Tekoäly tunkeutui elämääni eräänä talvipäivänä

Aloittaessani tätä tekstiä, on Suomen Itsenäisyyspäivän jälkeinen päivä. Lunta tulla tupruttaa. Huomiselle on luvattu vielä enemmän lunta. Onneksi ei ole kovin kylmää. Tänään minun on ainakin käytävä kaivamassa auto lumesta, jollei muuta ja huomennakin täytyy.  Eilinen juhlapäivä piristi kummasti tällaista omissa oloissaan nyhjäävää ihmistä. Siinä osasyy, että aloin kirjoittaa uutta blogipostausta. On totta, ettei ole aikoihin ilmaantunut sen kummemmin mitään syytä hyppiä ilmassa.

 

Tänä aamuna huolimatta piristymisestäni, juutuin taas lukiessani Hesaria, sivu taisi olla A15. En tosin juuttunut lukemisesta vaan tekemisistä, ideoista ja sen sellaisesta. Niinhän useimmiten. Tiskasin välillä, irrotin kuihtuneita lehtiä kasveista, vaihdoin roskapussit, tutkin almanakkaa (vaikkei siinä mitään tutkimista ole), luin saamaani viestiä eräältä ystävältä, jolle olin edellisenä päivänä laittanut viestin. Huolimatta pitkistä laiminlyöntien jaksosta, hän vastasi nopeasti. Mietin ottavani yhteyttä entiseen naapuriini, jos hän ehtisi huomenna tai myöhemmin lähteä kanssani kahville. Tuo yli kymmenen senttimetriä lunta huomenna vähän arveluttaa. Miten tylsää elämää, joka on oikeastaan hienoa!

Ajattelin myös kaukana asuvaa entistä naapuriani 1980-luvulta. Hän on parhaillaan Savonlinnassa lonkkaleikkauksessa. Olen muutaman vuoden vältellyt korttien kirjoittamista, mutta pitäisikö aloittaa. Monet ystävistäni välttelevät sosiaalista mediaa. Puhelimella soittaminenkin on jotenkin vaikeaa. Miten maailma on muuttunut tällaiseksi?

Tiedän, että tämän aamuiset ajatukset johtuvat mielihyvästä, jonka itsenäisyyden juhlinta aiheutti. Minulla oli monta ideaa lähettää kuvia ja linkkejä vanhempieni sotataipaleesta Instagramiin ja Facebookiin. Sitten taas ajattelin, mitä turhaa. Olen aiemmin niin paljon tehnyt juuri sitä. Ketä kiinnostaa enää? 

Pahus, tuosta tulee mieleeni isäni, jonka vanhana sanoi aina: ”Ei kannata.” Tuleeko meille vanhoille ihmisille jonkinlainen toivottomuuden ja tarpeettomuuden tuntu? Kun eilen katselin presidenttiparin tapaamista veteraanien kanssa, se tuntui mahdottoman teennäiseltä ja puheet melko lapsellisilta, vaikkeivat ne sitä olleetkaan. Vanhuuden aika on täynnä surua ja pettymyksiä. Monilla eri tavoin.

Viime yönä uneksin valtavasti, mutta koska en taas laittanut mitään ylös, olen unohtanut. Joka tapauksessa unessani oli mahdottoman paljon ihmisiä elämäni ajalta ja koin useat, peräkkäin tulevat unet mielenkiintoisiksi. Minusta tuntuu, etten ole pitkään aikaan nähnyt sellaisia unia, joita muuten näin hyvin usein pandemian aikana. 

äidin arkku siunauksen jälkeen Rengon kirkossa 12.4.2003.

Alkuviikosta nappasin mukaani marraskuun Voima-lehden K-Supermarketin aulasta. Lehden teemana oli Kuolema. Siellä jossakin artikkelissa rinnastettiin kuolema unennäköön, olisiko ollut artikkeli ”Kuolema peruttu”, jossa käsiteltiin Astrid Svanin pitkittynyttä matkaa kohti kuolemaa? Nuoret ihmiset toimittavat lehteä ja oli mielenkiintoista lukea sen monipuolisia artikkeleita tärkeästä aiheesta. Nuorimman sisareni poika on lehden toimituskuntaa. Muistin lehteä lukiessani, että äskettäin keskustelin tyttäreni kanssa hautaamisesta.  Osa ihmisistä haluaa edelleen, että hänet haudataan arkussa. Niin myös halusi aikoinaan äitini. Olenkin usein ajatellut, miltä hän näyttäisi nyt, jos hauta kaivettaisiin auki ja tammiarkku avattaisiin. Hurjaa!  Hänen hautajaisistaan tulee ensi vuonna 20 vuotta täyteen. Äidin kuolema oli aikanaan suuri isku, johon en ollut ollenkaan osannut valmistautua. Meille käy niin usein. Kuolemisesta pitää puhua ja kirjoittaa paljon. Sitä ei pitäisi koskaan kieltää vaan siihen on kannustettava. Kun olemme kuolleet, emme voi enää käsitellä sitä. Taidan palata tähän aiheeseen joskus myöhemmin. 

Vanhan ihmisen elämä menee kovaa vauhtia, tekemistä riittää, ettei hän ehdi kirjoittaa aloittamaansa tekstiä loppuun parin päivän aikana. Nyt on jo seuraava sunnuntai. Lunta on tässä välillä tullut lisää, joka päivä. Viime torstaina 8.12. olin suunnitellut meneväni käymään Jean Sibeliuksen haudalle Ainolaan. Puutarha on ollut joka vuosi auki Sibeliuksen syntymäpäivän takia.  Lunta tuli koko ajan lisää. Kumma kyllä tai ei mikään kumma, jäseneni olivat taas kipeytyneet niin paljon, ehkä edellisen päivän lumitöiden ja/tai säänolosuhteiden takia. Auton päälle näytti taas kertyneen saman verran tai enemmän lunta kuin olin edellisenä iltana puhdistanut ja lisää kertyi koko ajan. Ajokeli näytti olevan erityisen huono. Jäin kotiin.

Perjantaina kipeät jäsenet olivat historiaa ja oli jo lähdettävä liikkeelle, kaivettava auto jälleen kerran lumen alta. Kävin kaupassa ja sitten onnittelemassa ystävätärtäni syntymäpäivän takia. Lauantaina keli oli taas todella huono. Aamuyöstä kurkistin ikkunasta ja totesin tilanteen olevan taas sama. Nyt olin luvannut hakea Keravalta ystäväni lauantaipäiväksi luokseni. Koko päivän satoi räntää, lämpömittari näytti nollaa. Puut ja maisemat olivat sateenkin läpi uskomattoman kauniita, mutta autoa piti ajaa kieli keskellä suuta. Illalla viedessäni ystävääni kotiinsa, näin pilviverhon takaa, missä täysikuu luurasi. Tällä kertaa en ole nähnyt sitä ikkunoistani. 

Tällaiset säät ovat tehneet meistä suomalaisista uskomattoman kestäviä. Kun pitää lähteä, tehdä jotakin, vanha nainen tekee saman kuin kuka tahansa nuorempi. Tällaisia ajatuksia pyöri päässäni, kun annoin talven tulla täydellä voimalla. Muistot menneiltä vuosilta, ajalta omakotitalossa tulivat myös mieleeni. Ajattelin jopa talvisotaa.

Alkuviikosta on taas menoja, mutta tänään laiskottelen kotona. Säätietojen mukaan uusi lumimyräkkä on alkamassa maanantaina iltapäivällä. Lunta kuulemma meille tulossa 15 cm lisää.

Muuten, tänään Helsingin Sanomien pääkirjoituksen otsikko oli ”Tekoäly ällistyttää kyvyllään kirjoittaa”.  Tekstin alun oli tekoäly kirjoittanut. Kuka tahansa voi kokeilla Open A1-säätiön kehittämää Chat GPT-tekoälyä, sen testiversiota. Ja minähän kokeilin. En kyllä ehtinyt kauheasti miettiä, mitä kysyisin siltä.  Kysyn lisää myöhemmin. Nyt esitin kaksi tavallista kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni oli ”miksi on tärkeää lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä”. Olin keskustellut eilen aiheesta ystäväni kanssa, koska olen ihmetellyt paljon nykyajan liikaa tiivistämistä ja lyhentämistä. Syy on yleensä, etteivät ihmiset jaksa lukea pitkiä kirjoituksia. Minä jaksan. Jos jokin tarina on liian suppea, lopetan lukemisen siihen. Kirjoitan itsekin pitkiä tekstejä.

Vastaus oli englanniksi seuraava:

” There are many reasons why it is important to read and write long texts. For one, reading and writing long texts can improve your concentration and focus, as it requires sustained attention over a longer period of time. This can also help to develop your critical thinking and analysis skills, as you may need to carefully consider the information presented in a long text and evaluate its significance or implications. Additionally, being able to read and write long texts can be important in many different academic and professional contexts, as it is often necessary to be able to understand and communicate complex ideas and information in a clear and concise manner. Furthermore, reading and writing long texts can also be a valuable form of personal expression and self-development, as it allows you to explore and articulate your thoughts and ideas in greater depth. Overall, the ability to read and write long texts is an important skill to have, and can benefit you in many different ways.”

Pistin Googlen kääntäjän kääntämään tekstin tähän:

”On monia syitä, miksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen on tärkeää. Ensinnäkin pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi parantaa keskittymiskykyäsi, koska se vaatii jatkuvaa keskittymistä pidemmän aikaa. Tämä voi myös auttaa kehittämään kriittistä ajattelua ja analysointitaitojasi, sillä saatat joutua harkitsemaan huolellisesti pitkän tekstin sisältämää tietoa ja arvioimaan sen merkitystä tai seurauksia. Lisäksi pitkien tekstien luku- ja kirjoitustaito voi olla tärkeää monissa erilaisissa akateemisissa ja ammatillisissa yhteyksissä, koska usein tarvitaan monimutkaisten ideoiden ja tietojen ymmärtämistä ja viestimistä selkeästi ja ytimekkäästi. Lisäksi pitkien tekstien lukeminen ja kirjoittaminen voi olla myös arvokas henkilökohtaisen ilmaisun ja itsensä kehittämisen muoto, koska sen avulla voit tutkia ja ilmaista ajatuksiasi ja ideoitasi syvällisemmin. Kaiken kaikkiaan kyky lukea ja kirjoittaa pitkiä tekstejä on tärkeä taito, joka voi hyödyttää sinua monin eri tavoin.”

Toinen kysymykseni koski vanhojen ihmisten vähäistä arvostusta. Tässä tekoälyn vastaus suomeksi käännettynä:

”Ei pidä paikkaansa väittää, että vanhuksia ei yleisesti arvosteta. Vaikka on totta, että iäkkäät ihmiset saattavat kohdata tiettyjä haasteita ja stereotypioita, kuten ikäraja ja syrjintä, on tärkeää tunnustaa, että ikääntyneillä ihmisillä on paljon tarjottavaa ja he voivat edistää suuresti yhteiskuntaa. Monilla vanhemmilla ihmisillä on runsaasti tietoa, kokemusta ja viisautta, jotka voivat olla arvokkaita muille. Heillä voi olla arvokkaita oivalluksia ja näkökulmia tarjota monenlaisista aiheista, ja he voivat tarjota arvokasta ohjausta ja tukea nuoremmille sukupolville. Lisäksi monet vanhemmat ihmiset elävät edelleen aktiivista ja täyttä elämää, ja he voivat olla tärkeitä tuen ja kumppanuuden lähteitä perheilleen ja yhteisöilleen. Kaiken kaikkiaan on tärkeää tunnustaa ja arvostaa ikääntyneiden ihmisten panosta ja tukea heitä terveellisen ja tyydyttävän elämän elämisessä.”

Siitäs sain nenilleni. Koko Hesarin pääkirjoituksen 11.12.2022 voit lukea täältä.

 

 

Maailma menee menojaan

Aloittaessani tämän tekstin kirjoittamista, Minni-kissa kerjää syliini ja tunkee pakosti kehräten ja halaten pöydällä olevan läppärin ja tuolilla istuvan minun väliini. Ikään kuin emme olisi jo tänään tarpeeksi halailleet. Tällä kissalla on omat aikataulunsa, jotka eivät ole aina minun aikataulujani. Ei se mitään.

 

Toki pääsen taas vain aloittamaan tämän tekstin. Jatkan samalla tapaa kuin ennenkin, pieniä arkisia asioita ja välissä voi olla jokin suunnitelma.  En oikein osaa tarttua mihinkään. Tässä voisin kirjoittaa, että niinhän se on ollut aina.

Aamuisin eteeni tulevat vanhat kuvat, jotka olen joskus aiemmin syystä tai toisesta valikoinut kaikkien kuvieni joukosta, innostavat minua joskus, mutteivat aina. Ideat kirjoittaa jotakin. Oma ajankäyttöni huolestuttaa. Se on aina pohdituttanut, koska en näytä saavani mitään sen kummempaa aikaiseksi. Kun kirjoitan niin pääasiassa kirjoitan itselleni.

Kaikkien mielestä pandemian aika ei ole päättynyt, vaikka meistä monelle se on päättynyt. Kun palaan kuvissani ja samalla elämässäni aikaan ennen vuoden 2020 alun, voisin itkeä. Niin paljon tuntuu muuttuneen. Ehkä samat ajatukset ja ongelmat olivat jo ennen sitä olemassa, mutta nyt ne ovat mielessäni suorastaan kärjistyneet. 

Jäin miettimään, että vuosia on pyyhkäisty pois noin vain. Minulla oli tapana käydä Ainolassa Sibeliuksen syntymäpäivänä. Tämä kuvan olen ottanut 8.12.2019.

 

Aluksi oli toivoa paremmasta ajasta, mutta sitten ei enää ehkä ollutkaan. Monet, eri väyliä pitkin esille tulevat asiat nostattavat minussa uskomattomia ajatuksia, jotka pitäisi käydä läpi, käsitellä. Ihmisten mieli on pohjaton. Enkä tarkoita ainoastaan omaa mieltäni. Monen muun mieli eri tasoilla on mukana.

Lukuisat asiat jäävät meiltä katveeseen. Ne ovat usein vaikeita asioita, asioita, jotka on helppo työntää syrjään. Kuuntelin eilen Iida Rauman haastattelun, joka oli taltioitu Keravan kirjastossa jo 17.3.2022 hänen nyt kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen ”Hävitys” johdosta. Haastattelijana maanmainio Seppo Puttonen, joka on aina erityisen hyvin perehtynyt aiheena olevaan kirjaan.  Tässä linkki kyseiseen perinpohjaiseen haastatteluun.  

Kirja käsittelee monia sellaisia teemoja, joita olen paljon ajatellut ja koskettanut näissä blogeissani kuten historiaa, kaiken vanhan hävittämistä, muistia ja lukemista.  Mutta vanhempien käyttämä valta lapsiin joko suoraan tai koulujärjestelmän ja rakenteiden kautta, herätti mielenkiinnon tutkia sitä omassa historiassa. Joka tapauksessa tämä kirja pitää lukea.

On kyllä sääli, etten ole vieläkään ehtinyt lukea kaikkia tänä vuonna hankkimiani kirjoja. Monta kirjastosta hakemaani kirjaa odottaa edelleen, että tarttuisin niihin. Taitaa olla niin, että häkellyttävä, median voimakkaasta ohjaama nykyaika rasittaa myös meitä aikoinaan, hyvin lukemaan ja ymmärtämään oppineita ihmisiä.

Edelliseen liittyen mieleeni ryöpsähtää paljon mielikuvia kouluajoilta. Meidän aikoinamme 1950–1960-luvuilla ei paljon puhuttu kiusaamisesta. Se olikin sisään rakennettua, sen ajan järjestelmän valtaa. Toisin sanoen kyllä se kaikki paska on seurannut janana perässämme nykyaikaan.  Aivan samoin kuin naisten alistaminen. On hyvä avata kaikki ja antaa uuden, paremman ajan koittaa.

Teen siinä oman osani tutkimalla omaa sukuhistoriaani entistä tiukemmin.

Tämä ja seuraavat kuvat saattavat liittyä armeijaan lähtöön joulukuussa 1939

Talvisodan alkamisesta tuli 30.11. kuluneeksi 83 vuotta. On vaikea uskoa, että vuodesta 1939 on kulunut jo niinkin kauan. Minun ikäpolveni ei saanut siitä ajasta mitään tietoa, ei ainakaan koulussa, muttei muutenkaan. Paitsi, että kyllä se aika kulki molempien vanhempieni perässä, naapurien, opettajien ja kaikkien vanhempien vanavedessä. Imimme sen itseemme sanattomasti ymmärtämättä mitään siitä.

Kun sota oli ohi, siitä ei enää yleisesti puhuttu. Sodan aikana vanhempieni kokemaa sotaa venäläisten suurhyökkäyksen aikana ei Suomen lehdistössä noteerattu sen kummemmin. Vielä 12.6. Helsingin Sanomat kirjoitti lähinnä suomalaisten torjuneet kaikki hyökkäykset. Lehdessä lueteltiin sillä viikolla joka päivä, kuinka monta bolsevikkien lentokonetta ja panssarivaunua oli tuhottu. Berliinistä lehden suomalainen kirjeenvaihtaja Eero Petäjäniemi kertoi hyökkäyksen herättäneen kyllä mielenkiintoa, mutta sitä pidettiin lähinnä paikallisena aktiona eikä ole mikään todellinen suurhyökkäys. Karjalan kannas ei asiantuntijoiden mukaan edes tarjoa mahdollisuutta suurhyökkäykseen jne.  

 

Suurhyökkäys tapahtui jo 9.-10.6.1944. Totuus oli, että Suomen sodanjohto vähätteli asiaa. Vielä seuraavan päivän lehdessä Berliinistä ihmetellään, mikä lienee Karjalan kannakselle tapahtunut bolsevikkien hyökkäyksen tarkoitus, onko se vain hämäämistä. Saksassa sitä ei ole edes virallisesti noteerattu. Vielä 14.6. HS kirjoitti suomalaisten voitoista ja torjunnoista Karjalan kannaksen länsi- ja keskiosissa. Minne unohtui Valkeasaari. Saksalaiset uskoivat vakaasti suomalaisten voittoon ja kertovat venäläisten valtavista menetyksistä.  16.6. HS kertoo, että ajalla 9.6.–14.6. välisenä aikana lento- ja ilmatorjuntajoukot ovat pudottaneet 121 konetta ja lukemattomia panssarivaunuja on tuhottu.  Tiedotuksissa mainitaan kyllä ”virallisesti tiedotetaan”. 

kuvissa kun on joitakin samoja henkilöitä, tosin nimeämättömiä

17.6.1944 kerrotaan, että evakkoon lähdöt ovat taas alkaneet.  Otsikko on ”Kolmas kärsimystie”.  Ensin lähdettiin YH:n aikana ja sitten talvisotaa pakoon ja nyt. Karjalainen äiti ja lapsi ovat taas hakemassa turvapaikkaa. Sitten 18.6. kerrotaan, että Humaljoki, Kuolemajärvi ja Perkjärvi on luovutettu. Nyt uutinen on etusivulla.

Totuus on, että Suomi oli tuolloin saksalaisten käsikassara, minkä takia tiedot olivat omalla tavallaan värittyneitä. Euroopassa oli suuri maihinnousu meneillään, missä venäläiset olivat mukana. Pieni Suomi sai pärjätä omillaan. Siinä kurimuksessa olivat molemmat vanhempani. Myöhemmin on kerrottu, että pommitusten jyly kuului Helsinkiin saakka. Totuus on nykyään kirjojen kansien välissä ja sen kokeneiden kertomana.

ja on talvi...

Sodan jälkeenkään ei kai kukaan täysin uskonut kaikkea. Suomen sodanjohto petti sotilaat. 17.6. isäni haavoittui Kaukjärven tienoilla niin vakavasti, että kantoi sotaa karvaasti koko loppuelämänsä. Niin kai mekin hänen perheensä.

Minulla olisi nyt kysymyksiä. Koska emme tienneet mitään eikä meille edes koulussa kerrottu mitään, miten olisimme edes uskoneet. Saksalaisia ei koskaan mainittu paitsi vuosikymmeniä myöhemmin.  Kaikki valkeni vasta paljon myöhemmin, vähän kerrallaan. Onneksi vedin aikanaan tulen kirjeitä turvaan. Nyt pähkäilen asioita. Vähän kerrallaan, kun itsekin olen jo lähellä loppua.

 

Äskettäin olen taas kerran pohtinut isäni sotaan lähtöä. Koska talvisodan syttyessä hänellä oli vielä sotaväki käymättä, niin sotilaspassin mukaan hän lähti 7.12.1939 2/Vii AutoP varusmieheksi. Sieltä hän siirtyi 19.1. Rauk.Koulk 5:een aina 5.3.1940 saakka. Ne ovat kyllä todellisia paikkoja, koska useita muitakin on Sotapolku.fi:ssa kirjattu niihin. Mutta missä koulutus pidettiin? Kirjeenvaihtoa ei ole siltä ajalta. Käsissäni on vain yksi tyhjä kirjekuori, jonka Irma Isola, ystävä, koulu- ja kirjeenvaihtokaveri Riihimäen ajoilta, on lähettänyt ensin mainitulla osoitteella. Kirje on ohjattu kotiin, siinä on Hämeenlinnan leima 23.1.1940. Olen muuten pähkäillyt samaa asiaa 8.2.2013 kirjoittamassani blogissa. Tätä haluaisin nyt kysyä isältäni.

Ehkä minun on tyydyttävä siihen, että aluksi isäni oli koulutuksessa Viipurin Autopataljoonassa jossakin Viipurissa ja siirtyi sitten reservialiupseerikouluun n:o 5 jonnekin.  Liitän tähän pari kuvaa, joiden osalta olen miettinyt, olisiko ne otettu juuri ennen lähtöä Helsingissä.

Ennen sotia isäni oli ollut aktiivinen suojeluskuntalainen, ensin Riihimäellä ja sitten Helsingin Tykistön suojeluskunnassa 12.pr? (olisiko patteri). Tämän nimen hän on kirjoittanut Suojeluskuntalaisen alkeisoppaan ensimmäiselle sivulle. Kiväärimieshän hän oli sitten. Useat valokuvat saattavat olla harjoituksissa. Ennen sotaa hän oli kannaksella rakentamassa esteitä. Niihin liittyviä kuvia löytyy, mutta liittyvätkö ne juuri tähän vaiheeseen? Eräs kirje paljasti hänen olleen Humaljoella tai niillä suunnilla. 

 

Olisi pitänyt haastatella isää tai kuunnella häntä tarkemmin.  En ole vieläkään käsitellyt kaikkia näitä asioita, suurin osa ajastani on mennyt katkelmallisesti tutkimiseen ja selventämiseen. Sota-aihe ei ollut minun lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeä asia. Syykin on selvä, meidän lasten ei tarvinnut sitä pohtia, se ei kuulunut meille paitsi, että sitten paljon myöhemmin se kuului!

Nyt pari päivää myöhemmin on sunnuntai 4.12.2022. Tasan vuosi sitten Minni-kissa tuli ensimmäisen kerran luokseni, vaikka sillä kertaa hän palasi vielä joksikin aikaa kotiinsa. Olinhan aina sanonut, etten ota enää koskaan kotieläimiä.  Vähän aikaa, kun menemme eteenpäin, Minni on ollut luonani jo vuoden. Olen sopeutunut, ostan kissanruoat ja haen painavat kissanhiekkapussit kaupasta. Me olemme tottuneet toistemme seuraan, mikä nyt ei ole mikään ihme. Älyttömän kuuma kesä tuotti meille joskus vaikeuksia, ehkä nyt voisi tavallaan sanoa, että niin tämä talvikin.

Minni nauttii olostaan, hän on rauhallinen, omien tapojensa säntillinen toteuttaja eikä väänny minun tahtooni, jos sitä joskus esitän. Minä puolestani kipuilen oman ajatusmaailmani kanssa. Kun silloin tällöin luen aiempia tekstejäni, huomaan kyllä, että ajatukset ovat olleet aina minussa. Ehkä koska ne ovat vain niin kovin inhimillisiä.  En oikein osaa enkä edes voi keskustella niistä kenenkään kanssa, kukaan tuskin ymmärtää. Satunnainen lukija voi joskus ehkä löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja ajatuksiinsa. Tai sitten ei. En tiedä.

Nyt tämän vuoden loppukuukausina minusta tuntuu taas todella vaikealta. Ikään kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty. Vaikkei ole kuitenkaan.  Eilen vietimme luonani toiseksi vanhimman lapsenlapseni syntymäpäivää. Hän täytti jo 22 vuotta. Synttärin vaatimaton vietto oli alun perin minun ideani. Kaikki jälkeläiseni lukuun ottamatta tietysti sitä yhtä, olivat paikalla lyhyen hetken. Tyttäreni teki ja toi täytekakun. Meteli oli kova. Olisin taas halunnut ottaa pari kuvaa meistä koko poppoosta. Se on aina erityisen vaikeaa eikä oikein onnistunut nytkään. Arvostelijoita riitti, olisi pitänyt kunnolla harjoitella etukäteen. Niin on muuten käynyt usein ennenkin, vaikka olen valmistellut kuvan ottamista laittamalla jopa kunnon kameran jalustalle. Nyt olin ottamassa kännykällä jalustimella, kun siinäkin voi käyttää ajastinta. No, minun aikani on ohitse. En ehkä enää jatkossa järjestä mitään enkä ota yhteiskuvia.

Saatan olla hiukan masentunut. Ehkä minun on nyt alettava suunnitella jonkinlaista irti päästämistä, uutta elämää, jota aikoinaan mietin kovasti eläkkeelle lähdön aikoihin. Kaikki suunnitelmat estyivät, kun eteen tuli paljon muita asioita. Laitetaan mietintämyssyyn. Monet pieniltä tuntuvat asiat ovat johtaneet tähän.

Olen ollut myös hyvin surullinen ikätoverieni sairauksista. Kaksi hyvää ystävääni on tässä kuussa menossa lonkkaleikkaukseen. Toisella jo tällä viikolla leikkaukseen menevällä on ollut vuoden sisällä kaksi muutakin suurta leikkausta. Molemmat naiset ovat olleet aikoinaan lähinaapureitani. Toista näen usein, toinen asuu kaukana Itä-Suomessa.  Olen aiemmin maininnut miettineeni usein, mistä vanha ihminen saa apua, kun tarve syntyy. Vierestä seuranneena ja kuljetusapua tarjonneena, olen nähnyt läheltä, mitä ihmiselle tapahtuu, kun sairaus iskee eikä siihen olen yhtään varautunut. Miten puolessa vuodessa on jo siinä kunnossa, että käveleminen on vaikeata ja kivut valtavat.

Naapurini tässä talossa kertoi myös meitä aika paljon nuoremmista ihmisistä, kun mies ensin kuolee yllättäen ja sitten heti perään vanhaan taloon iskee ulkopuolelta suuri vesivahinko.  Oli mielenkiintoista, mutta myös surullista kuunnella tätä. Oma tarinani on tavallaan yhteneväinen tämän kanssa. Jos jonkun on nyt vaikea ymmärtää, miksi asun vuokra-asunnossa, hissillisessä kerrostalossa ja heitän rahani hukkaan maksaessani vuokraa, niin syy on entisessä elämässäni.  Suosittelen kaikille, että mietitte omaa elämäänne ja miten hoidatte sen, jos tapahtuu jotakin odottamatonta. Rahalla tietysti saa apua, mutta kaikilla ei ole isoja eläkkeitä ja omaisuutta.

Olen kai juuri nyt lähellä katkeraa (pois se minusta), mikä näkyy tekstistäni. Minun on haettava postista sinne syystä tai toisesta palautettu paketti, jonka äskettäin lähetin syntymäpäiväksi (mainitsin siitä edellisessä postauksessani), ja maksettava siitä sama hinta, jonka maksoin sen lähettäessäni. Elämän ironiaa parhaimmillaan ja rajuimmillaan.

Minni kehrää vieressäni.