torstai 20. helmikuuta 2014

Ei kannata

Ehkä tänään on aika kirjoittaa päivitystä blogiini, ajattelin heti aamusta. Yöllä oli satanut vähän lunta. Istahdin työpoytäni ääreen, josta näen suoraan rinteelle, jossa kasvaa isoja, vanhoja puita, koivuja ja mäntyjä. Ylempänä rinteellä on asuintaloja, joiden vieressä seisoi aikanaan venäläisten Hyrylään rakentama ja 1900 valmistunut tiilinen Pyhälle Nikolaokselle omistettu ortodoksikirkko. Kirkon kohtalo oli sama kuin useiden meidän Karjalan alueella sodan jälkeen vielä pystyssä seisoneiden kirkkojemme. Hyrylän ortodoksikirkko toimi erilaisena varastona ja säilytyspaikkana itsenäisyyden aikana ja se purettiin kokonaan 1958. Kirkko seisoi hienolla paikalla, korkealla mäellä, jonka juurella on nykyinen Tuusulan Hyrylän keskusta. Paikalla on nyt muistona vaatimaton kivilaatta, jota ei ehkä huomaa, jollei sitä tiedä. Kauempana metsässä on hyljätty hautausmaa.
Olen lainannut kuvan täältä .
Seurasin aamuvarhain jäniksen (tai ehkä se olikin rusakko) kulkua talojen pihalta metsän kätköön. Oli vielä sen verran hämärää, että ikkunan läpi ottamani kuva, tuskin onnistui. Jäniseläimiä onkin aina liikkunut täälläpäin runsaasti. Omalla kotipihallani ne olivat ja ovat varmaan edelleenkin jokapäiväisiä vieraita.

Hiljaisuus on uudessakin kodissani tuntuva huolimatta siitä, että aivan lähistöllä kulkee vilkas Tuusulanväylä. Sen äänet eivät ollenkaan kantaudu tänne asuntoon.  Asun siis edelleen keskellä maaseutua. Tähän aivan viereen tulee rakentumaan Rykmentinpuiston asuinalue, koti yli 10000 asukkaalle. Mutta toteutuvatko kaikki suunnitelmat? Meneekö toteutumiseen pitempi aika? Missä olen sitten? Suoraan sanoen, mihinkään kysymyksistä en odota vastausta. Minulle on myös lähes yhdentekevää, missä olen tulevaisuudessa.

Tämän kuvan  hautausmaan portilta.olen ottanut kesäkuussa 2009.
Tänään Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla olevassa Merkintöjä-otsikon alla Katja Kuokkanen kirjoitti kolumnissaan ”Lusikoi rivakasti, mummo”, että tällä hetkellä 93-vuotiaita on Suomessa vajaat 4000 ja tämän 67-vuotiaan tyttären ikäisiä on runsaat 68.000. Kun tytär on äitinsä ikäinen, samanikäisiä on ennusteen mukaan 21.000. Tyttären ikäisiä on edelleen saman verran kuin nyt. Laitoin kolumnin Facebookissa jakoon. Se kiinnitti huomioni lähinnä, koska itse kuulun tuohon ikäryhmään. Jäin samalla ajattelemaan lähinnä sitä tehokasta toimintaa, mitä odotamme sekä lapsilta että vanhoilta ihmisiltä ja palasin taas hetkeksi jo hyvin kauaksi jääneeseen työelämäni aikaan.  

Kuolemajärven kirkon oma väki räjäytti joulukuussa 1939. Täältä löytyy lisätietoa. Tärkeä paikka jopa meille sodan jälkeen syntyneille. Siellä mullan alla lepaavät monet sukupolvet. Aiheesta lisää myöhemmin tänä vuonna. SA-kuva.
Työikäisetkö saavat sitten vapaasti laiskotella ja hidastella? Ei ehkä aivan niin, mutta... Hullu olin minäkin, kun tein aikanaan kymmenet vuodet töitä niska limassa. Annoin työnantajan nyhtää selkänahastani oman mahtavan hienon tuloksensa. Voin kyllä omaksi hyväkseni laskea sen, että ainakin yritin taistella, koko urani ajan. Useimmiten taistelut koskivat palkkauksen epäoikeudenmukaisuutta, ylitöiden runsautta ja sitä, että niistä ei maksettu. Mutta töitä tein kiltisti eikä moraalini koskaan sallinut laistaa työpäivistä. Aivan viimeisinä vuosina otin silloin tällöin asiakaskäynneiltä palatessani vapauksia. Saatoin tulla takaisin hitaampaa väylää ja poiketa matkan varrella jossakin, ainakin käytin enemmän aikaani valokuvaukseeen. Uran loppuvaiheissa oli muutenkin vaikeampi taistella, jos huomasi puutteita tai ongelmia. Esimiehet alkoivat silloin useimmiten syyllistää vetoamalla asioihin, joita ei voinut tarkistaa kuten vaikkapa mieskolleegoiden parempaa palkkausta ja muita etuja. Minun osaltani käytettiin erityisesti priorisointi-asetta. Siinä osattiin ehkä lyödä kipeään kohtaan, hyvään asiakkaiden hoitoon.  Koin vaikeaksi ymmärtää sitä, että suuri osa työajasta piti käyttää kaikenmaailman raportointiin asiakkaiden hoidon jäädessä vähemmälle. Usein toistuvat palaverit veivät myös aikaa liian paljon ja tärkeintä eli varsinaista työtä piti supistaa. Oli mahdotonta siinä enää priorisoida. No, nythän asiakkaat hoitavat jo suurimman osan itse. Työelämän murrosvaiheissa eläminen ja työskenteleminen ei ole koskaan helppoa.

Ruokailujono Hyrylässä 16.2.1942, siis jossakin tässä lähistöllä. SA-kuva.
Jätin työelämän eläkkeelle lähdettyäni kokonaan taakseni. Unohdin samalla monet asiat, joiden kanssa silloin olin tekemisissä. Papereiden joukosta putoaa välillä asioita muistuttamaan niistä pitkistä vuosista pankkimaailmassa. Olisi pitänyt osata irtautua siitä aikaisemmin, mutta kun tunsi itsensä tarpeelliseksi kaikkien fuusioiden ja muutosten pyörteissä, se oli lähes mahdotonta. Se oli itse asiassa myös mahdotonta oman ja perheen elannon takia. Se vain tulee nyt usein mieleen, kun mietin ihmisten elämän polkua. En missään nimessä haikaile mennyttä aikaa paitsi että mielelläni tapaisin omat lapseni uudelleen eri-ikäisinä.



Alex, pikku kullanmuru täytti viime sunnuntaina 2 vuotta. Late Lammas oli päässyt äidin tekemään kakkuun, johon piti heti päästä kiinni.
On asioita, jotka pistävät miettimään. Olen kuitenkin sitä mieltä, että ajattelumme ja toimintamme kaikilla sektoreilla vaatii aivan uudenlaista näkemystä. On aika mennä eteenpäin ja luopua monista vanhoista kivettyneistä malleista. Nykyisellä tavalla taidamme vain taantua. Osa meistä on saattanut sen omassa elämässään tajuta, mutta entä koko yhteiskunta? Muutos on useimmiten hyvä juttu, vaikka sitä ei aina ole helppo ymmärtää, kun se osuu omalle kohdalle.

No kun kerran taas viivähdin niiden SA-kuvien parissa hetken. Tässä vänrikki Orkomies ja lotta Linturi laskemassa seppelettä Aleksis Kiven haudalle 10.10.1941. SA-kuva.
Vanhojen ihmisten on myös hyvä muistaa jatkossa, että pistävät kaikki varansa likoon oman itsensä hyväksi huolehtimatta jälkipolvien perinnöistä. Muukin oman vanhuuden elämän suunnittelu ja suunnitelmien toteuttaminen on aiheellista aloittaa aikaisessa vaiheessa. No, totta on toki, ettei kaikki mene koskaan suunnitelmien mukaan.Tiedän myös sen, että minun on aika kokonaan lopettaa tällaisten asioiden pohdinta ja sen sijaan vain elää niin kuin parhaimmaksi näen. On turha takertua asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Turha suunsoitto vie aikaa omalta elämäntehtävältä. Muut hoitavat tuon pestin paljon paremmin.

Viimeksi tavatessamme keskustelin sisareni kanssa siitä, kuinka aikoinaan ihmettelimme, kun isämme sanoi, ettei kannata. Muistan vielä elävästi ne tilanteet ja hetket joskus 1990-luvulla, kun hän käytti noita sanoja, joita emme tahtoneet ymmärtää. Olimme valmistelemassa vanhaa kotiamme kesäkuntoon, jotta vanhempamme olisivat voineet viettää siellä aikaansa. Teimme töitä ulkona talon ympärillä ja pesimme taloa sisältä sisäkattoja myöten. Teimme samanlaista siivousta myös heidän kaupunkikodissaan ja keskustelimme seinien maalaamisesta.  Isä kommentoi hommiamme sanomalla nuo kohtalokkaat sanat. Totesimme nyt ymmärtävämme isäämme. Minä tosin voin laajentaa oman ”ei kannata”-kommenttini paljon laajemmalle. Ei kannata laittaa panoksia asioihin, joihin ei voi vaikuttaa. Itse kukin toimii parhaiten pitämällä huolen omasta itsestään ja lähiympäristöstään, olemalla ystävällinen ja avulias muille ihmisille, olemalla riittävän hyvä ihminen.

Mitenköhän käy? Piti nytkin kirjoittaa ihan muusta, mutta näin vain kävi.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti