perjantai 7. lokakuuta 2016

Arkiston nurkasta repäistyä



Nyt se oli taas eilisestä saakka kummitellut mielessä. Oli pakko päästä kirjoittamaan, vaikka pölynimuri oli jo kohta viikon odottanut lattialla ryhtymistäni siivoamaan. Ja odottaa siis edelleen. Patterien asentaminen oli melko työläs urakka. Tyttäreni mies oli täällä kolmena aamupäivänä ahkeroimassa. Välillä oli haettava lisäosia, jotta uuden patterin yhdistäminen vanhoihin liitoksiin onnistuisi. Eilen sitten kaikki oli kunnossa ja talo alkoi lämmetä. 

Pikkulinnut lentävät jatkuvasti isoon ikkunaan ja pökertyvät hetkeksi. Onneksi ne toipuvat nopeasti.
 
Tällä viikolla on ollut muutakin tekemistä. Sukuseuran kirjeen laatiminen ei sinänsä ole mikään iso juttu. Sen tulostaminen ja jakaminen osalle kirjeissä, osalle sähköpostissa, jäsenmaksukarhujen liittäminen osaan kirjeitä, kirjekuorien kirjoittaminen, postimerkkien hakeminen ja kaikki asiaan liittyvä näpertely ja muistaminen vaatii silti aikamoista keskittymistä. Samalla on tarkistettava, että kotisivulla on kaikki kunnossa. Tulostamista varten on huolehdittava, että kirjoittimen mustekasetit varmasti riittävät. Kirjekuoriakin pitää olla tarpeeksi hankittuina. Sähköpostia varten kirje pitää viedä pdf-muotoon. Paperit ovat pöydillä levällään.  Auta armias, kun sitten kaiken oltua jo valmiina, huomaakin painovirheen kirjeessä. Kirjeet on vielä vietävä postilaatikkoon. Usein olen vasta viedessäni hankkinut postimerkit ja liimannut ne postissa. Nyt kun paikallinen posti on sijoitettu K-Supermarketin nurkkaan, pitää miettiä, minkä kylillä käynnin yhteydessä ehtii postiin, kun en muuten harrasta kyseisessä kaupassa käyntiä. 

Loppujen lopuksi paperit on mapitettava, että tarvittaessa löytää kaiken apumateriaalin kirjallisena. Toki on vielä muutakin tekemistä, mutta voin sitä vähän lykätä. Vuoden vaihteen jälkeen sama ruljanssi on taas edessä, mutta sitä ennenkin on tarkistettavaa ja sähköpostien kirjoittamista.

Kesällä 2015 Lappeenrannan Avijalon-näyttelyyn menossa.
 
Tähän väliin tulee sitten vielä toisenkin sukuseuran tehtäviä, koska hallituksen kokous on edessä.  Ainakin pöytäkirjan kirjoittaminen ja sen jakaminen ovat tiedossa. Tällä sukuseuralla on oma kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti ”Markkulan Viesti”, jonka kansikuvia pääsee lukemaan tästä. Viime marraskuun numerosta saa näkyviin myös kirjoitukseni Lopen päivästä kesällä 2015. Saa nähdä, osuuko minulle jälleen jokin kirjoitustehtävä?

Toimiminen yhdistyksissä ja kerhoissa vaatii loppujen lopuksi paljon tekemistä. Nautin usein siitä, että voin mennä jonnekin vain kuuntelemaan. Toisaalta syvempi osallistuminen tekemällä tuo mukanaan myös paljon hyviä asioita. Pitää vain ymmärtää oma rajallisuutensa ja toivoa, että muutkin ymmärtävät sen. Teen sen, mitä jaksan ja mitä ehdin. Oma aikatauluni on tärkein.

Siksi on myös hyvä kertoa näistä asioista muillekin, koska tekemämme työ jää näissäkin asioissa aika näkymättömäksi, varsinkin niille, jotka eivät sitä itse tee.

Omat suuret arkistoni kutkuttavat mieltäni. Eilen etsin mapeista jotakin paperia ja huomasin, kuinka paljon olen niihin vienyt asioita, joihin olen toivonut joskus pystyväni paneutumaan.  Siellä on vanhempieni sotahistoriaa, muuta historiaa ja omaa historiaani. No jaa, tätähän olen usein blogeissani pohtinut. 

Keväällä 2015 Karjalatalolle menossa.


Viikonvaihteessa on taas vaihteeksi Vantaalla ”Kuulutko sukuuni”-tapahtuma. Ajattelin, että se voisi tällä kertaa jäädä väliin. Mutta kyllä sinne tulee lähdettyä. Tavallaan se kuitenkin inspiroi tällä omalla loputtomalla polulla, joka johtaa vielä ties minne.

Ehkä hetkeksi paneudun helposti tänä aamuna käsiini osuneilla dokumenteilla, omilla koulutodistuksillani. Oletan, että teistä useimmilla omat todistukset ovat hyvässä tallessa, ehkä ei niin lähellä kuin minulla oli tänä aamuna; laatikossa keittiön nurkassa. 

Kansakoulun opintokirjasta, arvosteluvihkosta ja lukemaan oppimisesta


Opintokirjaan on ilmeisesti kotona laitettu valkoinen kansipaperi, jonka päälle isäni (tunnistan käsialan) on kirjoittanut tekstit.  Kanteen ylimmäiseksi on liimattu värikäs kuva pellolla viljalyhteitä sitomassa ja työtä tekemässä olevista naisista. Onpa siististi kansitettu. Jos haluan ja toki haluan, niin otan kansipaperin pois, jotta saan kuvattua kannen sisäpuolella olevan tekstin tämän blogin liitteeksi.



Opintokirjasta näen, että kansakouluni onkin alkanut jo elokuun puolella eli 30.8.1954. Se on ollut maanantaipäivä. Todistukseni oli aina kouluaikoina keskinkertainen.  Olin ujo ja huomaamaton varmaan koko kouluajan sekä kansa - että oppikoulussa.  En pysty palauttamaan mieliini kansakouluajasta muuta kuin joitakin poikkeavia tapahtumia. Kaikista huonoimmat arvosanat sain kansakoulussa laulusta, joka kolmannella ja neljännellä luokalla oli heikko 4. Viimeinen IV:n luokan lukukausitodistus 31.5.1958 oli parhain, koska olin saanut lähes kaikista aineista 9 lukuun ottamatta arvosanaa 7 käsityössä, 8 voimistelussa, leikissä ja urheilussa ja 4 laulussa. Oletan, että opettaja armosta antoi paremmat arvosanat, koska olin pyrkimässä oppikouluun.






Sen muistan, että jo silloin rakastin kirjoittamista ja lukemista. Kertotaulussa olin haka. Käsityöt olivat kauhistus huolimatta äidistäni, joka oli todella taitava käsitöissä. Hän joutui auttamaan ainakin minua, jotta olisin selvinnyt yksinkertaisista patalapun tekemisistä. 

1 luokkakuvani. Olen keskimmäisessä rivissä äärimmäisenä oikealla.
Se aika oli vielä vahvasti lapsuutta. Lukemaan oppiminen oli yksi tärkeimmistä maaleista, joka sittemmin johdatti aina eteenpäin. Siinä samalla opimme kirjoittamaan. Piirtäminen on tullut jo aiemmin. Olisi mahtavaa voida tavoittaa niitä omia lapsen ajatuksia noilta vaiheilta. Ne vaan ovat meillä niin tavallisia kokemuksia, että niihin ei silloin ole tullut kiinnittäneeksi huomiota. Pystyn muistamaan vain sen, kun luin ensimmäistä kertaa sujuvasti Grimmin satua. Se satu kertoi sisaruksista ja löytyy nyt nimellä ” Yksisilmä, Kaksisilmä ja Kolmisilmä”. Se saattoi aikanaan olla eri nimellä. Kaikki muutkin Grimmin sadut tuli luettua. Samoin koulun pienehkö kirjasto tuli läpikäytyä. 


Tästä lähti koulutaival.
Jos voisin nyt palata takaisin siihen aikaan, pistäisin kaiken tarkemmin mieleeni.
Opintokirja kuulostaa modernilta nimeltä, kun vertaa sitä Hämeenlinnan Yhteiskoulun syksyllä 1958 antamaan Arvosteluvihkoon, johon kirjattiin koko kahdeksan vuoden kouluajan väliarvosanat. Lukukausitodistukset olivat sitten erillisiä papereita.

Samassa nipussa todistusten kanssa oli ilman kansia oleva kirjanen Urho Havumäki ”Neuvoja aineenkirjoittajalle.”  Kirja on neljäs painos ja ilmestynyt 1962.  Ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1949. Alleviivauksista ja merkinnöistä kirjassa huomaan, että olen erityisesti paneutunut lukuun ”Ääntämisen ja oikeinkirjoituksen erilaisuuksia.” Kirjaa on todennäköisesti käytetty oppikoulussa suomen kielen tunneilla.  Urho Havumäki (1904 - 1961) oli oppikoulussa ensimmäisiä suomen kielen opettajiani. Mainitsin hänet blogissani 4.8.2015 ”Melkein kotinurkilla”.

Isäni ottaman vanha kuva koulusta.
Tämän kirjan lopussa on liite, jossa kirjoittaja antaa muutaman pienen käytännöllisen vihjeen vasta-alkavalle kynäilijälle. Todella viisaita ohjeita, kun niitä nyt luen. En toista niitä tässä muuten kuin kopioin yhden lyhyen kappaleen, joka nyt tuntuu erikoisen hienolta:


”Sinulla pitää olla runoilijansielussasi monia tuhansia toisten silmissä salassa olevia tietoja ja taitoja, joita ei kukaan ulkopuolinen pysty sinulle antamaan, mutta ei poiskaan ottamaan. Jos tosiaan tunnet, että sinun on aivan pakko panna ajatuksiasi paperille, niin toivotan onnea yrityksellesi.”


On päiviä, kun hetken tuntee tavoittavansa jotakin hienoa. Vastapainoksi on päiviä, kun romahtaa syvälle velvollisuuksien vaatimuksesta. Kaikki luova toiminta vaatii vapaata olotilaa. Nuorena ihmisenä sitä vapaata meillä vielä tuntui olevan, mitä nyt läksyt rassasivat.  Muistan, että silloin minulla ei vielä ollut sitä sisältöä, josta olisin ammentanut teksteihini, mitä myöhemmin ja varsinkin nyt on enemmän kuin runsaasti. Nyt ei vain ole sitä huolista vapaata tilaa, joka antaisi mahdollisuuksia syventyä oleelliseen. Aiemmista toteamuksista huolimatta en ehkä sittenkään enää tarvitsisi sitä elämän särmää ja säröä niin paljon kuin minulla on kestettävänä. Toisaalta itsehän olen sitä aikoinaan kerännyt ympärilleni, nyt pitää kärsiä seuraukset.

Tässä kurkistus koulun pihaan nykyään. Se ei ole enää koulu.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti