maanantai 21. toukokuuta 2018

Elämä merkitsee


Tartun kotona ollessani välillä pikku toimiin. Toki teen niitä koko ajan, mutta kun paperinpalasia menneiltä ajoilta alkaa kasaantumaan ikkunanlaidalle tai työpöydälle pikku koreihin, niin tulee aika pistää ne joko roskikseen tai mapittaa. Näitä toimiahan riittää ihmisellä, joka säilyttää omaa ja sukunsa menneisyyttä. Monta kirjettä, paperinpalaa, kuittia, laskua olen säilyttänyt niiden tultua eteeni aikomuksena joskus sopivan tilaisuuden tullen kytkeä ne kirjoituksiini.

Vantaan Pyhän Laurin kirkon alueella viime lauantaina
Sirpaleista koottu mennyt elämä. Se kuulostaa hienolta. Mutta kuinka monimutkainen, monisärmäinen se onkaan. Sitä on vaikea kutoa yhteen. Sitä yrittävät kirjailijat kirjoittaessaan romaaneja. Uskon, että meitä kirjoittamisesta tai muusta taiteilusta haaveilijoita on tuhatmäärin. Jokin unelma, jolla ei edes aina ole ääriviivoja pitää meitä otteessaan ja antaa tarkoituksen elämälle, loppuelämälle, vanhuuden ajalle. Juuri silloin on osattava hypätä ulkopuolelle ja antautua unelman vietäväksi jaksaakseen ikääntymisen varjopuolet. Silloin ei katkeroidu ja voivottele omia menetettyjä mahdollisuuksia, vaikeata lapsuutta, nuoruutta, aikuisuutta. Vaan silloin tekee niistä voimavaran matkalla tulevaisuuteen, joka saattaa katketa milloin vain. Me elämme unelmista.

Tällä alueella aivan keskiaikaisen Vantaan Pyhän Laurin kivikirkon edessä on sijainnut aikoinaan (1600- ja 1700-luvulta eteenpäin) eri aikoina  kaksikin puukirkkoa, jotka oli tarkoitettu suomenkielisille ihmisille, jotka joutuivat tulemaan Tuusulasta ja Nurmijärveltä kirkkoon. Minua tämä yksityiskohta on aina erityisesti liikuttanut. Veistos: Heikki Häiväoja.

Muutahan emme voi. Jokainen tekee sitä omalla tavallaan. Jotta saisi siivet selkäänsä, pitää myös osata luopua. Koko loppuelämä on luopumista, milloin mistäkin. Meidän jokaisen on se tie käytävä yksin. 

1970-luvulla elämä oli tavallaan paljon yksinkertaisempaa kuin nyt. Toisaalta, miten sen nyt ottaa. Nythän kaikki on helpompaa ja asiat paremmin.  Eikö?


En muista tarkalleen, milloin isäni jäi eläkkeelle.  Se saattoi olla jo 1979, jolloin hän täytti 61 vuotta. Pankkilaiset pääsivät siihen aikaan ja vielä myöhemmin suhteellisen varhain eläkkeelle, kunnes eläkeikää alettiin hinata ylöspäin. Minäkin pääsin 61-vuotiaana.  Aiemmin oli jopa pakko lähteä silloin, kun tietty ikä täyttyi. Se oli monille miehille vaikea ja häpeällinen tilanne. Muistan myöhemmin, että Helsingissä eläkkeelle jääneet miehet, varsinkin pankinjohtajat, lähtivät aamuisin salkku kädessä edelleen ikään kuin töihin. Kertoivatko he edes vaimoilleen, että he ”joutuivat” eläkkeelle. Monet kuolla kupsahtivat pian eläkkeelle jäätyään. Totta tai tarua, en tiedä.

Isäni osalta en muista hänen eläkkeelle siirtymisestään mitään erityistä. Hänellä on paljon muita luottamustoimia ja harrastuksia, joten hän saattoi sujahtaa kevyemmin vapaalle.  Isä oli kirjallinen ihminen. Hän jätti jälkeensä pieniä paperilappusia, hetkessä kirjoitettuja viestejä, jotka ovat melkein kirjeitä. Hän lähetti lapsenlapsilleen postikortteja käydessään Lapissa tai muuten matkoilla. Valokuvat kertoisivat lisää. Niitä minulle on vielä paljon käsittelemättä. Isä kertoi minun tavoin ja nykyään kaikkien muidenkin tavoin 
valokuvillaan.

Minä 1978 Kappelissa pikkujouluissa. Enemän kuvia löytyy tilaisuudesta.

Juuri mapitettavien aarteiden joukossa oli kaksi kirjelappusta.

”Joo, tässä istun ja kahvittelen, kun emäntäväki on ”liesussa”. Tosin en tiedä, mikä on liesu.
Kiitos kahdesta kupista kahvia + näkkärin palasta ja lopuksi söin appelsiininkin. Sitten tulin pirun rohkeaksi ja menin Raijan sänkyyn torkulle ja otin Hesarin käsiini ja katso torkku tuli. Kello on nyt 20 ja kyllä tästä on paras lähteä hiiteen so.  HML:n (=Hämeenlinnan)  tielle, kun ilmakin on viilentynyt. Te kaikki kolme olette ilmeisesti pienessä sievässä jossakin, koska koti ei ollut kullan kallis.

Terveiset ja ilmoitus 917-76105 heti aamulla 4.7., jos kuka tulee 19.20 autossa Renkooseen.”
Jotenkin oletan, että isä on kirjoittanut kirjeen käydessään Espoon Haukilahdessa, jossa asuin sisareni ja tyttäreni kanssa yhdessä 1975 – 1976. En pysty tarkistamaan, koska noiden vuosien kalenterit puuttuvat minulta. Tiedän, että 1976 almanakka on jossakin säilössä, mutta se ei ole vielä suostunut tulemaan eteeni.

Isällä oli tapana lähteä ajelemaan tyttäriensä luokse. Eläkkeelle jäätyään hänellä oli paljon vapaata aikaa. Hän saattoi olla odottamassa, kun tulin töistä. 

Toinen lappu on päivätty 2.3.76. Olisiko tuo ollut se vuosi, kun jouduin tuuraamaan isää maanviljelijöiden veroilmoitusten teossa hänen sairasteltuaan.  Taisin tehdä sitä työtä aika lonkalta. Sain palkkiot myös itselleni, mikä noihin aikoihin oli minulle suuri helpotus, sillä palkka ei tuntunut riittävän mihinkään. Oliko sinä vuonna pankkilakkoa vai vain sen uhka. Isän mielestä oli väärä aika vaatia suuria korotuksia, kun oli sovittu vain ”hätätilan hoidosta”.  Hän mainitsee poliisien lakon. Hekin saivat saman kuin muut eli ei olisi kannattanut lakkoilla. Lapussa on lähinnä käytännön juttuja mm. hän oli kuitannut minulle shekkivihon. 

Lakiasiainosaston Brita läksiäispäivänään 1979 ja ensimmäinen pomoni Jorma Vero-osastolta.
1970 – ja 1980-luvuilla lakkoiltiin usein ja sitä kautta saatiinkin lopulta palkat oikealle tasolle. Aikaisemmin ja minun aikanani oli vielä joku, joka ajatteli, että oli niin hienoa olla pankissa töissä, ettei siitä olisi edes tarvinnut maksaa. 

Vilkaisin Wikipediasta 1976 tapahtumia. Silmiini osuivat maanjäristykset, jotka ovat aina olleet kiinnostavia kunhan niitä ei ole meillä. Guatemalassa ja Hondurasissa oli 7,5 Richterin maanjäristys 4.2. Se surmasi yhteensä 22.780 ihmistä. Mutta 25.10. tapahtui Suomen oloissa harvinaisen voimakas maanjäristys, joka ravisteli maan eteläosaa. Vahingot jäivät kuitenkin varsin vähäisiksi. Järistyksen keskus oli Viron rannikolla lähellä Paldinskia. Muistan hämärästi, kuinka se tuntui työpaikalla Fabianinkadulla, rakennuksen 6. kerroksessa. Talo tärisi. 

Siinä oli muistelua tämän hetken tarpeiksi. Outo paha mieli alkaa joskus tuntua melkein vatsassa saakka, kun palaan joihinkin elämäni vaiheisiin. Se tulee katsoessani juhlatilanteissa ottamiani valokuvia. En taida kaikissa asioissa päästä vielä asioiden ulkopuolelle kuten aiemmin sanoin.  

Perinteiset Floran päivän tanssiaiset 1978 Maija luona. Lahjapensaan istutus.
1970-luvulla kaikissa juhlissa ja muissakin tilaisuuksissa käytettiin runsaasti alkoholia. Niin varmaan oli tapa myöhemmin 1980-2000-luvuilla, mutta silloin olin jo siitä useimmiten ulkona. Jollei juonut, ei juhliinkaan ollut menemistä. Loppujen lopuksi en kestänyt alkoholia ollenkaan. Muistini reunalla on pari häpeällistä viinan huuruista iltaa/yötä. Lopuksi sain tarpeekseni. Aloin voida pahoin. Alkoholi kuului voimakkaasti mukaan kuvioihin vielä 1970-luvulla. Silloin oli jopa hienoa lähteä metsästämään kaupungilta pimeää pulloa. Näitä ajatellessa tunnen suurta syyllisyyttä ja häpeää, vaikka tapahtumille voisi jopa nauraa kuten varmaan monet tekevät.  Haluaisin pyyhkiä ne kaikki muistot kokonaan pois.  Sen takia, tunnen välillä pahoinvointia käydessäni tuota aikaa läpi. Oli jotenkin hienoa juoda. Kaikissa työpaikan juhlissa se oli melkein kuin sääntö, että ei olisi voinut osallistua ilman juomista. Viinan kanssa ”pläträily” oli olevinaan hienoa. 

Minulla on ehkä omat syyni suhtautua asioihin toisella tapaa. Koin alkoholin ikävät vaikutukset puolisoissani ja elämänkumppaneissani. Kaksi avioliittoani kaatuivat siksi. Tosin molemmat lopettivat juomisen ja toipuivat.  Myöhemmin pitkäaikaisin suhteeni suoraan sanoen loppui viinanhöyryyn ja kuten sanoin ko. henkilön aivojen ”mädäntymiseen”.  

Valikoin tänne nyt vain kilttejä kuvia. Kamera kulki aina mukanani. Työkuvat ovat vielä digitoimatta.


Ette usko, kuinka inhoan nykyään viinalla pröystäilyä, profiilikuvia Facebookissa, jossa olut- tai viinalasi on ihmisen edessä. Mitähä nämä henkilöt ajattelevat peittäessään kasvonsa juomalasilla?  En näe ryyppäämisen esittelyssä mitään ylpeilyn aihetta. 

1980-luvulla mediassa oli paljon esillä alkoholin terveydelliset vaikutukset. Nyt tilanne siltä osin on muuttunut. Isäni serkku (isäni äidin veljen poika) sisätautiopin professori ja ylilääkäri Esko Nikkilä, jonka ansiot ovat rasva-aineenvaihdunnan tutkijana olivat merkittävät, oli silloin usein televisiossa ja lehdissä kertomassa, että punaviini on terveellistä. Tuollainen pikkuasia on jäänyt mieleen.

En juuri nyt löydä säilyttämääni lehtileikettä aiheesta. Kun se tulee eteeni, niin täydennän tätä blogia siltä osin.  


Helsingin Sanomien Aikakoneen kautta pääsee tutustumaan Esko Nikkilän tutkimuksiin. Artikkeleita löytyy usealta vuosikymmeneltä. Mm. sunnuntaina 6.1.1985 löytyy havainnollinen kuvitettu artikkeli ”Kohtalokkaat kolestrolit – kymmenet tuhannet suomalaiset ovat syöneet itselleen sepelvaltimotaudin.” Siinä kerrotaan, että tuore suomalaistutkimus osoittaa, että kansantautia voidaan hoitaa poistamalla ravinnosta pahoja kolesteroleja ja lisäämällä hyviä. Tutkimus esiteltiin Lääketiede 85-päivillä Otaniemessä ja Esko Nikkilä esitelmöi siellä aiheesta. Muuten samalla lehden aukeamalla esiintyy myös toinen tuttu, silloin vielä nuori virustutkija Antti Vaheri.

Tapasin Esko Nikkilän kerran Meilahden sairaalassa isäni ollessa siellä hoidossa. Hän oli karismaattinen ihminen ja mm. jostakin kopioimani arkkiatri Risto Pelkosen muistokirjoituksen mukaan merkillinen ja värikäs mies, jonka saavutukset lääketieteen kehittämisessä, tutkimuksessa, opettamisessa ja ideoinnissa olivat suuret.  Hän olisi jopa voinut saada rasva-aineenvaihdunnan tutkimuksesta Nobel-palkinnon, jonka saivat nuoremmat ystävät Michael Brown ja Joseph Goldstein tutkimuksista, jotka nimenomaan perustuivat Nikkilän jo väitöskirjatyössään tekemiin havaintoihin ja myöhempiin jatkotutkimuksiin.

Esko Nikkilän kuolema oli traaginen. Pistää myös kysymään miksi?  Hän ajoi autollaan Vantaalla sillalta alas pian 60 vuotta täytettyään 1986 kuollen heti. Sisareni on kertonut olleensa isäni kanssa hänen siunaustilaisuudessaan.  Temppeliaukion kirkossa. Helsingin Sanomista löytämäni kuolinilmoituksen mukaan hänet on siunattu 3.10.1986.

Fabianinkadulla sijaitsevan Grönqvistin talon kattoa paloi  talvella 1976. Seurasin paloa työpaikkani ikkunasta, mutta en tainnut sitä kuvata. Tässä kattoa korjataan samana keväänä.
 Mutta uudet päivät kirjoittamisessa johtavat uusiin aiheisiin, aiheisiin, jotka syntyvät usein mielikuvista. Viime viikon alkupuolella kävin tapaamassa itseäni iäkkäämpiä ystäviä. Sain tapaamisesta aihetta ja vauhtia edetä keskeneräisissä kirjoituksissani. Monta haastattelua on vielä purkamatta, kuvien tutkimuksia on kesken. Tehtävät etenevät kovin hitaasti ja soimaan niistä itseäni ja saamattomuuttani. 

Joku, joka lukee blogejani saattaa kuvitella minun olevan aikaansaava ja innostunut ja omaavan paljon ystäviä ja harrastuksia. Asiahan ei ole niin. Koska olen aktiivinen kirjoittaja, saatan antaa sellaisen kuvan. Tekstieni monimuotoisuus tai aiheiden runsaus hämäävät joitakin lukijoita.  Oikeastaan aivojeni ja ajatusteni sekamelska on todella huono ominaisuus, jonka yli en tässä elämässä pääse. Se on kuin riippa, joka estää minun saamasta aikaan jotakin muuta tuotosta kuin näiden satojen blogien kirjoittamisen tai satojentuhansien kuvien ottamisen.  Suunnittelen kaikenlaista sekavassa mielessäni ja joskus kuvittelen jopa pääseväni eteenpäin. Sitten huomaan valmistumisen edessä olevan vielä paljon esteitä. Soimaan itseäni siitä, etten aloittanut ajoissa. Se on vain elämää ja todennäköisesti sama pulma on monella muullakin. 

Viimeinen työpäivä.


Kun on vapaa päivä ilman mitään menoa minnekään ja minulla on aikaa kirjoittaa, niin miksen sitten ota jotakin keskeneräistä projektia työn alle vaan alan kirjoittaa omiani?

Aloitin tämänkin jo viime viikolla ja pitäähän tämä lopettaa. Tosin aloin jo kysellä itseltäni, onko edes aiheellista jakaa tekstiä, joka sisältää arkaluontoista asiaa? Mutta ketä kiinnostaa?  Olenhan huomannut, että avoimuudesta ja itseni paljastamisesta huolimatta minua ei tunneta saati ymmärretä.  Emme yleensäkään ole kiinnostuneita muista ihmisistä emme ainakaan vanhoista ihmisistä. Tai sairaista, köyhistä. Sanat eivät taida enää merkitä paljonkaan. Me kuljemme elämämme hautaan kenenkään meitä lähemmin tuntematta.

Tai tällaiseksi elämä muuttuu, kun tulee vanhaksi? Jokaisella se tapahtuu omalla tavallaan. Olen muuttunut ajan kanssa tarkkailijaksi, joka etsii kaikkialta pieniä merkkejä. Painan mieleeni ihmisten sanoja, mieleeni vyöryy kauan sitten kuulemiani ja tallentamiani asioita. Vaistoan ihmisten pelon väistämättömän edessä, vaikka he kätkevät sen. Monet asiat tuntuvat viimeisiltä, vaikkeivat sitä olekaan. Elämä koostuu pienistä sirpaleista, joita jätämme jälkeemme.

Ajattelen usein vanhempiani ja mietin, miltä heistä tuntui. Ikätoverini harvoin paljastavat tuntemuksiaan, koska he ovat vielä niin ”nuoria”, rypyttömiä ja kykeneviä ja terveitä.  Ei ole muutenkaan toivottavaa puhua liian syvällisiä. Sehän saattaa avata vuolaan virran, joka vie mukanaan. Ihmisestä tuleekin silloin oikeasti vanha. Pitää pysytellä kiivaasti mukana tässä päivässä. Se on kyllä totta, mutta ei sulje tosiasioiden myöntämistä ja niihin tarkentamista. Mummot vaipoissaan, sehän tulee silmille jatkuvasti, kun lukee uutisia. Huono vanhojen ihmisten kohtelu. Aina silloin vaikkapa, kun joku haluaa keskustella maahanmuutosta tai jostakin muusta teemasta. Mutta välittääkö se keskustelun muualle ohjaava tippaakaan niistä mummoista. Tuskin.

Myöhemmin kyllä työkaverit olisivat kaataneet olutta päähän, kun join aina vain vettä. Tämä kuva on otettu 28.3.2007. Ihana.

Ihmiset kiinnittävät toisiinsa jatkuvasti leimoja. Olet sellainen tai tällainen. Minä olen välillä synkkämielinen, puran lokaa mielestäni, vuosien karsta irtoaa. Elämä ei ole aina auringonpaistetta ja hellettä, mutta eihän se olisi edes elämää, jollei se olisi kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä ja välillä muuallakin. 

Maistelepa sanaa ”elämä” mielessäsi. Miten sopiva se onkaan, se sisältää kaiken. Sana on ollut käytössä vuosisatoja. Kansa lienee käyttänyt sitä jo ennen Agricolaa.   Se on edelleen sopiva kuvaamaan vaikka minun blogini lyhytsanaa: elämä. Kaikki, mitä kirjoitan, on elämää.  Käy Kotimaisten kielten keskuksen Vanhan kirjasuomen sanakirjasta lukemasta aiheesta, pääset sinne tämän linkin kautta ja luettuasi/selattuasi pääset takaisin selaimen nuolesta.
Meistä jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja tärkeä.





1 kommentti:

  1. "Sirpaleista koottu mennyt elämä." - - - Niinhän se on. Eri kokoisista ja muotoisista, teräväkulmaisista ja pyöreän pehmeistä. Kiitos Merja blogeistasi! Marja-Terttu

    VastaaPoista