineistoa. Samalla pitää välillä tehdä päätöksiä, mitä ja milloin tuhoan osan aineistoa. Blogivarastoni on loppujen lopuksi valtavan hieno lähde. Sen setvimisessä voin jatkossa käyttää tekoälyä. Olen sitä jo aiemmin kysynyt ja saanut vastauksia. Minulla on ensin paljon muutakin mietittävää kaiken tekemäni järkevyydestä.  

Tulevan oman esitykseni muoto kehittyy mielessäni vähitellen. Haluan sen olevan jotakin, mikä yhdistää tarinan minuun ja siihen, miten ajattelen ja olen aina ajatellut.  Ja että olisin siinä samanaikaisesti nyt ja silloin, kun olen kaiken kokenut. Itse asiassa se on ollutkin aina ituna tai pohjavireenä tai tajunnanvirtana jo kaikissa blogeissani. 

Selailin myös vanhoja ”Polulle kauas ” blogikirjoituksiani. Aloitin sen kirjoittamisen keväällä 2008 ja kirjoitin usean vuoden ajan, kunnes 2012 blogialusta lopetti. Olin onneksi kopioinut alkuperäiset tekstit ja myös printannut blogissa ilmestyneet talteen. Joitakin toin myöhemmin Unikkopeltoon. Olen myös vuosien myötä useaan otteeseen ajatellut kerääväni blogini kirjaksi ja jopa aloittanut niiden keräämisen, mutta muuta työmaata oli liian paljon, että kaikki jäi aina kesken. En ole koskaan ollut niin viisas, että olisin osannut valita oikein. Jo lapsena minulla oli useita romaanien aloituksia, joita kirjoittelin vihkoihin.

Työtä on paljon. Samanaikaisesti monta muuta laatikkoa ja mappia odottaa tuhoamista. Lisäksi on asennoiduttava niin, että en ehdi kaikkea ja jollen ehdi, se saa jäädä.

(Tätäkin kautta voit myös selata ja lukea blogejani unikkopellossa.blogspot.fi)

27.8. torstai. Kesä alkaa olla lopussa. Päivät ovat viileitä. Jos lähtee jonnekin ulos, on paras varautua. Vanhat ihmiset palelevat herkemmin. Nuoret kulkevat edelleen lähes puolialasti. Ikkunasta katselemalla en voi valita pukeutumistani. Eilen ehdin jo palella ulkonakin. 

Istuin jälleen ystävän kanssa kahvilassa pitkään enkä ollut pukenut päälleni riittävästi. Rupatteluhetkemme venyvät usein jopa kolme tuntia pitkiksi. Ihmisillä on uskomattoman paljon samankaltaisia kokemuksia, varsinkin kun perspektiivi on pitkä. On ollut ilo huomata, että on myös muita itseni kaltaisia ihmisiä. Olen tuntenut paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole ollenkaan ymmärtäneet minua tai jotka olivat halunneet työntää minut johonkin muottiin ja olemaan sellainen, mikä sopii heidän ahtaaseen maailmankuvaansa. Ihmisen pitää saada aina olla omanlaisensa. Tässä iässä ei enää jaksa olla ylettömän aktiivinen ja yrittää kaikkien suhteen.

Vielä kerran kuusien juuret ja Alex 14.8.2015. (olen vähän epätoivoinen valtavan valokuva-arkistoni kanssa eli sama ongelma kaikilla osa-alueilla)

 

Viime lauantaina tapasin jälleen myös ystäväni Keravalta, edellisestä tapaamisestamme oli jo melkein kaksi kuukautta. Käymme syömässä Järvenpäässä, poikkeamme joissakin kaupoissa ja tulemme sitten keittiööni kahville ja juttelemaan. Siinä menee koko päivä iltaan saakka. Olemme molemmat erittäin kiinnostuneita kaikesta.  Lopuksi vien hänet kotiinsa Keravalle. Joka kerta meiltä jää paljon asioita käsittelemättä. Ehdin nyt alkaa siirtää hänen DNA-tuloksiaan ja sukupuutaan koneeltani hänelle. Joka kerta pitäisi oikeastaan valmistella, mitä asioita käsittelemme kaiken muun runsaan keskustelun lisäksi. Meillä on tosi pitkä historia kaiken kaikkiaan. Siihen liittyy myös muisti ja tapahtumat ja tallennetut tapahtumat, historia, ihmiset, kaikki.

On siis oikeastaan hyvä, että näitä tapaamisia on sopivasti. Olen vuosia joutunut tekemään niin paljon töitä, etten ole ehtinyt hoitaa kunnolla kaikkia kohtaamisia ja tapahtumia. Nyt muistan asian joka päivä ja muistutan itseäni, että nyt on aika… Nyt on myös pohdittava joitakin muita asioita, joita olen siirtämässä muiden haltuun. En halua alkaa stressata niitä. Olotilani on nyt sen verran hyvä, että minulla ei ole varaa ahdistukseen, joka voi putkahtaa eteeni yllättävästä suunnasta.

Iloinen uutinen eilen oli, että Mökä (vauvanimi joko Tiuhti tai Viuhti) eli perheemme kissa, joka on ollut jo useamman vuoden sijoitettuna laajennettuun perheeseen kuuluvan mummon luokse, on löytynyt.  Mökä on toinen Minnin kesällä 2018 syntyneistä pennuista. Hän on ollut sisäkissa koko elämänsä ajan, mutta pääsi nyt vahingossa ulos. Hän on ollut syntymästään saakka ”kehitysvammainen", jos niin voi sanoa ja oli epätodennäköistä, että hän selviäisi ulkona ja tulisi suoraan ovelle kolkuttamaan . Hän on mahdottoman arka ja säikky ja pysyttelisi koko ajan piilossa. Hänelle oli asetettu loukku pihalle ja lopuksi parin viikon jälkeen Mökä sattui menemään siihen.

Minni ja minä 13.4.2024

28.8. perjantai, aamupäivä. Minni, äitikissa kiipeää syliini ja kerjää hellyyttä. Kirjoittaminen on silloin vaikeata, kunnes hän tajuaa tilanteen ja asettuu pitkälleen läppärin näytön taakse. 

En ole saanut tällä viikolla asioitani etenemään. Välillä olen ollut mahdottoman väsynyt ja nukkunut jopa päivällä ja sitten olen heräillyt yöllä.  Eräs sähköposti toi velvollisuudet mieleeni, en ole vielä vastannut siihen, koska en oikein tiedä, mitä vastaisin. Samanaikaisesti pelkään reaktiotani ja sen vaikutusta mielentilaani ja terveyteeni, siihen kaikkeen, jota yritän nyt vaalia. Toisin sanoen, miten pääsen kunniallisesti irtautumaan joistakin aiemmista tehtävistäni.

Aamiaisen jälkeen ja Minnin asiointien jälkeen päätin pestä kissan veskin. Toimenpide laajeni sitten koko kylpyhuoneen lattian pesemiseen. Minnikin tuli loppuvaiheissa jo katsomaan, mitä olen oikein tekemässä. Kissakin on huolissaan omasta vessastaan kuten myös kaikesta muusta omassa kodissaan. Varmaan minustakin, koska hän seuraa minua koko ajan, on sitten, missä lieneekään.

Ennen kuin pääsin avaamaan läppärin ja kirjoittamaan, luin muutaman kirjeen. Nimittäin etsin edelleen aiemmin mainitsemaan 1964 päiväkirjan osaa ja 1965 kalenteria. Tosin aikani ei riitä kaiken penkomiseen, sillä eteeni tulee koko ajan jotakin uutta tallentamaani. Arkistoni on hirveän suuri ja suurimmaksi osaksi sekaisin. Kirjeitä on useissa paikoissa enkä ole niitä edes sittemmin lukenut, uudempi aika on vienyt kaiken energiani. Muiden saamat kirjeet ovat olleet kiintoisampia. Olen myös aikanaan tutkinut vanhempieni kirjeitä 1940-luvulla, jotka viisaasti otin talteen 1999. Niiden avulla olen selvittänyt historiaa ennen minua.  Niiden osalta kirjeenvaihto oli myös puutteellinen. Äitini kirjeenvaihto koski lähinnä aikaa sodan jälkeen, koska todennäköisesti hyvinkin vilkas kirjeenvaihto paloi talvi- ja jatkosodan aikana. Saatoin kyllä tehdä paljon oikeita oletuksia tutkiessani niiden sisältöä ja olen käyttänyt niitä blogeissani monella eri tapaa. 

Luin nyt siis muutaman 1960-luvulla saamani kirjeen ja myös pari lähettämääni kirjettä, joissa oli ihania yksityiskohtia. Eihän juuri sellaisia muista, jollei niitä ole kirjannut minnekään. Eräässä äitini minulle osoittamassa kirjeessä 1960-luvulta, oli mielenkiintoista avautumista ja suruja, jotka olen voinut jo aiemmin kuvitella. 

9.8.1962 kirjoitin rippikoululeiriltä Päiväkummusta perheelleni tilannekatsauksen ja ohjeita ripillepääsytilaisuudesta, jossa vieraat eivät pääsisi kirkkoon sisälle vaan joutuisivat kurkkimaan pienistä ikkunoista ja odottamaan meitä pihalla. Mutta kirjoitin kirjeeseen myös em. riihikirkossa olevista kesyistä hiiristä, jotka olimme nimenneet Matildaksi ja Nestoriksi. Hiiret kiipesivät syliin, osoittivat olevansa nälkäisiä, juoksentelivat ympäriinsä. Kuvailen niitä ulkonäköä myöten. Pelkäsin, että ne varmasti tallotaan konfirmaatiotilaisuudessa.

Länsi-Saksan Schönberg Strandilta Hotelli Seelustin takapihalta kirjoitin 28.7.1968 pitkän kirjeen kotiin, jossa kuvailin ihanasti tunnelmia ja mitä olemme vapaa-aikoinamme tehneet. Asuimme äärimmäisen ankeassa mökissä, maan tasalla, hotellin takana. Illalla ja yöllä siellä oli kolkkoa. Huone oli kylmä. Lähellä oleva hotellin kaatopaikka alkoi lemuta. Kuvailen erästä iltaa, kun ikkuna oli auki ja ulkoa kuului kolkko tuulen kohina puissa ja kissojen maukumista tunkion tienoilta. Kirjoitin, että kissoja on tuhansia, kaikki ovat villejä ja ne metelöivät öisin. 

Kissateemani nousee tässä jälleen pinnalle. Olen itselleni luvannut, että se vaatii oman lukunsa, jonka omistan elämäni kissoille ja kaikille niihin liittyviin asioihin. Karmani vaatii sitä.

Vanhoja kuvia, Muru rakas nuorena kuvasin 24.7.2012

Tämän aamun kasassa oli kirjeitä useammalta läheiseltä, siis äidiltäni, sisariltani, ystävättäreltä, pettyneeltä poikaystävältä ja muutama minulta äidilleni ja sisarelleni. Kirjeet kertovat yllättävän paljon muutamasta vuodesta välillä 1964–1968, kun joissakin viitataan myös minun kirjeisiini. Ystävättäreni oli jonkin aikaa aupairina Ruotsissa 1964 ja hän pyysi minua lähettämään kirjoittamani novellin hänelle. Se kertoi pojasta, jolla oli sammaleenvihreät silmät. Me kaikki ulkomailta kirjeen lähettäneet kaipasimme kipeästi Suomeen takaisin.

Tartun seuraavaan pinkkaan papereita. Eteneminen on hidasta. En koskaan aiemmin osannut täysin ennakoida, että elämäni jo pelkästään oman itseni osalta olisi niin mahdottoman rikasta. Silti voin löytää kaiken sisältä uusia ulottuvuuksia, jotka ehkä auttavat nykyistä minua (joka on se sama) eteenpäin tässä omassa projektissani.

Ajattelin jälleen kerran otsikkoa. Mieleeni tuli ensimmäisenä Ovi menneisyyteen. Riittää, että astun ovesta sisään ja olen siellä. Muistin myös otsikon Kadonnutta aikaa etsimässä, jota Marcel Proust on käyttänyt. Ovi menneisyyteen tuntuu tässä tapauksessa oikeammalta. En ole etsimässä menneisyyttä vaan olen siellä samanaikaisesti kuin tässä kirjoituspöytäni ääressä nyt. 

Sainhan kerran käydä Marcel Proustin haudalla 27.8.2004

 

Päivä kerrallaan

En ole muutamaan päivään avannut läppäriäni, en ehkä sen jälkeen kuin julkaisin edellisen blogini. En ole päässyt muutenkaan etenemään. Kerään vain lisää ajatuksia. Joka päivä järjestelen jotakin, mikä on uuvuttavaa ja hidasta. Välillä siivoan huone kerrallaan. Sitten taas karsin papereitani.

Parvekkeeltani kuvattu 2.8.

Olisi kiva kääntyä uudelle polulle.  Mielessäni yritän. Painolastini on vain liian raskas ylitettäväksi. Kaikki tekemäni tähtää siihen, että pääsen varsinaiseen työhön, kirjoittamaan. Tunnen tosin, etten riitä enkä osaa. Alku elämässä kuten minulla oli, tuntuu parhaalta, mutta entä sitten. Omasta elämästä kirjoittaminen ei ole helppoa, vaikka kirjoittaminen onkin. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu moninkertaisesti. Voimavarani ovat olleet pitkään heikot. Yritän parannella itseäni ja työntää suurta osaa tätä edeltävästä ajasta kauemmas. Jos menen someen, joudun alemmuuskompleksin valtaan sen myötähäpeän lisäksi.

Mutta mitä tässä valitan. Jatkan pienin askelin eteenpäin. Päivä kerrallaan.

myöhemmin

Samalla, kun toivun, menen lähemmäksi kaukaista aikaa, josta tarkoitukseni on aloittaa. Ehkä. Mieleeni tulee koko ajan unohtamiani asioita. Näköjään en olekaan unohtanut niitä. Muistissamme ovat kaikki asiat syntymästämme lähtien. Voimme herätellä niitä vähän kerrallaan. En tiedä, vaatiiko se mitään muuta taitoa kuin osata keskittyä ja yksinkertaisesti kaivaa muistot esiin. Koska parhaillaan ajattelen asioiden viemistä pidemmälle, niistä kirjoittamista ja ajattelen, millä tavalla etenen, tilanne on todella sopiva kutkuttamaan ja kaivelemaan myös muistiani. Kun pysähdyn, tapahtumien virta alkaa juosta. En millään ehdi kirjata kaikkea muistiin, mutta en usko, että muistot edes karkaavat. Siksi niitä tulee myös näihin postauksiini.

Oppikoulun aloitus Hämeenlinnassa syyskuun alussa 1958 oli iso asia. En ole kirjannut niitä muistoja päiväkirjaan, mutta juuri sellaisia muistoja palaa yllättäen mieleeni.  Matkustin linja-autolla Hämeenlinnan linja-autoasemalle ja kävelin sieltä toiselle puolelle kaupunkia, Palokunnankatua Vanajaveden ylittävälle sillalle, sairaalan ohi, junaradan yli.  Ja koulun päätyttyä samaa reittiä takaisin. Muistin, että ensimmäisenä päivänä tai jonakin niistä en yhtäkkiä tiennytkään, missä on linja-autoasema. Tulin alas torilta ja en tiennytkään enää, minne olin menossa. Muistan hämmennyksen, olin vieraassa kaupungissa.  Sittemmin elämässä on tullut paljon yhtä hämmentäviä hetkiä, joista olen aina selvinnyt.

Hämeenlinnan linja-autoasema oli vanha matala rakennus, joka pian korvautui uudella rakennuksella. Vanajaveden ylittävä siltakin oli silloin vielä vanha puinen kaarisilta, joka korvattiin pikapuoliin uudella.  Netistä löytämieni tietojen mukaan uutta asemaa alettiin rakentaa jo kesällä 1958 ja se otettiin käyttöön helmikuussa 1959.  Se olikin sitten hieno ja esiintyy myöhemmissä päiväkirjoissani.

Muistiini on tarkkaan tallentunut eräs hetki, kuinka ennen uutta linja-autoasemaa värjöttelin palellen ulkona odottaen bussia.  Joku aikuinen ihminen tuli kyselemään, miksi seison siellä. Joinakin päivinä koulu loppui niin myöhään, että linja-autoa oli odotettava pari tuntia, koska en millään ehtinyt aiempaan bussiin. En ollut vielä löytänyt kirjastoa, josta sittemmin tuli rakas odotuspaikka.  Täältä vuosikymmenten takaa ajatellen olin aika rohkea, kun tutustuin kaikkeen itsekseni. Muistan, kuinka palelin ja olin nälkäinen. Isä antoi minulle rahaa, jonka käytin ostamalla hedelmiä, ihania isoja, paksukuorisia appelsiineja herkkukaupasta, joka sijaitsi torilta linja-autoasemalle tulevassa mäessä Sibeliuksenkadulla. Ostin ehkä muutakin, mutta ihanat appelsiinit ovat jääneet mieleeni. Siinä oli pakko pysähtyä ja uskaltautua sisään. Tuollaisina päivinä olin kotona vasta kello 18:n jälkeen. Aamulla piti olla jo ennen kello 7 tien varressa odottamassa linja-autoa. Sitä ennen piti ehtiä käymään pimeässä ulkovessassa.

Torin laidassa, myös Sibeliuksenkadun puolella oli kirjakauppa, jota käytin. Mielikuvissani voin vieläkin astua sisälle pieneen puutaloon, joka oli täynnä kirjoja.  Mielikuvani on erityisen vahva, vaikkei se ehkä olekaan aivan totta. Talo seisoi isojen talojen välissä ja kävin siellä usein.  Se oli Suomalainen kirjakauppa. Kaupungissa oli myös kuuluisa Rytkösen kirjakauppa, mutten käyttänyt sitä koskaan. Onkin ollut vaikeaa selvittää tuota minun kauppaani. Sen sanotaan sijainneen Kansallisosakepankin rakennuksessa, kun se minusta sijaitsi erillisessä rakennuksessa sen vieressä ja sinne astuttiin suoraan kadulta. Olen siinä väärässä, mielikuvitukseni on tehnyt kepposen. Kirjakaupat olivat ja ovat ihania. Tämäkin kauppa oli tupaten täynnä kirjoja ja paperitavaraa. Olin rakastunut kirjoihin, paperiin ja kyniin.

Joskus kävin hakemassa munatilin Eteläkadulta isosta puutalosta. Muistaakseni toimisto oli kellarissa ja siellä istui pelottava mies, jolta sain rahana munatilityksen. Meillä oli silloin iso kanala. Kanat olivat joskus myös minun hoidossani, ainakin silloin, kun äitini oli sairaana. Hoito sisälsi myös munien keräämisen ja pakkaamisen ja tietysti myös kanojen ruokkimisen. Munakunnan auto haki munat kotoa. Koulumatkan varrella Palokunnankadulla oli myös Hämeenlinnan Osuusmeijerin liike, josta piti joskus tuoda kovaa leipää ja Ilves-juustoa kotiin.

Ensimmäinen päiväkirjani loppui kesään 1958. Kerroin siinä oppikouluun pyrkimisestä. Kaikki muut kotikylästäni ja koulustani oppikouluun pyrkivät, menivät joko tyttölyseoon tai lyseoon. Kansakoulun luokaltani oppikouluun pyrki kolme henkilöä.  Heidän myöhempää kohtaloaan en tiedä. Luokaltani oleva tyttö kotikylästäni erotettiin tyttölyseosta käyttäytymisensä takia.  Naapurissa asuva ensimmäinen lapsuudentoverini pyrki oppikouluun toista kertaa ja hän meni tyttölyseoon. Myöhemmin olin ja olen ollut hänen kanssaan paljon tekemisissä. Ei tainnut meidän maalaisten lasten koulun alku olla aina helppoa!

Hämeenlinnan yhteiskoulun pääsykokeet olivat 2.6. – 3.6.1958. Menimme kuulemaan tulokset 4.6. Edellisenä iltana koulun rehtori oli soittanut isälle ja kertonut, että minut oli hyväksytty oppilaaksi. Muistan ennen tietoa pääsystäni etsineeni pihalta nelilehtisiä apiloita ja syöneeni ruohoa. Niin jännää se oli. Rehtori soitti isälleni siitä syystä, että isä oli koulun johtokunnassa Rengon kunnan edustajana.

Oletan, että koulun aloitus ja raskaat koulumatkat ja kaikki uusi oli 11-vuotiaalle lapselle sen verran raskasta, että kirjoittaminen ei oikein mahtunut siihen. Lukemista oli valtavasti, siitä tuskin luovuin sinä aikana. 1959 tapahtui paljon isoja asioita, että niiden työstäminen vaati aikansa. En vain tiedä enkä muista kaikkea.  Vanhempamme varmaan suojelivat meitä lapsia ja vain he olisivat osanneet kertoa. Näin olen tulkinnut mielessäni.

Kesti aikansa, kunnes …

15.8. Jatkan hetken tämän postauksen kirjoittamista, jotta saan sen julkaistua. Monina päivinä en edes avaa läppäriäni. Silloin tällöin hätäännyn kaikesta tekemättömästä, kunnes saan taas kiinni hetkestä ja siitä, että olen päättänyt, että minä itse olen nyt tärkein kohde ja voin päivittäin tehdä aivan, mitä haluan ja mitä mieli tekee.

Vanhan ihmisen taustalla on mahdoton möhkäle, kokonaisuus, jota on todella vaikea tiivistää nopeasti pienemmäksi. Kun keskustelen joskus, nykyään harvoin, jonkun kanssa ja kerron, mitä kaikkea olen tehnyt, pelästyn kaiken tekemiseni määrää. Sitten minua alkaa rassata se, miten saan sen kaiken pois hyllyistäni, laatikoistani. Säilyttämisellä on ollut usein syy.  Itse asiassa huvittavinta on, että se on ollut kirjoittaminen. Olen säilyttänyt paperinpalasia, vihkoja, lehtileikkeitä, koska olen nähnyt niissä jotakin aihetta kirjoittaa niistä. Siihen blogikirjoittaminen on ollut mahdottoman hieno juttu. Kirjoittaminen on ideaa ja tutkimista ja oman itsen sitomista siihen. Toisin sanoen, useimmat säilyttämäni jutut sisältävät yhteyden omaan persoonaani, johon tulee uskomaton linkkien kokonaisuus. Mieleeni muistuu myös se, että kun olen tehnyt sukututkimusta ja kirjoittanut milloin mistäkin, niin silloin aloin usein miettiä sukujen ja yksittäisten henkilöiden yhteyksiä vuosisatojen aikoina. Se innostaisi minua vieläkin, mutta ensin jatkan oman historiani kanssa.

Katson, että olen nyt jättänyt taakseni melkein kaikki minua rassaavat ulkopuoliset tehtävät. Paperien selvittäminen ja siirtäminen on vielä edessä. Kun muistan sen, rauhoitun. Sairauttani en ole voinut täysin jättää. Nivelreuman aktivoituminen alun perin aika pitkän aikaa sitten (syksy 2023) johtui pitkälti kaikesta stressistä, mitä tehtäväni toivat mukanaan. Pystyn myös määrittelemään stressin ja ahdistuksen muita osatekijöitä, mutten tee sitä.  Kaikki löytyy päiväkirjoistani.

Luin äskettäin niinkin kaukaista kuin 2011 päiväkirjaa, jolloin kuvasin useassa kohdin hyvin tarkkaan omaa olotilaani, kun välillä olin lähes liikuntakivuton. Tein kaikkeni peittääkseni sen muilta. Vasta toukokuun lopussa 2012 pääsin reumatutkimukseen, jossa seropositiivinen nivelreuma diagnosoitiin Hyvinkään sairaalassa ja määrättiin lääkitys. Hoito siirtyi pian sen jälkeen kokonaan yleiseen terveydenhuoltoon.

Olemme myös itse ”syyllisiä” sairauden pahenemiseen, koska oma luonne saattaa olla sellainen, että emme voi antaa periksi heikkouksille, mennä kohellamme eteenpäin, on sitten, mikä vain. Kaikki voima selvitä, on otettava itsestä ja usein voimavarat ovat puutteelliset.

18.8. Tässä käynee niin kuin usein ennenkin, en saa valmista aikaiseksi. Olen hiljaa, koska olotilani on parempi. Jos pidän siitä meteliä, se huononee taas. 

11.3.2008

 

Lukiessani päiväkirjoja, viimeksi vuotta 2006 kauhistelen silloista elämääni. Ei pitäisi. Se oli vähän ennen, kun lähdin uudelle tielle, josta kaikki alkoi, se paljous, josta nyt yritän päästä eroon. Siksikö minusta nyt tuntuu niin pahalta. Kaikki oli ihanaa ja hienoa, kaikki vaikeudet haalistuivat kaiken uuden rinnalla. Nyt kun kaikki hiljeni, olen välillä kauhuissani. Tässäkö se elämäni oli. Ovatko kaikki muutkin yhtä intohimoisia elämänsä kanssa?

Otin vuoden 2006 päiväkirjoistani ylös joitakin kommentteja:

”Olen hyväksynyt oman kiltteyteni ja lempeyteni yhdistyneenä raudanlujaan vahvuuteen.” 7.3.2006

”Sellaista yhdistelmää on ehkä vaikea tajuta, mutta se on aina kulkenut mukanani, pikkuvauvasta saakka. Se on aiheuttanut minulle ne kaikki mutkat elämäni taipaleella. Muiden on ollut sitä vaikea hyväksyä, jopa minun itseni. Herkkyyteni on välittynyt liikaa.”

”Pitäisikö minun hävittää kaikki vanhat päiväkirjat ja kirjeet? Voinko koskaan katsoa, lukea niitä kuin tutkija?” 12.4.2006

”Täytin 59 vuotta. Muutos on koko ajan meneillään. Vain se ego pullistelee, joskus haluan vielä kiitosta ja arvostusta. Kunhan pääsen siitäkin kokonaan irti. Enkä vertaile itseäni muihin, enkä arvostele ketään tipan tippaa jne. 13.4.2006.

Kotipihalla 5.2.2006

Hiljaa mielessäni teen koko ajan työtä, vaikkei aina tunnu siltä. On hyvä, jos ehdin silloin tällöin kirjata ideoita ylös. Sitähän olen tehnyt aina. Niiden seulominen kirjoitusten välistä on turhauttavaa. Teen sitä myös nyt.

En pääse aloittamiseen. Tiedän, että sen pitää myös olla minua itseäni. Viimeksi mietin sitä, olisiko mahdollista käyttää kertojana itseäni erillisenä hahmona, joka seuraa elämääni ikään kuin kaksoisolentonani samalla tavalla, kun minä seurasin itseäni kirjoittamalla ja muualta tutkimieni ja keräämieni muistojen kautta.

Pitääpä saada tämä julkaistua, sillä seuraavat ajatukset ovat jo jonossa.

myöhemmin. Kävin tänään tasoittamassa hiuksiani. Kampaajani kertoi, että hän muuttaa vasta syyskuun lopussa. Kaikki Hyrylän S-Marketin talossa olevat firmat joutuvat muuttamaan silloin. Prisma on pian valmis. Kotiin tultuani olin kuoleman väsynyt. Nukuimme molemmat, Minni ja minä.  En saanut mitään tehtyä.  Ryven alakulossani, se ei ole mikään ihme näin alkuviikon päivinä lääkkeen takia. Paras olla vain hiljaa.

Minä kesällä 1961 aitan rappusilla, olin 14-vuotias