maanantai 8. kesäkuuta 2015

Salattu stressi

”Rikkaruohojennyhtämiskäteni” sanoi sopimuksensa irti perjantaina Hämeenlinnan Prismassa, jonne poikkesin sisareni ja tyttärenpoikani kanssa vähän ennen lähtöäni paluumatkalle kotiin.  Onneksi sentään pystyin ajamaan autoa. Ongelma on lähinnä keskisormessa (Digitus medius), jota on ehkä tullut rasitettua liikaa. Keskisormi on ihmisen pisin ja vahvin sormi, joka on tärkeä tarttumisessa ja kaikessa kotitaloustyössä.  

Ukkolaukat aukeamassa 7.6.2015. Ne ovat vuosien mittaan vin levinneet. Mutta voisi niitä olla enemmänkin...

Kirjoittamiseen en tarvitse keskisormea. Onneksi tilanne on parin päivän aikana helpottunut. Minulle se oli tietenkin hyvin kiireisen viikon jälkeen merkki levon tarpeellisuudesta. En kuitenkaan pysty ”raatajageenistäni” johtuen kokonaan lopettamaan työntekoa.  Eilen istutin salkoruusut ruukkuihin.  Pesin ulkovalot ja mittailin etupihan sadevesikourujen pituuksia. Tänään leikkelin pihalle kerääntyneitä puiden taimia ja tein kaikenlaista muutakin pientä ympäri pihaa. Sellaista "vie mennessäs ja tuo tullessas" askartelua, jota koko elämä omakotitalossa tuntuu olevan.  Eipä ole tapana kauheasti kehuskella töilläni. Vähän pitää tässä mainita, kun muutkin niin paljon kertovat töistään  ja ettei vaan kukaan luulisi laiskaksi. Sama geeni lienee monella muullakin Suomen naisella.

Sieltä ei häntä tahtonut saada ulos.


”Raatajageenistä” voisin kirjoittaa enemmän. Voisin myös kuvailla myös muita vanhemmilta ja ehkä jo näiden vanhemmilta perittyjä tapoja ja tottumuksia ja miettiä, ovatko ne todella jo geeneissä. Jotakin oleellista siirtyy meihin tavalla, jota emme voi tunnistaa. Kehon muisti tuntuu joskus olevan osittain siirtynyt jo vanhempieni kautta minuun aikana, jolloin en voinut edes ymmärtää heidän kokemuksiaan. Samoin olen lapsesta saakka elävästi aistinut paikan muistin kotipihallani tuntien siellä ammoin eläneiden ihmisten voimakkaita kokemuksia niitä kuitenkaan sen enempää ymmärtämättä. Jos paneudun syvällisesti johonkin asiaan, tunnen olevani lähellä sen aiheen lähdettä, eläväni itse sitä.  Siinä on tietenkin myös mielikuvitus mukana.

Rengon Kuittilaa

Äitini oli vahva raataja, joka kantoi perhettämme läpi vuosien. Tietenkin on aina katsottu, että mies on perheen pää ja se tärkeä henkilö. Mutta väheksymättä mitenkään isääni äiti oli kyllä meillä se, joka piti kaiken koossa tekemällä mielettömästi työtä kotona. On sääli, etten kysellyt tarkemmin häneltä tuosta ajasta, kun hän sodan jälkeen tuli isäni talouteen.  Eräs hänen saamansa kirje ehkä selvittää joitakin asioita noista vaiheista ennen minun syntymääni. Vaikka me näimme hänen uurastuksensa, olimme lapsia ja saimme olla lapsia. Varhaisista ajoista lähtien aloimme minusta seuraavan sisareni kanssa tehdä kotitöitä. Samalla tavalla äitini vanhemman sisarensa Lempin kanssa ahersi lauantaisin kotia siivoten siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa. Tavat ja tottumukset siirtyivät ennen usein juuri tällä tavalla, tehtiin aina niin kuin ennenkin ja tytär siirsi tavat tyttärilleen ja isä pojilleen.

Olen siis saanut itseeni tärkeän osan äidiltäni, osan, joka pakottaa minut tekemään koko ajan jotakin. Lepään vain kun en yksinkertaisesti jaksa enää.  Isä oli kova menemään ja hoitamaan yhteisiä asioita, sieltäkin tulee suuri osa perintöäni. Jostakin heistä tulee myös se valtava luomisen kaipuu. Ulkonäön piirteet tulevat myös heiltä ja usein jo kauempaa suvusta tai suvuista.

Kokin ominaisuuksia on Artussakin. Raparperimarenkiluomus rakenteilla 4.6.

On jännittävä nähdä näitä samoja asioita sisarissa, omissa lapsissa, lapsenlapsissa ja jopa muissa sukulaisissa tai ystävissä.. Jotkut asiat ovat niin voimakkaita, että mikään ei estä niitä purkautumasta esiin ihmisessä. Hyvässä tai pahassa.  Elämän tarkkailijalta ei jää mikään huomaamatta.

Mutta on sääli, että on niin paljon asioita, joilla ihminen, usein aivan omaa syytään tukehduttaa itsessään sen kauniin pyrkimyksen omaksi itsekseen. Monet meistä kangistuvat kaavoihin ja kulkevat jatkuvasti ja aina sieltä, missä on aita on matalin tai sen voi alittaa. Tämä aika virikkeillään tekee sen myös mahdolliseksi. Siihen on helppo jäädä lillumaan ja lopuksi myös valittamaan.

Tällä viikolla kävin tosiaan sisareni ja lapsenlapseni kanssa vanhempieni haudalla laittamassa sinne kesäkukat.  Tapani mukaan kiertelin ja kuvasin taas kerran hautoja. Sää oli mitä parhain. Ajaessamme Hämeenlinnaan todella ruuhkaisena perjantai-aamupäivänä otin puheeksi varmaan samanlaisia asioita, joita isäni puhui minulle jossakin ajaessamme. En muista niistä paljon mitään, mutta ymmärrän nyt, että hän yritti jakaa minulle sellaista tietoa ja kokemusta, jonka arvon ymmärrän vasta nyt.  Vaikka meitä ei kuunnella, voimme silti jakaa asioita nuoremmille. Osa niistä menee perille kehon muistin kautta.

Arttu harppoo siellä sankarihautojen takana Rengon vanhalla hautausmaalla.

Äitini ja isäni sotataipaleet ovat tulleet myös minun muistiini hyvin vahvasti. Taas tällä viikolla ne aktivoituivat. Joka kerta ottaessani kirjoja, papereita ja karttoja esiin, huomaan tajuavani vähän enemmän kuin edellisellä kerralla.  Yhdenkin vuoden aikana tietoa kertyy lisää. Se kannustaa jatkamaan, vaikka täytyy myöntää, että onhan tämä kaikki äärettömän hidasta enkä ole päässyt vielä kunnolla edes asiaan.  Parin päivän päästä on taas se vuosipäivä kun taivas kaatui päälle Valkeasaaressa (9.6.1944), päivä, jota isäni ja myös äitini muistelivat elämänsä loppuun saakka. 

Kun aloittaa puhumisen tästä aiheesta, saa harvoin vastakaikua.  Useimmiten tunnen silloin puhuvani seinälle. Ihmisten tietämys on ehkä sen verran pinnallista ja suppeaa. Sitä vain on todella vaikea myöntää. Ymmärrän kyllä, että se ei todellakaan kiinnosta kaikkia ja monelle ylipäänsä sodasta puhuminen on kauhistus. Aion kuitenkin jatkaa aiheesta edelleen, vaikken nyt tässä.

Tässä kuitenkin linkki aiemmin kirjoittamiini blogeihin, joissa Valkeasaari mainitaan.



Alex Kukkatalossa 4.6.2015

Viime viikko on kaikin puolin ollut voimia vienyt ajanjakso. Sormen harvinainen kipeytyminen yrittää ehkä muistuttaa minua jälleen kerran levon ja pysähtymisen tärkeydestä ja oman ajan etusijalle asettamisesta.  Alkukesästä puutarha vie paljon huomiota ja voi vain kuvitella, kuinka paljon täällä on rempallaan, kun usea vuosi on jäänyt sattuneista syistä väliin. Remontin jäljiltä olevat keskeneräiset asiat vaativat myös huomiota eivätkä ne ole vieläkään lopussa. Ei tarvitse edes mainita tuota talon myyntiprosessia, joka väsyttää valtavasti ja vaatii panostusta monelle taholle.

Kesäkuussa 2009 torkahdin ajaessani näillä main ja syöksyin tuonne sillan jälkeen pellolle vasemmalle, Vieläkin kauhistuttaa pelkkä ajatus. Olisi voinut käydä huonosti.

Kuuden vuoden takaiset ratkaisuni juuri näihin aikoihin ja kaikki sitä seuraava tuntuivat myös palaavan mieleen kohtaamistani aivan pienistä kommenteista. Stressi ihmisessä aiheuttaa yllättävän paljon häiriöitä käyttäytymisessä ja siis jopa kehossa. Vaikka luulemme päässeemme eroon ikävistä asioista, käsitelleemme ne ja olevamme sinut niiden kanssa, niiden muistot säilyvät kehossamme ja aktivoituvat kiireessä. Ihmisen ei ole aina helppo irtautua niistä, vaikka onkin ahkerasti opetellut. Yllättävää on myö huomata se, että nuorempana ne oli helppo työntää syrjään. Nyt vanhempana ne todella tuntuvat raskaana painona, koska ne ovat myös kertyneet.  Olisinpa tiennyt sen nuorempana!

Rautatiemuseo Hyvinkäällä. Heimo.

 Mieluinen asia oli viime keskiviikkona lähteä aloittamaan haastatteluprosessia kohta 90-vuotiaan Heimo Rumpusen kanssa. Minun olisi nyt purettava keräämäni aineisto ja tulkittava sitä. Heimo vaimoineen kuljetti minua autollaan pääni pyörryksiin ympäri Hyvinkäätä näyttäen kaikkia niitä paikkoja, jotka ovat olleet merkittäviä hänelle siitä lähtien, kun hän tuli 14-vuotiaana silloiseen kauppalaan 1941 äitinsä ja nuorempien sisarustensa kanssa. Hänen isänsä rajavääpeli Emil Rumpunen kuoli 1942. Lapsuuden perheen elämää emme vielä käyneet yksityiskohtaisesti läpi. 

Tällä kertaa tutkimme lähinnä tapahtumien näyttämöä, Kuolemajärven Karjalaisten kylää ja Lautarantaa.  On uskomattoman työlästä tutustua alueeseen, jota ei enää samanlaisena ole olemassa. Itse asiassa se olisi minullekin mahdotonta, jollen olisi koskaan käynyt näissä paikoissa ja kävellyt autenttisessa ympäristössä. Heimon muisti on uskomaton ja yhdistän sitä omiin tietoihini ja tiirailen karttoja. Nauhoitin keskustelujamme ja huomaan niitä kuunnellessamme, etten vielä edes kunnolla  päässyt varsinaiseen haastatteluvaiheeseen.

Kuitenkin nauhalla on paljon materiaalia. Toisaalta se paljon on harvinaisen vähän, koska ihmisen lyhyempäänkin elinkaareen sisältyy mahdottoman paljon muistoja.  Eräs Heimon vanhimmista muistoista oli erityisen tarkka. Hän muistaa hyvin, kun 4 vuotta nuorempi veli Veikko syntyi. Vanhempiakin muistoja on olemassa.

Kun kyselin hänen vanhimmista muistoistaan ja tavastaan muistaa, sanoin, että minulla on omakin lehmä ojassa. Tällä hetkellä 3-vuotias tyttärenpoikani on kaikin puolin harvinaisen veikeä tapaus, ehtiväinen, kiinnostunut monista asioista ja oman paikkansa ottava niin, että äitinsä on välillä helisemässä.  Lautarannassa asuessa poikien rakkainta huvia oli puuhailu veneiden ja veden kanssa. Vanhemmat olisivat kieltäneet, jos olisivat tienneet, mitä kaikkea pojat puuhailivat. Joku pulahti välillä veteen osaamatta uida, muut sitten pelastivat. Kotona näistä asioista ei tietenkään vanhemmille kerrottu.

Käräjämäki nyt. Sitä ei enää ole.
  
Ihan samaa kerroin tyttärenpojalleni omasta nuoruudestani autolla ajaessamme. Teimme kaikenlaista luvatonta kertomatta vanhemmillemme. Minullakin on edelleen näkyvissä vasemman käteni peukalossa pitkä arpi, kun leikin terävällä työkalulla, joka muuten on minulla edelleen tallessa. En sitä nyt juuri löytänyt kuvatakseni sen tänne. Verta tuli vaikka kuinka paljon, mutta vaikenin asiasta ja piilotin haavani. 

Keskustelujen loputtua Heimo siis ajelutti minua autollaan ympäri Hyvinkäätä, jotta saisin käsityksen eri paikoista. Joudun kyllä ehkä jatkossa pyytämään uusinnan niistä hänelle tärkeistä kohteista ja paikoista. Nyt nappasin auton ikkunasta valokuvia. Ensi viikonloppuna kaupungissa vietetään Karjalaisia kesäjuhlia. Minulle on muodostunut paha tapa eksyä joka kerta Hyvinkäälle mennessäni vaikka kuinka tarkkaan olen katsonut reitin etukäteen. Nyt jouduin muuttamaan suunnittelemaani reittiä tietöiden takia ja enkös taas eksynyt, nyt jonnekin Kytäjäntielle ja välillä muuallekin. Jotenkin minun on vaikea hahmottaa tuollaista laajaa puutarhakaupunkia. Tai sitten  jännitän jo etukäteen eksymistä. Tällä kertaa ajoin harhaan tai kiertoteille jopa paluumatkalla, mutta se ei koskaan ole niin paha juttu. Ensi lauantaina voi käydä taas samalla tavalla, vaikka olen merkinnyt paikat karttaan. Autoa ajaessa ei vain pysty tutkimaan karttaa. Eikä se salattu stressikään varmaan auttanut, mutta eksyminen toisaalta voi ollakin keino selvitä siitä. 


Hämeen Härkätien varrelta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti