torstai 26. heinäkuuta 2012

Inspiraatioiden keskeltä muistoihin

Joskus tulen ajatelleeksi, että olenko niin monien asioiden vedättämä oman kimurantin tilanteeni vuoksi vai onko se perusolemukseni ominaisuus, lahja jumalilta tai aivotoiminnan häiriö. Kun ympäristön virikkeet vetävät liikaa puoleensa ja aamuisin herätessä ei tiedä, mitä valitsisi elämän moninaisuuden kiehtovista vaihtoehdoista, käy useimmiten loppujen lopuksi niin, että jää kotiin, alkaa puuhailla eteentulevia asioita ja kirjoittaa. Uskon, että monilla muillakin on samanlainen tilanne. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että elämä voisi olla pitkäveteistä.

Viime kesänä Sulkavalla pistettiin kamera ottamaan itse kuvia.

Eilen sain lopulta ruohon leikattua. Melkein kokonaan, sitten leikkuukone ikäänkuin leikkasi kiinni. En jaksanut sitä siinä enää tutkia. Sää oli muuttunut helteiseksi, suorastaan hikiseksi. Olin mielissäni siitä, että jaksoin vetää koneen vaivattomasti käyntiin ja ajaa koko ison pihan ruohikon, jossa keltakukkaiset rikkaruohot, oletettavasti jokin valvattilaji, olivat kukassa.

Tänä aamuna selailin eilen postissa tulleen Kotipuutarha-lehden, joka myös aina alkaa viedä minua ties minne. On se vaan niin omituista, että meistä useilla on se mahdoton kaipuu saada pistää kätensä multaan ja tehdä puutarhatöitä. Vaikka ei ole edes omaa puutarhaa, niin siitä haaveilee ja siihen ehkä pyrkii. Ja jos on, niin vaikkei aina edes pysty tai jaksa siellä kaikkea tehdä, niin se vetää auttamatta puoleensa. Puutarhat ovat ehtymätön innoituksen lähde.



Puutarhakirjat, kasvikirjat, kasvien historiat, niin, kaikki nekin ovat vetäneet minua puoleensa kautta aikain. Mitenköhän pystyn hillitsemään itseni, jos vakiokirjamyyjäni alkaa tarjota minulle "Kasvien taide" -nimistä botaanista suurteosta, jonka Amanita on julkaissut tämän vuoden toukokuussa?  Hinta on 280 euroa. Painos onkin rajattu 1500 numeroituun kappaleeseen.


Kasvien maailma on todella ehtymätön alue vielä sittenkin, kun ei omista puutarhaa tai ei jaksaisi sitä edes hoitaa. Jos nyt saisin aloittaa alusta, valitsisin puutarhurin tai kasvitieteilijän ammatin. Joka tapauksessa sellaisen, missä voisin myös kirjoittaa aiheesta. No, toisaalta olen ollut valitsemassa myös historioitsijan uraa, maantiede saattaa olla liian matemaattispitoista. Entä sitten taidehistoria, sitä voin hyödyntää myös kasvien kanssa. Hui hai, turha tuollaisia on nyt miettiä.

Viime kesänä oli jatkuvasti helteitä. Puutarhatyöt eivät katso ikää.

Palatakseni Kotipuutarhalehteen, jonka vuosikertoja minulla on aina vuodesta 2001 lähtien, osa vuosikerroista omissa kansioissaan, siellä on jonkin aikaa kirjailija Hannu Mäkelä kirjoittanut kolumnia sillä perusteella, että hän kaivelee maata jossakin läntisellä Uudellamaalla. Nyt elokuun 2012 numerossa hän mainitsee Karel Capekin mainion kirjan "Puutarhurin vuosi", joka tietenkin on myös minun kirjahyllyssäni. Piti oikein lukea, mitä Capek kirjoittaa puutarhurin heinäkuusta.

Kun hän kuvaa maan muokkausta ja mitä kaikkea maasta voi löytyä ja sitten vaikkapa kuumina kesinä pihan kastelua letkulla, en voinut välttää muistojen  mieleen tulvimista. Lause "kenties hän vielä joskus kaivaa tulppaaniensa alta amerikkalaisen lieden, Attilan haudan tai Sibyllan kirjat; kulttuurimaisemasta voi löytää mitä tahansa, " toi mieleen ex-anoppini ja hänen miesystävänsä, joiden kanssa ajoin viime kesänä Sulkavalle. Kirjoitinkin retkestä kuvablogiin kuvien kera.  He olivat kertoneet minulle, mitä kaikkea he kaivoivat mökin ympäristöstä muistaakseni mm. lieden. Haikeat muistot jatkuvat. Heidän elämänsä on viime kesän jälkeen peruuttamattomasti muuttunut. Molemmat asuvat nyt eri paikoissa erossa toisistaan. En ole kuukausiin käynyt katsomassa Ainoa, joka asuu nyt muistisairaiden kodissa Pitäjänmäellä. Viime jouluna hän oli vielä Katajanokalla ja kävinkin häntä siellä tervehtimässä. Hänen ystävänsä asuu Vuosaaressa palvelukodissa. Kun Aino täyttää ensi viikolla 92 vuotta, tulee auttamatta mieleeni, että on korkea aika käydä häntä tervehtimässä. Kun vein heidät Sulkavan mökille viime vuoden heinäkuun alkupuolella, en osannut saati en edes halunnut ajatella, että silloin he kävivät siellä viimeistä kertaa.


"Ala- ja yläkoululaisilta oleskelu kielletty" - pysähdyimme viime kesänä menomatkalla jossakin tien varressa kahvilla ja kaupassa ja vähän hassuttelimme.

Niinhän tämä elämä menee. Jos joku väittää, ettei elämä muuta muotoaan vanhetessa, en usko sitä. Nuoruus ja keski-ikä liukuvat ohitse aivan liian nopeasti ja sitten olemme vanhoja, eri ikäisiä, mutta kaikki vanhoja. Meitä kiinnostavat eri asiat kuin ennen, mutta mahdollisesti nautimme elämästä entistä enemmän. Ja kaiken lisäksi olemme sisältä edelleen yhtä nuoria kuin nuorena. On onni, jos pysymme terveinä pitkälle kuten Aino. Olen tavannut aikoinaan hänen kaikki sisarensa, joiden kaikkien elämänlanka katkesi huomattavasti nuorempana.

Tämäkin päivä sitten vaan hujahti jonnekin niitä näitä puuhaillessa. Alex oli hoidossani jonkin aikaa. Hänellä on kova into päästä liikkeelle, muttei se vielä oikein onnistu. Illansuussa Anna poikkesi töistä tullessaan nälkäisenä.

Tässä kuvassa, jonka olen ottanut joskus 1980-luvun alkupuolella eräissä häissä Sumiaisissa, Aino seisoo keskellä. Hän oli silloin nuorempi kuin minä nyt. Nuorin sisar Elvi  on vasemmalla ja vanhin Anna on toinen vasemmalta täytti noihin aikoihin 80 vuotta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti