maanantai 29. lokakuuta 2018

Aamukahvin aikaan


Aamulla ensimmäiseksi valmistan kaurapuuron ja suodatan kahvin. Niitä nauttiessani luen Keski-Uusimaan ja Helsingin Sanomat.  Joskus luen tarkemmin, joskus hutaisten. Silloin tällöin palaan vielä myöhemmin johonkin mielenkiintoiseen artikkeliin. 

Christian Krogh. Villa Britannia 1885 (norjalainen taiteilija, kuva otettu netistä)

Nyt on pakko aloittaa uusi blogi, joka ei ehkä valmistu tänään, kun on paljon muutakin tekemistä. Lehteä lukiessani ja kahvia juodessani, juuri ennen heräämistäni näkemäni uni pyöri päässäni jopa niin, että aloin miettiä seuraavan blogini otsikkoa, jonka päätin olevan niin neutraali kun se nyt on. Unet haihtuvat päästä hyvin nopeasti, joten avattuani läppärini, on paras aloittaa kirjoittaminen välittömästi.

Tämä ei ole puistosta. Vanha kuva, joka sattui eteeni
 Otin unessa useita valokuvia kauniista puistosta. Minulla oli järjestelmäkamera, jota kohotin aina välillä ylös, jotta sain puiston upean ympäristön vangittua. Nimittäin puisto oli täynnä elämää, paljon ihmisiä. Olin vähän aikaisemmin herännyt nurmikolta, jossa olin viettänyt yöni. Eräs ystävättäreni oli tullut paikalle ja asettunut siihen viereeni keskustelemaan. Se ei ollut mitenkään harvinaista, koska uni kertoi, että olin jo aiempina päivinä herännyt samalla tavalla. Juttelimme niitä näitä, kunnes sitten päätimme nousta. Hän oli tullut kaukaa, joten kysyin häneltä, syökö hän puuroa. Muistin, että minulla ei ollut kotona yhtään leipää. Hän sanoi, ettei puuro käy. Jäin miettimään, josko pakastimessa olisi jotakin. 

Asuin puiston viereisessä talossa, mutta nukuin yöni puistossa!  Noustuani otin useita valokuvia hurmaavasta kaariholvien kehystämästä puistosta. Sitten keräsin talon kulmalla odottavat pyykkini? ja lähdimme taloon aamiaiselle.

Jo aikoinaan syöty puuro.
 
Leipätilanne kotona oli tänä aamuna täsmälleen sama kuin unessa.  Noustuani ylös, mietin, mitä uni merkitsi. Sitä ei tarvitse paljon miettiä. Elämäni on muuttunut paljon. Olen suurimman osan ajasta yksin. Se ei ole mikään ongelma, sillä nautin yksinolosta. Aika kuluu liian nopeasti, jotta ehtisin kaikkeen, mitä suunnittelen. Uusia asioita en ehdi aloittaa, mutta aikataulutan tehtäviäni. 

Joskus meillä kaikilla on sama edessä, olla yksin, tehdä kaikki yksin. Ohitamme kohtaamamme ihmiset niin, ettemme enää odota heistä tulevan ystäviä. Joskus niin käy silti, mikä on hieno asia. Emme enää ehdota uutta tapaamista kuten aikoinaan, jätämme kaikki tapaamiset sattuman varaan. Sekin on aivan hieno asia, jonka olen vasta nyt ymmärtänyt. Minulla ei ole aikaa ”small talkiin” eikä asioihin, joista en muutenkaan välitä.

Kuvaamassani unessa oli paljon enemmän kuin kirjoitin tuohon. Herätessäni siinä ruohikolla, tajusin, että voisin lähteä viikoksi yksin jonnekin eikä kukaan edes huomaisi poissaoloani.  Se tuntui irti päästämiseltä, iloiselta tunteelta. Kukaan ei tarvitse minua. Olen kyllä ennenkin ajatellut sitä.  Ne kiinnikkeet, jotka pitävät minua vielä kiinni, ovat omia keksintöjäni. Ne ovat järjesteltävissä.

26.8.2004. Kuvathan eivät sitten enää liity mitenkään päivän aiheeseen vaan pulppuavat arkistoistani ja mielestäni vapaasti. Niitä kun on niin paljon. Kirjamessuilla otin tällä kertaa vin pari kuvaa. Sekin oli asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista!


Kirjamessujen annista

Perjantaina vietin ystävän kanssa aikaa Helsingin kirjamessuilla. Kirjamessut ovat aivan ihastuttava tapahtuma. Tuntuu vain, että se on liian suosittu. Tungoksessa kiertely ei ole aina mikään ilo eikä nautinto. Joka lokakuu sinne on kuitenkin mentävä. Kaikki kiinnostava on kerätty yhteen paikkaan. Mitä jaksamisesta ja kipeistä jaloista. Aina välillä kun istahtaa kuuntelemaan (jos mahtuu) jotakin esitystä, siinä saa levättyä tarpeeksi. 

Useita kirjailijahaastatteluja olin merkinnyt etukäteen messulehteen, jonka joka vuosi tilaan suoraan kotiin heti sen ilmestyttyä. Samoin tilaan kokoaikalipun keväällä, koska saan sen silloin halvemmalla kuin aikuisen yhden päivän lipun. Joskus olen mennytkin sinne toiseksi päiväksi.

En kirjaa tähän kaikkea kuuntelemaani, en pystyisi, sillä niin paljon siellä on omaksuttavaa.  Eräs merkitsemistäni oli käydä kuuntelemassa, mitä Mia Kankimäki kertoo itsestään ja kirjastaan ”Naiset, joita ajattelen öisin”. Se olikin mielenkiintoista ja oli taas naurettavan lähellä omia ajatuksiani ja suunnitelmiani aikoinaan ja erityisesti tämän vuosikymmenen alussa. 

Hankin nämä kirjat näköjään maaliskuussa 2013 tai jonkun jo aiemmin.
 
Silloin, siis vuosikymmenen alussa hankin Amazonilta kirjat ”Frauen, die lesen, sind gefährlich” (Naiset, jotka lukevat, ovat vaarallisia) ja ”Frauen, die schreiben, leben gefährlich” (Naiset, jotka kirjoittavat elävät vaarallisesti). Kirjat on kirjoittanut Stefan Bollman ja ne ovat ilmestyneet jo 2000-luvulla, myös englanniksi.  Huh sentään, siellä on nyt muitakin vastaavanlaisia.  Hillitsen itseni tällä kertaa. Tuolloin kirjoja luettuani, olisi tehnyt mieli kääntää ne. Suunnittelin myös näyttelyä lukevista ja kirjoittavista naisista taustalla maailman taide. Se olisi ollut hienoa jatkumoa omille valokuvanäyttelyilleni. Kohtalo, sattuma tai mikä lie, teki asioista sittemmin vaikean ja suuntaudun muualle. 

Mutta nyt luen iltaisin Mia Kankimäen kirjaa, jossa hän aivan ihanasti yhdistää oman elämänsä inspiroivien naisten elämään tutkimalla heitä ja matkustamalla heidän jalanjäljissään. Siellä on muiden muassa kaikkien tuntema kirjailija Karen Blixen, tutkimusmatkailija ja kirjailija Mary Kingsley ja taiteilija  Artemisia Gentileschi ja monta muuta. Artemisiaa ajattelin aikoinaan myös muiden unhoon jääneiden naistaiteilijoiden ohella kerätessäni netistä näiden taidetta.  Kaiken lisäksi Mia Kankimäellä on paljon muita naisia, jotka odottavat pääsemistään hänen tuleviin kirjoihinsa. Helsingin Sanomat/Arla Kanerva  kirjoitti 7.10.2018 tästä kirjasta otsikolla ”Esikuvallisten naisten jäljillä”.

Esimakua talvesta. Maaliskuun lopulla eli 22.3.2010 näytti tältä.
 
Luen aina iltaisin pienen pätkän tuosta kirjasta. Se auttaa hyvään uneen ja ehkä neuvoa antaviin uniin.

Kaikista parasta tänä päivänä on se, että taiteilijat ja kirjailijat kertovat oman taiteensa takana olevasta ihmisestä, itsestään ja siitä, mikä heitä innoittaa. Sama koskee muutakin kirjallisuutta mitä suurimmassa määrin. Miten koemme asiat nyt, miten suhtaudumme menneeseen ja tulevaisuuteen.

Takaisin päin tullessa näytti tältä.

Aamupäivällä satuimme kuuntelemaan Tiedetorilla keskustelun aiheesta ”Tutkimuksesta tietokirjaksi”. Huomasin vasta paikan päällä, että mukana keskustelussa oli myös Anne Kortelainen. Allekirjoitan hänen ajatuksensa täysin.  Anna on tuonut omien ajatustensa mukaisesti kaikkiin tietokirjoihinsa oman näkemyksensä ja eläytyen tutkimuksen ja kirjoittamisen aikana kohteensa elämään.  Olin äskettäin Tuusulan kirjastossa kuuntelemassa hänen kertomustaan Saara Hildenin elämänkerran synnystä. Kirjan olen sittemmin ostanut ja se odottaa lukemistani ja eläytymistäni lukijana. 

Eläkeläinen voi vain kaapia oman osuutensa haastatteluista, jotka pääasiassa ovat useimmiten kohdistettu työelämässä aktiivisesti oleville. Puhutaan sitten aivotutkimuksesta (Huotilainen, Saarikivi. ”Aivot työssä”) tai priorisoinnista (Saku Tuominen. Juu ei. Pieni kirjan priorisoinnista), ollaan työelämän kiireiden äärellä.

19.3.2010  vieraani kotipuussa puutarhassa, joka elää vain muistoissa, kuvissa ja mielikuvituksessa.

Onneksi me vanhat osaamme soveltaa ja siirtää tiedon omaan itseemme ja pohtia, mitä hyötyä meillä on lukea ko. kirjoja. Oli aivan sattumaa, että osuin kuuntelemaan priorisoinnista, jota kirjaa voin kyllä suositella kaikille.  Vihasin sanaa työelämäni loppuvaiheessa. Se tuntui tulevan silloin muotiin, mutta ei aivan samassa merkityksessä kuin tuo kirja siitä kertoo. Jotakin samaa oli silloinkin. Yritin aikoinaan priorisoida jättämällä turhista turhimpia palavereja väliin, mistä kyllä sain kuulla. Samaa teki Saku Tuominen.  Etätyötä ehdotin jo ennen kuin se oli edes mahdollista sovellusten puuttuessa. 
 
Priorisointihan on asioiden tärkeysjärjestykseen asettamista. Sille voisi jo keksiä suomenkielisen sanan, lyhyemmän kuin tuo edellä oleva, joka sitten hiipii suomalaiseen sanastoon. 


Ihanaa, että kalenteri on lähes tyhjä. Mutta mitähän se unen puhdas pyykki kuvasi?


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Jotta jaksaisimme nähdä unia



On jälleen ollut sellainen aika, etten ehdi edes hengittämään eli kirjoittamaan. Toisaalta olen huomannut, että toiminnallinen aika saa minut samanaikaisesti tehokkaammaksi (ja paremmaksi) monilla muilla alueilla. Sain jopa lauantaina siivottua, vaikka entistä enemmän inhoan sitä, mutta sitäkin enemmän pidän raikkaudesta ja paremmasta järjestyksestä siivouksen jälkeen. Toisin sanoen, monenlainen aktiviteetti lisää ja vahvistaa kaikkia aktiviteettejä.

Kuvituksena tässä blogissa on kuvia noin viikon ajalta ja muutama kuva on kymmenen vuoden takaa lokakuulta 2008.
Puolipakolliset kirjoitustehtävät rassaavat, kunnes saan ne tehtyä. Miten ylipäänsä ennen ehdin pihatöihin ja hoitamaan omakotitalon monia tehtäviä?  En ehkä ehtinytkään tarpeeksi, laiminlöin paljon ja annoin vain kuvan ahkeruudesta, jota ei edes ollut.

Tulee vain mieleen, että ne samat ominaisuudet, lainalaisuudet eli säännöt jatkavat elämistään siellä ihon alla, ihmisen ominaisuuksina, joita mikään koettu ei paljon pysty muuttamaan. Opimme ehkä käyttämään niitä vähitellen paremmin, mutta täydellisiä meistä ei koskaan tule. Se ei ole edes tarkoitus eikä päämäärä. Muistetaan aina se pieni särö, jota niin paljon rakastan aivan kaikessa. Se rikkoo sen täydellisyyden, kauneuden ja rumuuden, ihanuuden ja auttaa meitä näkemään syvemmälle ja hyväksymään moninaisuutta ihmisissä ja asioissa.


Tällä viikolla kylmät tuulet puhaltavat. Aamuvarhain katsellessani ikkunasta ulos näyttää kolealta. Parissa viikossa lähes kaikki lehdet ovat pudonneet vastapäisistä koivuista. Joku yksilö pitää vielä sitkeästi kiinni omistaan, niistä, mitkä ovat jäljellä. Harmaa taivas roikkuu kaiken yläpuolella. Linnut etsivät ruokaa. Talitintti eksyy joskus parvekkeeni kaiteelle neljänteen kerrokseen. Välillä siihen tupsahtaa upea harakka. Ikään kuin ne tietäisivät, kuka täällä asuu. Ehkä ne tietävätkin. Talitintti kuvaa äitiäni ja harakka isääni.  En ole vielä ehtinyt kuvaamaan niitä, sillä ne viivähtävät siinä vain hetken. Ennen aloin tähän aikaan ruokkia lintuja. Nyt en enää voi.


Autoasiat tulevat ajankohtaisiksi. Talvirenkaiden vaihto, auton vuosihuolto ja sitten katsastus. Kun pakkaset tulevat, pitää varautua lähtöön aina paljon aikaisemmin; lämmittää auto, puhdistaa ikkunat. Sunnuntaina kävin tyttäreni pihalla imuroimassa auton sisätilat. Samalla pääsin tervehtimään poikia ja kissoja. Alex auttoi minua siivoamisessa ja lopuksi teimme pienen metsälenkin kuten olemme tehneet aina hänen syntymästään saakka. Alkoi hämärtää ja mummi oli jo kovin väsynyt.


Monet asiat pyörivät mielessäni. Levotonta mieltä rauhoittaakseni, lähden kohta hetkeksi menneeseen. Se lienee meidän vanhojen etuoikeus. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että kun on hirveän paljon toimintaa nykyhetkessä, mikään tapa poistua siitä hetkeksi, ei ole väärä. Kun menneessä on niin paljon koettua, niitä on helpompi käsitellä myöhemmin. Nykyhetken, ehkä joskus kimuranttien asioiden käsittely tuoreeltaan ei aina onnistu, kun niihin löydä vielä edes sanoja. Vanhat koetut ja eletyt asiat ovat jo selviä ja tutkittavissa.


Olen myös ihmeissäni siitä, kuinka nopeasti välillä väsähdän. Jaksan toki, vaikka kuinka paljon, mutta jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut jättää jotakin väliin. Viime viikon alussa lähdin jälkeläisteni kanssa Tallinnaan. Sattui olemaan niitä lokakuun tosi lämpimiä päiviä, mutta myös koulujen ja päiväkotien lomaviikko. Laivalla oli tukahduttavan ahdasta. Menomatkalla tuskin löysimme istumapaikkaa. Joskus tuntuu, että tämän päivän aivan liian hektinen elämänmeno ei sovi enää tämän ikäiselle. En tarkoita nyt vain tätä matkaa vaan montaa muutakin asiaa. Olen aina ollut nopea ihminen, mutta välillä en enää tahdo pysyä mukana. Entä lapset? 


Tällä viikolla on edessä yksi päivä kirjamessuilla ja vähän kaikkea muutakin. Nyt lähden hetkeksi matkalle menneisyyteeni. Mikähän juttu tulee, annan yllättää itseni.

Kymmenen vuotta sitten, olin mennyt lokakuussa jo alkukesästä eläkkeelle siirryttyäni takaisin töihin. Se oli siihen aikaan aika tavallista, että ihmisiä pyydettiin avuksi eläkkeelle lähdettyä. Tuskin on enää. Silloinkin työni ja kaikkien muidenkin lisätyöt loppuivat äkkiä.  Maailman yli oli jo aiemmin samana vuonna vyörynyt nk. finanssikriisi, jonka merkkejä oli jo paljon aiemmin. Omassa työssäni maksuliikenteen parissa en ollut kiinnittänyt siihen paljon huomiota. Täältä voi käydä lukemassa Wikipedian artikkelin aiheesta.


Sitä on tänä syksynä muisteltu paljon. Sen jälkeen maailma on muuttunut paljon. Mutta edelleen samat uhkat ovat olemassa, monet asiantuntijat uskovat uuden finanssikriisin alkavan pian. Täältä löytyy tuore kirjoitus aiheesta. Seuraavan 2020 alkavan kriisin on ennustettu olevan rajumpi ja pitkäkestoisempi kuin edellinen.

Maailma on monessa mielessä muuttunut ja muuttuu koko ajan lisää. Entiset lainalaisuudet eivät päde. Outoa, että käytän samaa sanaa kuin tekstini alussa. Maailma muuttuu nopeammin kuin ihminen. Ihmisestä saattaa tulla vieras omassa maailmassaan.

Artun kanssa istutettiin kukkien sipuleita lokakuussa 2008.

Edellisen kautta jouduin helposti syksyyn 2008 ja silloin kirjoittamiini blogeihin.

4.10. kirjoitin otsikolla ”Tervetuloa laiskuus.” Pohdin siinä mielenkiintoista näkökulmaa, jonka olin saanut vanhaan työhöni aloittaessani edellisenä päivänä työt uudelleen. Odotukseni olivat vielä korkealla, olin utelias ja innostunut. Kirjoitan työelämää tuolloin ympäröineestä kiireen tunnusta, joka pyörii useimpien ihmisten ympärillä. Tuttu tunne minullekin edeltävältä ajalta ennen eläkkeelle jäämistäni. Työ syö ihmistä ja täyttää hänet kokonaan. Se oli loppuvaiheessa alkanut häiritä minua. Loppujen lopuksi olin sitä mieltä, etten halua olla tekemisissä ylikiireisten ihmisten kanssa. Olin huomannut saman myös eläkeläisissä, joita ympäröi samanlainen ”kiireen huntu, joka sai minut voimaan pahoin.” Ihmiset tulevat sairaina töihin ja uskovat olevansa korvaamattomia!

Rakennustyömaa Tallinnassa sataman läheisyydessä kiinnosti poikia erityisesti.

Siinä kirjoittaessani muistin erään muutamaa vuotta aiemmin ostamani pienen kirjasen. En lähde etsimään sitä nyt, en varmaan edes löytäisi. Sen ajatukset olivat pyörineet päässäni jo pidempään, koska sen teksti oli niin totta. Työelämässä pärjäsivät parhaiten henkilöt, jotka osasivat välttää töitä, mutta olivat silti tekevinään töitä. He näyttivät tehokkailta ja osaavilta, mutta eivät sitä oikeasti edes olleet.  Kirjoitan pitkälti kirjan herättämien ajatusten innoittamana.

Silloin, jo vuosia aiemmin, oli alkanut se trendi, johon kirjan kirjoittaja oli yllyttänyt ihmisiä. Ihmisten, erityisesti toimihenkilöiden tulisi sabotoida työpaikkaansa olemalla joutilas ja vain teeskennellä työntekoa. Vältä oikean työn tekemistä, valitse kaikki epämääräinen kehittäminen, jota on vaikea mitata. Myy itseäsi ja verkostoidu! 

Viljapellon syksyä Lahelassa lokakuussa 2008
Kirjan ”Tervetuloa laiskuus” oli kirjoittanut alun perin ranskaksi Corinne Maier.  Mielenkiintoista oli, että ranskan kielen työtä merkitsevä sana travail tarkoitti alun perin kidutusta!

Itse asiassa, kun ajattelen asiaa nyt tänään, muistan hyvin, kuinka useina vuosina 2000-luvulla, pohdin tätä samaa asiaa. Olin tyhmä tehdessäni julmetusti ja oikeasti työtä. Mikähän on tilanne työelämässä nyt?

Että silleen. On se vaan omituista, miten näppäimistö minua johdattaa.Tämän jutun julkaiseminen viivästyi, mikä nyt ei ole mikään uutinen. Poistin lopusta seuraavan päivän eli 5.10.2008 kirjoitukseni, koska se poikkesi niin suuresti tuosta edellisestä. Muistin samalla, että silloin syyskuussa olin sisareni kanssa Samoksella, joka jäi sitten viimeiseksi matkakseni kauemmas kymmeneen vuoteen. Se teksti vaatii oman bloginsa tämän tyhjänpäiväisen kirjoituksen sijaan. 

Mutta otsikko ehti syntyä ennen poistamista. Omituista sinänsä, että olenkin nähnyt valtavasti mielenkiintoisia ja hullunkurisia unia. Aivot ovat vaatineet tyhjentämistä, jotta uutta syntyisi. Siksi pitkäveteisyys ja tekokiire voivat olla niihin hyvä apu.

Tuusulanjokea lokakuussa 2008.