Turhautumisen hetkiä ajassa

Aloitan taas uuden postauksen ja lopetan sitten kun lopetan. Turhautumiseni on välillä huipussaan, koska en ole riittävästi tervehtynyt flunssastani, siis jo toisesta kahden kuukauden sisällä. En jaksa, en viitsi, haluan pysytellä omissa oloissani. Monet asiat alkavat ärsyttää, mutten kuitenkaan ratkea vaan pidän harmitukset sisälläni. Onhan tällainen flunssan jälkitila minulle vieras, mutta silti…

Joskus kauan sitten kotiin mennessä, sopii kuvaamaan kyllästymistä talveen. Lunta tuli taas ja tulee lisääkin...

Eilen hermostuin, kun sukuseuran taitettu lehti oli vihdoin siinä vaiheessa, että saimme lehden taittajalta sen tarkistukseen ennen painoon lähettämistä. Edellisen kerran hermostuin, kun lehti ei valmistunutkaan viime joulukuussa kuten kautta aikojen on ollut tapana.

Olin kirjoittanut jo syksyllä lehteen artikkelin ja toimittanut sen eteenpäin sovitun aikataulun puitteissa. Nyt hermostuin, koska minun juttuni ei ollutkaan mukana. Voitte ajatella, mitä ajatuksia päässäni liikkui. Vaikka olen kirjoittanut paljon eri tilanteisiin, niin tällaista amatöörikirjoittajaa vaivaa koko ajan epävarmuus omasta kyvystä kirjoittaa. Samanlainen ongelma saattaa olla myös ammattilaisilla. Ajatukseni kiersivät ison ympyrän. Nopeasti kuitenkin selvisin ja osasin hillitä itseni ja kysyin, miksi artikkelini ei mahtunut lehteen. Asiat järjestyivät nopeasti ja aika pian se oli lisätty sinne. Ilmeisesti artikkeli kuvineen oli tässä välillä hävinnyt sen vastaanottaneiden sähköpostista. Minulla se oli tietenkin tallessa. Lehdestä tuleekin nyt sivumäärältään aika muhkea.

Kun on puolikuntoinen, kaikki tuntuu kaatuvan päälle. Vaikkei kaadu.

     Ympäristö oli kyllä silloin ihana. Oli kyllä harmejakin.

On myös aika miettiä loppuun saakka tulevien kirjoitusten aiheet ja tehdä suunnitelma. Karjalaisen sukuseuran osalta meillä on myös tekeillä sukukirja. Minulle se tuottaa eniten työtä sukutaulujen osalta. Kirjoituksiani ei sinne kaivata kuin parin lyhyen aiheen osalta.  Sukuseurojen takaisin keväälle siirtyneiden vuosikokoukset ovat huhtikuussa viikon välein, toinen Raisiossa ja toinen Hyvinkäällä. On kaikkea muutakin.

Hesarin Visio-liitettä tänään lukiessani, ajatukseni alkoivat taas raksuttaa niin paljon, että kesken Niclas Storåsin erittäin mielenkiintoisen artikkelin ”Illuusio ajasta” lukemisen sijasta siirryin kirjoittamaan. Ajasta kirjoittaminen on ajankohtaista, sillä ensi yönä siirretään taas kelloja yhdellä tunnilla. Tämä aihe on vain pieni osa tekstistä eikä se osa edes olisi minua kiinnostanut. Minulle on täysin samantekevää, siirretäänkö tai ei siirretä kelloa. Olen suoraan sanonut kyllästynyt aiheesta meuhkaamiseen. Huomenna sitten Facebook on täynnä voivotusta tai muuta sen kaltaista. 

Kun mainitsen vuodenvaihteen 1999/2000 niin silloin olin vielä töissä tässä talossa

Kellonajan siirron sijaan aloin pohtia muita aikaan liittyviä juttuja. Muistan, että olen kirjoittanut ajan tajuun liittyen todella usein. Blogeista kokoamani kirjan nimeksi tulisi, jos sellaisen saan aikaiseksi ”Olen aika joka katosi”.  Olen sen valinnut jo vuosia sitten, mutta voitte kuvitella, miten vaikeaa sen tekeminen on, vaikka tekstit ovatkin valmiina. Kaiken lisäksi olen valinnut erilaisia aihepiirejä, joten kirjoja tulisi monta eli ”Olen aika joka katosi 1” ja siitä eteenpäin. Katsotaan nyt.

Olisiko vaihtoehtona myös ” Olen paikka joka katosi” tai ”Olen maisema joka katosi”?

Viime aikoina olen ajatellut myös sitä, miksi aika ja paikka eivät ole ollenkaan tärkeätä, kun ihmiset postaavat kuvia Facebookiin tai Instagramiin.  Minulle on. Mainitsemassani artikkelissa toimittaja kirjoittaa myös tästä. ”24/7-yhteiskunta pyrkii häivyttämään päivän kulun vuorokaudesta samalla tavalla kuin sosiaalinen media pyrkii poistamaan paikan sosiaalisuudesta. Kumpikin on tuomittu epäonnistumaan.” No, jaa, artikkelin sisällössä on paljon enemmän mielenkiintoista. Jokaisen pitäisi lukea se itse, mutta taitaa olla vain lehden tilaajille tarkoitettu.  Tartuin tässä vain sellaisiin asioihin, jotka ovat äskettäin ihmetyttäneet minua ja herättäneet ajatuksia. Ehkä näiden syiden takia, olen ollut hyvin kyllästynyt. 

Voi kuinka odotankaan tätä aikaa

Aloin ajatella myös viimeisintä vuosituhannen vaihdetta, kun 1999 vaihtui vuodeksi 2000.  Sitä vaihdetta kutsuttiin Milleniumiksi. Y2K- termi oli myös käytössä. Maailmalla pelättiin, että tapahtuisi jotakin katastrofaalista sen suhteen, että tietokoneet ja järjestelmät eivät ymmärtäisi vuoden vaihdetta. Olin pankissa töissä ja olimme jo vuosia aiemmin siirtyneet kansainvälisyyteen. Meillä oli asiakkaita ympäri maailmaa, asiakkaat olivat jo 1980-luvulta asti käyttäneet tietokoneita pankkiasioidensa hoitoon. Meillä suhtauduttiin rauhallisesti, koska tiedettiin, ettei mitään ongelmia tulisi. Kaikki oli hoidettu. Ulkomaisilta asiakkailta tuli jatkuvasti kirjeitä, jossa he pyysivät yksityiskohtaisia vastauksia itseään askarruttaviin kysymyksiin. Meillä SYP:ssä, joka silloin oli Merita, oli lyhyt kirje, jonka lähetimme vastaukseksi. Mutta se ei riittänyt. Sain lukemattomia puheluita suurilta amerikkalaisilta firmoilta, joissa pyydettiin yksityiskohtaisia vastauksia, sillä standardivahvistuksemme ei ollut riittänyt. He uhkailivat tilien ja asiakkuuksien lopettamisella. Joissakin tilanteissa, jouduin antamaan puhelimessa vastauksia heidän kysymyksiinsä. Pelättiin hissien pysähtyvän ja koko infran menevän sekaisin. Muistaakseni olin käynyt edellisenä vuonna asiakaskäynneillä Englannissa kertomassa samasta aiheesta.

Uskomatonta, mutta kirjoitin edellä mainitsemastani aiheesta toisesta näkökulmasta 4.1.2020 otsikolla ”Uuden vuosikymmenen alkaessa”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä. Siirtyessämme vuoteen 2000 vietimme erään läheisen työkaverin eläkkeelle lähtemistä. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. 

Matkakuumekin yllättää välillä. Onneksi jotkut muut matkustavat ja voin katsella heidän ohjelmiaan. Nt esimerkiksi  Richard E. Grant kirjailijoiden jäjillä https://areena.yle.fi/1-63575607

Tässä vaiheessa kirjoittamista väsähdän. Aloin äskettäin pohtia mahdottoman yleiseksi tullutta sanontaa ”inspiroitua”. Olen käyttänyt sitä aikoinaan paljon, mutta nyt tuntuu, että sanalta ovat siivet lähteneet. Kaikki käyttävät sitä. Onko minusta tullut vanha ja kärttyinen nainen. Vanha olen kyllä, mutta turhautumiseni asioihin alkaa tehdä minusta myös vihaisen, vaikken näytä sitä ulospäin paitsi ehkä parhaille ystäville. On aika päästä liikkeelle, lähteä liikkeelle. Kun ajan Hyrylän läpi, välttelen nykyään ajamista vanhan kunnantalon ohi. Päätökseni olla ”inspiroitumasta” liikaa ympäröivästä tuhosta pitää. Kevään edetessähän puretaan koko tori. Mitä ylipäänsä teen edes tuhon kuvilla?  Toivon myös, että vaaliaika on pian ohi.

On laitettava uusi vaihde päälle. Ihailen jatkossa luonteen vahvuuttani ja sitä, etten vihastu enää liikaa mistään.

Katsotaan, miten tässä käy.

Kävi niin kuin yleensä. Väsähdin enkä jaksanut viimeistellä tekstiäni, etsiä kuvia ja julkaista. Pian oli saapunut uusi talvi lumineen. Heräsin aamuyöllä uneen, jota jäin pohtimaan. En kuitenkaan tällä kertaa kirjoittanut sitä muistiin, mutta mietin sitä niin pitkään, etten unohtanut. 

1999

Olin lapsuudenkodissani. Isäni oli keittiössä ja pyysi, että menisin avaamaan oven yhdelle enoistani, joka oli tulossa sisään. Menin ”saliin”, millä nimellä kutsuimme olohuonetta. Sisäeteinen sijaitsi keittiön ja olohuoneen välissä. Siitä eteisestä pääsi verannalle, jota pidin ulkoeteisenä. Kaikkien huoneiden välissä oli ovi. Sisäeteisessä oli myös vaatekomero ja toisella puolella raput yläkertaan.

Kävin avaamassa oven, mutta muuta ei sitten tapahtunutkaan paitsi, että heräsin. Olen pitkään nähnyt unissani jo kauan sitten kuolleita sukulaisiani ja useimmiten palaan samassa yhteydessä lapsuuden kotiini. Uskon kyllä, että monet meistä ajattelevat samalla tavalla takana olevaa pitkää elämäänsä ja kaikkia niitä ihmisiä, joita ovat tunteneet. Tässä iässä toki heistä useimmat ovat jo kuolleet. Kun alan ajatella, menen joka kerta syvemmälle.

Kotipihalla 28.4.1957

Muistan pienenpienet yksityiskohdat. Unessa olevat ihmiset ovat ikään kuin vain johdattaneet minut ajattelemaan ja muistelemaan. Perhe on kuitenkin aikanaan panostanut mielettömän paljon silloiseen elämään. Nyt kävin jopa tutkimassa eteisen vaatekomeron. Eteinen oli talvella niin kylmä, että ovia piti pitää kiinni, jotta lämmin ilma pysyi keittiössä ja olohuoneessa. Ajatellesani se oli lähes käsinkosketeltava. 

Vaatekomerossa ei ollut paljon mitään. Lapsuudessani meillä ei ollut oikeastaan kuin yhdet päällysvaatteet. Vasta murrosikäisenä aloitin kiinnittää huomiotani vaatteisiin. Siihen saakka niillä ei ollut ollut mitään merkitystä.  Vaatekomerossa säilytettiin ehkä vain ulkovaatteita, joita roikkui myös eteisen seinällä olevan telineen koukuissa. Vieressä oli meitä lapsia varten teline. Ulko-oven vieressä oli seinässä puhelin, vanha Ericson, joka lienee ollut talossa jo siitä asti, kun puhelimet tulivat. Puhelinnumero oli vielä 1950-luvulla Ahoinen 5.

Ei muuten, mutta ovatko unet ja niiden herättämät asiat lahja vai riesa vai enne? Miksi olemme niin yksin niiden kanssa, miksi emme voi keskustella niistä kenenkään kanssa? Ovatko ne vain sisäistä maailmaamme, jota ei pidäkään levitellä muille? Minä vain naiiviudessani luulen, että niistä pitää kertoa kaikille. Toki kerron vain täällä blogeissani. Auttavatko ne meitä matkallamme kohti elämän päättymistä? Kun kirjoitan edellisen, tiedän, millaisen kauhistumisen pelkästään se saattaa herättää joissakin lukijoissa?

Tämä saa riittää tällä kertaa. Koska en ole päässyt kuvaamaan, liitän tähän vanhoja, ehkä jo aiemmin blogissani esiintyneitä kuvia, sopii tai ei.

1940-luvulla

 

Äitini ja ikätoverit

Palaan kauan sitten aloittamaani tekstiin.  Aloitin sen nimittäin joulukuun lopussa 2021, mutta syystä tai toisesta en saanut sitä aiemmin valmiiksi ja julkaistua. Tänä vuonna 2023 maaliskuun lopussa tulee 20 vuotta äitini kuolemasta.  Kun muistan sen nyt, niin melkein hätkähdän. Voiko siitä olla jo niin kauan? 

Kun vanhempamme kuolevat meistä tulee orpoja, tapahtuma on vaikuttava, ikimuistettava. Olen kirjoittanut äitini kuolemasta silloin tällöin, mutta ehkä enemmän hänen elämästään. En muista, olenko kirjoittanut hänen syntymästään, josta on 21.3.2023 kulunut 108 vuotta. Äidilleni hänen lastensa syntymäpäivät olivat aina tärkeitä. Niin myös meidän lasten omien lasten syntymäpäivät ovat nyt tärkeitä.

En ehtinyt julkaista tätä kirjoitustani 21.3. kuten oli tarkoitus. Sairastin helmikuussa flunssan, josta toivuin parissa viikossa, mutta jostakin syystä sain sen uudelleen, ehkä vähän lievempänä enkä ole jaksanut tehdä paljon mitään. Tänään torstaina oli pakko lähteä liikkeelle, käydä kaupassa ja samalla äänestämässä.

Olen vähän ihmetellyt, miksi ihmeessä kaikki päivämäärät ja vuosiluvut ovat tulleet minulle erityisen tärkeiksi. Ihmiset eivät yleensä välitä niistä ollenkaan. Tässäkin postauksessa on paljon päivämääriä. Virheitäkin voi olla, mutta en jaksa enää tarkistaa.  Monikerroksellisuus ja toisto voi myös häiritä; milloin aloitin, milloin kirjoitin, kaikki muut syntymäpäivät, mitä tein silloin… 

29.12.2021 kirjoitin

Olin ajatellut meneväni kameran kanssa kävelylle Tuusulanjärven jäälle. Olin nähnyt hienoja valokuvia leveästä auratusta väylästä, johon mahtuisi myös kävelijöitä. Kaiken lisäksi kuvissa ei yleensä edes näkynyt ihmisiä. Sopisin minäkin sinne jalkaisin kulkemaan. Sitten alkoi tupruttaa lunta ja maisema muuttui harmaaksi, vaikka lämpötila olisi ollut ulkoiluun sopiva.  Sittemmin säät ovat vaihdelleet luvattoman paljon, mutta se on jo toinen juttu.

Sen sijaan, aloin tutkia huvikseni Kuolemajärvellä äitini syntymäkuukautena, maaliskuussa 1915 syntyneitä lapsia, heidän vanhempiaan, sisaruksiaan ja kummeja. Nyt kun vanha Suomen alue Karjalassa on lähes saavuttamattomissa meille, on entistä tärkeämpi muistaa näitä vanhoja asioita. On jopa anteeksiantamatonta, että kun jotakin esitetään Suomesta, vaikkapa tilastoja tai muuta vastaavaa, ennen sotia 1944, niin melkein aina Karjalan alue jätetään pois.

Päätin julkaista blogin vasta äitini syntymäpäivänä 21.3. Lapsuudenperheeni syntymäpäivät alkoivat aina äitimme syntymäpäivästä, kevättalvella. Seuraavana oli sisareni Päivikki 23.3. Minä olin sitten seuraava ja kesäkuun puoleenväliin mennessä kaikkien seitsemän synttärit oli vietetty. Päivikki, kolmas sisarussarjasta kuoli tammikuussa 2011 ennen kun ehti edes täyttää 60 vuotta.

Nyt, kun vanhempieni jälkipolvet ovat kasvaneet, niin syntymäpäivät asettuvat kaikkiin kuukausiin ja vuodenaikoihin. Äkkiä katsottuna vanhemmillani on yhteensä 20 jälkeläistä neljässä sukupolvessa. (myös 2022 syntynyt tyttö on otettu huomioon). Tämän postauksen kirjoittaja sattuu olemaan koko suvun vanhin elossa oleva. Sillähän ei taida enää nykypäivänä olla mitään merkitystä. Sukumme ei pääsääntöisesti ole koskaan edes juhlinut mitään. Kaikki juhlat ovat olleet poikkeus säännöstä.

 

Lähden siis Kuolemajärvelle maaliskuussa 1915. Koko Suomi, Karjalankannas ja siellä sijaitseva Kuolemajärven pitäjä kuuluivat silloin vielä Venäjän alaisuuteen Suomen Suuriruhtinaskuntana. Lähteenäni on ollut mainitsemani Kuolemajärven syntyneiden ja kastettujen luettelo aikaväliltä 1907–1920. Pääset tarkastelemaan luetteloa digitaaliarkistosta. Luettelo alkaa tilastolla, jonka pappi on laatinut. Sen mukaan 1915 syntyi 81 poikaa ja 81 tyttöä. Maaliskuussa syntyneitä oli 5 poikaa ja 4 tyttöä.

Koska halusin täydentää tietoja, tarvitsin myös siltä ajalta olevaa lastenkirjaa ja myös rippikirjaa ja useita muitakin lähteitä. Samanaikaisesti tutkin sukututkimustietojani, joita ylläpidän ainoastaan SukuJutut-ohjelmassa, jota käytän omalla tietokoneellani. Arkistoissa olevat vuotta 1920 olevat vanhemmat tiedot ovat kenen tahansa tutkittavissa. Tätä linkkiä seuraten pääset tarkistamaan keräämiäni pappien kirjaamia tietoja maaliskuussa 1915 syntyneistä. Olen kirjannut lapset tähän siinä järjestyksessä, kun ne ovat syntyneiden luettelossa.  Lähes jokaisen syntyneen lapsen osalta olen lisännyt tutkimiani tietoja vähän enemmän vanhempien, kummien ja tulevan ajan osalta sen mukaan, mitä olen löytänyt. Selvyyden vuoksi, kirkonkirjat ovat auki vuoteen 1920 saakka ja vapaasti kenen tahansa tutkittavissa.

Maaliskuussa 1915 syntyneet:

1) Wilho Toivonen

2.2.1915 syntyi 3.2.1915 kasteessa Wilho-nimen saanut poika, jonka vanhemmat olivat Herman Toivonen ja Heleena Nikkanen kotoisin Hatelahden talosta N:o 5. Kummeina olivat Kustaa Jääskeläinen, Anna Mari Loukonen ja Nikolai Toivonen. Kastajana oli K. A. Wikman.

Lisätietoja:

Isä Herman Mikonpoika Toivonen oli syntynyt 17.7.1890 Kuolemajärven Hatjalahdessa Mikkel (Mikko) Mikonpoika Toivosen ja Maria Tahvontytär Rangin poikana. 

Isovanhemmat Mikko Mikonpoika Toivonen oli syntynyt Uudenkirkon Toivolan kylässä ja muuttanut avioiduttuaan Kuolemajärven Hatjalahden kylästä olevan Maria Tahvontytär Rangin kanssa Hatjalahteen, jossa perheen lapset olivat syntyneet.Isoäidinisä Tahvo Sakarinpoika Ranki oli alun perin Seivästön kylästä ja tullut Hatjalahteen mentyään naimisiin Helena Paulintytär Kirjosen kanssa.

Äiti Helena Benjaminintytär Nikkanen oli syntynyt 15.3.1894 Muolaan Taaperniemessä, josta hän muutti 13.4.1914 Kuolemajärvelle. Hermanin ja Helenan avioliitto solmittiin 13.4.1914

Koska olen tutkinut Kirjosen sukua, niin Herman Toivosen vanhempien suvut olivat kirjattuina. Molempiin sukuihin löytyy sukuyhteys äitini isän suvun kautta. Tässä yhteydessä oli hyvä täydentää tietoja. Perheeseen syntyy toinenkin poika Arvo Taito 1916. Perhe muutti 2.4.1921 Valkealaan, joten heidän tiensä tutkijan osalta päättyy siihen.

Kummit: Kustaa Mikonpoika Jääskeläinen oli tullut Kuolemajärven Hatjalahteen avioiduttuaan Anna Maria Abrahamintytär Loukosen kanssa 1905. Hänen isänsä Mikko Heikinpoika oli toisen vaimonsa kanssa tullut 1800-luvun lopulla Uudenkirkon Talpolasta Kuolemajärvelle Hatjalahti 10:een. He olivat tosin kuolleet jo vuosisadan alussa. Toisena kummina olikin Kustaan vaimo Anna Maria. Nikolai Toivonen oli isä Hermanin 1892 syntynyt veli, joka kuoli pari vuotta myöhemmin 10.8.1917 keuhkotautiin.

Kastajana toiminut pappi oli Karl Adolf Wikman, myöhemmin Wiika, joka ilmeisesti tuurasi seurakunnassa ennen nimitystään 1918 kappalaiseksi.  Karl Adolf Wiika toimi sittemmin vuodesta 1929 lähtien seurakunnan lopetukseen saakka 1950 Viipurin läänin Pyhäjärven pitäjän kirkkoherrana.

Aino Laura Merisalo

12.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Aino Laura Merisalo. Vanhemmat olivat kaupanhoitaja August Merisalo (rippikirjassa Anton August Kristianinpoika) ja Aino Valtonen (rippikirjassa Aino Pekantytär Valtonen) Kuolemajärven Karjalaisten kylästä. August oli syntynyt 2.3.1888 Virolahdella ja Aino 23.4.1892 Ruokolahdella. He olivat muuttaneet kotipaikoiltaan samana vuonna 1915 Kuolemajärvelle. Perhe muutti jo kesällä 1917 Viipurin maalaiskuntaan.

Kummina olivat Hilda ja Anton Junnola ja Hilma ja Artur Markkula. Pappi oli sama kuin edellisessä kasteessa. Anton Junnola oli tullut Viipurin maaseurakunnasta 1912 Kuolemajärven Karjalaisten kylään kansakoulunopettajaksi.  Hilda oli todennäköisesti Anton Junnolan sisar.  Varma en ole paitsi, että hänellä oli Hilda Maria-niminen sisar, joka oli syntynyt 1882. Anton Pekanpoika Junnola oli syntynyt 31.10.1884 eikä hänellä näytä olleen Kuolemajärvelle tullessa vaimoa. Tässä yhteydessä selvisi myös, että Hatjalahdelle 1920 kansakoulunopettajaksi tullut Antti Junnola oli Anton Junnolan pikkuveli, joka oli syntynyt 1886.

Hautahaut ovat erinomaisia lähteitä tutkia ihmisiä.  Löysin sen kautta näiden Merisalojen haudan Helsingin Hietaniemen hautausmaalta.  Anton August ja puoliso Aino ovat molemmat haudattu sinne. Anton August kuoli 1954 ja Aino 1971. Kaiken lisäksi 1915 syntynyt tytär Aino Laura myöhempi sukunimi Sundqvist on samassa haudassa, hän kuoli 1999.

Taimi Ida Kukko

7.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Taimi Iida Kukko. Vanhemmat olivat Manuel Joosepinpoika Kukko (1875-1951) ja Iida Maria Joosepintytär Kurki, myöhemmin Kukko (1883 -) Iida Maria oli tullut Koiviston Humaljoelta lyhyen avioliiton jälkeen leskeksi jääneen Manuel Kukon vaimoksi. Pariskunta sai yhteensä 10 lasta, joista Taimi Ida oli kahdeksas.  Hän ja usea hänen sisaruksistaan on elänyt pitkän elämän.

Kummeina olivat Loviisa Sirkiä, Varpu Vartiala ja Niklaus Kukko.

Oletan, että Loviisa Sirkiä oli Taimi Idan isän sisko, alun perin Loviisa Joosepintytär Kukko (1871–1921), jonka aviomies oli Salomon Samuelinpoika Sirkiä. Toisaalta tuohon aikaan, naiset kulkivat vielä pääasiassa omilla sukunimillään, niin toinenkin Loviisa on mahdollinen eli Loviisa Villentytär Sirkiä (1883–1964), jolla oli myöhemmin miehensä sukunimi Rumpunen. Hänen perheensä muutti 1923 Uudellekirkolle. Molemmat Loviisat olivat montaa eri kautta sukulaisia.

Varpu Vartialaa en löydä mistään. Niklaus Kukko (1864–1924) oli lapsen isän vanhin veli. Pappi oli sama kuin edellä.

Taimi Iida Kukon isä oli äidilleni Helville lähintä kautta kolmas serkku, koska Emanuelin isoisän isä Gabriel Paavonpoika Kukko ja äitini isoisän äiti Helena Paavontytär Kukko olivat sisaruksia. Tietojeni mukaan Taimi Kukko kuoli vuonna 2000.

Armas Veikko Lerkki

16.3. 1915 syntyi ja 21.3.1915 kastettiin Armas Weikko Lerkki. Vanhemmat olivat talollinen Kaapriel (Joosepinpoika) Lerkki (1870- ) ja Matilda (Paavontytär) Rastas (1884- ). Inkilän kylässä asuvat vanhemmat olivat avioituneet vuonna 1900. Heille oli jo aiemmin syntynyt kolme lasta.

Vastasyntyneen perhe, Lerkit oli vanhaa kuolemajärvistä sukua, joka oli kautta aikain asunut Inkilän kylässä. Suvussa oli myös paljon Inkisiä, toista vanhaa sukua samasta kylästä. Sukuyhteys omaan äitini isän sukuun Sirkiöihin löytyy Kukkojen kautta, sillä Kaapriel Lerkin isänpuoleinen isoäiti oli Vappu (Valborg) Tahvontytär Kukko (1795–1863). Äiti Matilda Rastaan suku on pääosin lähtöisin Johanneksen pitäjästä, vaikkakin isän perhe oli jo pitkään asunut Kuolemajärven Taatilan kylässä.

Kummeina olivat Taavetti Hovi, Karoliina Lerkki, Nikolai Rastas ja Loviisa Savolainen.

Karoliina Lerkki lienee ollut Karoliina Joosepintytär Lerkki (1853–1923), joka oli lapsen isän vanhin sisar. Tämä oli ollut aviossa Herman Olavinpoika Akkasen (1852–1914) kanssa ja heillä oli ainakin kolme lasta, jotka kaikki olivat jo tuossa vaiheessa avioituneet.

Taavetti Hovi oli Risto Joosepinpoika Hovin 1896 syntynyt, naimaton poika, joka asui naapurissa. Nikolai Rastas oli äiti Matildan isoveli, joka oli syntynyt 1882 ja Loviisa Savolainen (s. 1886) oli Nikolain puoliso.

Kastajana edelleen sama pappi kuin edellä

Helvi Tyyne Sirkiä

21.3.1915 syntyi ja 28.3.1915 kastettiin Helvi Tyyne Sirkiä. Hänestä tuli 1947 äitini. Olen aiemmin äitini kertomukseen viitaten kirjoittanut, että Helvi syntyi maaliskuun 21. päivänä 1915 Suomen suuriruhtinaanmaahan tai kuten sitä myöhemmin kutsuttiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. 22-vuotias Aino-äiti oli toisen lapsensa synnytyksen alkaessa navettahommissa. Talvi ei ollut vielä hellittänyt vaan pakkanen oli kova. Pari vuotta aiemmin syntynyt Lempi sai pikkusiskon. Isä oli Abraham Abrahaminpoika Sirkiä s.1887.

Juuri syntynyt lapsi sai 28.3.1915 kasteessa nimen Helvi Tyyne.  Kastajana toimi K.A. Wikman, myöhemmin Kaarle Adolf Viika, jonka mainittiin toimineen Kuolemajärvellä ylimääräisenä virallisena apulaisena 1918–1926.  Kuolemajärvi oli juuri silloin vailla kirkkoherraa, kun edellinen Heikki Hukkanen oli kuollut 1914.  Tämän tytär oli Viikan puoliso. Kaarle Adolf Viika vaikutti sittemmin 1929 alkaen Pyhäjärvi Vpl:n kirkkoherrana aina seurakunnan lopettamiseen saakka.

Helvin kummeina olivat läheiset naapurit Anna Kristiina Riski, jota kutsuttiin Anna Stinaksi ja tämän puoliso Aleksanteri Riski.  Kolmantena kummina oli Taavetti Montonen. Kirkolle oli matkattu hevoskyydillä. Helvi kertoi myöhemmin, että mieskummi oli oikeasti nimenomaan Taavetti Montonen.

Anna Stina Riski s. 1877 kuului Akkasen sukuun. Hänen isänsä oli Niclaus Samuelinpoika Akkanen ja äitinsä Beata Jaakontytär Laasonen. Annastinalla oli vanhempi sisar Anna Leena, joka oli naimisissa Taavetti Nikodemuksenpoika Montosen kanssa. Tämä oli Kuolemajärven kirkolla suntiona. Rippikirjoista näen, että Annastinan ja Aleksanterin vanhimmat tyttäret Loviisa ja Olga Maria olivat ”ottotyttärinä” Taavetti Montosen perheessä. Itseasiassa he olivat ehkä Kuolemajärven entisen suntion Niklaus Samuelinpoika Akkasen taloudessa, joka oli heidän isoisänsä eli Annastina Riskin isä.  Tyttäret olivat syntyneet 1899 ja 1901 ja heidän apuaan ehkä tarvittiin vanhan pariskunnan perheessä rippikoulun jälkeen. Lienee ollut suuri järkytys perheelle ja lähisuvulle se, että punaiset murhasivat Taavetti Montosen kolme vuotta myöhemmin Pentikkälän kankaalla 26.3.1918 vain kilometrin päässä Kuolemajärven asemalta.

Luin äskettäin jostakin, että nimet Helvi ja Tyyne eivät ole vielä kokeneet uutta tulemistaan eivätkä ole haluttujen lastennimien listalla. Minun toinen nimeni on Helvi ja kolmas Tellervo.

Anna Leena Bergström

23.3.1915 syntyi ja 12.4.1915 kastettiin Anna Leena Bergström. Vanhemmat olivat renki Kaarlo Kaarlonpoika Bergström (1872–1918) ja Helena Heikintytär Tikka (1877–1916). Kummit Anna Mari Tikka ja Ville Ilonen. Anna Mari oli Helenan sisar ja Ville Ilonen tämän puoliso. Vastasyntyneellä oli useita vanhempia sisaruksia, mutta miten hänen ja sisarusten kävi, kun äiti hukkui seuraavana vuonna ja isä kuoli pari vuotta myöhemmin?

Kaarlo Bergströmin vanhempien sukua oli tullut aikanaan Viipurista Kuolemajärvelle ja sinne heitä myös myöhemmin siirtyi. Viipurin kirjoja on vain niin paljon hävinnyt. Nimiäkin saatettiin muuttaa.

Eero Reinhold Reiman

17.3.1915 syntyi ja 7.4.1915 kastettiin Eero Reinhold Reiman Huumolan kylästä. Vanhemmat olivat Filemon Reiman ja Hilda Maria Wirenius. He olivat avioituneet 1910. Eero Reinhold oli toinen lapsi.

Filemon Reiman oli Nikodemus Joosepinpoika Reimanin ja Maria Taavetintytär Valtosen 1889 syntynyt poika. Reimanin suku oli alun perin Johannekseksesta, josta Nikodemuksen isä Jooseppi Jaakonpoika Reiman s. 1801 tuli Kuolemajärvelle ja meni 1828 naimisiin Huumolasta olevan tosi nuoren eli 15-vuotiaan Anna Tuomaantytär Iivosen kanssa, joka kuoli 1831 synnyttäessään lasta. Sitten Jooseppi avioitui Maria Matintytär Iivosen s. 1814 kanssa ja he saivat neljä lasta, joista ilmeisesti kaikki kuolivat vauvoina tai pikkulapsina ja ainoastaan nuorin lapsista 1845 syntynyt Nikodemus jäi jatkamaan sukua.

Filemon Nikodemuksenpoika Reimanin vaimon Hilda Maria Wireniuksen suku oli lähtöisin Viipurin maalaiskunnan Yläsommeesta, josta hänen isänsä Joonas Juhonpoika Wirenius s. 1847 oli tullut Huumolaan avioiduttuaan 1867 Loviisa Jaakontytär Hörkön kanssa. Tämän isä oli tullut Johanneksesta vävyksi mentyään naimisiin Maria Abrahamintytär Iivosen kanssa 1840.

Kummeina olivat kansakoulun opettaja Elias Enok Tiera ja tämän rouva Sylvia. Rippikirjassa Elias on syntynyt 1887 Heinjoella ja vaimo on Signe Silvia Johanneksentytär Lind on syntynyt 1890 Valkjärvellä. Muita kummeja ovat neiti Anna Koolgren ja talonpoika Johannes Hörkkö. Vauva hätäkastettiin laillisesti Joonas Wireniuksen toimesta. Joonas oli lapsen äidin veli. Amalia, joka toimi todistajana lienee ollut äidin sisar 1870 syntynyt Amalia. Kasteen vahvistajana toimi Jooseppi Mustakallio.

Eero Reinhold Reiman ehti ennen sotia naimisiin, mutta hän kaatui talvisodan aikana kuolemajärveläisistä kootun vahvistetun erikoispataljoona 7:n joukoissa Viipurin maalaiskunnassa Sommeen kylässä 22.2.1940 alle 25 vuoden iässä. Hänet haudattiin sittemmin Koijärvelle.

 

Huuko Johannes Törne

24.3.1915 syntyi ja 8.4.1915 kastettiin Huuko Johannes Törne. Vanhemmat olivat mökkiläinen Johan Evert Törne s. 21.8.1881 ja tämän puoliso Loviisa Ristontytär Ranki s. 13.1895 Seivästön nro 2:sta. Kummeina olivat Jooseppi Tykki, Taavetti Ranki, Hanna Kääriäinen ja Eeva Ranki.

En tiedä, miksi Törnin suvussa käytettiin sukunimenä sekä Törneä ja Törniä. Suvun juuret, ne, jotka minäkin pystyn selvittämään ovat Antrean Noskuan sahalla, josta osa suvusta lähti Johanneksen Koskijärven sahalle; Rokkalaan ja paikallisille tehtaille ja osa taas Viipurin Yläsäiniöön, suurin osa sahahommiin ja joku myös mylläriksi tai tilanhoitajaksi.  Suvussa oli Mikko-nimi erityisen pidetty. Suoraa linjaa Antrean Mikko Mikonpojasta oli myös kuuluisa sotilas Lauri Törni, jolle tämä 1915 syntynyt Huuko oli kaukainen serkku.

Rangin suku puolestaan on ikivanhaa sukua Seivästöllä.

Tapio Kullervo Marttila

19.3.1915 syntyi ja huhtikuussa (päivämäärä epäselvä) kastettiin Tapio Kullervo Marttila. Vanhemmat olivat työmies Juho (Juho Kustaa Juhonpoika) Marttila ja Anna (Anna Sofia Kaaprielintytät) Pulkanen Huumolasta. He olivat tulleet muualta Kuolemajärvelle. Juho Marttila oli syntynyt Lapualla ja Anna Pulkanen tai Putkonen Viipurissa. Putkonen on Katihan mukaan oikea sukunimi.  Heidät oli vihitty Viipurin maaseurakunnassa 5.7.1914. He muuttivatkin 1922 Viipurin maaseurakuntaan.

Kummeina olivat Taavetti ja Vilhelmiina Akkanen, Henrik Pulkanen (Putkonen), neiti Anna Ikävalko ja Saimi Marttila

Kastaja oli Lauri Laitinen, joka oli ollut Uudellakirkolla vt. kirkkoherra 1911-1913.