Kirjoittamisen suhteen kärsin runsauden paljoudesta. Toisaalta ongelmani on myös ajan puute, joka on tosin sattumanvaraista, erilaisten syiden aiheuttamaa. On myös vaikea tarttua johonkin rajattuun aiheeseen, vaikka tekstini yleensä ovatkin kovin rajoittamattomia. Kaikilla kirjoittajilla lienee välillä käynnistysongelmia. Taisin mainita, että olen alkanut kirjoittaa lähes joka aamu päiväkirjaa. Taidan olla tyhjentänyt sinne kaikki hetken ajatukset, enkä sen jälkeen saa kiinni mistään muusta. Puolivalmiita tekstejä on odottamassa paljon, mutteivat ne ole sitten juuri sillä hetkellä ajankohtaisia tai innostavia.
Tulee
mieleeni lapsuus ja nuoruus, kun oli vaikea päästä alkuun tekstin
kirjoittamisessa. Katsoin silloinkin kuin usein ikkunasta ulos, josko luonto
antaisi vinkkejä. Koivut seisovat entistä kellastuneimpina edessäni keinuen
hiljaa pienessä tuulessa eivätkä sano mitään. Silti luonto on minulle ja
varmaan meistä useimmille mahdottoman hieno luovuuden lähde. Se on ehkä kokonaisuutena
liian iso aihe. Muistan sen jo
lapsuudesta, kun sitkeästi aloittamani teksti luonnosta jäi puolitiehen eikä
koskaan valmistunut.
Viime viikon
torstaina meillä oli Helsingin Kuolemajärvikerhon syksyn ensimmäinen tilaisuus.
Olin pyytänyt ystäväni ja sukulaiseni Marjan pitämään esityksen tuntemistaan
karjalaisista henkilöistä. Hän tuli jo aikaisin päivällä luokseni ja aloimme
vääntää Powerpoint- esitystä kuvineen. Siihen menikin yllättävän paljon aikaa.
Ennen lähtöä Helsinkiin, oli vielä syötävä jotakin. Marjalla oli onneksi
kattava teksti kirjoitettuna, mikä olikin tarpeen, sillä tekniikka Karjalatalon
takkahuoneessa jostakin syystä reistaili, vaikka se on sinänsä lähes aina ollut
vuorenvarma. Syy siihen ei selvinnyt, mutta tilaisuus oli uskomattoman
onnistunut. Koska porukkaa oli tavallista vähemmän, pyysimme kaikkia siirtymään
lähemmäs. Marja otti yleisönsä ja koko esityksen ajan keskustelua syntyi. Sitä
syntyi keskustelua vielä myöhemmin erään osallistujan lähettäessä minulle sähköpostia.
Minusta
tuntui ja tuntuu, että me kaikki kerhossa kaipaamme entistä enemmän kosketusta
kaikkeen menneeseen ja tässä tapauksessa myös paikkaan, jonne tuskin koskaan
enää pääsemme, Karjalaan.
Marja on
syntynyt ennen toista evakkoon lähtöä kesällä 1944 ja kokenut junan pommituksen
samana kesänä Viipurissa. Siitä muodostui alle kolmevuotiaan ensimmäinen
kouriintuntuva muisto. Kaikki ihmiset, joista kuulimme tarinoita ovat jo aikoja
sitten kuolleita. Muiden kertomat tarinat tuovat myös omat muistot taas eteen.
Meidän joukkomme on sellainen, että haluaakin kuulla näitä. Tosin tiedän, että
on olemassa muita sodan kokeneiden vanhempien lapsia, jotka eivät halua kuulla
puhuttavan koko aiheesta. Onneksi joukkoomme tulee aina välillä uusia nuorempia
ihmisiä, jotka imevät meistä vanhemmista tietoa ja tunteita ja niin kokemukset
ja muistot siirtyvät eteenpäin. Niitä tarinoita on vielä paljon kerrottavana.
Mainitsemani
tilaisuus oli lisää energiaa antava, että nautin sen voimasta jälkeenpäin useita
päiviä. Tekniikkaongelmien takia, jotka vaikeuttivat suurelta katselua suurelta
näytöltä, irrotin lopuksi läppärini verkosta ja siirsin sen pöydälle
näyttääkseni valokuvia näytöltä. Kun palasimme illalla, niin Marja lähti
pihalta heti ajamaan kotiinsa. Kun avasin kotioveni, niin mieleeni pälkähti
saman tien, että olin unohtanut virtajohdon Karjalatalolle. Innostuminen tekee
kaikenlaista, unohtaa väsymyksen ja kaiken muun lisäksi muutakin. Eipä siinä
muuta kuin oli pakko lähteä seuraavana aamuna ajamaan taas Helsingin Käpylään. Ilman
virtajohtoa ei tule toimeen.
Olen
maininnut usein, kuinka olotilani aaltoilee hyvästä huonoon. Aika usein joudun
ottamaan Buranan, varsinkin jos minulla on menoa. Välillä on päiviä, etten
tarvitse mitään. Lääkäri soitti äskettäin ja ehdotti, että siirtyisin Trexanin
osalta ottamaan sen pistoshoitona. Jäin harkitsemaan sitä ja kaipa tulen siirtymään
siihen myöhemmin, jos se vaikka parantaisi minua kuten lääkäri sanoi? Joka tapauksessa olen usein huolestunut, mikä
aiheuttaa stressiä, jota olen pitkään yrittänyt välttää.
Kun on
joitakin vaikeita asioita riesana, niin on hyvä olla vastapainoksi jotakin
muuta, sellaisia asioita, jotka saavat unohtamaan. Elämä on sellaista,
moniväristä.
Alkuviikosta kävin ottamassa lisäkoronarokotuksen. Olin koko sen päivän huonovointinen. Viikko on ollut sekava, erikoinen. Olen yrittänyt saada aloitettua töitäni, mutta väliin on tullut aina jotakin. Ajattelin nyt, että kaikki, mitä olen tehnyt, on itse asiassa ollut opiskelua. Rakas lapsenlapseni jopa yrittää saada minua tekemään kissavideoita YouTubeen. Hänen ohjeidensa mukaan perustin eilen itselleni toisen profiilin. Olen ylpeä hänestä.
Sain myös aiemmin aloittamani artikkelin
valmiiksi, mutta monta on vielä viimeistelemättä. Huonojen päivien takia, olen usein
epätoivoinen sekoillessani paperikasojeni, muiden arkisten askareiden ja
erilaisten keskeytysten kanssa. En ole enää samanlainen multitaskaaja kuin olin
aiemmin. Monet tekemiseni vaativat täydellistä keskittymistä ja ajattelun
vapautta tekeillä olevan tekstin kanssa. Toisaalta kirjoittaessani jotakin, niin usein alan
harhailla jossakin toisessa asiassa ja alkaa tutkia sitä. Yhtälö on vaikea
ratkaistava. Kaiken kaikkiaan olen silti saanut vaikeuksistani huolimatta aina
paljon tehtyä.
Hyvää syksyä kaikille lukijoilleni!
