Päivien vinha vauhti

Tuntuu, että vanhetessa päivät kuluvat nopeammin.  Siitä tulee varmaan se eläkeläisten kiirekin, johon en ole kyllä suostunut menemään mukaan. Onneksi eläessäni yksin voin vaikuttaa elämääni enemmän kuin parisuhteissa elävät. Tosin yksin eläminenkin on joskus ikävää, koska ei voi jakaa asioita ja kuluja. On myös tartuttava kaikkiin töihin yksin. Ei ole ketään tekemässä niitä raskaampia puutarhatöitä eikä hoitamassa autoasioita. Omakotitalossa olisi paljonkin tehtävää miehelle, sellaisia asioita, jotka mielelläni jakaisin jonkun toisen kanssa.  Moni asia odottaa nytkin toimeen tarttumistani kunhan vaan jaksan ja uskallan. Katolle on kiivettävä putsaamaan rännit ja harjattava koko katto havunneulasista.  Kaikki muutkin asiat sujuisivat nopeammin yhdessä ja voisi kysyä neuvoa pulmissa. Nyt näyttää siltä, että täällä sitä vain asutaan ensi vuoteen saakka. 

Kun mietin tilannettani, monet ikävätkin asiat pulpahtavat taas mieleeni.  Toki kaikki kokemani on vahvistanut minua, mutta myös repinyt hurjasti. Samalla se on lyhentänyt sitä rauhallista aikaa, jonka haluaisin käyttää tutkimukseen ja kirjoittamiseen.  Pitää vain muistaa ajatella aina silloin niitä kärsimyksiä, paineita ja vaikeata elämää, jota esivanhempamme ovat eläneet ja selviytyneet.  Siihen nähden olosuhteeni ovat hienot eikä minun pidä valittaa. Ehkä on aiheellisempaa etsiä syitä tämän päivän elämästä, sen kiihkeydestä ja siitä, miten se vaikuttaa meihin ihmisiin.

Omalta osaltani tiedän jo, että minun ei pidä hajottaa itseäni enempää. Minun on valittava menoni entistä tarkemmin.  Mistään ei ole aiheellista luopua paitsi lopustakin tarpeettomasta tavarasta, jota onneksi ei enää ole edes paljon. Kun vaan olisi aikaa ja intoa järjestää enemmän arkistojani. Teen sitä koko ajan, mutta työ on hidasta.  Parasta on, kun hoitaa arkistoinnin aina saman tien, kun saa materiaalia.  Mutta kuka osaa olla niin täsmällinen?

Tänä aamuna toin viimeiset sisäkukat sisälle, kun olin kuulevinani luvatun ensi viikoksi pakkasta. Muut työt ulkona saavat vielä hetken odottaa.  Kesä oli mahdottoman kuiva, mikä tarkoittaa sitä, että koko piha on täynnä mäntyjen neulasia.  Osa kuivista neulasista on vielä kiinni puissa, joten keväälläkin varmaan riittää siltä osin töitä.  Etupihan iso ainakin 15 metriä korkea kanadantuija (Thuja occidentalis ) on myös kärsinyt ja siitäkin tippuu vielä runsaasti hentoja neulasia maahan. Männyissä on paljon kokonaan kuivuneita oksia, mutta niin korkealla, että välineilläni en niihin edes ylety.

Mitähän luonnon ilmiötä pohdin sitten aikanaan, kun en enää asu täällä?  Omalla tavallaan vuosisataisen talonpojan elämään syntynyt  ihminen ei varmaan koskaan pääse irti luonnosta.  Maalla ikiaikoja eläneen talonpojan historia on minussa kiinni molempien vanhempieni kautta.  Kuulun ensimmäisiin sukupolviin, joka on siitä irtautunut.  Kun ajattelen näin, niin kyllä historian siivet havisevat.

Historia vaikuttaa muutenkin koko ajan.  On se vaan niin, että se on minun alaani, josta paluuta ei enää ole. En voi enää kuvitella (vaikka ehkä pitäisi) olevani toisenlainen ja saavani riittävästi iloa tavallisista elämän toimista sanokoon arvostelijat, mitä tahansa. Täytyy myöntää, että toki arkipäivä sujuu kuten tähänkin asti ja niitä on pakko ollakin, jotta elämä pysyy edes jonkinlaisessa järjestyksessä.  Rutiineista en ole koskaan pitänyt, mutta toisaalta olen todennut niiden olevan paikallaan saadakseni aikaa tärkeämmälle. Kaaosta olen aikoinaan sanonut rakastavani, mutta olen tarkoittanut sillä jotakin ajatusten kaaosta, en elämän hullunmyllyä. Pitääkin kaivaa se kirjoitus esille verratakseni onko mikään muuttunut. Nyt Hyrylän markkinoille ostamaan lisää puolukoita.

Tässä välillä vietin ystävän kanssa jonkin aikaa Hyrylän syysmarkkinoilla.  Puolukoita tuli ostettua ja jotakin muuta syötävää. Kävimme juomassa kahvit ison letun kera.  Kotiin palattuani tuli kaatosade ja sateen jälkeen tyttäreni tuli käymään Alexin ja Remun kanssa. Molemmat lapset, ihmislapsi ja koiranuorukainen ehtivät joka paikkaan, Alex tutki lisää mummin laatikoita ja kirjoja ja Remu hyppi ikkunasta toiseen haluten ulos tutkimaan runsaita tuoksuja muistissaan hänen kesällä viettämänsä viikko täällä.

En löytänyt kaaoksesta kirjoittamaani blogia, mutta sen sijaan löysin seuraavan, jonka olen kirjoittanut  11.1.2009. Liittyessään aikapulmiini, se korvaa hyvin kaaosteoriani, joka lienee muutenkin jo vanhentunut.

Luovan työn esteitä

Joinakin aamuina herätessäni kadehdin niitä ihmisiä, yleensä miehiä, joilla on puoliso, siis pääsääntöisesti vaimo huolehtimassa kaikista käytännön töistä heidän saadessaan täysin sydämin keskittyä esimerkiksi kirjoittamiseen tai taiteen tekemiseen. Heillä saattaa olla myös rauhallinen työhuone tai tila, johon he voivat sulkeutua ja sulkea päivän normaalit askareet sen ulkopuolelle. Naisen pitää taistella itselleen oikeus luovaan työhön. Kaikkina ikäkausina tämä pätee kenellä vähemmän kenellä enemmän, jos vain on rehellinen itselleen.

Luova työ, on se sitten kirjoittamista tai mitä tahansa kuvataidetta tarvitsee oman rauhansa, kun sen aika koittaa. Jokaisella on oma tapansa tehdä työtä. Silloin ei ole aikaa miettiä ruokakaupassa käymistä, ruoanlaittoa, pyykkien pesemistä, siivousta.  Kun lapset olivat pieniä ja nuoria, he toivat lisää ison osan huolehdittavia tehtäviä. Kun vielä työmatka oli pitkä ja töitä oli usein ylitöitä myöten, päivä ei riittänyt edes kaikkeen. Omat harrastukset piti sovittaa sen kaiken väliin. Siksi aika on vain kulunut ja mennyt niin, että kun yhtäkkiä ympärillä hiljeni, kysyinkin itseltäni: ”Tässäkö tämä olikin? Odotin elämän antavan minulle enemmän.”

Kaikki ne, jotka eivät näe asiaa näin, ovat tavallaan onnekkaita. He sopivat hyvin sukupolvien ketjuun, joiden tehtävä on elää tasainen ja hyvä elämä. Suvun jatkaminen on heidän pääasiallinen tehtävänsä, kunnes he lopulta muuttuvat maaksi jälleen. Mutta entä me, joilla on koko elämän palanut sisässämme toinenkin tuli odottaen lupaa roihahtaa liekkeihin?  Meidän on myös pitänyt elää myös se tavallinen elämä ensin tai lomittain luovan työn kanssa, ennen kuin olemme päässeet tai pääsemässä siihen olotilaan, jossa patoumat saavat luvan purkautua.

Minullakin päivät menevät nykyään joskus sekaisin nauttiessani uudesta ajattomuuden ajasta, jolloin toisaalta kaikki aika kuuluu nyt minulle itselleni, mutta toisaalta en ole vielä päässyt irti menneisyyden kahleista. Tunnen nimittäin ajoittain syyllisyyttä omasta vähittäisestä irtautumisestani. Siksi aina välillä siivoan, pesen pyykkiä, käyn kaupoissa ja teen kaikkea tavallista sen sijaan, että keskittyisin vain oman luovuuteni ruokkimiseen ja luovaan työhön. Ehkä niin onkin hyvä!  Ja kaiken kaikkiaan kateus, syyllisyys ja huolen kantaminen ovat paheita.

Olin syksyllä 2008 käynyt sisareni Heljän kanssa Samoksella ja kirjoitukseni ohessa oli mm. kuvia tuolta matkalta kuten tämä näkymä saarelta kohti Turkin rannikkoa. Olimme tuolloin tulossa Zoodochos Pigi luostarista. Huristelimme koko viikon autolla ympäri Samoksen saarta Pythagorionin pienen kaupungin ulkopuolella keskellä maaseutua olevasta hotellistamme käsin.