maanantai 15. elokuuta 2016

Samojen asioiden kerrannaisuus



Vaikka viime aikoina on usein tullut mieleeni, että vuodet ovat samanlaisia, tapahtumat toistuvat uudelleen joka vuosi, niin asia ei ole ollenkaan niin. Samoja asioita tapahtuu ja niitä tehdään, mutta siellä taustalla liikkuvat syvät vedet. Kun rekisteröimme kirjoittamalla asioita, jätämme usein tuntemuksemme ja tunteemme sivuun. Ne ovat niitä asioita, jotka erottavat vuodet, kuukaudet ja päivät toisistaan.



Aamupäivällä yritin taas kerran laittaa papereitani järjestykseen, mapittaa, heittää turhia pois ja siirtää toiseen paikkaan. Papereita kyllä riittää, osa muistilappuja ja printtejä. Vuosien liput ja laput, kirjeet ja muut tekemisiini liittyneet paperit ovat mapeissa, osa vuosijärjestyksessä, osa vain mapitettuina vuosittain sekaisin. Postcrossing-innostukseni teetti myös monta mappia. Olin usean henkilön kanssa kirjeenvaihdossa. Saamiani kortteja on laatikottain kuten myös käyttämättömiä. 

Mappeja on kertynyt myös muista harrastuksistani, sukututkimuksesta, sukuseuroista, lehtileikkeistä. Jonkin verran papereita säästin myös opiskeluvuosiltani 2009 – 2012.  Mapillinen on myös talon papereita ja laskuja. Kuvablogin 2008 – 2012 kaikki blogit ovat tulostettuina  vuosimapeissa. Unikkopellon ja muiden uudempien blogien teksteistä olen pienen osan tallentanut Google Driveen. Kaikki blogien käsikirjoitukset ovat tallessa myös läppärini kovalevyllä. Suuri osa viimeaikaisista keskeneräisitä asioista on muovitaskuissa kuten vielä myös koko oikeudenkäyntiaineisto vuosilta 2009 -2012. Lisäksi mapitettuna tai laatikoissa on se ikivanha materiaali, jota silloin tällöin käytän kirjoitusteni aiheena.



Usein saamme lukea, kuinka raskasta on tavaran paino. Ihmiset tuntevat itsensä uusiksi ja kevyiksi tuhottuaan kaiken. Nuoremmillekin on kertynyt nuoruuden kalentereita ja kirjeitä ja tuntuu hyvältä repiä kaikki. Elämä on sen jälkeen kevyttä. Sama on, kun tyhjentää kaikki kaappinsa turhista vaatteista, kirjoista ja kaikesta mahdollisesta, heittää roskiin tai kierrätykseen, jos ylipäänsä kelpaa. 

Olen vuosien mittaan vähentänyt paljon. Huonekaluja omistan vain välttämättömimmän, jos en sitäkään. Vaatteita hävitin runsaasti, mutta vieläkin voisin laittaa joitakin menemään. Kirjojen osalta suurin osa romaaneista ja ihmissuhdekirjoista lähti kierrätykseen. Tosin ystäväni on sen jälkeen kartuttanut kirjamääriä oikeastaan luvattoman paljon. Ja kun minulla on vielä autotallissa 20 banaanilaatikkoa kirjoja, niin riittäähän niitä. Ja onhan siellä mieletön määrä tauluja ja omia kehystettyjä valokuvia. 

Eli sitä painavaa tavaraa riittää. On totta, että välillä sekin ahdistaa. Olenkin jo tänä kesänä ehdottanut, että laitamme kaikki varastoon ja lähdemme maailmalle. Nyt vielä jaksaisi. Kohta ei ehkä enää.

Olen silti elänyt viimeiset vuodet äärimmäisen niukasti, ostan vain kaiken välttämättömimmän ja tuiki tarpeellisen. Nyt pitäisi tarkistaa, onko varastossa syyslannotteita.

Tulos.

Joopa joo, lähdimme kesken kirjoitukseni auringon alkaessa paistaa pihatöihin. Nythän on satanut lähes joka päivä, ettei sopivaa väliä ole tullut. Tuo mahdoton aita pihan kulmasta vaatii siivousta, tietenkin moni muukin kohta. Aidan ulkopuolella on kaikkialla syvä oja, joka sateella kerää koko mäen vedet vieden ne kulmassa olevaan viemäriin. Lisäksi ihmiset heittelevät ojaan koirankakkapusseja ja muuta roskaa.  Kulmaan on levinnyt lisää noita jättipalsameita, joita jo aiemmin kesällä hävitimme. Ne yrittävät innokkaasta valita pihan teiden välistä kulmaa kohteeksee. Oli aika päästä niistä eroon, mutta niitä oli vaikea sieltä piikikkään
hurmehappomarjapensaan kauas tielle roikkuvien oksien alta repiä.

Jättipalsamia ei ole vielä noiden haitallisten vieraslajien joukossa, jossa on kyllä muita palsameita. Löysin nimittäin mielenkiintoisen vieraslajit portaalin, jonne pääset tästä. Palsamien toinen nimi on häpykannus, tieteelliseltä nimeltään impatiens. Se kuvaa kasvien kärsimätöntä ja innokasta halua levittää siemeniään. Pienikin kosketus avaa kypsän siemenkodan ja lennättää siemenet kauas. Mutta kyllä jättipalsami sinne vieraslajien joukkoon kuuluu kuten rakastamani lupiinikin.

Siinä työt lopetettuani keskustelin hetken naapurin kanssa.  Ikä ja sairaudet painavat. Omakotitalossa on paljon tehtävää.  Totesimme vain, että paras yrittää elää päivä kerrallaan. Aamuyöstä olin miettinyt myös näitä samoja asioita. Yöllähän kaikki synkät ajatukset ryntäävät mieleen. Aika pitkään pystyy katsomaan vaikeuksia huumorilla ja positiivisesti, mutta kun ne kasaantuvat vuodesta toiseen, niin usko hyvään huomiseen tahtoo mennä. Onneksi nukahdin ja näin hienoja, värikkäitä ja kauniita unia, joita valitettavasti en muista. 

Jalkani koskettivat viikolla kiviä (tiiliä), joita ovat myös Pekka Halonen ja Juhani Aho käsillään koskeneet.

Ajatukseni kiertyvät takaisin tuohon alkuun, samojen asioiden toistumiseen vuodesta toiseen. Tunteet ja tuntemukset ovat todellakin erilaisia. Niiden kautta näen hyvin elämän kerroksellisuuden. Mutta on myös muita asioita. Otan käsiini ensimmäisen eteeni tulevan päiväkirjan ja etsin saman päivämäärän kuin tänään 15.8.

Kuusi vuotta sitten kirjoitin samana päivänä kysymyksen, näkevätkö muut ihmiset valon ja värit niin kuin minä. Ovatko ne yhtä tärkeitä kuin minulle? Vien asian pidemmälle, kun kerron, että ”toisella puolella” käyneet ovat kertoneet värien olevan vieläkin kauniimpia kuin meidän maailmassamme. 



Eilen mietin, miksi Alex, 4-vuotias lapsenlapseni on mahdottoman tarkka omasta valtaamastaan reviiristä kotonani. Hän yrittää sitä joka kerta laajentaa, omat kirjani joutuvat lattialle. Ei, sen puoleen, osa on jo siellä muutenkin.  Kun hän poikkeaa käymään, hän ensimmäiseksi pistää kaikki takaisin omaan järjestykseensä. Sekin liittyy samaan, miksi meistä tulee sellaisia, kuin olemme.

Sitten mummin puhelin on välill' käytössä.
 
Olin päiväkirjan lisäksi samaan aikaan 2010 kirjoittanut blogin, jossa käsittelin sitä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Siinä tutkin vanhempieni kirjoituksia minusta. Kyllähän ne ovat vieläkin kuvaavia lähes 70 vuotta myöhemmin. Alexin käyttäytymisestä voi myös vetää johtopäätöksiä kauas tulevaisuuteen. Sitä kaikkea en ole enää näkemässä, mutta voin kirjoittaa ajasta juuri nyt.

Otan tähän pienen pätkän kuuden vuoden takaisesta kirjoituksesta: 

”Kun eräänä aamuna kevyen ukkospilven reuna oli saavuttamaisillaan minut ja muutti valon sävyn erilaiseksi, muistin sadut. En muista, lukivatko vanhempani minulle satuja. Äitini oli varmaan äärimmäisen rasitettu kaikkien maalaistalon töiden keskellä, sisareni ja minä synnyimme kaikki neljä kuuden vuoden aikana kahden vuoden välein. Siinä riitti puuhaa, sillä siihen aikaan kaikki tehtiin kotona itse.  

Isäni pitämä pienokaisen elämänkerta ”Ensi askeleet” kertoo kohdassa ”Leikkikaluja”, että pidin aivan pienenä punaisesta väristä ja 4 kuukauden ikäisenä katselin KUKKIA ihmeissäni. Ja minulla piti olla kaikenlaista ”kamaa” iso laatikollinen jo siinä 10 kk:n ikäisenä. Kutsuin niitä ”kilukaluiksi”. Minulla oli myös kuvakirjoja, joista pidin kovasti. Kun näin kirjan huusin noin 1-vuotiaana ”kaija kaija kaija, kaija, kaija!! Aapiskirja eli aapelus oli minulle 2-vuotiaana rakkain. Ylipäänsä minulla oli suuri kirjasto, oli ”liu lau laskiaista”, tonttuja, lehtiä ym. Kun posti tuli luin aina Seuran ennen muita. Äidin ”kanakirjan” luin myös selväksi sinä talvena kun täytin 2 vuotta ja äidin puutarhakirjsta luin kaikki kannet. Sitten isä tilasi minulle ollessani 3-vuotias Lasten maailman, jota säästin kovasti. Nukkien kanssa en ollut kovinkaan taitava. Nimittäin jouluna 1950 sain nuken ”Ilkka”, joka osasi sulkea silmätkin. Siskoni Heljä vain pudotti sen kerran ja pää meni halki. Muistaakseni Ilkka oli neekerinukke. Silloin muuten neekeri-sanalla ei ollut rasistista leimaa, vaan mustaihoiset olivat samanarvoisia kuin mekin.



Isäni muistiin kirjoittamista asioista käy toisaalta ilmi, että kirjarakkauteni on ollutkin synnynnäistä. Myönteinen suhtautuminen kirjoihin kotonani on tukenut sitä.  En ole koskaan myöhemmin ollut loruihminen, se täytyy myöntää. No, runoja sentään on tullut kirjoitettua.. Grimmin satukirja, jota luin ahkerasti heti lukemaan opittuani, on varmaan vaikuttanut kaikkein eniten. En oikein ymmärrä, miksi leikkelimme myöhemmin senkin kirjan pieniksi. Ehkä silloin alkoi kirjoja olla jo enemmän ja mikä oli luettu, se oli luettu. Varmaan jokainen lapsi ottaa saduista juuri sen, mitä tarvitsee. Minulle tulee edelleenkin auttamatta mieleen satujen tietynlainen tunnelma, tunteet, värit ja valo, kun pohdin itseeni vaikuttaneita asioita. Nämä ovat kuitenkin niitä positiivisia vaikutteita, vaikka kyseiset sadut olivatkin usein itsessään aika synkkiä. Mutta lapset tarvitsevat niitä kehittääkseen oman maailmankuvansa.  Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että tuomme mukanamme jo syntyessämme osan itseämme, joka on vahvista vahvin perusta koko elämämme ajan. Tulisikohan minusta oikea taiteilija seuraavassa elämässä?”




1 kommentti:

  1. Omakotitalossa on paljon töitä. Mulla olis kesävaatteiden urakkatarkastus !!

    VastaaPoista