maanantai 9. kesäkuuta 2014

Olla omanlaisensa

Kirjoitin viimeksi mansikkapaikoista. Eilen ahkeroin pihalla, sen talon pihalla, jossa vesivahingon takia on valtava remontti meneillään. Olen asunut poissa talossa runsaat neljä kuukautta ja oletan asuvani evakossa vielä pari kuukautta. Jossakin vaiheessa remonttia, ehkä vasta sinne takaisin muutettuani laitan talon uudelleen myyntiin, jollei sitten ostaja ilmaannu sumusta.  Se on hyvin epätodennäköistä enkä uhraa ajatuksia sille enkä ylipäänsä tulevaisuudelle.  Tämä tapaus, sattuma, kohtalonkäänne tai miksi sitä ja edeltäviä vaiheita voisi kutsua, on muuttanut oman ajatteluni lopullisesti. Paluu menneeseen on mahdoton enkä edes sellaista kuvittele, toivo tai siitä unelmoi. Tämä siksi, että joku saattaa kuvitella minun roikkuvan entisessä huolehtiessani asioista ja yrittäessäni viedä ne kunnialla loppuun saakka. Mutta eräänlainen, käsitteeksi muovautuva mansikkapaikka sekin on. Joka nurkalla kasvaa oikeastikin mansikoita.

Tässä pari kuvaa eilisestä urakasta, ruohonleikkuusta. Mikäs siellä on työskennellesä, kun sääkin oli juuri sopiva.




Kuten tavallista monta kirjoitusaihetta pyörii päässäni. Tänään aamulla kuuden aikaan tuli 70 vuotta täyteen isäni kohtalonhetkistä Valkeasaaressa venäläisten suurhyökkäyksen alkaessa. En etukäteen eilen ajatellut sitä ollenkaan, mutta jokin kumma vain herätti heti aamuvarhain.  Kirjoitin Facebookiin saman tien kirjoituksen, jonka isä on aikansa sosiaaliseen mediaan ladannut.  Hän kirjoitti  silloin Lapin Pokan Sammalselän vieraskirjaan seuraavan tekstin 9.6.1984:


”Tänään 9.6.1944 taivas putosi päällemme Valkeasaaressa, 40 vuotta sitten. Tuhannen lentokonetta, 400 tykkiä rintamakilometrillä ja 3 valiokaartin divisioonaa alkoi kello 6 tuhota Jalkaväkirykmentti Ykköstä. Kirkas päivä pimeni yöksi. Mutta vasta seuraavana päivänä 10.6. vanjan panssariarmeijakunta ajoi läpi.”

Hän ja äitini, joka palveli muonituslottana  JR1:ssä, kertoivat meille lapsille paljonkin tuosta ajasta. Se oli heille aikanaan yhdistävä asia.  Muistot pitkästä sota-ajasta yhdistivät heitä ja monia muitakin ihmisiä. Meitä ne jutut eivät silloin paljonkaan kiinnostaneet.  Monen on toisaalta varmasti vaikea ymmärtää, miksi minä ole nyt mahdottoman kiinnostunut ja jatkan aiheesta uudelleen ja uudelleen. On niin, että itsekin sitten miettii uudelleen, mutta....

Sotapäiväkirjaa juuri siltä päivältä. Isäkin mainitaan siellä.

Täällä http://unikkopellossa.blogspot.fi/2014/01/valokuvat-vievat-mukanaan.html ja parissa muussakin aiemmassa kirjoituksessani käsittelen sota-aihetta.

Oma sukupolveni ja ylipäänsä sodassa olleiden vanhempien lapset kantavat itsessään sodan vaurioita kukin omalla tavallaan. Usein se ilmenee tavalla, että asioista ei saisi edes puhua, kirjoittaa eikä edes mainita.  Monet taas ovat innoissaan kaikesta uudesta tutkimuksesta ja haluavat kuulla lisää ehkä selittääkseen itselleen vaikeita kokemuksia.  He haluavat myös, että heitä kuunneltaisiin. Toistaiseksi kuunnellaan vain niitä harvoja jäljellä olevia veteraaneja. Monet  äänet hukkuvat  ja ehtivät vaieta ennen kuin heitä kuunnellaan. Niinhän se menee.  

Viime viikon Hämeenlinnan keikalla poikkesimme Iittalassa käydessämme Kalvolan hautausmaalla ja kirkolla, jossa kuvasin Summan ristiä. Kalvolan sankarihauta-alueen vieressä on talvisodan aikana JR 15:n 5. komppanian III joukkueen Summan alueen korsun katolla ollut ns. Summanristi. Täällä lisää aiheeseen liittyvää tietoa.

Kun tässä helmikuussa olin Keravan kirjastossa Hannu Taanilan tunnilla kuuntelemassa historiantutkija Ville Kivimäkeä  liittyen hänen kirjoittamaansa Finlandia-palkinnon voittaneeseen teokseen   ” Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945 (WSOY) syntyi jo luentoon jonottaneiden suuriin ikäluokkiin kuuluneiden henkilöiden kesken keskustelua heidän kokemuksistaan.  Kirja perustui Ville Kivimäen Åbo Akademissa tehtyyn väitöskirjaan, Battled Nerves: Finnish Soldiers’ War Experience, Trauma, and Military Psychiatry 1941–44 . Siinä tutkittiin vasta sodan ja sodassa mielensä rikkoneita miehiä.  Varmaan  uusia tutkimuksia sodan vaikutuksista sen jälkeen syntyneisiin lapsiin on myös tekeillä, sillä olisi jo niiden aika.  Aiheet ovat kyllä monella tapaa olleet viime vuosina esillä. Ehkä eivät kuitenkaan tarpeeksi.


Tämän maiseman äärellä Hämeenlinnan Aulangolla voisin viettää koko päivän.

Kuulun siihen porukkaan, mutta en aina sopeudu, sillä käsittelen asioita omalla tavallani. En ole traumatisoitunut vanhempieni kohtalosta enkä kanna enää sodan enkä edes oman elämäni haavoja itsessäni. Toivon yksinkertaisesti voivani ottaa sota-ajan ja sen jälkeisen ajan haltuuni ja vieväni edes osan siitä eteenpäin.  Nuo ajat ovat vaikuttaneet välillisesti meihin ja elämäämme enemmän kuin edes uskomme.  Nyt elämme aivan uutta aikaa, jossa siinäkin kyllä riittää ihmettelemistä yllin kyllin ja useimmille myös haltuun ottamista!

Puutarhatöiden ynnä kaiken muun pienen toiminnan ohella olen sekoillut omien valokuvamassojeni parissa ja yrittänyt saada niiden kanssa jotakin aikaiseksi.  Karjalan matka toi monta asiaa pinnalle.  Aikoinaan ajattelin, että olisi kiva joskus nähdä muidenkin ihmisten valokuvia, kun kaikki nykyään kuvaavat.  Sama kohde tallentuu samanaikaisesti kymmenille muistikorteille.  Mitä niille kaikille kuville tapahtuu, kun vain ani harva tulee näkyville.  Ajattelin myös, että miksi minun on sitten esiteltävä ja jaettava kuviani myös muille näytettäväksi. Tosin en niitä edes mainosta, mutta varmaan aina silloin tällöin joku eksyy  kuviani selaamaan. Mutta loppujen lopuksi harvaa ihmistä kiinnostavat toisen valokuvat.  Esitettävät valokuvat ovat lisäksi usein niin huonolaatuisia, että katsoja saattaa tuntea myötähäpeää. Minne ne kuvat sitten joutuvat?

Kuten myös tämän maiseman äärellä, Kuolemajärven Tammikossa. Suuren, ehkä jo kuolleen tammen juurella (24.5.2014)

No niin tai näin.  Saan kohta valmiiksi Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevan valokuvamateriaalin, mutta ennen kuin julkaisen sen, kirjoitan vielä siihen liittyvän tekstin.  Ajatelkaa, kun googlasin sanalla ”valokuvien esittäminen”, osuin tällaiseen blogiin , jota pitää Kalmistopiiri,  hautausten ja ihmisjäännösten arkeologian sekä luututkimuksen sivusto.  Se on saanut  alkunsa Turun yliopiston arkeologian opiskelijoiden ylläpitämästä hauta-aiheisesta opintopiiristä.  Sinnehän meinasin sitten juuttua lukemaan.  Aiheet liittyvät siis arkeologiaan.  Edellä olevan sanan (blogiin) takaa pääsee kirjoitukseen tunteista.  Onkin jännittävää jossakin vaiheessa lukea, mitä Janakkalan miekkamiehestä on saatu selville. Hänethän löydettiin sieltä aika läheltä omia synnyinseutuja.  Tässä linkki aihetta koskevaan postaukseen:  http://kalmistopiiri.wordpress.com/2014/01/21/janakkalan-muinaishaudan-miekkamies-on-kuollut-keskiajalla/.

Jotkut ihmiset ovat vain niin mahdottoman kohtuuttomia ja hillittömiä kaikessa toiminnassaan, kiinnostuneita kaikesta maan ja taivaan välillä.  Viittaan tietenkin itseeni.  Olen vaistonnut jonkin verran paheksuntaa asian johdosta ja välillä harkinnut jopa oman itseni kutistamista entistä pienemmäksi ja omien juttujeni rajaamista ja salaamista. mutta joka kerta, kun sitä mietin, palaan samaan.  En voi olla muuta kuin tällainen.  Kaikki muutkin olkoot omanlaisiaan.

Entäs hän sitten? Oli ainakin sisarelleni ja minulle suureksi avuksi säkkejä liikutelteassa. ehkä jotakin jää mieleen.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti