lauantai 12. huhtikuuta 2014

Katson erästä unelmaa

Olen vuosia näpsinyt kameroillani kuvien lisäksi videoita, joita en ole koskaan edes katsonut. Moni asia päättyi kesään 2011. Silloin saatoin kuvitella olevani vielä kuolematon ja pystyväni kaikkeen, jaksavani kaikkea.  Elätin vielä ihania unelmia lumotusta puutarhasta. Lokakuussa olkapääni ja käsivarteni alkoivat kipeytyä. Koko talvi ja kevät seuraavaan kesään saakka, jolloin lopulta sain apua, olivat yhtä tuskaa. Sen jälkeen olenkin saanut sanoa lopullisia hyvästejä raskaalle puutarhatyölle. Tosin viime kesänä ja syksynä jaksoin, osittain sisareni avustamana taas sen verran, että puutarha oli ainakin talven tullessa siistissä kunnossa. Mutta en sen enempää. Unelmista on myös osattava luopua. Se sattuu ja se on vaikeaa. Loppujen lopuksi joudumme kuitenkin luopumaan kaikesta. Jostakin on aloitettava. Sairastumiset ovat usein sellainen asia, joka pistää asiat pakostikin oikeaan järjestykseen.
Tällaisia pieniä söpöliinejä, ehkä juuri niiden isojen jänöjen poikasia eksyi pihalle silloin tällöin.
Olen tässä muiden touhujeni lomassa selaillut vuosien mittaan ottamiani videoita ja joku on saanut (minulta) kunnian päästä YouTubeen (ne loytynevät sieltä nimelläni). Talteen. On hyvä, että on muitakin säilytyspaikkoja kuin oma läppäri ja sen kovalevyt. Videoiden taso on aika surkea, koska olen ottanut ne vanhalla pokkarillani (Canon Powershot A630), mutta kyllä se kesän koreus, elokuun hurmaava aika kukkineen tulee sieltä esille. Sydän oikein sykähti niitä katsoessani. 

On se vaan kumma, että mitä vanhemmaksi on tullut, sitä enemmän maa ja multa ovat vetäneet puoleensa. Mutta kuten jo sanoin, siitä ihanuudesta joudun vähän kerrallaan luopumaan. Onneksi aiemmin istutetut ja minun istuttamani pihan kukat kukoistavat vielä kauan ja tuovat maailman kauneuden silmieni verkkokalvolle. Jos vain jaksan, käännän vielä kerran kukkamaan ja kylvän täyteen unikoita, klarkiaa ja kehäkukkia. No, tänä keväänä sinne pitää varta vasten mennä töihin, koska näyttää siltä, että asun tässä kerrostalovankilassa vielä kesään asti ja ehkä vähän pidempäänkin. Tiedän toki, että jatkoasumiseni vanhassa talossa on vain lainassa olevaa aikaa muutenkin. Kun muutin asennoitumistani asioihin, en pohdi enkä suunnittele enää tulevaisuutta. Elämä on elämistä varten. Olemme sitten missä milloinkin. Ja on hyvä pitää huolta kaikesta, vaikka se ei sitten enää kohta olisi omaa.  Minulle on muutenkin tässä viime vuosien aikana käynyt niin, että en enää halua omistaa mitään. Paradoksi on kuitenkin, että sillä tavalla omistan kaiken. Ota nyt tuosta selvää.

,
Ihminen on pieni tomuhiukkanen maailmankaikkeudessa, jos sitäkään, mutta toisaalta hän on mahtava kokonaisuus, oman elämänsä sankari. Kun vain tajuaisimme nämä molemmat puolet sekä itsestämme että muista, niin kaikki asiat järjestyvät. Suurimman osan elämäämme jahtaamme jotakin saavuttamatonta tajuamatta, että kaikki tarvitsemamme on läsnä koko ajan.  Sitä on joskus vain vaikea hyväksyä vaan helpompi on etsiä kuumeisesti onnea, menestystä ja valtaa. Ne kaikki murenevat ennen pitkää. Nuorena muistan ajatelleeni, että kaikki on hyvin, jos asiat ovat ulkoisesti kohdallaan, olkoon sisällä vaikka kuinka vaikeata ja risaista.

Eihän sen niin mene.  Koemme sen elämämme vaiheissa, jotkut meistä rankemmin kuin toiset.  Miksi aloin kirjoittaa tällaista?  Sormet vain naputtelevat jotakin. No ei tämä sentään ole mitään automaattikirjoitusta, jota kirjoitetaan transsissa. Minulle turpeessa tarpojalle aihe on melko vieras, vaikka en kiellä mitään. On tärkeää säilyttää lapsenusko ja osata ihmetellä kaikkia tämän maailman ilmiöitä niitä arvostelematta ja pakottamatta.  Se vapauttaa meissä monia prosesseja kohtaamaan maailmankaikkeuden voimat. Eikä se ole sen kummallisempaa kuin pelkkää elämää.
Kylläpä he ovat kasvaneet tuosta ajasta!
Minulta kysytään usein, mitä teen tulevaisuudessa, minne muutan, kun saan talon myytyä.  Olen jo kauan sitten lakannut suunnittelemasta tulevaisuutta kovin tarkkaan enkä osaa siis vastata noihin kysymyksiin. Itse asiassa muistan ihmetelleeni jo joskus 1990-luvulla, kun useimmilla työkavereillani oli valmiina vapaa-ajan aikataulu puoli vuotta tai vuosi eteenpäin. Oma prosessini oli alkanut jo silloin, jollei aiemmin. Olin lähtenyt sille omalle polulleni, mikä sittemmin tuli kovin tutuksi. Niinhän me kaikki lähdemme.  Mutta harvojen kanssa keskustelemme tällaisista olevaisuuden ytimeen kuuluvista asioista.  Minä juttelen niistä netissä, omassa blogissani. Eikö ole huvittavaa?  Ja kaikista huvittavinta on se, että vaikka on tavallaan kaiken ulkopuolella on kuitenkin sisällä. Vakavuus ei sulje pois hauskuutta. Säästäminen ei sulje pois turhuutta. Suunnittelemattomuus ei ole vastakohta suunnittelulle.  Kaikki asiat ovat siis vain yhden puolen ominaisuuksia, eivät vastakohtia.
Jaa. tämä on sitä nykyhetkeä. Talossa puutarhan keskellä. Tällä viikolla.
Piipahdan kerran pari viikossa kotipihalla. Sisällä kuivattimet puhaltavat eikä siellä ole mitään tapahtunut pitkiin aikoihin. Idän puoleisella rinteellä ja omenapuiden alla krookukset alkoivat kukkia, mutta sitten tuli valtava rusakko ja söi suihinsa kaikki auenneet kukat ja silmuina olevat jättäen pienet tyngät.  Ehkä niitä rusakoita liikkuu siellä useampia. Kukkamaa näyttää aikaisin keväällä vielä kuohkealta ja multa lienee vielä huhtikuun ajan työstettävissä ja käännettävissä ennen kuin rikkaruohot kiinnittävät sen tiukkaan pintamullan alla olevaan saveen. Kunhan ilmat lämpenevät, otan juoman ja ehkä eväätkin mukaan ja menen sinne töihin.  Talossahan on vesi kiinni. Pääsiäisen jälkeen talon varsinainen remontti alkanee.  On se vaan kumma, että joka kevät on päästävä edes haaveilemaan, kuvittelemaan ja joskus jopa töitä tekemään. Kunnes sitten loppujen lopuksi on rakentanut sen oman puutarhan sinne mielikuvituksen siivelle. Sieltähän sitä ei kukaan voi ottaa pois.


Tässä kohdin en voi olla ajattelematta perhettäni, äitiäni ja sisariani ja jopa tytärtäni, joilla kaikilla on ollut ja on se sama unelma. Kukin on rakentanut sitä omalla tavallaan. Äidilläni oli mahtava kasvimaa, niin hienoa, en ole nähnyt kenelläkään. Hänellä oli puutarhan hoito täydellisesti hallinnassa. Koska hän ei koskaan ollut kodin ulkopuolella töissä, hän ehti kehittää sen pitkälle.

Meillä hänen tyttärillään, se on eri syistä jäänyt puolitiehen. Joko rikkaruohot ovat ehtineet turmella, ajanpuute työelämän takia on ollut esteenä tai milloin mikin syy. Muistan vielä hyvin ne ensimmäiset kasvattamani porkkanat. Olin silloin Saksassa. Maa saattoi olla joko köyhää tai muuten pilaantunutta, sillä porkkanoista ei tullut sellaisia jättiläisiä kuin äidilläni vaan luihuja, laihoja ja kelmeitä. Muutenkin tuolloin varhaisaikuisuudessani Saksassa yritin leikkiä kunnon perheenäitiä muillakin tavoilla kuten siistimällä kotipihaa, jonne perheen miesväki keräsi kaikenlaista roinaa. Yritykseni huipentuivat haravoimisesta kipeisiin käsivarsiin ja pian näin, että olin tehnyt ihan turhaa työtä. Niinhän on sitten käynyt aina myöhemmin kun olen yrittänyt olla jotakin, mitä en sitten ilmeisesti ole. Istutukseni on tuhottu siementämällä toiset siemenet niiden päälle. Suunnitelmiani on mitätöity mitä ihmeellisimmillä jutuilla. Lienee jotakin karmaa, päättelen.


Aika harkitsematta olen aloittanut kirjata ylös puutarhaan liittyviä asioita kirjoihin. Niiden välistä pursuaa kuitteja, ohjeita, esitteitä, lehtileikkeitä, sipulikasvien pahveja, piirroksia ja suunnitelmia. Ensimmäinen kirja alkaa huhtikuussa 1999 kirjoittamallani tekstillä, siis ennen kuin edes asuin talossa , jossa oli puutarha:

” Se, että ajattelee asian valmiiksi ennen kuin tekee sen on japanilaista toimintaa. Käytän tätä samaa ajattelua, suunnittelen mielessäni, ehkä alitajunnassa ja unessa jo usean viikon ajan ja sitten kun teen asian, se käy nopeasti.”

Ketähän puutarhapenkki odottaa. En tainnut ehtiä istumaan.
Se sopi hyvin minun puutarhasuunnitelmiini ja siksi siitä oli hyvä jatkaa. Ensimmäinen kirja sisältääkin paljon listoja suunnitelmista. Kevät oli aina kuumeista aikaa ja kesäkuun alkupuolen jälkeen puutarhuria armahdettiin, koska silloin kesä valtasi kaiken ja jopa ne rikkaruohot peittyivät muun kasvillisuuden sekaan. Totesin kesällä 2002 tarvitsevani jatkossa ainakin kahden kuukauden loman. Kun vuodet vierivät touhuni vain kiihtyi.  Elokuussa 2008 kirjoitin, että kukkani olisivat ilahtuneet, jos olisivat tienneet, että niiden esiäidit pääsivät jopa valokuvanäyttelyyn.  Keväällä 2007 kutsuin perheeni pihatalkoisiin jo ennen kolmen naisen matkaa Kreetalle. Minulla oli valmiina pitkä lista jaettavista töistä. Mutta huonosti kävi, osanotto oli vaisua tai olematonta, joko unohdettiin tulla tai osa porukasta jopa osoitti mieltään. Sen koommin en yrittänyt mitään vastaavanlaista.

Tämän linkin takaa voit katsella vuosien mittaan ottamiani valokuvia puutarhastani. Olen sinne valinnut vain murto-osan kaikista kuvista ja kaikki uudemmat jopa puuttuvat.  Kesän ja syksyn 2011 jälkeen ei ole paljon tapahtunut enkä ole istuttanut uusia kasveja. Nyt siellä käydessäni ja nähdessäni rusakoiden toimet, koin tulleeni unohdettuun puutarhaan. Mutta annas olla, kun käyn siellä haravoimassa ja ruoho alkaa vihertää ja päivänkakkarat ja siperiankurjenmiekat alkavat kukkia, niin voin taas hetkeksi istahtaa unelman keskelle.  Ja nyt tuntuu, että jaksan vaikka mitä.
Vähän ennen. Kesäkuussa 2011 (17.6.). Selfie tämäkin kuten lähes kaikki omat kuvani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti