Aaltoilua

3.7. perjantai. Tämä viikkohan on ollut hurja eli hurjan vaikea. Taisin jo mainita sen aiemmassa postauksessani (1.7.) Olen vanha ja mielenkiinnoton ja minulla on ronkeli kissa. Joskus haluan kirjoittaa ja kirjoittaa, mutta en aina halua tehdä sitä samassa paikassa. On hienoa innostua ja voida paremmin kuin vaikkapa edellisenä aamuna. On ihanaa, kun sataa ja tuulee. Siirsin läppärini pikkupöydälle makuuhuoneeseen sängyn viereen. Asentoni ei ole hyvä, mutta ympäristö vaihtui. Minni seurasi ikkunalle aamulevolle ja vahtimaan minua. Aamuruoan annoin jo aiemmin aamulla, mutta sitten hän oli vaatimassa makupalaa ja saikin sen. Kun käyn kaupassa, minut tapaa parhaiten kissanruokahyllyjen äärestä.

Tänne valikoitui nyt kuvia Minnistä heinäkuussa 2026

On ollut hyvä aamu. Nukuin hyvin ja sillä on merkitystä. Heräilen kuten jo pari vuosikymmentä useita kertoja yössä. Unien näkeminen on hyvästä. Näin aivan aamusta unen paikasta, jossa olen usein liikkunut, mutta en millään saa mieleeni, mikä siinä oli erilaista tai tuntui erilaiselta, jopa uhkaavalta. Tapasin eilen jälleen kahvilassa erään ystäväni kuten viime viikolla. Keskustelumme oli vilkasta ja pari tuntia meni aivan liian nopeasti. Vaikka tarkoitukseni on keskittyä jatkossa kuuntelemaan muita, niin lopulta alan repeillä ja puhua liikaa. Anteeksi.  Lopuksi juuri lopettaessamme keskustelumme, näin sattumalta myös entisen naapurini ja palasin vielä kahvilaan juttutuokiolle tämän kanssa. En edes tiennyt, että hän asuu nykyään aika lähellä. Vaihdoimme kuulumisemme. Sitten ryntäsin taas kissanruokahyllylle.

Keskusteluissa muiden kanssa sekaannun usein itseltäni jo kieltämääni asiaan, asuinympäristööni, kotikylääni ja sen muutoksiin. Nyt ennen tätä kirjoitustuokiota etsiä joitakin vanhoja skannaamiani kuvia alkuperäisinä, koska en löytänyt niitä kovalevyiltäni. Se johti minut asian lisäksi loputtomaan urakkaan arkistojeni kanssa. Kansiot ja muovitaskut täynnä lehtiartikkeleita. Toki olen jo paljon hävittänyt, mutta tallentanut erityisen kiintoisia.

Nyt minulle pitäisi olla tärkeintä vain omaan aikajanaani kuuluvat lehtileikkeet, vaikkapa sellaiset, jotka ovat kirjanneet 2010-luvulla 50 vuotta sitten tapahtuneita asioita.  Olen tallentanut niitä ja muita aiheita, jotka kyllä usein liittyvät omaan elämääni ja harrastuksiini. Aineistojen pitäminen selkeässä järjestyksessä on todella vaikeata.

Onneksi minulla on kissa hoitamassa minua ja minä häntä. Suurin osa maailmasta on tullut hulluksi eikä osaa ja jaksa keskittyä oleelliseen, ajatteluun, elämän pohtimiseen ja siihen, miten voimme parantaa sitä.

sunnuntai 5.7. On vielä aamupäivä. Koko aamun, todennäköisesti myös koko yön on satanut vettä. Eilen ajattelin, että käyn tänään ryteikössäni. Ehkä se vielä onnistuu, jollen tapani mukaan revi itseäni puuhaamisella loppuun ja sää selkenee ja polut kuivuvat. 

Minni pitää huolta aarteistani

 Muistaakseni eilen väsytin itseni nostelemalla painavia laatikoita romu- eli arkistohuoneessani ja raahaamalla muutaman niistä olohuoneen puolelle käsittelyä varten. Myös sähköisten arkistojeni järjestely kauhistuttaa ja teettää työtä, osa kuvista pitäisi skannata uudelleen. Se on työlästä. En ole ollut kovin järjestelmällinen aiemmin ja nyt en paljon ollenkaan, koska tekninen toimintaympäristö elää niin paljon. Sitten ajattelen, että miksi ihmeessä mietin tätä niin paljon. Luovuttaisinko?

On vaikea keskittyä yhteen asiaan, kun ympärillä on mahdottoman paljon häiriötekijöitä. Aina kun kaivelen laatikoita, löydän asioita, joista haluan vielä kirjoittaa sen sijaan, että keskittyisin oleelliseen, omaan elämääni. Ne asiat toki liittyvät myös elämääni. Kirjat, joita olen hankkinut, mutta en ole ehtinyt lukea, kaivavat mieltäni. Luen Hesarin kirjajutut sanasta sanaan ja teen muistiinpanoja, milloin mihinkin vihkoon tai päiväkirjaan.

Hyvinä päivinä en halua antaa periksi. Reumani aktivoituminen ei kiinnostaisi lääkäriä. Tätähän on tapahtunut aika ajoin. Ajattelin nyt, että tällä kertaa kuten joskus aiemmin, että ilmanpaineet ja muut luontoon liittyvät asiat ovat taustalla. Ihminen on osa luontoa, toiset enemmän kuin toiset. Muuttuisin edelleen mielelläni puuksi, kasviksi tai eläimeksi. Ajatukseni vievät minut takaisin nuoruuteeni, joka sisältää monia vieläkin ajateltavia asioita. Siis ihmiselämästä.

Minun probleemani on aina ollut siinä, etten ole oikeasti saanut tai edes pystynyt keskittymään pitkäksi toviksi kirjoittamaan. Siksi minusta tuskin koskaan tulee oikeata kirjailijaa tai yleensä mitään, mitä kohti olen pyrkinyt lapsesta saakka. Olen aina sotkeutunut elämän verkkoihin tavalla tai toisella.

7.7. tiistai. Heräsin tai nousin pian klo 7:n jälkeen. Illalla sänkyyn mennessäni olin jälleen aivan raajarikko, vaikka en koko päivänä tehnytkään paljon mitään ruumiillista työtä. Koska maanantait ja tiistait ovat niitä raskaita päiviä, ajattelen aina, että yritän juuri niinä päivinä säästää itseäni ja levätä. Jos asetun sohvalle ja aion katsoa jotakin sarjaa hetken, nukahdan melkein saman tien.

Reumani aktivoitumisen syytä en aivan tarkkaan tiedä. Saatan olla kerännyt sisäistä ahdistusta jo pidempään. Sitä on kertynyt useista lähteistä, eikä minulla ole keinoja purkaa sitä tai olla välittämättä. Voisin nimetä sen nyt elämän painoksi, joka on aktivoitunut viimeisimmän vuoden aikana. Syyt ovat olleet positiivisia, mutta myös negatiivisia. Elämän paino niiden kesken kaatuu tässä iässä negatiivisen puolelle. Vaikka tarkoitukseni oli tässä vaiheessa tutkia nuoruuttani ja alkaa kirjoittaa siitä lisää luomalla jotakin uutta, niin vaikka koen sen hyvänä asiana, saattaakin olla, että sieltä putoaa päälleni myös asioita pinnan alta, niitä, joita en ole tiedostanut aikoinaan.  Ne ovat niitä asioita, jotka jäävät lukuisien muistojen taakse piiloon. Kaiken lisäksi minulla on ollut myös jo silloin yhteys menneisyyteen, mitä en ole silloin osannut vielä sanoittaa.

Lääkärille meno ei auttaisi, mitään uutta ei sitä kautta ilmenisi.  Tällainen olotila on toistunut monen monituista kertaa alkaen diagnoosistani.  Se on kuin sanoma minulle. Tosin osa siitä on lääkkeen sanomaa ja vaikutusta, jota voitaisiin sitten purkaa taas uudella lääkityksellä, mihin en suostuisi. Koska tällä kertaa molemmat käteni ranteista ylöspäin käsivarsiin ja niskaan saakka ovat kipeät ja väsyvät vielä lisää, jos teen raskaampaa työtä, totean vain, että sitä samaa tämä on ja yritän kestää.

On tullut mieleeni, että me itse myös keräämme elämän painoa olemalla puhumatta ja keskustelematta vaikeista asioista. Se on kaikkien suomalaisten pahe, vuosisatojen ajan. Jos joku rikkoo sen säännön, saattaa käydä niin, että sellaista ihmistä aletaan välttää ja sulkea pois ja mitätöidä. Sitä ei ehkä kerrota, sillä se ilmoitetaan myös sanattomuudella, minkä voi kokea, ettei ole hyväksytty ihmisenä. Asioista saa keksiä vitsejä, kevyitä tarinoita, joilla todelliset asiat kätketään. Niiden ylläpitäjät ovat kuin salaliitossa toistensa kanssa. Tällainen toiminta kaiken lisäksi sopii erinomaisesti nykyiseen sekavaan maailmaan, joka suosii myös salaliitoja ja valepuheita. Jos et pidä sellaisesta, sinua saatetaan kutsua vainoharhaiseksi.

Viimeisimmän viikon aikana on satanut paljon. Monena aamupäivänä mielessäni on ollut lähteä ”ryteikkööni”, mutta sadetta on riittänyt juuri aamuisin, eikä tilani ole sallinut lähteä eikä edes yhdistää menoani kaupassa käynnin yhteyteen. Valokuvaaminen, käsien käyttäminen on ollut raastavaa, sormet ovat jäykät ja käsivarsien liikkeet vaikeita.

Joitakin asioita on ehkä hyvä lykätä. Ymmärrän nyt, miksi monet ihmiset valitsevat pinnallisen ja hetkellisen elämän.

 9.7. torstai. On satanut monen monta päivää enkä ole päässyt omille poluilleni. En ole kauheasti yrittänytkään. Päivän vointi ja pakolliset tekemiset ovat olleet esteenä. Eilen illalla jätin tarkoituksella ottamatta yötä vasten Burana 400:n, joka usein hyvin saa minut siihen kuntoon, että pystyn tekemään pakolliset hommat. Siksi halusin tarkistaa, pystynkö nukkumaan ilman sitä aamuun saakka. Molemmat käteni, ranteeni ja käsivarteni olivat kipeitä ja tilanne vain paheni, joten luovutin ja otin yhden tabletin, joka salli minun nukkua aamuun saakka, tosin välillä heräilin. Aamuvarhain otin lisää päivää varten. Illalla tunsin painetta myös polvissani, vaikka kipu ei ole muuten nyt yltänyt niihin. Sormeni toimivat myös eivätkä käteni ole turvonneet eivätkä erityisen kipeät, mutta en pysty hyvin liikuttamaan käsivarsiani vapaasti. Ne tuntuvat entistä lyhyemmiltä, vaikka käsivarteni ovat aina olleet lyhyet. Kipu heijastuu välillä myös niskaan. Kuten ei koskaan aiemminkaan, kipuni ei ole särkyä vaan liikerajoitusta ja epämukavuutta.  Tämä viikko on ollut todella paha. Ajattelin jo, että ehkä rohkenen pian ottaa yhteyttä hoitajaan. Samantapainen tilanne oli 2024 ja se kesti pitkään. Silloinkin se lähti monelta taholta tulleesta ulkoisesta paineesta ja säästä. Töitä ja vastuita oli paljon. Niin vaan hoidin asiat, kun pystyin, lyhyet Prednisolon kuurit auttoivat. Voin aina vain sanoa, että olotilani vaihtelee jatkuvasti ja sairauteni kulkee mukanani ja kulkee edelleen. Yritän olla välittämättä ja olla keräämättä paineita erilaisista vaatimuksista, mutta kyllähän niitä tulee edelleen silloin tällöin ulkopuolelta tai pelkästään omasta mielestäni, vaikka kuinka yrittäisin vaientaa niitä.

Tänään on taas mukava tapaaminen kahvilassa. Saa nähdä, mistä tällä kertaa keskustelemme.

Kotona kaikki seisoo. Hoidan itseni ja Minnin ja pakolliset kuviot. Yritän olla innostumasta liikaa, koska sekin on yksi vaaratekijä minulle. Pistän monet hankkeet pienemmälle tai en ota niitä ollenkaan esiin.

Sateiset päivät sopivat meille, Minnille ja minulle. Tänäänkin on vielä sellainen. Sateisia kesiä on HS:n mukaan ollut mm. 1961, jossa olen tänä kevääni viipynyt tutkiessani päiväkirjamerkintöjäni. Lehden mukaan myös 1976 oli sateinen. Pitääpä tarkistaa, mitä olen silloin kirjoittanut.

Aina se kirjoittaa ja lukee. Paras varata tuoli.

 11.7. lauantai. Kirjoitan vähän, jos vaikka saisin huomenna julkaistua tämän postauksen. Olotilassani ei ole mitään muutoksia. Kun voin paremmin, olen Buranan vaikutuksen alaisena, sillä se osaa edelleen vaimentaa tuskaiset liikkeeni käsissä ja käsivarsissa, jotta voin hoitaa päivittäiset askareet. Kunnon siivous saa edelleen odottaa. Samoin puhelu Keusoteen.

Torstaina sovin ystäväni kanssa, että alamme välillä tehdä kävelylenkkejä kahvilassa istumisen sijaan. Hän on asunut Tuusulassa jo 1970-luvun puolivälistä saakka eikä tunne seutua kovin tarkasti. Minä välillä tuskailen vuorostani, että minua rasittaa aina mielessäni ollut mahdoton kiinnostus ympäristöäni kohtaan. Olen käyttänyt paljon aikaa valokuvien ottamiseen kaikista mahdollisista kohteista kuten myös niiden tutkimiseen. Aiemmin minulla oli vuosikaudet joku muu tai lapsenlapseni seuranani, kun lähdin tutkimaan paikkoja. Kävellessä on aina ollut mukava jutella.  Emme tietenkään ole aina parhaimmassa kunnossa tehdäksemme pitkiä kävelyretkiä, tarvitsemme mukaan sauvat ja liikkuminen voi olla aika hidasta. Innostuimme silti. Nythän jalkani ovat vielä hyvin toimivat, muu kaikki on kokeiltava. Ilman Buranaa en kyllä selviäisi. Liikkumaanhan olen koko kevään halunnut ja välillä se on onnistunutkin. No nyt Minni kiipesi syliini ja pitää lopettaa.

12.7. sunnuntai iltapäivä. En nyt tiedä, saanko tämän postauksen julkaisuun tänään kuten alun perin olen suunnitellut. Viime yö oli hirveä, koska en älynnyt ottaa sitä 1 Burana-tablettia aikaisemmin. Illalla, jo hämärän aikaan täällä oli aivan mahdottoman kova ukonilma, salamointia ja jyrähdyksiä koko ajan. En ole itse asiassa koskaan kokenut täällä samanlaista. Yritin vähän videoida ja pelästyin pari kertaa sitä meteliä. Ajattelin lapsuuteni kovia ukonilmoja, jolloin oli pakko piiloutua peiton sisään ja pitää käsi korvilla. Tällekin päivälle on voimakasta ukkosta luvassa.

Aamulla huonovointisuuteni ei sallinut minun pistää suuhuni muuta kuin kahvia. Aamuyöllä olin ottanut kaksikin Buranaa, mutta ne vaikuttivat hitaasti.  Myöhemmin, kun vointi alkoi kirkastua, tein kaikenlaista, pesin tukkani ja jopa ajattelin lähteä ulos. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun kävin katsomassa sähköpostini. Posteihin oli vastattava tai tehtävä muita toimenpiteitä.  Jotkut asiat vaativat koko ajan vääntöä, kuten vaikkapa nyt Markkulan sukuseuran myöhässä olevat asiat.

Yritän säilyttää malttini. Olen ilmoittanut jo kauan sitten molemmissa sukuseuroissa asioista, joita en enää hoida. Olen luvannut jatkaa hallituksissa, mutta toisessa en suostunut edes nimelliseksi sihteeriksi. Olin aiemmin sukututkijana ja sihteerinä, mutta sihteerin hommat lopetin jo vuosia sitten. Ketään muutakaan ei tehtävään saada. Toisessa sukuseurassa olen ollut sihteerinä vuodesta 2015 saakka ja ilmoittanut, etten enää jatka. Siellä on sama tilanne, kukaan ei halua olla sihteeri. Loppujen lopuksi vähätellään aina sihteerin hommia, ne voi hoitaa kuka tahansa, vaikka kierrättämällä. Olen pysytellyt kovana ja ollut hiljaa loukkaantunut, kuinka pientä arvostus on.  

Aloin jopa yhdistää sen ”kiusaamiseen”. Olen joskus maininnut, että minua on kiusattu lapsesta saakka, usein ystävien ja koulutovereiden taholta. Sitä tapahtui myös työelämän aikana. Huomasin sen, mutta jätin sen aina huomioimatta tai en puuttunut siihen.  Olen kiltti ihminen ja minua on ollut helppo käyttää hyväksi.

Olotilani ollessa mikä sen nyt, tällaiset asiat nousevat pinnalle. Yritän olla välittämättä syntyneistä pikku konflikteista, jotta en stressaa itseäni liikaa. Mutta se ei aina onnistu. Ehkä reumani juuret ovat myös ominaisuuksissani.

Ajatella, minun piti oikeastaan kirjoittaa rakkaudesta, erityisesti vanhempien rakkaudesta lapsiaan kohtaan. Toisella kertaa sitten.

Pääsen julkaisemaan tämän postauksen vasta pari päivää myöhemmin, vaikka jo ajattelin, että jätän kokonaan väliin.   

 

" ja minä istun vain ja kirjoitan"

Aamupäivä 25.6. En ehtinyt aloittaa uutta postaustani eilen, vaikka ympäristö säineen suosi luovuutta. Aamupäivän nimittäin satoi vettä kaatamalla.  Kaiken lisäksi minulla oli aihe, mistä aloittaa. On turhauttavaa minulle kirjoittajana kertoa aina omista ikävistä/tylsistä asioistaan. Ne ja muistot menneistä hienoista elämyksistä, näkemisistä, oivalluksista, kohtaamisista, retkistä ja kiihkeistä kokemuksista eroavat hirveästi toisistaan.

 

Kahdeksan vuotta meni kirjaprojekteissa. Oli tutkittava arkistoja, selvitettävä vaikeita asiapapereita, kierreltävä eri paikoissa ja välillä venyttävä hoitamaan kaikki muut jutut.  Siinä keskellä kaikkea alkoi korona-aika, joka vaikutti myös minun elämääni. Selasin toissa päivänä sekä 2020 että 2021–2022 kalentereitani. Olin ihmeissäni elämäni monimuotoisuudesta verrattuna tähän hetkeen, kun yritän kiihkeästi pitää kiinni muuttuneesta elämästäni, joka toisaalta tarkoittaa minua persoonana.  Olin unohtanut paljon enkä ole vielä lukenut sinä aika kirjoittamiani blogipostauksia. Monet asiat järkyttivät minua perin pohjin ja menetin paljon olemuksestani. En nyt aloittanut aiheesta, mistä minun piti aloittaa. Edellä kirjoittamani vain kuvaa osaa siitä, mitä ihminen voi elämässään kokea ja miten vaikea kenenkään toisen on sitä koskaan ymmärtää. Siksi meidän pitäisi enemmän keskittyä kokemuksiimme ja kommunikaatioon toisten ihmisten kanssa. Itse pidän ajattelua erityisen tärkeänä, se on kaiken pohjalla.

Ajattelusta alkaa usein aamuni.  Ajattelu johtaa aina oivalluksiin. Kun luen lapsuuteni päiväkirjoja, jotka nyt ovat tärkein materiaalini, voin yhdistää ajatteluni, kokemukseni ja tietoni niihin tai päinvastoin. Keskustelen oikeastaan itseni kanssa. Tämän päivän ihmiset eivät osaa enää keskustella kaikkien kanssa eivät edes itsensä kanssa. Ajattelen myös sitä, mitä ajattelin nuorena vanhemmista ihmisistä, miten suhtauduin heihin. Kun keskustelen nuoren itseni kanssa, minulla on samalla yhteys minusta muihin ja nykyiseen itseeni. Ehkä lopulta keksin, missä muodossa käsittelen meitä kaikkia yhdessä. Aika näyttää.

Yritin mennä 14-vuotiaan Merjan mieleen. Tekstiä seuratessa muistan myös ottamiani valokuvia niiltä ajoilta. Lapsenlapseni Alex on juuri nyt saman ikäinen kuin minä elokuussa 1961. Päiväkirjoistani näkee, että minulta ovat vihot loppuneet ja olen joitakin merkintöjä väliajalta kirjoittanut erillisille papereille, joita sitten olen kopioinut, kun olen saanut hankituksi uuden vihon.  Lukiessani niitä, otan myös kiinni hetkistä, joissa mainitsen muita henkilöitä kuin itseni. 

Välttelin kameraa. Joskus piti kuitenkin ottaa joku kuva kirjeenvaihtokavereille.

 

”ja minä istun vain ja kirjoitan” sopii tämän postauksen otsikoksi. Kesät olivat pitkiä, laskin päiviä koulun alkuun. Eniten seurasin luontoa, säätä, kuuta ja tähtiä. Elokuun lopussa tuijotin taivasta iltaisin isän venäläisestä sotilaalta sodan aikana ottamalta kaukoputkella. 27.8. oli kuunpimennys ja keväällä oli ollut auringonpimennys.  Edellisenä vuonna seurasin olympialaisia Roomassa. Urheilutapahtumien seuraaminen ensin radiossa ja sittemmin Rooman olympialaisista lähtien olivat harrastuksistani tärkeimpiä.

Elokuun lopulla, viimeisinä päivinä ennen koulun alkua, jouduimme sisareni kanssa kahdeksi päiväksi raskaaseen työhön leikkuupuimurin päälle. Työhön kuului raskaiden vehnäsäkkien nostelu niiden täyttyessä. Työn jälkeen kaikki jäsenet olivat kipeät eikä kynäkään enää oikein pysynyt kädessä. Ne olivat varmasti kesän kuumimmat päivät, sillä kesä oli ollut pilvinen ja sateinen. Työn lomassa ihailin luonnon värejä, metsää, taivasta, viljaa, ruohoa ja puita. 

Kuvailen vanhempieni sanallisia riitoja. Kerroin tarinoita, joita olin lukenut jostakin historian kirjasta. Koulun alettua kuvailen tapahtumia kuin filminauhalla, kerron kaikista tapahtumista koulun alkaessa ja ihmisistä, joita tapaan. Saimme uuden luokanvalvojan, Inkeri Miettisen, joka oli sittemmin valvojanamme kaikki vuodet lukion loppuun saakka.  Kerroin tarinan edelliseltä keväältä, miksi emme pitäneet hänestä.

Koulu alkoi perjantaina 1.9.1961. Olin IV C-luokalla ja luokkamme sijaitsi koulurakennuksen toisessa kerroksessa lähellä opettajain huonetta. IV B luokkahuone oli vieressä. Totesin itsekseni, että jatkossa opettajat tulevat nopeammin luokkaan, joten emme voi enää viivytellä. Olin ensimmäinen tyhjässä luokassa. Näin kyllä pari laukkua, mikä kertoi, että pari muuta oli tullut aiemmin (Krisse ja Laura). Kaikki tulivat vähitellen ja silloin selvisi myös, ketkä olivat jääneet luokalleen. Saimme kolme uutta oppilasta. Koulun alku jatkui juhlasalissa kaikkien luokkien kokoontuessa juhlasaliin. Lauloimme virren ”Soi kiitokseksi Luojan”. Uusi luokanvalvojamme, joka sattui olemaan uskonnon opettaja, puhui myös ja rukoilimme.  Rehtori Paavo Kouri piti hirveän pitkän puheen. Koulun tapoihin kuului mennä myös lauantaisin aamurukouksiin juhlasaliin.

 

Tässä luokkakuva IV C-luokasta, otettu keväällä 1962. Minä olen ylhäältä katsottuna toisessa vajaassa rivissä toinen vasemmalta (tukka sekaisin). Kuvassa ei ole tekstissä mainitsemani luokanvalvoja vaan Kaija Kouri.

Kaiken kaikkiaan jokaiseen kuvaukseen sisältyy aina paljon muuta oleellista tai ei edes niin oleellista, mitä en mainitse tässä esim. sitä, mitä suurimmalla ihastuksellani oli päällä. Lauantaina koulu jatkui, kaikki kouluviikot sisälsivät myös lauantain koko kouluaikani.

Kertomistapani oli samanlainen jo aiemmissa päiväkirjoissa. Olin ystävieni tapaan koko ajan ihastunut poikiin, joista joku yksi oli aina suosikkini, mutta ”rakastan” välillä monia muitakin. Erikoista on, että nämä pojat ovat aina meitä vuosia vanhempia, useimmat pian kirjoittamassa ylioppilaiksi.  Olin syksyllä 1961 keskikoulun neljännellä luokalla ja nuo kaikki muut pojat olivat jo lukion ylimmillä luokilla. Eniten ”rakastamani” ja ihailemani oli omaa ikäluokkaani. En koskaan tutustunut yhteenkään poikaan lähemmin, vaihdoimme ehkä vain satunnaisesti katseita, milloin missäkin. Tai niin minä luulin ja kirjoitin ylös.

En tiedä vielä, mitä teen päiväkirjoilleni, kun olen ammentanut niistä kaiken tarpeellisen. En pidä ainakaan vielä aiheellisena kopioida niitä tarkkaan digitaaliseen muotoon. Näen itsessäni rakkautta kaipaavan ja janoavan nuoren tytön, se kaipaus on ollut jo aiempina vuosina ja jatkuu vuosikausia. Maalaistyttönä minulla ei myöskään ollut samoja etuja ja mahdollisuuksia kuin kaupungissa asuvilla. Se tulee esiin monessa kohtaa.  Se voisi olla oma kertomuksensa ja sellaiseksi selkeästi erotettavissa. Toteuttamattomat haaveet. Niistä tuli minulle eräänlainen perintö myöhemmille vuosille. Sen olen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Kuvia tuolta ajalta on todella vähän. Voit lukea samasta päiväkirjasta blogissani Kirjoituksia polun varrelta, jonne linkki on tässä.  Tekstin otsikko on "Haparointia".

Jätän kuvien setvimisen ja järjestämisen toiseen kertaan tai sitten jätän sen kokonaan?

perjantai 26.6.  Koska lopetettuani nyt lähes kaikki puolipakolliset ”työt”, joita on voinut kutsua vapaaehtoisiksi harrastuksiksi, myös tulevaisuuden suunnittelu (turhan hieno sana) on mielessäni. Se on vähän sama kuin monille eläkkeelle lähtö. Omasta eläkkeelle lähdöstäni on jo 17 vuotta. Kaikki se aika ja jo ennen sitä täyttyi nk. harrastuksilla. Aivan viimeisinä vuosina olin hirveän ärsyyntynyt, kun joku vaati minulta jotakin. Joskus olen aluksi melkein panikoinut ja voinut huonosti. Se on ollut lähes päivittäistä. Miksi, sekin tulee selviämään, kun etenen itseni tutkimuksessa, minulla on siitä jo aavistus ja sekin vie lapsuuteen.

Blogini lukijoille haluan sanoa, että suosittelen teille kaikille itsetutkistelua eikä kirjoittamiseni itsestäni tarkoita, että olisin jotenkin parempi ihminen. Suosittelen muillekin samaa kuin itselleni. Urakka on kova eikä se johda oikeastaan mihinkään ja on merkityksellinen vain kullekin itselleen.

Vedän kuitenkin asioita yhteen. Tapasin eilen yhden, pitkään tuntemani naisen, omaa ikäluokkaani ja kuunnellessani häntä, tajusin kunnolla sen, mitä olen aiemmin kuuluttanut muille. Kuunnelkaa vanhempianne, silloin kun se on vielä mahdollista. Pelkkä lyhyt kertomus ihmisestä, samantyyppinen kuin joskus muistokirjoituksissa, ei kerro ihmisestä paljon mitään. Niistä on hyötyä, mutta ne eivät kerro ihmisen ajatuksia ja kaikkea sitä, mikä on sisältynyt heidän elämäänsä. Tiedämme vain lyhyitä välähdyksiä. Ajattelin, että olen ymmärtänyt tämän jo lapsena, mutta minultakin se on jäänyt täysin puolitiehen. En ole ymmärtänyt, miten pystyn sitä toteuttamaan vanhempieni ja muidenkin ihmisten kanssa. Ajatus toteutuksesta on aina ollut minussa, mutta se on aina jäänyt kesken ja unohtunut elämän pyörteissä. Nyt alan olla asian ytimessä, häiriötekijöitä silti riittää. Kunhan vain ehtisin kaiken. Olen kyllä tehnyt valtavasti etukäteistyötä. Huomaan sen jopa vanhoissa blogipostauksissani. Mutta kaivapa se sieltä esiin.

Kommunikointi muiden ihmisten kanssa on äärimmäisen tärkeätä. Pitää myös kuunnella ajatuksella ja oppia samalla, miten voi hyödyntää oppimaansa omassa elämässään. Voin taas olla kiitollinen.

Se ei ole kaikki. On myös ollut hirveän tärkeää opiskella laaja-alaisesti koko elämänsä. Koska tekoälyä ei voi välttää, itse kerätty tieto auttaa meitä jatkossa myös soveltamaan tekoälyltä kysymiämme asioita. Koska tiedämme jo jotakin oleellista. Palaan tähän asiaan joskus myöhemmin.

 

sunnuntai 28.6. Olen itse asiassa hurjan innostunut. Hämyinen maailma ja epätoivo kaikkien rasitteiden jälkeen tuntuu olevan väistymässä. Ihmisen mieli on ihmeellinen. En tiedä, ovatko kaikki kokemukset tarpeellisia, mutta niiden tuoma oppi on hyvästä, vaikka se usein tuntuu häiritsevän ja pahoittavan mielen. Joskus liikaakin, mutta onhan ihmisellä aina sellaisia vaiheita elämässään.

Vietin eilisen päivän hyvän ystäväni kanssa. Olemme tunteneet kauan ja viettäneet myös aiemmin pitkän tovin läheisempinä. En aio tässä analysoida samankaltaisuuksiamme sen enempää, vaikka voisinkin. Vietämme silloin tällöin päivän yhdessä ja keskustelemme paljon. Emme ehdi koskaan käsitellä ja keskustella kaikesta. Muisti on meille tärkeä, hän muistaa noin vain elämänsä yksityiskohtia, päivämääriä. Minäkin muistan paljon, mutta eri tavalla.

Eilen ehdimme käydä monessa paikassa, ensin hautausmaalla hänen vanhempiensa haudalla, sitten syömässä, tavaratalossa ja lopuksi kävimme vielä lempipuutarhassani Halosenniemessä. Siellä on aina erikoislaatuinen tunnelma, jossa on mukana taidemaalari Pekka Halosen perheen tunnelmaa, vanhoja kasveja, puita.  Eläimetkin viihtyvät siellä. Sorsa pyrähti pusikosta ja lähti järveä kohti. Istuessani ikivanhan valtavan pajun juurella penkillä seurasin, kun hiiri tai joku muu hiiren kokoinen juoksi useamman kerran polun poikki toiseen pöheikköön ja takaisin. Yleensä käyn siellä ensimmäisen kerran varhain keväällä puiden kukkiessa. Aina siellä on yhtä ihana tunnelma. Lopuksi tulemme aina kahville minun luokseni ja useimmiten keskustelemme koko ajan. Minusta tuntui, että olen nujertanut suuren osan pahoinvoinnistani ja ikävistä tuntemuksistani.

1.7. Sunnuntaina olin vielä intoa täynnä, mutta sitten tuli käänne, josta en vielä keskiviikkoaamuna ole selvinnyt. Lääkkeen vaikutus iski jälleen kovaa. Maanantaina uinuin koko päivän. Yritän aina jotakin ja teen pakolliset hommat. Hoidan Minni-kissan asiat. Yritän katsella joitakin ohjelmia Tv:stä nukahtaen aina kesken kaiken. Tiistaina siivosin vähän, lattian pesu on ollut kauan kesken. Ajattelin, että lapsenlapseni tulisi lastensa käymään kuten olimme alustavasti sopineet. Se ei sitten sopinutkaan heille. Jatkoin loppupäivän torkkumista.

Vasen ranteeni on nyt vuorostaan ollut jo yli viikon kipeänä ja vaatinut, että otan Buranaa sekä aamuin että illoin. aiempi oikean reiden ja alaselän kipu on jo parantunut. Tiedän, että lähes kaikilla ikäisilläni on kolotuksia, vaikkei heillä olekaan mitään diagnoosia. Joskus mietin, että olisiko minulla jotakin muutakin kuin nivelreuma ja lääkkeen sivuvaikutukset.  Mitään muita tutkimuksia ei ole oikein koskaan tehty. Kun jokin kipu jäsenissä tulee tosi akuutiksi, niin silloin olen pyytänyt apua ja saattanut mainita muutakin, mutta ne on ohitettu. Oma luonteeni ei pysty vaatimaan mitään sen kummempaa. Kunhan selviän.

Minni alkoi myös eilen voida huonosti, vaikka on ollut tosi hyvässä kunnossa viime aikoina. Helteiset päivät rasittavat meitä molempia. Nukun yöni hyvin, mutta aamuisin herään kuten tänäänkin pahoinvoivana. Minni oli oksennellut ja minä en pystynyt syömään mitään. Tänään olisi paljon asioita hoidettavana. Yritän toipua ennen lähtöäni kylille asioille.

Olen ajatellut, että innostumiseni asioista on osasyyllinen huonoon vointiini. Lauantaina pystyin tuskin kävelemään, koska kehoni oli retkiemme vuoksi mahdottoman rasittunut enkä pystynyt edes nukkumaan kunnolla. Olotilani kyllä tasaantui sunnuntaihin mennessä.

Miten voi tyynnytellä luontaisia ominaisuuksiaan hoitaakseen itseään? Ehdin lukea päiväkirjastani vuoden 1961 loppuun saakka, jolloin kirjoitin, että minulla on sellainen tunne kuin olisin koko ajan jonkin elokuvan sankaritatar ja se elokuva olisi elämänkertani. Aiemmin olin kirjoittanut, että näen jokaisen hetkeni osana elokuvaa. Tähän on nyt hyvä lopettaa tällä kertaa. 

 

Matkalla labyrinttiin

11.6.2026 Minni-kissa meni syötyään lepäämään sängyn alle niin, että hän oli siellä vain puolittain, jotta saattoi seurata ympäristöään eli minua. Hän on tyytyväinen, kun olen kotona ja puuhailen jotakin. Olen useimmiten kotona ja puuhailen koko ajan jotakin. Maailmani meni lisää sijoiltaan parisen vuotta sitten. Nyt on aika sopeutua kaikkeen, mitä tässä välillä on tapahtunut. Suurin syyhän oli oma sairauteni, jota on koko ajan valvottava, sillä sen alamäet ovat aika ajoin aiheuttaneet ongelmia, joita minun on ollut aina tapana katsoa ohitse. Raskas vuosien työrupeama oli myös pakko viedä loppuun. Sitten alkoi myös ulkopuolinen maailma entistä nopeammin muuttua. Jotkut ystävistäni tai tuntemistani ihmisistä ovat pudonneet pois joukosta eri syistä, moni vanhemmista ystävistäni poistui taivaan sineen. Lapsenlapset kasvoivat, ympäristö muuttui rajusti. Sen kaiken jo tiedättekin, vaikken voi aina kirjoittaa kaikesta täysin avoimesti. Maailman pinnallisuus tuntuu nykyään tosi pahalta. 

 

On ollut pakko hiljentää omaa vauhtia, karsia tehtäviä, yrittää toipua ottaen omat rajoitteet huomioon. Pahinta on ollut huomata, että joistakin minua nuoremmista on tullut vanhoja ja avustettavia. Muutokset ovat tapahtuneet usean vuoden aikana ja ihmiset osaavat pitkään tavalla tai toisella piilottaa niitä.

14.6. sunnuntai. Olen ikuinen pohdiskelija. Olen ollut sellainen lapsesta saakka. Sisimpäni ei ole muuttunut. Ehkä niin on meidän kaikkien osalta, vaikka nykyään usein tuntuu lukiessaan ihmisten tuntemuksista, että he ovat hajonneet muutosten ja kokemusten keskellä ja kadottaneet itsensä. Elämä ei ole aina helppoa. Minäkin olen ollut välillä hukassa, harhaillut, yrittänyt löytää tietäni ja selvitä takaisin omalle polulleni, joka on ollut koko ajan sisälläni.  Oma tulevaisuuteni on saattanut olla välillä hukassa ja olen ollut yhtä hämmentynyt kuten nykyään monet nuoret ja vanhemmat ovat. Se voi tuntua pelottavalta.

Paras työkaluni kautta aikojen on ollut kirjoittaminen ja ajattelu. Siitä olen usein kirjoittanutkin ja suositellut sitä monille. Oman kirjoittamiseni katkoista näen selvästi, miksi ne ovat sattuneet juuri katkon aikana.  Olen ollut hämmentynyt ja menettämässä oman itseni. Ajattelin, että aikoinaan blogieni alussa käyttämä ”naiivi nainen” viittaa juuri lapsenomaiseen, yksinkertaiseen uskooni maailman ja ihmisten vilpittömyydestä ja ystävällisyydestä. Kokemukseni ovat paljastaneet toisenlaisen todellisuuden, joka on vain ajan myötä vahvistunut.  Niinhän tahtoo käydä kaikille ihmisille kullekin omalla tavallaan. Jokaisen on käsiteltävä kokemuksensa itsekseen menettämästä omaa ydintään.

Kysymys ”mitä sinulle kuuluu” on aika tyhmä kysymyksenä. Jos joku esittää sen minulle, hän ei oikeasti ole kauhean kiinnostunut, oletan. En edes oikein osaa vastata, vaan saatan kertoa jonkun juuri äsken minua askarruttaneen asian. Kuten lääkkeeni toimitusvaikeudet ja Kelan liittyminen niihin. Jouduin nimittäin viime viikon alussa soittamaan Keusoteen, oman tiimini hoitajalle, joka oli vihainen, koska olin määritellyt asiani kiireelliseksi. Kerroin, etten enää saa Trexania mistään ja kysyin, voinko lopettaa, pitää taukoa tai syödä taas pillereitä. Hän otti kuitenkin yhteyttä lääkäriin ja näin myöhemmin, että tämä oli määrännyt vastaavan sytostaatin, Metojectin. Kävin viikolla apteekissa, koska sunnuntaina (eli tänään, kun kirjoitan tätä) minulle olisi viikon pistospäivä ja tarvitsin injektiopakkauksen sitä ennen. Apteekissa kerrottiin, että heillä ei ole sitä varastossa nyt eikä myöhemminkään vaan sen tilaamisesta pitäisi aina sopia erikseen. Olisin saanut taas yhden Keravan apteekista, mutta jos hakisin ja käyttäisin sen, niin Kela ei antaisi seuraavalla viikolla ostaa omaan apteekkiini tilaamiani injektioita. Päätin siinä, että jätän väliin ja tilataan ensi viikolle neljän viikon tarve ja sovitaan sitten jatkosta.

Mitä muuta minulle kuuluu?  Edellisessä postauksessani kerroin, että Fred (tyttäreni isä) ja hänen vaimonsa Karin ovat Suomessa ja olimme juuri käyneet heidän vuokraamallaan mökillä. Tytärtäni he ovat tavanneet tässä välilläkin vieraillessaan toistensa luona. Olin lapsenlapseni Artun kanssa sopinut perjantaina, että lähdemme lauantaina käymään mökillä Hollolassa. Artun töiden takia emme päässeet aiemmin. Lähdimme autollani, sovimme, että ajan menomatkan ja Arttu paluumatkan. Matkaa sinne on lähes 80 km. Molemmilla matkaosuuksilla satoi runsaasti vettä emmekä mökillä voineet oleskella ulkona vaan terassin suojassa, siis osittain ulkona. Oli mukava vielä kerran tavata. Lähes koko jälkeläisjoukko oli taas koossa (8 henkeä ja minä). Fred ja Karin lähtevät maanantaina kotimatkalle, tällä kertaa laivalla. Nämä ovat tärkeitä kohtaamisia. Suunnitelmissa oli jo ensi kesä.

Minulta jäi jälleen käynti Hollolan kirkossa tekemättä. Ajaessani ohitse näimme, että parkkipaikalle oli kertynyt häävieraita ja aiemmin aamupäivällä siellä oli ollut hautajaiset. Kesäkukat jäivät myös kaatosateessa keräämättä. Maisemat upeine tienvarsineen vain vilahtivat ohitse.

Juhannusviikko on alkamassa. Katsotaan, rohkenenko lähteä jonnekin kuvaamaan, ei muuta. Yksin olen joka tapauksessa.

 19.6. Juhannusaatto tuli nopeasti. Puuhailen aina niin paljon kaikenlaista väsymykseen saakka, etten sitten ehdi kirjoittaa, usein en edes avaa läppäriäni. Puuhailuun kuuluu myös suunnittelu ja tutkiminen. Se on hidasta. Saan koko ajan uusia ajatuksia ja ideoita, joita tulen ehkä tarvitsemaan. Siitä ei nyt enempää.

Kävi taas niin, että Alex tuleekin juhannukseksi jälleen luokseni. Äidilleen olin jo sanonut, että ei, mutta kun hän itse sitä eilen kyseli, lupasin. Viikolla ostin hänelle uuden kännykän, josta hän maksoi osan ja maksaa lisää vähän kerrallaan. Pitäähän se nähdä.

Projektini, tyhjentäminen ja hävittäminen etenevät hirveän hitaasti tai olen tavallaan tauottanut ne nyt hetkeksi. Olen ehkä maininnut aiemmin monta kertaa, kuinka aiemmat kirjaprojektit veivät minut pohjamutiin asti. Koska uudet suunnitelmani sisältävät myös kirjoittamista, on ollut tärkeätä toipua niistä ja niiden tuomasta pahasta mielestä. Ne olivat osasyynä terveysongelmissani, univaikeuksissani, liiassa suunnittelussa. Yritän nyt ottaa kevyemmin ja ottaa vastaan uusia asioita. Toipuminen on hidasta.

On uskomatonta, kuinka paljon olen tehnyt virheitä elämässäni, koska olen aina uskonut hyvää muista ihmisistä. Tulee olemaan raskasta käydä niitä vaiheita läpi, mutta tulen tekemään sen askel kerrallaan. Asiahan on ollut kautta aikain niin, että joudumme opiskelemaan elämää saamatta siihen tuskin ollenkaan valmennusta. Tässä joudun käymään läpi myös syntymässä perimäni/saamani ”minä itte”-mentaliteetin. Olen innoissani, mutta etenen tässäkin hitaasti. 

 

21.6. Juhannus on ohi. Aika Alexin kanssa meni tällä kertaa rauhallisesti. Kävimme kaupassa, söimme ja nukuimme hyvin, hellimme Minniä. Eilen juhannuspäivänä sain hänet lähtemään pienelle kiertoajelulle, jossa osuimme Järvenpään puolella olevaan Vanhankylänniemeen. Olisin mielelläni lähtenyt liikkeelle aiemmin aamupäivällä välttääkseni ihmisiä, koska tiesin, että juhannusaaton jälkeen ihmiset pääsevät hitaasti liikkeelle. Kun saavuimme niemelle ja kävelimme siellä olevia väyliä pitkin, tuntui, että koko Järvenpää oli lähtenyt pyöräilemään juuri sinne. Me erosimme joukosta, koska kävelimme rauhallisesti valokuvaten ja tutkien kuvakulmia. Valokuvauksesta liittää kertomista ja tutkimista. Alex otti kuvia uudella kännykällään. Joitakin saatan jakaa myös blogeissani.

 

Alueelle rakennettava Anni-tädin kylä ei näytä edenneen yhtään, vaikka sitä hehkutetaan paikallislehdessä koko ajan. Yritin poimia kesäkukkakimpun pitkäksi kasvaneiden ruohojen seasta ilahduttaakseni sillä kotiin jäänyttä Minniä. Tarinoin kaikenlaista Alexille. Muistot lapsuudesta, ihmisistä ja yleensä kaikesta vyöryvät nykyään jatkuvasti mieleeni. Niiden välissä, pohdin koko ajan, mistä aloittaisin ”kirjani”. Kuinkahan mones aloitus se olisi. Kirjassa jossakin muodossa kaikki minusta ja minuun vaikuttaneista asioista. Viivyttelen sen aloittamista, juutun aloitussanaan. Toki sen voi aina korvata jollakin toisella. Kirjasta ei tule romaani vaan nonfictiota minusta ja kaikesta minuun, ihmisiin, ympäristöihin ja sukuihin liittyvästä.  Sen sisältöä olet osittain lukenut näistä blogeistani, jos satut lukemaan näitä.

Kunhan pääsen alkuun. Otin eilen illalla taas pinkan papereita käsiteltäväksi. Ne liittyivät taidehistorian opintoihin välillä 2009–2013. Osan olen jo aiemmin hävittänyt. Papereita riittää edelleen. Opiskelu oli ihana aika, joka sai minut usein unohtamaan kaikki sinä aikana kokemani uskomattomat vaikeudet elämässäni. Olin ylpeä opinnoistani, joista saamani arvio oli erinomainen. Opintoaika ja silloin tapaamani ihmiset, kokemukset ja retket olivat oma kokonaisuutensa, jota yritin vähän sen jälkeen vaaliakin. Pikkuhiljaa kontaktit jäivät taakse. Tosiasia on, että niin kävi monille muillekin ihmissuhteille. Oman elämäni vaikeudet karsivat niitä rankalla kädellä. Lopulta aina aloin hävetä kokemuksiani, kun ensin olin halunnut mennä rohkeasti suoraan kohti.

Paljon papereita, kansioita ja vihkoja jäi vielä odottamaan seuravaa karsintaa.  Paperien joukossa oli paljon kiintoisaa tekstiä, tutkimusaineistoa, omia esseitäni, opettajien ja opiskelukavereiden kommentteja, että en vielä halunnut heittää kaikkea menemään.

Tarkoitukseni oli aikanaan myös jatkaa opintojani joko kirjallisuutta (jonka opiskelun keskeytin jo 60-luvulla) ja/tai historiaa. Eteeni kasautuneiden vaikeuksien takia, en pystynyt aloittamaan. Paneuduin sitten itseopiskeluun sukututkimuksen parissa, jota jatkan toki vieläkin.

Toivon teille kaikille ja itsellenikin hyvää kesäaikaa kehittävien harrastusten parissa. Jatkan omaa etenemistäni ja kirjoitan näitä blogipostauksia jatkossakin. Some (facebook, Instagram ym) herättää minussa useissa tapauksissa myötähäpeää muiden puolesta. Siksi en enää viihdy siellä.

 

22.6. Yritän viedä tämän postauksen julkaisuun tänään tai huomenna. Juhannus on taas kerran vietetty, omaan tapaani mahdollisimman huomaamattomasti, ilman paineita. Vaikeita juhannuksia kyllä riitti aikoinaan vuosikymmeniä sitten. Ne kuuluvat surullisena osana elämäkertaani, koska ne jättivät jälkensä myös moniin minulle läheisiin ihmisiin.

Tänä aamuna ajattelin sitä, että elämämme koostuu hetkistä, jokainen hetki on hetki. Niitä hetkiä yritetään tallentaa vaikkapa Instaan siinä kuitenkaan oikein onnistumatta. Hetken sisällä on ajatus ja/tai ajatuksia, joita olisi hyvä jäädä käsittelemään. Instan hetket eli postaukset osoittavat, kuinka alkeellinen ihmisen mieli on. Hetkiä jaetaan myös Treadsissä. Ihmisillä on patoutuneita hetkiä kaukaa menneisyydestä, jotka kaikki yritetään tuoda julki ja keskusteltavaksi. Keskustelu niistä on sitten vain sitä, että muut kertovat omista vastaavista kokemuksistaan ja yrittävät olla myötätuntoisia. Ne eivät ole hetkiä vaan yhteenveto isosta määrästä hetkiä ja kokemuksia. Kaikkien kuvausten tarkoitus on olla mahdottoman lyhyitä. Usein jotkut yrittävät laajentaa kertomuksiaan videoilla, jotka jatkuvat pitkään. Hetki voi myös olla lyhyt tai pidempi tarina.

Minun aiemmat postaukseni ennen muutoksia, sisälsivät kuvien kera oikeita lyhyitä väläyksiä elämästäni. Kirjasin niihin kuvaushetken päivän ja melko lyhyen tekstin aiheesta. Ne kaikki olivat myös elämäni osia, sellaisia, jotka olin halunnut kuvata. Ne kaikki ovat vielä tallella, mutta en halua enää jakaa niitä, koska Instagramissa  eikä Facebookisa kukaan ei ole kiinnostunut yksittäisen ihmisen historiasta ja jostakin muusta riittävän räiskyvästä.

Huomenna talossa tehdään viemärihuuhteluita ja kuvauksia. Oma vuokra-asuntoni on myös kohteena. Sitä varten on tyhjennettävä keittiön lavuaarin allaskaappi ja jätettävä tilaa kylpyhuoneen lattiakaivon ympärille. Viime viikolla oli toisen firman kuntotarkistus, joka vaati myös erinäisiä asioita. Sitä ei kuitenkaan tehty asunnossani. Kissan takia joudun tekemään enemmän järjestelyjä. Tarkkaa ajankohtaa ei ilmoiteta, mutta toimenpiteet tapahtuvat klo 8.00–15.00 välisenä aikana.

23.6.  En eilen jaksanutkaan julkaista tätä postaustani. Nyt odottelen koko päivän noita viemärihuuhteluita. jotka ovat jo meneillään alimmissa kerroksissa. Minni on vähän hermostunut, koska joudun siirtämään hänen ruoka- ja vesikuppinsa muualle kuten myös veskin. Sisällä on jälleen hirveän kuumaa. Otsikoksi valitsin "Matkalla labyrinttiin". Miksi, se valkenee tekstiksi myöhemmin.

 

 

Kun sen oivaltaa...

Tästä blogipostauksesta lukija voi nähdä, että kirjoittaja saattaa pitää taukoja, hengittää, hoitaa muita asioita, ajatella omilla aivoilla, levätä ja odottaa ovien avautuvan, ihmetellä maailman menoa ja ihmisten aivoituksia, tutustua itseensä. Julkaisen tämän vasta nyt, vaikka harkitsin jo tekstin  unohtamista. Tämä sisältää loppujen lopuksi tärkeitä asioita minusta. Sellainen minä olen, oivalluksia. 

Tästä alkoi eräs tarina kesällä 1969

29.5. Jätän aiemmin aloittamani postauksen kesken ja sen sijaan aloitan uuden. Useana päivänä olen aikonut jatkaa tai aloittaa kirjoittaa uutta, mutta kaikki muut asiat vievät huomioni. Kutakin tekstiä varten tarvitsen paljon aikaa, sillä keskittyminen juuri siihen saattaa olla vaikeata. Saan keskeneräisiä tehtäviä vain vähitellen valmiiksi. Viikossa on ehkä kolme päivää, kun olotilani on suhteellisen hyvä, vaikka niinäkin päivinä jaksamiseni hiipuu aivan liian äkkiä.

Onneksi toukokuu on ollut melko viileä. Välillä on jopa satanut ja eräänä iltana oli rankka ukkosen ilma kaatosateineen. Ihanat omenapuut jäivät kuvaamatta enkä ole sittemmin ehtinyt käydä jokilaaksossa. Ylipäänsä kuljen vähän eri polkuja tänä vuonna kuin aiemmin. Yritän samalla selvittää vuosien aikana kertynyttä kaaosta. Asioiden, paperien ja kaiken muun järjestely pohdituttaa liian paljon. Kai olen aina ollut samanlainen, nyt se on vain kärjistynyt.

Olen myös muuttanut rutiinejani. En lue enää joka aamu eteeni rynnistäviä uutisia enkä digilehtiäni. Silmäilen niitä pitäessäni taukoja muusta. On ollut järisyttävää huomata, miten somen sovellukset ja tekoäly häiritsevät koko ajan. Aloittaessani kirjoittaa tätä tekstiä, poistin Microsoftin365 Copilotin asiakirjan etusivulta, mutta jostakin syystä se tuli taas sivun kulmaan enkä saa sitä pois Wordin alla. Kirjoittaessani erästä artikkelia, se tuli suoraan sanoen sotkemaan kyseistä tekstiäni ja kun yritin korjata, niin sain neuvoja, että minun olisi kirjoitettava ammattitaitoisemmin ja selkeämmin. Olen kyllä valmis tutustumaan tekoälyagentteihin ja -apureihin, mutta se vie juuri nyt liian paljon aikaa, mitä minulla ei ole. Tyydyn itse edelleen omaan osaamiseeni enkä tee tätä ammatikseni vaan ilokseni. Jos nyt alan tutkia, miten saan agentin pois, niin menetän kallisarvoista aikaa.

Kaikki ohjelmat myös päivittyvät koko ajan. Minulla oli ongelma, että en saanut puhelinsoittoja hetkeen. Monet valittivat siitä. WhatsAppilla yhteys onnistui, mutta ei puhelinsovelluksella, vaikka molemmat käyttävät samoja numeroita. Jätin jokin aika sitten Keusoten tiimille soittopyynnön, koska tarvitsisin neuvoja terveysongelmissani.  En saanut soittoa, mutta tekstiviesti saapui, jossa kerrottiin, että minuun ei saatu yhteyttä. Eikä tietenkään saatu myöhemminkään, koska ongelma oli edelleen ratkaisematta. Jotenkin sain puhelut myöhemmin toimimaan, mutta uudelleen soitto terveyskeskukseen on edelleen tekemättä. Yritän ehkä ensi viikolla.

Ihmettelen, miten muut vanhat ihmiset selviävät kaikkien tietoteknisten ongelmien ja pulmien kanssa, kun minulla näyttää nyt olevan erityisen paljon pohdittavaa ja selvitettävää. Se vaikuttaa kirjoittamiseeni ja luovutan helpommin kuin aiemmin.

Kävin vihdoin myös silmälääkärillä perusteellisessa tutkimuksessa. Näköni oli ennallaan, mutta oikean silmän paine oli noussut sen verran korkeaksi, että sitä tutkitaan tarkemmin. Luulin, etten tarvitsisi silmän kosteutusta, mutta lääkäri totesi silmieni olevan rutikuivat ja määräsi väliajaksi silmätippoja sekä päiväksi ja yöksi. Tästä kaikesta sitten lisää aikanaan. Vanhan ihmisen elämä tulee vaikeammaksi ja kalliimmaksi.

Tiedän myös, miten tällaiselle perusteelliselle ihmiselle, kaikki ylimääräinen aiheuttaa myös tulevaisuudessa valvomista öisin. Lähden usein tutkimaan jotakin asiaa kesken kaiken ja siihen päiväni hupenee. Samalla tutkin omaa elämääni ja pohdin sitä, miksi minusta tuli minä. 

Tunnen nykyään, etten saisi enää ajatella itse vaan olla jonkun muun olion liitännäinen. Tekoäly on sen verran iso asia, että se olisi otettava omaan hallintaan. Kaiken lisäksi en voi antaa kaiken ympärilläni olevan ja tapahtuvan vaikuttavan olotilaani. Siksi olen melkein lakannut laittamasta postauksia Facebookiin. 

1.6. maanantai. Olen äsken saanut yhden mieltäni rassaavan tehtävän valmiiksi. Laiteympäristön muutokset, päivitykset vievät hurjan paljon aikaani. Varmaan olen itse siitä osaan syypää, kun olen yrittänyt organisoida kansioitani ja kadottanut otteeni. En ala kirjoittaa siitä nyt.  Olen ollut ylipäänsä huolestunut itsestäni. Kun saan yhden tehtävän tehtyä, korjattua tai pois mielestäni, niin en jaksa enää kirjoittaa. Jos ja kun alan kirjoittaa, niin kesken kaiken lähden selvittämään läppärini logiikkaa ja siinä sitten ollaan jälleen kerran.

Puiden juuret ovat symboleja. Kuva 19.8.2006. 

Mietin omaa tilannettani ja silloin tällöin saatan luulla tajunneeni oleellisen. En muuten yhtään ihmettele, jos ihmiset ylipäänsä nykyään menevät sekaisin. Silloin tällöin tiedostan, että ITSENI  salaisuus on näissä blogipostauksissa. Niitä kirjoittaessani olen ymmärtänyt mahdottoman paljon sisimmästäni. Osa minusta on siirtynyt eri lähteistä kirjoituksiini ja nyt olisi aika jatkaa pelkästään niissä merkeissä, koska kaiken ydin ja lähde on löydettävissä sieltä. On vaikeaa saman aikaisesti hävittää tavaroita, kirjoja ja papereita ja pitää muu oma tavoite selkeänä mielessä.

Jos vain pystyisin kesken kaiken hälinän ja häiriöiden kirjaamaan ylös oleellisen. Olen sama ihminen, mikä olin lapsena. Silloin en vielä ymmärtänyt kaikkea eikä minulla ollut sanoja kaikelle. Joitakin 1960-luvun alun päiväkirjoja lukiessani huomaan, että ajattelen elokuvamaisesti ja mieleeni juolahti, että niistä saisin käsikirjoituksen. Se oli jo silloin minussa.  Pian myöhemmin päätin, että minusta tulee elokuvaohjaaja ja kirjailija. Elämä elokuvaksi. Tiesin sen siis jo silloin. Käypä katsomassa linkin takaa (https://unikkopellossa.blogspot.com/2022/07/elama-elokuvaksi.html), mitä tarkoitan.

Nyt on aika jatkaa sillä linjalla, sillä kaikki muu hajoaa käsiini, jollen ala tehdä jotakin järkevää.  Minun on  palattava omalle polulleni, jolla olen ollut jo syntymästäni saakka. Käsiini osui äsken sähköposti vuosien takaa eräältä henkilöltä, jota juuri mainitsemani blogipostauksen teksti oli liikuttanut.

Blogeja kirjoittaessani olen aloittanut vanhempieni ja oman historiani tutkimisen ja siirtynyt sittemmin myös sukujen historiaan. Olen tutkinut syvällisesti ja ajatuksella kaikkien kohteideni historiaa ja aloittanut myös omasta syntymästäni ja kasteestani, joista kirjoitin täällä ja täällä. Olen kirjoittanut paljon omista vaikeuksistani ja kirjoitan edelleen. Kaikki tarinat ovat sekaisin muiden tarinoiden seassa. Olen tehnyt monta aloitusta kirjalle/kirjoille, mutta tärkeämpää olivat kylä- ja sukukirja. Ne eivät olleet minun valintojani kuin osittain, mutta blogini olen itse valinnut.  Blogejani luetaan paljon, muttei kommentoida. Se ei ole minulle tärkeää. Blogini ovat aina olleet MINÄ aitona, sydämeni avattuna, tunteet paljaana. Ymmärrän,  että sellaiseen on vaikea liittää kommenttia tai edes suullisesti sanoa mitään. Paitsi, jos huomaa virheen. Siinähän suomalaiset ovat hyviä.

Elämäntaipaleeni on ollut selkeä. Nyt olen enimmäkseen yksin tai kaksin kissan kanssa ja sieluni halajaa, että otan  oman itseni kohteeksi. ”Sellainen minä olen”. Nyt eteeni on tullut tärkeä katkokohta, kun huomasin, että nyt minun on oikeasti valittava kohteeksi ihminen, joka olen minä.

Siinä eräs rakas kissa, Miiru Lukkarintiellä 1980-luvulla

Kissojen tarina liittyy myös minuun. Siksi varmaan liitin someen profiilikuvakseni kesällä 1957 otetun valokuvan Tassusta ja minusta. 1950-lukujen tarinat ovat surullisia. Sitäkin tarinaa olen sivunnut täällä. Mutta sitä ennenkin on tapahtunut paljon. Alan ajatella tarinoiden alkujuuria. Ne ovat tärkeitä ja niiden takana on kokonainen ihminen, jollaisia me kaikki olemme.

4.6. aamupäivä. Kumma kyllä, minulla on aina odottamassa suuri määrä töitä. On vain osattava päättää, mitä valikoi ja mitä jaksaa. Vaikka kuinka yrittää välttää somen valtaa, niin kyllä se hyökkää aina kohti ja syö kallisarvoista aikaa. Mielentila ohjaa meitä myös. Isoista sisäisistä päätöksistä on hyvä pitää kiinni, kuljettaa niitä mukanaan.  On järisyttävää, kuinka maailma on muuttunut ja me vanhat olemme vielä täällä.

Eilen kävelin ”puutarhassani”, kun olin viemässä roskia ja soitin tyttärelleni, joka viettää lapsineen kesää kauempana. Kuulin, että he olivat lähdössä Hollolaan, jonne maanantaina olivat saapuneet hänen isänsä ja tämän vaimo. Tiesin, että nämä olivat tulleet jälleen autolla Saksasta kiertäen pohjoisen kautta, kuten jo muutaman kerran aiemminkin. He olivat asettuneet vuokraamalleen kesämökille Hollolan kirkon läheisyydessä, jossa he olivat olleet ennenkin. Nyt koko heidän suomalainen jälkeläisjoukkonsa oli lähdössä tervehtimään heitä. Minä olen vain joukon esiäiti, mutta kukaan ei ollut huomannut kertoa minulle ja pyytää mukaan. Lähtö tapahtuisi tuota pikaa. Voisin päästä Artun kanssa. Olin heti valmis lähtöön. Sattumalta lähtö sopi hyvin, tosin minulla oli muita juttuja mielessä, jotka hylkäsin tuota pikaa. Pesukoneen ohjelmakin piti sulkea kesken kaiken. He olivat vain unohtaneet kertoa minulle. Näin se menee nykyään, minut unohdetaan helposti, koska olen vanha eikä minulla ole enää samaa merkitystä. Kun mummot tulevat tarpeettomiksi, niin heidät on helppo unohtaa. Toiseksi en koskaan syyllistä heitä näistä unohtamisista. Se ei ole ollut tapani. Aiemmin olin usein järjestelemässä heidän Suomeen tuloaan, koska olen ainoa porukasta, joka osaa saksaa. Loppujen lopuksi siirsin asian tyttärelleni, joka onkin selvinnyt asiasta oikein hyvin.

Nimittäin on aina ihana tavata muita ikätovereita. Puhuessa joudun usein etsimään sanoja, mutta koska asuin aikanaan vuosikymmeniä sitten siellä, ymmärrän kaiken. Olemme kaikki vanhentuneita, he ovat vain vuodenkaksi minua nuorempia. Meillä on heidän edellisiltä käynneiltään yhteisiä muistoja. Joitakin vuosia sitten olisin mielelläni lähtenyt käymään Saksassa, mutta se ei onnistunut. Nythän en enää matkustele. Heilläkin on jo vaikeuksia matkojen kanssa, mutta Suomeen on silti aina päästävä samaan aikaan. Pitkä useiden viikkojen matka pohjoisen kautta Etelä-Suomeen on raskas. He rohkenivat silti vielä lähteä huolimatta Fredin sairauksista. Niistäkin rohkenin keskustella, vaikka perhettäni ne asiat eivät kovin paljon kiinnosta. Kuten hyvin tiedätte, minä olen totuuden torvi, joka valaisee kaikki asiat. Me kaikki haluaisimme olla ikuisesti nuoria ja terveitä, mutta se ei mene niin.

Tämä oli niin hauska, img_2916, 16.9.2018. Kissat ja Alex

Karinin kanssa keskustelin eniten, hänellä ei ole enää omaa perhettä elossa eikä omia lapsia, joten Fredin kautta hän sain minun perheeni suojatikseen. Hän oli hankkinut kaikille lapsille lahjoja ja rahaakin lienee ollut kirjekuorissa. Vertasinkin häntä tyttäreni saksalaiseen Oma Margaretheen, joka osti kaikille, olisiko ollut 20 lapsenlasta joululahjat ja muut lahjat. Olin joskus mukana, kun hän oli hankkimassa niitä ja ihmettelin sitä. Kyllä oma äitini toimi myös niin, mutta suhteet olivat vähän erilaiset. En halua verrata. Minua ei voi ainakaan enää verrata.

Oli todella kivoja hetkiä.  Nyyttikestit järjestyivät, lapsista oli kiva roikkua laiturilla ja juoksennella pihalla. Valokuvia otettiin ja sovittiin seuraavista tapaamisista tämän ja seuraavan viikon aikana. On tämä kaiken kaikkiaan mahdottoman arvokas asia. Tyttäreni kävi perheineen viimeksi kaksi vuotta sitten Saksassa. Siellä paikalle kokoontuu aina koko suku, joka lähetti terveisiä. Jotta pysyvyys on säilynyt, siitä meidän on kiittäminen Karinia, joka järjesti ensimmäiset tapaamiset Fredin tyttären perheen kanssa 1990-luvulla, aiemmin se oli mahdotonta.

Yleensä sukuasioista keskustelen Karinin kanssa paljonkin. Totesimme yhdessä, että olemme huolissamme nuoren polven tulevaisuudesta tässä maailmassa. Ikäluokkamme syyttäminen kaikista maailman ongelmista suretti meitä molempia. Jatkamme keskustelua ehkä ensi viikolla, jos vaikka Arttu pääsisi taas lähtemään ja ottaisi minut mukaan.

6.6. lauantai

Lähdin käymään Keravalla heti kello 10:n jälkeen, sinne on kotoani noin 5 km. Matkalla alkoi sataa kaatamalla vettä.  Oli taas mentävä metsästämään viimeistä Trexan pakettia apteekista. En todellakaan tiennyt, että sytostaatti-injektioiden toimitusvaikeudet ovat kärjistyneet äärimmilleen. On oltava yhteydessä lääkäriin, voinko siirtyä tablettilääkitykseen vai voinko pitää taukoa. Edellisen kerran jouduin myös hakemaan lääkkeeni Keravalta. Nyt viimeinen injektio odotti minua CityMarketissa olevassa apteekissa. Kiertelin sitten tavaratalossa ja tein muutaman pikkuostoksen ja totesin, että kaikki oli samoin, kun oli ennenkin. Tullessani ulos parkkihallista, oli pakko ottaa aurinkolasit päähän, sade oli tipotiessään.

Tällä viikolla minulla on ollut piristäviä tapaamisia, mitkä tuovat aina hetkeksi valoa risukasaan. Olen niistä kaikista kiitollinen. Ne auttavat minua yrityksissäni edetä, minne sitten pääsenkään.

Olen aina ollut hyvä alentamaan itseäni sen lisäksi, että muut ihmiset ovat myös osanneet tehdä minulle saman erinomaisesti. On mentävä tosi syvälle ennen kuin tajuaa itsestään sellaisia asioita, joita kukaan muu ei pystyisi selvittämään. Vielä vaikeampaa on ymmärtää, miksi niin on käynyt. Miksi olen jäänyt yksin vai oliko se loppujen lopuksi minulle jaettu osuus, jota en ymmärtänyt jatkaa ja toteuttaa. Sitä lähden etsimään omasta elämän historiastani pala kerrallaan punoakseni siitä erään ihmisen elämäkerran ja löytääkseni ehkä lisää johtopäätöksiä jo aikoinaan tekemieni lisäksi. Muista sinäkin, että olet tärkeä ja tarinasi pitäisi saada kerrotuksi niin, että olet siinä oikea osallinen. Se ei riitä, että kirjaat tai joku kirjaa historiasi aikajanan muistelukirjaan ymmärtämättä syvempiä yhteyksiä.

Oma historiani todistaa sen. Tietämättä, miksi halusin alusta alkaen kirjata vaiheitani ylös, kertoo siitä, että asialla on ollut tarkoitus. Se vei minut myöhemmin selvittämään myös vanhempieni vaiheita, usein se oli salapoliisityötä, joka kasvatti omaa ymmärrystäni tutkimusta tehdessäni. Sukututkimuksella oli myös tarkoitus. Kaikki palaset loksahtavat paikalleen vuosien työn jälkeen. Kun sen oivaltaa… voisi olla otsikko tälle blogipostaukselleni.

Keskustelut joidenkin ihmisten kanssa, lisäävät ymmärrystäni. Henkinen yhteys ympärilläni aikoinaan olleisiin ihmisiin, selvittää myös paljon. Välillämme on ollut sanaton yhteisymmärrys, joka vallitsee nytkin ihmisten välillä, jos vain haluamme nähdä sen. Sitä on vaikea selittää. Henkimaailman juttuja!

Tiedän edelleen aina välillä lannistuvani ja ehkä aikani loppuu kesken, mutta silti. Ruumis on heikko, henki on vahva.  Olemme välikappaleita.

Hyvä paikka päivunille - päiväkirjojen päällä.

 

 

Maailma, tässä olen!

6.5. Aloitan luonnostella seuraavaa postaustani. Yleensä teen alkuperäiseen tekstiini hyvin vähän muutoksia eli julkaisen sen sellaisena kuin olen kirjoittanut.  On kaunis aamu, ehkä hivenen lämpimämpää kuin aiempina päivinä, en tarkista. Kaksi alkuviikon väsymystä täynnä olevaa päivää on takana. Eilen sain sentään jotakin keskeneräistä tehtyä, mutta muuten olin myös silloin kuin ”nukkuneen rukous”.

 

Metsässä rämpiminen taisi sekoittaa mieleni kokonaan

Tyttäreni kävi maanantaina, kun parhaillaan kauhistelin ulkonäköäni valokuvissa. Sellaiseen turhanpäiväiseen tutkintaan kuluikin sitten liian paljon aikaa ottamatta huomioon, että ikääntyminen auttamatta muuttaa meitä. Hän oli ollut lenkillä Metsäntutkimuslaitoksen metsässä, jota kutsutaan Ruotsinkylän tutkimusmetsäksi ja näytti puhelimestaan kuvaamaansa eläimen jälkeä, jonka ajatteli olevan karhun jälki. Metsässä on kolme reittiä. Hän kertoi lähtevänsä tiistaina uudelleen ja halusin mukaan. Siitä on vuosia, kun olen käynyt siellä, ohi kyllä olen ajanut, ja muisto käynnistäni on haalistunut.  Alue kiinnosti erityisesti, koska jo Metsätalolla aikoinaan jonkun professorin sihteerinä työskennellyt äitini sota-aikainen ystävätär Anu Lukkala puhui siitä paljonkin. Jotkut asiat jäävät mieleen kaivertamaan ja harmittaa, etten silloin en kirjoittanut asioita muistiin.

No, en jaksanutkaan lähteä mukaan levottomasti ja huonosti nukkumani yön jälkeen.  Viime yön nukuin hyvin, tosin heräsin monta kertaa, mutta nukahdin pian uudelleen. Näin paljon unia, joista oli verrattavissa painajaisiin, sillä ne viittasivat omaan elämääni ja sen surkeisiin vaiheisiin ja epätoivon hetkiin.

Olen jättänyt aamulehdet pääasiassa lukematta, koska uutisia pursuu eteen joka tapauksessa koko ajan. Samoin jätän useimpina päivinä katsomatta televisiouutiset. Maailma pyörii ilman sekaantumistani siihen.   

 

myöhemmin. On jo myöhäinen iltapäivä. Kävikin niin, että päiväohjelmani, joka ei koskaan ole kauhean sitova ja kiinteä, muuttui, kun Christina piipahti taas ja ehdotti, että mentäisiin tänään vakiopaikkaamme Prisman Buffaan syömään ja muuten tarpeellisille ostoksille. Yleensähän olemme menneet torstaisin. Olin pessyt tukkani ja se olikin jo melkein kuiva, pesukone oli kohta pessyt pyykit ja minulle sopi, koska olisin muutenkin tänään käynyt kaupassa. Kävin varaamassa silmälääkäriajan Silmäasemalta ja sainkin sen parin viikon päähän. Kuulostaa nyt, että asia oli minulle yksinkertainen asia. Ette voi uskoa, kuinka pitkään olen miettinyt, tutkinut ja pohtinut silmälääkärille menoa parin vuoden aikana. Olen monena yönä valvonut sitä ajatellen kuten yleensä kaikkia terveysasioitani. Korona-aika jätti mieleeni ”vamman”, jota vanhentuminen lisäsi, stressaannun kaikista asioista ylenpalttisesti. Nyt jo minua kaivertaa ajatus, miten kestän seuraavan talven. Hullua, mutta niin vain on. 

Yksinään ihminen miettii kaikenlaista. Ikäiseni ihminen ei enää tunne olevansa samalla viivalla nuorempien kanssa eikä koe, että hänelle kuuluu samat asiat kuin nuorempana.  Ovathan nämä asiat näkyneet myös näissä blogipostauksissani. Apua ja palvelua pyytäessäni olen saanut kuitenkin aina ystävällistä kohtelua kuten taannoin hammaslääkäriasioissa ja aiemmin terveyskeskuksen kanssa. Saatan kertoa niistä joskus myöhemmin lisää. Kaiken lisäksi tyttäreni auttaa minua mielellään, joten sovimme silmälääkäriajan myös hänelle sopivaksi, jotta saan häneltä kyydin. Pahinta on ollut itsenäisyyden menettäminen ja toisten apuun turvautuminen. Kun on itse aina halunnut auttaa muita.

Yritin tänään myös hakea lähiapteekista Trexan-piikkejä, koska pistin sunnuntaina viimeisen. Siellä oli toimitusongelmia, mutta farmaseutti tarkasti ystävällisesti, löytyisikö lähiseudun apteekeista. Keravalta löytyi ja neljän satsi varattiin minulle ja käyn hakemassa lääkkeet huomenna.

Aamulla minun piti kirjoittaa parhaillaan lukemastani kirjasta. Kirjahyllyssäni on kuten on tullut usein kerrottua kirjoja, joita en ole lukenut. Osa niistäkin on lähtenyt harkinnan jälkeen kierrätykseen, mutta niin en voinut tehdäkään Gabriel Garcia Marquesin omalle elämäkerralle ”Elää kertoakseen”.  Jo sen nimi teki vaikutuksen, espanjaksi se on ”Vivir para contarla”.  Teoksen on suomentanut Pentti Saaritsa. Huomasin vasta nyt, että kirja oli tarkoitettu trilogiaksi ja että luen nyt sen 2002 julkaistua ensimmäistä osaa, joka kattaa kirjailijan elämän aina 1950-luvulle. Sittemmin kirjailija sairastui ja loppu jäi kirjoittamatta.

Löydän teoksesta runsaasti yhtymäkohtia omiin ajatuksiini. Muistelmat lapsuudesta ja kirjailijaksi tulemisesta ovat elävät, samoin kouluajat, työelämä. Hän oli tajunnut jo pienenä lapsena, että hän on kirjailija, jonka tarvitsi vain oppia kirjoittamaan.

Marquesilta ilmestyi 1967 teos ”Cien an de Soledad”, ”Sadan vuoden yksinäisyys”, joka julkaistiin suomeksi 1971. Se oli kirja, joka teki aikanaan minuun ja moniin muihinkin suuren vaikutuksen. Kirja on edelleen kirjahyllyssäni, vaikken ole sitä sittemmin lukenut. Kirjaa kuvattiin sanoilla ”maaginen realismi”. Muistan sen suorastaan räjäyttäneen tajuntani.  Elämäkertaa lukiessa ymmärtää Sadan vuoden yksinäisyyden ja muiden hänen kirjojensa vaikutteista syntyneet teokset. Hän tosiaan kirjoittaa kertoakseen elämästään, suvustaan ja värikkäästä kolumbialaisesta maailmasta.

Jäin taas kerran ajattelemaan, mitä menetinkään, kun en aikoinaan jatkanut aloittamaani kirjallisuuden tutkimuksen opiskelua ja pyrkinyt kirjoittajaksi ja kirjailijaksi. Esteitä asetettiin tai asettui tielleni, joista osa lähti itsestäni, elämän kaipuusta, rakkauksista, tunteista ja siitä että uskoin liikaa muita. Se tuntuu vieläkin kipeältä. Lukiessani nyt Marquesin elämästä, tunnen taas, että minun olisi pitänyt enemmän olla uskollinen itselleni. Omasta tarinastani, josta vieläkin haaveilen, tulisi toki erilainen. Kaikilla luovilla persoonilla on silti jotakin yhteistä. En voinut olla yhdistämättä tätä aihetta ajatukseeni ”Elämäni elokuvana”, jota olen jossakin yhteydessä käyttänyt. Muutenkin olen käsitellyt tätä aihetta jo aiemmin.

 

7.5. torstai. Hoidin aamupäivällä asiani Keravalla, jossa en olekaan käynyt pitkään aikaan, vaikka se on lähempänä kuin Järvenpää. Reiteni kipuili jälleen, joten palasin pian kotiin. Sain yllättävän puhelun, jota käsittelen vielä mielessäni. Olin parhaillaan tutkimassa päiväkirjojani yrittäen kaivaa niistä tietoa, mikä on johtanut tuohon erityiseen liikkeellä ollessani vaivaavaan kipuun oikeassa reidessäni.

Päiväkirjani ovat edelleen aika ajoin minullekin mielenkiintoista luettavaa. Monista asioista olen kirjoittanut blogeissani, toisaalta monet niistä olen unohtanut ja unohdan ne uudelleen, kun suljen ne. Kaikkien päiväkirjojeni kerääminen yhteen paikkaan olisi nyt tärkeää, jos aion ehtiä kirjoittaa rungon elämäkerralle. Taisin mainita aiemmin, että moni juttu on jo näissä blogeissani. Niiden poimiminen on työlästä. Tekoäly tekisi sen hetkessä, koska lukee ahkerasti kirjoituksiani. Sille pitäisi vain osata kirjoittaa kysymyksiä ja antaa ohjeita. Periaatteessa haluan vielä jatkaa entiseen malliin.

Maaliskuussa 2023 (29.3.) pohdin maailman hengittämistä ja miksi juuri silloin aloin ajatella sitä. Sehän on tosiasia, kun nyt vain alan ajatella sitä. Maailma hengittää ihmisen ympärillä hänen elinaikansa ajan. Se on vähän sama asia kuin ihmisen oma hengittäminen, maailman ja ympäristön hengittäminen on saman asian toinen puoli, mahdottoman luonnollinen asia. Luonnollisuuden vuoksi sitä tulee harvoin ajatelleeksi.

Sitten aloin ajatella, miksi olen usein yrittänyt olla joku muu kuin minä. Oikea minä on aina pursunut liitoksistaan, lapsesta saakka. Ympäristö on yrittänyt pakottaa sitä oikeaa minää johonkin toiseen muottiin. Se on ollut totta, koska olen uskonut vaikuttajia, ovat he sitten vanhempia ihmisiä, ystäviä ja perheen jäseniä.  Ajattelu on saanut minut häpeilemään itseäni ja kirjoituksiani ja kaikkea muutakin. Kun ihmistä yritetään muiden toimesta pakottaa raameihin, jotta hän ei liikaa erottuisi muista, sellainen ajattelu tulee tavaksi. Silti rippeet siitä oikeasti minusta pursuavat usein ulospäin ja syntyy kahnauksia. Kun tajuaa tällaiset asiat, maailma pysähtyy. ”Maailma, tässä olen”.

Toisin sanoen edellä oleva kuvaus kertoo siitä, että me ihmiset vapaaehtoisesti teemme itsestämme pienempiä emmekä ymmärrä sitä kuin joskus välähdyksenomaisesti. On tärkeätä, alkaessani kirjoittaa, pitää edellä mainitsemani asiat mielessä, sillä ne heijastuvat kaikkiin toimiini lapsuudesta alkaen.

Itse asiassa käsittelin ehkä vähän toisin sanoin juuri näitä asioita blogissani 30.3.2023. Tässä linkki blogiini (https://unikkopellossa.blogspot.com/2023/03/mita-jalkeen-jaa.html).

Löydän varmaan useimmat asiat, joita nyt kaivelen uudelleen esiin näistä blogipostauksistani. Jos vain jaksaisin.

Keväällä 2023 aloitin myös pysyvästi käyttää paljasjalkakenkiä enkä ole sen jälkeen muita katsonutkaan saati käyttänyt.  Nilkkakivut vähenivät ja katosivatkin huomattavasti. Talven ja kevään aikana oikeaan käteeni oli iskenyt niveltulehdus enkä ymmärtänyt sen johtuvan nivelreumastani. Kesäkuussa harjoittelin vasemmalla kädellä kirjoittamista. Pian sen jälkeen päiväkirjaan kirjoittamisessani oli pidempi tauko, aina syksyyn saakka ja vielä syksylläkin.  Nivelkivuistani kirjoitin varmaan erilliselle paperille. Blogeja tuli harvakseltaan, useimmiten muistelin lapsuutta ja nuoruutta, olin alkanut ajatella omaa elämäkertaani. Sukukirjan työt painoivat. Vuosi oli täynnä unia.

10.5. sunnuntai. Viikko on ehtinyt jo sunnuntaille. Olen ollut jossakin ajatusteni sokkeloissa ja kauhistellut olotilaani, joka tuntuu aina yhtäkkiä huononevan ja sitten taas paranevan. Kirjoitin luonnoksen, koska olisi varmaan aika ottaa yhteyttä terveydenhoitajaan/ lääkäriin. Minulla on paljon kysymyksiä?

Olen myös ajatellut, etten kirjoitakaan sitä elämäkertaa. Sen sijaan jatkan papereideni hävittämistä ja kirjoitan helpommista aiheista.  Ajattelen liikaa, mutta mitä muuta voin tehdä. Koti on taas pölyä täynnä. Yritin imuroida vähäsen, jatkan huomenna.

Näin paljon muistoja ei taida olla edes tuhatvuotiaalla! Mistähän sanonta mahtaa olla peräisin? Muistan käyttäneeni sitä joskus.

12.5. tiistai.  Viime viikon jälkeen olen joutunut kahlaamaan suolla. Odottamatta ikävien uutisten kautta jouduin pimeälle alueelle enkä tahdo päästä sieltä ulos. Muistan, että olen ennenkin alkukesästä tai jo aiemmin keväällä rämpinyt masennuksen suossa.  Niin oli viime vuonnakin. Nyt se on tuntunut mahdottoman pahalta. Tyttäreni käynnit joinakin aamupäivinä ovat hiukan lieventäneet olotilaani. Tosin silloinkin olemme usein käsitelleet vanhoja muistoja. Välillä ymmärrän hyvin, miksi muisteleminen on ihmisille vaikeata.

Ajatuksissani olen taas ehtinyt luovuttaa monista kirjoittamissuunnitelmistani. En jaksa tarttua edes lähes sovittuihin tehtäviini. Lehtikirjoitukset taitavat jäädä tänä keväänä tekemättä. Paperikasojen hävittäminen tuntuu raskaalta. Kliiviat olen saanut siirrettyä parvekkeelle. Juutun moniin asioihin tuntikausiksi enkä pääse irti.

Tiedän, että tämä kaikki on edelleen jälkimaininkia raskaista töistä edeltävinä vuosina. Nukuin eilen lähes koko päivän. Olen tehnyt vain kaiken välttämättömän. Ehkä jostakin paperikasastani löydän pienen tarinanalun, johon sisältyy sukututkimukseen kaivautumista ja vapaata kirjoittamista. Siitä voisin saada alun purkaakseni masennustani.  Auttaisiko maailmankaikkeus? Yrittäkää kestää.

 

Kevään ihanuus

On sunnuntai 3.5. kello 10.28. Aloitan postaukseni kuin aloittaisin päiväkirjani sivun. Koivumetsikön vihreä lähes jo peittää sen takana olevan kerrostalon, jonka takana pian autokatosten takana kulkee Hyrylän ohitse kulkeva Järvenpäähän vievä tie. En ole todellakaan kaukana paikasta, jonne saavuin pienen perheeni kanssa juuri ennen joulua 1979. Tämän paikan maisemaa silloin ei enää voi täysin muistaa ja tunnistaa, se oli lähinnä peltoa ja pieniä istutettuja puita. Pellolla käyskentelivät rusakot ja jänikset. Rusakkojen uudet sukupolvet ovat edelleen kiintyneet omaan kotiseutuunsa. Aiemmin tällä viikollakin, seurasimme Minni ja minä ikkunoista ja parvekkeelta taloa kiertävää suurikokoista rusakkoa, joka nakerteli pieniä ruohotupsuja talojen pihamailla ja välillä rapsutti itseään. Täällä ihmisrakkaille eläimille riittää tilaa, mikä on uudempien asuintalojen ympäristössä harvinaista, koska niille rakennukset nousevat vieri viereen.

Eilen sain vihdoin lähdettyä liikkeelle. Hurraa!! Onhan tässä kärvistelty, vaikka kuinka pitkään. Vaivat ja tekemättömät tehtävät painavat edelleen liian paljon. Kaiken päälle tulee vielä häpeä omasta ulkonäöstä, joka kertoo raskaista paineista, iästä, terveydestä ja huonosta kunnosta. Vaikka kuinka yritän, sitä taakkaa on vaikea kaivertaa pois. On vaikea lähteä ihmisten ilmoille, koska tunnen, etten enää kuulu sinne. Itsekin sanoisin, jos joku muu valittaisi, että onpa outo tunne. Ikään kuin minun pitäisi voida esittää olevani täysivaltainen kansalainen huolimatta puutteistani.

Vapunpäivänä ajattelin ihmisten olevan liikkeellä, joten siirsin ulosmenoani päivällä, sillä tiesin, että sää vain paranisi, niin kuin kävikin. Kuntooni ja laiminlyönteihini nähden teinkin harvinaisen pitkän reitin. Valkovuokkometsä ei ole vuosiin ollut niin hieno kuin nyt. Monena keväänä maasto on ollut osittain liian kostea ja eteneminen pitemmälle on ollut vaikeaa ilman kumisaappaita. Sää oli myös mitä parhain. Jollen olisi nähnyt paikkaa aiemmin, olisin nyt voinut pyörtyä sen nähdessäni. Polku lähtee kiemurtelemaan heti kun astuu kävelypyörätieltä koivumetsikköön. Näkymä oli ihastuttava ja jumalallinen, pyhä. 

 

Kauempana kuulin maanviljelijän ahertavan traktoreineen pellolla, jota olen kutsunut omaksi pellokseni, koska olen vuosia käynyt ihailemassa sitä viljakasvien kasvaessa. Silloin olen joen ylittävän sillan jälkeen ohittanut koivumetsikön paitsi en valkovuokkoaikaan, olen rientänyt pellon laitaan ja aiemmin kiivennyt rinnettä pitkin aivan lähelle kuvaamaan sen tilaa kuin maanviljelijä ikään. Näin puiden läpi, kuinka traktorin kulku nostatti pellon rinteellä mullan ilmaan. Sen pellon vieressä olisi kiva asua.

Jatkoin matkaani valkovuokkojen välissä kulkevaa polkua pitkin. Polku on nykyään aivan selvä ja paljon kuljettu, mitä se ei ollut aikoinaan.  Tiedän, että vanhin lapsenlapseni kolmen lapsensa kanssa on kulkenut vuosien mittaan sitä pitkin hyvin usein ja polku kantaa satoja heidän jalanjälkiään. Olin ensin kulkenut auton jätettyäni jokilaakson polun läpi aina kävelytielle. Kutsun sitä omaksi ryteikökseni. Siellä on paikoin vaikea kulkea puiden ja pensaiden juurien vaikeuttaessa. Tänäkin keväänä olen lyhyesti käynyt siellä enkä ole aina päässyt polulle, koska joen vesi on ollut korkealla ja peittänyt alueen. Nyt oli ollut jo pitkään kuivaa ja polku näytti myös paljon kuljetulta. Talvisin se ei useinkaan ole sitä. Alueen runsaat tuomipuut olivat jo nupuilla. Muista kasveista ei vielä tiedä, sillä ne saattavat vaihdella joka vuosi. Minulle erityisen rakkaita ovat maitohorsmat, joita tuomien lisäksi olen käynyt ahkerasti joka vuosi kuvaamassa.

Pahan tulvakevään jälkeen kasvillisuus voi olla muuttunutta ja tekee paikasta vaikeakulkuisen. Tänä keväänä tulvan poistuttua, ei ole satanut paljon, mikä helpotti kulkemista myös valkovuokkometsässä. Ehkä siksi myös ryteikköä pitkin oli kuljettu useammin. Linnutkin rakastavat paikkaa.  Olen seurannut aluetta ainakin sen isoista muutoksista 2005 alkaen, jolloin sinne rakennettiin kaksi lampea. Sen jälkeen kehitys on lähes kokonaan jäänyt pois. Kaatuneet pensaat ja puut saavat jäädä. Joki peittyy niihin.

 

Kävelytielle tultuani ja ylitettyäni sillan, olin kohteessani, valkovuokkometsässä. Ne kaikki katsoivat ”kasvot”aurinkoon, vieri vieressä.  Valkovuokko Anemone nemorosa on eurooppalainen laji, vieläpä täysin.  Toukokuun 17 vuonna 1959 kaivoin kotini lähimetsästä Rengossa valkovuokon ja vähän juurta kasviooni. Olin silloin 12-vuotias ja aloittanut oppikoulun syksyllä 1958 Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Olisiko kasvien keruu osaltani alkanut juuri sinä kesänä. Päiväkirjoistani selviää enemmän.

En ole vieläkään hävittänyt kasviotani, mutta se ollut lähellä. Kasvien kerääminen oli tärkeä vaihe elämää ja opetti ikävistä puolistaan huolimatta paljon.

Jatkoin valkovuokkometsässä aina pidemmälle. Se oli siis nyt helpompaa, koska kaikki lätäköt olivat matalia. Kaipasin istumispaikkaa edes hetkeksi, mutta sellaista ei ollut. Metsä jatkui, mutta minua kiinnosti siinä vaiheessa kiivetä mäelle aiemmin mainitsemieni peltojen yläpuolelle. Vähän epäröin, sillä kuntoni ei ole todellakaan hyvä ja rinne oli melko jyrkkä. Kukaan tuntemani ihminen ei tosin lähtisi tuollaiselle ryteikkökävelylle paitsi mainitsemani vanhin lapsenlapseni. Selvisin kuitenkin huipulle. Huomasin olevani lähellä peltojen takana olevaa puuta, jota olen useimmiten vain kuvannut kaukaa. En voinut mennä lähelle, koska ennen sitä oli kielto mennä rakennusmaalle, jonka sisällä puu oli. Alhaalla toisella puolella näin ison rajatun alueen ja edessäpäin Lahelan kaupat. Liittyisikö alue jotenkin Lahelan tulevaan kouluun, jota alettaisiin rakentaa muutaman vuoden päästä?

 

Palasin alas mäeltä ja olin hurjan ylpeä itsestäni ja jaksamisestani – ja jaloistani. Ajattelin, että lapsenlapseni Alex oli nuorempana usein seuralaiseni vastaavanlaisilla retkillä. Vanhinta lapsenlastani olin myös kierrättänyt alueella, mutta tuskin hän sitä muistaa. Silloin olimme liikkeellä lasten ehdoilla, nyt vain omillani. Lähestyessäni kävelytietä, istahdin hetkeksi polun yli kaatuneen puun päälle, koska se oli sellainen, että pystyisin siitä helposti nousemaan. Selvittelin ajatuksiani ja otin muutaman kuvan, kunnes hätkähdin, kun vanhempi pariskunta oli tulossa polkua pitkin. Nousin nopeasti ja vaihdoimme pari sanaa. Muita en koko retkelläni nähnytkään. Autuas maailma! Tapasin toki paljon lintuja ja niiden laulut säestivät kulkuani, samalla kun onnelliset sitruunaperhoset seurasivat kulkuani. Talitinttipariskuntakin tuli tervehtimään.

Palasin ryteikön läpi takaisin autolleni. Olin poikki, mutta jaksoin vielä poiketa kaupassa ostamassa Minnille lisää ruokaa. Enpä sitten paljon muuta jaksanutkaan, kuin tehdä ruoan ja lökötellä loppupäivän. Tuntui vähän samalta kuin ison siivousrupeaman jälkeen.

Kirsikkapuut muuten kukkivat parhaillaan. Koristekirsikkapuita kasvaa kotitaloni edessä.