Vaihtelevaa olotilaa ja säätä

 19.2.2025 keskiviikko

Taidan aloittaa uuden postauksen. En ole saanut suunnittelemiani sukututkimukseen liittyviä kirjoituksiani valmiiksi. Kun aloitan ja joudun menemään myös Sukujutut-ohjelmaan kaivelemaan tietoja ja lisäksi vielä tarkistamaan jotakin, saatan yllättäen saada eteeni jotakin, joka vaikuttaa johonkin kirjoitukseeni ja selittää aiemmin epäselväksi jäänyttä kohtaa.  Etenemiseni on hidasta. Hitaudella vaalin myös parantunutta olotilaani. En tapani mukaan revi itsestäni liikaa tehoja kaikkeen.

Viime vuonna tähän aikaan...

Koti kaipaa siivousta, mutten jaksa tehdä kerralla suursiivousta vaan hoidan jaksaessani pienen alueen. Aurinko paistaa tänään ja tuo pöly- ja kissankarvapallot näkyviin. Kasvien lehdet ovat pölyisiä. Olisi aika siirtää osa niistä odottaviin uusiin ruukkuihin, mutta ensin pitää hakea uutta multaa. No jaa, on ihan turha luetella tässä kaikkea, mitä pitäisi tehdä.

Tilasin juuri ajan labraan verikokeeseen. Olen laiminlyönyt labrassa käynnin useiden tekosyiden takia. Inhoan koko Hyrylän keskustaa kaiken maailman rakennusprojektien takia. Käyn kokeissa 3–4 kuukauden välein käyttämieni reumalääkkeiden takia. Viimeksi kävin elokuussa. 

Viime viikonlopun vietin lapsenlapseni kanssa. Odotan aina yhdessäoloamme, mutta loppujen lopuksi olen hirveän väsynyt. Hän täytti viime sunnuntaina 14 vuotta, mutta ei ole varsinaisesti vielä murrosiässä kuten kuulemma jotkut hänen luokkatovereistaan. Hänen kanssaan viettämäni aika on aina värikästä, on ollut hänen vauva-ajoistaan saakka. Haimme lauantaina seuraamme myös ystäväni, joka asui kanssani aikoinaan jonkin aikaa ja oli silloinkin mukana retkillämme. Kävimme yhdessä syömässä ja lahjaostoksilla. Suoraan sanoen olin monta kertaa hermoromahduksen partaalla hänen ostostensa takia. Nyt hän ja hänen perheensä on hiihtolomalla.

 

20.2.2025 torstai

Jouduin läppärin avattuani aikaan viisi vuotta sitten. Se johdatti minut lopulta 15.3.2020 julkaisemaani blogipostaukseen, jota luin kuin vierasta kirjaa. Tässä linkki ko. tekstiin. Oikeastaan voisimme palata myös vaikkapa 1930-lukuun. Alkoi kylmätä. Virukset, bakteerit, sairaudet ja sota. Kaikesta selviydymme. Totuuden kääntäminen valheeksi ja valheen totuudeksi. Se on myös osa tätä aikaa. Me maailmassa emme jaa aina yhteisiä arvoja. Ensin maailma avautuu, mutta sulkeutuuko se sitten, kukin valtio omien arvojensa mukaan ja sota kaikkien välillä. Enpä taida ajatella pidemmälle. Kotimaan ristiriidat ja erilliset arvot tuntuvat nyt pieniltä, mutta…

Paluu menneeseen herättää ilman muuta ajatuksia. 2019–2020 aikana nivelreumani oli myös aktivoitunut, kuten 2023–2024. Koin edellisellä kerralla stressiä kyläkirjaan kirjoittamieni artikkelien vuoksi, nyt myöhemmin sukukirja aiheutti niitä. Tosin ne eivät ole olleet ainoita syitä. Olen setvinyt kaikkia niitä jo mahdottoman paljon, että haluan oikeastaan aloittaa tyhjältä pöydältä. Se ei ole tietenkään mahdollista.

“Joka ei muista menneisyyttä, on tuomittu toistamaan sitä”, totesi espanjalainen filosofi George Santayana. Luin sen sähköpostilla tulleesta Antikvaarin historiallisten kirjojen mainoksesta. Ja sellaisia kirjoja siellä olikin. Tuli ikävä lukemista ja selkäni takana minua tuijottavia kirjoja ja suunnitelmiani päästä niistä eroon. Sekin projekti on pahasti kesken. Samoin lukemiseni on viimeisten kuukausien aikana kärsinyt vakavia häiriöitä. Luen lähinnä lyhyitä otteita, en kokonaisia kirjoja. Minulla ei ole aikaa. Enkä ole aikoihin jaksanut tehdä mitään ylimääräistä.

21.2.2025 perjantai

Ennen kuin aloitan muut jutut, kirjoitan tänne pienen päivityksen. Joka päivä minua odottaa joitakin suunnittelemiani tehtäviä, tänäänkin. Mutta silti aina sotken asioita ja teen jotakin muuta ennen, välillä tai jälkeen, kuitenkin ennen kuin väsähdän. Olen sanonut itselleni, että tässä tilanteessa, oletettavan toipumisen alussa, tärkeintä on kuunnella omaa kehoa. Koska asun yksin eikä minulla ole paljon velvoitteita muiden taholta, niin usein onnistunkin.

Joskus täällä kotona katsoessani ympärilleni, pieni epätoivo valtaa minut. Olin aina ennenkin vuosia sitten näkemässä ympärilläni töitä ja töitä. Kirjojen, paperien, kynien kaaos muistuttaa minua silti aina omasta mielenkiintoisesta elämästäni, josta riittäisi sekä minulle että monille muille paljon tutkittavaa. Sanon siitäkin huolimatta, että tuskin elämäni sellaisenaan on kovin mielenkiintoinen muille kuin itselleni. Joskus tunnen sen niin jännittäväksi, että menetän osan yöunista miettiessäni, mitä kaikkea voisin vielä tehdä ottaen rajoitukseni huomioon.

Viime yön nukuin todella huonosti ja heräsin muuten säännöllisen elämäni takia normaaliin aikaan. Jäseneni eli käsivarteni ja jalkani olivat väsyneet ja arat, mutta mieli pirteä. Olen jo siirtänyt perusteellisempaa siivoamista pitkään. Päätinkin nyt jakaa siivoamisen usealle päivälle. Tänään imuroin aamulla kylpyhuoneen ja veskit ja eteisen. Usein aiemmin olen revennyt imuroimaan kaikki huoneet ja pyyhkimään lattiat ja tasot. Hyvä minä! 

13.2.2025

Tosin on hassua kirjoittaa näistä jutuista tänne, mutta kun kirjoitan postausta, jätän päiväkirjani vähemmälle.  Olen myös yllättynyt, kuinka vähälle olen aiemmin kuin viimeisimmän vuoden aikana jättänyt sairauteni aiheuttamien ongelmien kuvaamisen. Ikään kuin olisin hävennyt niitä. Tämä tuli mieleen katsellessani kirjoittavaa oikeaa kättäni, etten edes oikein muista, milloin sormet alkoivat vääntyä. Se tapahtui joskus talven 2022 ja kevään 2023 välissä.  Kesäkuussa 2023 harjoittelin päiväkirjaani vasemmalla kädellä kirjoittamista. Olin ajatellut, että olin loukannut oikean käteni kaatuessani. Olin niin naiivi, etten tajunnut, että kädessäni oli niveltulehdus, jonka seurauksena keski- ja nimetön jäivät vinoon. Loppujen lopuksi niveltulehdus levisi laajemmalle, molempiin käsivarsiin ja myös vasempaan käteen. Vasen nilkka oli oireillut jo vuosia. Jouduin siis sairauden pahenemisvaiheeseen ja sen takia otin keväällä 2024 yhteyttä lääkäriin. Projekti on ollut pitkä ja se on opettanut minulle, että minun on ymmärrettävä jatkossa, että pahenemista voi tapahtua yllättäen ja samalla hitaasti. Ja toipuminen on kaksin verroin hitaampaa.

Iloitsen siitä, että muuten tämä talvi ei ole ollut pahimmasta päästä ja nyt näyttää siltä, että lauha sää ottaa ylivallan.

23.2.2025 sunnuntai

Tämän tekstin loppuun vieminen näyttää jälleen kerran kivuliaalta. Odottamatta perjantai olikin loppupäivästä aika huono. Johtuiko se siitä, että olin siivonnut aamulla osan asunnosta. Koko vartaloni ja jäseneni kipeytyivät ja ikävää olotilaa jatkui sitten tähän päivään saakka. Piti oikein kunnolla levätä. On totta, että nykyään seuraan itseäni tarkemmin kuin aiemmin, koska toiveena on päätyä reumani suhteen pysyvästi parempaan olotilaan. Tänä aamuna oli kuitenkin otettava 1 kpl Burana 400. Koko viikon aikana en ole ottanut särkylääkettä aiemmin kuin yhtenä päivänä.  Tänään oli myös viikottainen Trexan-pistospäivä. 

 

Helppoahan ei ole ollut vuosiin, mutta olen sanonut aiemminkin, että katson aina ohitse enkä sitten jälkikäteen muistele niitä vaikeampia hetkiä. Saan silti kaikki tehtäväni hoidettua.

Loppuun saakka on pysyttävä henkisesti liikkeessä silloinkin, kun ei pysty enää juoksemaan. Terveisiä ja loistavia helmikuun loppupäiviä kaikille lukijoilleni!

Ikäihminen

6.2. torstai

Edellisessä blogissani olin vielä innoissani olotilani paranemisesta. Ei saisi mitään kehua ilman täyttä varmuutta, sillä kehuminen kostautuu jatkossa. Jatkan päivä kerrallaan ja otan kaikki koettelemukset vastaan. Uutiset maailmalta ja kotimaastakin ovat sen verran mielettömiä, karuja, hulluja ja ihmeellisiä, että joskus tuntuu, että en elä siinä Suomessa ja maailmassa, mistä lehdissä ja uutisissa puhutaan. Alanko seota myös päästäni? 

On ikävä viime kevättä...

 

Tottahan on, että maailma alkoi mennä lopullisesti sijoiltaan jokunen vuosi sitten eikä taida siitä ollenkaan toipua. Ihmiset ovat muuttuneet. Parasta on keskittyä omaan pieneen maailmaan ympärillään ja alkaa katsoa vain sisäänpäin, varsinkin silloin, kun uutiset ovat järjettömiä ja niiden seuraukset mielettömiä.

Sain toissa päivänä kirjoitettua kolme sukukirjan artikkelia valmiiksi, mutten vielä lähettänyt niitä eteenpäin. Olivathan ne jo ennestään lähes valmiita, tarkastusta vaille. Eilinen kaupassakäynti ja runsaat kodinhoitotyöt väsyttivät. On todella vaikea ymmärtää omaa vanhentumistaan, sisältähän olen edelleen nuori ja sama ihminen kuin 1960-luvulla. Miten tässä kävi näin ja nopeasti. Ulkoisesti peilistä katsoo vanha nainen, mikä oikeasti olen. Jolleivat kivut ja liikkumishaasteet vaivaisi minua, olisin todella onnellinen.

Oikeastaan on ilahduttavaa, että nykyään ihmiset paljastavat oman elämänsä menneet vaikeudet täysin vapaasti, lapsuuden ongelmat, kouluongelmat ja lähes kaiken ja lopuksi kertovat, miten ovat pystyneet jättämään ne kaikki taaksensa ja aloittaneet erilaisen perhe-elämän. Minun ikäluokkani ei kerro ikävistä kokemuksista avoimesti, monet ovat edelleen taitavia kaunistelemaan niitä. Haluaisin vielä nyt palata kuuntelemaan aikoinaan tapaamiani ihmisiä, olemaan enemmän tarkkailija. Luulen, että minulla on aikoinaan ollut tarve puhua enemmän kuin kuunnella.  Olen puhunutkin, mutta olen ollut tietoinen siitä, että minua ei kuunnella.

Tätä kirjoittaessani en tietysti muista kaikkea, mitä olen aiemmin kirjoittanut näissä blogeissani ja saatan toistaa itseäni. Kaikki kirjoittamani löytyy edelleen:

Tässä ote 8.8.2015 blogistani ”Valokuvan haihtuva maailma”:

”En ole varmaan ainoa ihminen, jonka luovuus yrittää pursua ulos, mutta aika ei ole otollinen sille. Tai ehkä se onkin, kun vain otan siitä oikein kunnon otteen ja puristan sen itselleni sopivaksi.

Jollen ota ja tee jotakin, tämä jatkuu. Minun kuvani, koko elämäni, muistoni ja tietoni häviävät kuin tuhka katoaa tuulen mukana. Kukaan muu ei osaa käsitellä sitä niin kuin minä. Kukaan muu ei kanna muistinsa lokeroissa sellaista tietoa, ainutlaatuista, yhden ihmisen maailmaa. Ajatelkaapa tekin, mitä lähtee maailmasta pois, kun te poistutte. Ainutlaatuinen tomumajanne jättää tämän maailman.

Ja ajatelkaa, mitä on jo lähtenyt, kun vanhempanne ja isovanhempanne ja kaikki muut ihmeelliset ihmiset ovat lähteneet.  Jäljelle on jäänyt paperinpalasia, kirjoituksia, lehtileikkeitä, kirjoja, valokuvia, jotka itkevät yksinäisyyttään. Haihtuvatko meidänkin valokuvamme, haalistuvat, hukkaavat värinsä, kun me lähdemme ja kun kuvien henkilöt kuolevat? ”

Olenkin melko varmasti kertonut blogeissani myös muistojen takana olevista asioista. Mutta olenko ollut riittävän suorasanainen?

Kaikki kuvat ovat satunnaisia kuvia viime vuodelta.

 

Tässä ote toisesta blogistani päivältä 24.2.2020 Nuoren naisen kärsimykset. Se on jäänyt toistaiseksi sinne viimeiseksi, koska aiheet ovat Unikkopellossa-blogissa yhdistyneet enkä ole nähnyt tarvetta kirjoittaa sinne. Kirjoituksessa korostan tekstejäni kommentoidessani toiseuttani, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin.

Epävarmuus itsestäni on kulkenut aina jalanjäljilläni ja estänyt minua. Perheilleni minun on aina pitänyt selittää, miksi olen sellainen, kun olen. Olen saattanut vaikuttaa itsevarmalta, mutta oikeasti olen ollut ujo ja alitajuisesti hävennyt itseäni. Olen kokenut olevani huonompi kuin muut. Joskus se on johtanut eristäytymiseen, ehkä vieläkin. Blogiin kirjoittaminen on ollut minulle keino ja tapa auttaa itseäni. Vuosien myötä se on kasvattanut rohkeuttani kirjoittaa, mutta tuskin olemistani reaalielämässä. Joskus se onnistuu, kun tunnen olevani oikeassa seurassa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

Siinä oli pähkinänkuoressa tämän ajan dilemma. Monet muutkin yrittävät selvittää sitä, minua nuoremmat. Se lähtee jo lapsuudesta, kun koemme, että vanhempamme eivät hyväksy meitä sellaisena, kun olemme tai he eivät uskalla sanoa sitä ääneen. He moittivat, rankaisevat ja vertaavat meitä toisiin, jotka ovat aina parempia kuin me. Emme osaa tulkita heitä, koska he käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. He saattavat katsoa meitä takaapäin hyväksyvästi, muttemme näe sitä. Näemme vain sen toisen puolen. Kaikki perheen lapset kokevat saman, jokainen tietysti oman persoonansa mukaisesti, koska olimme kaikki erilaisia. Siihen lisäksi tulee häpeä omasta itsestä, huonommuudesta, ulkonäöstä, osaamisesta.  Kiusaaminen pohdituttaa myös, vaikkei sitä aina tajunnutkaan tai ei halunnut ymmärtää, halusi katsoa sen ohi ja yli. Se kouraisee vieläkin.

Odotan pääseväni jälleen luontoon kuvaamaan...

 

09.02. sunnuntai

Näin aamuyöstä paljon unia, joilla koin olevan liittymäkohtia menneeseen elämääni ja siitä syntyneisiin ajatuksiin.  Toisaalta ne liittyvät myös tähän vaiheeseen, kun ymmärrän oikeasti olevani vanha. Olen ajatellut sukulaisiani tässä iässä. Isänikin tuli mieleeni, kun hän viimeisinä vuosinaan etsi aina silmälasejaan. Niin käy minullekin silloin tällöin. Tutkin aikoinaan kylässä käydessäni ikäihmisille määrättyjä lääkkeitä, kun niistä oli tullut puhe ja utelias kun olin. Kauhistelin lääkkeiden määriä ja uusien lääkäreiden antamia samojen lääkkeiden reseptejä ja kirjoitin joskus, että en yhtään ihmettelisi, jos he kuolisivat niihin. Jotkut jopa käyttivät tietoisesti lääkkeitä väärin. Se oli silloin mahdollista, koska ei ollut yhteistä lääkekantaa. Omista lääkkeistäni olen ollut tosi tarkka. Nivelreumani vaatii omat lääkkeensä, joita olen myös silloin tällöin kyseenalaistanut.

Oma olotilani heittelehtii lähes erinomaisesta kiikkerään, jonka huomaan parhaiten ulos liikkeelle lähtiessäni, en välttämättä kotona. Viimeisimmän vuoden tai yli vuoden aika näkyy minussa monella tapaa. On huonoja päiviä ja parempia. Usein ajattelen, miten vuosi, kaksi sitten. Silloin tajuan tai muistan, että onhan niitä huonoja aikoja ollut aiemminkin, mutta olen kieltänyt ne, yrittänyt katsoa ohitse. Silloin tällöin olen ottanut itseäni niskasta kiinni aloittamalla jotakin uutta vaikuttaakseni asiaan.

Mutta vanhuutta ei oikein voi estää. Välillä tulee pakokauhu ja välillä taas aurinko paistaa risukasaan. En nyt jaksa edes tehdä tutkimuksia päiväkirjoistani, joihin olen kirjannut tilanteita. Jaksa- sanan voisin toisaalta muuttaa ehdi-sanaksi. Päivä koostuu hetkistä, joita vaalin.

Maailman uutiset tahtovat välillä kaataa minut. Ne ovat niin karmivia, etten en enää uskalla kommentoida niitä omalla julkaisullani somessa. Tämä on kuin aikaa ennen oikeata sotaa. Mitä se vaikuttaa ihmisiin? Ehkä se auttaa meitä tottumaan ajatukseen, että kaikki tulee häviämään.

ja kirjoittamaan muunlaisia juttuja...

 

11.2. tiistai

Ihme, kun jaksan kirjoittaa nyt pari sanaa. Heräsin päänsärkyisenä, mikä on viime aikoina ihme kyllä ollut harvinaista. Maanantai ja tiistai ovat vuosikausia olleet ne huonot päiväni, koska Trexan- lääkkeen otan sunnuntaina. Nyt pistän sen yläreiteeni pistoksena. Olotila ei ole muuttunut. Siksi yritän rauhoittaa seuraavat päivät lepäämiseen. Nyt en voinut. Jouduin maanantaina viemään autoni vuosihuoltoon, jonka olin hyvissä ajoin varannut. Samalla pyysin uusimaan vasemmanpuoleisen etuiskunvaimentajan ja käyttämään auton katsastuksessa, koska vuosikatsastuspäivä oli 12.2. Pahinta oli, että sain ajan kello 8:ksi aamulla, siis sen takia, että aika oli niin varhainen. Olin etukäteen sopinut, että tyttäreni hakisi minut huoltamolta ja toisi kotiin ja veisi iltapäivällä noutamaan auton. Kaikki onnistui hyvin, mutta itse olin levoton enkä pystynyt päivän aikana tekemään oikein mitään. Päivä heijastui myös yöhöni ja aamuun.

En saa nyt tätä postausta enkä mitään muutakaan tehdyksi tai valmiiksi. Kotitöitä pitää sentään vähän tehdä.

En kiellä, että olen itse asettanut itseni tehtävieni vuoksi tilanteisiin, joissa joudun sitomaan itseni eräänlaisiin velvollisuuksiin, jotka pitää täyttää. Ja kaiken kaikkiaan niiden alkujuuret ovat harrastuksissani, jotka ovat hyvin tulleet esille näissä blogipostauksissani. Tekemättömät kirjoitukset, haluamani kirjoitusaiheet taistelevat koko ajan mielessäni. Usein saan yllättäen lisää polttoainetta niihin. Tämä vapaa kirjoittaminen on omaa selviytymistaisteluani kaiken muun mielenkiintoisen keskellä. Mitä sitä selvittämään?

 

Tänään 13 vuotta sitten odotin innolla tyttäreni kolmannen lapsen syntymää. Loppujen lopuksi hän syntyi vasta muutama päivä myöhemmin. Sinä aamuna vein tyttäreni Hyvinkään sairaalaan. Siitä lähtien minua kadutti, etten jäänyt sinne seuraamaan jatkoa vaan menin hoitamaan tehtäviäni, silloin olin kirjoittamassa esseetä ja kävin tutkimassa kotitaloni papereita kunnan arkistossa ja kiertelin kylmänä pakkaspäivänä ympäristössä kuvia ottaen.  

Syntyvästä lapsesta tuli minulle erityisen tärkeä lapsi, jonka kasvua ja kehitystä olen lähituntumasta seurannut ja seuraan edelleen. Hänestä olen kirjoittanut paljon, koska olen saanut luvan häneltä itseltään. Vietämme ensi viikonlopun yhdessä.

12.2. keskiviikko

Onhan tämä hullua? Tyyniä hetkiä, jolloin saan paljon aikaiseksi. No, mitä on paljon. Eihän eläkeläisen toimintaa voi verrata työssäkäyvän elämään. Minulla ei ole tiukkoja aikatauluja, voin voida huonosti ja levätä kokonaisen päivän. Voin myös kuunnella ja perehtyä ihmisiin, jos joku tarvitsee kuuntelijaa. Keski-ikäiset naiset juoksevat ympäriinsä oman itsensä, perheen ja työn ristivedossa eivätkä pysty kuin pienen hetken ajattelemaan muuta ellei jokin vakava asia pysäytä heitä. Olen heidän kanssaan täysin eri aaltopituudella, eivätkä he edes kuuntele tai kuuntelisi minun ajatuksiani. Mielipiteitä minulla ei edes saa olla. Sekin on ikäihmisen dilemma. Paras pysytellä hiljaa ja selviytyä.

Eilen sain yllättäen taas yhden tekstin kirjoitettua. Jäin miettimään, mitä olin vielä luvannut. Muutama blogiteksti odottaa ja on kai kirjoitettava jotakin myös seuraavaan Markkulan Viestiin. Asia kerrallaan. Tänään ehdin siivota harrastuksiini liittyvää kaksi mappia tyhjiksi. Sukuseuran kokouspapereita eri kasoihin, pöytäkirjat, jäsenkirjeet ja omaan arkistoon ja loput koriin hävitettäväksi. Vielä on kaikki järjestettävä aikajärjestykseen ja käytävä samalla läpi tiheämmällä seuralla. Toisenkin sukuseuran osalta on tehtävä sama järjestely.  Kaiken lisäksi myös kerhomappi on myös siivottava.

siis kuvituskuvia...

 

Minulle jäisi niiden jälkeen omat laajat arkistoni. Meistä kullakin on oma ihmisen osamme. Aina silloin tällöin joku ottaa yhteyttä. Syy yhteydenottoon on yleensä aiheellinen ja ilahduttava, mutta myös surullinen. Henkilö on löytänyt minut blogini kautta. Muutenhan on nykyään tosi vähän mahdollisuuksia löytää aikoinaan tuntemiamme ihmisiä. Kaipaan monia nuorena tuntemiani ihmisiä, joita olisi ehkä mahdoton tavoittaa. Ihmisen pelko avoimuutta kohtaan on suuri ja nykymaailma oikein lietsoo pelkoa.

Mainitsemani tapaus vei minut lopulta huhtikuun loppuun 1955 ja omalle kotipihalle. Isäni kirjoitti kirjeen sinä päivänä eräälle nuorelle naiselle, joka oli ollut hoitamassa meitä lapsia aiemmin. Hänen lähdettyään vanhempani olivat kaivanneet häntä ja kyselivät, voisiko hän tulla takaisin. Muutamaa vuotta myöhemmin hän kirjoitteli vanhemmilleni ja kertoi elämästään. Nämä kaksi kirjettä, isäni ja hänen aiheuttivat kiinnostusta hänen nuoren sukulaisensa mielessä ja kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa 2016 ja vähän jatkoimme sitä äskettäin.  Olen kiitollinen.

Jatkan omia juttujani ja toivotan lukijoilleni mukavaa helmikuuta!

Pitkät vuodet

30.1.2025 torstai

Tarkoitukseni oli aloittaa seuraavan postauksen kirjoittaminen jo eilen, mutta… Useinhan tulee esteitä ja omat jutut jäävät ensimmäiseksi niiden alle. Nukuin edellisen yön todella huonosti, valvoin aamuyön. Kuten tavallista herättyäni kaikki ajatukset lähtivät jostakin pienestä asiasta, joka paisui sitten suureksi. Sellaisen yön jälkeen seuraava päivä menee jotenkuten, mutta on pakko valikoida päivän tehtävät. 

16.2.2012 Tuusulan kirkko, kaikki kuvat ovat helmikuulta 2012 

Pitää kyllä mainita, että minulla ei ole varsinaisesti mitään suurempia univaikeuksia. Jos joudun heräämään, jatkan saman tien uniani.

Illan suussa oli vielä sukuseuran Zoom-kokous, joka ohjelmiston rajoitusten vuoksi kesti vain runsaan tunnin. Asiat saatiin silti hoidetuksi.

Tuollaisina päivinä elimistö käy vauhdilla. Päivällä oli käytävä vielä kaupassa, koska jääkaappi oli vaihteeksi tyhjä.  Onneksi sää ei ole nyt aiheuttanut ongelmia, on lämmintä ja lähes kaikki lumet ovat sulaneet.

Sunnuntaiaamuna sanoin itselleni, etten kauheasti mainostaisi olotilani paranemista. Tunnen jalkani kyllä vielä, mutta kivut ovat hellittäneet. Olen ottanut aamulla vain yhden Burana 400:n päiväksi, yöksi en mitään. Nouseminen sängystä ei enää satu ja ahdista. En tarvitse keppiä, kun lähden autolle. Olisiko Trexan injektiona alkanut vaikuttaa jo kahden kerran jälkeen vai onko tämä omaa uskoa tai halua uskoa? Paras ottaa rauhallisesti. 

Helsinki Espan puisto 8.2.2012

Itse asiassa koko viime vuosi ollut taistelua, mikä on vaatinut sitkeyttä ja keskittymistä vain tärkeimpiin asioihin. Jokaisella meistä on omat vaikeutemme, en halua väheksyä muiden sairauksia. Olen verrannut tätä aikaa syksyyn ja kevääseen 2012, kun olin sairastunut enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Silloinkaan en hirveästi kaventanut elämääni, opiskelin ja osallistuin asioihin, vaikka liikekykyni oli rajoittunut. Olin 12 vuotta nuorempi.

Nyt mukaan tuli myös kuoleman pelko, ihan oikeasti. Siihen sisältyi myös pelko, etten enää pysty koskaan liikkumaan normaalisti enkä ehdi tehdä kaikkia keskeneräisiä juttuja. Kuolema katkaisee kaiken. Pystyin sentään toimimaan, mutta voimani olivat rajoitetut. Jouduin hillitsemään omaa tekemistäni. Tästä ei nyt sen enempää. Jokainen meistä taistelee omat taistelunsa. Olemme niissä aika yksin. Monet asiat tulevat silti jäämään kesken!

Tänään illalla on Helsingin Kuolemajärvikerhon tapaaminen. Käymme läpi viime vuoden asioita ja sitten pidän lupaamani esityksen. Sekin on asettanut omat paineensa. Palaan asiaan myöhemmin. Ystäväni Malla tulee Riihimäeltä joko junalla tai autolla ja menemme yhdessä Karjalatalolle. Kaikkea muuta eniten, minua viime viikolla vielä pelotti, että jos en pääse kunnolla kävelemään ja joudumme jättämään autoni kauas kuten lähes aina. Nyt tilanteeni on onneksi parempi.

Ajatelkaa nyt, millaisia ajatuksia vanhan ihmisen mielessä liikkuu. Nuorempana sellaisia ei edes ajateltu vaan mentiin tukka putkella eteenpäin pohtimatta, ahdistumatta, ajattelematta liikaa, pelkäämättä. Eihän se ihan niin ole, ajattelen, kun luen nuorten ihmisten pohdintoja.

Eilen tuli myös mieleeni ja tuleehan asia esiin muulloinkin, että kannan mukanani historian taakkaa. Minulle se on itsestään selvää. Esitystä tehdessäni ajattelin taas evakoita, jotka sulkivat suunsa eivätkä kertoneet edes lapsilleen mitään. Puhumattomuuden kulttuuri on Suomessa edelleen vallitseva, jota jotkut yrittävät purkaa. Se on vaikeata. Minunkin perheissäni se on voimassa monella eri tapaa. En pysty vaikuttamaan siihen enkä voi käsitellä sitä edes blogeissani muuten kuin pieneltä osin. En voi jäädä siihen kuin tuleen istumaan vaan selvittää ne asiat, jotka kutsuvat minua. Minulla ei ole aikaa. Omia asioitani minun ei tarvitse salata. Onneksi on KIRJOITTAMINEN.

Alexin jalka 19.2.2012

2.2. sunnuntai

En sitten päässyt kirjoittamaan moneen päivään. Perjantaina olin hirveän väsynyt, vaikka edellisen illan kerhoilta oli upea ja onnistuikin melko hyvin. Väkeä oli paljon. Sekoilin vähän läppärini kanssa, kun kaikki ei taaskaan toiminut kuten aiemmin. Apua tuli nopeasti. Viime aikoina on tullut paljon uusia päivityksiä, jotka ovat muuttaneet Microsoft-ympäristöäni. Koko ajan pitäisi opiskella ja harjoitella. Mutta selvisin silti kohtalaisesti muusta osuudesta. Aiheesta voisi pitää toisenkin esityksen eri näkökulmasta.

Tuollaiset tilaisuudet inspiroivat minua, innostavat jatkamaan, vaikka joskus tuntuu, etten jaksakaan. Myös ystävän mukanaolo auttaa. Pakkasin läppärin ja paperini vedettävään laukkuun, koska aina on varauduttava viemään auto kauemmas. Lähdimme kotoani ajoissa, joten olimme Karjatalolla heti viiden jälkeen. Onneksi paikka talon edestä vapautui ja sain autoni ”paalupaikalle”.

Lukijani voi ihmetellä, miksi kirjoitan tavallaan epäoleellisista asioista, asioista, jotka koen nykyään hankaliksi. Olen ehkä maininnut aiemmin, että monet esittämistäni asioista eivät vaivaisi keski-ikäistä minua vaan mennä liihottaisin kaikkialle miettimättä esteitä, joita tulee eteen iän ja terveydentilan aiheuttamina. Ihmettelen tätä asiaa itsekin miettiessäni, miten näemme asiat eri tavoin eikä pelkästään iän ja terveyden kautta. Kaikkivoipaisesta ihmisestä tulee vaivojaan valittava, vaikkei se niin ole. Minulla ei myöskään ole ketään, joka auttaisi ongelmissani. Henkistä tukea antavia ihmisiäkin on vain muutama. Minun on yksin aina otettava kaikki esteet vastaan. Joskus nekin pohdituttavat yön pimeinä hetkinä.

Hyrylän tori Tuusulassa 16.2.2012 Kunnantalon ikkunasta katsottuna. Nyt paikalla on vain iso kuoppa.

Mainitsin aloittaessani, etten kauheasti korostaisi olotilani parantumista, vaikka se onkin totta. Mutta toipuminen on aina pitkä tie, se saattaa kestää kauemmin kuin sairastuminen. Sille on annettava aikaa. Olen hurjan väsynyt. Perjantaina nukuin päivälläkin. Lauantaina eli eilen tapasin hyvän ystäväni, hän tuli kanssani kotiini ja vietimme samanlaisen päivän kuin yleensäkin. Haimme pizzat, kävimme kaupassa ja tulimme luokseni. Päivän päätteeksi vein hänet kotiinsa. Tällä kertaa emme olleet nähneet kahteen kuukauteen. Väsymykseni jatkui edelleen ja piti vähän pinnistellä, jalkakin kipuili jälleen.

Viime yönä heräsin taas pohtimaan lillukan varsia eli tekemättömiä ja keskeneräisiä töitäni. Sitähän olen tehnyt koko ajan. Päivä kerrallaan… mennään eteenpäin.

Ote Facebook-postauksestani 2.2.2012:

"Ulkona 20,8 astetta pakkasta ja sisällä 15,8 lämpöä. Kumma kyllä ei palella, siis täällä sisällä. Kun vaan pääsisin kuntoon jalkojen osalta ja voisin alkaa liikkua taas vikkelästi, siis ulkona. Kameran kanssa. Nyt vaan katselen Murun kanssa ikkunasta, kun oravat ja linnut tiputtavat lunta männyistä ja hakevat ruokaa."

4.2. tiistai

Niin sitten vain kävi, etten ehtinyt tai edes  jaksanut ja julkaista tätä postausta sunnuntaina kuten oli tarkoitukseni. Suljin läppärin. Väsymys on jatkunut. Olen nukkunut paljon. Tänään oli aamulla -9 astetta pakkasta, kylmin lukema tänä vuonna, en ole varma.

Eilen keräsin paperikasoistani kaikki keskeneräiset jutut valmiiksi aloittaakseni niiden stilisoinnin yksi kerrallaan. Kysymyksessä olivat lähinnä tekstini sukukirjaan, joita taas vaadittiin lähettämään. Ne ovat melkein valmiita, vähitellen syntyneitä, mutta haluan vielä tarkistaa ja lisätä kaikki viitteet oikein ja mahdollisesti lyhentää osaa niistä. Lupasin toimittaa ne helmikuun aikana. 

Lapsenlapseni lähetti viestin, että hän tulisi kahden nuorimman kanssa kahville neuvolakäynnin jälkeen. Siinä meni sitten pari tuntia.Vaikka rakastan ihmisten tapaamisia, niin kaikki kommunikointi tuntuu myös väsyttävän minua. Sen näin hyvin viime viikon torstain kerhotapaamisen jälkeen.  

On toki vähän hassua kirjoittaa olotilastani näin tarkkaan. Pitääpä välillä katsoa, milloin olen aloittanut tällaisen tekstin tai olenko aina kirjoittanut samanlaisia. Aloinko suojella itseäni vasta syksyllä jalkani kipeytessä niin paljon, että liikkuminen muuttui vaikeaksi? Itsensä suojelu rajoittaa monilla eri tasoilla.

Kaikille lukijoilleni kauniita helmikuun päiviä! Odotan puolestani kevättä ja kesäkuuta ja paranevaa terveyttä!

Lempimaisemissa 26.2.2012