sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Uppoutunut unohdukseen

Unohdun, ihan oikeasti UNOHDUN, usein tekemään jotakin enkä huomaa ajan kulumista.  Puhelin oli eilen jäänyt äänettömälle, sekin oli unohtunut. Olin nimittäin eilen kuuntelemassa mielenkiintoista luentoa kansalaisopistolla. Luento käsitteli englannin kieltä, sen muodostumista historian kuluessa ja sanojen alkuperää ja niiden muuntumista.  Sieltä tultuani, lisäenergiaa saaneena, jatkoin aamulla aloittamaani siivousta, joka sitten vei minut paperien seulomiseen, järjestämiseen ja mapittamiseen.  Siinä sivussa tein vielä ruokaakin, Janssonin kiusausta ja vispipuuroa puolukoista. Vaikka välillä on niitä huonoja päiviä, niin onnistuneena päivänä saan uskomattoman paljon aikaiseksi.

Silloin joskus 1960-luvun alkuvuosina Fiskeskärillä, saarella Tammisaaren saaristossa, kaukana rannikosta,  kuvasin jalkojani samalla tavalla kuin monta kymmentä vuotta myöhemmin. 
Mutta sitten vain tekemisen keskellä saattaa luiskahtaa siihen unohduksen tilaan ja uppoutua siihen, niin, että aika unohtuu.  Olisiko se voimakasta keskittymistä tekeillä olevan asian suhteen. Kirjoittaminen on myös sellaista, että aika häipyy kokonaan. Eläkeläisenä sillä ei oikeastaan olekaan väliä.  Eikä ole ketään patistamassa tekemään sitä tai tätä. Työelämässä aikoinaan sitä sattui myös paljon. Työkaverit joskus kiusasivat, kun olin puhelimessa pohtimassa asiakkaan ongelmaa niin syvästi, että keskittyminen näkyi ulospäin. Minulta vedettiin joskus silloin tuoli altani. Nousin vain seisomaan ja jatkoin puhelua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Keskittymisestä huolimatta olemme kuitenkin tietoisia ympäröivästä maailmasta.  Emme vain anna sen häiritä.

Ja välillä siskojani.
Tekemisen flow on hienoa. Mutta aina on asioita, joita ei siinä edes saa tehtyä. Ne vaativat valmistautumista ja hiljaa kypsymistä. Puhelimen akku oli tyhjentynyt. Soitto jäi soittamatta ja pitkitti lähtöäni yllätyskäynnille tyttäreni luokse. Sen sijaan aloin kirjoittaa. Tekeminen virtaa kuitenkin ja toivon, etten nyt unohdu.

Englannin kielestä


Palaan tuohon englannin kieleen. Luentoa kuunnellessani mieleeni tuli, että minulla on hyllyssä pari aiheeseen liittyvää kirjaa.  Toisen aiheeseen liittyvän aion ottaa nyt luettavakseni, koska se on suoraan eilisen luennon aiheesta: Melvyn Bragg. The Adventure of English. 500AD to 2000. The Biography of a Language. ensi kerran julkaistu Isossa Britanniassa 2003. Holder  & Stoughton. Luennoitsija taisi mainita toisen englannin kielestä paljon kirjoittaneen David Crystalin, joka muuten näyttää kirjoittavan myös aiheeseen liittyvää blogia.  Itse asiassa minulta löytyy myös hänen kirjansa The English Language.  A guided tour of the language, jonka Pelican Books on julkaissut ensimmäisen kerran jo 1988.

Äidin kanssa kotini ikkunalla, ikkunalla, josta oikeastaan voisin kirjoittaa romaanin...
Kielet elävät koko ajan. Jos sain oikein kirjoitettua muistiinpanoihini, niin jonkun amerikkalaisen tutkimuksen mukaan, uusia sanojakin syntyy englannin kieleen joka 92. minuutti, noin 15 sanaa päivässä. Luennoitsija Liisa Huhtala-Halme käsitteli mahdottoman monia sanoja aina nykykielen lyhenteitä myöten.

Polysemy on sitä, että sanat saavat uusia merkityksiä. Ne ovat tarkoittaneet ennen jotakin muuta, niitä käytetään uusiin tarpeisiin tai pyritään välttämään sanoja, jotka saattavat loukata vähemmistöjä. Huvittavin oli se, että sukupuolisen syrjinnän poistamismielessä sana HISTORY voisi olla myös HERSTORY. Mutta siinähän syrjitään sitten miehiä. Historia ilmeisesti kuten moni muukin tieteen ala on kuulunut miesten alueeseen. Onneksi meillä Suomessa ei ole voimakasta sukupuolista syrjintää ja suomalaiset sanat ovat jo aiemmin muodostuneet sukupuolineutraaleiksi ja lopuista varmaan keskustelua on käynnissä.

Tämän kuvan olen ottanut varmaan samasta ikkunasta. 
Mikähän päähänpisto on saanut minut ostamaan nuo kirjat?  Olen kyllä aina lukenut paljon myös englanninkielellä, mutta en voi sanoa olevani erityisen kiinnostunut kielitieteestä. Pidän mahdottoman hienona asiana sitä, että on malttanut opetella edes pari kieltä niin hyvin, että pystyy tajuamaan niitä syvällisemmin ja monipuolisemmin.

Lukemisesta


Helsingin Sanomien juuri ilmestyneessä Teema-lehdessä (3/2013) otsikolla Lue ja kirjoita paremmin, jota olen tässä välillä lukenut, paneudutaan lähes samoihin asioihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Kuukausiliitteen toimittaja Ilkka Malmberg kirjoittaa, että ihmiset tarkoittavat kovin eri asioita, kun he sanovat lukeneensa kirjan. Hän on ilmeisen hyvin miettinyt asiaa.  Nuoruusvuosina koko maailmankirjallisuus vilisti minunkin ohitseni, kaikki piti lukea.  Lukemisen ahneus oli vaikuttavaa. Luetuista kirjoista ei kuitenkaan ole jäänyt paljonkaan mieleen. Siksi muuten minäkin hankin jossakin vaiheessa Dostojevskin kirjoja kirjahyllyyni, jotta lukisin ne uudelleen, ajatuksella, hitaasti, niistä nauttien. Sitten kun jään eläkkeelle. Mutta ei se ole niin mennyt eikä mene. Opiskellessani viime vuosina taidehistoriaa, opin sen, että yliopistolla pitää alkuvaiheissa ainakin osata erityisesti lukea sisällysluetteloita. Sellaista määrää kirjallisuutta, mikä tenttivaatimuksiin kuuluu, ei pysty hallitsemaan ja oppimaan ulkoa.  

Taitaa olla vielä 1950-luku. Olisiko isä ottanut kuvan.
Yhden kirjan kyllä muistan melko hyvin. Se on Victor Hugon Kurjat, jota luin ääneen pikkusiskoilleni. Siksi minua eivät kauheasti siitä tehdyt elokuvat ja teatteri- ja musikaalisovitukset nimellä Les Misérables jaksa kiinnostaa. Sama koskee myös Boris Pasternakin iki-ihanaa romaania Tohtori Zivago. Lukeminen on aina ollut minulle se voimakkain kokemus.

Englannnin kieleen palatakseni, Malmberg kysyy myös artikkelissaan, ymmärtävätkö alkukielellä englanniksi lukevat jokaisen sanan. Hän itse ottaa muutaman esimerkin lukemalla Ian McEwanin teosta Saturday.  Olen itsekin huomannut, että romaaneissa on joskus vaikeita kohtia, sanoja, joita ei ymmärrä.  Kun selaan noita aiemmin mainitsemiani kirjoja, ei ole mitään ongelmia. Ne ovat selkeää asiatekstiä. Taitaa olla vähän sama juttu kuin kirjoittamisen kanssa. Tieteellistä tekstiä kirjoittavan voi olla vaikea hypätä kirjoittamaan romaania tai runoja. Oletan sen olevan vaikeampaa niin päin kuin toisinpäin.

Sisaret saivat poseerata mallina. Tässä kalliolla. Yllättävän harva oli metsä silloin, kun rakennuksiakin näkyy, olisiko riihi ja lato tai pelkkä riihi.

Kaikki päivän suunnitellut asiat tuli tehtyä.  Ehdin jopa skannailla elämäni ensimmäisen valokuva-albumin sivuja. Joitakin kuvia liitän nyt tämän postauksen kuvitukseksi, vaikka ne eivät aiheeseen liitykään. Kuvien liittäminen niin runsaana kirjoitukseen lienee eräänlainen hämäystemppu, vähän samanlainen kuin olen ajatellut aikoinaan olevan sen, kun vanhemmilla miesesiintyjillä kuten laulajilla oli tapana ottaa nättejä tyttöjä tanssimaan lavalle esityksen ajaksi.

Äksy hankipariskunta ja poikanen. Silmäni lepää näissä kuvissa ja menneen ajan maisemassa, kodin pihapiirissä.

1 kommentti:

  1. Hei, kiitos innostavasta kirjoituksesta ja valokuvista. Osuin tänne sattumalta kun etsin sukutarinoiden kirjoittajia ja jäin lukemaan kun oli tuosta unohtumisesta johonkin asiaan. Minulle sattuu sitä usein, onneksi sitä voi nimittää myös hyväksi keskittymiskyvyksi:-)
    Oikein hyvää jatkoa!

    VastaaPoista