tiistai 11. joulukuuta 2012

Kierrätystä

1500- ja 1600-luvuilla laitettiin keskiaikaisten kirjojen sivuja kierrätykseen. Suomesta on maailmanlaajuisesti säilynyt yllättävän paljon pergamenttisiä kirjojen sivuja. Uskonpuhdistus 1500-luvulla vaikutti siihen, että katolisen ajan kirjoja ja käsikirjoituksia, jotka usein olivat myös latinankielisiä, ei enää tarvittu. Kirkon omaisuus siirtyi kruunulle, joka hyödynsi kirjoja sivuineen muuhun tarkoitukseen kuten voudinkirjojen kääreinä. Tällä tavalla on jälkipolville siirtynyt suuri määrä sivuja erilaisista teoksista. Nyt niitä tutkimalla pystytään saamaan kattava kuva keskiajan Suomessa liikkuneestä kirjallisuudesta. Tässä linkki Kansallisarkiston Kirjava keskiaika-sivustolle, jossa voi tarkemmin tutustua tähän asiaan.

Viipurin vanhan tuomiokirkon raunioilla viipyisin pitempäänkin. Tämä kuva on kesäkuulta 2010. 

Kirjat ovat muutenkin olleet mielessäni ja unissani viime päivinä ja siis myös öinä, kun olen miettinyt, miten mahdun asumaan jonnekin pieneen asuntoon niiden kanssa. Tulevaisuuteni on edelleen hämärän peitossa ja monet asiat ovat viime aikoina vieneet osan yöunistani. Mutta huolimatta kaikesta pohdinnasta, minulla ei ole muuta tietä edetä kuin mennä eteenpäin. Käy sitten miten tahansa. Nuorempana hoidin kaikki asiani itse, menin myös rohkeasti ongelmia päin. Kun sitten olin lähestymässä eläkeikää, en enää pystynytkään siihen. Olin täysin nujerrettu enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin omaa selviytymistäni. Toisaalta on  hienoa, että ihmisen tuska luo taidetta ja saa paneutumaan syvällisesti uusiin asioihin, mutta..  Ehkä meidän kaikkien elämä kiertää ja käsittelee näitä samoja teemoja. Sisareni kanssa pohdimme usein sitä, mikä on saanut meidät kokemaan sellaisia asioita, joita monet eivät kohtaa. Lähes kaikki tuntemani ihmiset elävät onnellisissa avioliitoissa ja usein vielä hehkuttavat niitä. Joskus aiemmin sydäntäni kouraisi pahasti ja kysyin, miksi minä en ole saanut sellaista onnea. Olen toki saanut kaksi hienoa lasta ja kolme yhtä ihanaa lastenlasta, joista voin iloita. Ja olen toki täysin mukana muiden onnessa. Kokemukseni eivät ole katkeroittaneet minua. Siinä sivussa, kun olen etsinyt itselleni niitä "selviytymishuoneita" kuten sisareni niitä nimitti, olen pystynyt käsittelemään alitajuisesti monia vaikeita asioita. Vaikka olen armottoman yksin asioideni kanssa, en ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Nyt olen palannut nuoruuteni tielle!

Luennot alkamassa. Vasemmalla Markus Hiekkanen ja Elina Räsänen.

Tulipa pitkä selitys. Tunteiden kierrätys on kiertänyt myös ympyrän tullen tähän päivään. Toisaalta nämä viime vuodet ovat olleet aikamoista haaskausta, jos kaikkea mitataan rahalla kuten näköjään tänä päivänä tehdään.  Olisin vaikka voinut tehdä vielä jotakin palkkatyötä, jos olisin ollut vapaa tietyistä rasitteista. Mutta turha sitäkään on pähkäillä.

Tässä kolmannessa iässä toimimme erilaisissa yhdistyksissä aivan vapaaehtoisesti ilman mitään palkkiota. Toinen vaihtoehtohan olisi pysytellä omien seinien sisäpuolella ja huomata pikkuhiljaa siirtyvänsä yhä enemmän pelkkiin arkirutiineihin omien ympyröiden pienentyessä. Itselleni tuottaa suurta iloa olla mukana karjalaisissa riennoissa omien mieltymysteni mukaisesti ja auttaa mahdollisuuksieni mukaan. Sukuseuran toiminta on myös siihen rinnastettavaa, täysin vapaaehtoista toimintaa. Harva on tietoinen siitä suuresta ilmaisen työn määrästä, mitä näissä yhdistyksissä toimivat ilolla tekevät. Kun jäämme eläkkeelle, tulemme aivan uuteen maailmaan, jossa enää harva tekeminen tuo lisäeuroja, mutta sitä enemmän tyydytystä siitä, että saamme toimia. Ilman näitä ahkeria toimijoita, myös monet kerhot ja yhdistykset kuihtuisivat kokonaan.

Huono kuva, mutta mielenkiintoinen. Siinä kirjoituskeskukset, joissa rukouskirjoja jäljennettiin 1400-luvulla. Huomatkaa, että molemmat sukuni seurakunnat ovat olleet tekemässä tätä työtä. Renko Hämeessä ja Uusikirkko Karjalassa. Kuolemajärven alue oli silloin vielä osa Uuttakirkkoa.

Ilmaisia iloja ja selviytymishuoneita on onneksi todella paljon. Palatakseni tuohon alkuun, niin eilen illalla poikkesin Kansallisarkiston keskiaikaillassa kuuntelemassa useiden tunnettujen tutkijoiden luentoja. Vanhimmasta kirjallisesta kulttuuristamme ennen Agricolaa kertoi meille yliopistolehtori, dosentti Tuomas Heikkilä Helsingin yliopistosta. Hän siirtyy Suomen Rooman instituutin johtajaksi elokuussa 2013. Tunnettu kirkkotutkija Markus Hiekkanen valotti minulle hyvin tutuksi tullutta asiaa taidehistorian opinnoista kertomalla Suomen keskiaikaisista kirkoista arkeologisen tutkimuksen valossa. Tuttu opiskeluni myötä oli myös FT Elina Räsänen, joka oli pitämässä meille syksyllä 2010 todella mielenkiintoista luentosarjaa Kuvan kerrostumat-otsikolla. Hänen aiheensa kosketteli  kirkkotaiteen pyhimysten esiintymisiä koruissa, alttaritauluissa ja tekstiileissä. Hänen kanssaan kävimme aikoinaan myös Kansallimuseossa tutkimassa nimenomaan näitä samoja asioita. Lopuksi vielä professori Jussi-Pekka Taavitsainen Turun yliopistosta kertoi runsaiden yksityiskohtien valossa Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöksistä ja kansainvälisestä reliikkitutkimuksesta.

Ilahduttavaa oli, että monessakin puheenvuorossa tuli Karjala esille luonnollisen osana Suomea  ja siellä tehtävät tutkimukset mm. Viipurin vanhan tuomiokirkon alueella. Lopuksi vielä katselimme salin perässä olevan näyttelyn, jossa  oli esillä joitakin Suomen vanhimpia asiakirjoja ja esineitä mm.vanhin Suomessa säilytettävä alkuperäinen asiakirja eli kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille vuodelta 1316. Se on alunperin peräisin Viipurin kaupunginarkistosta. Jostakin kumman syystä olen siitä erityisen ylpeä, vaikka minulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Ehkä koen sen edelleenkin tuovan suojaa itselleni läpi satojen vuosien tähän päivään. Tässä linkki kuvaan Kansallisarkiston sivulla, omani ei oikein onnistunut.


Tilaisuus on päättynyt.

Ehkäpä kirjoitan Pyhästä Birgitasta ja nyt esillä olleesta Suomeen luovutetusta  reliikistä myöhemmin. Silläkin kun on yhteyksiä karjalaiseen historiaamme.

Kierrätystä yhtä kaikki nämäkin asiat. Lohdullista minulle oli, kun Tuomas Heikkilä mainitsi kertoessaan pergamenttien olevan peräisin noin 1500 kirjasta, että eihän se ole mitään teidän (meidän kuuntelijoiden) kotikirjastojenne rinnalla. Ehkä en ensi yönä näekään enää liian epätoivoisia unia kirjoista.

Tämän ehdin liittää eilen illalla Facebookiin seuraavalla tekstillä: Jokin kumma vaan vetää sinne yliopistokortteleihin illan hämärtyessä. Kun kävelin keskiaikaluentojen jälkeen Kansallisarkistosta, kohtasin tutun talon ja sen ikkunat ylimmässä kerroksessa. Nyt kotona vasta tajusin, että sininen viiva oli Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina juhlavuoden huipentuma,nk. Unioninakselin yllä oleva valotaideteos.
http://www.helsinki200.fi/juhlavuoden-ohjelma/sininen-viiva-syttyy-unioninakselin-ylle

3 kommenttia:

  1. Murheilla on harmillinen tapa kasaantua ! Sisu kasvaa ja antaa voimaa selviytyä !
    Tsemppiä Merja!

    VastaaPoista
  2. Kerroit tuolloin 2012, että ehkä kirjoitat Pyhästä Birgitasta. Oletko tehnyt sen? Hän on kiinnostava monessa mielessä ja ilomielin lukisin tekstisi hänestä. Hyvää joulunalusaikaa toivotellen mökiltä Hauholta. Tännekin olemme muuten saaneet mahdutettua kirjoja,kotona Espoossa niitä alkaa olla jo joka paikassa. Lämpimin ajatuksin ystäväsi Marja-Terttu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marja-Terttu, kiitos kommentistasi, vastasin sähköpostiisi.

      Poista