Ajatuksia muuton keskeltä

Koti hajoaa vähitellen palasiksi rakentuakseen ensi viikon muutosta alkaen aivan erilaiseksi uudessa paikassa, kerrostalossa. Huomenna (muistaakseni) minulle tulee seitsemäntoista vuotta täyteen tässä talossa. Muistan loukkaantuneeni, kun vuosia sitten asianajaja, jonka haltuun annoin ison asiani, huusi minulle puhelimessa, kun sanoin tätä taloa kodiksi, että se on vain asunto, ei mitään muuta. Toiset, kuten toinen omistaja kutsuivat tätä kämpäksi. Olin aina kovin närkästynyt. Minusta kotia, vaikka se ei olekaan pysyvä ja vaikka se on minkälaisen tahansa tapahtumasarjan kohteena, ei saa koskaan aliarvioida ja kutsua holtittomasti. Olivathan nuo ikävät nimittelijät toisaalta oikeassa, kyllä minä sen olen aina tiennyt, että ihmisen koti on omassa sydämessä, meissä itsessämme, sielussamme, ei missään maallisessa rakennuksessa. Mutta silti koti on minulle pyhä käsite. 

Kaikki vanhat lätsät sekä äidin että omat saavat lähteä kunhan olen ne ensin ikuistanut.

Kodin sisältö, se, millaisen sen haluamme olla,  vaihtelee eri aikoina. Nyt käyn läpi suurta muutosta. Loputkin pikkutavarat vähenevät, en enää tarvitse mitään krääsää ympärilleni. Tässäkin kohtaa tulee mieleen eräs keskustelu muutamia vuosia sitten parin ystävättäreni kanssa. Olin silloinkin jo vähentämässä erityisesti esineitä. Sain aikamoisen ryöpyn niskaani, koska en näyttänyt arvostavan riittävästi tavaroita, kaikkia pieniä vitriiniin kertyneitä esineitä. No jaa, nythän niiden arvo on vain pienentynyt entisestään.

Tyhjät tilat ovat ihania.  Kohta tämäkin tila on tupaten täynnä...

Ajan kulku ja elämämme kokemukset muuttavat meitä ja arvostuksiamme. Se ei voi olla vaikuttamatta siihen, miten suhtaudumme tavaraan. Näin lyhyellä ajalla en mitenkään pysty luopumaan aivan kaikesta. Raahaan mukanani uuteen paikkaan kirjat, mapit, valokuvakansiot, taulut, koriste-esineitä ym. Tauluja ei sinne oikein voi ripustaa. Niidenkin tulevaa kohtaloa on alettava miettiä. Valokuvat pitää kaikki digitoida. Valokuva-albumit hävitän tai keksin niille jotakin, kunhan olen muuttanut kuvat niissä digitaaliseen muotoon.  Mutta hyvä alku tämäkin on.

Parin viikon ajan olen ilmoitellut Facebookin paikallisessa Roskalava-ryhmässä, kun olen halunnut päästä jostakin tavarasta eroon. Hyvin on pelannut, lähes kaikki on kelvannut. Systeemi toimii niin, että sinne laitetaan valokuva ja lyhyt kuvaus tavarasta ja noutoalue. Ihmiset tekevät varauksia, kuka ehtii ensin, hän saa tavaran. Jonoonkin voi asettautua, jos vaikka ensimmäisen varauksen tehnyt peruu. Sitten sovitaan yksityisviestillä noudosta tarkemmin. Olen saanut siellä menemään ompelukoneen, rikkinäisen tuolin, varasängyt, laasteja, lehtiä, laseja ym. Vielä on paljon tavaraa, mistä pitää päästä eroon mm. pakastin, mikroaaltouuni, laukkuja, kankaita, ehkä jopa huonekaluja. Kunhan ehdin päästä niin pitkälle.

Olen nyt pari kertaa käynyt katsomassa uutta asuntoani ja samalla mittaillut, miten saan huonekaluni sinne mahtumaan. Jotenkuten se onnistuu. Talo on kylän keskustassa. Siitä sitten lisää myöhemmin, kun olen päässyt asettumaan. 

Siis kaiken kaikkiaan tämä aika on hurjaa. En osaa enkä pysty edes kirjoittamaan kaikesta niin, että se hurjuus, kiire, runsas tekeminen sekä oikeasti että ajatuksissa, väsymys, päivien kuluminen tulisivat näkyviin. Nuorena muutto oli paljon yksinkertaisempi asia. 

Kun 1979 juuri ennen joulua, olisiko ollut aaton aatto, muutin Helsingistä tulevan mieheni ja tyttäreni kanssa Tuusulaan, paikkakunnalle, jota en siihen mennessä ollut tiennyt edes olevan olemassa. Muutimme kumpikin omista asunnoistamme Helsingin Töölöstä. Kaikkia tavaroita oli parillinen määrä.  Oli kaksi sohvaa, pöytää, sänkyjä, vaikka tavaran määrä oli vielä tuolloin todella pientä verrattuna tähän hetkeen.

Muutosta on jäänyt mieleen, että heitin kiireessä jätteisiin joitakin tyttäreni puseroita, joita äitini oli neulonut hänelle.  Jossakin kadulla, varmaan siinä silloisen kotini edustalla  pudotin ja kadotin ihanan valkoisen, kuvioidun inkamyssyni. Muistan nämä asiat, koska niin ei olisi pitänyt käydä.   

Kun olimme saaneet tavarat sisään ensimmäiseen omistusasuntoomme, pieneen taloon pienellä pihalla 28 talon yhtiössä, lähdimme viettämään joulua vanhempieni luokse. Muuta en tuosta muutosta muista. 

 

Huvittavaa on, että minulla on vielä tallella Helsingin Sanomien sivu, jossa on ilmoitus kyseisestä asunnosta. Nyt vain paperit ovat niin monessa paikassa, etten pysty löytämään niitä heti skannatakseni. Mielessämme oli ollut voimakas halu muuttaa maalle ja lähdimme siksi marraskuussa (vai oliko se jo lokakuussa?) katsomaan taloa, josta oli pieni ilmoitus lehdessä. Siihen aikaan ihmiset vielä useimmiten myivät asuntonsa itse ilman välittäjiä.

Marraskuussa 1979 tämä paikkakunta näytti aivan erilaiselta kuin nyt.  Harjakattoiset talot kököttivät pellon takana yksikseen. Muistaakseni ilmoituksessa oli mainittu kirkko ja järvi. Sellaiset sanat ovat eräänlainen vetonaula. Sanoihan äitini aina veljelleni, kun tämä oli loukannut vaikka sormensa tai jokin asia sattui: ”Katso kirkkoa, se auttaa.” Asuimme silloin Rengossa ja asunnon ikkunasta näki Rengon kirkon. 

Minä en nähnyt kirkkoa, olin sen jo unohtanut, näin silloin vain talot Tuusulantieltä, ja sanoin, että ”tuonne en muuta ainakaan”. Mutta toisin kävi. Olimme heti talon nähtyämme ostamassa sitä. Lainaakaan en ollut vielä varmistanut, vaikka kirjoitin heti käsirahaksi 10.000 markan shekin. Kaikki kuitenkin järjestyi.

Ja pihalla kasvoi pieni omenapuu!

Siihen saakka eli jouluun 1979 olin asunut Saksasta Suomeen palattuani eri paikoissa, aina vuokralla. Tyttäreni kulki mukanani. Rivitalo-asunto Tuusulassa oli ensimmäinen omistusasunto. Olin silloin jo 32-vuotias.

Myöhemmin 1980-luvulla ostimme samasta taloyhtiöstä isomman talon, jonka yläkerran ikkunasta saattoi vielä nähdä järven ja kirkon. Ei, se taisikin olla naapuritalo.  Myin vanhan talon itse. Paikkakunta oli mitä viihtyisin. Nyt alue on peittynyt kasvillisuuden taakse. Tyhjät pellot ovat täyttyneet taloilla, teillä, ja kasvillisuudella. 1980-luvulla saimme joinakin kesinä pitää pellolla kasvimaata. Lähimetsästä, joka nyt on myös täynnä taloja, kävin silloin hakemassa ensimmäiset mustikat. Nyt muutan kerrostaloon aikanaan vielä peltojen, kallioiden ja metsän täyttämän alueen taakse, en siis kovin kauas siitä, missä asuin kolmetoista vuotta.

Tämäkin maisema on tuosta muuttunut.

Tyttäreni perheineen asui tuossa talossa myöhemmin 2000-luvulla muutaman vuoden. Käyn alueella edelleen usein. Kirkkoranta on Tuusulan kauneimpia paikkoja. Kuvia rannasta olen täällä usein esitellyt.  Alue on myös täynnä historiaa. Kun yritin etsiä mainitsemaani lehti-ilmoitusta, osuin papereihin, joista selvisi tuon taloyhtiön lohkomishistoria. Aarre-arkkuni on pohjaton. 

Muutot saavat muistelemaan muita muuttoja. Tyttärentyttäreni miehineen ja vauvoineen muutti viime viikolla ensimmäiseen omistusasuntoonsa. Heidän prosessinsa käynnistyi samaan aikaan kuin minun, kesäkuun alussa. Onneksi myös he voivat ottaa osan tavaroistani käyttöönsä.

Tässä isossa hässäkässä, kaipaan sitä itseäni, joka rohkeasti helmikuussa 2014 lähti muuttamaan remontin alta kerrostaloasuntoon. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä raskaampia muutot ovat. Monta asiaa on vielä setvimättä. Muuttolaatikot tulivat tänä aamuna.  

Tämä oli nyt vähän kuin ääneen ajattelua kirjallisessa muodossa. Suokaa anteeksi! Paljon muuta en nyt jaksa.