torstai 18. huhtikuuta 2013

Ei ihan testamentti


Nyt on vain käynyt niin, että olen tullut vanhaksi, siis niin, että huomaan sen. Aiemmin huomasin sen muista ihmisistä, mutta nyt itsellenikin on päässyt käymään samoin. Kun olen joskus aiemmin kutsunut kirjoituksissani itseäni vanhaksi rouvaksi tai naiiviksi vanhaksi naiseksi tai ties miksi samalla etunimikkeellä, se on ollut vain hellä ikävuosista lähtevä ajatus. Olen äskettäin kehunut jopa toipuneeni sairaudestani täysin ja niinhän myös maaliskuiset veriarvoni kertoivat.

Tosin mitkään noilla kokeilla mitattavat arvot eivät kerro tarkkaan sitä, miten lääkkeet ovat parantamisen lisäksi vaikuttaneet minuun ja vaikuttavat edelleen. Muistini ja keskittymiskykyni ovat huomattavasti huonontuneet. Sairastuminen oli minulle vedenjakaja. Nivelreumalla on paha kaiku ihmisten mielissä, se on melkein kuin syöpä. En halua, että minua väritetään sairaudella, vaikka omahan syyni on, jos niin käy. Kerronhan asiani täysin avoimesti. Ja onpahan tämä kokemus itsessään opettanut paljon.


Äitini veli Hannu ja minä Silja Symphonylla keskustelemassa

Toinen asia, jonka en halua heittävän varjoaan minuun yhtään kauempaa, on epäonnistunut avoliittoni, joka oli pitempi kuin kaksi avioliittoani. Se on itsessään mieletön farssi. Tässä farssin määritelmä Wikipedian mukaan: ”Farssi on komedia, jonka viihdyttävyys perustuu väärinkäsityksiin, salaisuuksiin, absurdeihin tilanteisiin, verbaaliin huumoriin ja nopeaan, loppua kohden kiihtyvään juoneen. Usein mukana on myös vähintään yksi takaa-ajokohtaus. Farssit päättyvät yleensä onnellisesti. Farssin tarkoitus on siis saada yleisö nauramaan ja hymyilemään.” 

Oma tarinani on farssi vasta jälkikäteen katsottuna eikä ihan vielä, ainakaan minulle. Joskus olen hyvän ystävän kanssa nauranut kaikelle ja olemme suunnitelleet käyttävämme sitä yhteisesti kirjoittamamme saippuaoopperan aineksina. Totta on, että siinä on aineksia monelle erilaiselle teokselle. Toinen asia on, haluanko enää koskaan palata sen yksityiskohtiin, kun sitten joskus olen ravistanut sen lopullisesti pois elämästäni.  Draaman olisi jo aika loppua. Vanhan naisen aika vähenee koko ajan ja olisi paljon muutakin tekemistä kuin aika ajoin pähkäillä sairaan mielen seuraavaa siirtoa.

Viime viikonloppuna olimme isolla sukulaisporukalla  Tukholman risteilyllä (Abraham Sirkiän jälkeläiset) koostuen serkuista, yhdestä enosta ja osalla puolisot ja koiratkin mukana. Yhteiskuva ei saatu aikaiseksei, mutta tässä aika monta saapuessamme terminaaliin.

Omista kokemuksistani olen karvaasti oppinut, että emme nähtävästi pysty paljoakaan vaikuttamaan elämämme käänteisiin. Kohtalo ohjailee asioita meistä riippumatta. Emme ole oman onnemme seppiä, vaikka olen halunnut ajatella niin. Jo pelkästään asioiden muille selittäminen on tarpeetonta. Ketään ei oikeasti kiinnosta kenenkään toisen asiat ja kaikki vetävät omat johtopäätöksensä, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden ja toden kanssa. Ja mikä on todellisuus? Muut tietävät paremmin minunkin asiani. Olenhan senkin oppinut. Kantapään kautta.


Huolimatta hajamielisyydestäni, asioiden hitaasti etenemisestä, saamattomuudestani ja turhautumisestani kevät tulee vihdoin sateiden kera. Lumi ja jää ovat sulaneet vauhdilla ja työmaani pihalla vapautuu kuin taistelun jäljiltä, roskaisena täynnä katkenneita oksia ja syksyltä jääneitä lehtiä.


Valitsin tänään kevään 2008 kirjoituksista tämän yhden, josta näen samojen asioiden kuin nyt pyörineen mielessäni silloinkin.  Joissakin asioissa ajatuksemme toteutuvat, ovathan ne kulkeneet mukanamme jo kauan. Niiden perusta on omalla kohdallani syntynyt jo kaukaisessa nuoruudessa ja nyt ympyrät alkavat vanhoilla päivilläni sulkeutua. Jospa vain ehtisin tehdä kaikkea, mitä halajan. Saa nähdä, miten mummeli selviää näillä heikommilla eväillä tulevalla Rooman matkalla. Tässä edellisen matkani jälkeen kirjoittamaani, kuvia en silloin vielä käyttänyt näin runsaasti:


Osa Andrea Mantegnan maalaamaa freskoa Gonganza -suvun Mantovassa sijaitsevan palatsin erään huoneen seinällä esittäen suvun jäseniä. Se on maalattu vuosina 1471-74.  Taidehistorian perusopinnoissa kävimme myöhemmin kuvaa ja sen sisältöä henkilöineen hyvinkin tarkkaan läpi.

”24.3.2008

Kävin toissa viikolla sisareni kanssa lyhyellä visiitillä Roomassa.  Olen itse asiassa siellä vieläkin vähäsen. Olen jäänyt aikoinani nuorena koukkuun Pariisiin. Nyt taisin löytää toisenkin vakavan ihastuksen. Itse asiassa tulen taas tähän historian siipien havinaan.  Roomassa totesin, että kaupunkeja ei voi millään tavalla verrata toisiinsa. Ne ovat täysin ainutlaatuisia molemmat. Tämän päivän Rooma on huomattavasti kiihkeämpi kuin Pariisi.

Tekstissä mainittu Eleanor de´ Medici, Marian 8 vuotta vanhempi isosisko, joka oli myös tämän ainoan pojan tulevan Ranskan kuninkaan Ludvig XIII:n kummitäti.



Peter Paul Rubensin keskeneräiseksi jäänyt muotokuva Maria  de´Medicistä, joka muuten oli Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n isoäiti. Maalaus on vuodelta 1622, jolloin hän on ollut 45 vuotias. Tuskin Maria  koskaan edes tapasi pojanpoikaansa, joka syntyi vuonna 1638, kun Maria oli jo maanpaossa muualla jouduttuaan huonoihin väleihin  poikansa kanssa. Hän kuoli 67 vuotiaana. Sukututkija ei aina sukututkija!


Luin tänään Kate Simonin kirjaa Renessanssi-ihmisiä.  Kirja kertoo Italian renessanssin kolmesta vuosisadasta 1300-luvun alusta 1500-luvun lopulle Mantovan renessanssihovin Gonzaga-suvun historian pohjalta.

Miten taas sattuikaan!  Enpä ollut tähän sukuun ennen mielenkiintoani kääntänyt. Vähän ennen matkaa luin Venuksen syntymä-nimisen romaanin, jonka tapahtumat olivat samalta ajalta, mutta Firenzestä ja siellä esiintyivät de´ Medicit. Taide ja taiteilijat ovat näissä kirjoissa ruhtinaiden lisäksi tärkeässä asemassa. Uusi tuttavuus minulle oli Andrea Mantegna 1431-1506, joka teki runsaasti taidetta suvulle. Minkä taakseen jättää ... Aikoinaan jouduin sattuman oikusta myös hylkäämään taidehistorian, mutta nyt se kolkuttelee arvaamattoman monelta taholta.  Kuten nyt näiden vanhojen, kuuluisien italialaisten sukujen kautta.

Mediceihin olen törmännyt jo Pariisissa. Eleonora de´ Medici  1567 - 1611 oli aviossa Vincenzon, Gonzagan 4. herttuan kanssa.  Eleonora saattoi nuorempaa sisartaan Mariaa Marseilleen saakka vuonna 1600.  Maria de´ Medici oli aiemmin vihitty Ranskan kuningas Henrik IV:n kanssa Firenzessä. Tilaisuudesssa Henrikin osaa esitti sijainen. Maria de´Medici oli taas se kuningatar, joka rakensi palatsiaan varten Pariisin Luxembourgin puiston, kovin tutun  puiston, jonka läpi olemme sisareni kanssa aina Pariisissa ollessamme kulkeneet Montparnassella  (Boulevard Raspail) olevaan hotelliin. Pariisi on toivottavasti taas syksyllä ajankohtainen.

Rubensin maalaus tekstissä mainituista häistä, jossa Ranskan kuningasta esitti sijainen

Huomenna on työpäivä ja aivan erilaiset kuviot. Sähköpostissa minua muistutettiin lupauksistani kirjoittaa äitini suvun sijoittumisesta Karjalan menetyksen jälkeen. En saa kylläkään toivottua, perinteistä ja ehkä kaavamaistakin juttua aikaiseksi, koska minulla ei ole tarpeeksi tietoja enkä ole ehtinyt käydä haastattelemassa niitä henkilöitä, jotka jotakin voisivat kertoa. Mutta sain idean, mistä kirjoitan. Ehkä näin oli tarkoitus. Kaikella on aina tarkoituksensa.”

Eikös ole hauskaa, miten nopeasti pikku Alexin käsi etsii koneeni näppäimistön tai pistää johdot järjestykseen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti