Pieni välikirjoitus

Tiedän, että minun pitäisi tehdä aivan jotakin muuta kuin alkaa haaveilla, muistella tai etsiä omia elinkerroksiani. Jokin pieni asia vie sivuraiteille, joille minulla kuten kenellä muulla tahansa on täysi oikeus lähteä milloin tahansa. Olisiko se ollut nyt Pariisin Notre Damen tuhoisa tulipalo. Olihan Pariisi nuoruuteni suuri unelma ja Ranskan historia kiintoisinta, mitä saattoi olla.

Notre Dame noin 1726 (lainattu  Rijksmuseumin  kokelmista ja rajattu)

Unelmani eivät toteutuneet, niinhän käy kovin usein. Oli astuttava tosi elämään. En kadu mitään kokemiani asioita ja elämää, jota olen elänyt. Mutta silloin tällöin käy niin, että jostakin raosta, jonakin hetkenä luiskahdan äkkiä kaukaiseen aikaan. On kulunut jo yli viisikymmentä vuotta.

Vasta 20.9.2002 saavuin ensimmäisen kerran Pariisiin. Kuvat, jotka ovat minusta ovat sisareni HL:n ottamia.

Löydän sieltä nuoren itseni, mutta näen siellä myös huomattavasti vanhemman itseni. Me molemmat olemme edelleen samoja kuin alle kaksikymppisinä. Siirtelen omia ”luonnoslehtiöitäni” ja kirjoituksiani paikasta toiseen enkä malta hävittää niitä. Tiedän toki, etteivät ne ole paljon arvoisia, mutta… Vielä hetki.

Mihin niistä karvoistaan pääsisi. Olen tässä ottamassa mukaani ruusujen tuoksua. Taustalla Notre Dame. 24.9.2002 iltapäivällä.

”minä muistin hänet hyvin syreeneissä oli todellakin sydämenmuotoiset lehdet ja ne kukkivat kesän alussa ja hän soitti aina yhtä levyä se oli joku klassinen LP tuntisin sen heti jos kuulisin sävelet tulvivat avonaisesta ikkunasta myös ovi oli avoin kuljin vain sisään ja etsin hänet viimeisestä huoneesta jota kutsuin auringonlaskuhuoneeksi hän istui siellä kädet poskillaan oli ilta aurinko oli menossa alas hiivin hänen taakseen ja kysyin arvaa kuka joka kerta hän luetteli pitkän rivin ihmeellisiä nimiä enkä voinut olla nauramatta ja koko leikki oli jo unohtunut ja muuttunut toiseksi se oli ihanaa aikaa koko kaunis kesä oli vielä edessä kesä joka on niin sanaton kaikessa kauneudessaan ja unelmoinnissaan

Versailles oli koettava. 25.9.2002.

kun eräänä toisena iltana kävelin peltojen poikki hänen luokseen en kuullut musiikkia mutta ovi oli auki kuljin taas viimeiseen huoneeseen hän ei istunut siellä en voinut hillitä pettymystäni istuin hänen paikalleen ja aloin itkeä – kaikki häipyi ympäriltäni minusta tuntui että hän oli kuollut tuosta illasta alkoi meidän rakkautemme –

istuin yöllä puiston penkillä se on toki aivan mieletöntä istuin ja surin syvästi henkeni syleili maata maata ja tuuli kävi ja muistin vanhan runon –

kannoin huoneemme täyteen pulloja suuria vihreitä pulloja pieniä pulloja ja kun päivänkakkarat kukkivat niitä oli suuri vaasi täynnä ja kaikkia kesäkukkia minä rakastin kesää kuljimme ulkona kävimme uimassa rakastimme –

kuinka olimmekaan mielettömiä hän kulki kadulla eikä nähnyt minua kuinka rakastimmekaan hän istui junassa minua vastapäätä eikä nähnyt minua ja minä tiesin että hän oli kuollut –

syreenipensaissa sydämenmuotoiset lehdet – ehkä muille romanttista mutta meille realistista”

"Kävimme kierroksella kirkossa, mutta emme yksinkertaisesti jaksa kävellä ylös torneihin. Jalkapohjat ovat edelleen makkaroilla. Museé d' Orsay vei mehut." kertoo matkapäiväkirjani.

Mitä symboliikkaa. Fiktiota, mutta pieniä sirpaleita todellisuutta. Taisi olla kesä 1967. Kirjoitin silloin tekstiä ilman välimerkkejä. Ajatuksenvirtaa.  Nuoruus, aika, kun kaikki tuntuu vielä mahdolliselta. Kukaan ei ajattele kuten minä, ajattelin. Olen ainutlaatuinen. Pystyn mihin vain.

”oli ikävä surumielisyys raskasmielisyys masentuneisuus kulkea metsän halki kesällä kun pilvisen päivän jälkeinen ilta tuli pihalla kissaemo leikki viiden poikasensa kanssa kun lähdin oi linnut laulakaa ja lentäkää ei silloin ollut pimeyttä harmaa välinpitämättömyys tuli kukkivan hernepellon yli siveli samettilehtiä mökin seimustalla kukki ikikukkia niiden piti olla punaisia peilasin itseäni mustasta lasista mutta en nähnyt mitään”

Vaikket jaksanutkaan lukea edellä olevaa, mitä siitä. Meillä kaikilla on ollut oma ainutlaatuinen elämämme. Näen menneen myös ystävissäni, läheisissäni. Elämä soljuu niin, että yhtäkkiä onkin ilta. Lähes huomaamattamme meistä on tullut vanhoja, vaikka sisällämme sykkii edelleen nuori sydän. 

Lehtiössä, josta kopioin edeltävät tekstit, on useita muita, jotka aioin kirjoittaa puhtaaksi. Joissakin katselen vanhoja ihmisiä kuten ”vanha nainen ryppyiset kasvot vapisevat kädet kulunut ostoslaukku kädessä siellä maitoa leipää ehkä halpaa kahvia.”

Jotenkin yhdistän Riemukaaren aina Victor Hugoon, joka on kirjoittanut kuuluisan kirjan Notre Damesta.  Mutta hänen ruumiinsa oli esillä Riemukaaren alla yöllä 22.5.1885 ennen hautausta Pantheoniin. Kiipesimme Riemukaaren huipulle ja tutkimme siellä olevan museon, jossa oli paljon kuvia tästä tapahtumasta. 23.9.2002.

Entä tämä

”hän tunsi olevansa kykenemätön mihinkään täysin hedelmätön – hän istahti ikkunan ääreen ja katseli kun sumu laskeutui tunnelma oli jotakin sanatonta kuolematonta joku voisi joskus itkeä sen takia pitkän ajan kuluttua – sitten hän astui ulos oli kosteata sumu oli kaukana tuli soista kaukaa hän käveli puutarhaan ja otti omenan puusta ruoho jaloissa oli hieman märkää kaikki oli samantekevää jollekin se kaikki olisi tärkeätä ihmeellistä elämää – päivän jälkeen jona mitään ei ollut tapahtunut”

Omenia haukkaamassa puutarhanäyttelyssä Luxembourgin puiston Orangeriessä 20.9.2002.

Siinähän yhdistyvät nuori ja vanha. Pitkästyttävät päivät muuttuvat vanhoina ihmeellisiksi, rikkauden lähteiksi. Sitä emme välttämättä ole nuorena tajunneet vaan olemme yrittäneet kurkottaa jotakin, mitä emme sitten koskaan saavuttaneet.

Lähdemme tyhjästä ja vähästä ja lopuksi meillä kaikista menetyksistämmekin huolimatta on vaikka kuinka paljon. Niin paljon, ettei sitä edes ehdi kaikkea käsitellä elämänsä aikana.

Olen liimannut samaan luonnoslehtiöön myös Paula Talaskiven elokuvakritiikkejä, kirjoittanut Marcel Proustista ja palannut myös suuresti ihailemaani Charles Baudelaireen, jonka 1963 suomeksi  ilmestyneen ”Pariisin ikävän” olin hankkinut. Kirjoitukseni olivat saaneet vaikutteita Baudelairen proosarunoista. Hän ei kylläkään jättänyt pilkkuja ja pisteitä pois.  Voi olla, että Baudelairea ei kovin hyvin tänään enää ymmärretä. Antikvaarisissa nettikirjakaupoissa kirjaa on paljon myynnissä kansilehtineen. Omani suojakannet ovat hävinneet jo kauan sitten.

Tämän kuvan lienen ottanut sieltä Riemukaaren päältä.

Olen liittänyt oman pienen  kirjani väliin taidemaalari Leena Luostarisen HS:ssä 10.8.2013 olleen kuolinilmoituksen, jossa muistokirjoituksena on Baudelairen Pariisin ikävän ensimmäinen proosaruno ”Muukalainen” taiteilijan itse kääntämänä.  Sen viimeisen lauseen voisin minäkin ottaa muistorunoksi:

”- Rakastan pilviä …  pilviä jotka kulkevat ohi …  tuolla kaukana … kaukana … ihmeelliset pilvet!”

Kaipaan edelleen Pariisiin, Roomaan, Istanbuliin, mutta jostakin kumman syystä kaipaan niiden menneisyyttä enemmän kuin nykyisyyttä.

Tämä nyt oli pieni välikirjoitus, tekstiä, ajatuksia, joita pursuaa huokosistani, kun hetkeksi syystä tai toisesta irtaannun hetkeksi nykyhetkestä. Niitä taitaa nyt olla tulossa virtanaan. 

Tässä varmaan istun kirjoittamassa La Closerie des Lilasissa. Onneksi on tullut kirjoitettua. Se selvittää myös valokuvia, joissa ei ole merkintöjä.

Kuninkaiden takana

Luin alkuvuodesta Herman Lindqvistin viihteellisen teoksen ”Villit Vaasat”  (Lindqvist, Herman: Villit Vaasat [De vilda Vasarna]. WSOY. 2016. 465 sivua. ISBN 978-951-0-42708-8.) Herman Lindqvist kirjoittaa mukaansa tempaavasti, niin, että hänen tekstiään lukee kuin romaania ikään. Parasta kirjassa on se, että siinä myös Vaasa-suvun naiset ja muutkin naiset on otettu mukaan tarinoihin. Vakavissa historiateoksissa on perinteisesti käsitelty yleensä vain kuninkaita ja miehiä.

Otin kirjasta heti sen luettuani talteen muutamia asioita, joista ajattelin kirjoittaa joskus blogin.  Mikael Agricolan päivä 9.4. muistutti minua. Yleensä syntymäpäivästä tehdään merkkipäivä, mutta koska Mikael Agricolan tarkkaa syntymäaikaa ei tiedetä, päiväksi valittiin tarkasti tunnettu kuolinpäivä, joka oli 9.4.1557.  Päivä otettiin kalenteriin 1960 ja siitä tuli liputuspäivä 1980. Muutama vuosi aiemmin 1978 päivä oli saanut myös lisäyksen, että se on myös suomen kielen päivä.  

Kaarle XII , joka oli kuninkaana Vaasa-suvun jälkeen 1697-1718, kuului Pfalzin-sukuun kuten isänsä Kaarle XI. Kuvan patsas seisoo Tukholman Kunstträdgårdenin puistossa, jossa kuvasin sitä suunnilleen tähän aikaan vuodesta neljä vuotta sitten (16.4.2015). Silti hänkin kuten monet muutkin Ruotsin kuningassukuihin kuuluvat oli Kustaa Vaasan jälkeläisiä.

Linkit Mikael Agricolaan

Luvussa ”Kustaa Suomessa, Sota Iivana Julmaa vastaan ja Juhana herttuaksi Turkuun” (s. 161), kirjoittaja mainitsee, että Mikael Agricola, Turun piispa, joka oli satamiehisen rauhanneuvotteluvaltuuskunnan jäsen avustaen Sten Eerikinpoika Leijonhuvudia ja arkkipiispa Laurentius Petriä, kuoli kotimatkalla Moskovasta rekeensä. Hänen ruumiinsa tuotiin Turkuun.  Koska Herman Lindqvist ei yleensä mainitse lähteitä, en voi puuttua asiaan sen enempää. Meidän tietojemme mukaan Kuolemajärven Kyrönniemessä kuollut Mikael Agricola tuotiin Viipuriin ja haudattiin sinne. Matkan tuloksena saatiin aikaiseksi aselepo 40 vuodeksi, mutta epäselvyydet toivat myöhemmin uusia sotia.

Viipurin tuomiokirkon raunioilla jälleen kerran (6.6.2010)

Kari Tarkiaisen toimittama perinpohjainen kirja, Ruotsin ja Venäjän rauhanneuvottelut 1557 – Mikael Agricola Ruotsin lähetystön jäsenenä” (SKS.2007) kertoo Ruotsin lähetystön itinerariumin eli matkaetappien kuvauksen mukaan (Ruotsin valtionarkisto), Museovitica 554):

”Huhtikuun 9.päivänä kuoli maisteri Michael Agricola, Turun hiippakunnan ordinarius, Uudenkirkon pitäjässä, kylässä nimeltä Kyrönniemi. Hänet vietiin Viipuriin haudattavaksi huhtikuun 12. päivänä.” 

Kirja vilisee henkilöitä. Onneksi se sisältää kirjallisuusluettelon lisäksi henkilöluettelon. Ajattelin käydä läpi sen kaikki Mikael Agricolaa koskevat merkinnät. Sivulla 129 luvussa, joka paneutuu kuninkaallisten lasten kasvatuksesta kerrotaan, että Georg Normanin siirryttyä opettajana hallinnollisiin tehtäviin, itägötanmaalainen Ericus Petri peri hänen opettajanvirkansa.  Georg Norman, pommerilainen teologi, oli pestattu Ruotsiin suunnittelemaan prinssien koulutus Martti Lutherin ja Philip Melanchtonin suosituksesta. Hän toimi kirkollisasian ministerinä ja asiantuntijana. Alkuvaiheessa Ruotsiin tuotettiin paljon oppineita muualta Euroopasta, koska maassa ei ollut riittävästi koulutettuja ihmisiä.

Mikael Agricolan muistomerkillä Viipurissa maaliskuussa 2018

Ericus Petristä ei ole kirjassa muuta mainintaa enkä löydä hänestä muuallakaan merkintöjä. Edellä mainitussa yhteydessä mainitaan, että hän oli opiskellut Wittenbergissä ja Frankfurt an der Oderissa ja toi mukanaan kaksi Wittenbergin aikaista opiskelutoveriaan, Martti Teitin ja Mikael Agricolan, jotka molemmat olivat kotoisin Suomen Pernajasta. Martti Teitti ( n. 1510 – 1544) toimi myös kuninkaallisten lasten opettajana,  mutta Wikipedian mukaan oli myös lyhyen aikaa Maarian kirkkoherrana. Maarian kirkolla poikkesin parisen vuotta sitten ollessani kotimatkalla Turusta kotiin, samana päivänä, kun Turun torilla tapahtui se puukotus.

Mikael Agricola mainitaan myös luvussa ”Oluen latkijoita ja moukkamaisia roikaleita” (s. 141), jossa kerrotaan, että kaikkien piispojen oli lähetettävä teinejä palvelemaan kuninkaan kansliassa. Mikael Agricola sai Turkuun kirjeen, jossa kuningas kysyi, miksi teinejä ei ollut ilmaantunut paikalle. Hän myös uhkaili, että puuttuisi asiaan toisella tavalla, jolleivat teinit tulisi pian. Työntekijöistä oli näköjään kova pula, koska jopa kelvottomat ja huonotapaiset teinit kelpasivat.

Mikael Agricola mainitaan myös Jaakko Teitin (n. 1520 – 1596)  yhteydessä. Hän oli tämän lapsuudenystävä Pernajassa ja myös opiskelutoveri Wittenbergissä. Kuningas Kustaa nimitti Jaakko Teitin selvitysmieheksi aiheena tarkastaa kaikki Suomen osassa toimivien viranhaltijoiden toimet. Tuloksena syntyi ”Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan 1555 -  1556”, joka sisälsi Suomen aatelin väärinkäytökset. Se johti mittaviin rangaistuksiin. Herman Lindqvist mainitsee erikseen Viipurin linnan päällikkö Maunu Niilonpojan, jolla oli useita laiminlyöntejä koskien linnan puolustusta ja sen rappeutumista. Suomen historiallisen seuran 1894 julkaisema valitusluettelo mielenkiintoisine johdantoineen löytyy netistä ja pääset siihen yo. nimen kohdalta.  Siinä olisi kyllä paljon mielenkiintoista tulkittavaa! Jaakko Teitti myös kirjoitti luetteloita Suomen teiden varsilla olevista majapaikoista, joista on ollut hyötyä 1500-luvun teiden tutkinnassa. Saatan palata tähän aiheeseen joskus myöhemmin. 

Prinssien ja prinsessojen kosintamenoista

Noihin aikoihin Juhana, Kustaa Vaasan nuori poika eli Turun linnassa loisteliasta elämää rakastajattarensa Kaarina Hannuntyttären kanssa. Heille syntyi siellä oloaikana lapsia. Juhana vietti aikaansa myös Lontoossa yrittäen auttaa veljeään Erikiä saamaan Englannin kuningattareksi juuri tulleen Elisabetin tämän puolisoksi.  Se ei onnistunut, sillä Elisabet halusi itse nähdä Erikin. Tämä lähtikin matkaan, mutta sai viestin Älvsborgin satamaan (josta näköjään aina lähdettiin purjehtimaan), että isä Kustaa oli kuollut. Elettiin vuotta 1560. Erik joutui palaamaan Tukholmaan, jossa hänet kruunattiin seuraavaksi kuninkaaksi. Neuvottelut Englannin Elisabetin kosinnasta aloitettiin uudelleen. Erik viritteli neuvotteluja myös muiden kanssa, mikä vaikutti negatiivisesti siihen, että Elisabet edes ajatteli suostuvansa Erikin puolisoksi.

Tässä vielä Kustaa III:n patsas Tukhoman Skeppbronilla. Kustaa III hallitsi Ruotsin valtakuntaa 1771 - 1792. Hän kului Holstein-Gottorpin sukuun.

Juhana-veli alkoi pian samoihin aikoihin suunnitella kosiomatkaa Puolaan. Hän onnistuikin lopulta. Katariina Jacellonicaa kosiskeli myös Venäjän Iivana IV eli Iivana Julma, joka ei myöhemmin koskaan antanut anteeksi häviötään. Juhanan ja Katariinan elo Turussa kesti tosi lyhyen ajan, vain muutamia kuukausia. Eerik-veli järjesti Juhanalle tuomion maanpetoksesta liittyen tämän toimiin Puolassa ja Baltiassa.  Perhe, Juhana, Katariina ja aviottomat lapset vietiin Ruotsiin Gripsholmiin vankeuteen, jossa he olivat neljä vuotta.

Mielenkiintoinen tarina oli veljesten sisareen prinsessa Ceciliaan liittyvä. Tämä oli railakas ja välillä hankala prinsessa, jolle myös etsittiin puolisoa ympäri Eurooppaa.  Hän oli kirjeenvaihdossa Englannin kuningatar Elisabetin kanssa ja oli tarjoutunut tämän palvelukseen. Tämä tapahtui jo siinä vaiheessa, kun Eerikin kosioyritykset olivat vireillä. Eerikin ja Juhanan riita aiheutti paljon erimielisyyksiä suvussa.

A Young Lady Aged 21, possibly a portrait of Helena von Snakenborg, circa 1569.

Helena Snakenborg

Kun Cecilia lopulta pääsi matkustamaan Englantiin, hän teki sinne matkaa kokonaisen vuoden ja mukana oli sadan hengen seurue. Sen enempää en käy Cecilian värikästä myöhempää elämää läpi. Hänellä sattui olemaan mukana 15-vuotias Helena Snakenborg. Tämä osasi järjestellä elämänsä Englannissa niin, että hänestä tuli rikas ja ihailtu henkilö. Hän avioitui ensin rikkaan markiisin kanssa, joka kuoli pian. Helenasta tuli sitten kuningatar Elisabetin lähin hovinainen. Hän avioitui kuningattaren äidin Anne Boleynin pikkuserkun kanssa. Pari sai loppujen lopuksi kahdeksan lasta, jotka varttuivat aikuisiksi. Helenasta tuli kantaäiti suurelle osalle Iso-Britannian nykyistä ylhäisaatelia.

Ihailin erityisesti hänestä tehtyjä maalauksia, jotka liitän tämän jutun yhteyteen.

Kun lapsena pääsin käymään Turun linnassa, siellä näytettiin huonetta polvenjälkineen, jossa vallasta syösty kuningas Eerik oli vankina. Jotenkin mieleeni on jäänyt kuva, että vankeus siellä kesti tosi pitkään. Niinhän ei todellisuudessa ollut vaan Eerik oli siellä vain 1570 – 1571 ja osan ajasta perheensä kanssa.

Marie Louise Gonzaga

Seuraava mielenkiintoinen tarina liittyi  Marie Louise Gonzagaan,  jota kutsuttiin myöhemmin Loviisa Mariaksi. Nimestä päätellen ymmärsin hänen liittyvän kuuluisaan Mantovan Gonzaga-sukuun, josta on olemassa 1400-luvun lopulta Andrea Mantegnan kuuluisa ja kiehtova maalaus, jota taidehistorian opiskelussa käsittelimme ja tulkitsimme. Siinä Mantovan hovin jäsenet poseeraavat maalarille noin 1471-74.

Energisestä Loviisa Mariasta tuli loppujen lopuksi viimeisen Vaasa kuninkaan Juhana Kasimirin puolisona Puolan kuningatar. Häntä pidetään Bona Sforzan lisäksi toisena merkittävänä Puolan kuningattarena. Bona Sforza oli Juhanan puolison Katariinan äiti.

Kruunusta luopunut ja katoliseksi kääntynyt Roomaan muuttanut Kustaa II Adolfin tytär Kristiina ja Juhana Kasimir, joka joutui luopumaan kruunustaan olivat viimeisiä Kustaa Vaasan isälinjan jälkeläisiä Ladislaus Constantinin lisäksi. Tämä oli Puolan kuningas Vladislav IV:n jälkeläinen. He kaikki tunsivat toisensa. 

Silti Kustaa Eerikinpojan eli Kustaa Vaasan sukulaisia on kaikissa Euroopan kuningashuoneissa ja muuallakin ympäri Eurooppaa, myös Suomessa. Kannattaa myös muistaa, että nämä kaikki olivat myös meidän kuninkaitamme, koska Suomi eli Ruotsin itäosa oli osa Ruotsin valtakuntaa.

Kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus.  Kirjasta  löytyisi paljon muutakin aineistoa tutkittavaksi ja aiheita blogien kirjoittamiseen. Voi hyvin olla, että omia sukujuuria taaksepäin seuratessa päätyisimme myös Ruotsiin.

Olen käsitellyt aiemmin Vaasa-kuninkaita mm. Kustaa II Adolfia ja hänen tytärtään Kristiinaa. Kustaa II Adolfiin liittyvä blogi löytyy nimellä ”Turha joukkoko”. Tukholmaa, Roomaa ja kuningatar Kristiinaa käsittelee blogini ”Anima regni.”

Täältä löydät listan Ruotsin kuningasuvuista. 

Kiitos kaikille onnittelijoille syntymäpäivääni johdosta. Rakkaille ystäville kiitos kukista. Oli ihana viettää aikaa teidän kanssanne.