tiistai 19. kesäkuuta 2018

Sadetta odotellessa

Suomi odottaa sateita pitkän lämpimän, kuuman ja kuivan kauden jälkeen. Nyt olisi sadetanssi paikallaan. Emme odota kaatosateita vaan helliä, mutta voimakkaita yösateita, joista luonto elpyy. Minunkin elimistöni odottaa, niskaan ulottuva päänsärky, ja siihen liittyvä voimaton olotila ennusti jo eilen matalapaineesta. Onneksi tänään ei tarvitse lähteä minnekään vaan voin vapaasti vaikkapa vain olla. 

Kaikki mansikkakuvat tässä blogissa ovat väliltä 2009 - 2012
Kirjoittaa…. se tulee siitä, että on niin paljon asioita, jotka odottavat, pulppuavat, haluavat ilmiasun sanojen ja kuvien muodossa. Eilen sain vihdoin siivottua. Vihdoin, sillä pölynimuri odotti jo muutaman päivän keskellä lattiaa muistuttamassa. Onneksi en sentään kompastunut siihen. Sen sijaan menin sunnuntaiaamuna poimimaan mansikoita. Se oli hetken mielijohde. Olin paikalla jo ennen kello 10.00, jolloin pellot olivat täynnä ihmisiä. Sadat muutkin olivat saaneet saman ajatuksen.



Sain aluksi varmaan koko pellon kuivimman ja tyhjimmän rivin, josta kertyi ehkä noin 100 g mansikoita. Vanhemmiten olen oppinut olemaan valittamatta pieniä vastoinkäymisiä ja sattumia. Miksi aina minulle käy näin? Nuorempana saatoin kyllä napista ja suuttua. Sittemmin olen oppinut, että asioiden takana on paljon muuta. On aivan turha hermostua mistään ja osoittaa mieltä. Vanhan naisen selkä korkeintaan kärsi rivin läpikäymisestä, mutta tulihan samalla liikuntaa. Palasin pitkän rivin alkukohtaan ja sain uuden paremman rivin, jossa olikin jo enemmän ja suurempia mansikoita. Keräsin urheasti seisoen kokonaisen ison ämpärin täyteen hiostavassa kuumuudessa. Siitä tuli yhteensä 5 kg.  Olin pellolla lähes 1,5 tuntia. Autorivi vierelläni oli tyhjentynyt. Monet kävivät hakemassa pienempiä määriä. Olivatpa mansikat makeita ja ihania. Siitä riitti sitten muillekin.



Aiempina vuosina olen useimmiten käynyt pellolla lapsenlapsien tai ystävien kanssa. Mansikoiden kypsyminen on kesän kohokohtia. Kaupassa myytävät ulkomaiset tai kasvihuoneessa Suomessa kasvatetut mansikat eivät maistu paljon miltään. Osuimme yllättäen viime viikkoisella Tallinnan matkalla satamassa olevaan ruokakauppaan, jossa oli myynnissä halvalla kreikkalaisia mansikoita. Emme olleet ostosmatkalla, mutta olimme poikenneet kauppaan katsomaan hintoja ja vertailemaan. Mansikoiden tuoksu sai sekä saksalaiset ystäväni että minut ostamaan paketin mansikoita. Saksassa taitaa olla samanlainen vuosittainen mansikkaodotus kuin meillä. 

 

Mansikkapellotkin odottivat sateita. Seuraavaksi satsiksi taidan hakea valmiiksi poimittuja, sillä nekään eivät ole siellä kovin kalliita verrattuna pieniin tuokkosiin marketien kupeessa.
Sadetta odotellessa voin palata joihinkin viime aikojen tapahtumiin. Tänä aamuna ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt käydä Kouvolan Karjalaisilla kesäjuhlilla. En vaan jaksanut lähteä. Lähteminen on nykyään usein vaikeata.  Lähden mielelläni, jos minulla on seuraa. Aika harvat lähelläni olevista ihmisistä ovat kiinnostuneet samoista asioista kuin minä. Joskus on jopa tuntunut, että he jopa paheksuvat minun harrastuksiani. Toisaalta en viihdy missään massatapahtumissa, joita Suomi on kesäaikana pullollaan. Helsingissä käyntikin saattaa joskus tuntua liialliselta. 

Taisi olla 5.7.2012, kun olimme koko porukka Juhmossa. Alex oli vauva.


Viime viikkoisilla retkillä minulla oli oikein mukavaa seuraa. Kumpikaan ei tapahtunut minun aloitteestani vaan minua pyydettiin mukaan. Tyttäreni isä ja hänen vaimonsa halusivat poiketa myös pitkällä Suomen lomallaan Tallinnassa. Samaan ajatukseen olivat tulleet monet muutkin. Kaupunki oli täynnä turisteja, ryhmissä ja yksittäin. 



Tultuamme perille Eckerölinen Finlandialla, lähdimme satamasta kiertoajelulle, mikä oli loppujen lopuksi aivan hyvä ajatus yleiskuvan saamiseksi, sillä bussi kiersi ensin vähän kauemmas, Kadriorgin kautta Piritaan saakka palaten takaisin keskustaan ja satamaan ja lopuksi pääsimme Toompean mäelle, jossa jäimme pois. Aluksi satamasta ulospääsyyn vaan kului hirveästi aikaa, ruuhka oli valtava. Minulle tuollainen kiertoajelu Tallinnassa oli ensimmäinen. Muistelin, kun vietin joskus 2000 tienoilla viikon siellä töiden takia ja kaikki vapaat illat kävelin ympäriinsä. Tosin etsien kauppoja ja ostettavaa ja aikaa kuluttaen, en nähtävyyksien takia. Muistin myös, kuinka kerran erään 1990-luvun kesänä lähdin yksikseni sinne. Olikohan minulla kamera mukana? 



Joka tapauksessa saksalaiset ystäväni saivat jonkinlaisen kokonaiskuvan kauniista kaupungista. Ikimuistoiseksi jäi seikkailumme satamassa, kun jalkojamme säästääksemme suostuimme riksan kyytiin. Nuori, hento tyttönen polki meidät väärästä satamasta oikeaan naurumme raikuessa. Nauroimme mielipuolisuutta ja olihan se myös vähän pelottavaa. Kolme isoa ihmistä, jotka tuskin mahtuivat riksaan, joka puikkelehti osan matkaa liikenteen keskellä!

Tämä maisema ja allaoleva ovat aika vierekkäin...


Edellisellä viikolla teimme yhdessä myös retken Renkoon, joka jaksaa joka kerta kiinnostaa entistä miestäni, asuimmehan vuoden siellä aivan 1970-luvun alussa. Nyt oli uuttakin nähtävää, sillä nyt aikoinaan perheelleni tärkeät rakennukset oli purettu ja paikalle rakennettiin kovalla vauhdilla uutta. Mielenkiintoinen retki kaikilta osin sekin. Siitä voisin kertoa enemmänkin, mutta aikanaan, jos tulee uudelleen ajankohtaiseksi.

Haudoille voisi istahtaa, jos vain ehtisi. Ehkä ennen...

Heti seuraavana päivänä olin lupautunut lähtemään Hietaniemen hautausmaalle ystäväni Marjan ja tämän ystävän Mirjan kanssa. Vietimme hautausmaalla monta tuntia kiertäen sen laidasta laitaan. Kotimatkalla poikkesimme kahveilla ja pullilla Marjan tuntemassa Cafe Regatassa Merikannontiellä Töölössä, jossa lähellä on Soutustadion,  Merimelojien maja ja Sibeliuksen muistomerkki. Upea paikka, jota voi suositella muillekin. Tässä linkki tuhansien tarinoiden kahvilan sivuille. Ajatella, kahvilarakennus on ollut siinä paikalla jo 1887! Ja se on auki vuoden jokaisena päivänä kello 8 – 23.

Hupsista, nyt alkoi sade. Kello on vähän yli 12.00.  Nyt voinkin lopettaa tältä erää.

Ennen kuin pääsin julkaisemaan tämän, aloin etsiä sopivia kuvia. Ihan kiva juttu, kuviahan riittää ja niiden kautta joutuu harhateille ja asioihin, jotka on lähes unohtanut. Mansikkakuvia on joka vuodelta, useimmiten mansikoita on poimittu reilusti heinäkuun puolella.

Kaiken lisäksi sade loppui melko pian ja loppujen lopuksi alkoi taas aurinko paistaa.

Jonkun luostasrin sisäpiha Tallinnassa. Siellä ei ollut ketään, kun kävelimme sinne sisään, mutta hetkessä paikka oli täynnä ihmisiä. Miten tuttua!






lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kuljen juuria pitkin menneeseen


Sukututkimusta harrastava ihminen joutuu mitä ihmeellisimpiin koukeroihin pelkästään siitä syystä, että on sukututkija. Milloin tutkii pätkän jonkun tunnetun ihmisen sukua, sitten hetken päästä palaa tuttuihin ympyröihin, omien sukujen eri haarojen tutkimiseen.  Aika loppuu aina kesken, mutta ei se mitään, tutkimisen voi lopettaa milloin vain ja jatkaa, kun taas siltä tuntuu. Joskus kuluu pitempi aika eikä enää muistakaan aloittaneensa jostakin pätkästä. Eikä tässä kaikki, mutta ne muut koukerot ovat toisen jutun aihe.


Tässä se alue maantieteellisesti, jonen tämä blogi vie. Olen merkinnyt karttaan tähdellä Uittamon Hausjärvellä ja Vehmaisten kylän Rengossa.
Kun aloin oikein kunnolla paneutua sukututkimukseen siinä joskus 2011 alkaen, olin aluksi äärettömän innostunut kaikesta. Nyt melkein hävettää, että kirjoitin Kuolemajärveläinen-lehteen jutun aivan kuin olisin keksinyt koko sukututkimuksen. Tuntui niin hienolta, kun käymieni kurssien opit menivät täysin perille ja asiat loksahtivat paikoilleen. Olen sittemmin kyllä huomannut, etten ole ollenkaan ainoa hurahtanut. Sukututkimusta harrastetaan todella paljon. Kukin tavallaan. Rippikirjojen ahkera selaaminen on tuottanut tulosta, tutkija on selkeästi kehittynyt. Enää en halua tehdä siitä numeroa eikä kaikkien kanssa edes kannata alkaa keskustelua aiheesta.

Nykyinen tarkkasilmäisyyteni kirkonkirjoja lukiessa jopa nolottaa syystä, että huomaan usein muiden sukututkimuksissa virheitä. Teen toki virheitä itsekin koko ajan ja korjailen myöhemmin tekemiäni kirjauksia. Minun on vaikea alkaa esittää tutkimuksiani ennen kuin on lähes sataprosenttisen varma. Ja voiko sittenkään olla varma, mutta on silti tehnyt parhaansa.

Veijo Meren isoäidin sukupuuta


Veijo Meren sukujuuret


Joskus maalis-huhtikuussa minulla oli lainassa eräs kirja, jossa eteeni tuli jälleen sukupuu, johon takerruin. Luin tai oikeammin selasin Hannes Sihvon ja Risto Turusen kirjaa ”Täynnä liikettä” (SKS: toimituksia 710, 1998), joka kertoo Veijo Merestä. Kirjailija oli syntyisin Uittamolta Ryttylän kupeesta, eteläisestä Hämeestä, Hausjärveltä, Riihimäen pohjoispuolelta. Se on suoraa linnuntietä vain noin parinkymmenen kilometrin päässä omasta lapsuudenkodistani Rengon syrjäkylillä.

Veijo Meri sattui olemaan isälleni 7. serkku eli heillä molemmilla on juuret 1663 syntyneessä Sipi Heikinpoika Markkulassa, joka on lähtöisin Rengosta, pienestä pitäjästä Hämeenlinnan kupeessa, joka nykyään siis kuuluu kylänä Hämeenlinnaan.  Veijo Meren esiäiti on 1700 Rengossa syntynyt Anna Sipintytär ja isäni ja siis myös minun juuret alkavat tämän sisaresta 1702 syntyneestä Liisa Sipintyttärestä. 

Veijo Meri syntyi 1928 Viipurissa sen synnytyslaitoksella Kannaksentiellä Väinö ja Anna Meren s. Sallinen perheeseen, jossa hänen isänsä palveli siihen aikaan Taistelukoulussa koulutusaliupseerina, kersanttina (tiedot olen ottanut em. kirjasta). Veijon äiti mm. toimi torikauppiaana Viipurissa, hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalasta. Perhe muutti Valkjärvelle kasarmille isän työn takia Polkupyöräpataljoona 2:ssa eli myöhemmin Jääkäripataljoona 2:ssa.  Sen enempää en kerrokaan. Kirjassa käydään koko Veijo Meren ja hänen vanhempiensa elämä seikkaperäisesti läpi.

Takerruin siis kirjan sukupuuhun. En puutu tässä sen kaikkiin yksityiskohtiin kuten esimerkiksi hänen mahdolliseen sukuyhteyteensä Aleksis Kiven kanssa. Olen Markkulan sukuseurassa sihteerinä ja siksi erityisesti tämän Rengosta lähtöisin olevan suvun asiat kiinnostavat monella tapaa. Sukuun liittyy paljon merkittäviä henkilöitä, mutta myös meitä tavallisia ihmisyksilöitä, joiden tarinat oikeastaan kiehtovat minua eniten.

Kirjailija Veijo Meren juuret Markkulan sukuun tulevat hänen isänsä äidin Aliina Wilhelmiina Uittamon isän Vanajan Idänpäästä olleen Heikki Kustaa Erkinpojan kautta s. 1839, jonka isoisä Kalle Kallenpoika Huovila s. 1751 on tullut avioituessaan Urjalan Välkkilän Isotalosta Vanajalle. Kallen äiti on mennyt Urjalaan aikanaan Isotalon emännäksi. Hän oli Rengon Markkulassa noin 1700 syntynyt Anna Sipintytär Markkula kuten aiemmin mainitsin. 

Tätä osuutta ei ole kerrottu mainitsemassani kirjassa vaan turvauduin osittain Markkulan sukuseuran viralliseen sukututkimukseen ja lisäksi omiin lisätutkimuksiini.  Aloittaessani tutkimisen ja samalla rinnalla kirjoittamisen, huomasin taas kerran, miten asiat johdattavat toiseen. Olemme nimittäin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan ja tuota Urjalan Isotaloa suunnittelimme yhdeksi kohteeksemme. Retki toteutuu vasta elokuussa ja pääkohteemme on toisen suuren suomalaisen kirjailijan elämä eli tutustumme Väinö Linnan jalanjälkiin Pentinkulmalla.
Veijo Meren sukupuu alkaa kirjan sivulta 32. Huomioni kiinnittyi lauseeseen:


 ”Antti Jaakonpojan ja hänen puolisonsa Britan tytär Leena Antintytär meni avioliittoon Rengon Ahoisten Pukkilasta tulleen Matti Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä, toinen kaksoistyttäristä Beata Matintytär avioitui torppari Mikko Jaakonpoika Uittamon kanssa.” 


Tätä tekstiä ennen kerrotaan pitkä tarina Beata Matintyttären äidin juurista, jotka vievät aina Sipi Rekonpoika Sipilä-nimiseen kantaisään. Joudun nyt romuttamaan tämän osuuden. Sen verran tarkkaan olen tuon kohdan tutkinut.

Tässä kohdin käsittelen siis Veijo Meren isänäidin Alina Wilhelmiina Heikintytär Uittamon sukujuuria, mutta tällä kertaa tämän äidin puolelta, kun aiemmin Markkulan suvun osalta käsittelin äidinisän suvun Urjalaan johtavia juuria. Molemmat johtavat myös Vanajan Idänpäähän, mutta se on toinen juttu. 

Rengon osalta aloin heti kaivaa innokkaasti rippikirjoja ja totesin, että mainittu Rengon Ahoisten Puhkalasta (ei Pukkila) oleva Matti Mikonpoika Puhkala ei ole oikea henkilö. Pystyin seuraamaan häntä helposti rippikirjojen kautta, mutta ne eivät johtaneet tekstissä mainittuun avioliittoon. Molemmat olivat samannimisiä ja samana vuonna 1748 syntyneet. Renkolaisen Matti Mikonpojan juuret pysyvät tiukasti Rengossa, vaikka hän hakikin molemmat vaimonsa kauempaa.

Mutta kun jotakin alkaa tutkia, tutkimus pitää viedä loppuun.  Aluksi Hausjärven Erkylästä myös löytämäni, kirjassakin mainittu kaksonen Beata Matintytär ei oikein sopinut kuvioon, koska hänen syntymäaikansa oli 1769. Rippikirjoissa kun kulki koko ajan syntymäaikana maaliskuu 1763. Hausjärven rippikirjassa 1796 – 1801 Uittamon torpan kohdasta löytyi merkintä: ”med betyg från Ackas 21.4.1793.”  Ackas? 

Tämä merkintä johti minut lopulta eteenpäin. Pähkäilin asiaa yhden illan. Siihen kohtaan pääkirjassa pääsee tästä linkistä. Loppujen lopuksi laaja haku Hiskissä auttoi ja minulle selvisi, että Matti Mikonpoika ja Beata Matintytär tulivatkin Hausjärven Ryttylään Uittamon torppaan Akaalta huhtikuussa 1793, jossa he olivat avioituneet 14.6.1791. Matti Mikonpoika oli lähtöisin Akaan Varrasniemestä ja Beata Matintytär Lempäälän Alkulan Uotilasta. Hänen isänsä oli 1710 syntynyt Mathias Petri ja äitinsä 1724 syntynyt Maria Erkintytär. Beatalla oli liuta vanhempia sisaruksia. Beatan perhe löytyy täältä

Juuret eivät siis tuota kautta johda taaksepäin Aleksis Kiveen Nurmijärven Palojoelle, mutta eivät myöskään Renkoon vaan Lempäälään ja Akaaseen.  Kirjan sukupuu romuttui. Olen tutkinut tämän kohdan niin tarkkaan, että olen varma asiastani.

Vähän omista sukujuurista


Palaan vielä omiin sukujuuriini (siitäkin huolimatta, että se saattaa ärsyttää satunnaista lukijaa). Veijo Meren esiäidin Urjalaan avioituneen Anna Sipintytär Markkulan nuorempi sisar,  1702 syntynyt Liisa Sipintytär Markkula on siis minun isänpuoleisia esiäitejäni. Tämä vuorostaan avioitui 1721 ensin Antti Antinpoika Jussilan kanssa Janakkalan Hyvikkälän Jussilasta. He saivat ainakin kolme lasta, joiden suvut jatkuvat nykypäiviin asti. Ensimmäisen miehen kuoltua 1738, hän avioitui Matti Matinpojan kanssa saaden vielä kaksi tytärtä, joista nuorempi Maria Matintytär syntyi 12.3.1744. Hänestä tuli Janakkalan Kuumolan Ylöstalon emäntä hänen avioituessaan 1761 lampuoti Risto Erkinpojan kanssa. Tämä kuoli 1771, jolloin Maria avioitui seuraavana vuonna Heikki Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä 1773 syntynyt Ulrika Heikintytär Ylöstalo meni naimisiin Kustaa Yrjönpoika Nikkilän kanssa tullen Rengon Ahoisten Nikkilään. Heidän tyttärestään 1802 syntyneestä Hedvigistä tuli myöhemmin puoliso pitähän räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergille. Näiden vanhimmasta pojasta 1823 syntyneestä Henricistä eli Heikistä tuli minun isäni isoisänisä.

Isäni isoisän sukupuu

 

Tutkiessani ja kirjoittaessani tunnen samalla palaavani esivanhempieni vuosisataisille asuinseuduille ja sulautuvani sellaisiinkin maisemiin, joita en edes ehtinyt löytää hätäisen nuoruuteni aikana. Se on sinänsä sääli. Ihminen juoksee jonkun muun asian perässä eikä ehdi pysähtyä oleellisen äärelle. Toisaalta kuljetamme mukanamme ominaisuuksia, joita sitten vaikkapa vanhana edes pystymme hyödyntämään. Tällaisia ovat vaikkapa synnyinlahjaksi saatu rakkaus historiaan ja maantieteeseen.

Tämä tutkimusmatka sai minut ymmärtämään pienen palan Veijo Meren sielunmaisemaa ja saa minut ehkä jatkossa tutustumaan hänen kirjallisuuteensa. Hausjärvi on ollut minulle täysin vierasta seutua. Nyt pääsen tutustumaan paikkaan karttasovellusten kautta. Löydän tuon Uittamon alueen helposti Puujoen rannalta. Pääsen ajamaan virtuaalisesti autolla tietä pitkin yli sillan. Torppa kuului aikoinaan Ryttylän kartanolle ja Meret ostivat sen 1909 kartanolta kuten Veijo Meren biografia kertoo.  Sukututkimus ja paikallistuntemus ovat taas kerran kätelleet.

Kaikkien ihmisten sukupuut ovat sinällään mielenkiintoista aivovoimistelua, jota en mistään hinnasta vaihtaisi ristisanoihin. Saa nähdä, kenen sukuun sekaannun seuraavaksi, vaikka omissanikin on vielä tehtävää. Olisiko seuraava Jaakko Juteini, jonka juuret lähtevät Hattulasta? Hän, joka kirjoitti laulun "Arvon mekin ansaitsemme" ja muutti Viipuriin, jossa hän asui talossa, jota ei enää ole, mutta jonka paikan tiedän.

Juuret Tuusulan kirkonmäellä