lauantai 19. tammikuuta 2013

Päivitystä ja päivittelyä


Usein iltaisin päivittelen sitä, miksi jaksan niin vähän, vähemmän kuin aiemmin, vähemmän kuin koskaan aiemmin, mutta enemmän kuin tuon hirveän viime talven ja kevään aikana. Eilen kaiken muun lomassa sulatin pakastinta. Uudet pakastimet ja näköjään jotkut vanhatkin kuten äitini vanha pakastin nk. askarteluhuoneessa eivät vaadi sulattamista, mutta tämä minun keittiössäni oleva laite oli taas kerännyt paksut jääkerrokset lokeroihinsa.  Kun sopivasti sattui parin päivän kova pakkasjakso, ryhdyin toimeen. Tuleepa samalla siivottua sisältöäkin. Yhtä siivoamista tulee tämä kevät muutenkin olemaan.  Talo ilmestyy pikku hiljaa kevään kuluessa myyntiin enemmän ja enemmän ja minun tulevaisuuteni on hämärän peitossa. Mutta jotenkin se vaan on alkanut tuntua kiehtovalta.

Kuvanihan eivät useinkaan ollenkaan liity tekstiini, mutta valikoin niitä silloin tällöin joskus esitettäväksi, etteivät ne ole ihan turhaan otettuja. Tässä istun Ahvenkoskella Kotkan lähellä 30.6.2008 ihailemassa hienoa maisemaa paikassa, johon ei varmaan enää edes pääse. Kirjoitin aiheesta 4.8.2012. Olen juuri jäänyt eläkkeelle ja monet isot asiat odottavat toimenpiteitäni.
Iltamyöhään nukkumaan käytyäni kaipasin lapsen lailla vanhempiani, ikäväni oli todella tuntuva ja itkettävä. Olin heidän ensimmäiseksi syntynyt lapsensa, vanhin koko sisarussarjasta. Yhtäkkiä siinä ennen uneen vaipumista, tunsin sen kaiken lämmön, jota olin saanut vuosikymmeniä sitten. Viimeinen ajatukseni oli kirjoittaa heille kirje sinne toiselle puolelle.  He ovat olleet jo pitkään poissa, mutta siitä huolimatta edelleen aika ajoin hyvin läsnä olevia.  Vanhempiemme kuoltua jäämme tavallaan yksin tähän maailmaan huolimatta muusta suvusta ja ystävistämme.


Olen tavallaan kuronut välimatkaa elävien ja kuolleiden valtakuntien välillä ylläpitäessäni kiinnostustani heidän elämänkohtaloonsa. Pikku hiljaa olen tutkinut ja järjestellyt  sitä sekalaista kirjallista materiaalia, jonka keräsin haltuuni tyhjentäessämme äitini kuoltua vanhempieni viimeistä asuntoa Hämeenlinnassa. Jokaisen kirjeen, valokuvan ja lehtileikkeen taakse on piiloutunut tarina, jonka voin avata. Näiden tarinoiden kirjoittaminen on yksi elämäntehtäväni. Pienten ihmisten tarinat, niiden vienti kirjalliseen muotoon, onko se oikea tapa?  Ne tarinat kulkevat suurempien tarinoiden rinnalla, edessä ja takana lomittuen niihin, tarinoiden, jotka liittyvät maamme historiaan. Olen edelleen täysin ymmälläni, missä muodossa jatkan. Välillä olen käsitellyt jotakin palasta blogeissani. Verkossa oleva materiaali saattaa kadota kuten minun vuosikausien aikana kirjoittamani blogit  hävisivät kuvablogi.comin loputtua viime kesänä aivan yllättäen.  Ne ovat printattuina kuvineen  ja  vieläpä päivämäärin merkittyinä tiedostoina tallessa, mutta niiden etsiminen ja järjestäminen vaatii työtä.

Rooma maaliskuun alku 2008 Palatinuksen vehreällä kukkulalla menneisyyden äärellä.
Olen toki vähän hullu, kun pidän yllä tällaista haavetta. Varsinkin kun minulla on aivan riittävästi muuta tekemistä.  Joku voi myös ihmetellä, kun en ole vielä saanut mitään aikaiseksi.  Minullekin tulee sama mieleen, kun kuulen muiden saavutuksista. Mutta eikö asia ole niin, että lopuksi, kun aika on kypsä ja olemme valmiita, silloin syntyy jotakin vauhdilla? Ja toiseksi, onhan tässä ollut pitkään, kohta lähes 10 vuotta niin paljon raskaita asioita, joita on pitänyt kuljettaa rinnalla ja mukana.

Tämä kuva tuli kuva-arkistojeni syvyyksistä esiin. Kamerani on sen itselaukaisulla ottanut 19.4.2008 Naantalissa, kun osallistuin ensimmäisen kerran Sirkiän sukuseuran perustamista suunnittelevien kokoukseen. Osa tästä porukasta on tällä hetkellä saman vuoden syksyllä perustetun sukuseuran hallituksessa. Seuraava hallituksen kokouksemme on ensi viikolla Karjala-talolla.
Muuten yhdistys- ja kerhotoiminta on jälleen vilkastunut.  Alkuviikosta kävin Keravan kirjastossa kuuntelemassa, kun toimittaja Hannu Taanilan tunnilla oli vieraana presidentti Tarja Halonen. Porukkaa oli jälleen niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet kuuntelemaan. Jouduin monien muiden mukana kirjaston satuhuoneeseen, jossa saimme seurata haastattelua isolta näytöltä. Olipa tietorikas ja samalla viihdyttävä ja hauska tilaisuus!


Keskiviikkona osallistuin tuusulalaisten sukututkijoiden kerhoiltaan omassa kirjastossamme. Miikka Hanhilahti kertoi kirjoittamastaan ja kokoamastaan kirjasta, jonka nimi kertoo oikeastaan vain osan teoksen laajasta sisällöstä,. ”Kalle & Aino Hanhilahden elämäntaival Mouhijärveltä & Perttelin Pajarista Tuusulan Kaunisnummelle” viittaa hänen isovanhempiinsa.  Täältä löytyy kirjasta lisätietoja.  Tämäkin tilaisuus pisti minut pohtimaan omien projektieni ”pitkäpiimäisyyttä”.

Tässä sisareni Heljän ottamassa kuvassa olen kuvaamassa Colosseumia Roomassa.
Viikolla meillä oli myös Helsingin Kuolemajärvikerhon vuosikokous.  Äitini suvun kotiseudusta on pikkuhiljaa tullut myös minun kotiseutuni.  Kun kirjoitan niistä aiheista samoin kuin hämäläisestä synnyinkodistani, voin palata milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, joihin en enää pääse käymään. 

Jokainen kerta, jokainen tapaaminen muiden ihmisten kanssa tuo jotakin uutta ja vie asioita eteenpäin.  Olen usein sanonut, että äitini varmaan kääntyisi haudassaan, kun hän tietäisi, mihin kaikkialle olen joutunut tai paremminkin mennyt hänen kuolemansa jälkeen.  Samaa koskee tarinoita hämäläisestä lapsuudenkodistani ja kotikylästäni.  Sieltä kumpuaa isäni perintö, kiinnostukseni historiaan ja juuri näihin asioihin, joihin aiemmin viittasin. On mahdottoman hienoa, että pystyy jakamaan niitä ja niihin liittyviä asioita muidenkin kanssa.

Tässä kirjoitan postikortteja Pietarinkirkon katolla.


Tässä ne ovat menossa postilaatikkoon. Siellä katolla.
Tämä kirjoitus ei muuten ole oikein mistään kotoisin, siksi tuo otsikko.  Ongelmani on lähinnä runsauden pula ja se, että nostan sieltä jotakin valoon.  Viime aikoina olen Facebookissa kertonut Rooman innostuksesta, joka heräsi siitä, kun opiskelutoverieni kanssa suunniteltu keväinen Rooman matka alkaa toteutua. En voinut sitten millään jäädä siitä paitsi. Siksi seuraavaksi ehkä muistelen Roomaa ja Italiaa,  jonne olen siis myöhemmin keväällä lähdössä huolimatta siitä, etten heittänyt kolikkoa Trevin suihkulähteeseen viime käynnilläni.

Muut kyllä heittivät kolikkoja suihkulähteeseen. Osuimme ensimmäisenä iltana iltakävelyllä aivan sattumalta paikalle. Asuimme River Palace-hotellissa  Piazza del Popolon ja Pincion kukkulan kupeessa, joka oli  aivan erinomainen paikka, vaikka ei sijaitsekaan nk. keskustassa.
Osan Roomaa koskevasta kirjallisuudesta olen jo nostanut esiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti