Ratkaisevatko teot sittenkään?

Aloitan seuraavan blogitekstini. On sunnuntai toukokuussa ja kello on vasta 10.  En ehtinyt eilen lähteä luontoon, vaikka se oli mielessäni. Joka aamu työt odottavat. Sekamelska kotonani odottaa myös siivoamista ja järjestelyä. Milloin olen valmis julkaisemaan tämän tekstin, aika näyttää sen.

11.5.2025

Pesen hiukseni yleensä aamuisin kerran viikossa, kun en enää kestä katsella itseäni. Tänään kytkin siihen mukaan muutakin veden kanssa lotraamista eli kylpyhuone-WC:n siivouksen, jonne kerääntyy parissa viikossa uskomaton määrä pölyä. Kissan veski on myös siellä ja sieltä tippuu kissanhiekkaa lattialle.  Kyllähän te tiedätte nämä jutut ennestään ja ihmettelen, miksi jaksan kirjoittaa näistä perusasioista. Päättelin sen johtuvan siitä, että melkein vuoden ajan monet asiat ovat olleet minulle terveyteni vuoksi äärimmäisen uuvuttavia ja olen usein joutunut siirtämään suurimman osan kodinhoitotöistä eteenpäin. Ja se näkyy ja kiusaa minua.  Toki olen tehnyt töitä, pala kerrallaan. 

Koko ajan pitäisi olla imuroimassa, lakaisemassa ja pyyhkimässä pölyjä.  

Nyt tukka on pesty ja kylpyhuone melkein loistaa hetken. Kissan veskikin tuli pestyä ja uudet hiekat pelkän täydennyksen sijaan vaihdettua. Huomasin veden kanssa lotratessa, kuinka runsas vesi vaikutti paljaisiin jalkoihini ja käsiini. Aloin ajatella entisajan naisten elämää. Kaikki tehtiin käsin ja usein paljain jaloin. Pyykit huuhdeltiin veden äärellä, järvien ja jokien rannoilla myös talvella.  Kädet ja jalat olivat jatkuvasti sierettyneet. Työ ei tuntunut loppuvan koskaan. Usein köyhien naisten piti kotitöiden lisäksi käydä muualla töissä. Sekin työ oli samaa kuin kotona. Myös raskaat eläintenhoito ja peltotyöt kuuluivat naisille. Äitini oli vielä sitä sukupolvea. Olen todistaja muistellessani 1950-lukua ja kaikkea, mitä äitini joutui maatilalla tekemään. Vesi tuli silloin jo sisään. Joskus oli silti ongelmia vesiputkien ja viemärin kanssa, jotka hän joutui ratkomaan.

Mutta kyllä olen itsekin kokenut samat asiat, pyykin pesun kotini navetan karjakeittiössä. Siellä oli myöhemmin pulsaattoripesukone, jossa oli erillinen linko. Ja Saksaan mentyäni, kaikkien vaatteiden pesu oli uskomattoman vaikeata. Talossa oli kaivo, mistä kaikki vesi kannettiin sisään. Vaatteet, siis myös pyyhkeet ja sänkyvaatteet pestiin paljuissa ulkona pihalla. Anopillani oli sähköinen linkouslaite, jolla pestyt ja huuhdellut vaatteet sai lingottua kuivemmaksi, jotta voisi ripustaa ne kuivumaan. Linko vei paljon sähköä ja piti varoa, ettei muita sähkölaitteita ollut päällä.  Sulakkeen kytkin oli naapuritalossa, jossa piti käydä pyytämässä kääntämään se päälle.

Ajattelin tässä vaiheessa vielä vanhempia sukupolvia, joilla oli vieläkin raskaampaa.  Olen kiitollinen, että tiedän niistä ajoista edes jotakin. Tämän päivän nuoret eivät ole koskaan kuulleetkaan niistä mitään ja voi olla, että eivät halua edes uskoa, jos heille kertoisi. Eivätkä ole kiinnostuneet.

En siis tänäänkään ehdi ulos muuten kuin käymään vain pihalla roskia viemässä. Kuivaan hiukset ja jatkan vielä hetken sekasorron siivoamista.

Eilen aloin käsitellä taas sukutauluja siltä osin, kun niiden tarkastelu oli kesken. Olen kirjoittanut siinä rinnalla muistiota asioista, joista meidän on vielä keskusteltava. Samalla kävin läpi kirjatoimikuntamme eri vaiheita. Olen kolmen naisen toimikunnassa ainoa sukututkija ja tutkinut kaikki suvun vaiheet alkuperäisistä lähteistä alusta alkaen, vaikka sukua oli tutkittu jo ennen minua. Olen siinä sivussa tutkinut myös isänpuoleista sukuani. Olen ollut ylpeä kykyjeni kasvaessa runsaan kymmenen vuoden kuluessa. Olen jaksanut tehdä paljon muutakin kaiken ohessa. Tein pakolliset tehtäväni myös sairauteni aktivoituessa. Eikö olisi aihetta olla edes vähän ylpeä? 

Olin jälleen tuntikausia työn touhussa. Oli helpotus, että olin edellisenä päivänä tehnyt ruoan kahdelle päivälle. Sen jälkeen lopetinkin ja katselin Netflixistä ruotsalaista jännäriä.  Menin ajoissa nukkumaan. Mutta raskaalla työllä on myös veronsa. Alan usein ajatella jo seuraavia tehtäviäni. Oli aamuyö, kun heräsin ja aloin miettiä Sirkiän suvun varhaisempia vaiheita, joista kirjoitan pari artikkelia. Oli vaikea päästää irti.  Kirjoitan usein ajatuksissani ja tietenkin otan sen ajan yöunista.  Onneksi kaikki yöt eivät ole samanlaisia.  Edellisellä viikolla olin kirjoittanut yöllä paria muuta tarinaa, jotka olisi aika saada oikeasti kirjoitettua.

Tarinani perustuvat tietenkin arkistotietoihin, sukututkimukseen, olettamuksiin ja ajatuksiini, miten asiat ovat olleet ja ovat. Ajatteluni on syvää ja olen edelleen onnellinen myös mielikuvitukseni voimasta. Erityisen onnellinen olen jaksamiseni kasvamisesta. Sanon joka päivä itselleni: Ota rauhallisesti. Ehdit tehdä kaiken, mitä pitääkin tehdä. Aika näyttää.

7.5.2025

Zombiepäiväni ovat ohitse, siis maanantai ja tiistai. Ihme kyllä sain maanantaina siivottua (kunnolla= imuroitua ja kostealla pyyhittyä) olohuoneen, keittiön ja eteisen.   Enkä edes ollut niin poikki ja katki kuten useimmiten niinä päivinä. Huvittavaa on, että parveke on vielä kesken.  Sain myös viimeisteltyä sukuseuran pöytäkirjan, toimintakertomuksen ja lähetettyä ne eteenpäin. Joitakin asioita on vielä kesken. Vuosikokouspaikkakin löytyi Lopelta ja kutsut on lähetetty. Ne hoituivat puheenjohtajan ja jäsenrekisterinhoitajan toimesta. Kerroin ja kirjasin myös pöytäkirjaan, että olisi aika hakea uutta sihteeriä.

Huomaan myös aivojeni toimivan taas paremmin. Ruumiilliset vaivat vaikuttavat voimakkaasti mieleen. On toki hienoa kuolla saappaat jalassa kesken kaiken tekemisen. Sitä ei voi itse päättää, mutta kuinka monta kertaa ajatus on putkahtanut mieleeni viimeisen vuoden aikana. Omasta itsestä ja itsenäisyydestä kiinni pitäminen vaatii myös paljon. Monella ikäiselläni alkaa olla jo muistiongelmia eikä ole mikään ihme, jos ruumiilliset vaivat synkronoivat henkisten kanssa.

Tänään meillä on Sirkiän sukuseuran kirjapalaveri etänä. Jännitän sitä aivan kauheasti, tunnen jatkuvasti syyllisyyttä siitä, etten ole vieläkään tehnyt kaikkea, mitä tarkoitukseni on tehdä. Onko elämässä tarkoitus sille, että syyllistyy kaikesta, vaikkei pitäisikään? Valvoin taas viime yönä, kun muistin palaverin. Jääkaappi on taas tyhjä ja tänään pitäisi ehtiä myös kauppaan.

Sormeni syyhyävät muita juttuja kirjoittamaan, mutta blogistani taisi tulla työpäiväkirja.  

Itse haluaisin juosta luontoon, mutta miksi en saa sitäkään aikaiseksi. Valkovuokot kuihtuvat pian.  Ja kaikki lukemani kirjat jäävät kesken. 

 

9.5. aamulla ennen kello 10

Pari sanaa ennen kuin aloitan iänikuisen ahertamisen …

Olen kyllä ollut ahkera jo aamuvarhaisesta asti. Kun on jaksanut suunnitella tekemisiään etukäteen, voi onnistuakin, mutta myös epäonnistua, jos eteen tulee yllättäviä juttuja.

Ehdin jo aamiaisen ja päivän lehtien lukemisen jälkeen pestä tukkani, kuoria perunat, silputa sipulin valmiiksi, kun teen ruoan parille päivälle. Tällä kertaa teen pitkästä aikaa lihapullia ja perunamuussia. Puolivalmis on aina puoliksi tehty. Hiuksetkin sain kuivattua. Aamutyöskentely läppärillä on hankalaa ison ikkunan edessä, kun aurinko paistaa vielä suoraan ikkunaan, sälekaihtimien kanssakin on aivan liian valoisaa.

Föönatessa hiuksiani, ajattelin pitkästä aikaa aikoinaan kovasti viljelemääni lausetta ”Teot ratkaisevat”. Siihen liittyy myös Jaakko Juteinin runon/laulun ”Arvon mekin ansaitsemme” sanat. Se kunnioittaa kansan ahkeruutta ja työn kunnioittamista. Jostakin kaukaa juontaa myös oma ajattelumaailmani, hämäläisestä maaperästä ja kotiseudusta.

Samalla ajattelin luovuutta, jota olen aina viljellyt, pikkulapsesta saakka niin, että siitä on tullut tärkeä ominaisuuteni, kun on kysymys teoistani. Iskulauseeni kaipaisi vähän täydennystä tai muutosta.

Miten sitten selitän suorittamisen ja tekemisen erot? Kuinka pitkälle ihmisen pitää revetä, vaikka on jo tehnyt paljon? Voisiko joku kertoa?

Jätän nämä asiat nyt myöhemmäksi. Blogini julkaisuun päässen vasta myöhemmin.

Viikonloppu

Olen todella ahkeroinut tällä viikolla. Samalla olen vieraantunut todellisesta maailmasta. Mikähän se on? Uusi kausi alkaa maanantaista, jälleen töiden merkeissä. Mutta huomenna äitienpäivänä pidän vapaata, toivottavasti onnistuu. Tarvitsen sitä. 

Nyt on jo maanantai äitienpäivän jälkeen. Uskokaa ja älkää, kävin eilen jokirannassa omilla poluillani ja jaksoin kulkea koko entisen reittini ja käydä kaupassa sen jälkeen. Sitten en jaksanutkaan paljon mitään muuta kuin syödä ja levätä.  Ei ollut tarkoituskaan tehdä muuta. Tyttäreni tuli myöhään iltapäivällä lasten kanssa kahville ja jäätelölle ja toi vaaleanpunaisen hortensian. 

En edes jaksanut julkaista tätä surkeaa postaustani. Facebook/Instagram etääntyvät minusta. Minusta on tullut kunnon erakko, joka ylvästelee joskus pienillä kotitöillään ja ikään kuin loistavalla menneisyydellään. Vaikuttaa, että kevätmasennus pursuilee ulos liitoksista ja suuri innostus puuttuu! Mutta ehkä se siitä!

 

 

Kevät kutsuu

Kirjoittaisinko tämänhetkisistä tuntemuksista, kokemuksista ja ajatuksista vai jotakin aivan muuta? Velvoitteet painavat taustalla, ruoka on hellalla valmistumassa, pyykit jo ripustin. Muistin kansallisen veteraanipäivän ja jaoin yhden kuvan koskien omia rakkaita, kauan sitten kuolleita sotaveteraaneja, vanhempiani. Ajattelin, että voisin jakaa sen myös Sotapolku-ryhmään. He ovat Suomen historiaa. Kirjoitukseni sotapoluista ja heidän kokemuksistaan odottavat edelleen. Tosin tutkimusvaiheessa olen jo kirjoitellut pieniä tai ei aina niin pieniäkään tarinoita heistä ja julkaissut niitä blogeissani. Osan olen jättänyt odottamaan. On uskomatonta, miten asiat selkenevät, kun niille antaa aikaa. Siis aloittaessani tämän tekstin oli sunnuntai 27.4.

Kuva löytyy kirjasta Petri Pietiläinen: Yksi rykmentti, sata tarinaa sivulta 153.  Lienee aikaväliltä 1941-1943.

 

Olin maininnut Facebookissa, että alan rikkoa rajojani. Sanoitus ei ollut ehkä oikea, mutta tekoni näytti minulle karvaasti, mikä oli tilanne. Jotakin on siitäkin kirjoitettava.  Olen eristäytynyt liian kauan. Toki minulla on ollut tutut yhteisöt, mutta kaikki muu on jäänyt syrjään.

Aioin mennä erääseen tilaisuuteen, kokeilla, miten se onnistuu. Oli hassua kutsua sitä rajojen rikkomiseksi, mutta sitä se juuri nyt oli minulle. Tilaisuuden aihe oli niin kiinnostava ja vetävä.  Kiinnostava se siksi, että olen ajatellut sitä koko sen ajan, kun olen kirjoittanut blogeja. Se on yhtä kiinnostava kuin kaikki kirjoittamiseen liittyvä.

Ennen tähän aikaan aloin möyriä puutarhassa. Tosin vanhoista kirjoituksistani voin päätellä, etten silloinkaan jaksanut montaa tuntia. Nyt, kun alan siivota, siis yksi huone kerrallaan, olen tunnin päästä aivan poikki ja melkein raajarikko. Pölynimuri odottaa nyt parvekkeen oven edessä, koska seuraavaksi imuroin ja siivoan parvekkeen.  Todennäköisesti tällä viikolla. Ruukkukasvini odottavat sinne pääsyä ja edes vähän multaa lisää ruukkuihin, jollen sitten ehdi vaihtaa koko multaa. Puutarha- ja parveketöitä on yllättävän kiva tehdä kirjallisesti.  Niistäkin olisi kiva kirjoittaa elämäkertaa, muistelmia. Se on ollut aina mielessäni, mutta enhän ehdi saada mitään aikaiseksi. Kaikki valmistuu mielessäni niin kuin aina ennenkin. Sekin on hauskaa ja tuottaa iloa.

Uskaltauduin lähtemään Tuusulan Moniossa järjestettyyn kirjailijasymposiumiin, ensimmäiseen sellaiseen. Monio, Tuusulan lukio ja kulttuuritalo ja muutakin sijaitsee kotoani kävelymatkan päässä. Tapahtumassa oli dialogeja, joissa oli mukana useita kirjailijoita kuten Virpi Hämeen-Anttila, Sanna Nyqvist, Nura Farah, Roope Lipasti, Sirpa Kähkönen, Helena Ruuska, Silja Sillanpää, Mooses Mantula ja Jenni Linturi. Tapahtuma kesti koko päivän, siihen ei tarvinnut ilmoittautua eikä se maksanut mitään. Tuusula-seura oli järjestäjänä. Loistava idea ja mielenkiintoinen joukko kirjailijoita.

Päivän aikana välillä oli ruoka- ja kahvitauko. Lähdin pois kahvitauon alkaessa, tuntui, että oli pakko lähteä. Siihen mennessä kaikki mielenkiintoiset keskustelut kirjailijoiden välillä faktasta ja fiktiosta oli jo käyty. Kenellä on ääni ja oikeus puhua, pitääkö aina olla takana todellisia tapahtumia, ovatko lähteet romaanissa tarpeellisia. Voitte arvata, että mukana olleiden kirjailijoiden kautta välittyi paljon erilaisia mielipiteitä ja kaikkea muutakin mielenkiintoista. Kuten mainitsin, aiheet liittyivät asioihin, joita olen aina miettinyt. Kello 14,20 olin tosella väsynyt ja valmis lähtemään pois.  Luulen, että suuri osa läsnäolijoista tuli muualta, jotkut yöpyivät hotellissa. En nähnyt tuttuja ihmisiä ja ruokatauon alkaessa tunsin olevani jo hukassa. Yritin vääntäytyä yhteen seuraan ja virittelin keskustelua, kyselin ja puhuinkin, mutta se oli aika väkinäistä, vaikka olisi voinut olla mielenkiintoista, koska ihmiset olivat kirjoittajakoulutuksessa Otavan opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjalla. Sen sijaan aloin tuntea olevani outolintu.  Heillä oli opettajana nimenomaan Jenni Linturi. 

Ulkona oli sinä päivänä kova tuuli ja kylmempi kuin aamulla. Kotimatkalla poikkesin kaupassa tekemässä pikkuostokset. Kävelin mäen ylös kotiin, olin poikki. Tulin kotitalon takaovelle, jossa on pieni rappu. Kenkäni tarttui rapun kulmaan ja kaaduin, en pahasti, sillä olenhan kokenut kaatuja. Kotona huomasin, että valuin verta, vasemman peukaloni kulmaan oli tullut haava. Kangaskassi, jossa kannoin ostoksiani oli veressä ja kohta myös päälle vaihtamani pusero. Myöhemmin tajusin, että satutin myös oikean jalkani isovarvasta, koska se ehkä juuri tarttui portaaseen. Oliko tämä nyt sellainen asia, joka pitäisi dokumentoida?

Irtiottoni alkoi hyvin, mutta päättyi pettymykseen. Erakosta ei hetkessä tehdä sopeutujaa vieraisiin joukkoihin. Mutta sitähän elämäni nyt on, oman olotilan sopeuttamista vähän kerrallaan uusiin tilanteisiin.

Kirjoitusopintoihin minun olisi pitänyt lähteä jo yli 20 vuotta sitten, mutta silloin edessä oli niin paljon muuta. Ei sen puoleen, aika ajoin harkitsinkin sitä ja mietin, onko se tarpeellista. Paras oppi kirjoittamiseen on kirjoittaminen. Siksi päädyin kirjoittamaan blogeja.

28.4.2025

On se vaan kummallista, että jos kirjoitan jotakin, mitä pitää tehdä, niin alan heti seuraavana aamuna tehdä juuri sitä. Ehkä vaistoni kertoi minulle, että sää on lämpenemässä ja olisi kiva saada parveke siivottua. Viime vuonna en ainakaan ehtinyt siivota sitä ollenkaan, koska talven jälkeen helteet iskivät heti perään. Nyt aloin siis tehdä perusteellista siivousta tai ainakin yrittää. Onhan suuret ikkunatkin pesty viime syyskuussa. Minni ihmetteli ja kulki perässäni. Onhan parveke kesällä hänen lempipaikkansa.

Ehkä jätän projektin tänään kesken ja jatkan pienissä paloissa, etten hetken päästä ole taas raajarikko. Eilenkin tein pieniä siivouspyrähdyksiä. Ruoanlaitto vei oman aikansa, onneksi jotakin syötävää jäi tällekin päivälle.

Aurinko yrittää välillä paistaa. Koivut ovat jo todella vihreitä. Elämän pienet, yksinkertaiset asiat ovat parhaita. On turha yrittää liian suuria asioita. Tässä on hyvä olla. Kaikki omatkin projektini tulevat aikanaan tehdyiksi kuten puolipakolliset tehtävätkin. Älä huolehdi turhaan. Tee töitä ja lepää riittävästi.

Outoa, että olen tänään harvinaisen pirteä, vaikka onkin ensimmäinen zombie-päiväni. Vaikka minulla on satoja asioita kesken, koko ajan mieleeni tulee uusia tehtäviä. Vaikka irtiotto eli lähteminen muiden ihmisten sekaan lauantaina vähän epäonnistui, ajatuksissani vapautui tilaa muille asioille. Kevät tuo aina puutarha-asiat mieleeni. Romuhuoneen hyllyllä ovat kasassa muistoni omasta puutarhastani. Otan ne silloin tällöin esiin ja joka kerta mieleeni tulee, että voisin kirjoittaa niistä. Olen kyllä kirjoittanut pieniä osia blogieni sisälle, mutta miksi en puutarhani elämänkertaa. Olen kerännyt muutaman vuoden aikana puutarhakirjojani luovuttaakseni ne eteenpäin. Jospa yhdistäisin kirjoittamisen ja luovuttamisen siitäkin huolimatta, että olen sitä yrittänyt ennenkin. Siihen voin sitten yhdistää muitakin asioita, joissa voin olla yksin tai harvojen ihmisten kanssa.

Onko vanhaksi muuttuminen yhtä vaikeaa kuin lapsesta aikuiseksi kasvaminen? 

Lopettaessani tämän tekstin, on jo vapun jälkeinen perjantai. Monet aloittamani tehtävät ovat tietysti edelleen kesken. Kevät edistyy mutta on edelleen viileätä. Ihan hyvä, ehkä valkovuokot ovat vielä loistossaan, kun joskus ehdin jokilaaksoon uudelleen. Kirsikkapuut ovat kukassa, ehdin ihailla niitä tänään, kun kävin apteekissa ja kaupassa. Miksi ihmisiä kertyy kauppoihin niin paljon? Yritin jo vapunaattona mennä hoitamaan apteekkiasioita ja joitakin kauppa-asioita, mutta käännyin ovella, koska tuntui, etten mahtuisi sisään. Tänäänkin oli kovin suosittu päivä, mutta sain sentään asiani hoidettua. Mielessä oli käynyt, että voisin yrittää käydä jokilaaksossa, mutta... 

Tiistaina illalla meillä oli myös Markkulan sukuseuran hallituksen etäkokous, jossa valmistelimme vuosikokousta ja kirjoittelinkin sitten pöytäkirjaa ja edellisen vuoden toimintakertomusta ym, koska olen vielä sihteeri. Toin kyllä kokouksessa esille, että luopuisin sihteerin tehtävistä, jos vain löytäisivät uuden sopivan siihen. Tehtävä ei ole kyllä mikään toivehomma, minulla tuli siinä tänä vuonna täyteen 10 vuotta. Viime vuosi vain näytti minulle, että jostakin on pakko yrittää luopua. Minuahan painaa kovasti Sirkiän sukuseuran sukukirjan vaativat tehtävät, joiden parissa aherran usein. 

Muuten, parvekkeen siivous on edelleen kesken. On kyllä uskomatonta, miten tuollaisetkin tehtävät vaativat ajattelua, mutta hiljaa hyvää tulee. Minni on jo useamman kerran yrittänyt kiivetä syliini ja olkapäälleni. Hänellekin pitää olla aikaa, siinä on maailman paras kaveri, kiltti ystävä!