sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Kolme päivää elämässä

Muutama päivä sinne tai tänne tässä elämässä ei enää tässä iässä merkitse paljon, mutta kun olisi paljon tekemistä, ne tuntuvat.  Tänään on jo helpottanut ja saan lopulta julkaistua eilen aloittamani päivityksen. Aamulla varhain kyllä ajattelin, että se saa jäädä ”pöytälaatikkoon”, mutta rentouduttuani vanhojen lehtien (lähinnä Karjala) parissa ja leikatessani mielenkiintoisia leikkeitä niistä talteen arkistoihini, palasin taas omalle polulleni. Saman olisivat hoitaneet postikortit ja moni muukin asia.


Yritin eilen hetken työskennellä pihalla, haravoin männyneulasia ja vein useita kottikärryllisiä isoon ”kompostiin”.  Huomasin, että en ole aikoihin ollut niin uupunut ja poikki ja jouduin lopettamaan kesken. En ole siis vieläkään täysin kunnossa.  Tai olisinko ollut vain niin laiska, etten halunnut  tehdä pihatöitä?  Ilmakin oli aika lämmin, suorastaan hiostava.  Kaaduin sohvalle ja nukuin varmaan pari tuntia yhteen menoon. Sitten lueskelin Karjala-aiheisia kirjoja, jotka pitää pikapuoliin palauttaa omistajalle. On ihan hyvä, että eilisen kaltaisina päivinä voi olla omissa oloissaan.

En tiedä, miten te muut pärjäätte elämänne kanssa. Olen aina pitänyt itseäni hyvin ehtivänä ja energisenä ihmisenä, mutta silloin tällöin tulee tällaisia hetkiä tai kokonaisia päiviä, kun jaksamisen kanssa on niin ja näin. Tunnen joitakin itseäni vanhempia ihmisiä, joilla on mahdoton kiire eteenpäin, että he eivät halua hetkeksikään pysähtyä. Joka päivälle on järjestettävä menoja, kaikkiin kokouksiin, näyttelyihin ja kissanristiäisiin on mentävä.  Heidän on vaikea ymmärtää minun välillä hidasta vauhtiani, vaikka olenkin nopea liikkeissäni.

Olen tulkinnut tuon kiireen olevan jonkinlaista pakoa tosiasioista. Jos pysähtyy, on pakko alkaa käsitellä sellaisia asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Tästä aiheesta kirjoittelin vanhassa blogissani paljonkin. Kun olin jäämässä eläkkeelle, minulla oli tyrkyllä paljonkin asioita, mutta yritin valita aiheet harkiten.

Tässä sukuseuramme hallitus on pitämässä kokousta Turun konserttitalon kahvilassa.

Tässä Taina Saarinen tekemässä Karjala-lehden juttuun johtanutta haastattelua.

Lehtileikkeitä läpi käydessäni, muistin myös, kuinka silloin (vähän ennen eläkkeelle lähtemistä) jopa kieltäydyn aluksi lähtemästä mukaan Sirkiän suvun toimikuntaan, joka valmisteli ensimmäistä suurta tapaamista kesälle 2007, joka sittemmin johti vuotta myöhemmin sukuseuran perustamiseen.

Nyt  olemme alkaneet valmistella jo ensi vuodeksi neljättä sukutapaamista. Pidimmekin Turussa ennen Kuolemajärven pitäjäjuhlien alkua hallituksen kokouksen, jossa jos luonnostimme asiaa. Oli kiva lukea tämän viikon Karjala-lehden juttua näistä juhlista. Siinä Toini Ylitalo oli pääsyt poikansa Juhan kanssa kertomaan matkoistaan Karjalaisten kylään ja mainitsee myös Taavetti Inkisen, jonka patsaalle kylässä sukuseurammekin jäsenet käyvät joka kesä viemässä kukat. "Isot tytöt" Toini ja  siskonsa Eila jakoivat minulle juhlien jälkeen paljon tietoa viettäessäni vuorokauden heidän kanssaan. Isot tytöt viittaa siihen, että he olivat jo isoja evakkoon lähdettäessä. Olipa tämän kesän Tammikon seuralaiseni Tuula Virsukin päässyt mukaan. Näihin asioihin palaan aina välillä niitä käsitellessäni ja kiiruhtaessani tapani mukaan hitaasti eteenpäin.






On hienoa, että päivät eivät ole yleensä niin ohjelmoituja kuten viime keskiviikko. Serkkuni Arja Naantalista tuli Helsinkiin ja perässä tuli linja-auto täynnä Turun Torkkelin killan  jäseniä. Kilta toimii Turussa  menetetyn Viipurin kulttuuriperinnön vaalijana. Nyt he tulivat Helsinkiin tutustumaan Hietaniemen hautausmaahan, lounaalle Ravintola Lehtovaaraan ja vierailulle Tamminiemeen. 

Arja ja tammenterho Mannerheimin massiivisella haudalla.
Olin jo ennen tapaamisaikaa hautausmaalla odottamassa. Kävelin sinne linja-autoasemalta ja ihailin muuttunutta ympäristöä.  Kuljin osan matkasta nimittäin pitkin Baanaa, entiseen ratakuiluun viime vuonna avattua 1,3 kilometrin pituista väylää Kiasmalta Ruoholahteen.  Jos viime viikonloppuna ihailin Turkua ja ajattelin, että sinne olisi kiva muuttaa, niin nyt sama tunne tuli Helsingissä.  Meillä on Suomessa hienoja kaupunkeja ja niissä upeita kaupunginosia, jos vain otamme aikaa tutustuaksemme niihin.  Vaikka en ole enää sitten vuoden 2000 asunut Helsingissä, en kyllä halua mitenkään liittää siihen negatiivisia arvoja kuten usein saan muilta kuulla.   Kaikilla paikoilla on oma erityinen viehätyksensä, kun on vain valmis sen noteeraamaan.

Albert Edelfeltin suvun hauta oli iso, tumma  ja kaksiosainen.  Näin kuvasta voi tarkkaan katsottuna saada jotakin selvää.
Koska minulla oli hetki aikaa, yritin etsiä hautausmaan vanhasta osasta Albert Edelfeltin hautaa.  Löysin Tove Janssonin vanhempien haudan ja kuvasinkin sen. Sitten tuli jo kiire lähteä tapaamispaikalle, jossa serkkuni Arja jo odottikin.  Kun sitten hautausmaakierroksen päätteeksi tulimme vanhalle hautausmaan osalle, oppaamme vei meidät ensin Tove Janssonin haudalle.  Yllätys minulle oli, että hänet oli haudattu samaan hautaan vanhempiensa kanssa, hautaan, jonka toiselta puolelta olin vähän aiemmin kulkenut. Albert Edelfeltin hautaa en olisi edes löytänyt, sillä sen tekstit olivat niin epäselvät ja kuluneet.  Joka tapauksessa Albertin ja Toven haudat ovat toistensa vieressä. Mitähän Albert Edelfelt sanoisi muumeista, joita oli Toven haudalla pienen lyhdyn sisässä?


Kierros hautausmaalla vei meidät sankarihautausmaan kautta Mannerheimin haudalle suuren tammen alla.  Sinne mennessämme poikkesin hetkeksi joukosta ja löysin etsimättä työtoverini Pelle Laurenin haudan. Olin nimittäin kerran keväällä 2011 käynyt haudalla muutaman muun työtoverin kanssa kuten oheinen kuva (24.5.2011) osoittaa.  On hyvä välillä muistaa edes ajatuksella kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat poistuneet.

Tamminiemessä kävin viimeksi keväällä, joten paikka oli hyvin tuttu.  Nyt vierailun jälkeen jaoin myöhemmin Facebookissa linkkiä Ylen elävään arkistoon dokumenttiin Presidentin päivä.  Se on esitetty 1977 ja käynnin jälkeen sitä oli ilo katsella, koska siinä Tamminiemi alkoi elää tuttuine huoneineen, esineineen.

Huh, minä olin melkein menossa hautaan asti tervehtimään toukokuussa 2011.
Tulipa taas kirjoitettua luetteloa elämästä, vaikka sitä haluan vähiten tehdä. Päivän päätimme Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla, jossa hän haastatteli Juhani Suomea tämän äskettäin ilmestyneen Mannerheim-teoksen tiimoilta. Olipa mielenkiintoinen  keskustelu. Löysin paljon yhtymäkohtia omien vanhempieni elämään ja jopa omaani.

Kun olin vienyt seuraavana aamuna varhain Arjan lentokentälle, josta hän lensi Kreetalle viikoksi, olin jo silloin kerta kaikkiaan uupunut.  Syy lienee kerran viikossa ottamassani lääkkeessä, jonka otan keskiviikkoaamuisin.  Se pistää minut yleensä pariksi päiväksi lepotilaan, jos rehkin keskiviikkoa seuraavina päivinä liikaa.  Parin viikon takaisen vilustumisen takia, olisi ollut viisainta jättää lääke ottamatta. Ajan kanssa oppii tuntemaan oman reagointinsa.

Tilaisuuden jälkeen jaettiin kokemuksia Mannerheimista. Sekä Arja että Juhani Suomi olivat seuraamassa  Mannerheimin hautajaissaattuetta Helsingissä 4.2.1951, josta mm. kuva kirjan sivulla 734.
Kun vanhenemme, on entistä tärkeämpää alkaa kuunnella omaa itseään. En enää halua neuvoa ketään näissä asioissa.  Jokaisen on löydettävä oma tiensä. Olen matkani varrella saanut toisten ihmisten käyttäytymisen kautta useita muistutuksia.  Ne ovat panneet minut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja valitsemaan. Elämme elämäämme oppiaksemme. On vain kovin ihmeellistä, että ne vaikeimmat kokemukset tulevat vasta vanhuuden kynnyksellä. Mutta kaipa kaikella on jokin tarkoitus.

Urho Kekkosen hauta.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti