perjantai 8. helmikuuta 2013

Outoa ajankäyttöä


Onkohan se mitenkään kummallista, että kesken kaiken muun, olen taas yhtäkkiä sota-ajassa? Olen silloin tällöin tutkinut ja kirjannut ylös vanhempieni sota-aikoja, niitä, joista he lapsuudessamme kaukaisella 1950-luvulla joskus innostuneina keskustelivat. Molemmat viettivät ison osan nuoruuttaan vuodesta 1939 aina sodan loppuun saakka vuoteen 1944 sotatantereella Karjalan kannaksella, suurimman osan ajasta aivan eturintamassa.


Tässä isä on toinen oikealta ja käsittääkseni kuvassa hän on vielä sairaalassa, mutta jo paremmassa kunnossa kuin alemmassa kuvassa, jossa hän seisoo äärimmäisenä vasemmalla. Siis vasta 23 vuotias nuori mies, melkein lapsi vanhan mummon silmissä. Kukahan tuo pikkulapsi kuvassa on ja missähän sairaalassa hän oli?



Olen yrittänyt laittaa talteen kaiken hallussani olevan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin, mutta tekemistä vielä riittää. Jokaiseen esille ottamaani paperiin, valokuvaan ja muistoon kun liittyy aina paljon muutakin. Mielestäni on tärkeää kytkeä tarinoita isompaan kokonaisuuteen. Sota-ajoista lukiessa huomaa, että taistelupaikkojen alueella olleet kylät muuttuvatkin nimettömiksi sodan pyyhkäistessä yli.  Pystyäkseni (mihin en todellakaan pysty) rekonstruoimaan edes joitakin asioita, olen vuosien mittaan sortunut ostamaan kirpputoreilta vanhempia sodan jälkeen kirjoitettuja kirjoja. Karttojen ja ilmakuvien avulla yritän aina saada kokonaiskuvan asioista, siis samalla tavalla kun suunnittelen nykyään menojani ja matkojani. On tietenkin vaikea yrittää samaistua noin 70 vuoden takaisiin tapahtumiin ja harvoin onnistun niin hyvin, että olisin tyytyväinen. Mutta joka kerta tutkiessani, paneutumiseni asioihin opettaa minua ja ajan myötä tietämykseni kasvaa.


O. Pursiainen on leikannut oheiset varjokuvat isästä Asemasodan aikana Inkerinmaalla Lempaalassa vuonna 1942.

Äitini talvisodasta kirjoitin  pienen tarinan 15.10.2012. Kirjoitukseni löytyy täältä. Talvisodan aikana isäni ei osallistunut taisteluihin. Hänen upseerin sotilaspassistaan ja kantakortistaan käy ilmi, että hän oli kutsunnassa 28.9.1938 samana vuonna kun hän täytti 20 vuotta, mutta sai lykkäystä vuoteen 1942.  Hänet oli sijoitettu A1-luokkaan. Lykkäyksen yhdeksi syyksi oletan kesken olleen lukion tai sitten vastuun maatilasta ja äidistään, joka kuoli joulun jälkeen 1941 isän ollessa jo rintamalla. Arkiston kätköistä voinee  löytää tarkemmat perustelut.
Ojajärven valtauksessa Kaukolassa  ennen Räisälää otettiin venäläisiä (=vanjoja) vangeiksi.
Jännittävää, miten päivämääristä saa paljon irti. Mutta jokuhan on kaiken kirjannut, onhan olemassa mahdollisuus, että virheitäkin on tehty. En osaa enkä löydä mistään apua, kun sitten yritän tulkita merkintää 2/Vii.AutoP, jonne hän sitten meni sodan sytyttyä 7.12.1939 alokkaaksi. Olisiko Viipurin autopataljoona, en löydä sellaista, mutta sodan alettua yksiköiden nimiä muutettiin.

Tässä marssitaan 16.8.1941 kohti Räisälää.
Jo tammikuussa (19.1.1940) hänet siirrettiin Jv.koulutuskeskus 5:een kiv. mieheksi (olisiko kiväärimies) ja helmikuun 10 päivän ja maaliskuun 6 päivän välillä hän oli Kam. oppilas reservialiupseerikoulussa. Sitten hänet siirrettiin ryhmänjohtajaksi Ev.P 37:ään. Ja talvisotahan loppui 13.3.1940.  Mutta merkinnät jatkuvat eri yksiköissä ryhmänjohtajana, kunnes hän syyskuussa siirtyy oppilaaksi upseerikouluun ja vuoden 1941 helmikuun alussa joukkueenjohtajaksi. Kesäkuun alussa 1941 hän onkin sitten jo Jalkaväkirykmentti 1:n mukana valloittamassa Karjalaa takaisin.


Isäni taival tosin katkesi Räisälässä elokuun 17 tai 18 päivänä 1941, jolloin hän haavoittui vasempaan käteen ja vatsaan. Pentti Iisalon kertomus Räisälän valloituksesta löytyy täältä. Iisalosta tuli mm. Räisälän valloituksen ansioista Mannerheim-ristin ritari.

Iisalo mainitsi jossakin silmiini osuneessa kommentissaan, että  sodassa ansioitui paljon sotilaita, joita ei palkittu, vaikka olisivat mitalin ansainneet.  Isälleni arvonimet ja mitalit eivät käsittääkseni merkinneet mitään, vaikka kyllä hänkin niitä sai. Kantakortissa mainitaan kaksi Vapaudenristiä.  Mitaleita ehdottaa joku muu ja yleensäkin kaikki arvonimiä ja ansiomitaleja pitää jonkun muun hakea, sillä ei niitä itsestään tipu.

Hyökkäys Räisälässä  yli aukean 17.8.1941
Haavoittuminen vei isän sotasairaalaan.  Sitten onkin erikoinen aukko kantakortissa, sillä sen mukaan hän olisi palannut helmikuussa 1942 takaisin JR 1:een, mutta merkinnät on tehty lyijykynällä ja perässä on kysymys ”Milloin palannut sairaalasta?”  Olisiko hän ollut toipumassa koko syksyn ja siirretty reserviin 7.12. vai olisiko hän palannutkin takaisin rintamalle vielä syksyllä.  Hänen äitinsä kuoli vähän ennen vuoden vaihtumista (30.12.1941).  Muistan isän kertomuksista, kuinka hän on tullut äitinsä hautajaisiin. Tie kotiin on ollut lumen saartama. Albumista löytyi myös epätarkka valokuva kukkien peittämästä hautakummusta sivulta, jossa on kuvia jonkun sotilaan hautajaisista. Hautakuva on kuitenkin hänen äitinsä haudasta. 

Joka tapauksessa rintama oli pysähtynyt syksyllä paikoilleen. Isä palasi takaisin rintamalle, mahdollisesti Vammelsuuhun helmikuussa,  nyt joukkueenjohtajaksi Jalkaväkirykmentti 1:een. Rintama pysytteli paikoillaan aina kesäkuulle 1944 eli kaksi ja puoli vuotta.  Tänä aikana vanhempani tutustuivat toisiinsa, sillä äiti toimi JR1:ssä muonituslottana. Käsittääkseni he vain tutustuivat, ei vielä sen enempää. Mutta sodan loppu on sitten toinen tarina. 

Vihollisesta vapautetun Räisälän keskustaa, jonne venäläiset olivat ehtineet pystyttää betonista valetut kolossit esittämässä Leniniä ja Stalinia. Tunnistuksen tein minulla kirjastosta lainassa olevan kirjan Ari Rautala. Karjalankannaksen takaisinvaltaus kesällä 1941 mukaan, jossa on vastaavasta paikasta vähän eri suunnasta otettu parempilaatuinen valokuva. Kuvan on kirjan mukaan  ilmeisesti ottanut TK-mies Jopi Ruotsalainen, koska hänen tekstinsä kertoo myös, että patsaat ovat molemmin puolin neuvostotähdellä ja värillisillä sähkölampuilla koristettua puhujankoroketta. Hän kertoo myös aukiolta seisovasta pienemmästä patsaasta, jonka isäni on myös kuvannut.



Tässä kirjoituksen ohessa tuli skannattua yksi isän valokuva-albumeista. Valokuvat siinä ovat loppujen lopuksi mahdottoman huonolaatuisia, epätarkkoja ja vaurioituneita. Oletan, että isällä oli matkassa minulla vielä tallessa oleva kamera, jonka valokuvan tuon tännekin. Kirjoittelin sen historiasta aikanaan toisessa blogissani. Tällä kertaa en tutkinut niitä sotapäiväkirjoja. Arkistolaitos heitti minut joka kerta sinne yrittäessäni ulos.


Mitenköhän on? Kirjoitinko tämän jutun, kun tänään sisareni mainitsi puhelumme aikana ajatelleensa ja ikävöineensä vanhempiamme. Niinhän minäkin teen usein. Vaikka tänään olisi pitänyt tehdä aivan muita juttuja. Olisi vaan pitänyt aikanaan kuunnella paremmin ja kysellä paljon. Tämä minun tapani tuoda vanhoja valokuvia esille ja kunnioittaa menneitä aikoja ja silloin eläneitä.

Kameran nahkakotelokin on tallessa., mutta ei päässyt kuvaan,


Tässä isä on käymässä kotona jonkun sotakamunsa kanssa. Jotenkin tuntuu, että kuva olisi otettu ennen suurhyökkäystä.

Isä merkkeineen vanhoilla päivillään.



2 kommenttia:

  1. Mielenkiintoiosia, tärkeitä tarinoita. Et varmastikaan tee turhaa työtä, vaan sitä, johon sydämesi sinut ohjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle. On todellakin korkea aika kirjata näitä asioita ylös. Löysin eilen sattumalta facebookista ryhmästä Karjalaisia valokuvissa kuvan tuosta Räisälän keskustan teiden risteyksestä ja pystyin kertomaan paikasta, joka oli tuntematon kuvan sinne laittaneelle. Moni yrittää nyt selvittää vanhojen kuvien kautta vanhempiensa tai sukulaistensa mennyttä aikaa.

      Poista