Aikaan kaivautumista

On asioita, jotka tulevat eteen, kun niitä on vain hiukan rapsutellut, ikään kuin ottanut vähän ruostetta pinnasta. Syystä tai toisesta. Toinen asia on sitten, että vaikka tarkoitus on keskittyä yhteen asiaan, paluu muistoihin tuokin mukanaan paljon muuta. Ajattelen nykyään, että tämä on juuri sitä vanhenemisen mukanaan tuomaa rikkautta. Näemme asiat nyt monesta suunnasta, mutta emme silti voi vaikuttaa kaikkeen kuten emme koskaan aiemminkaan.

 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat on huhtikuusta elokuun alkuun 2006.

Aloin suunnitella tai ensin vain miettiä aihetta erääseen julkaisuun. Spontaanisti mieleeni tuli eräs rakas ystävä, josta olen kirjoittanut silloin tällöin blogeissani. Kerroin asiasta hänelle puhelimessa ja hän suostui. Sitten muistin, että hän täyttää tänä keväänä 90 vuotta.

Tutustuin Helmiin myöhään syksyllä 2005. Meillä oli 15 vuotta ikäeroa. Meistä tuli heti läheisiä ystäviä. Olimme myös pikkuserkkuja, sillä isoisämme olivat olleet veljeksiä.  Vuodesta 2006 ja sitä seuraavista vuosista tuli erityisen tärkeitä ja tapahtumista rikkaita meille molemmille.  Yhdistimme taiteelliset puolemme, mikä puolestaan johdatti moneen muuhunkin asiaan.

 

Tammikon tiellä 8.7.2006

 

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hänelle lähes ainoa voimakas side muihin ihmisiin perheen ulkopuolella. Hänelle tuodaan päivittäin ruoka kotiin ja lääkkeiden annostelija tai mikähän se nimitys olikaan, käy tuomassa lääkkeet. Voitte vain kuvitella, että korona-aika on vienyt kaikki muut yhteydet. Hänen toinen poikansa käy silloin tällöin, käsittääkseni myös häntä nuorempi sisar pitää yhteyttä. Auringonkukkaa kuvaava maalaus on ollut kesken jo pari vuotta. Mikään ei innosta enää.  Hän haluaa päästä pois. Muutamassa vuodessa on tapahtunut täyskäännös ennen vilkkaassa elämässä.

Helmin koti silloin Perniön Tuohitussa.

 

Koska hän ei enää käytä Facebookia eikä edes enää sähköpostia, puhelinyhteys on ainoa mahdollisuus tavoittaa hänet. Jollen sitten lähde käymään Salossa. Kävin läpi keskustelujamme vuoden 2016 lopun jälkeen ja tein järisyttävän huomion tai ehkä jopa useita.

Lukijasta ne eivät ole niin järisyttäviä, että niitä voi kutsua järisyttäviksi. Mutta minulle ne ovat!

Kirjoittaminen on pitänyt minut hengissä menneiden, kaoottisten vuosien aikana. Havainto iski voimakkaasti tajuntaani selvittäessäni menneitä vuosia alkaen vuodesta 2017. 

Tammikon tiellä Kuolemajärvellä 8.7.2006

Seuratessani merkintöjäni, joita olen tutkinut muidenkin asioiden takia, elämäni sekamelska tulee näkyväksi. En voinut olla myös ajattelematta, miten olen selvinnyt kaikesta. Voisin nyt sanoa, pandemia-aika on sittemmin auttanut tasaamaan asioita.  Elämäni liittyen asumiseen, perheeseen, lapsenlapsiin, harrastuksiin, ystäviin ja sairauteeni veivät aikani hengästyttävällä tahdilla. En ehtinyt käsittelemään kokemaani. Jotkut tapahtumat näkyvät myöhemmin blogeistani, mutta jos ne ovat kirjoittaessani olleet kovin tuoreita, en ole pystynyt vielä ottamaan niitä mukaan. Sitten ne ovat jääneet, koska olen siirtynyt jo seuraavaan aiheeseen.

Itseasiassa, asioiden käsittely on ennekin jäänyt väliin uusien tapahtumien ja asioiden vyöryessä. Se näkyy nykyään voimakkaasti blogeissani, koska käsittelen niitä. Vihdoinkin.

Silloin 2006 äitini piirtämä kartta lapsuuden kotipaikastaan Kuolemajärven Seivästön Tammikossa ohjasi minua. Tässä Askaisissa 23.7.2006 tapasin Aalto Rusin (1932-2020) ensimmäisiä kertoja. Sen jälkeen tapasimme monissa yhteyksissä. Hänen äitinsä oli lähtöisin Tammikosta, isovanhempieni naapurista.

Nyt pysähdyin ajattelemaan Helmin elämää. Pääsin tutustumaan siihen lähemmin alkaen talvesta 2005-2006 aina loppusyksyyn 2016. 

Kun viimeisen kerran kävin hänen vuosikymmenten kodissaan Perniössä, kirjoitin blogin, johon pääset tästä linkistä.  Sittemmin yhteytemme tavata, vähenivät, kunnes loppuivat kokonaan. Tietenkin pidimme yhteyttä sähköpostitse ja puhelimitse.

Kun Helmin mies kuoli, se oli iso romahdus Helmille. Hän joutui jopa kokeilujaksolle hoitokotiin, josta hänen piti taistella itsensä takaisin omaan kotiinsa. Ja sitten heti perään tuli korona-aika.

Helmin maalaus: Väsynyt nainen. Se on minulla nykyisin, mutta valitettavasti varastossa.

 

Kirjoittaessani tätä tunnen hiljaista kauhua. Vanheneminen on kauheata. Se alkaa varhain, silloin kun emme vielä edes tajua sitä. Ääriviivamme katoavat, meistä tulee näkymättömiä. Emme ole enää tärkeitä, emme ole mitään. Käsitys tunkeutuu meidän sisäämme kuin kylmä virta ja uskomme sen olevan totta. Se ei ole totta, mutta…

Voin vain kuvitella, miten pandemia-aika on vaikuttanut.

Ajattelen, miten myöhemmin monen ihmisen elämä kiteytyy vain hautakivessä mainittuun syntymään ja kuolemaan. Siinä kaikki. Ei mitään siinä välissä olevasta ajasta.

Seivästön kesäjuhlat alkamassa. Taulut on ripustettu.

 

Edes lapsemme eivät ole kiinnostuneita meistä vanhemmista elämän sisältömme suhteen. Tervaskantoja hehkutetaan, mutta tavallisen ihmisen monivivahteinen elämä jää pimentoon. Useimmat meistä olemme juuri näitä tavallisia ihmisiä. Muutama ikätoverini, joita en ole sen paremmin tuntenut, on vuoden sisällä kuollut yllättäen ja arvaamatta. Heidän Facebook-sivunsa jäävät elämään. Se on kyllä ihan hyvä juttu, että jokin merkki jää.

Aavistivatko he kuolemansa, saivatko he puhua aiheesta läheisten kanssa. Tuskin, sillä kuolema on meillä päin tabu, kielletty aihe.

Oma vähättelevä käytökseni vanhempiani kohtaan kalvaa minua usein. Ajatukset palaavat mieleeni yön pimeinä hetkinä, kun en syystä tai toisesta nukahdakaan heti herättyäni. Omien lasteni käytös osoittaa silloin tällöin samaa. Kun tulemme vanhaksi, me emme ole edes heistä kiinnostavia. Olen kirjoittanut näistä asioista usein ennenkin ja kirjoitan varmasti vastakin. Älkää pahastuko!

Kun lopuksi jätämme harrastuksemme, niin elämästä poistuu niiden mukana paljon asioita. Mielemme kangistuu, koska emme enää pohdi monimutkaisia tai vaikeita asioita, kun emme lue kirjallisuutta. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa tästä, koska nämä asiat ovat itsestään selviä.

 

Joka tapauksessa lukiessani päiväkirjaani 15.5.2006 – 25.10.2006 ravistelin taas mieltäni kunnolla. Kirjoitin silloin useimmiten bussissa aamulla töihin mennessä. Valitsin tähän joitakin teemoja.

Aloitin sen päiväkirjan unella, pahalla unella, jonka näin ennen heräämistä. Olin siinä esimieheni kanssa keskustelussa, jossa todettiin, että olin kaukana tavoitteistani. Tilalleni oli valittu toinen henkilö, mies, joka istui pyörätuolissa. Kuittasin unen olevan kaikuja edeltäviltä vaikeilta vuosilta.

Harkitsin jopa siinä vaiheessa vielä pois lähtemistä, alan vaihtoa, vaikka eläkeikään oli enää kaksi vuotta.  Ajattelin pidemmälle. Mitä oli naisen työ, töissä ja kotona. Usein naiset tekevät pelkästään niitä rutiinitöitä ja auttavat muita loistamaan.  Sattumalta Helmi soitti kesken kirjoittamisen. Meillähän oli paljon suunnitelmia. Juttelimme usein juuri työmatkani aikana joko aamulla tai iltapäivällä.

Seuraavana aamuna kirjoitin runsaan, erityisen vaihtelevan pohdinnan jälkeen: ”Pitää valmistautua kuolemaan tulemalla entistä tietoisemmaksi unista.”  Aleksi Kivikin huusi kuollessaan: ”Minä elän, minä elän.” 

Kyllikki (1925-2009) on soittanut juuri meille ruokakelloa vieraillessamme hänen kodissaan huhtikuussa 2006.

 

Ajatella, olimme Helmin kanssa ehtineet käydä keväällä Saksassa tapaamassa pikkuserkkuamme Kyllikkiä. Kirjoitin kirjeitä, joiden kopiota on päiväkirjan välissä. Suunnittelemme postikorttien tekemistä, olin tilannut postimerkkejä omalla kuvalla. Toukokuussa oli mahdottoman paljon valkovuokkoja, metsät ja joenvarsi olivat kuin valkoisia mattoja.

Töissä oli valtava kiire. 

Klisee, niinhän aina töistä sanotaan. Myöhemmin poistin sanan kiire käytöstäni ja melkein voin pahoin, kun muut käyttivät sitä koko ajan.

Osallistuin niihin aikoihin myös ammattiosaston toimintaan. Mitä kaikkea olen silloin tehnyt, nyt jo unohtunutta! Totean, että aivoja pitää käyttää, koska niiden kapasiteetti on valtava. Miksi sitten päätä alkaa särkeä. Onko se stressiä? 

Minä 20.5.2006 ystäväni Mariannen kuvaamana. Seuraavan yönä Lordi voitti Euroviisut. Seurasimme yhdessä televisiosta.

Päiväkirjani on eräänlainen säiliö, suunnitelma, luettelo ja muistilista samanaikaisesti.  Tiedän, että siitä kirjoittaminen ei ole lukijasta yhtä mielenkiintoista kuin minusta.  Menen usein päiväkirjaani lukiessa aivan kuin jonkun toisen elämään, vaikka se on minun elämääni toisena aikana. Kotihelvetti pilkottaa merkinnöissä, en voi olla sitä näkemättä ja ottamatta kantaa.

Siinä vaiheessa kävin myös taistelua egoni hävittämisestä. Se oli vaikeaa, koska on aina helppo palata siihen ”minä”-moodiin. Itsekasvatus on tärkeää. Olin ajatellut niin jo nuoruudesta asti.

Sitä olen harrastanut koko elämän ajan, milloin tietoisemmin, milloin siinä kaiken ohessa.

Egon hävittämisen tarkoitus oli vahvistaa uudella tavalla oman itsensä hyväksyntää, jottei enää koskaan tarvitsisi muiden hyväksyntää, sitä, mitä oli koko elämänsä odottanut, muttei koskaan saanut eikä tulisi edes saamaan. Aika hyvin vuosien mittaan onnistuin siinä.

Kaikilla meillä on ainakin kaksi katsetta; oma katseemme ja toisen/toisten katse.

Helmi, Aalto ja Kaarina tutkivat sukukarttoja 23.7.2006

 

Jos ja kun olemme liian erilaisia ihmisiä, aina joskus tulee erimielisyyksiä. Kesällä 2006 tajusin selkeästi, että minulla oli olematon reviiri itseni ympärillä. Koska minulla ei ollut selkeitä rutiineja, ihmiset pääsivät lähelle ja rauhaa kaivatessani jättivät minun rauhani huomioimatta. Olin kuin avoin kirja ja avoimeen kirjaan pääsee helposti kirjaamaan omia merkintöjään ja puuttumaan. Sanomalla jotakin ilkeää ja loukkaavaa. Jos tällainen ihminen menettää joskus malttinsa, hän on itsekäs ja varottava ihminen. Mitä tämä rauhaa rakastava ihminen maltin palattuana tekee? Hän ei vastaa samalla mitalla vaan väistää iskuja ja on mieluiten hiljaa. Sanat ovat vaarallisia. Ne saattavat latistaa meitä pieniksi kuten olen itse aika ajoin kokenut.

Myöhempinä vuosina minua opastettiin itseni suojaamisessa, vaikken siinä oikein koskaan myöhemminkään onnistunut. Avoin mikä avoin. Opin kuitenkin kestävämmäksi.

Sellaisia asioita kaiken tekemisen keskellä pohdin keskellä kesää 2006. Vietin silloin myös paljon aikaa vanhimman lapsenlapseni kanssa. Hän sai nyt tammikuussa 2022 kolmannen lapsensa, toisen tytön. Hänen vanhin lapsensa, poika syntyi 2017. Ensimmäinen tytär syntyi maaliskuussa 2020. Isomummi on iloinen.

Päiväkirjaan kirjaamme usein salaisimmat ajatuksemme, ne, joita emme käsittele kenenkään muun kanssa.

Tässä taisi olla vanhan talon ranta Tammikossa.

 

Heinäkuun alussa 2006 Helmi oli mukana Karjalan matkalla. Etsimme helteisenä päivänä yhdessä isovanhempiemme synnyinseudulla, Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa nk. vanhan talon paikkaa, josta äitini oli kertonut. Hän ei maininnut muistellessaan ollenkaan Helmin isoisää. Oletan, että tästä ei suvun kesken puhuttu ollenkaan, siksi äiti ei edes muistanut tätä. Joka tapauksessa ko. talossa syntyi 1879 Helmin isoisä Nikodemus ja kaikki nuoremmat lapset, myös minun isoisäni Abraham vuonna 1887. Näistä asioista olen kirjoittanut aiemmin.

Näyttely voi alkaa, avajaiset olivat 1.8.2006

Olimme varanneet Tuusulan rantatieltä gallerian pitääksemme yhteisen näyttelyn, jossa olisi Helmin maalauksia ja minun valokuviani. Itse asiassa se oli jo toinen yhteinen näyttelymme. Ensimmäisen pidimme Askaisissa 23.7.2006 Seivästön kesäjuhlissa.

Siinä vaiheessa kaikki sukuasiat, sukututkimus ja Karjala-asiat olivat minun osaltani vielä edessä.  Helmin ja minun lisäkseni juhliin lähti kolmas serkkumme Kaarina, jonka juuret olivat myös Seivästön kylässä Kuolemajärvellä, mutta myös Johanneksen pitäjässä ja Koivistolla. Vietimme ensin aikaa Helmin ihanassa kodissa ja sen ympäristössä.

Askaisten sankarihaudat 23.7.2006

Emme ehtineet Askaisten kirkossa pidettyyn jumalanpalvelukseen, vaan kuljimme ensin hautausmaalla, jonka hautakivissä oli paljon tuttuja sukunimiä. Valmistelin siellä valokuvausta, sillä jumalanpalveluksen jälkeen seurasivat kunnianosoitukset sankarihaudoilla ja karjalaan jääneiden vainajien muistomerkillä.  Sen jälkeen kaikki siirtyivät Askaisten koululle, jossa oli ensin lounas ja sen jälkeen päiväjuhla. Juhla oli Seivästö-säätiön (55v) ja Seivästön Marttayhdistyksen (80v) yhteinen kesäjuhla.

Askaisten hautausmaalla 23.7.2006

 

Sinne koulun seinälle ripustimme Helmin taulut ja minun muutaman kehystetyn Seivästö-aiheisen valokuvani.

Tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka paljon tutkittavaa ja ihmettelyä minulla on vielä omassa menneessä elämässäni liittyen avautumiseeni niille aiheille, jotka alkoivat tuolloin vasta nousta pintaan. Ihmettelyä on ollut senkin jälkeen, kun olen eri aikoina matkojen jälkeen muistellut mm. tuota matkaamme kuten täällä. Melkein kaipaan sitä viatonta katsettani, joka kohdistui vielä tuohon aikaan tähän aiheeseen, josta sittemmin tuli minulle mahdottoman tärkeä. Olin melkein sattumalta ottamassa sitä silloin johtotähdekseni tuleville ajoille. 

Juhlayleisöä Askaisten koululla 23.7.2006

 

On järisyttävää, jos jatkossa tulen kohtaamaan kaikki asiat tällä tavalla. Materiaalia on kaikilta tasoilta niin paljon, että se voi tuntua hallitsemattomalta, vaikkei se sitä minulle olekaan. Olemme sitä sukupolvea, joka on lähinnä heitä, jotka olivat siellä, alueella, jonka menetimme taistelujen jälkeen.

Otin Karjala-asian sydämenasiakseni, vaikken sitä silloin kesällä 2006 vielä edes ymmärtänyt.

 

 

 

Havaintoja tietoisuuden rajoilta

Äskettäin eräänä aamuna heräsin seuraaviin ajatuksiin ja kirjasin ne saman tien ylös. Kävi kuten usein käy, noustuani ylös, elämä toi jotakin muuta eteeni enkä ehtinyt jatkaa. Tiesin sen ja siksi minun oli pakko kirjata edes osa mieleeni pulpahtavista ajatuksista.

Ihminen on suurempi kuin itse tietää tajuten sen vain hetkittäin.

Näkymä tähän aikaan vuotta 2016 (17.1.) kotikujalta kohti taloa. Postilaatikolla käydessä, tosin iltapäivällä.

Ymmärsin sen äitini kautta. Ehkä hänkin ymmärsi sen. Sitä on vaikea tuoda julki. Väärinymmärrys on helppoa muiden taholta. Sitten se katoaa.

Minä pääsin hetkeksi sisään, ytimeen. Ihminen elää elämänsä pienentäen itseään. Muut auttavat siinä. Vaihtoehdot ovat vähissä.

Oli myös 17.1.2016

Rämmin unessa etsien vieraille ihmisille tietoa ihmisistä, joista en tiennyt mitään, en edes tiennyt heidän liittyneen sen naisen sukuun, jota he olivat tulleet katsomaan. Kukkien kanssa.

Heräsin ajatellen äitiäni, josta olin taas oivaltanut lisää, kokonaisen maailman. Kuten hän, kuten minä, kuten ehkä me kaikki, piilotamme valtaosan itsestämme. Aloitamme sen jo lapsena emmekä pysty koskaan palaamaan takaisin. Tai ehkä pystymmekin.

Voimme yrittää. Tapoja on monia. Voin kertoa omastani ja kuvitella muiden. Sanoja ei melkein ole, kokemus on niin mahdottoman voimakas. Melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, hän palasi ensimmäisen kerran kotiseudulleen, lapsuuden kotinsa pihalle, muistaen kaiken. Se oli järisyttävä kokemus. Se oli kokemus, jota useimmat hänen sisaruksistaan eivät koskaan elämänsä aikana halunneet kokea. Erilaiset kokemukset välittyivät myös heidän lapsilleen.

Olemme osa vanhempiemme ja sukumme geeneistä.

Se oli valtavan iso kylä. Sitä oli pikkulapsen vaikea tajuta. Kylä oli täynnä salaisuuksia. Oli ihana kasvaa aikuiseksi. Tajusi, että elämä oli loppujen lopuksi omissa käsissä. Perhe oli köyhä eikä pystyisi tukemaan opiskelua.

Hän kuljetti koko elämänsä mukanaan niitä kaikkia muistoja, joita ehti kertyä. Valokuva kotipihalta kertoi paljon omasta perheestä ennen sen hajoamista taivaan tuuliin. Se toi mieleen ystävät, jotka sittemmin menivät omia teitään. Pois. Kauas. Joskus hän löysi lehtileikkeen, joka kertoi ystävien elämästä. Hänestä tuli tuntematon. Hän häpesi usein uutta elämäänsä, koska entinen katkesi tylysti. Hän ei voinut itse valita.

Hänen lapsensa eivät koskaan ymmärtäneet. Oli sentään joitakin ystäviä, jotka olivat kokeneet samaa. Miehensä kanssa hänellä oli myös yhteisiä kokemuksia, mutta he olivat yhdessäkin yksinäisiä.

Usein ihminen taantuu vanhetessaan, kun toistaa samoja rutiineja päivästä toiseen, vuosia, jotka muuttuvat vuosikymmeniksi. Haluaisi kirjoittaa kuten nuorena, mutta vähäiset yritykset supistuvat pahan olon kirjaamiseen. Sitten ei sitäkään. Aika loppuu.

Sodan vaikutus oli suuri, niin valtava, että sitä on kenenkään nuoremman edes mahdollista käsittää.

Yritän pitää montaa elämää käsissäni. Ymmärtää niiden suuruuden, huipun, elämättömyyden, elämän ja seuraukset. Menen niihin sisälle. Meneeköhän kukaan joskus minun elämääni? Jätän jälkeeni sentään niin paljon kirjallista materiaalia. Äiti olisi halunnut jättää, mutta hän tuli ulos sodasta tyhjin käsin.

Äitini kodin pihapiiri 5.7.2008. Paikka lienee ollut niin hyvä, että paikalla aikoinaan olleen talon pohjalle on siirretty toisaalta niemestä säilynyt suomalaistalo. Meri häämöttää taustalla.

Jatkan tätä useita päiviä myöhemmin. On sunnuntai ja aamupäivä. Söin puuron ja join kahvin. Samalla luin sanomalehdet, ensin Keski-Uusimaan ja sitten aloitin Hesaria, johon saatan juuttua pitkäksi aikaa. 

Kauhistuin Keski-Uusimaan Kuolleet-sivua. Kaikki kuolleet yhtä lähes ikätoveriani huolimatta olivat minua vuosia nuorempia. Muistin edellä olevat ajatukseni ja tekstini. Muistin myös kaikki muut keskeneräiset projektini. Päivät ovat liian lyhyitä. Ulkopuolinen maailma on pelotteita täynnä.

Perjantaina 14.1. oli Helsingin Sanomissa kulttuuri-osiossa Lyhyesti-teksti ”Säveltäjä Jouko Linjama on kuollut”. Kirjoitus kuvasi hänen saavutuksiaan. Hän ja vaimonsa olivat vuosikausia naapureitani sillä kujalla, jossa asuin kokonaiset 17 vuotta ennen muuttamistani nykyiseen asumukseeni. 

Viereisestä naapurista, Pauli Huuhtasesta, olen kirjoittanut parissakin aiemmassa blogissani (https://unikkopellossa.blogspot.com/2016/07/kaikella-on-aikansa.html).  Linjamat asuivat samalla puolella kujaa seuraavassa omakotitalossa. He muuttivat muualle asumaan ennen minun lähtöäni.  

Edellisen kaltaiset uutiset pysäyttävät kertoessaan elämän katoavaisuudesta. Omakotitalossa asuessani tuli usein vaihdettua muutama sana naapureiden kanssa, vaikkapa postilaatikolla käydessä, joten he tulivat läheisemmiksi kuin täällä kerrostalossa.

En ole vielä ehtinyt käsitellä edes läheisen ystäväni ja sukulaiseni Toinin kuolemaa joulukuussa. Sama koskee montaa muutakin viime vuosina kuollutta, minulle merkityksellistä Karjalasta lähtöisin olevaa ihmistä.  Myös Pauli Huuhtanen s. 1930 Jääski ja Jouko Linjama s. 1934 Kirvu olivat lähtöisin Karjalan kannakselta. 

Tuon punaisen ympyrän sisällä sijaitsi aikoinaan isovanhempieni ja äitini koti Suomenlahden rannalla.
 

Palaan alkutekstiini ja oivalluksiini unen ja toden rajamailla. Ne liittyivät äitiini ja kesken oleviin laajempiin kirjoituksiini vanhemmistani.  Haluan koko ajan kaivautua syvemmälle heidän historiaansa. Äitini oli juuri sillä hetkellä mielessä. 

Tässä sama alue vanhan kartan mukaan. Isovanhempieni omistama tila oli nimeltä Lahtela.

 

Olin saanut Kansallisarkistosta tilaamani, äitini ja hänen vanhempiensa tekemät korvaushakemukset koskien heidän sodassa menettämäänsä omaisuutta.  Isovanhempani lähtivät evakkoon kaksi kertaa sodan alta. 

Äitini lähti myös pakoon kaksi kertaa. Ensimmäisestä kerrasta olen kertonut täällä, kun hän pakeni helmikuussa 1940 jäätä pitkin Koivistolta. Toisen kerran hän joutui lähtemään suurhyökkäyksen alta kesäkuussa 1944.  Jälkimmäisestä en tiedä yksityiskohtia, koska haastattelussa keväällä 2000 hän ei kertonut siitä vaiheesta tai en osannut kysyä eikä hän enää myöhemmin halunnut kertoa. Sellainenkin aika voi aina ihmiselle tulla, myös niille puheliaille.

Tässä karttaotteessa Koivistolta, äitini asui kuvassa meren rannassa olevien pallukoiden kohdalla. Siitä lähti tie Koiviston rautatieasemalle. Talot kuuluivat kauppias Simo Lahdelle.

Hakemuksiin on kirjattu yksityiskohtaisesti kaikki omaisuus. Korvausanomuksia on tehty talvisodan ja jatkosodan jälkeen. Talvisodassa omaisuus tuhoutui täysin. Talot poltettiin, samalla tuhoutui kaikki muu. Sama toistui 1944 jatkosodan jälkeen. Mitään ei voinut ottaa yhteiskuljetuksiin mukaan. Jos halusi saada myöhemmin tavaroita junakuljetuksilla, ne todennäköisesti pommitettiin rautatieasemalle.

Isovanhempani ovat antaneet yksityiskohtaiset kiinteistö- ja irtaimistoselvitykset ensimmäisen kerran 1940. Kuolemajärvelle palattiin 1942, kun alue oli sotatoimialuetta jatkosodan asemasodan aikana. Isovanhempani rakensivat sinä aikana uuden talon. Jatkosodan jälkeen tehtiin uusi anomus ja saadusta päätöksestä valitettiin.  Tätä jatkui aina 1950-luvun puoliväliin.

Tammikonlahti teki talonpaikasta suojaisan. Kuva on myös 5.7.2008. Kuvassa talo Lahtelan rantaa.

Äitini osalta oli vain yksi 25.6.1945 päiväyksellä Karunassa hänen itse tekemänsä hakemus. Käsiala on niin kovin tuttua. Hän oli ollut sodan syttyessä kirjoilla Koivistolla ja samoin 1.1.1944.  Hakemusta tehtäessä hän asui jo Rengossa, tulevan miehensä luona. Hänen omaisuutensa oli hakemuksen mukaan ollut vanhempien kodissa Seivästön kylässä.  Siinä ei ole mitenkään eritelty, mitä oli siellä 1940 ja mitä 1944, mutta hakemus sisältää tarkasti eriteltynä kaiken hänen omistamansa ja tuhoutuneen. Myös kaikki hänen omistamansa kirjat. Joka tapauksessa kaikki tuhoutui sodassa. Korsussa ei voinut pitää mukana paljon.  Äitini korvausanomuksen päätöspäivä oli 3.5.1946.

Hakemus tehtiin Valtiovarainministeriön lomake D:lle, jossa ”kunnioittaen anotaan, että sodan johdosta 31.5.1945 jälkeen menetetystä ja vahingoittuneesta omaisuudesta maksettaisiin korvausta seuraavasti:” Kohdassa 5 luetellaan menetetty ja pelastettu irtaimisto pääkohdittain. Liitteenä on sitten äitini käsin kirjoittama yksityiskohtainen luettelo irtaimistosta.

Pelastettu irtaimisto eli kaikki se, mitä hänelle entisestä elämästä jäi, sisälsi tyynyn, huovan, tyynyliinan, päällysvaatteet, alusvaatteet ja jalkineet, jotka tietenkin vähennettiin haettavasta korvauksesta. Arviointilautakunta arvioi hakemuksen Urjalassa 12.4.1946. Kokouksessa olivat saapuvilla lautakunnan puheenjohtaja Yrjö Poussa ja jäsenet Paavo Ivendorff ja Tatu Muurinen. Äitini tekemiä summia oli alennettu ja päätös sisälsi eriteltynä vähennysten määrän. Alun perin äitini hakemuksessa vaatima korvaus oli noin 56.000 markkaa ja alennuksen jälkeen 40.000 markkaa.

Hakija sai tiedon päätöksestä 19.5.1946 ja siitä tuli lainvoimainen 3.7.1946. Päätös annettiin hakijan asiamiehille todistajien läsnä ollessa nimismiehen toimesta. Päätöksestä olisi toki ollut mahdollisuus valittaa, vaikka valtionasiamies Paavo Ivendorff oli päätöksen perään kirjoittanut ”Tiedossani ei ole syytä valittaa tästä päätöksestä.”

Tarkkaa maksupäivää ei ole tiedossani. Äitini hallussa olevassa Valtiokonttorin kuitissa on vain päätöksen numero, korvaussumma ja 4 prosentin korko aina 12.4.1946 saakka. Puolet rahasummasta maksettiin rahana ja puolet valtion obligaatioina. Kun 40.000 markkaa muuntaa 2021 arvoon se on runsaat 5000 euroa.

Tällainen lappu löytyi äidin jälkeen. Se on lähetetty hänelle tasan vuosi ennen minun syntymääni!

 

En voi edelleenkään olla miettimättä, miten vaikeata on joutua jättämään kotinsa, maansa kaikkien muiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Mikään rahallinen korvaus ei koskaan kata henkistä menetystä, jota meidän rauhan ajassa elävien on vaikea ymmärtää.

Tällaisten asiakirjojen välittämän kertomuksen kautta meille jokaisella on mahdollisuus päästä lähemmäs isovanhempiemme, vanhempiemme historiaa ja ajatuksia. Näen koko ajan silmissäni äitini nuorena naisena, joka tuossa vaiheessa ei vielä ymmärtänyt, mitä edessä oli. Ennen sotaa hänellä oli suuria odotuksia tulevaisuutensa suhteen ja 1945 hän ajelehti tietämättä, mihin tarttuisi. Olen aiemmin käsitellyt niitäkin asioita joidenkin kirjeiden kautta. Hänhän menetti myös kaikki sodanaikaiset ja sitä edeltävään aikaan liittyvät kirjeet ja päiväkirjat. Niille ei voi edes laskea rahallista arvoa.

Tämä kaikki on myös meidän lasten ja meitä seuraavien sukupolvien historiaa.

Korvaushakemuksia säilytetään Arkistolaitoksen Mikkelin toimipisteessä, mutta ne saa kaukolainaksi muualle noin 45 euron hintaan, jolloin niitä voi mennä lähellä olevaan toimipisteeseen tutkimaan, jollei lähde sitten Mikkeliin. Täältä löydät lisäohjeita http://wiki.narc.fi/portti/index.php/Valtiokonttorin_korvausasiakirjat

Minulla oli tiedossa tarvittavat korvausnumerot, joten tilauksen teko oli helppoa. Koska hinta nousi noin 90 euroon, minulle soitettiin ja ehdotettiin halvempia vaihtoehtoja eli kaukolainausta tai tuloa Mikkeliin. Silloin olisin voinut valokuvata sivuja ilmaiseksi. Pidin pääni, koska en tiennyt, milloin vaikkapa lähtisin Mikkeliin. Sekin maksaisi ja ehkä siellä pitäisi myös yöpyä.

Korvaushakemusten tekoa varten oli myös laadittu ohjehinnastoja, joista yksi hinnasto on hallussani. Sain sen aikanaan lähes sattumalta jonkun ojentamana.

On erityisen hienoa, että Suomen valtio pystyi nopeasti säätämään korvausjärjestelmää varten lait ja organisaatiot, kun järjestettävänä oli monia muitakin asioita satojen tuhansien ihmisten tarvitessa sijoituspaikkoja ja maata.

Ikävä kyllä, nämä asiat eivät ole kaikkien tiedossa. Vieläkin puhutaan, että ihmiset muuttivat Venäjältä ja luullaan heidän jopa puhuneen Venäjän kieltä. Aikojen kuluessa tämä aikakausi häviää entistä enemmän ihmisten mielestä, jos me sitä aikaa enää lähinnä olevat emme siirrä tietoamme eteenpäin.

17.1.2016