Synnytyskivut ja äidin katse

Nyt kävi sitten jälleen niin, että tämä kirjoitukseni jäi lojumaan ja odottamaan julkaisua, mutta onko sillä itse asiassa väliä, mikä aamu oli ja millä viikolla.

Jää sitten Alexillekin ihmettelemistä. Tässä huhtikuussa 2013 ennen vappua.

 

Aamuvarhain herättyäni mieleeni tuli otsikon sana ikään kuin muistuttamaan minua, että on aika kirjoittaa. En tarkoita synnytyskivuilla lapsen syntyessä koettavia kipuja ja tuskaa, jotka itsekin kaksi kertaa kokeneena muistan vielä kymmenien vuosien takaa pahimpina mahdollisina kipuina. Ne olivat loppujen lopuksi siedettäviä verrattuna moniin muihin kipuihin, koska tiesi niiden olevan ohimeneviä. Ajattelin nyt kirjoittajan kohtaamia ajatuksia ja  kipuilua, kun olisi jo aika aloittaa kirjoittaminen, aika synnyttää lopulta se tuotos, joka on ollut vuosikaudet mielessä, oman äitini ja isäni elämästä kertova kirja. Se tulee tosin kertomaan myös minusta, koska olen säästänyt heidän elämänsä rippeitä samalla niitä tutkien.

Siis ei todellakaan tällaista mautonta kuvitusta?

 

Olen vuosia ajatellut kirjan ulkomuotoa, jopa suunnitellut sen kansikuvaa. Olen miettinyt, voinko kirjoittaa heistä samaan kirjaan. Olivathan he kuin kissa ja koira, ei minun mielestäni mikään paras mahdollinen yhtälö yhdessä. He saivat kuitenkin aikaiseksi viisi lasta, joista me kaikki olemme jatkaneet sukua. Nuoruuden sotavuodet värittivät heidän elämäänsä, molemmat olivat viisi vuotta rintamalla. Olen löytänyt suurimman sisällön heidän tarinalleen vasta heidän lähdettyään paremmille metsästysmaille kuten sanotaan. Ajattelen myös usein, jos olisin ollut kiinnostuneempi heistä, tietäisin nyt enemmän. Siksi kertomuksestani tulee auttamatta samalla tutkimusretki itseeni heidän kauttaan. Otsikko voisi olla vaikkapa ”Miten koin vanhempieni historian” tai ”Vanhempani ja minä”.

Äiti joskus nuorena tyttönä.

 

Olen selvittänyt runsaasti asioita heidän elämästään vasta heidän kuoltuaan. Äitini kertoma tarina on koko ajan laajentunut ja paisunut. En enää edes tietäisi, mikä on alkuperäinen kertomus, jos vanhat muistiinpanot vihkoon kirjoittaminani töherryksinä eivät olisi tallella. Sieltä tallennuksistani voi tulla esille joitakin tärkeitä asioita, joita en pitänyt mainitsemisen arvoisena, kun aikanaan kirjoitin muistiinpanot puhtaaksi.

No, sieltä vihkon sivuilta saattaa löytyä vielä uusiakin asioita.

 

Sain vahvistusta omille suunnitelmilleni ja ajatuksilleni ollessani äskettäin Tieteen päivillä kuuntelemassa mielenkiintoista keskustelua elämänkertakirjallisuudesta. Tosin kaikki keskusteluun osallistuvat olivat ammattilaisia ja osa oli kirjoittanut tai kirjoittamassa tunnettujen henkilöiden elämänkertoja. Mutta keskustelusta saattoi hyvin vetää oppeja omaan, pienen ihmisen elämää koskevaan elämänkerran suunnitteluun. Samat asiat, joita olen itsekin tässä ajan kuluessa pohtinut, tulivat tarkasteltavaksi näiden asiantuntijoiden toimesta.

Isä 14-vuotiaana 1932.

 

Usein kysytään sitä, millä tavalla oppii kirjoittamaan. Kysymys tuli myös tuossa mainitsemassani keskustelussa esille, kun osallistujilta kysyttiin, mitä kursseja ja koulutusta he ovat hankkineet. Kaikki totesivat, etteivät mitään. On vain luettava paljon hyvää ja huonoa kirjallisuutta ja kirjoitettava. Sitä samaa olen itsekin kautta aikojen sanonut. Kirjoittamaan ei todellakaan opi muuten kuin kirjoittamalla. Olin kerran hakemassa ja ilmoittautumassa erääseen kirjoittajakoulutukseen, mutta onneksi peräännyin ennen hakemuksen lähettämistä. Olen sen verran omituinen ja ehkä itsepäinenkin ihminen, etten halua muiden sekaantuvan omiin suunnitelmiini. Otan toki mielelläni vastaan neuvoja, ainakin silloin, jos itse niitä kysyn. Toinen asia on sitten, noudatanko saamiani neuvoja. En ole koskaan kulkenut muiden tallaamia polkuja.

Tällä hetkellä siis poden niitä synnytyskipuja. Sanotaan, että kun sitten aikanaan työ on valmis, on edessä tyhjyyden tunne. Sen näkee sitten, kun joskus olen niin pitkällä.

Äiti lottana.

Elämän ja asioiden katkelmallisuus ja pinnallisuus?

Oma elämäni juuri nyt on koko ajan sen verran katkelmallista kuten koko maailma tuntuu tällä hetkellä olevan, että on mahdottoman vaikea suunnitella pitkäkestoisia kirjoitussessioita. Päivät vierähtävät ohitse liian nopeasti. Elämä on runsasta ja tekemistä riittää. Kuunnellessani Tieteen päivien teemaan ”Sattuma” liittyviä keskusteluja, tuli taas mieleeni keskeneräiset opintoni.  Olen monesti ajatellut jatkaa opiskelua avoimessa yliopistossa, mutta olen lykännyt sitä eteenpäin kaikkien keskeneräisten asioiden takia, joihin tarvitsen runsaasti aikaa.

Isä sota-aikana. Vuosi?

 

Rakas ihana Facebook saattaa myös tehdä elämästä katkelmallista. Alkukesästä perustamani ”Juuret Kuolemajärvellä” -ryhmä lähti kunnolla käyntiin ja keskustelua sen sisällä on syntynyt. Aikomukseni oli aluksi tehdä keskusteluista jonkinlainen yhteenveto, mutta sekin on jäänyt muiden asioiden jalkoihin. On myös vaikea tietää, mitä ihmisten mielissä liikkuu. Jos minä olen kiinnostunut jostakin ja haluan siitä lisätietoa, en tiedä, miten muut ajattelevat. Mutta juuri se katkelmallisuus sallii kaikenlaiset kokeilut. Esitä kommentti ja odota siihen ajatuksia. Useinhan ne ajatukset ovat vain tykkäyksiä, mikä ei jalosta aihetta sen pitemmälle. Vierailen useissa ryhmissä itsekin lukemassa enkä useinkaan kommentoi mitään. Syynä on se, että kommenttini aikanaan jäivät sinne roikkumaan herättämättä sen enempää vastakommentteja. Ylipäänsä pinnallisuus on katkelmallisuuden lisäksi tämän päivän sana.

Vihkon sivulta löytyi myös tämä juttu, jonka olin löytänyt myös jostakin kirjasta, kun en tahtonut uskoa äitini kertomusta.

Ulla Mannonen innoittajana

Kuten nuo synnytyskivut, niin jokin muukin sana herättää minut silloin tällöin näiltä talviuniltani. Luen aina jotakin kirjaa. Niitä on aina kasoittain työpöytäni vierellä ja muualla täällä asunnossa. Yritän valita lukemani läheltä suunnittelemiani kirjoitusaiheita oppiakseni ymmärtämään paremmin entisaikojen maailmaa. Eniten haluaisin tietää tavallisten ihmisten elämästä. Useimmiten kuitenkin siitä ei löydä mistään tietoa. Oli oikea aarre löytää Merja Leppälahden kirjoittama ”Karjala sydämessä Ulla Mannonen Kannakselta (Apatura 2014). Kirjassa paneudutaan Ulla Mannosen (1895 – 1958) elämänsä aikana keräämän kansanperinteelliseen aineistoon tai paremminkin hänen elämäänsä ja siihen ympäristöön, missä hän sen eli. Koska Ulla Mannonen syntyi Karjalan Kannaksen Uudellakirkolla aivan Kuolemajärven naapurissa, voi hänen keräämänsä maaseutuelämää koskevan aineiston olevan yhteneväinen Kuolemajärven elämän suhteen.

Viime sunnuntaina 18.1.2015 kävin kuuntelemassa mielenkiintoisia esityksiä Pääkaupunkiseudun uuskirkkolaisten tilaisuudessa. Taisi Ulla Mannosen sukulainen istua vieressä. Mette Mannonenkin, meteorologi oli kuulemma pikkuserkun tytär. Muutenkin samat sukunimet esillä kuin kuolemajärvisillä.

 

Oma isoäitini Aino (myöhemmin Sirkiä) syntyi 1892  ”äpäränä” ollen äitinsä Beatan ainoa lapsi. Hänen historiaansa syntymän osalta liittynee asioita, joita tuskin koskaan pystyn vuorenvarmasti oikeaksi todistamaan.  Hänen ja Ulla Mannosen elämät sijoittuvat lähes samoihin vuosiin ja olivat melkein samanpituiset. Mummoni kuoli 1959 vain 67-vuotiaana. Hänenkin kerrottiin olleen nuorena piikana Pietarissa ja osanneen myös venäjää, mutta siitä ei ole sen kummempia todisteita.  Lisäksi tällaiset tavallisen ihmisen elämään paneutuvat kirjat auttavat kuromaan omissa tiedoissani olevia aukkoja umpeen ja ymmärtämään pieniä yksityiskohtia, joita olen nähnyt isovanhemmissani ja omissa vanhemmissani. Oma lapsuuteni 1940 - 1950-luvuilla on ollut ajallisesti sen verran lähellä heidän elämäänsä, että on muutenkin helpompi ymmärtää ja voin joiltakin osin vetää asioita yhteen. Tuolloin maaseudulla elettiin vielä aikaa, jolloin koneet eivät olleet saapuneet tiloille. Tarvittiin paljon työntekijöitä ja hevosia. Naisten työt tehtiin myös käsin, pyykkikoneita ei ollut. Samalla tavalla kuin meilläkin Hämeessä sitten 1950-luvulla, marja-aikaan mentiin metsään koko päiväksi keräämään talveksi säilöttävät marjat. Äidit jatkoivat tuolloin lapsena omassa kodissaan oppimiaan perinteitä.

Ulla Mannonen oli poikkeuksellinen ihminen sikäli, että hän ei ollut koskaan naimisissa, mutta synnytti yhteensä viisi lasta, joista kolme eli aikuisiksi saakka. Tuohon aikaan oli todella erikoista, että nainen eli näin vapaasti. Tuskin Mannosen elämä on ollut helppoa, koska vielä tuohon aikaan avioton lapsi oli äidille mutta myös koko suvulle todella häpeällinen asia. Sitä se olisi ollut vielä 1960-luvun lopulla, kun aloin odottaa tytärtäni olematta naimisissa. 1800-luvulla ja jopa 1900-luvun puolella naisia nuhdeltiin aiheesta. Aiemmin naisia ja miehiäkin rangaistiin kirkon toimesta salavuoteudesta. Kirjan mukaan Ulla Mannostakin pidettiin ainakin ensimmäisen lapsen syntyessä 1918 suvun häpeäpilkkuna. Tämä hänen esikoispoikansa kuitenkin kuoli puolitoista vuotiaana keuhkokuumeesen.

Ulla Mannonen muutti 1931 Koivistolle, Makslahden Römpöttiin mukanaan kaksi lastaan ja viimeisin lapsi syntyikin sitten Koivistolla. Elantonsa hän sai vuokraamalla huonetta satamassa työskenteleville miehille, leiponmalla ja käsitöitä telemällä. Kirjoittamisesta hän tuskin sai riittävästi rahaa perheen elättämiseen. Mannonen nimittäin kirjoitti pakinoita paikallisiin lehtiin ja lähetti edelleen aineistoja kansanrunousarkistoon. Voi vain kuvitella, miten häntä kaikesta ahkeruudesta huolimatta tuolloin ylenkatsottiin ja tuon kirjoittamisen takia pidettiin jopa tyhjäntoimittajana.

On melko yllättävää, että vaikka Ulla Mannosen kansanrunousarkistoon lähettämä aineisto kuuluu suurimpiin yhden ihmisen kokoamiin aineistoihin, hänen aineistoaan kirjan mukaan on arvosteltu joskus epäluotettavaksi. Ymmärrän kyllä, että arkistot vaativat jonkun tietyn kaavan mukaista dokumentointia eivätkä hyväksy dokumentoijan omia näkemyksiä. Aika tosin muuttaa käsityksiä ja tutkijoille tällainen aineisto voi olla oikea aarreaitta.

Joskus...

Äidin katse

Jostakin sieltä tuon edellisen kirjan sivuilta tajusin senkin, että kun lapsi kasvoi aikuiseksi, häntä jo katsottiin vähän kieroon ikään kuin sanoen ”siun on jo aika lähteä  omiin nurkkiin.” Sen koki  oma äitini hyvin nuorena lähtiessään piikomaan tätinsä luokse toiseen kylään. Sen sain minäkin kokea perintönä sitä silloin aikanaan vielä edes ymmärtämättä. Se oli äidin erityinen katse, joka sai minut pakkaamaan kimpsuni ja kampsuni ja lähtemään kylmään maailmaan syksyllä 1966. Äidin katse näkee paljon muutakin, jolta lapsi ei voi piiloutua. Mutta se on sitten jo toinen tarina.

Noihin aikoihin 1967 äidin katse taisi meitä vielä seurata. Tässä Tanskan matkalla, sisareni ja minä.