Aamukävelyllä

Oivallus iski. Luin kymmenen vuoden takaista päiväkirjaani, joka oli äskettäin jäänyt pöydälleni etsiessäni erään päivän tapahtumia Instagram-postaukseeni.  Päätin, että heittäydyn, siis heittäydyn taas kuten joskus silloin läppärini ääreen ja alan kirjoittaa ajattelematta mitään muuta. Kaikki tekemättömät asiat, stressi, vaikeudet hyvästi täksi päiväksi. Haluan takaisin. Olen matkustellut paljonkin takaisin, mutta en siihen tunteeseen,

jossa aloitan aamuni kuljeskelemalla pyjamassa puutarhassa jo oikeasti tai kuvaannollisesti. En kiirehdi pukeutumaan ja järjestelmälliseen elämään vaan ensin kirjoitan juuri siitä hetkestä, missä elän. Juuri nyt.

18.5.2014 Naapurin Mökä seuranani

Aamulla varhain herätessäni, tunsin olevani hyvissä voimissa. Olin jo viiden aikaan ottanut päivittäisen Burana-tabletin, jolla saisin molempien käsieni, ranteideni, käsi- ja olkavarsieni ja polvieni ja säärieni tuntemukset häviämään suunnilleen vuorokauden ajaksi. Tuntemus ei ole särkyä vaan kipua, jonka jäsenten liikkuminen aiheuttaa. Olen käynyt lääkärissä saamatta apua ja olen ottanut uudelleen yhteyttä ja saanut kerrata tapahtumia, lääkäri on luvannut ottaa yhteyttä nivelreumaa tuntevaan lääkäriin.  On vain ollut todella vaikea selittää, miltä tuntuu. Se on vaikeaa jopa itselleni tilanteessa, kun tuntemusta särkylääkkeen ottamisen jälkeen ei enää ole. Tilanne on ollut päällä jo muutaman kuukauden. Se on väsyttävää.

Aamu-ajatukset ovat aina parhaita ja tuoreita. Lukiessani päiväkirjaani tasan kymmenen vuoden takaa, tavoitin hyvin sen ajan tunteet. Koska en blogeissani ollut silloin vielä niin avoin kuin myöhemmin, tunteet olivat usein piiloteltuja. Sanoma lienee kuitenkin tullut selväksi, en rönsyillyt silloin kuten nyt. Olin tutkimusmatkalla silloinkin, nyt tutkimukset kantavat hedelmää, kantaisivat runsaasti enemmän, jos jaksaisin.

On vaikea tavoittaa täysin tietyn ajan tunnetta, jos siitä ei ole kirjoittanut. Tunteet tulevat ja menevät, mutta niiden mukana tutkimme toivottavasti aina myös itseämme ja löydämme tärkeitä asioita.  Liitämme oppimme elämäämme ja menemme eteenpäin. Elämä muuttuu vuosi vuodelta. Ihmisen oma perusluonne ei muutu tuskin ollenkaan. Kenenkään toisen on lähes mahdotonta ymmärtää täysin toisen ihmisen tapaa nähdä ja aistia asioita.

 

Kymmenen vuotta sitten pohdin entistä enemmän omaa sisäistä riippuvuuttani muista ihmisistä ja asioista. Rakkaus, ystävyys, ne kaikki tulivat kaluttua tarkoituksena ymmärtää omaa itseä ja suhdetta muihin. Ajatelkaa nyt, olinhan jo lapsena omannut ajatuksen, että elän elämäni yksin. Niinhän ei käynyt ja eläminen toisen kanssa on useimmille muillekin tavoite. Kymmenen vuotta sitten aloin osaltani luopua ajatuksesta lopullisesti. Riippumattomuus ei silti tarkoita irrottautumista muista ihmisistä ja rakkaudesta heihin. Rakkautta tunnemme koko ajan, erilaista ja eri aikoina.

En aio käydä kaikkia vaiheitani yksityiskohtaisesti läpi ja tulkita niitä.(Sitä teen muutenkin koko ajan.) Olen lapsesta saakka ollut monimutkainen ja erityisherkkä ihminen. Ihminen käyttää elämässään todella vähän aikaa oman persoonallisuutensa tutkimiseen ja ymmärtämiseen. Olen ottanut kaikki koettelemukseni raskaasti ja kannan niitä edelleen mukanani. Pitäisi antaa periksi. Mutta…

Elämä on elettävä loppuun saakka. Siinä minulla on vielä oppimista. Vaikeudet, elämän sekasotkut, sairaus, rutiinit, korona-aika, vanheneminen, ne kaikki veivät vähän kerrallaan pohjaa rakkaudeltani asioita, tapahtumia ja ihmisiäkin kohtaan. Otan jälleen kerran elämäni käteeni kuin lahjan, jonka sain syntyessäni. (huom. syntymäni tarina osa 3 on jo kirjoituksen alla.)

 

Keskiviikkona 4.6.2014 kirjoitin päiväkirjaani lauseen, jonka olen kirjoittanut ja sanonut monen monituista kertaa. ”Tähän päivään pitäisi ajan pysähtyä.” Oikeastaan nyt se saisi pysähtyä tähän päivään tai pari päivää aiempaan. Nimittäin tänä vuonna kevät rysähti aikamoisella vauhdilla, suoraan talvesta helteisiin. Omenapuut kukkivat parhaillaan. Tuomien kukinta meni hetkessä ohi. Puihin kasvoivat lehdet yhdessä hujauksessa. On helteistä.  Ajan pysähtyminen kesän alussa on minulle myös eräänlainen mansikkapaikka. Kirjoitin sen myös päiväkirjaani.

Kevät 2014 oli myös helteinen. Kun katson valokuviani, tulee toukokuusta mieleen monta muutakin asiaa. Taloni oli remontissa ja asuin muualle, mutta kävin päivittäin tarkastuksella ja tekemässä puutarhatöitä. Olin mukana Karjalan matkalla, jossa juhlimme ja muistelimme evakkoonlähtöä 70 vuotta aiemmin eli 1944. Blogeissani silloin tuntui korostuvan enemmän sisäiset asiat.

Maailma on kymmenessä vuodessa mennyt pahasti raiteiltaan ja jatkaa kaatumistaan. Valitettavasti. Nyt on tärkeintä pitää omista arvoistaan entistä tiukemmin kiinni.  Kun olin aiemmin tällä viikolla lapsenlapseni ja hänen lastensa kanssa lähes perinteisellä kävelyllä tein jokaiselle jälleen kerran voikukista seppeleen ja yritin opettaa sen tekoa. Se kuului minun lapsuuteeni. Nyt ravaan tilaisuuden tullen korona-aikana opittujen rutiinien opastamana eri paikoissa lähistöllä kuljeskelemassa ja kuvaamassa, eilen Järvenpään Vanhankylänniemessä. Valitsen edelleen sellaisia päiviä, kun olen varma, ettei koko kansa ole liikkeellä. On keksittävä jotakin uutta, ehkä, rikottava rutiineja. Irrottauduttava jälleen.

Nykymaailman tilaan liittyen kirjaan tähän myös päiväkirjaani tänä aamuna kirjoittamani lauseen, joka oli Helsingin Sanomissa Eleonoora Riihisen artikkelissa Naomi Kleinista ja tämän suomennetusta kirjasta ”Kaksoisolento”. Lause oli Hannah Arendtilta ” Jos mikään ei tarkoita mitään eikä mikään ole seurausta mistään muusta, silloin mikä tahansa on mahdollista. Todellisuudesta tulee massaa, jota voi muovata ja muokata tahdonvaraisesti.”  Lause liittyy kirjan hurjaan sisältöön ja aikaamme. Ja varmasti myös tämän hetken politiikkaan.

Päätän aamukävelyni puutarhassani ja jatkan tätä päivää omilla tekemisilläni.

Hyvää toukokuun loppua kaikille lukijoilleni!

 

 

Hidas aloitus

 Aloittaisinko taas, siis kirjoittaa seuraavaa postaustani? Monesko kerta tämä on? Pari on itse asiassa valmista, mutta edelleen julkaisematta. Ne saattavat jäädäkin työpöydälle odottamaan. Tiedän, ettei minulla ole valkoisen paperin kammoa eikä kai edes läppärin näppäimistön pelkoa, mutta mitä tämä on? Helpottaakseni jatkoa, analysoin tätä tilannetta hetken. 

29.4.2024 jokilaaksossa

Minulla on ollut pitkään tapana aloittaa uuden blogipostauksen aloitus pian sen jälkeen, kun olen julkaissut vanhat. Iso määrä aiheitakin tavallisen arkielämän lisäksi odottaa käsittelyäni, kirjoittamista ja jakamista. Tänä väliaikana olen aina aika ajoin kaivannut itseäni, mikä kuulostaa hassulta. Ikävöidä vanhaa itseään? Minulle se kuulostaa siltä, että olen pudonnut johonkin suohon tai avantoon ja haluan sieltä takaisin. Yritän pinnistellä pysyäkseni edes pinnalla. Keksin vertauksen kirjoittaessani edellisen lauseen ja se on oikeastaan aika hyvä kuvaus tilanteestä, missä olen jo pidemmän aikaa ollut. Aluksi en tietenkään tajunnut sitä täysin.

Sepelkyyhky omenapuussa vahtimassa seunustalla olevaa pesää  29.4. kuvattu parvekkeeltani

Asia on niin, että vaikka olemme oman itsemme parhaimpia tuntijoita, niin osa meistä uinuu niin syvällä, että sitä osaa on vaikea tuoda pinnalle eikä oikeastaan aina haluakaan, koska se on mahdottoman monimutkaista. Kun sen on tiedostanut, niin sen käsittely vaatii paljon aikaa.

Pahin näkyvä asia on ollut horjuva terveyteni. Muistan, että olen joskus aikoinaan verrannut ihmistä muuhun luontoon. Viime aikoina olen selkeästi tajunnut luonnon valtavan voiman meissä ihmisissä, erityisesti itsessäni. Se lienee ollut aina jonkinlainen punainen lanka myös kirjoituksissani, vaikken ole sitä aina korostanut. En nytkään.

Korona-aikana, jo ennen sitä, vielä senkin jälkeen työnsin huonot päivät taka-alalle. Riitti, että olin kunnossa niinä päivinä, kun minua tarvittiin. Kaikilla muillakin on ongelmia eivätkä he puhu niistä. Suomalaisen ihmisen ei pidä koskaan valittaa vaan kärsiä. Senhän minäkin imin jo edellisiltä sukupolvilta. Olen kyllä kannustanut muita kertomaan vaikeuksistaan alituisen kehumisen ja hienon elämän julistamisen sijaan.

Sukuseuran kokouksen pitopaikka, Tukikohta.

Takana ollut huonompi talvi lisää paineita muihin asioihin. Olen tarvinnut entistä enemmän lepoa ja rentoutumista. Huomasin sen taas selkeästi eilen. Meillä oli Markkulan sukuseuran vuosikokous Rengossa ja mukava kokous olikin. Tosin jo pelkästään ajomatka vanhan kotiseudun halki nostatti tunteeni pintaan. Hain Riihimäeltä yhden sukuseuralaisen mukaan ja selostin hänelle matkaa Riihimäeltä Rengon Asemille ja kokouksen jälkeen Rengon kirkolle ja takaisin. Muistoja on kerrottavana jokaiselta tienpätkältä. Kaikki liittyy kaikkeen. Kokous sinänsä ja matkat väsyttivät minut niin, että yöllä ajattelin, etten millään jatkossa pysty hoitamaan vastaavia tapahtumia, joita ehkä on edessäni. Seuraava päivä oli aivan hirveä, päänsärkyinen. Siis ei ainakaan sunnuntaisin, jolloin joudun ottamaan eniten lääkkeitä reumani takia. Koska olen sukuseuran hallituksessa sihteerinä, niin pidin pöytäkirjaa. En ole vielä edes uskaltanut katsoa töherryksiäni ja kirjoittaa pöytäkirjaa puhtaaksi.  Mutta kaipa se onnistuu samalla rutiinilla kuin ennenkin. 

Aina edeelleen yhtä masentava näkymä kunnes siitä tulee aikanaan vieläkin masentavampi. kuva 29.4.2024 Hyrylän tori

Tänään on seuraava päivä. Matkan puolivälissä sunnuntaina moottorin varoitusvalo alkoi palaa keltaisena. Ajoin kuitenkin, en pystynyt ottamaan yhtään enempää vastoinkäymisiä vastaan. Tänään olen yrittänyt soittaa huoltofirmaan, koska kyllä se pitää tarkistaa. Oma hälytystilani ja levottomuuteni pistää kaiken muunkin hälytykselle. Mielestäni osaan kyllä pitää sen aika hyvin pinnan alla. Paitsi itse tunnen sen.

Ainola avautui toukokuun alussa. Piti käydä 3.5. tutkimassa kasviston tilanne ja Sibeliusten haudallakin, jossa viimeksi poikkesin 8.12.2023. Ainola on talvisin muuten kiinni.

Kun olen rauhoittunut, pystyn sentään tekemään jotakin kuten jatkamaan keskeneräisiä töitäni ja hoitamaan pakollisia kotijuttuja. Muistan, kuinka aikoinaan kerroin vihaavani rutiineja ja rakastavani kaaosta. No nyt on sen kaaoksen aika. Usein myöhemmin olen sanonut jopa tottuneeni pitämään rutiineista. Vanhat ihmiset yleensä rakastavat rutiineja, samankaltaisia päiviä toisensa jälkeen. Olen kai ollut tyhmä, kun olen viimeiset parikymmentä vuotta kerännyt niitä kaaokseen vieviä tehtäviä ja harrastuksia. Jossakin vaiheessa ne on katkaistava hallitusti. Siihen ei sovi epämääräinen olotila, sairastelu ja väsymys.  Jostakin syystä pidän niistä kaikista tehtävistä vieläkin, joskus enemmän ja joskus vähemmän.  Olisivatko ne muuttuneet vähitellen rutiineiksi, joiden hoitaminen on helppoa?

Ainolan kevät alkutekijöissään. Kerrankin ehdin ennen kevään ryöpsähtämistä.

Kesän tulo on ollut samanlaista kitkuttelua kuin oma elämäni.  Jatkokin näyttää uhkaavalta. Minua rasittavat voimakkaat matalapaineet uhkaavat jopa kesän alkua. Koivut ovat muutaman viime päivän aikana saanet vihreät lehdet. Sää on tänään kolea, mutta aurinkoinen.

Blogipostaukseeni olisi hyvä saada oikeata konkretiaa. Olen käynyt kerran jokilaaksossa huhtikuun lopulla toteamassa, että tulva jatkui lähes yhtä voimakkaana kuin kuun alussa. Toisin sanoen en ole päässyt kulkemaan omia polkujani vaan virallista kävelytietä. Ilahduin näkemistäni rupisammakoista, joita pääsin kuvaamaan lähietäisyydeltä. Samalla tuli tarkastettua rupisammakoiden elinkaari ja levinneisyys. Voin löytää tulevinakin vuosina niitä samoilta paikoilta, koska ne ovat uskollisia kotipaikalleen kuten me ihmisetkin. Kaiken lisäksi ne voivat elää 40-vuotiaiksi ja ovat Suomessa rauhoitettuja. 

Tässä vasta tulossa. Metsäpolulla matkalla Sibeliuksen temppeliin kuljin sitruunaperhosten kanssa, mutten saanut niitä valokuviin.

Olen ajatellut myös kastematoja, joita on samalla alueella paljon. Ne ovat yleensä tulleet näkyviin myöhemmin kesällä sattuvien tulvien aikaan. Monta kertaa aiempina vuosina lapsenlapseni Alex on kerännyt niitä, kun ne tulvaveden tuomina mahdollisestiovat tulleet mullasta ja hukkuneet veteen. Kastematoja oli myös vaikka kuinka paljon kotipihani mullassa ja nekin tuievat maanpinnalle sateella. Puutarhani multa oli erityisen savipitoista, jopa niin, että ostomulta humahti hetkessä jonnekin syvyyksiin ja myöhemmin edessä oli vain sitä sitkeää savimaata. En käy tässä läpi kastemadon anatomiaa ja toimintoja vaan kukin voi helposti tarkistaa ne Wikipediasta.

Pihallani hyppeli myös sammakoita ja sisiliskoja. Alkuaikoina siellä asusteli myös siilejä. Oravat ja linnut vierailivat ja asuivatkin pihalla. Kuinka nyt kaipaankaan pihaluonnon keskellä asumista, osana suurempaa luontoa. Kerrostalossakin luontoa näkee lähistöllä aivan samojen eläinten kanssa. Harva se päivä käyn tarkistamassa, onko sepelkyyhkypariskunta oikeasti asettunut talon seinustan piippuköynnöksen päälle, jonne ne ovat rakentaneet pesän. Ehkä ne ovat löytäneet toisen paikan, kun en ole sittemmin niitä nähnyt. Niitä oleskeli aikanaan monta myös kotipihallani.

Me kaikki, eläimet, kasvit ja ihmiset kuulumme yhteen. Eläimet tuntuvat usein hakeutuvan ihmisten läheisyyteen. Jo lapsesta saakka olen kokenut yhteyden. Kun ajattelen lapsuuttani, niin eläimet olivat sielläkin puhumattakaan kasveista. Ne tuntuvat liittyvän jokaiseen muistoon. Kun kerran aloitin,  kuinkahan monennen kerran koota sukumuistoja yhteen, otsikoin luvut kasvien nimillä. Sekin jäi kesken.

Ihminen on kovasti hävittämässä maailmaamme. Loppujen lopuksi siinä käy niin, että ihminen häviää.

Olkoon tämä nyt sormiharjoitteluni tulevia kirjoituksia varten. Kiitos kun tulit lukemaan.