keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Tehtäviä jonossa

Kun katselen valokuva-albumieni määrää puhumattakaan laatikoissa lojuvista irtovalokuvista,  herää ajatus, että voisin kokonaan keskittyä niihin.  Alkaisin siis kirjoittaa vain niistä ja niiden herättämistä muistoista ja ajatuksista. Aloitin kerran jokunen vuosi sitten liimata irrallisia valokuvia tyhjään kirjaan ja kirjoittaa kuvien alle, mitä kuvat esittivät ja mitä ne toivat mieleeni. Näin ollen tämä ajatus ei ole uusi. Miten sitten kävisi muille aiheille, joita minulla on myös paljon? Sukututkimus, historia, Karjala, kirjallisuus ja kirjat, taide, luonto, puutarhat, postikortit, matkat… Kysymys voikin kuulua ”Miten pääsen omista ”paheistani” eroon?”


Keväällä 1981 äitini on saanut vieraakseen hyvän ystäväånsä Anu Lukkalan  s. Arvila Helsingistä. Anu oli sodan aikana lottana samasssa paikassa kuin äitini.  Hän oli kotoisn Viipurin Tienhaarasta. Hänestä tuli myös minun ystäväni.
On ehkä luonnollista, että tällaisessa murroskohdassa, aiemminkin herännyt ajatus keskittämisestä nousee uudelleen pinnalle. Kun nyt ajattelen taaksepäin, olen taistellut koko aiemman elämäni, sen nuoruuden ja keski-iän juuri sitä vastaan, annanko vai enkö anna omalle ryöpsähtelevälle luonnolleni periksi. Se on ehkä eräänlaista luovuutta, joka etsii uomaansa. Enpä usko, että sitä uomaa edes ehdin löytää tässä elämässä.  On vain kokeiltava kaikkea ilolla ja rakkaudella. Miksi siis taistelen rönsyilyä vastaan?

Olen silti luopunut jo monesta muusta? En tuhlaa aikaani turhanpäiväisiin asioihin kuin että joskus väsyneenä hetkeksi ne palaavat mieleeni ja väsyttävät vain entisestään. Miksi siis valitsisin yhden alueen?


Kesällä 1999, melkein 20 vuotta myöhemmin järjestin heidän tapaamisensa ilahduttaakseni heitä molempia. Isäni oli kuollut keväällä.
Ylipäänsä on ollut melko vaikea päästä takaisin entiseen rytmiin muuton jälkeen. Joskus kun istun työpöytäni ääressä keskittyneenä kirjoittamiseen tai valokuviini, tunnen istuvani siellä kodissani puutarhan keskellä ison ikkunan ääressä. Kun ulkona on hämärää ja vain pieni lamppu palaa, tunne on ymmärrettävä, koska valitsin kirjoituspöydälle samanlaisen paikan täällä kerrostalossa.


Yksinäinen hiihtäjä. Isä. Oletan veljeni ottaneen kuvan isän pyynnöstä. Samaa maisemaa kuvaan myös joka kesä.
Sunnuntaina poikkesin katsomassa, missä vaiheessa talossa oltiin. Nyt ensimmäinen kerros betonia oli suurimmassa osassa taloa purettu pois ja putket risteilivät vapaana huoneiden läpi. Seiniä oli purettu ja täytteet roikkuivat ulos. Kaksi isoa siirtolavaa pihalla oli täynnä purettua betonia ja niissä olleita metalleja ja muuta materiaalia. Pölyä tarttui pinnoista.  Kaikki näytti kuitenkin kuivalta, ei märältä, mutta enhän ole asiantuntija. On ehkä mentävä käymään siellä, kun työmiehet ovat paikalla ja saan kuulla heiltä jotakin valaisevaa.  Otin jokusen valokuvan ja tein pienen videon ja suunnistin sitten kahville naapuriin, lenkkikaverini luo. Sain kuulla, että remontti herättää alueella suurta huomiota.  Siellä on tehty joka päivä ahkerasti työtä. Pieni tie on täynnä autoja ja meteli on joskus ollut kova. Ihmiset kyselevät, mitä on tapahtunut. Minusta kaikki tuntuu täysin uskomattomalta ja kuin pahalta unelta. Sellaisena en ole sitä pitänyt, mutta on totta, että vastoinkäymiset kovin helposti muuttuvat ikäviksi syystä tai toisesta. Se vaara on aina lähellä, ilkkumassa nurkan takana. Vain positiiviset kokemukset ovat jaettavia, elämän kovat kolaukset eivät ole toivottavia. Tämä vain on nyt kestettävä yksin.


No jaa, kun en sitten häiritse remonttikuvilla. Syksyllä 2007 olin sipuleita istuttamassa.
Tuskin pääsen toukokuussa muuttamaan takaisin. Monta vaihetta on vielä edessä tuon projektin kanssa. Nyt on pieni hengähdystauko ja voimien kokoaminen meneillään. Voimat vain tahtovat välillä kaikota ja usko omiin kykyihin ja vahvuuksiin kadota. Epäilykset heräävät. Silloin onkin aika vaativaa palauttaa usko siihen, että pystyy kaikkeen yksin.


Äitini työkaveri Koiviston ajalta Anna Moisio s. Luukka vierailulla Vehmaisissa. Anna perheineen asui Hämeenlinnan Ojoisilla., mutta kotoisn hän oli alunperin Muolaasta.
Ennen vesivuotovahinkoa olin lupautunut aika moneen asiaan mukaan, kun vihdoinkin tuntui olevan aikaa ja uudet tuulet puhalsivat. Mutta näimmehän miten sen ajan kanssa kävi, sitä alettiin syödä minulta pois.  No, tätä olen pohtinut jo ihan kyllästymiseen asti enkä usko, että se tähän loppuu.

Palatakseni niihin valokuviini, omiini ja isäni kuviin, huomaan, että olemme kautta aikojen molemmat harrastaneet enemmänkin tapahtumien dokumentointia. Joskus on ollut yrityksiä taiteellisuuteen, muotokuviin, mutta sitten palaamme taas asioiden tallentamiseen. Valokuvakansioiden kuvien skannaamisen tai valokuvaamisen lisäksi, iso urakka on diakuvien saattamisessa digitaaliseen muotoon. Jouduin jo ajat sitten luopumaan vanhasta Canon skanneristani, koska siihen ei saanut enää varaosia eikä ajureita. Olen nyt hankkinut uuden vastaavan (CanoScan 9000 Mark II).  Tavallisilla monitoimitulostimilla erillisten kuvien, lehtileikkeiden ja sen sellaisen skannaus onnistuu erinomaisesti, mutta diakuvat ja negatiivit vaativat erilaisen laitteen. Olen ehkä maininnut aiemmin, että isäni aloitti diakuvaamisen 1950-luvun alkupuolella.

Tässä tulee mieleeni, että meillä itse kullakin riittäisi työmaata selvittämään omien vanhempiemme historiaa ja tekoja. Jo pelkästään se olisi aikamoinen kulttuuriteko tuleville sukupolville. Tulosten ei tarvitse olla sen kummempia, mutta kuitenkin vähintään kirjattuina ja paperille printattuina. Facebookissa on useita ryhmiä, joissa esitetään valokuvia ja kerrotaan tarinoita. Toivottavasti asianomaiset kirjaavat nämä samat asiat myös jonnekin muualle talteen. Emme voi koskaan tietää, milloin Facebook on historiaa ja silloin myös kaikki sinne hienosti tallennettu menee sen roskakoriin. Aliarvioimme usein omaa historiaamme, joka on myös ainutlaatuista ja tallentamisen arvoista. On toki kysymysmerkki, miten kaiken käy sitten joskus. Ehkä voimme kuitenkin luottaa siihen, että meidän jälkeemme tulevat myös kiinnostuvat juuristaan. Meille poislähteneille se lienee sitten samantekevää.


Mannilat kylään tulossa. Mukana tytär Raili.

Taas vähän sukututkimuksen luonnostelua

Ajattelin, että käyttäisin tämän oman evakkoaikani erityisesti omien vanhempieni historian järjestämiseen ja parempaan dokumentointiin. Mutta kuten aiemmin totesin, taitaa rönsyily kuitenkin ottaa oman aikansa. Ensi syyskuussa Kuolemajärven Sirkiöillä on kolmas sukukokous, kun perustamiskokous 2008 lasketaan mukaan. Viisainta onkin nyt alkaa paneutua sen aiheisiin, jotka minun osaltani liittyvät lähinnä sukututkimukseen. Sukukokous pidetään tällä kertaa omalla synnyinpaikkakunnallani Hämeenlinnan Rengossa. Jos karjalainen ja hämäläinen sukuni ovat ensi kerran kohdanneet vanhempieni sotatiellä Karjalan kannaksella joskus 1940-luvulla, niin miten hienoa onkaan, kun koko suuri Sirkiän suku tapaa Hämeessä, jonne äitini sodan jälkeen tuli ensin ehkä vain hoitamaan isäni taloutta, mutta sitten hänen vaimokseen ja viiden lapsen äidiksi. Renkoon tuli myös toinen kuolemajärveläinen, jopa samasta Seivästön kylästä Veera Marjatta Taavetintytär Muurinen, joka avioitui renkolaisen maanviljelijän Altti Mannilan kanssa.  He asuivat Nevilän kylässä, aivan lyhyen matkan päässä tuosta meidän tulevasta sukukokouspaikasta.



Joudun jatkuvasti sanomaan, kuinka äitini kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi (ja ehkä tietääkin), mitä olen hänen kuoltuaan selvittänyt ja tehnyt. Tuskin hän tiesi, että Marjatta Mannilan äidinisä Tahvo Matinpoika Rusi oli äitini 4. serkku eli kaukaista sukua.  Rengon vanhalla hautausmaalla kirkon vieressä olevat sekä vanhempieni että myös Marjatta ja  Altti Mannilan hauta tulevat tuona päivänä kukitettua.  Heidän poikansa Heikki, joka kuoli Rissalan lentoturmassa on haudattu samaan hautaan. Monessa suvun nykyisessä jäsenessä yhdistyvät siis Sirkiöiden lisäksi Rusit ja Kukot. Puhumattakaan monista muista suvuista.


Sirkiän ensimmäisessä sukutapaamisessa Aurassa syyskuussa 2007 Raili Taberman esitti kuvan isänpuoleisesta isoäidistään Katrista s. Paju., jonka juuret ovat Karjalan kannaksen Uudellakirkolla.
Selvittäessäni mainitsemaani yhteyttä, käytin jälleen kerran hyväkseni Raili Tabermanin kirjoittamaa Seivästö-säätiön 1999 julkaisemaa kylälukemistoa " Seivästö meri. mäki.majakka".  Takakannen esittelyn mukaan kirjan tekstien tarkoituksena on yhdistää entisiä seivästöläisiä ja kertoa jälkipolville ja kaikille muille aiheesta kiinnostuneelle kylän vaiheista, kyläläisten elämästä Kannaksella ja hieman nykyoloissakin.  Kirjassa käydään muun muassa läpi Seivästön asukkaat 1939 ja 1944.  Raili Tabermanin äidinäiti Anna Maria Sirkiä oli äitini pikkuserkku.

Apua selvityksiin uudemman ajan osalta saan myös Kaapo Meripirtin laatimasta Seivästön siirtoväen avustusrahaston kustantamasta kirjasta "Kylä majakan valokehässä ja hajaannuksessa". Kaapo Meripirtti toimi Seivästön kansakoulun johtajaopettajana 1909 - 1944 ollen siis myös äitini ja hänen sisarustensa opettajana. 


Vähän kouluasiaa

Äitini kertoi käyneensä 4 luokkaa kansakoulua Seivästöllä. Hän kertoi olleensa vielä ko. kansakoulussa 1928, jolloin koulu täytti 50 vuotta. Hän koulukuvansa (johon hän joskus viittasi)  löytyy Tabermanin kirjan sivulta 131.  Kuva on vuodelta 1926, jolloin äiti on ollut 11 vuotias. Hän kertoi ennen  kansakoulua käyneensä kiertokoulua. Kiertokoulu oli aina paikallaan kaksi viikkoa ja se aloitettiin jo 4-vuotiaana. Äiti kävi kiertokoulussa Lautarannassa. Kiertokoulun opettajana oli Helena Soittu, joka oli kotoisin Karjalaisten kylästä. Helena Soittu lienee myös sukua.  Äiti oppi lukemaan 4-vuotiaana. Lukiessani kouluoloista edellä mainituista kirjoista ja Kuolemajärven 1957 ilmestyneestä historiateoksesta, en pääse selvyyteen oppilaan näkökulmasta, joten jätän sen asian tutkimisen myöhemmäksi. Tiedot löytyvät arkistoituina jostakin arkistosta, jonne tieni aikanaan vie. Mutta se on jo toinen juttu.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti