torstai 19. tammikuuta 2023

Öisin herätessä

Yöllä herätessä saan aina parhaimmat ideat. Tosin ne laimenevat päivän koittaessa ja saattavat myöhemmin haihtua elämän vilskeissä. Joskus ne ovat niin voimakkaita, etten voi jättää niitä huomioimatta. Uni voi vaikuttaa heräämiseeni, vaikkei se olekaan se tärkein tekijä jatkon kannalta.  Ikä on myös tehnyt tehtävänsä, tuonut kaikille muistoille syvyyttä ja osittain armahtanut oman sisäisen kriitikon valtaa madaltamalla pääsyä joidenkin aitojen taakse hyväksyen elämän moninaisuuden.  Voin ehkä entistä vapaammin kertoa elämästäni.

Tämän kuvan haluan ehdottomasti kuvaamaan hyvästejä nuoruuden ympäristöstä tms, jota sitäkään ei enää ole tällaisena. Oletan kuvan olevan syksyltä 1966.

Viime aikoina olen myös kahlannut joitakin elämänkertoja saadakseni virikkeitä, jotta voisin aloittaa jotakin vastaavaa koskien omaa elämääni. Toisaalta olen näissä blogeissani kertonut jo mahdottoman paljon asioita sekä sukuni, mutta myös omalta osaltani. Olen tavallaan käsitellyt monet asiat, joita nyt olen muidenkin kertomana lukenut. Hyvä puoli lukemissani on, että ne kaivertavat omasta muististani esiin lisää asioita muistettavaksi.

Nousin yöllä kirjoittamaan, en unesta vaan ajatuksista, jotka alkoivat pursua esille. Unen olinkin jo unohtanut. Nyt minua alkoi kaduttaa, etten aikoinaan dokumentoinut työelämääni. Siitä alkaa tulla esille jatkuvasti pieniä pätkiä, selkeitä muistoja. Silloin, kun asiat ovat päällä ja meneillään, ne eivät ehkä tunnu niin tärkeiltä kuin sitten joskus myöhemmin. Ymmärsin, että useimmiten vain merkittäviä tehtäviä toteuttavat ihmiset ovat kirjanneet elämäänsä talteen. Heidän on jälkikäteen helpompi kirjoittaa elämänkerta.

Ensimmäisen päiväkirjani kansi 1957

 

Onhan minullakin päiväkirjoja, mutta ne ovat usein turhaa turhempia selvittäessäni omaa merkitystäni elämäni päähenkilönä Sitähän ei ollut oikeastaan ollenkaan ennen kuin aloin eläkkeelle päästyäni luoda sitä. Tämä saattaa lukijan silmissä kuulostaa erikoiselta. Minullekin tulee mieleen huijarisyndrooma eli ikään kuin olisin keksinyt kaiken sen, mistä olen kirjoittanut. Tosiasia on, että olen kirjoittaessani paneutunut omiin muistoihini kaiken hajanaisen tiedon avulla, sitähän on kalentereissa, valokuvissa, kirjeissä ja osittain puutteellisissa päiväkirjoissa. Ne ovat aika ajoin erityisen puutteellisia haihatteluni takia. Mutta ehkä sittenkin saisin niistä jotakin kokoon?

Olen lapsesta saakka joutunut vähättelemään itseäni, vaikka olen ajatellut ja unelmoinut suuria. Minua on työnnetty alas haaveistani sanomalla, ettei minusta ole niitä toteuttamaan, ne eivät elätä.  Vasta eläkeiän lähestyessä aloin kirjoittaa kaikista tunteistani päiväkirjaani, myös niistä vähättelyistä. Niitähän koin myös aina myöhemmin, jopa työelämän aikana. Jotkin ovat olleet niin rajuja, ettei niitä unohda koskaan. Aiemmin arvostelin harvoin kenenkään sanomisia ja ajatuksia minusta. Minua arvostelleita riitti. Ensin lapsuudessa ja nuoruudessa olivat vanhemmat, perhe, sukulaiset, opettajat, kaverit koulussa, ystävät jne. Lähdemme maailmalle aika pienin varustein ja opimme kulkiessamme ja tehdessämme virheitä.

tänään

Minua edeltävät sukupolvet olivat erityisen ankaria kotona, kylässä ja työpaikoilla. Kannustus oli kaivettava omasta itsestään. Valitettavasti eräänlainen ankaruus kulki myös osittain omalle sukupolvelleni ja jopa sitä nuoremmille näiden päästessä johtaviin asemiin. Nainen oli aikoinaan ja osittain vieläkin väärä sukupuoli. Eihän sitä kukaan myönnä enää, mutta niin se vain oli.  Sitä se oli myös monen naisen mielestä ja on jopa vieläkin. Jos pisti hanttiin, kuten minä tein, piti kestää seuraukset. Minusta ei tullut koskaan mielistelijää. Saatoin joskus sivusta seurata, miten olisi pitänyt käyttäytyä, jos halusi edetä vaikkapa ammatissaan ja/tai onnistua muissa suhteissaan.

Minun jopa odotettiin syntyvän poikana. Pettymystä tyttöjen syntymästä ei meille peräjälkeen syntyneille tyttärille näytetty suoraan. Luulen silti, että osa sisaristani koki asian sanattomana, vaikkei sitä silloin ymmärtänyt. Toisella puolella oli tyttöjen suojelu, mikä meni joskus liian pitkälle. Vanhimpana sain sen kokea ehkä rankimman kautta.

Olen maininnut joskus, että en ensimmäisissä päiväkirjoissani yleensä koskaan mainitse mitään negatiivistä. Kirjaan kirjoitettiin mukavista asioista ja tasaisesta elämästä. Erimielisyydet ja riidat jätettiin pois. Myöhemmin säröjä alkoi ilmaantua ja ne saattavat tulla näkyviin. Viimeistään rivien välistä. Olen ajatellut paljon tätäkin puolta.

Tässä joskus 1985 tai 1986 SYP:ssä, taitaa olla salaa otettu kuva.

Itseäni voin käsitellä säälimättömästi, mutta armollisesti ja anteeksi antaen. Elämäni purkautuu vähitellen paperille ja saattaa jäädä elämään minun jälkeeni. Koska minulla ei ole sen kummempia saavutuksia elämässäni, voin nostaa esille, mitä haluan. Jos vanhempani eivät ymmärtäneet mitään työstäni ja siellä kokemistani ylpeydenaiheista, niin tuskin lapseni, saati lapsenlapseni edes ymmärtävät.

Elin 1970–2000-luvulla eli 30 vuoden sisällä kiihkeimmän ajan, josta tuli murroskohta myös yleisessä työelämässä. Joskus ihmettelen, miten se aika meni niin nopeasti eikä siitä jäänyt muita jälkiä kuin muuttunut maailma. Ehkä siitä ajasta tästä näkökulmasta ei ole vielä niin paljon kirjoitettu, muisteltu. Minäkin olen tutkinut koko ajan menneiden aikojen ihmisten elämää ja hiukan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani, mutta paljon on vielä kirjoittamatta.

Kun olemme puhuneet sukujen muistoista, vanhojen ihmisten kertomusten keräämisestä, olen jo pitkään yrittänyt ottaa esille sen, että meidänkin olisi aika kertoa omastamme. Harva ikäiseni pitää omia muistojaan tärkeinä tai kertomisen arvoisena. Olen joskus surrut sitä, että omien vanhempiemme ja heidän aikalaistensa elämät ovat kaatuneet sinne suureen ämpäriin, josta niitä ei ole kukaan halunnut nostaa esille. Itsekin olin aikanaan vähättelemässä heidän kertomuksiaan, vaikka lopulta lähdin niitä kaivelemaan. 



Eläminen on aina rankkaa. Arkielämä on rankkaa. Edelleen, vaikka monet asiat ovat helpompia. Nyt pitää kaiken lisäksi osata ja hallita tietotekniikka ja siihen liittyvät asiat. Minulle se on aina ollut helppoa, koska olen ollut rakentamassa sen osa-alueita. Se on sittemmin tehty helpoksi kaikille, mutta jos tulee ongelmia, helppous on uhka ja joskus jopa ansa.

Tällä viikolla oli ja on kahden lapsenlapsen syntymäpäivät. On myös satanut lunta kahteen otteeseen mahdottoman paljon. Niitä sateita ennen edelliset lumet lukuun ottamatta pihojen ja teiden sivustoille kerääntyneitä kasoja ehtivät sulaa. Olikin yllätys, kun yhtenä iltana katsoessani ulos, näin uuden lumen paljouden. Sama tapahtui pari päivää myöhemmin. Koska minulla on joitakin menoja, niin koko ajan pitää käydä putsaamassa auto. Talvi on …


Muutakin tekemistä riittää. Yllättävästi tällä viikolla myös matkakuume yllätti. Vietin pitkän hetken google mapin kautta Kreetan päällä. En ole tietenkään lähdössä minnekään. Matkan vaikeudet estävät. En kestäisi ihmispaljouksia, odottamisia lentokentillä, ruuhkia. Kreetan pienet tiet näyttivät kyllä uskomattoman houkuttelevilta. Miksi ihmiset yleensä haluavat turistipaikkoihin. Voimme silti unelmoida ja nähdä unia. Viime yönä uneksin taas niin, että olin koko ajan ottamassa valokuvia. Siitä tulee hyvä mieli. Niinkin voi matkustaa.

Olisiko minulla jossakin yksi viikko, jolloin voisin käyttää ajan VAIN omaan kirjoittamiseeni?

P.S. olen lukenut Kaari Utrion elämänkerran ”Kaari”, kirjoittaja Anna-Liisa Haavikko ja Leena Majander-Reenpään muistelmat ”Kirjatyttö”. Aiemmin luin Lea Pulkkisen ”Tutkijan omakuvan”.  Luin aiemmin myös Samu Haberin ”Forever Yours”.  Pitääpä hakea lisää kirjastosta. Lisäksi olen tutustunut Tutanthamonin elämään ja sukuun. Siitä ehkä joskus myöhemmin.



 

1 kommentti:

  1. Oletko kuullut koskaan ohjetta, kuinka voi syödä norsun. Eihän norsua kukaan jaksa syödä. Mutta kun syö sen osissa, aloittamalla siivu kärsästä. Tämä tekniikka toimi ainakin minulla sukutarinaa tehdessäni. Kun palasia oli runsaasti , tein sisällysluettelon,jolloin huomasin tarinan aukkokohdat ja täydennystarpeet. Siis mitä norsusta oli jäljellä, noinko vähän!

    VastaaPoista