Tammikuu on lähestymässä loppua. Hylkäsin juuri aiemman julkaisemattoman blogipostaukseni. Siinä oli hyviä kohtiakin, mutta en halua enää mässäillä virussairaudellani, joka iski alkukuusta ja vei minut tavallaan äärimmäiselle rajalle, kun piti opetella jopa syömään uudelleen. Vanhan naisen epätoivo iski samaan aikaan ja pisti taas ajattelemaan, miten selviän nyt ja tulevaisuudessa. Toipuminen sai palaset paikalleen ja jatkan elämääni huolimatta jatkuvista epävarmuustekijöistä ja kestämättömästä sietämättömyyden tunteesta.
ison tien varrelta
Tässä välillä olen ehtinyt ajatella (tietysti) vaikka minkälaisia ajatuksia ikään kuin olisin uudistamassa elämääni. Mutta niin se vain on. Pinnistelemme loppuun saakka. Taakka kasvaa vuosi vuodelta, mutta oman mielen kautta sitä on mahdollista keventää. Tosin tämän hullu ja sairas maailma yrittää parhaansa mukaan vielä ihmisten toivon. Itse asiassa äsken hylkäämäni tammikuun blogi sisälsi paljon sairastumisen tuomasta epätoivosta, ja sen kautta kaiken uskon menetyksestä. Tässä iässä tajuaa, että oma mennyt loiston aika on ohitse. (jos sitä edes oli) Suurin syy on itsessä, kun ei uskaltanut ajatuksista huolimatta hypätä oman varjonsa yli ja tulla niin loistavaksi ihmiseksi kuin oli tarkoitus tulla. Ajattelin, että samanlainen kohtalo on lukemattomilla muillakin sellaisilla, joita ei kannustettu suuruuteen lapsuudesta lähtien. Saimme vain elätellä mielessämme kaikenlaista, mutta emme uskaltaneet yksin ilman tukea tehdä hyppyä. Maailma on täynnä keskivertoihmisiä ja vanhuus tyhjentää lopunkin ihmisestä. Ennen kaikkea siihen vaikuttaa tämän maailman hulluus, joka hävittää kaiken, mitä on vielä jäljellä. En tyytynyt koskaan keskinkertaisuuteen, mutta siihen silti jäin ja juutuin.
Voin silti nauttia pienistä asioista kuten ennenkin. Monet asiat ovat haalistuneet kirjaprojektien aikana ja repineet luovuuttani riekaleiksi. Olen tajunnut sen nyt siitä, että olen entistä enemmän alkanut suojella itseäni ja jaksamistani. Olenhan ollut pääasiassa itse syypää kaikkeen tekemällä koko ajan kaikkea mahdollista, tarpeetontakin ja innostumalla usein aivan liikaa. Annan asioiden kypsyä enkä suunnittele enää niin paljon kuin aiemmin.
Minni oli äärimmäisen hieno tuki minulle, kun palelin ja voin huonosti. Hän seurasi minua lempeästi ja tuki ja auttoi enemmän kuin kukaan ihminen. Säälin itseäni, kun aina joudun ja jouduin tekemään kaiken kuten olen vuosikausia tehnyt. Minulla on todella harvoin ollut tukena rakastavaa ihmistä, joka olisi edes auttanut pienissä askareissa, kantanut kassit ja auttanut autoasioissa. Minni nukkui usein selkääni vasten pitkäksi venyttäytyneenä. Se oli kuin inhimillinen kosketus, viisaan kissan läheisyys, rakkaan olennon jokapäiväinen läheisyys, joka on puuttunut minulta lähes aina. No, lapsenlapsilta olen sitä saanut, mutta onko kukaan mies sitä minulle antanut tai halunnut antaa. Jotkut hyvät ystävät kyllä.
Oli niin kylmää, että lenkki jäi lyhyeksi. Sormet jäätyivät. 23.1.
28.1. keskiviikko. Lunta sataa hiljalleen. Tänään illalla on Karjalatalolla Helsingin Kuolemajärvikerhon kevään ensimmäinen tilaisuus. Ehdin tässä sairastaessani surra tilaisuutta moneen kertaan. Teen aina kutsut kerhon jäsenille. Tällä kertaa esiintyjän oli hankkinut toinen henkilö, mutta esiintyjälle piti ilmoittaa ja kertoa, että hankin kyllä paikalle jonkun toisen läppärin, jollen itse syystä tai toisesta pääse paikalle. Vaikka jännitän aina myös auton liikkeelle lähtöä, koska ajan näin talvella melko vähän, niin siinä ei ole nyt ollut ongelmia. Olen välillä keksinyt pitempiä ajoja, vaikka järven ympäri yhdistäen siihen lyhyen kävelylenkin. Tyttäreni perhe sairastui viime viikonloppuna ja eilen kävin heille kaupassa. Taisi olla oireiden puolesta samantapainen virus kuin minulle. Tyttäreni teki testin, joka osoitti, ettei kyse ollut koronasta eikä influenssasta. Ystäväni Malla on myös päättänyt ajaa tänne tänään Riihimäeltä mennäksemme yhdessä illan kerhotapaamiseen.
Ystävät ovat todella tärkeitä. Huomasin sen myös valittaessani sairauttani Facebook/Instagramissa. Jotkut jopa soittivat minulle. Nimittäin on totta, että nämä mainitsemani helvetin sovellukset ovat vähentäneet yhteyksiämme. Monet kommentoivat ja antoivat neuvoja, kun valitin, etten pysty syömään mitään. Olin kiitollinen.
Noin ylipäänsä olen viime aikoina suojellut itseäni ja jaksamistani. Autan mielelläni, jos joku tarvitsee apua, se on ollut aina puoli luontoani, mutten etsi kohteita. Itseään on myös pakko suojella liian raskailta tehtäviltä. Raskaat tehtävät voivat olla myös tapaamisia, varsinkin sairauden jälkeen.
Jonkun kuvan otan aina kaikista tilaisuuksista...
29.1. Eilinen päivä meni hyvin. Ystäväni tuli iltapäivällä ajoissa ja kertoi lumisateen takia ajomatkan kestäneen kauemmin. Ehdimme syödä tekemäni ruoan ja juoda kahvit, ennen kuin lähdimme matkaan ennen kello 17.00. Matkalla kävin Hyrylässä ostamassa illan esiintyjälle kukkakimpun, 15 kappaletta ihania punaisia tulppaaneja. Oli jo ehtinyt pimentyä ja pieni kevyt lumisade jatkui. Karjalatalolle ylämäkeä ajaessamme joillakin autoilijoilla oli suuria vaikeuksia ja jouduimme odottelemaan. Saimme onneksi heti parkkipaikan talon edestä. Viivyttelimme hetken ja jatkoimme vielä aulassa, kunnes menimme 4. kerroksen takkahuoneeseen, jossa kaikki odottivat. Esiintyjä oli valmiina aloittamaan ja oli jopa tuonut oman läppärinsä.
Mirjam Nordströmin esitys erosi yleensä meidän Karjala-aiheisista alustuksistamme, koska se liittyi Helsinkiin ja 1900-luvun alkupuoleen ja silloisiin levottomuuksiin Suomen suurruhtinaskunnassa, jonne Venäjän 1905 vallankumouksen tapahtumat heijastuivat (mm. Pietarin verisunnuntai ja Venäjän häviö sodassa Japania vastaan) Vaikutuksia oli runsaasti. Illan esitys paneutui Nordströmin omiin tutkimuksiin ja oli saanut alkunsa hänen omasta sukututkimuksestaan isoisästään löytämistään tiedoista. Historialliset tapahtumat alkoivat vyöryä valtakunnallisen suurlakon seurauksena 1905. Suomessa tilanteessa sen muotoja oli sortoajan jälkeen kansannousu Venäjää vastaan ja työväestö näki mahdollisuuden parantaa elinolosuhteitaan. Siitä ajasta saimme alun nykyajan Suomeen, kun kansanedustulaitos perustettiin ja saimme yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, myös naisille. Työväestön puolella aloitettiin vaatia uudistuksia.
Wiaporin kapina kesällä 1906 oli osa sen ajan toimintaa ja juuri tähän vaiheeseen Helsingissä alustaja oli perehtynyt yksityiskohtaisesti. Kapina loppujen lopuksi epäonnistui suunnitelmien heikkouden vuoksi, mutta aiheutti paljon värikkäitä tapahtumia. Nordström oli tutkinut asiaa mm. Sanomalehtiarkistosta ja oikeuden pöytäkirjoista. Hän kirjoitti aiheesta romaanin "Kapina sortovaltaa vastaan". Ihailtava ponnistus. Kertomus vei minut ajattelemaan samaa aikakautta Kuolemajärvellä. Tutkiessani isoäitini historiaa, olen aina ajatellut, mitähän Seivästöllä juuri silloin tapahtui. Levottomuus oli lähes aistittavissa. On ehkä aika tutkia sitäkin. Kunhan vaan ehdin. Aika monta juttua on odotuslistalla.
Minni-kissa on pyörinyt koko aamun ympärilläni ja kinunnut yhä uudelleen syliini. Yölläkin hän kävi useaan otteeseen nukkumassa vieressäni. Näköjään olemme kasvaneet kovasti yhteen.
Kappas vain, aurinko valaisee maiseman, sininen taivaskin on näkyvissä. Pakkanen on vain kiristynyt, nyt on jo -13 ° C.
Niistä tulevista tekemisistäni, jotka vaativat lujaa harkintaa. Kirjoittaminen ei ole vaikeaa, mutta sekin vaatii valintoja.
1.2. Niin vain kävi, että helmikuu ehti alkaa. Pakkasta on riittänyt, nyt aamupäivällä on vielä -21 ° C, mutta lämpenemistä on tapahtumassa. On mahdottoman kaunista, aurinko paistaa ja puut ovat huurteisia. Olin eilen aamutoimien jälkeen lähdössä kävelylle ja samalla muille asioille, mutta kummasti vaan taas väsähdin ja en lähtenytkään. Minulle se ei ole mitään uutta, kun tekemistä riittää ja välillä on pakko hengähtää.
Illalla lapsenlapseni Arttu tuli käymään ja lähdimme jahtaamaan Lidlissä tarjolla ollutta kissan kiipeily- ja raapimispuuta (Zoofari) hintaan 29,99, josta saisi alennusta 5 euroa. Tarjous on vieläkin voimassa 3 päivää, mutta eipä esinettä ollut lähiseudun Lidl-liikkeissä. Vastaavat kiipeilypuut ovat yleensä aika hintavia. Minni-kissahan on tässä parin vuoden aikana repinyt mm. ainoan sohvani rikki, saman on kokenut parvekkeella oleva vanha sänky. Sallin hänen tehdä sen. Tavaralla kuten huonekaluilla ym. ei ole minulle samanlaista arvoa kuin paperilla, kirjoilla, kuvilla ja muistiinpanoilla. Asuntoni pursuaa tällä hetkellä kirjoja, joista tulen parin vuoden sisällä pääsemään eroon. Ongelma on myös valokuvat, päiväkirjat, kalenterit, muistiinpanot ym. irtain paperitavara. Kaipa ratkon senkin. Minni täyttää huhtikuussa 10 vuotta.
Ja ajattele, Minni nukkuu parhaillaan läppärini takana kuten usein kirjoittaessani. Ehkä yritän saada tämän postauksen julkaistuksi tänään. Onneksi voimme vielä ajatella vapaasti!
