Puita ja muistoja

Minulla on enemmän muistoja kuin tuhatvuotiaalla - J'ai plus de souvenirs que si j'avais mille ans - I have more memories than if I'd lived a thousand years.  

Päivät hurahtavat käsistä eikä minulla koskaan riitä aika toteuttamaan niitä kaikkia asioita ja ideoita, joita singahtelee  sekä omien että muiden muistojen takaa. Tähän päivään.  Silloin tällöin mietin, voisinko koskaan enää sellaisessa ympäristössä, johon saatoin nuorempana ja aika ajoin myöhemminkin kaivata. Luostari, pieni kylä kaukana kaikesta, vieras maa. Toisaalta yksinäisyys ja yksinolo ovat nykyään rakkaita ystäviäni ja antavat minulle mahdollisuuden keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minulle mieluisia.  Yhteys muuhun maailmaan on tänä päivänä mahdottoman helppoa. Tosin suurin osa tuntemistani ihmisistä on sen yhteyden ulkopuolella joko omasta tahdostaan tai syystä, etteivät omista tietokonetta, läppäriä, tablettia.  Osalle taas uudet sovellukset ovat liian vaikeita omaksua, sähköpostikin tuottaa suuria ongelmia. Silloin ei ole muuta keinoa kuin soittaa tai kirjoittaa.

Ivan Shishkin (1831-18989  Ruispelto. 1878. Tretjakov Galleria. Moskova

Soitankin kun minulla on asiaa. En jaksa turhaan rupatella niitä näitä puhelimessa. Toki teen sitäkin, mutta yleensä aiheen ja syyn ohessa. Töissä käytin vuosikaudet hyvin paljon sähköpostia, mutta vaikka oli kuinka huolellinen kirjoittaessaan, jo silloin huomasi, että ihmisten lukutaito oli huonontunut. Jouduin usein sanomaan soittajalle, että asiahan oli jo sähköpostissa.  Sähköposti säästi arvokasta työaikaa muuhun tärkeämpään ja nykyään se on joka puolella entistä enemmän käytetty menetelmä. Jos on kiireellistä asiaa, silloin soitetaan.

Merja Kalenius. Tammen juurella. 2006. Kuolemajärvi, Seivästö. Tammikon ulkoilmamuseo. Venäjä (entinen Suomen Karjala)

Monen edelleen vihaama Facebook, on loistava systeemi. Hyvää on myös se, että kaikki ovat siellä omalla nimellään eikä jollakin nimimerkillä, jonka taakse voi piiloutua.  Sieltä voisi löytää enemmänkin kavereita, jos he saisivat liitettyä profiiliinsa kuvan itsestään.  No, menee varmaan runsaasti aikaa, että olemme niin pitkällä, että ”ällöttävä naamakirja” omaksutaan laajemmalti. Nuorisohan on kuulemma jo sen hylkäämässä?

Taneli Eskola Hämeenlinnan Verkatehtaan korttitapahtumassa 11.9.2010.  Tämän kuvan yhteydessä en voi olla mainitsematta, että taustalla hymyilee toinen korttitaiteilija Päivi Mansikka-aho, jonka kanssa keskustelimme hetken. Kävi ilmi, että hänen juurensa ovat Tuusulassa, sieltä kirkon kulmalta (s. Yli-Antola) , jossa  minäkin olen aikoinaan asunut.

Aloin taas kirjoittaa tylsiä itsestäänselvyyksiä.  Anteeksi. Poikkesin eilen nopeasti Helsingissä kiertämässä Sinebrychoffin taidemuseon ”puut ovat runoja”-näyttelyn.  Vihdoin. Monta näyttelyä jää auttamatta väliin, mutta tämä piti nähdä.  Olinhan jo kerran viime kesänä sinne menossa. Näyttely on auki enää ensi viikon, joten olikin korkea aika singahtaa Helsinkiin.  Näyttelyssä on hienosti koottu vanhoja grafiikan vedoksia ja joitakin maalauksia neljän valokuvataiteilijan teosten rinnalle. Vanha idea sinänsä kun itsekin olen usein aikanaan innostuessani rinnastanut omia valokuviani jonkun taidemaalarin teoksiin.  Myös aihe luonto ja erityisesti puut koskettavat aina.  Taneli Eskolasta olen kirjoittanut aiemminkin eli 9.9.2012.  Tähän blogiini liitän pari vanhempaa kuvaa tapaamisista. Kunnioitan häntä erityisesti siksi, että vaikka hän on tohtoriksi väitellyt tutkija, hän kuitenkin tekee valokuvistaan postikortteja ja käy esittelemässä niitä postikorttimessuilla.  Meillä kun on tapana eristää taiteet ja tieteet omaan lokeroonsa korkeakulttuuriksi. Hyppäyksiä jopa eri tieteiden välillä saati niistä ulkopuolelle harrastusmaailmaan pidetään kyseenalaisina.  Minä olen myös tuntenut kokeneeni aikoinaan sanoiksi pukematonta halveksuntaa eri tilanteissa postikorttieni takia. Nyt ne ovatkin jääneet taka-alalle. Tosin tällainen taidenäyttely teki jälleen kerran omista ideoista ja haaveista läheisempiä. Sen seurauksena tuli tämäkin kirjoitettua, laihana lohdutuksena.

Olen sattumalta kuvannut tuolla alempana mainitsemallani  Loviisan vierailulla kirjasta samaa Shishkinin maalauksen kuvaa, jonka toisaalta myös sattumalta valitsin tänne ennen kuin kävin selaamassa kuvani.

Materiaalia kyllä löytyy ja aina voi aloitella niitä uusia projekteja. Tässä kirjoituksen lomassa kopioin valokuvakansioitani uudelle Seagate Backup Plus Drive-nimiselle ulkoiselle 1 teratavun (TB) kovalevyasemalle, jonka sain lopulta tilaamani pienemmän 500 gigatavun (GB) tilalle samaan hintaan, kun kuukausien odottelun jälkeen tuota toista ei saatu toimitettua.  Taidan saada nyt kaikki valokuvani, joita lienee useita satojatuhansia kopioitua tuolle uudelle asemalle.  Nyt niitä on usealla ulkoisella kiintolevyllä ja etsimiseen menee joskus aikaa. Menee varmaan jatkossakin, mutta nyt voin keskittää haun yhteen laitteeseen. Jos ne nyt lopulta kaikki mahtuvat siihen....

Taiteilija Nissinen heiluttaa meille jäähyväiset.

Männyt, tammet, koivut, omenapuut, kuvia niistäkin riittää. Sinebrychoffilla oli siis valokuvien joukossa inspiroivaa vanhempaa taidetta mm. valtavan suuri hiilipiirros venäläiseltä Ivan Shishkiniltä. Piirros kuvasi tuulen kaatamia puita. Shishkin toi mieleeni kaikki hänen hienot puumaalauksensa, jotka ovat aina koskettaneet minua, metsien ja puiden rakastajaa.

Mieleeni tulee aina myös vierailu Loviisassa pikkuserkkuni Helmin kanssa. Olimme tutustumassa Galleria Theodorissa erään valokuvaajaystäväni ja hänen miehensä taidenäyttelyyn Loviisan keskustan tuntumassa. Koska olimme jo sinne saakka menneet, halusimme nähdä enemmän. Riitta Nelimarkan Bongan linna oli suljettu, mutta gallerian pitäjä neuvoi meidät kaupungin ulkopuolelle. Sieltä löysimme taiteilija Kai Nissisen valtakunnan. Hän otti meidät ystävällisesti vastaan talossaan, joka aikoinaan oli ollut viinatehdas.  Talossa oli vaikka mitä katsottavaa ja tutkittavaa  ja taiteilijalla vaikka mitä kerrottavaa ja meillä kysyttävää. Hänen tyttärensä sattui olemaan Tuija Reinikainen, joka asui Tuusulassa ja on nykyään Tuusulan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tyttären keramiikkatöitä oli kaupan yhdessä talon monista huoneista ja kerroksista. Kumman paljon muuta vielä samana päivänä ehdimme, sillä ajoimme sieltä Anjalankoskelle, jossa vein Helmin veljensä luo ja menin tätiäni Kerttua tapaamaan.  Oli valoisa toukokuun päivä ja meillä riitti kummasti energiaa.

Pysähdyimme jopa paluumatkalla Ahvenkoskella, maisemassa, jota ei enää ole. Lopuksi vein Helmin vielä Pasilaan juna-asemalle. Shishkin liittyi tuohon käyntiin, koska taiteilija oli jossakin vaiheessa opiskeluaan (oletan) kopioinut tämän teoksia ja juutuin erään kopion äärelle sitä valokuvaamaan ja vertaamaan kirjassa olevaan kuvaan.

Olipa silloin ihana kevätsää!

Retkipäivän jälkeen aloimme suunnitella näyttelyä Loviisaan, mutta loppujen lopuksi päätimme toisin. Aivan hyvä niin, sillä pian tuon retken jälkeen kesäkuussa 2009, suuret muutokset omassa elämässäni odottivat minua keskittymään niihin. Näyttelyiden aika oli toistaiseksi ohitse.

Mutta puut. Kun nyt selailin valokuviani, näen, että minullakin on valtavan paljon kuvia puista. Mutta näin komeata kokoelmaa ei suomalaisista puista saa. Mutta eikö asia ole enemmänkin niin, että tehdään vaan omia kokoelmia ja projekteja omista valokuvista, vaikke ne eivät ehkä vedä vertoja kaikille, usein nykyään jopa käsitellyille, liian räikeille valokuville, joita Internet on pullollaan?

Muuten tuo aamulla päässäni soiva runon alku, jolla aloitin tämän postauksen, oli todella Charles Baudelairelta, rappion runoilijalta, nuoruuteni rakkaudelta. Mutta en löytänyt sitä vanhasta Pahan kukkia - käännöksestä.  Muistutan vielä, että alleviivatuista kohdista pääsee tutustumaan tarkemmin kohteeseen.

Ivan Shishkin. Tammia Vanhassa Pietarhovissa. 1891. The Museum of Academy of Arts. Pietari.

Pyrkimys omaan itseen

Ehkä minun tehtäväni on myös hiukan opettaa joitakin kanssakulkijoita, mutta vain asioissa, jotka koskettavat minua itseäni ja jotka olen kokenut.  En ryhdy sellaiseksi kaiken tietäväksi ja osaavaksi, joita keskuudessamme on aivan riittävästi.  Oman neuvomiseni, siksi sitä on parempi kutsuakin, perimmäinen ajatus on siinä, että saisin yhdenkin ihmisen ajattelemaan asiaa oman kantansa lisäksi toisen näkökulmasta. Asia on juolahtanut jo pariin otteeseen mieleeni kuukauden aikana, joten ei ole mitenkään pahasta, jos ajattelen sitä hiukan pidemmälle.

 

Olen tässä  joulun aikaan ja erityisesti nyt vuoden vaihteessa mennyt nukkumaan luvattoman myöhään,  usein kellon ollessa reilusti yli puolen yön.  Illan suussa olen innostunut tutkimaan elämää Karjalan kannaksella, kirjoittamaan aiheesta, tekemään muistiinpanoja ja samalla sukututkimusta ja siinä tunnetusti aika ei merkitse mitään. Valvominen tarkoittaa sitä, että aamuisin nukun myös myöhempään, jotta saan tarvitsemani 7,5 tunnin yöunen täyteen.

   

Tänä aamuna puhelin pärähti soimaan jo ennen kahdeksaa herättäen minut makeasta unesta, jota olisi ehkä kestänyt vielä noin puolisen tuntia.  Innokas rakennustyönjohtaja siellä jo soitteli ja kyseli, milloin voisivat aloittaa työt talossa. Vakuutusyhtiö oli ilmeisesti jo ennen joulua antanut ymmärtää, että tästä on työmaa tulossa. Sehän on toki selvää.  Minun oli pakko kertoa, että missään nimessä eivät asiat tule etenemään niin nopeasti. Nyt pitää ensin ohjeistaa vanha yksinäinen ihminen, hankkia hänelle asunto ja siirtää tavarat varastoon eikä tämä ihminen pysty hoitamaan asiaa hetkessä vaan tarvitsee siihen oman aikansa.

Talosta, jota ei enää ole...

Ennen joulua piti kodinhoitohuoneen irtaimisto olla aamuun mennessä siirrettynä ja nyt jo talo tyhjänä heti kun firma tarvitsee töitä, ennen vakuutuspäätöstä.  Eihän se todellakaan ole noin yksioikoista, ymmärrän toki. Ajattelemme asioita useimmiten vain omalta kannaltamme.  Minulla oli pitkään vankka taipumus ajatella ensin muiden kannalta kunnes viime vuosien pyörityksessä olen oppinut, että minäkin olen ihminen, jolla on oikeuksia.  Eläessäni vuosikaudet sellaisen ihmisen kanssa, joka meni omaa rataansa ajattelematta muita tai ei ainakaan minua, opin myötäilemään ja toisaalta katsomaan asioiden ohi.  On helpompi olla, jos antaa periksi, kun vaihtoehtona on riita.  Kaipaamme läheisiltämme hyväksyntää ja ystävällisyyttä.   Pelastaakseni itseni lähdin menemään omia teitäni ja tyrkkäsin ongelmat syvemmälle.  Tiesin koko ajan, että minun on selvitettävä ne, mutta aikaa meni ennen kuin pystyin siihen.  Menin vaikeimman kautta.  Nyt olen ymmärtänyt, että minun olisi ollut ehkä parempi lähteä kotoa vain ”käsilaukku” kädessä niin kuin ennen elämässäni olin tehnyt.

 

En lähde enää analysoimaan käytöstäni sen enempää, mutta sanomani on se, että ihmisellä taitaa olla vahva taipumus toimia juuri kuten minä toimin. Tilanteet vain ovat erilaiset. Lisäksi usein taustalla on pelko, usein tuntemattoman pelko. On helpompi pysytellä kehnossakin välirauhassa nykyisyyden kanssa, jotta ei tarvitse muuttaa mitään. Harrastin paljon tällaisia kirjoituksia aiemmin enkä oikeastaan koe niitä enää omalta kohdaltani tarpeellisiksi välineiksi selvittää asioita itselleni.  Tehty mikä tehty. Nyt ymmärrän vaikuttimeni.  On varmaan niin, että meillä kaikilla on musta kohta elämässä. Liika stressi pitää torjua ja usein se johtaa ratkaisuihin, joita olisi pitänyt harkita enemmän.  Stressi syntyy usein sellaisissa tilanteissa, joissa joudumme kohtaamaan liian paljon vaikeita asioita.

Kuva Deepak Chopran kirjan sivusta, jota parisen vuotta sitten haikailin...

 

Tässä kohdassa muistin taas vaihteeksi erään vuosia sitten lukemani kirjan, jota olen  turhaan  etsinyt kirjahyllystäni.  Etsin kirjaa, koska muistin sieltä joitakin kuvia, jotka kuvasivat stressin merkitystä vanhenemisprosessissa.  Olen sen sittemmin löytänyt ja pistänyt talteen kaiken varalta. Kirja on Deepak Chopran Iätön ruumis, ajaton mieli. WSOY. 1994.  Kirjassa on paljon muutakin mielenkiintoista, koska Deepak Chopra käsittelee myös ne menetelmät, joilla ihminen pystyy hallitsemaan liian äkkiä vanhentavaa stressiä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että meillä kullakin on oma luontainen, synnynnäinen  tapamme  käsitellä omaa selviytymistämme tässä vaikeassa maailmassa. Useimmat tarvitsevat apua pystyäkseen löytämään omat voimavaransa.  Osa on sitä mieltä, että he ovat täydellisiä joka tapauksessa. Omalla kohdallani olen aina välttänyt kaikkea fanaattisuutta ja kiihkoilua enkä ole halunnut lähteä minkään liikkeen perässä.  Suuren murrokseni kohdalla 1990-luvulla luin ahkerasti aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, josta suurimmasta osasta luovuin myöhemmin.  Deepak Chopran kirjan säilytin todennäköisesti juuri tuon vielä kaukana ? olevan vanhenemisen teeman takia, mutta ehkä se kolahti minuun muutenkin. Ikävuosien 40 ja 50 välissä me useimmat alamme ajatella vanhenemista ja elämän loppupuolta. Minulla asiaan vaikutti myös omien vanhempieni ikääntyminen. On totta, että en osannut valmistautua heidän elämänsä loppumiseen mitenkään.  Näin jälkikäteen olen sitä mieltä, että se ei ole ehkä tarpeenkaan.  Pääasia, että valmistaudumme itse kohtaamaan oman elämämme loppuvuodet.

Joulupäivänä Alex kävi piirtämässä.

 

Ehkä minuun teki suurimman vaikutuksen aikoinaan luku ”Mielen, kehon ja hengen yhdistäminen” .  Meidän ongelmamme  lienee noiden kaikkien osien erillään pitämisessä. Hän kirjoittaa käsitellessään  entropiaa:  ”Vain jos tunnet olevasi varma paikastasi maailmankaikkeudessa, voit kohdata sen tosiasian, että elät toisiaan alati kuluttavan luomisen ja tuhoamisen keskellä. Et voi voittaa entropiaa fysikaalisena voimana, mutta voit nousta sellaiselle oivalluksen tasolle, jonne entropia ei ylety.”

Mummin kynälatikko jaksaa ilahduttaa...

En ymmärrä fysiikasta mitään, mutta emme tarvitse fysiikkaa tajutaksemme, että kysymyksessä on luonnon tai mikä se lieneekään taipumus sotkea kaikki asiat. Voimme yksinkertaisesti asettua kaikkien noiden asioiden ulkopuolelle jatkaen kuitenkin elämää entiseen tapaan.  Mitä muutakaan voimme?  Jokainen saa käsitellä nämä asiat omalla tavallaan tai jättää kokonaan käsittelemättä. Useimmat meistä jättävät, koska emme ole valmiita hyväksymään emmekä kohtaamaan uutta tietoisuuden tasoa. 

En ehdi tässä ja nyt lukemaan Deepak Chopran kirjaa ssen tarkemmin.  Minusta ydin on juuri tuossa luvussa, johon viittasin ja niissä viidessä oivalluksessa, jotka asettavat ihmisen entropian ulkopuolelle.  Hänen mukaansa ne on ilmaistu jokaisessa henkisessä perinteessä ja ne muodostavat persoonallisen kehityksen ytimen kaikkina ikäkausina:

1)      Minä olen Henki.

2)      Tämä hetki on kuten sen pitääkin olla.

3)      Epävarmuus on osa kaikkinaista järjestystä.

4)      Muutokseen sisältyy muuttumattomuus.

5)      Entropia ei ole uhka, koska se on äärettömän organisoivan voiman hallinnassa.

Nämä asiat ovat kirjan puolivaiheilla, joihin Deepak Chopra on johdatellut  ja myöhemmin hän antaa vielä käytännön neuvoja.  Kaikessa on kysymys siis oivaltamisessa,  jokaisen henkilökohtaisesta pohdinnasta.  Uskon, että me kaikki mietimme itsessämme näitä asioita. Se miten saamme kelkan kääntymään omasta elämändraamasta, lopettamaan kamppailun kärsimysten kanssa,  se on jokaisen käytävä itsessään läpi. Jos sen tien valitsee. Kirjat ja niiden tekstit ovat vain apuvälineitä. 

Uudenvuoden aaton yön kävelyretkeltä.

Eikö ole omituista, että kirjoitan tällaista, vaikka aikomukseni oli vain ohjeistaa itseäni nuorempia ajattelemaan myös toisten kannalta asioita. Sitä toki tulen varovaisen ystävällisesti tässä lähiaikoina tekemään näissä konkreettisissa asioissa, mutta mitä niistäkään sen enempää kirjoittamaan.  Toisen näkökulman huomioonottaminen on hienoa, mutta asioiden katsominen useasta eri vinkkelistä on itseä kasvattavaa. Sillä samalla matkalla me kaikki olemme. Tämän kaltaisiin kirjoituksiin näytän aina välillä tulevani johdatetuksi, vaikkei tänäänkään ollut tarkoitus.

Oma mennyt aika kuvien kautta.

Joulun ajan lukemistoja

Aiheutin edellisellä kirjoituksellani hieman hämminkiä, jota jouduin selittelemään jälkikäteen. En taida jatkossa edes yrittää suullisesti kertoa kirjoittamistani asioista eli selittää niitä, jollei lukija ole ymmärtänyt.  Kun kirjoittaa, tulee aika tarkkaan harkittua sanamuoto ja tarkoitus. Lukija sitten usein tulkitsee asian oman itsensä kautta, mikä ei aina ole sama, mikä on alkuperäinen ajatukseni. Me kaikki olemme vain ihmisiä, puutteellisia olentoja.  Hyvä, että joskus edes kohdataan. On ehkä turha toivoa, että voisimme keskenämme puhua useammin merkityksellisistä  asioista. Keskinäisessä suullisessa kommunikaatiossa on mahdottoman paljon häiriöitä, tänä päivänä enemmän kuin koskaan.  Hyvä ohje voisi olla huolehtia ensisijaisesti omasta sielunelämästään ja terveydestään ja olla puuttumatta muiden vastaavaan, jolleivat he sitten pyydä apua.

Postikortti  kuvaten Puskinin kaupungissa Tsarskoje Selossa entisessä Saaren kylässä Inkerinmaalla olevaa Cameron-galleriaa, joka rakennettiin vuosina 1783 - 1787. Lisää tietoa ja kuvia löydät täältä.

Luen parhaillaan Laila Hirvisaaren tänä vuonna ilmestynyttä romaania ”Me, Keisarinna.” Mainitsin aiheesta aiemmin syksyllä kirjoittamassani blogissa Tallinnan vierailun jälkeen. Siellä kerroin, miksi en ollut lukenut Hirvisaaren Katariina Suuresta kirjoittamaa ensimmäistä  kirjaa ”Minä, Katariina.”  Nyt aion kyllä senkin lukea, sillä niin mielenkiintoisesti historia alkaa avautua romaanin kautta. Pietari ja Karjalan kannas.  Tuo aikakausi 1700-luvun loppupuoli kiinnostaa erityisesti Karjalan alueen,  Kuolemajärven historian ja sikäläisten sukujen kautta, mikä nyt ei ehkä ole jäänyt kenellekään lukijalleni epäselväksi. Puutteelliset tietoni ahdistavat minua välillä hyvinkin paljon, mutta mitä sille voin. Voin vain edetä sitkeästi ja pikkuhiljaa. 

Minun kuviani kesältä 2005 samasta paikasta

Katariinan aikana Karjalan alue kuului Venäjän valtakuntaan. Tätä aluetta kutsuttiin myöhemmin nimellä Vanha Suomi. Viipuri, Karjalan kannas ja Käkisalmen lääni olivat siirtyneet Venäjälle  Suurta Pohjansotaa seuranneen  ison vihan jälkeen solmitussa Uudenkaupungin rauhassa 1721. Turun rauhassa 1748  osa kaakkois-Suomea aina Kymijokeen saakka siirtyi myös Venäjän vallan alla. Väestö pysyi paikallaan.  Maaorjuutta ei onneksi otettu käyttöön näillä alueilla. Aihetta käsitellään yleensä Venäjän osalta paljonkin romaanissa. Katariina ei tehnyt mitään maaorjuuden lopettamiseksi, päinvastoin hän huononsi orjaperheiden asemaa uusilla säännöksillä.

Karjalan alueella oli paikoitellen aatelisille lahjoitettuja maita, jolloin näillä alueilla asuvien talonpoikien asema oli riippuvainen isännän vaatimuksista. Kuolemajärven historia kertoo (s. 373 alkaen), että jo vuonna 1716 ennen Uudenkaupungin rauhaa, jolloin ns. Vanha-Suomi liitettiin Venäjään, sai ulkomaalainen Pietari Brosse Hatjalahden ja koko Kuolemajärvi annettiin 1720 yhdessä Uudenkirkon kanssa amiraali Cornelius Cruyisille ja hänen rouvalleen elinajaksi ja laskettiin Cruysin lesken kuoltua Systerbäckin asetehtaan alaisuuteen 1741. Myöhemmin mainitaan, että 1772 julistettiin Kuolemajärven kappeli kruunun omaksi.  Mutta historiassa mainitaan myös, että Ruotsin vallan aikaiset sotilasvirkatalot muuttuivat kruununtiloiksi. Osa niistä oli jo aiemmin Ruotsin vallan alla lunastettu perintötiloiksi ja nämä talonpojat omistivat oman maansa. Kuolemajärven Karjalaisten kylässä olevat minun erityisesti tarkastelemani  Simo Pentinpoika Sirkiän ja Antti Matinpoika Kukon talot olivat tällaisia itsenäisiä taloja 1728.  Kunhan tutkin asioita lisää, palaan ehkä näihin asioihin.

Romaanissa Katariina lähtee 1790 Suomen rajaseudulle rauhoittumaan mukanaan pieni seurue ja palveluskuntaa. Paikka on hänen pitkäaikaisen suosikkinsa Grigori Potemkinin ihana datsa Viipurin pohjoispuolella, pienen lammen rannalla. Rakennus on kaksikerroksinen maalaiskartano, jonka alakerrassa oli keittiötilojen lisäksi kahdeksan huonetta ja yläkerrassa vierashuoneet. Mielenkiintoista, mutta lienee kuitenkin kirjailijan luomaa fiktiota.  Talo on kuitenkin vaatimaton sen kaiken loiston rinnalla, mitä Pietarin palatsit tarjoavat.  Kadehdin Katariinalta Eremitaasin vinttiä, jonne voi aina työntää tarpeetonta tavaraa talteen ja tarvittaessa hakea sieltä vaikkapa huonekaluja, kun joku pikkupalatsi halutaan sisustaa.

Entä sitten Eremitaasin kirjasto, jonka Katariina pisti järjestykseen virolaisen Ilmar Rammin kanssa? Katariinan kirjeenvaihto monen aikakauden merkittävän henkilön kanssa on vaikuttavaa, ihastuttavaa, sivupoluille vievää. Ruhtinas de Ligne oli yksi kirjeenvaihtoystävistä. Se ystävyys sai aikaan Tsarskoje Selon Katariinan palatsin viereen Cameronin gallerian, jota minäkin olen kamerallani kuvannut.

Kävin vilkaisemassa netistä eri blogeista kommentteja näistä Laila Hirvisaaren Katariina-kirjoista. Hyvin vähän aihepiiri tuntuu nuorempaa polvea kiinnostavan, heidän mielestään nämä ovat pitkästyttäviä teoksia kaiken kaikkiaan. Vähän arvelin näin olevan, historia ei tänä päivänä ole kiinnostava genre.  Olen ollut näkevinäni jotakin keskustelua siitä, että historian opetus tulee tulevaisuudessa myös kouluissa huomattavasti vähenemään.  Minulle itselleni historia on ollut lapsesta saakka elämän suola. Nyt olen pahoillani siitä, etten määrätietoisesti pyrkinyt nuorena toteuttamaan niitä hentoja tuntemuksia omasta tiestäni. Kuuntelin liian paljon muita, omia vanhempiani, sukulaisia. Niinhän silloin useimmiten kävi. Elämä muotoutui sattumanvaraisesti.

Omina kouluaikoinani maailman historia oli etusijalla, Suomen historiaan ei paljonkaan puututtu eikä se tuolloin edes tuntunut kovin kiintoisalta.  Menin erityisen syvälle Ranskan historiaan. Kouluaineissani istuin nuorena tyttönä Ludvig XIV:n hovin ruokapöydässä. Ranskan vallankumous vei minut lopullisesti Ranskaan. Kirjoitin aiheesta jopa ylioppilasaineen.

Olen palannut siihen aikaan hyvin usein myös myöhempinä vuosina. Omituisinta lienee, että jossakin vaiheessa koin voimakkaasti, että Pariisi olisi ollut vallankumouksen aikana kotikaupunkini, jossa olin mahdollisesti kokenut kuoleman giljotiinilla. Aloitin jopa aikoinaan kirjoittaa aiheesta, romanttisesta tapaamisesta erään miehen kanssa Pont Neufin sillalla lumisateessa.  Mielikuva oli mahdottoman elävä.

Myöhemmin kahlasin lukemattomia Pariisin historiaa käsitteleviä kirjoja yrittäen löytää tuttuja asioita. Kun olin ensimmäistä kertaa astumassa Pont Neufin sillalle, odotin tunnistamista, jonkinlaista järistystä. Mitään sen kummempaa en tuntenut. Kun opiskelin kansalaisopistossa nelisen vuotta ranskan kieltä 2000-luvun puolivälissä, ainoat sanat,  jotka jotenkin kielessä tuntuivat minusta tutulta olivat järjestysluvut: le premier, le deuxième, le troisième, le quatrième jne. Mutta kyllä nekin olivat vaikeita kuten koko kieli. Loppujen lopuksi luovutin sen kielen kanssa. Olen sitä mieltä, että oppisin kielen vain asumalla vuosikausia Ranskassa.

Sinnehän Katariinakin Pähkinäsaaren linnaan pisti ihmisiä vankeuteen. Tässä saapuminen Nevalta ja ensi kohtaamiseni Pähkinäsaaren kanssa 2005.

Mielikuvitus on mahtava ystävä ja siitä näyttää tulleen ajan kanssa entistä tärkeämpi. Vanhetessamme tajuamme oman rajallisuutemme.  Matkustaminen ei ole halpaa ja muuttaminen toiseen maahan vaatii paljon. Tavalliset turistimatkat eivät ole koskaan olleet minusta riittävän kiehtovia, niissä on oltava jokin oma juttu mukana.

Suomeen olen juuttunut jo kauan sitten. Voin sanoa olevani kiinni turpeessa oikein kunnolla. Historiaa, erityisesti sukujeni talonpoikaista historiaa tutkimalla yritän ottaa sen haltuuni ja tyytyä maalaistytön osaani tässä elämässä. Jossakin vaiheessa tajuamme senkin, että emme tavoita sitä jotakin (mitä lieneekään) harhailemalla ympäriinsä sadoissa erilaisissa asioissa, tekemällä milloin mitäkin, vierailemalla vieraissa maissa. Sen kaiken löydämme itsestämme, läheltä, se on aina tavoitettavissa. Eikä se jokin kuitenkaan estä meitä lähtemästä jos siltä tuntuu. Turpeessa rötköttäminen ei ole siis mikään paha juttu. No, toisaalta tunnun kyllä harhailevan niissä monissa asioissa, mutta se on luonteenvikani.

Niin tai näin, rahvasta on suvuissani aina oltu, talonpoikia. Katariina II Suuren maailmassa liikutaan toisessa maailmassa, joka nyttemmin on vain muisto, mutta muisto, joka elää monissa asioissa. Ranska oli Katariinalle tulipunainen vaate ja vallankumous sai hänet kääntämään maalle kokonaan selkänsä.

Uudempaa aikaa on kirjattu ylös hyvinkin tarkkaan, mutta vanhemman ajan tutkimuksesta en ole vielä täysin perillä ja koen sen selvittämisen mielenkiintoisuuden lisäksi melko hankalaksi.  Luen nimittäin parhaillaan myös aiempaa historian tutkimusta koskien Viipurin läänin asutusta kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa.  Teos ”Linnaleirit ja vainovalkeat” perustuu Anssi Mäkisen Oulun yliopistossa tekemään väitöskirjaan.  Se on ilmestynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisuna 2002 ja nappasin sen mukaani syksyn kirjamessuilta, koska se oli ollut jo pitkään ostosluettelossani.  Kirjassa on laaja luettelo muusta aiheeseen ja alueeseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta, joka varmaan johdattaa minua eteenpäin.

Toistuvat askareet

Jouluaattona iltapäivällä satoi vettä. Oikein kunnolla. Se sopi erinomaisesti omaan tunnelmaani, kyyneliin, jotka virtasivat vesisateen lailla. En tiedä, miten ihmiset yleensä selviävät elämän vähitellen muuttuessa erilaiseksi. Erilaisuus ei tarkoita huonompaa, päinvastoin se tarkoittaa oman itsensä todellista kohtaamista ja aidoimman tunteen tavoittamista. Kaikki vanhat rakenteet ovat murtuneet  eikä mikään ole enää koskaan samanlaista kuin ennen.  Tuntuu surulliselta mutta samanaikaisesti ilo virtaa mieleen. Onhan totta, että jäähyväisten jättäminen menneelle on vaikeaa.

Voiko niitä edes kutsua jäähyväisiksi? Elämäni ei muutu mitenkään rajusti. Olen täsmälleen sama ihminen mutten kuitenkaan ole. Muistan kaiken ja palaan moniin omiin omankin elämäni vaiheisiin ja asioihin kirjoittaessani.  Oma prosessini on ollut pitkään meneillään. Olen vauhdittanut sitä itse ajattelemalla asioita rohkeasti, mutta monet tapahtumat, joita olen kohdannut  viime vuosina ovat myös olleet näyttämässä tietä.  Oli ehkä kohtalokasta nimetä se edellinen blogini nimellä ”Polulle kauas”. Oli myös aika erikoista, että se kuvablogi-sivuston loppuessa hävisi . Oli tuskallisen vaikeaa aloittaa uuden kirjoittaminen. ”Unikkopellossa”, kuvaako sen nimi mitenkään tätä vaihetta? Onko nimellä ylipäänsä mitään merkitystä?

On ollut mahdottoman vapauttavaa kohdata maailma uudella tavalla. Meillä jokaisella on oma varjomme, mutta voimme hypätä sen varjon yli valoon.  Joskus tulee epäilyksen hetkiä ja väsymystä ja saattaa kaivata sitä vanhaa.  Joulun aika on uskomaton koetinkivi. Mitä lähemmäksi aattoa tulin, sitä selvemmin tunsin kipupisteeni.  Tiesin kuitenkin, että pystyn ylittämään ne olemalla kärsivällinen. Monta kiitosta on tänäänkin lähtenyt sinne jonnekin. On selvää, että kohtaan edelleen päivittäin hetkiä, jolloin on pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, ohitanko asian tyynesti ja annan olla.  Ihmisen osa ei ole todellakaan helppo.

Koska tämä on henkilökohtainen (mitä se nyt tarkoittaakaan) blogini, kirjaan tänne väistämättä omia ajatuksiani ja tunteitani, milloin enemmän ja milloin vähemmän. Olen pahoillani, jos joskus loukkaan sanoillani jotakin lukijaani.  Lukiessani omia blogejani, minua alkoi itseäni häiritä se, että usein melkein piilotan asian runsaiden kuvien sekaan. Tarkoitukseni on tuoda myös runsasta kuva-aineistoani näkyville sen sijaan, että se seisoo albumeissa ja kovalevyjen tiedostoissa. Lukija voi jäädä katsomaan kuvia eikä lue tekstiä. Se on vähän niin kuin jotkut esiintyjät keräävät ympärilleen joukon rekvisiittaa hävittäen oman itsensä puutteet. Esimerkiksi sopisi vaikka vanha mies laulamassa nuorten tyttöjen tanssiessa ympärillä. Toisaalta nykyään taitaa olla enemmän yleistä, että sitä rekvisiittaa on liikaa kaikilla, myös nuorilla ja kauniilla.  Tavaran runsaus on tosin tämän hetken ongelma kaikkialla, ei ainoastaan minulla. Yritän parantaa tapani. Ei enää liikaa kuvia.

Joulujen suhteen olen nyt taisteluni käynyt. Kun sanoin tyttärelleni tänään, että tämä on viimeinen jouluni, en todellakaan tarkoittanut, että en näkisi enää seuraavaa. Sisareni vähän aikaa sitten tiivisti aika hyvin sen, mitä lienen tarkoittanut. Joulut ovat meissä sisäänrakennettuja lapsuudessa luotuja. Toistamme niiden perinteitä ja niihin myöhemmin lisättyjä kaupallisia rönsyjä vuodesta toiseen.  Minullakin irtipyristely on kestänyt lähes kymmenen vuotta.  Pakoon ei pääse minnekään, mutta ei tarvitsekaan.  Se on vähän sama asia kuin monille on alkoholin käyttö, joka ryöpsähtää liian suureksi suurina juhlapäivinä. Senkin olen vierestä kulkijana joutunut kohtaamaan.

Koin eilisen  aatonaattopäivän erityisen raskaana. Soitin ensin pitkän puhelun vanhalle sukulaiselle, koska hänkään ei saanut muiden tavoin minulta tänä vuonna joulukorttia. Olin myös lykännyt viikkokausia menemistä tapaamaan 93-vuotiasta ex-anoppiani, joka asuu läheisessä hoitokodissa. Vaikka joka kerta siellä käytyäni päätän vierailla hänen luonaan useammin, niin sitten kuitenkin aina lykkään sitä.  Nyt ajattelin jopa jättää kokonaan väliin, jollei  intuitio sanoisi, mitä tehdä. Käytän tuota pientä hyvää apulaista nykyään todella ahkerasti apunani ratkaistessani asioita.  Se neuvoi minua hyvin luontevasti oikeaan aikaan lähtemään sinne.  Satoi jälleen vettä, otin mukaani vain suklaarasian ja joulukortin. Kysyin apulaiseltani, josko veisin kukkia, mutta hän ohjasi minut ajamaan ohi kukkakaupan. 

Hoitokodin lähes kaikki parkkipaikat olivat täynnä, sillä muutkin taisivat vierailla samana päivänä. Kurkistin Ainon huoneeseen, joka oli pimeä ja tyhjä. Löysin hänet oleskelutilasta istumassa sohvalla myös siellä hoidossa olevan miehen vieressä. Hän kutsuu miestä Heikiksi viimeisimmän miesystävänsä mukaan. Silitin Ainon sileää vaaleaa tukkaa ja hän kääntyi puoleeni ilahtuen kovin.  Hän ei enää koskaan erehdy nimestäni, kun kysyn sitä. Mutta kaiken muun hän unohtaa melkein heti. Monen monituista kertaa hän puhui kesän tulosta eikä tahtonut uskoa, että on joulu. Joka kerta sen kertoessani, hän pahoitteli, ettei ole ehtinyt valmistella joulua, lahjat ovat ostamatta ja leipomukset tekemättä. Seuraavassa hetkessä hän oli sen taas unohtanut.  Kävimme kahvilla yhdessä.  

Seurustelimme vielä pitkän tovin hänen huoneessaan ja sitten käytävän sohvalla seuraten hymyilevän nuoren naisen siivoamista. Minusta tämä näytti aivan intialaiselta ja piti kysyä, mistä päin maailmaa hän oli. Hän olikin kotoisin Brasiliasta ja aikanaan miehen perässä Suomeen tullut. Loppujen lopuksi  Aino ei tahtonut päästää minua lähtemään, koska hänelle oli vielä jotakin asiaa, asiaa, jota hän ei sitten  koskaan muistanut. 

Olin todella uupunut. Jäin miettimään alitajuisesti tavallaan sitä samaa, millä aloitin tämän postauksen. Koskaan ei voi olla varma mistään. Asiat vaikuttavat, olemme samassa kehässä kaikki, mutta oma suhtautumisemme ja asenteemme ratkaisee. Olen vuosien mittaan palannut yhä uudelleen tähän samaan surulliseen tosiasiaan. Se tuo mieleeni muistoja kaukaisilta vuosilta. Ainon vanhin sisko Anna kuoli joskus 1980-luvulla.  En voi koskaan unohtaa, kun kävimme häntä eräänä kesänä katsomassa Laukaan terveyskeskuksessa. Hän makasi sängyssä pieneksi kutistuneena ja kyseli koko ajan niiden mansikoiden perään, jotka olivat jääneet keittiön pöydälle ja jääkaapin päälle. Naiset eivät pysty kuoleman läheisyydessäkään unohtamaan niitä touhun ja kiireen vuosia, kotoisia askareita, joita he ovat toistaneet vuosikymmeniä. Ne kaikki lukemattomat joulut ja muut juhlat ovat tehneet tehtävänsä. Leipomiset, ruoanlaitot kaikista tärkeimpänä. 

Aloin kesken tämän kirjoituksen etsiä yhtä tiettyä valokuvaa tekstin kuvitukseksi.  Koska jouduin käymään läpi parikin valokuvalaatikkoa, kohtasin siinä sivussa paljon asioita, jotka vain lisäsivät haikeuttani.  Mennyt aika ei palaa koskaan, emme voi muistaa kaikkea, emme voi korjata virheitä, joita olemme tehneet. Paluuta ei ole. Valokuvat ovat tallella ja kertovat väläyksiä onnellisista hetkistä. Skannailin tovin satunnaisia kuvia, mikä urakka tuntuu välillä toivottomalta ja loputtomalta. Minun on ehkä opittava pois kuvistani, papereistani ja kirjoistani. Ruokajutut olen jo jättänyt taakseni, vaikka täytyy sanoa, että kyllä se graavaamani lohi maistui hyvälle.

Elämä on oppimista ja oppimista. Olemmekohan koskaan täysin valmiita?

Rinnastaa ja verrata

Mietin tässä, kirjoitanko tänään ostoslistastani 17.11.2007 kello 15:22 vai  marras-joulukuusta 1939 Kuolemajärven pääpuolustuslinjalla Karjalan kannaksella. Valinta näiden kahden aiheen välillä kuulostaa aika kornilta, joku voi pitää mauttomana rinnastaa hyvinvointia pursuavan ajan ostoslistaa ja talvisodan aikaa. Elän sen verran omituista aikaa, että sallin jonkinlaisen hulluuden itselleni. Se on kuin kävelisi tuntemattomassa maastossa ja etsisi vinkkiä löytääkseen kotiin tai johonkin ennalta tuttuun paikkaan. Eikä sitten kuitenkaan löydä.

Oma ensi kohtaamiseni Summan taistelupaikkojen kanssa tapahtui kesällä 2005 kun osallistuin sisareni Heljän kanssa Karjalaan suuntautuvalle matkalle, Mannerheimin jalanjäljillä Pietarissa. Matkanjohtajana oli evl Ilmari Hakala. Hänen vaimonsa Leena Hakala esitti lumipukuista runoa lausuvaa sotilasta. Tässä Summassa.

Kirjoittaminen on aina ollut minulle tapa selvittää asioita itselleni. Onhan sen muoto pikkuhiljaa muuttunut ja laajentunut ja olen nyt valmis aloittamaan seuraavan vaiheen. Suosittelen kirjoittamista kaikille muillekin. Aloitus voi olla vaikeata, jollei ole aiemmin harrastanut kirjoittamista. On hyvä aloittaa kirjoittamalla joka päivä jotakin, tajunnanvirtaa, päivän tapahtumia. Ensin voisi kirjoittaa itselleen.  Toisaalta voisi vaikka kirjoittaa blogia,jos vain malttaa opetella.  Facebook ei ole oikein sopiva kirjoitusalustaksi tai miksei? Olen joskus ajatellut oman sivun perustamista sinne, sellaisen, joita siellä on vaikka kuinka paljon, josta voi tykätä ja joihin ylläpitäjän laittamat kuvat ja tekstit sitten tulevat ja tavoittavat tykkääjän uutisvirran joukossa. Mutta mikä minä olen neuvomaan?

Kun sitten Kannaksen Mannerheim-linjan valitettavan lyhyen tutustumisen jälkeen jatkoimme Pietariin ja sieltä risteilylle Syvärille ja Valamoon, laivalla oli mahdollisuus palata Kannakselle, kun osallistujat saattoivat alkaa kirjoittaa  runoja professori Paavo Liskin järjestämään kilpailuun. Muiden yllytyksestä minäkin sutaisin yllä olevan runon ja sijoituin sijoille 4 - 8. Kilpailuun osallistui noin 200 runoa. Summan maan päältä kadonnut kylä oli tehnyt minuun vaikutuksen, joka ei ole vieläkään lakannut.

En ole ehtinyt paljon lukea muiden blogeja, vaikka haluaisin. Mieluummin sitten luen jotakin kirjaa. Hävitin tässä päivänä muutamana jo kymmenisen vuotta  kotityöpäiväkirjavihkoja ja jonkun välistä oli lattialle tippunut tuo ostoslista, jonka toiselle puolelle olin kirjoittanut kivennäisvesien hintoja. Miksiköhän?

Sota-ajan kirjoja on koko ajan lukulistallani. En syksyllä 2012 jostakin syystä pystynyt osallistumaan Helsingin Kuolemajärvikerhon mukana vierailuun Santahaminassa, jossa illan aiheena oli nk. Ässä-rykmentti. Tämä rykmentti perustettiin Helsingissä talvisodan alla muiden rykmenttien ja joukkojen ohella Jalkaväkirykmentti 11:n nimellä, mutta sitä kutsutaan yleisesti Ässä-rykmentiksi.  Nimi oli saanut alkunsa rykmentin peitenimeksi suunnitellusta S-kirjaimesta. Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, mistä S-kirjain tulee. Rykmentin miehet yhdistivät S-kirjaimen korttipakan ässään. (Lähde: Harinen, Lindgren, Nordberg. Talvisodan Ässä-rykmentti. WSOY. 2010) Kaiken kaikkiaan joukot olivat pääosin stadilaisia miehiä, reserviläisiä, jotka Suomen Valkoinen Kaarti oli kouluttanut ennen vuotta 1939. Joukot kuljetettiin lokakuun puolenvälin jälkeen Viipurin kautta Kuolemajärven Hatjalahden kylään nk. Hatjalahden lohkolle, joka oli osa pääpuolustuslinjaa. He majoittuivat osin kyläläisten koteihin.

Emme päässet suomalaisten pystyttämälle Summan muistomerkille silloin 28.6.2005. Tosin myöhemmin siellä on muutaman kerran tullut käytyä.

Samanaikaisesti koko Kuolemajärvi oli täynnä sotilaita. Kuolemajärven historia (Kuolemajärvi-säätiö.1957) kertoo, että YH:n eli ylimääräisten kertausharjoitusten alkaessa lokakuun 6 päivänä, alkoivat talot täyttyä. Koulut otettiin sotilasviranomaisten käyttöön. Kaikki Mannerheimlinjan varrella olevat kylät ja talot olivat tupaten täynnä asepalvelukseen kutsuttuja sotilaita. Paikkakunnan lotat oli myös kutsuttu maanpuolustuksen palvelukseen ja kunnan alueella oli 21 kanttiinia.

Kuolemajärven historian sivulla 630 mainitaan sisäministeri Kekkosen puhuneen radiossa 10.10.1939. Ilmeisesti puhe vaikutti niin, että jotkut perheet lähtivät alueelta pois. Ässärykmentistä kertoma kirja kertoo, että Paasikiven Moskovan vierailun aikainen tilanne oli niin jännittynyt, että rajaseutujen asukkaille jaettiin ilmaiseksi matkalippuja, jotta he voisivat siirtyä lännemmäksi (s. 120). Viikkoa myöhemmin asukkaita jopa pakotettiin muuttamaan. Mutta kun tilanne junnasi paikoillaan, jo evakkoon lähteneet alkoivat palata takaisin. Valtioneuvosto ei halunnut lietsoa enempää sotahysteriaa vaan antoi näin tapahtua. Saan sen kuvan, että paikoitellen vallitsi täydellinen kaaos.

Tämä kuva palkintojen jakotilaisuudesta oli Karjala-lehdessä runojen  kera 18.8.2005.

Koska pääpuolustuslinja kulki halki Kuolemajärven, etsin lukemastani erityisesti sen kyliä koskevia mainintoja. Sotateknisiä kysymyksiä on käsitelty sodasta lähtien, mutta usein niissä ei kerrota paljon mitään ihmisistä, jotka asuivat sotatoimialueella. Yksittäisiä muistoja on myös kerätty ja tallennettu moniin paikkoihin, kirjoihin ja lehtiin. Usein ne ovat äärimmäisen tunteellisia eivätkä tarjoa paljoakaan tietoa.  Kun kirjoitan, yritän siis samanaikaisesti yhdistää tietoja eri lähteistä.  Koska en ole tekemässä mitään tutkimusta, en juutu lähteisiin muuten kuin teoskohtaisesti. Se voi olla virhe, jos haluan jatkossa kirjoittaa täsmällisemmin. Tällä hetkellä olen vasta muodostamassa kokonaiskuvaa tapahtuneesta. Yritän valita asioita, jotka koskettivat yksittäisiä ihmisiä, kaikkia niitä, jotka kohtasivat nämä asiat kukin omalla tavallaan.  Lopputulos on varmaan yllätys minulle itsellenikin. Jos sellaiseen onnistun pääsemään.

Isäni sodan aikaisten kuvien paikkojen ja ajan selvittäminen on vaikeata. Tämä kuva lienee juuri noilta talvisodan ajoilta. Koska hän vasta joulukuussa 1939 aloitti varusmieskoulutuksen, hän ei käsittääkseni osallistunut talvisodan taisteluihin. Isäni pelleilee ilmeellään vasemmalla.

Oman sukuni paikat olivat kaikki hyvin lähellä pääpuolustuslinjaa.  Edellä mainitsemassani Talvisodan Ässrykmentin historiaa kuvaavassa teoksessa tapaan sodan alussa aktiiviupseeri, kapteeni Wolf Halstin, joka toimi tuossa vaiheessa Summan suunnasta vastanneen 5.D:n huoltopäällikkönä. Summa oli suuri Kuolemajärven kylä, jonka talvisota hävitti kokonaan maan päältä.  Onneksi Halsti kirjoitti päiväkirjaa tuosta YH:n ajasta kylän liepeillä.  Päiväkirjat ovat saaneen julkaisuluvan vasta myöhemmin 1970-luvulla, koska ne ovat olleet liian avoimia ja kriittisiä.  Summan kylästäkin oli lähtenyt aiemmin osa väestöstä muualle, mutta Halstin kertomuksessa vilahtaa aiemmin poislähtenyttä noin 40 naista ja lasta, jotka palaavat juuri sodan puhjetessa. Lisää kaaosta. Ja minulle kirjastoreissu.

Pietari. Tsarskoje Selo. 29.6.2005. Pietarin  alueen vanha historia ennen Pietari Suurta vetää minua puoleensa.  Toki kaikki myöhemminkin tuleva. Mikä loisto ja rikkaus sittemmin köyhän Karjalan vieressä! On kiva kuvata muita valokuvaajia. Paheitani.

Kuolemajärven historia kertoo seuraavaa: Kuolemajärvellä väestön siirtomääräys annettiin Kuolemajärven itäisiin kyliin marraskuun 30 päivänä, puolustuslinjan länsipuolella oleviin kyliin joulukuun 1 päivänä ja Summalle, Huumolaan ja Kämärälle joulukuun 3 päivänä. Sen sisältö oli kaikille samanlainen. Mukaan sai ottaa kahden tai kolmen päivän muonan ja sellaisen paketin, jonka saattoi helposti käsissään kantaa. Valvojat olivat määräyksien valvomisessa hyvin tarkkoja, toinen paketti otettiin pois, jos sellaisen oli mukaansa ottanut. Pioneerit olivat jo 30 päivänä kierrelleet puolustuslinjan idänpuoleisissa kylissä talo talolta käskien asukkaiden varustaa talonsa ja muut rakennuksensa sytykkeillä ennen kuin lähtivät pakomatkalle.

Voimme vain kuvitella, miltä tämä kaikki tuntui eri perheenjäsenten mielessä. Kotieläimet jouduttiin suurelta osin jättämään.  Joulu oli tulossa ja sen kaikki karjalaiset joutuivat viettämään kuka missäkin muiden ihmisten armeliaisuuden varassa.

Terijoella vietimme yön ja siinä ehti iltakävelylle rannalle.

Summa, Hatjalahti, Karjalainen, Seivästö.  Olen ollut koukussa isäni historiaan, olen yrittänyt selvittää tuolloin Koivistolle muuttaneen äitini sodan aikaa. Nyt olen kaiken keskiössä, siihen, miksi ja miten äitini suuri suku joutui aloittamaan irtautumisensa vuosisataisesta isänmaastaan. Kirjoitukseeni pääsee vain pieni väläys pohtimistani asioista. Tästä lyhyestä tekstistä aukenee monta mielenkiintoista polkua, joita seurata. Ja niitähän tässä vuoden mittaan on löytynyt koko loppuelämäkseni.

Oma jouluni, vaikken sitä sen kummemmin juhlista, on edeltävään nähden aivan liian runsas, kun asetan sen rinnalle evakkoon lähteneiden, sotilaiden ja lottien joulun 1939.   Minun ostolistani marraskuussa 2007 sisälsi hedelmiä, jälkiuunileipää, kauraleipää, juustoa, maitoa, rasvaa, leivonnaisia, lakritsia ja maapähkinöitä lemmikeille sekä muuta tavaraa kuten miesten sukkia, printterin värikasetin, hammasharjan ja kasvovoiteen. Tuollakin tavaramäärällä olisi sen ajan perhe voinut hyvin viettää joulun lähes yltäkylläisyydessä. 

Jossakin Syvärin varrella 20.6.2005. Seuraavana päivänä olimme Valamossa, mutta se on jo toinen juttu.

Vanha eksistentialisti

On se vaan omituista, että minun aina jossakin vaiheessa pitää palata miettimään ihmiselämän peruskysymyksiä, vaikka kuinka haluaisin syventyä ihmisen elämän historiaan. Ettei vaan unohtuisi. Aamulla herätessäni mieleeni tulivat taas kerran ne vaikeudet, joita edessäni on. Kaikki tavarat on pakattava ja sijoitettava jonnekin, osaanko valita, mikä on tärkeätä, mitä voin vain heittää pois. Kävellessäni postilaatikolle lehtiä hakemaan, ajattelin jo taas, että kaikkihan, aivan kaikki sellainen ei merkitse mitään vain minulla itselläni on merkitystä. Miten suhtaudun itseeni, muihin ja tähän maailmaan.  Vaikka minut heitettäisiin alastomana toiselle puolelle maailmaa, minä yksin riitän. Kaikki tarpeellinen on mukana.  Olen ollut näiden asioiden äärellä aiemminkin, kirjoittanut niistä. Miksi se on nyt taas ajankohtaista. Minähän tiedän sen, ei sitä tarvitse korostaa tällaisilla vaikeuksilla. Vai tarvitseeko?

Milo yritti tänään viedä  ensin kamerani ja tässä kännykkäni ja alkoi syödä kissakirjaa. Mukava Annan seuralainen ja  riehaantui vierailustani.

Sitten luin aamun Hesarista erään kolumnin (Matti Mäkelä. Tarkka joulu.) ja ajattelin herran jestas sentään. Tässähän se on. Auta armias, näinhän suuri osa kanssakulkijoistani ajattelee. Kaiken pitää mennä totutun suunnitelman mukaan, muuten elämä on täysin sekaisin. Huomaan usein hiukan hermostuvani kanssaihmisteni mahdotonta järjestyksen vaatimusta, kronologisuuden ihannetta ja tulevaisuuden ennakointia. Niinhän minäkin ajattelin joskus kauan sitten. Niin, vaikka mielessäni jo silloin kapinoin ja sitä myöhemmin hermostuin. Nyt pidän suuni kiinni. Paitsi täällä, kun kirjoitan. Ei ole pakko lukea, jos tekee pahaa ja inhottaa.

Vaatimustasomme on korkea, poikkeamia reitiltä ei sallita. Ihmisiä arvostetaan sen mukaan, mitä he omistavat ja mitä he ovat koulutukseltaan ja ammatiltaan. Vanhat ihmiset putoavat jossakin ihmisten kehittämässä arvoasteikossa alas, jollei heillä ole muuten kerättyä statusta. Kyllähän te sen tiedätte, olen huono kirjoittamaan aiheesta, koska aikanaan pikku hiljaa pudottauduin ulkopuolelle. Enkä jaksa enkä edes osaa sitä selittää, se on niitä asioita, jotka voi tajuta vain intuition avulla. Olen luopunut egostani jo vuosia sitten. Se oli harjoittelun tulos, mutta selvää on, että siitä ei toki voi luopua ihan kokonaan pystyäkseen elämään ihmisten keskellä. Se on paradoksi kaikkien niiden muiden paradoksien keskellä. Siinä kaikki vastakohtaisuudet ovat lähes toistensa vieressä ja vaikeasti erotettavissa. Enkä missään nimessä pidä itseäni muita parempana. Jokaisen on etsittävä se oma tiensä, jota pitkin tarpoa kohti kuolemaa.

Vottokorin vastaanottaminen.

Itse asiassa minun ei pitänyt kirjoittaa tästä syvemmälle porautuen, mutta niinhän minulle aina käy alkaessani kirjoittaa. Eilinen päivä oli niin raju, että tuskin ehdin hengähtää ennen iltaa.  Edellisenä iltana sain tiedon, että kodinhoitohuoneeseen tultaisiin tekemään purkutyötä eli poraamaan reikiä, jotta löydettäisiin vuotanut putki. Soittaja pyysi myös siirtämään irtaimiston pois huoneesta. Olin ollut iltapäivällä viettämässä Nordean Seniorikerho Evergreenin joulujuhlaa ravintola Kaisaniemessä ja olin juuri yllättäen voittanut arvonnassa kaikkien osallistujien kesken arvotun herkkukorin. Raahasin korin tihkusateessa halki Helsingin autolleni ja mietin, mitä jaksaisin vielä kotona tehdä. Olihan siinä hommaa, käydä kaikki kymmenen plus kaappia ja laatikkoa läpi ja pakata tavarat laatikoihin ja koreihin ja viedä autotalliin tai varastohuoneeseen tai siirtää toisiin huoneisiin. Päätin jättää liinavaatekomeron tyhjentämisen aamuun. Olohuoneen seinältä toiselta puolelta otin kaikki taulut pois. Oletin, että seinää rikottaisiin siinäkin. Onneksi tämä ei sattunut kaksi vuotta sitten, kun en olisi pystynyt tekemään käsilläni mitään.  Nyt olin ihmeissäni, että sain kaiken ripeästi tehtyä. Lämmin sää on myös tukenani. Kiitos.

Tyhjennetty kodinhoitohuone, nuo kolme korkeaa komerokaappia myös.

Kaksi työmiestä, samat, jotka purkivat tapahtumaketjun alkuvaiheessa ensimmäiset seinät vaatehuoneesta ja olohuoneesta ja rakensivat siihen muovisen hökötyksen suojaksi, tulivat sitten aamuvarhain. He irrottivat kaappeja, tasoja ja siirsivät pesukoneen keittiöön. Sen jälkeen he porasivat lattian auki lattiakaivon takapuolelta ja pyysivät minua tarvittaessa juoksemaan autotalliin katkaisemaan veden, jos sattuisivat poraamaan vesiputkeen.  Onneksi niin ei käynyt, vaikka juoksinkin useaan otteeseen sitten myöhemmin muista syistä sulkemassa veden ja avaamassa. Reikä löytyi kylmävesiputkesta juuri siinä kohdassa, jonka miehet olivat poranneet auki. Minulle se oli ihme, mutta eräs aiempi paikalla mittaaja oli sen aika tarkkaan paikallistanut, joten pojat tiesivät, mistä aloittaa.

Työ tekeillä.

Reiän paikkaaminen ei ollut helppoa, koska tarvittavaa kumia ei ollut mukana. Luovutin heille yhden hiirimatoistani, josta kumipala leikattiin. Vuoto suorassa putkessa saatiin helposti tukittua. Vaikeuksia tuotti sitten pesukoneen takaisin paikalleen kytkeminen. Kylmävesiliitäntä tihkui, vaikka mitään vikaa ei näyttänyt olevan. Useiden yritysten jälkeen miehet luovuttivat ja lupasivat ilmoittaa pomolleen, jotta tämä hankkisi putkimiehen liitännän tekemään. Putkimies kävikin sitten melko pian  ja sai asian nopeasti hoidettua.

Mutta ei siinä kaikki.  Siinä vähän ennen putkimiestä tyttärentyttäreni Anna saapui Milo-kissan kanssa tervehtimään ja tämän lähdettyä näytin hänelle vuotokohtaa. Kappas vaan, se tihkui taas. Ei muuta kuin soitto miehelle, jonka kanssa edellisenä iltana oli työmiesten tulosta sovittu. Hän sattui olemaan lähistöllä ja tuli itse käymään toisen miehen kanssa ja pian reikä oli tukittu uudelleen. Sain häneltä kynän, jossa on hänen puhelinnumeronsa. Jossakin vaiheessa taisin jollekin täällä käyneistä miehistä valittaa, että asiakkaan olisi hyvä tällaisessa tapauksessa saada lista yhteyshenkilöistä. Pää on pyörällään muutenkin.

Sisareni Heljän ottama kuva minusta itsenäisyyspäivänä Rengon kirkon edustalla. Ehkä joulun aikana ehdin palata tutkimuksiini.

Joskus elämä on ennalta arvaamatonta. En ole ainoa enkä viimeinen, joka kohtaa vaikeuksia. Kun olen kertonut tästä minua nyt kohdanneesta muille, erityisesti niille, joita asia tavalla tai toisella koskee, olen joutunut hillitsemään kysymyksiä tulevaisuudesta. On nimittäin yleistä, että ihmiset ensimmäiseksi esittävät kysymyksiä, mitä aion tehdä. En pysty kertomaan enkä edes halua. Minua auttaa ehkä se, että olen viime vuosien aikana joutunut hyväksymään sen, että en voi millään tavalla muuten suunnitella tulevaisuuttani kuin ottamalla tulevat asiat rauhallisesti ja yksi kerrallaan vastaan.

On se vaan kivaa, kun minulla on ollut naisnokikolari ja nyt oli myös naiskatsastaja. Nopea toimitus, yksi lamppu palanut, mutta muuten kirkkaasti läpi.

Ajattelemme miten tahansa, niin ihminen on yksin ja selviää siitä huolimatta. On täysin inhimillistä välillä kauhistella kohtaloaan kuten minulle usein käy herätessäni pitkiltä yöuniltani.  On toisarvoista loppujen lopuksi sekin, mihin kaikki paperini, valokuvani ja kirjani joutuvat. Sitähän minulle yritetään kertoa. Ihminen yksin riittää, kaikki muu on välikappaleita kuten nuo tärkeänä pitämäni asiat minulle.  Elämämme varrella keräämämme tavarat ovat vain lisäämässä painolastiamme. Jokaisen on käytävä nämä taistelut itsensä kanssa.

Nyt on palattava ihmisten ilmoille. Anna kutsui syömään kotiinsa. Sitten käytän likaisen autoni katsastuksessa ja menen kirjastoon selvittämään, etten voikaan palauttaa yhtä kirjaa, kun olen ihmeekseni hävittänyt sen. Samalla reisulla vien vanhan printterin ja skannerin hävitettäväksi. Samalla mietin, mitä kuvia liitän tähän juttuun ennen julkaisua. Mutta useinhan asiat eivät mene suunnitelmien mukaan.

Milo olisi eilen mielellään avannut herkkukorini.