Sattuman leikkiä

Joskus ajattelen, että on ollut lähes pelkästään sattumaa, mihin suuntaan olemme elämässämme aikanaan lähteneet ja mistä asioista on tullut meille tärkeitä. Saankin silloin tällöin pieniä värinöitä niistä muista aiheista, jotka olisivat saattaneet aikanaan viedä minut kokonaan ja mahdollisesti muuttaneet elämäni aivan toisenlaiseksi. Silloin on palattava aina kaukaiseen lapsuuteen saakka. Elämässäni kaikki se, mistä nyt kirjoitan, liittyy jollakin tavalla seuraaviin aihealueisiin: historia, kirjallisuus, elokuvat, taide, kirjoittaminen, valokuvaus.

Viime vuosina suurimman osan ajastani ovat vieneet historiaan liittyvät asiat. Aina välillä tunnen suunnatonta vetoa jotakin muuta aihealuetta kohtaan. Tunnen samalla, kuinka olen niitä muita jatkuvasti laiminlyönyt. 

Ensin tulivat kirjat 1950-luvulla. Pitkään meillä lapsilla ei ollut muuta kuin kirjat ja lehdet. Lukemaan oppiminen oli järisyttävä kokemus, joka avasi ovet maailmaan. Televisio tuli kotiini vasta 1960-luvun alkaessa. Jos olin aiemmin ahminut kaikki mahdolliset kirjat ja lehdet, niin nyt aloin uida elokuvissa. Aluksi näimme televisiosta lähinnä ikivanhoja mykän aikakauden filmejä ja 1930-luvun elokuvia. 

Elokuvateatteriin pääsin lapsena vain pari kertaa. Lasten elokuvia ei silloin edes ollut. Jostakin syystä isä piti aiheellisena viedä meidät tai ehkä vain meidät vanhimmat tytöt (en muista) katsomaan elokuvia Pikku Ilona ja hänen karitsansa ja Pieni Luutatyttö. Elokuvien ensi-illat olivat 1957 ja 1958. Pääosaa esittänyt tyttö Riitta Hämäläinen muistutti hänen mukaansa minua. Kieltämättä, olihan minullakin silloin pitkät letit ja vähän samanlainen mekko kuin elokuvan tähdellä. Täältä voit käydä katsomassa valokuvia elokuvien kohtauksista.

Mainitsemistani elokuvista en muista mitään enkä ole nähnyt niitä sen jälkeen.   Mutta palatessamme elokuvista Hämeenlinnasta, niin toisella kerralla oli talvi, pakkasta ja pimeää. Austin Morris-auton etutuulilasi hajosi pieniksi säröiksi kotimatkalla. Isän piti kaivaa ikkunaan aukko, jotta hän pystyi ajamaan kotiin. 

Kun nyt ajattelen lapsuuttani, pelkästään jo se oma elämä, jota elin päivittäin, oli yhtä elokuvaa. Tekemisen välit tuli täytettyä kuvitelmilla ja haaveilla. Arkinen elämä opetti joustavuutta ja monia muita asioita, joiden hyödyn olen ymmärtänyt vasta myöhemmin. Löysin loppujen lopuksi koko maailman itsestäni. Olen kirjoittanut näitä aiheita sivuten vaikka kuinka monta blogia. Miksi?

Television tultua kotiin Rooman olympialaisten aikaan, tarjonta oli vielä niukkaa, mutta katselin siis erityisesti elokuvia. Rakastuin Rudolf Valentinoon, mykän elokuvan sankariin. Rakastuin myös Tyrone Poweriin, Errol Flynniin ja Gary Grantiin ja moniin muihin. 

Ihailin myös urheilijoita, sillä seurasin radiosta kaikkia merkittäviä kilpailuita eli olin kunnon penkkiurheilija. Kirjoitin vihkoihini pitkiä selostuksia urheilijoista ja kilpailuista. Haaveilin jopa urasta urheilijana, osallistumisesta olympialaisiin. Kaikkein mieluiten olisin ollut uimari tai pituushyppääjä. Niillä haaveilla ei oikeasti ollut mitään katetta kuin ei myöskään myöhemmin vastaavilla. Opin uimaan hitaasti eikä uimataitoni ollut koskaan korkealaatuinen puhumattamattakaan muusta urheilullisuudestani.

Nyt googlatessani mainitsemieni näyttelijöiden elämänkaaria, huomaan, että useimpien ura oli tuolloin jo päättynyt.  Ajatella silloin ei ollut Googlea, josta olisi voinut nopeasti tarkistaa, milloin he elivät. Gary Grant oli ainoa, joka eli pitkän elämän. Toki tietoa sain aikakausilehdistä, joista leikkelin kuvia liimatakseni ne vihkoon. Minulla on vielä tallella kaksi vihkoa, joissa on näyttelijöiden, missien ja urheilijoiden kuvia. En muista, että olisin haaveillut tähden elämästä. Sen sijaan ajattelin kirjoittavani käsikirjoituksia. Kirjoitinkin pitkiä tarinoita.

Elokuvamaailma veti erityisesti puoleensa 1960-luvulla, lukiovuosina ja myöhemmin Helsingissä. Olin ajatellut asiaa niin paljon, että haaveilin kouluaikoina elokuvaohjaajan urasta.  Se oli samanlainen haave kuin kirjailijan ja toimittajan urat. Elämä vain ei antanut noille pilkahduksille pontta eikä mahdollisuuksia,  vaan ne piti haudata. Nykyään nuorten kannattaa huomata se, että heillä on oikeasti paljon enemmän mahdollisuuksia lähteä omalle tielleen jo nuoresta pitäen. Minun aikanani mahdollisuudet olivat vähäiset monesta eri syystä. 

Opiskelussa myöhemmin tuli paljon esteitä vastaan. Ne olisi voinut ylittää, jos saatavilla olisi ollut tukea.

Miten vähästä elämän tiet käänsivät suuntaa ja miten sattumat ohjaavat meitä! Emme välttämättä edes ymmärrä, mitkä asiat ovat alitajuisesti vaikuttaneet meihin. Sitä kannattaa miettiä myös tänä päivänä. Miten seuraava tarina vaikutti minuun?

Nuori ranskalainen kirjailijanalku Francoise Sagan sai 1950-luvulla aikaan suuren kohun, joka jatkui vuosikausia lehtien sivuilla.  Hän oli vain 18-vuotias julkaistuaan ensimmäisen romaaninsa ”Bonjour tristesse”. ”Tervetuloa ikävä”, kirjan suomenkielinen nimi kuulostaa vielä nytkin ihastuttavalta. Se on melkein kuin harkittu nimi nuoren ihmisen tulevaisuudelle.

Kirja ilmestyi 1954 Ranskassa ja siitä tehtiin myös elokuva. Suomenkielinen käännös kirjasta ilmestyi 1955. Maailma tuntui sekoavan. Varmaan luin hänestä jo hyvin nuorena sanomalehdistä. En silti vielä lapsena lukenut hänen kirjojaan enkä muistaakseni koskaan edes nähnyt elokuvaa. Tervetuloa ikävän luin varmaan vasta 1960-luvulla ja se oli minulle pettymys, koska odotin paljon enemmän.  Nuori kirjailija herätti kaikkialla paljon kiinnostusta. Hänestä kirjoitettiin sanoma- ja aikakausilehdissä, joita luin silloin lapsena ja nuorena paljon. Hänen pienimpiäkään liikkeitään seurattiin tarkkaan, milloin hän osti kerralla kaksi Ferrraria, milloin hän ajoi kolarin, joutui sairaalaan, milloin hän oli vetäytynyt jonnekin yksinäisyyteen kirjoittamaan uutta kirjaa. Nuorta ihmistä kiinnosti toisen nuoren ihmisen elämä, jota seurattiin joka hetki.

1956 ilmestyi suomeksi jo seuraava romaani ”Muuan hymy.” Siitäkin oli tullut maailmalla jymymenestys, painokset olivat valtavia ja kirja käännettiin saman tien usealle kielelle.1959 häneltä ilmestyi Ranskassa jo neljäs romaani, ”Pidättekö Brahmsista..” Romaanit olivat kevyitä, lyhyitä ja painokset valtavia.

Lehdet olivat silloin merkittävin kertomisen ja jakamisen väline. Huhtikuun 16 päivänä 1957 Helsingin Sanomat kirjoitti Ranskasta saamansa tekstin (Robert Ahier) otsikolla ”Francoise Saganin henki vaakalaudalla. Verinen käsikirjoitus särkyneessä autossa.” Värikäs tarina kertoi tarkkaan ja yksityiskohtaisesti 21-vuotiaan kirjailijan ajamasta kolarista, vammoista, lääkityksestä. Tilannetta seurattiin myös myöhemmissä lehdissä. Onnettomuutta seurasi kuuden kuukauden kirjoituskielto, mutta tuskin Francoise totteli sitä. 

Noihin aikoihin saimme siis tietoa asioista runsaan lehdistön kautta, kun nykyään Internetin aikakaudella voimme jäädä vain arvailemaan ja kuvittelemaan asioita niukemman uutisoinnin takia.  Lauseeni niukoista uutisista saattaa kuulostaa omituiselta, mutta se on totta. Sen huomaa, jos lukee vanhoja sanomalehtiä.

Seuraavana syksynä Francoise Sagan avioitui uusimman romaaninsa päähenkilön kanssa, siis sen, josta hän oli kirjoittnut kirjan. Hänen mainontaansa kolarin ja verisen käsikirjoituksen kautta (joka ei ollutkaan oikeasti kolariautossa) pidettiin mauttomana. Häntä kutsuttiin lehdessä myös tähdenlennoksi. Mutta uudenkin kirjan painokset olivat mielettömän suuria. Kirjoista tehtiin elokuvia, jotka myös lisäsivät uutisia. Lähes joka päivä Helsingin Sanomat kirjoitti jotakin pientä Francois Saganista.

Kuinka paljon loppujen lopuksi sen ajan uutisointi vaikutti minuun ja muihin aikalaisiini?  Kun nyt luin Helsingin Sanomien Aikakoneessa nuorta kirjailijaa koskevia uutisia, melkein saatoin kuvitella, että voisin tehdä niistä elokuvan. 1960-luvun uuden aallon ranskalaiset elokuvat ovat melkein kuin luonnollinen seuraus noista uuden ajan ilmiöistä, kuten vaikkapa nuoren kirjailijan värikkäästä elämästä. 

Elokuvaohjaajat alkoivat tehdä omanlaisiaan, itsensä näköisiä elokuvia.Ideat niihin syntyivät heidän omasta elämästään ja he itse laativat käsikirjoitukset. Uusi aika tunki joka suunnasta ja innoitti meitä nuoria ihmisiä. Samoihin aikoihin syntyi uutta musiikkia. Muistan, kuinka inspiroivaa sekin oli. Elämä oli musiikissa, kuvissa ja kaikkialla ympärilläni. Kirjoitin elokuvia ja laulujen sanoja koko ajan mielessäni. Omasta elämästäni tuli minun elokuvani. Mutta vasta nyt ymmärrän sen.

Elimme 1960-lukua.  Olin kokematon, nuori hölmö, joka olisi tarvinnut ohjausta. En päässyt opiskelemaan elokuvaohjaajaksi. En edes tiedä, mitä vaatimuksia pyrkijöille asetettiin. Ehkä oli sattumanvaraista, kuka pääsi opiskelemaan, kuka hylättiin. En päässyt opiskelemaan edes valokuvausta, vaikka olisin mennyt ilmaiseksi työhön. Yliopistoon pääsin ja olisin voinut jatkaa siellä. Taiteellinen minä oli syntynyt ja olisi halunnut päästä luomaan itse, ei vain pänttäämään tietoa päähän ja tenttaamaan sitä. Rahaa ei ollut, eläminen oli kallista. 

Loppujen lopuksi ei ollut muuta vaihtoehtoa jäljellä kuin alkaa ohjata oman elämän elokuvaa. Se onkin jatkunut tähän päivään saakka. Se on niin pitkä, täynnä kerroksia, kertomuksia, tapahtumia, tunteita, että sitä on ehkä nyt enää mahdoton tiivistää kahteen tuntiin.

Kotiliesi n:o 1/1929. Tuolloin oli vasta menossa isän lapsuus. Valokuvaus oli vielä työlästä.

Tällaisista asioista olisi kiva jutella muiden kanssa. Miten he ovat kokeneet saman asian. Ajattelen jopa usein vanhempiani, joiden kanssa erityisesti nyt, tässä iässä, haluaisin puhua näistä asioista, nyt minulla olisi paljon kysymyksiä. Mitä he ajattelivat oman elämänsä toiveiden luhistumisesta, arkipäivästä, lasten kasvatuksesta, näiden ajatusten ymmärtämisestä. Tuliko heidän mieleensä koskaan, että heidänkin elämänsä oli yhtä elokuvaa, joka oli harvinaisen merkittävä ja jännittävä verrattuna minun elämäni elokuvaan? Enhän minäkään lapsena sitä vielä ymmärtänyt.

Ajatelkaa ikivanhoja ihmisiä, heitä, joita ei paljon tänä päivänäkään arvosteta. Ajatelkaa sitä kaikkea, mitä he kantavat mukanaan.  Silti jos ajatuksen vie pidemmälle, voi ajatella sitä, mille taajuudelle ja laajuudelle nykyaika on mennyt ja mitä se tarjoaa noiden 1950-1960-lukujen kokemusten sijaan. Sen pienen ihmisen ison elämän voi viedä nyt aivan uudella tavalla tämän hetken valtavan, värikkään, monimuotoisen median sisälle. Jos vaan osaa.  

Kaikin tavoin elämme nyt aivan erilaisessa maailmassa. Tuli mieleeni, että se on edelleen samalla tavalla erilainen myös jokaiselle ihmiselle kuin 1950-1960-luvun maailma.

Opettaja kirjoittaisi tämän jutun perään, ettei hän ymmärrä ja kysyisi, mitä tarkoitan.

Selitys lienee toisen jutun aihe sitten joskus myöhemmin. Tai sitten ei.

Vuosisatojen takaa

Olen viimeisimmän viikon aikana useamman kerran palannut kirjoittamaan seuraavaa blogiani, siis tätä, mutta joka kerta joudun muuttamaan aloitusta, koska kesken kirjoitusta joudun taas muualle, useimmin tutkimaan jotakin yksityiskohtaa, joka ehkä tulee myös blogissani mainituksi. Olen taas kulkemassa lapsuuteni polun ojanvartta sisarteni kanssa retkellä nimeltä Polulle kauas. Voisi jopa sanoa, että polku on yllätyksiä täynnä ja haarautuu moneen suuntaan. Samalla putoilen milloin mihinkin ojaan, joita voisin kutsua aikakausiksi. Useimmiten käy niin, että palaan takaisin kirjoittamiseen vasta päivien päästä.  Välillä pitää levätä ja tehdä jotakin muuta.

Kun sää on huono, kadut liukkaat tai on vain talvi, voin hyvällä omallatunnolla tai mielellä jatkaa moneen suuntaan rönsyileviä tutkimuksiani, kirjoittaa ja suunnitella uusia tehtäviä.  Olen ehkä maininnut aina silloin tällöin, että nykyään nautin sadonkorjuusta rankan kasvuvaiheen jälkeen. Seuraava vaiheen toivon olevan intensiivisen luomisvaiheen. Se vaatii suunnittelua.

Haluamme yleensä saada tuloksia helpoimman tien kautta. Innostavinta on kuitenkin nähdä ensin opiskelun vaiva. Arkistot ja tekstit aukeavat helpommin, kun on ensin opiskellut ja tuijottanut niitä aikansa. Tämä koskee myös kaikkea muuta kuin historian tutkimista.  Viime vuosina olen kokenut puhdasta iloa ymmärtäessäni asioita entistä syvällisemmin.  Nyt alan mennä yksityiskohtiin, mutta hitaasti.

Historiakirjoissa asioista kerrotaan yleensä lyhyesti ilman yksityiskohtia. Sieltä ei ainakaan löydä niitä juuri omaan tutkimukseen liittyviä asioita. Emme voi aina edes luottaa täysin siihen, että tekijä on itse tutkinut kaikki lähteet tarkkaan. Usein apuna käytetään muiden tutkimuksia. Eikä siinä ole mitään vikaa. Se on myös hyvin sallittua tällaiselle amatöörille kuin minä. Toisaalta tekstit ovat yleisiä ja me saatamme haluta paneutua johonkin tiettyyn kohteeseen tiettynä aikana.

Aloitin aikanaan sukututkimuksesta. Sitä on seurannut talojen, tilojen ja kylien tutkiminen. Yleinen, yhteiskunnan historia on tietenkin koko ajan taustalla. Olen monta kertaa ajatellut, että kunpa olisin aloittanut paljon aiemmin! 

Kaiken lisäksi edessä on aina uusia juttuja odottamassa. DNA-tutkimus on oikeastaan vain hämmentänyt mieltäni. Ajattelen jo kauhulla tulevaa tilannetta, jolloin etäserkkuja on miljoonia. 

Jos minulla oli https://www.familytreedna.com/ -palvelussa oman tunnukseni (kit) alla 15.8.2018 aloittaessani palvelussa eli saatuani omat tulokseni yhteensä 4831 etäserkkua, niin tätä kirjoittaessani (17.2.2019) siellä on jo 6146 etäserkkua, heitä, joiden kanssa minulla on yhteistä DNAta.  Määrä kasvaa päivittäin kovaa vauhtia. Vein aikanaan datani myös MyHeritagen-palveluun, vaikken olekaan siellä maksavana jäsenenä. Siellä on nyt 22.515 etäserkkua. Osa heistä lienee samoja kuin MyFamilyTreessä. 

Kolmannen serkun kanssa Viipurissa 6.7.2013

Välillä lähden etsimään yhteisiä esivanhempia, mutta en löydä heitä. Jos henkilöt ovat pysytelleet samalla paikkakunnalla, ei ole mitään ongelmia. Esimerkiksi monien tuntemieni henkilöiden ja minun yhteiset juuret olen jo ennen DNA-tutkimusta selvittänyt perinteisellä sukututkimuksella. En ole vielä keksinyt, miten parhaiten jalostaisin omaa DNA-tutkimustani. Aika näyttää.  Aikaa on tosin vähän muiden tehtävien lisänä, muuta onneksi kaikki, mitä tutkin, tukee toista tutkimusta milloin milläkin tavalla.

Sukututkimuksiini  DNA antoi lisäväriä monella tapaa, vaikken pystykään selvittämään sukuyhteyksiä yksittäisiin henkilöihin. Äskettäin huomasin FamilyTreeDna:n sivuilla harhaillessani erään ruotsalaisen etäserkun kirjoittaneen kirjan suvustaan.  Hän on testin mukaan minulle 4. serkku tai etäisempi. Se tarkoittaa, että hän saattaa oikeasti olla 7. – 8. serkku tai todennäköisesti vielä kaukaisempi eli satojen vuosien takaa. Saatamme olla myös sukua useampaa kautta. 

Eräs tuntemani henkilö on minulle 2. – 4. serkku. Oman sukututkimukseni kautta hän on oikeastikin lähimpänä 4. serkku, mutta myös yhdeksää muuta kautta 5. – 8. serkku. Näin on myös muiden lähimmäksi merkittyjen kanssa.

Tuon ruotsalaisen naisen kirja oli mainittu hänen yhteystiedoissaan. Palvelun takana oleva sukupuu näytti esipolvien olevan jo hyvin kaukaa syntynyt Ruotsissa. 

Kromisomivertailussa löytyy pieniä yhteisiä pätkiä lähes kaikissa kromosomeissa. On todella jännittävää, että saamme näin yhteyden todella vuosisatojen takaisiin sukulaisiin. Yhteydenotto ei minua silti kovasti houkuttele tässä vaiheessa. Löysin kyseisestä ruotsalaisesta naisesta jonkin verran tietoa googlaamalla.  Sitä oli sen verran vähän, että en päässyt kiinni mahdollisiin yhteisiin juuriin. Tällaisia tilanteita tullee jatkossakin.

Jatkan siis mieluummin värittämällä omien sukujeni tapahtumia ja poiketen välillä muuallakin. Yritän parhaillaan ymmärtää hämäläisen kotikyläni talojen väkeä vuosisadan 1800 päätyttyä. Äskettäin minulla on rinnakkain käsissäni 1902 henkikirja ja rippikirjojen sivut. Täydennän samalla sukututkimusta. Pöydällä on samanaikaisesti muita historiakirjoja, joista on hyötyä molempien ”koti”pitäjieni historian tutkimiseen. Aina löytyy jotakin mielenkiintoista, joka täydentää aiemmin lukemiani tietoja. Miten meidän kävi, miten kävi. 

Samat asiat kiinnostavat onneksi monia muitakin. Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä käydään keskusteluja mitä erilaisemmista aiheista. Meidän jälkipolvien juuret ovat edelleen tiukasti Karjalan kannaksen maaperässä ja ahmimme kaiken mahdollisen tiedon sieltä. Ensi kesäkuussa pääsen taas käymään siellä, mikä merkitsee harrastuksilleni pelkkää vahvistusta.

Maisema Tammikonnimestä kohti etelää. Tammikko lienee ollut 1600-1700-luvun vaihteessa vielä asumaton.

Monet sukututkimukset ovat melko hyvin selvitettävissä 1600/1700-luvun vaihteesta lähtien. Tämä koskee omalta osaltani sekä hämäläistä että karjalaista sukuani. Olen joissakin kirjoituksissani viitannut isonvihan aikaan. Tiedän, että minun pitää jossakin vaiheessa mennä vielä kauemmas historiaan, mutta nyt kesken olevissa tehtävissäni olen voinut lähteä isostavihasta.

Kustaa H. J. Vilkuna on tutkinut aikakautta runsaasti ja kirjoittanut myös siitä. Käsiini osui kirjastosta hänen kirjansa ”Paholaisen sota”. 2006. Teos.  Kirjan alkupuolella hän kirjoittaa siitä, millaisessa henkisessä tilassa Suomessa, Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa elettiin aivan 1700-luvun alkupuolella. Yllättäen se valaisee minulle aikakautta ennen isoavihaa entistä paremmin sekä Karjalassa että muualla Suomessa.

Suomalaiset olivat erityisen kyllästyneitä jatkuvaan sotimiseen. Ruotsin valtakunnassa oli ollut jo harvinaisen pitkä rauhan aika, noin 20 vuotta. Tämän jälkeen 1680 alkaen valtakunnassa alkoi sotavoimien uudelleen organisointi. Ruotsin silloinen kuningas Kaarle XI (kuninkaana 1660 - 1697) perusti nk. ruotujakolaitoksen nimellä kulkevan järjestelmän, joka valmistui jo 1680-luvulla. Hän pisti myös kirkon toimien kautta kansan tiukkaan kuriin.

Ruotujakolaitoksen mukaan valtakunnan maakuntien tuli ylläpitää tietty määrä sotilaita valmiina kutsuttaessa lähtemään sotaan. Kylien talojen piti ylläpitää näitä sotilaita antaen heille talon, elannon ja tarvikkeet. Tämä selvittää minullekin rippikirjassa myöhemmin erityisesti Hämeessä 1700-luvulla esiintyvät sotilastorpat ja niissä asuville annetut sukunimet, vaikka henkilö saattoi olla oman pitäjän tai kylän poikia eikä ikänsä puolesta voinut ollut osallistunut vielä yhteenkään sotaan.

Suuren Pohjan sodan kulku lainattu Wikipedian kuvituksesta.

 

Mutta kansa oli kyllästynyt jo 1600-luvulla sotaväen ottoihin, pitkiin palvelusaikoihin ja sotaretkiin ympäri Eurooppaa. Toisaalta ehkä vielä enemmän maassa oleskeleviin sotajoukkoihin, joita lähiseudun talojen piti ylläpitää.  1600-luvun lopulla elettiin Pohjolassa muutenkin ikäviä aikoja eli nk. suuria kuolonvuosia. Wikipediassa sanotaan noiden vuosien 1695 – 1697 olleen Suomen historian pahin väestökatastrofi. Kokonaisia perheitä menehtyi nälkään. Esiintyi myös kannibalismia. Ilmastoon vaikuttaneet tekijät olivat suurin syy katovuosiin. Ruoan puute heikensi ihmisiä, ajoi heitä pois kodeistaan, sairaudet iskivät ja talot autioituivat.

Viipurin läänin historia III - Suomen lahdelta Laatokalle s. 446 (teos julkaistu 2010) kertoo Seppo Muroman tutkimuksiin perustuen,  että Viipurin läänissä mukaan lukien Savonlinnan läänin karjalainen osa ja Kymenlaakso väestö väheni jopa 32 prosenttia eli enemmän kuin missään muussa Suomen maakunnassa. Käkisalmen läänissä saattoi vähennys olla enemmän. Kannaksella suurimmat väestömenetykset olivat Koivistolla (42 %) ja Uudellakirkolla (41 %). Artikkelin kirjoittajan dosentti Antti Kujalan  mukaan vuosien 1696 - 1697 kuolleisuus ylitti moninkertaisesti kaikki Suomen myöhemmät väestökatastrofit. (s.446)

Suuri Pohjan sota alkaa

Mieleen vaikuttaminen oli noihin aikoihin oleellinen tekijä kansan mielipiteen muovaamiseksi. Sitä harjoitti erityiseti kirkko, joka esitti koettelemusten olevan Jumalan rangaistusta.  1700 alkoi nk. Suuri Pohjan sota, jossa muiden muassa Venäjä oli julistanut Ruotsille sodan. Tulevissa taisteluissa oli mukana tuhansia suomalaisia.  Kuningas Kaarle XII oli johtamassa armeijaa.

Kansan piti tukea sotaa, jota papit kirkoissa kuninkaan puolesta puolustivat. Jumala oli määrännyt yhteiskuntajärjestyksen, hierarkkisuus vallitsi, mutta kansa kyllästyi. Talojen pojat oli viety armeijaan taistelemaan kaukana Baltiassa ja jopa Puolassa ja Ukrainassa.

Kannaksella Ruotsin joukkojen tukikohta oli Viipurissa. Nevanlinna etelässä Inkerinmaalla Nevajoen ja Ohtajoen yhtymäkohdassa kuului Ruotsille. Ruotsin valtakunta oli jo paljon aiemmin historian aikana pitänyt Inkerinmaata hallussaan ja mm. Nevanlinnaa, mutta viimeksi Stolbovan rauhassa 1617 se oli siirtynyt Ruotsille ja kuningas Kaarle XI oli rakentanut sinne linnoituksen. Itseasiassa Nevanlinna sijaitsi aivan tulevan Pietarin keskustassa, jota Pietari Suuri alkoi pian rakentaa Inkerinmaan joutuessa hänen haltuunsa.

Menimme laivalla ohi Pähkinälinnan kesällä 2005.

Venäläiset valloittivat myös kauempana Laatokalla Nevajoen suulla, saarella sijaitsevan Pähkinälinnan lokakuussa 1702, josta tulikin sitten venäläisten hyökkäysten tukikohta.  Ruotsin armeija suomalaisine sotilaineen oleskeli Viipurin ja Käkisalmen lääneissä. Rajoilla oli jatkuvasti kahakoita. Seuraavana keväänä 1703 venäläiset saivat jo Nevanlinnan haltuunsa. Samaan aikaan sodittiin Lempaalassa. 

Tässä kohdin käytin myös löyhästi ilman tarkkoja yksityiskohtia lähteenä Matti J. Kankanpään teosta ”Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla”.2016.Bookwell. Porvoo. Ostin kirjan sen tekijältä Kuulutko sukuuni- tapahtumassa 2017. Pian tapahtuman jälkeen Matti Kankaanpää kuoli.

Yhtäläisyydet yllättävät. Alan oikein hyvin ymmärtää, miksi jatkosodan aikana suomalaiset etenivät Pietarin porteille Lempaalaan, jossa mm. vanhempani viettivät pitkiä aikoja melkein 250 vuotta myöhemmin 1941 – 1944.  Samoin kuin myöhemmin jo 1703 taisteluja käytiin mm. Kivennavalla ja Rajajoella. Kivennavalla taistelupaikkana oli Joutselän kylä. Venäläiset olivat ylivoimaisia. Kaatuneita oli lähes 500 ja haavoittuneita yli 200. Joukot vetääntyivät Viipuriin. Joukkoihin tarvittiin taas täydennyksiä.

Pitää huomioida, että vähän aiemmin oli taisteltu Narvassa. Kaarle XII oli kukistanut Tanskan ja sen jälkeen marssinut Narvaan, jossa hänen joukkonsa löivät Pietari Suuren joukot 1700. Pietari Suuri valloitti Narvan 1709 ja Narvan asukkaat vietiin Venäjälle. Taisteluja jatkettiin Puolassa ja Saksinmaalla.

Pietarin suunnitelmia

 

Venäläiset tekivät jo 1702 hävitysretkiä Viipurin lähistölle. Ne toistuivat jatkuvasti. Kuolemajärvellä aivan oman sukuni Karjalaisten kylän lähistöllä venäläiset tuhosivat helmikuussa 1704  täydellisesti Juvanruukin rautaruukin ympäristöineen. Kuulun hollantilaislähtöisen teollisuussuvun poika Johan Thorwöste oli saanut luvan perustaa rautatehtaan 1687. Alueelle oli omistajan kartanon lisäksi perustettu oma kirkko. Työtä tekemässä oli paljon muun maalaisia ammattimiehiä. Mutta jo pian venäläisten liikkuessa alueella, asukkaat joutuivat piileskelemään metsissä.

Lieneekö myös noihin aikoihin naapurikylään Karjalaisiin tullut Ruotsin armeijaan värvätty ratsumies Simo Pentinpoika (alun perin Matinpoika), joka avioitui Sirkiän talon tyttären Valborg Pentintyttären kanssa ehkä siinä vuosisadan vaihteessa tai ennen sitä. Näin kertoo aiempi sukututkimus. 

Oletan armeijan sotilaiden oleskelleen kylässä ja talossa jo huomattavasti aiemmin.  Useista tositekirjoista ennen vuosisadan vaihdetta löydän talon kuuluneen Viipurin alaisen ratsuväkikomppanian hallintaan. Näin oli jo 1690. Sirkiä-sukunimi mainitaan. Viittaan mm. Militärjordbookin 1699, jossa tila kuului Viipurin alla aputilana ratsumestari Thomas Funckin alaisuuteen. Armeijarullat ja niiden ymmärtäminen vaatii minulta vielä paljon työtä.

Kartta Viipurin läänin historiasta kohdasta, missä kerrotaan Juvanruukin tuhosta.

Sodankäynti oli hidasta ja sitkeää, sillä vasta lokakuussa 1706 venäläiset aloittivat Viipurin piirityksen kaupungin edustalla tsaarin ollessa mukana. Miksi venäläiset sitten pakenivat takaisin Rajajoelle kuun lopussa pommitettuaan kaupunkia muutaman päivän? Onpa taas samankaltaisuuksia myöhempiin sotiin.

Viipurin Pitäjän historia I osui kirjahyllystäni äsken käsiini. Ostin 1967 ilmestyneen kolmiosaisen kirjasarjan parisen vuotta sitten Karjalatalon pitäjäpäivillä syystä, että varhaisina aikoina myös osa Kuolemajärven aluetta kuului sen alueeseen. Kirja on osoittautunut mielenkiintoiseksi. Sen on julkaissut Viipurin maalaiskuntalaisten Pitäjäseura ry ja kirjoittajina ovat olleet Aarne Kopisto ja Toivo J. Paloposki.

Kirjaa lukiessani kirjoittaminen jäi, sillä menin vielä kauemmas historiaan, vaikka tarkoitukseni oli vielä pysytellä noissa aiemmissa 1600/1700-lukujen vuosissa.

Viipurin pitäjän historian mukaan syynä venäläisten äkkinäiseen vetäytymiseen Viipurin edustalta olivat huoltovaikeudet, ruoan puute. Huonot satovuodet olivat tyhjentäneet kannaslaisten ruoka-aitat, joten tuskin mitään oli kylistä irrotettavissa. Matkalle tien varsiin jäi rikkinäistä kalustoa, paljon kuolleita hevosia ja jopa kolme kamelia.  Kuolemajärven, Koiviston ja Johanneksen rantakylistä useimmat oli hävitetty. Koiviston kirkko poltettiin.

Viipuri 1700. Viipurin kaupunki 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Kuparipiirros Eric Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodierna

Pietari Suuri ryhtyi tositoimiin Suomen suhteen Pultavan voiton jälkeen. Venäläiset marssivat Retusaaresta jäitä pitkin Viipuriin kevättalvella 1710. Viipuria ympäröi 18.000 miehen armeija. Venäjän joukoilla alkoi olla pian ongelmia huolimatta onnistuneista ammunnoista kohti Viipuria. Kylmä sää, sairaudet, asumisolot, muonan ja rehun puute alkoivat taas vaivata. Apua ei saatu, koska maitse Venäjän armeijaa ei pystytty ollenkaan huoltamaan. Tieverkosto oli tuhottu eikä Kannaksen alueelta ollut enää ruokatavaraa irrotettavissa. Kun jäät merestä alkoivat toukokuun alussa lähteä, niin Retusaaressa odottava, valmiiksi lastattu tsaarin laivasto pääsi vihdoin liikkeelle. Ruotsalaisten laivasto myöhästyi pari päivää. 

Viipurin Pyöreän tornin seinästä löytyy myös Haakonin portin sijainti.

Viipuri joutui lopuksi antautumaan 13.6.1710 puolustettuaan valtakuntaa 12 viikkoa. Seuraavana päivänä tsaari Pietari Suuri otti vastaan kaupungin avaimet Haakoninportin luona. Tämän linkin takana lisää tietoa Viipurin piirityksestä.

Luvattuaan varusväelle vapaan poistumisen näiden laskettua aseensa, Pietari ei pitänytkään sopimustaan vaan varusväki ja joukko kaupunkilaisia vietiin sotavankeina Venäjälle.

Ovet muualle Suomeen olivat nyt auki. Se on sitten toinen juttu. Siitä ja seuraavasta isonvihan ajasta on kirjoitettu paljon enemmän. Usein Karjalan alue on jäänyt kirjoituksissa pois, koska alue jäi sitten Pohjansodan päättyessä 1721 Venäjän vallan alaisuuteen.  Alue laajeni sitten niin, että Turun rauhassa 1743 Venäjän alle liitettiin koko rannikkoalue Kymiä myöten, suuri osa Saimaan vesialuetta ja jopa Savonlinnan seutua.  

Tämä kartta on venäläisten ajalta, myöhemmin 1700-luvulta (1774), osa kartasta, jossa kartoitettiin Koiviston, Uudenkirkon ja Kuolemajärven puutavaraksi sopivia metsiä. Jossakin suunnitelmassa oli jo aiemmin mm. harkittu kaikkien metsien kaatamista, mutta siitä kyllä sittemmin luovuttiin. Laitan linkin tänne, kun löydän paikan, mistä sen luin.

Alkaa Vanhan Suomen aika

Ne ihmiset ja suvut, jotka olivat Karjalan kannaksen alueella selvinneet vuosien koettelemuksista, jäivät asumaan kotiseuduilleen. Näin myös Kuolemajärvellä. Seuraavaksi onkin aiheellista paneutua siihen, mitä tapahtui sitten. Ja sen jälkeen tai rinnalla jatkaa vielä kauemmas taaksepäin , jos se vain on mahdollista.  Kylät oli jälleen kerran tuhottu, metsiä hakattu. Väen piti aloittaa elämä alusta uuden hallitsijan alaisena.  Ihmiset ovat sielläpäin joutuneet aina elämään sodan varjossa!

Minulle tämä kirjoittamalla voin eläytyen palata vuosisatoja taaksepäin. Näen silmissäni nuo seudut nykyisen Pietarin ja Viipurin välillä, kun metsät  hakattu niiden teiden varsilta, joita sotajoukot käyttivät. Metsiä oli Karjalassa kuitenkin niin paljon, että väki pystyi vaikeina hetkinä piileskelemään.  Kuolemajärviset suvutkin, jotka olivat jo satoja vuosia asuneet seuduilla jatkoivat elämäänsä ja sukujaan meidän päiviimme saakka.

Jatkan eläytymistä. Mutta niinhän kuulemma kaikki muutkin ihmiset tekevät, eläytyvät historian tapahtumiin.  Ettei siinä ole mitään uutta.

Terijoelta näkyy Venäjän puolelle. Kuva kesältä 2006.