lauantai 13. tammikuuta 2018

Nainen varjoissa



Saattaa olla tammikuun alun hämärä, sumuinen aamupäivä. Viivyttelen verhon ylösnostamista, yritän hidastaa päivää, jotta ehtisin enemmän. Kunhan ensin alkava päänsärky laantuisi. En yhtenäkään päivänä ehdi riittävästi, en jaksa riittävästi. Olen kyllä opetellut välillä laiskottelemaan. Sanon joka päivä itselleni, että kukaan muu ei odota minulta mitään paitsi itse. 

Alkupuolen kuvat ovat tästä nykyisen kotini läheltä eli Kirkkotien varrelta.

Tammikuussa päivät eivät siitä paljon muutu. Jos eilen ja sitä ennen aurinko kultasi maisemat, niin toisena päivänä pieni sumu on vielä iltapäivällä hiljaisen ja seisovan maiseman yllä. Kestänee monta vuotta, ennen kuin pääsen kokonaan irti rytmistä, joka väritti vuosikausia elämääni. Tutkin silloin tällöin tasan vuosi ottamiani valokuvia ja palaan ajatuksissani hetkeksi niihin hetkiin. Tuntuu sietämättömältä ajatella sitä mahtavaa pyristystä, minkä jouduin vuosi sitten tammikuussa tekemään. Kaikki koettelemukset on vain kestettävä ja pyrittävä eteenpäin.

Takahuoneen kaaos jatkuu tässäkin asunnossa, mutta yritän useimmiten olla niin, etten vaivaa sillä päätäni. Kestän sen hyvin, kun tiedän, että minun ei tarvitse vastata siitä kenellekään muulle. Ajattelin, voisinko luopua edes niistä 2000-luvun Kotipuutarha-lehdistä. Saisin pitkän pätkän hyllytilaa, jonne voisin siirtää laatikoista muuta materiaalia. Entä puutarha-aiheiset-kirjat, nekin jotka ovat varastossa? 


Nyt on paras elää vain päivä kerrallaan eteenpäin. Kun vanha ihminen alkaa liian tarkasti katsoa omaa ympäristöään, elämäänsä, surujaan ja ilojaan, se ei ole ollenkaan hyvästä. Pitää vain jatkaa elämistä ja nauttia kaikesta niin paljon kuin pystyy, pitää kiinni niistä asioista, jotka tuntuvat oikeilta. Itselleni antaisin nyt ohjeen, ota siitä sisäisestä rohkeudestasi nyt pitävä ote, jotta pystyt toteuttamaan ne unelmat, joita sinulla vielä on. 

Kun sain asiat hoidettua ja vapauduin valtavasta taakasta, koitti uskomaton tyhjyyden tunne. Se johtui monen vuoden valtavasta ponnistuksesta.  Kuten olen aiemmin kirjoittanut, kaikki ikäväkin toi mukanaan niin paljon muuta, hyviä asioita, josta suuri osa jäi jälkeen ja kannatti. Kaikki se on silti tuntunut nyt vähäpätöisemmältä. Kuljin aiemmin kuin myrskytuuli seinien läpi, rohkeasti luottaen elämän kantamiseen. En pysähtynyt miettimään pikkuasioita. Nyt haluan pysytellä varjoissa. Kuulostaa kauniilta, romanttiselta. Nainen varjoissa?

Niin meistä useat tekevät koko ajan, pysyttelevät varjossa eikä siinä ole mitään pahaa. Eihän tämä bloggaaminen oikein resonoi sen varjossa olemisen kanssa. Mutta eihän kukaan näe minua ja harva edes tuntee. Joka tapauksessa olen siinä varjon ja valon välimaastossa. Yhtenä päivänä mietin taas videoiden tekemistä, joissa kertoisin tästä hetkestä ja miltä tuntuu. Teinkin yhden koevideon, mutta siihen se jäi. Tietenkään en jakaisi niitä.  Tai koskaan ei pidä sanoa EI.

Kun tälle alueelle rakennettiin paljon joskus 2000-luvun alkupuolella,joulumyrsky kaatoi pian sen jälkeen ison määrän puita. Ne tukkivat koko Kirkkotien. Kävin katsomassa, mutten ehkä kameran kanssa.
Syksyn kirjamessuilla ihastuin yhteen kirjankanteen ja kuvasin sitä. Myöhemmin sama kirja tuli eteeni lähikirjaston lyhytlainoissa. Siinä hyllyssä on yleensä uusia kirjaston hankintoja. Kirjan nimi on ”Vihreä päänsärky: Taidetta siemenestä kompostiin.” Maahenki Oy. Helsinki 2017. Se on toimitettu kirja, jossa kirjoittajina on useita taiteilijoita, tutkijoita jne. mm. Jan-Erik Andersson, josta olen kirjoittanut täällä aiemmin ja Arja Elovirta, Keravan taidemuseon johtaja. Kuvia kirjassa on usealta taiteilijalta. Kannen ja etupaperien ihanat kuvat ovat Piia Lehden kädenjälkeä, otsikko niille on ”Suojelen sinua kaikelta” ja ”Kertomuksia rakkaudesta”.


Kirja on minulle nyt erityisen ajankohtainen ja se vaikutti siihen, että jätän toistaiseksi kaiken kasvikirjakirjallisuuden ja ne takahuoneen lehdet rauhaan. Muistan myös, että jos asia on kulkenut mukanani varhaislapsuudesta, en voi sitä turmella, en tuhota enkä jättää huomioimatta. Luonto, kasvit ja usein blogeissani kirjoittanut näistä aiheista. Ne eivät tosin ole niitä runsaasti luettuja.  Toisaalta ymmärrän sen, mutta monissa blogeissani on tylsästä nimestä huolimatta joskus muutakin, ehkä jopa yllätyksellistä sisältöä.  Ja se ajatus takana. Toisaalta on hyvinkin totta, että suuri osa kanssaihmisistämme on loitontunut luonnosta. Olen sitä ihmetellyt usein- Se ei näy meistä päälle, mutta keskustelussa tulee esille. Se on joskus kuin vihaa ”villiä” luontoa kohtaan.  


Pari blogia sitten kirjoitin siitä entisestä puutarhastani, jossa on nyt lähes kaikki isot männyt armottomasti kaadettu. Olen muutamana yönä herännyt melkein vapisten siihen, mitä männyt kokivat niitä kaadettaessa, kun ne tapettiin, kun ne ryskyen kaatuivat.  Samalla tuhoutuivat puita vasten olleet kasvit, ruusut, humalat, kärhöt. Pensaiden aluskasvillisuus saattoi vaurioitua.  Entinen rakastettu puutarhani muuttui hetkeksi tuskaisaksi taistelukentäksi. Siitä voi syntyä jopa jälkivaikutuksia. Jonakin myöhempänä vuonna myrskyn iskiessä alueelle, naapurien puita kaatuu. Taloa varjostavat puut eivät enää suojaa pihaa kuumina kesäpäivinä, aurinko räkittää aamusta iltaan sisälle. Keväisin ihana syreenin tuoksu ei kohtaa ohikulkijaa.


Lähdin etsimään erästä Helsingin Sanomien artikkelia, jonka lienen jakanut jo aiemmin, mutta sitä etsiessäni löysin edellä mainitsemani kirjan kansi- ja etulehtien kuvien tekijän Piia Lehden muistokirjoituksen. Hän kuoli kohta vuosi sitten vain 43-vuotiaana. Muistokirjoitus oli Helsingin Sanomissa 13.2.2017. Kopioin sieltä Anni Valtosen kirjoittamasta tekstistä seuraavaa:


”Rakastetun graafikon tuotannossa leimallista oli hänen tapansa yhdistää ihminen, eläin ja luonto niin, että niiden rajat sekoittuvat. Useissa teoksissaan Lehti tutki ihmisen ja puun samankaltaisuutta. Hän näki vanhan puun muotoutuneen sen mukaan, kuinka ympäristö on sitä kohdellut. ”Puiden tavoin kasvamme valoa kohti ja suuntaamme oksamme sinne, missä on tilaa kasvaa”, hän sanoi. Oksien lisäksi Lehti piirsi juuret osaksi ihmisen verenkiertoa ja sisäelimiä. Juuret joista alamme ja oksat jotka kasvatamme, ovat meissä samaan aikaan elävinä kerroksina.”


Vaistovaraisesti tartumme tässä elämässä asioihin, jotka koskettavat meitä syvästi. Kuvat ottivat kuten niin usein muulloinkin otteen ja johdattivat eteenpäin ja nyt olen tässä.  Joidenkin mielestä on ehkä väärin inhimillistää luontokappaleita, kasveja ja eläimiä. Silti olen toista mieltä, kuten yhä useammat tutkijat myös ovat. Mutta kyse ei ole inhimillistämisestä vaan elämän monimuotoisuuden ymmärtämisestä. Ihminen voi silloin käyttää osittain omaa itseään, kokemuksiaan, tietojaan lähtökohtana ymmärtääkseen asioita paremmin.

Jollen ole aiemmin linkittänyt tänne tätä Helsingin Sanomien artikkelia 29.4.2017, joka sisältää loistavan Stefano Mancuson TED- puheen liittyen kasveihin, linkitän sen nyt.  Artikkelissa kirjoitetaan myös ”Vihreä päänsärky”-kirjasta. Linkki artikkeliin, josta pääset helposti luettuasi takaisin blogiin. Puhe löytyy myös täältä Ted-puheiden kautta. 


” Maapallon biomassasta yli 99 prosenttia on kasveja. Ihmislaji ja muut eläimet vastaavat vajaasta prosentista. Mancuson ja Violan mukaan kasvien dominoivalle asemalle on vain yksi selitys: kasvit ovat paljon jalostuneempia, sopeutuvaisempia ja älykkäämpiä eliöitä kuin olemme tottuneet ajattelemaan. Ne esimerkiksi vastaanottavat ja lähettävät monenlaista dataa kokonaisvaltaisesti, vaikkapa juurillaan: ”Miljoonat juuren kasvuvyöhykkeet työskentelevät verkkona siten, että yhden, huomattavankin, osan tuhoutuminen ja joutuminen saaliiksi ei aseta itse verkkoa alttiiksi tuholle”, he kirjoittavat ja vertaavat juurten verkostoa internetiin, joka ”ideoitiin ja rakennettiin modulaariseksi, jotta se kestäisi laajamittaisen ydinaseiskun”.”


Stefano Mancuson ja Alessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit” on kaivettava kirjastosta, vähintäänkin. Peter Wohllebenin ”Puiden salattu elämä” ilmestyi suomeksi jo 2016. Miksei sitten kasvitieteessä ei mentäisi tutkimuksessa ja kehityksessä eteenpäin kuten kaikessa muussakin? 



Eipä tässä muuta kuin, että olen onnellinen siitä, että pääsin omakotitalosta eroon. Se ajatus tulee usein mieleeni kävellessäni tässä lähistöllä olevien useiden omakotitalojen ohi ja ajatellessani sitä työmaata, mikä talon omistaminen on omistajilleen sen lisäksi, että se tuottaa paljon iloa.  Se ilo ja riemu, kun pääsi ovesta suoraan pihalle eri vuodenaikoina, sen puutteen huomaan. Kaikeksi onneksi me ihmiset olemme hurjan monimuotoisia, mielikuvitusrikkaita, ajattelevia, menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden hallitsevia. Näiden ominaisuuksien avulla voimme rakentaa puutarhoja jopa mielikuvituksessamme.

Silloin voimme jopa syventyä yksityiskohtiin erilaisella tarkkuudella kuin raskasta puutarhatyötä tehdessämme.  Tästä linkistä pääset viime kevään ajatuksiini. http://unikkopellossa.blogspot.fi/2017/03/kukkien-seassa-sekoilua.html

Voin itsekseni ihmetellä, miten vaan edelleenkään ehdin tehdä kaikkea, vaikka paljon on jäänyt pois. Ehdinkö syventyä puutarhoihin, kasveihin, puihin, luontoon samalla kun paneudun historiaan, sukututkimukseen, kirjallisuuteen? Ehkä vähintään kirjoittamalla. Aika näyttää ja se on jo toinen juttu.



torstai 4. tammikuuta 2018

Valoa kansalle


Tänä vuonna maaliskuussa minulla tulee täyteen kymmenen kokonaista vuotta siitä, kun aloitin kirjoittaa säännöllisesti blogeja. Kutsuin aika pian blogeissani itseäni naiiviksi naiseksi.  En tainnut silloin vielä käyttää etuliitettä ”vanha”, mutta kyllä se tuli nopeasti mukaan.


Joskus pitää tehdä kotitöitä, kasata niitä yhteen ja toisen lomassa tehdä toista. Kotityöt ovat oiva juttu sikäli, että siinä tulee ideoita ja ajatuksia yhtä runsaasti kuin lenkille lähtiessä. Usein ne tietenkin tulevat ja menevät tullakseen ehkä joskus uudelleen. Saatan alkaa kehitellä niistä blogikirjoitusta omaksi ilokseni ja rentoutuakseni. Jos kirjoittaminen on minulle hengittämistä, niin se on myös rentoutumista ja irtautumista tästä hektisestä maailmasta, siitä, joka hengittää koko ajan netissä taustalla. Hitaampi elämä sopii meille ihmisille, kaikkihan sen tietävät. Minä osallistun moneen pysyäkseni vauhdissa mukana, mutta valinnat ja ajoitukset ovat omiani. 

Kirjoitin aluksi usein siitä, mikä oli ajankohtaista ja mitä ajattelin. Sitä samaa teen edelleen. Historiaan liittyvät kertomukseni vaativat runsaasti aikaa ja tutkimista ja usein uuvun niistä ja jätän ne odottamaan jatkoa. 

Kuvat yhtä lukuunottamatta eivät liity tekstiin mitenkään, mutta jos ajatukset pulpahtavat milloin mistäkin, niin ehkä kuvien kautta voin minäkin pulpahtaa 2018 aikana minne milloinkin.
Uusi vuosi käynnistyi parin ystävän seurassa. Niinhän se on, meillä on harvoja läheisiä ystäviä, mutta tuttuja ihmisiä on paljon. Ystäviä usein tavataan vain verkossa eikä tapana ole enää pistäytyä kylässä ohimennen Tapaamisten järjestäminen on usein vaikeaa, kun kaikilla on niin kiire. Tätä maailmaa ei voi enää verrata aikaisempiin vuosikymmeniin. Jokainen tietää tämän jutun, etten käsittele sitä sen enempää. Internetin ansioista oma maailmani on kyllä laajentunut paljon jopa ihmisten osalta. Siitäkin olen kirjoittanut jo aiemmin.

Kun sitten olen tehnyt ne kotityöt, niin en enää muistakaan niitä hienoja ajatuksia, joista olisin halunnut kirjoittaa. Kaiken lisäksi alkaa väsyttää.  Mitä sitten tein? Pesin koneellisen tummaa pyykkiä. Laskin alushousuista ja sukista, että siinä oli kahden viikon vaatteet. Vaaleat vaatteet menevät koneeseen joskus myöhemmin, kunhan olen saanut tämän satsin kuivattua. Siihen voi mennä päiviäkin.  Samalla värjäsin tukkani, kun harmaa juurikasvu on alkanut häiritä. Edellisestä värjäyksestä on sentään jo kymmenen viikkoa. Ei liene mitenkään erikoista, että hiukset alkavat vähitellen harmaantua ainakin tässä iässä.  Värjäys vaikuttaa myös, että hiukset ovat helpommin käsiteltävät. 

Hiusten värjäämisestä pääsin taas ajattelemaan vanhentumista, aihetta, josta olen aika paljon kirjoittanut. Jollen suoraan niin ainakin rivien välissä. Luin jostakin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa lukea rivien välistä. En silti kirjoita heille ja tuskin sellaiset henkilöt tulevat lukemaan vanhan naiivin naisen kirjoituksia.

Olen päässyt pilvien yläpuolelle. Kuvani ovat vanhoja kuvia matkoilta, joita olen aiemmin jonkin verran skannannut.
Hiusten värillä, ikääntymisellä, rypyillä ja vanhentumisella ei todellakaan ole mitään merkitystä toiselle ihmiselle. Eipä niitä silloin edes ajattele, koska minä en ainakaan näe ystävissäni ja tuntemissani ihmisissä sitä, vaan heidän sielunsa, sisimpänsä ja ystävällisyytensä, sen, millaisia he ovat. Näillä asioilla voi olla merkitystä meille itsellemme. Värjään hiuksiani niin kauan kun se tuntuu minusta mielekkäältä. Hiukseni ovat harvenneet sairastumiseni ja lääkkeiden takia. Päivittelin asiaa viimeksi kampaajalla, joka sanoi, että kyllä niitä hiuksia vielä riittää. Kampaajalla olen eläessäni käynyt vain hiuksia leikkauttamassa. Lattiakaivosta löytyi taas tukko hiuksia. Voi pyhä Sylvi!

Vanhuuden kieltäminen kuuluu osana kulttuurimme. Me itse ruokimme sitä. Yleinen vanhuuskielteisyys yhteiskunnassamme syöttää meille sellaisia käsityksiä, ettemme ainakaan halua myöntää olevamme vanhoja. On suorastaan huvittavaa, kun joku vanha tunnettu henkilö alkaa puhua vanhoista ihmisistä ikään kuin se ei koskisi häntä itseään. 


Kirjoittelen tässä lyhyitä kommentteja, en lähde kovin syvälle mihinkään aiheeseen, koska en jaksa. Minua kiinnostavat edelleen asiat, jotka ovat kiinnostaneet myös nuorempana. Ehkä siinä se on se syy, että myös vanhoiksi tulleet ihmiset haluavat kieltää olevansa ikääntyneitä.

Kuolinilmoituksissa on paljon 1940- ja 1950-luvuilla syntyneitä. Kun teen sukututkimusta, pysähdyn aina hetkeksi, kun huomaan ihmisen kuolleen 60- tai 70-vuotiaana vanhuuteen. Pysähdyn myös, kun huomaan jonkun kuolleen ennen sisällissotaamme 1918 tai ennen joulukuuta 1939. Ajattelen, että he säästyivät paljolta tai että heillä oli jopa onnea, kun eivät joutuneet näkemään kaikkea pahaa tai vaeltamaan vanhoin jaloin pois rakkailta kotiseuduilta.  Entä jos joku kuoli juuri ennen, kun piti lähteä evakkoon tai matkalla. Otettiinko hänet mukaan ja haudattiin sitten, kun oltiin perillä?  Ikään kuin olisin kuullut joskus tällaisen tarinan.

Niin vain kävi taas, että edellä oleva kirjoitukseni jäi pari päivää sitten kesken. Tuntui jopa vastenmieliseltä jatkaa sitä, mutta nyt jatkan. Olen kokenut ennenkin talvisin sään seisoessa paikoillaan samanlaisia pysähtyneisyyden hetkiä. Haluan vain olla ja silti ehkä siksi inhoan itseäni. Energiaa ja kipinöitä purkautuu kovin vähän. Tällaista elämä oli varmaan aikoinaan maalla korvessa, metsän keskellä talvisin. Tehtiin vain ne pakolliset kotityöt. Kun tuli pimeää, oli joka tapauksessa vaikea tehdä enää mitään. Entä jos näkö oli huono, ei edes nähnyt. Sellainen elämä on jo geeneissäni satojen sukupolvien ajalta molempien vanhempieni kautta. Ei se ole sen kummempaa. 

Kansallisarkisto on lisännyt mahdollisuutta lukea digitaalisesti vanhoja sanomalehtiä aina 31.12.1929 asti. Voimme myös lukea paperilehden tilaajana myös Helsingin Sanomia aina 1997 saakka ja samoin Suomen Kuvalehteä koko ajalta. Tässä linkki sanomalehtien hakusivulle. On hienoa päästä historiassa entistä lähemmäs nykyaikaa. Suomen lait estävät tai niiden luullaan estävän monia asioita varsinkin koskien ihmisten henkilöllisyyttä/henkilötietoa. On olevinaan kaikenlaisia rajoituksia, koska lakien ja asetusten tulkinta on vaikeaa, mutta usein ne koskevat erityisesti yrityksiä, jotka pitävät rekistereitä.  Kannattaa tutustua Tietosuojalakiin.  Tässä linkki  arjen tietosuojasta videon myötä.  Tämä ei nyt koske aluksi mainitsemiani asioita. Eikä myöhemminkään käsittelemiäni asioita.

Valoa kansalle


Löysin eräästä ilmoituksesta tiedon, josta selviää, milloin isäni kotitaloon/maatalouteen tuli sähkö. Elokuussa 1925 K. Siukola ilmoitti Hämeen Sanomissa, että sähköön siirtymisen johdosta myynnissä oli vain vähän käytetty Vulcan-merkkinen locomobiili. Tässä linkki ilmoituksesta tekemääni leikkeeseen. Wikipedian mukaan ” Lokomobiili (myös höyrylokomobiilina tunnettu) on pääasiassa maatalouden voimakoneena käytetty yhdeksi kokonaisuudeksi rakennettu höyrykattila ja mäntähöyrykone teholtaan yleensä 5–10 kW, joka oli tavallisesti varustettu pyörillä niin, että sitä voitiin kuljettaa käyttöpaikalta toiselle hevosten vetämänä.” 

Vulcan-merkkisiä laitteita rakensi alun perin Turun Konepajan-nimellä perustettu firma. Tässä Wikipediasta kopioimani tieto, jossa ei kylläkään ole mainittu lähteitä:

 ” Vuonna 1898 perustettu Ab Vulcan oli saanut alkunsa 1874 Turun Konepaja-nimellä. Turun Konepajan tilalle tuli 1884 Korsmanin ns. Uusi Konepaja josta muodostettiin konkurssin jälkeen 1898 Aktiebolaget Vulcan. Vulcanilla oli vuodesta 1907 konepaja myös Pietarissa ja ennen ensimmäistä maailmansotaa yhtiö valmisti naftamoottoreita, lokomobiileja, erilaisia sotatarvikkeita, pumppuja ja höyrykoneita sekä laivoja omistamillaan kahdella telakalla. Vuonna 1911 Ab Vulcanin palveluksessa oli 300 työntekijää ja myynti oli 7,6 miljoonaa markkaa.”

Löydetty netistä

Rengon Sähkö Oy perustettiin 1920 ja fuusioitiin 1975 Hämeen Sähköön, joka sittemmin sulautui ruotsalaiseen Vattenfalliin. (Rengon Sähkössä oli muuten ensimmäinen työpaikkani)

Sähkön tulo maalaistaloon on ollut iso asia. Me nykyajan ihmiset voimme huonosti kuvitella, millaista oli ennen sitä.  Olen ajatellut asiaa paljonkin, koska en ole asentanut nykyiseen asuntooni kattovalaisia muuta kuin yhden keittiöön. Kylpyhuoneessa, vaatehuoneessa ja eteisessä on olemassa valaisimet vuokranantajan puolesta, mutta muissa huoneissa tulen toimeen muilla valaisimilla, jotka eivät aina iltaisin jossain tilanteissa riitä. 

Isäni perheessä oli tuolloin 1925 neljä nuorta lasta, 1915, 1918, 1920 ja 1922 syntyneinä. Palvelusväkeä lienee ollut myös, ehkä paljonkin.  Isoisäni Kalle oli jossakin vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin, johon kuoli pian sähköistämisen jälkeen 13.12.1925.  

Siihen aikaan puhuttiin ”lentävästä keuhkotaudista”, jota termiä myös äitini käytti kertoessaan setänsä Taavetti Sirkiän nuoren vaimon Elinan sairaudesta ja kuolemasta 13.12.1918, joka lienee näin jälkikäteen tulkiten ollut äitini ensimmäisiä muistoja. Hän oli silloin kolme ja puolivuotias.

En koskaan kysellyt isältäni, mitä hän muistaa oman isänsä sairaudesta ja kuolemasta. Hän oli sentään jo seitsemän vuotias ja tapahtuma lienee ollut erityisen merkittävä. 


Tarkistin tässä yhteydessä myös, miten sähkö tuli äitini kotipaikalle Karjalan kannaksella. En löytänyt hänen muistelmastaan siitä merkintää. En ole vain älynnyt kysellä.  Mutta kun tutustun aiheeseen, huomaan sähkön tuloon kuluneen vähän pidemmän ajan, vaikka aloituksia tehtiinkin samaan aikaan kuin Hämeessä.

Kuolemajärven historia kertoo, että siellä aloitettiin kunnan sähköistämistä suunnitella jo heti itsenäistymisen jälkeen. On mielenkiintoista lukea alkuajan suunnitelmista, joissa oli muuten mukana myös isoisäni serkku ja kaima Abraham Sirkiä Karjalaisten kylästä.  Paikkakunnalla oli kärsitty valaistuksessa tarvittavan petroolin puutetta sota-ajan johdosta. Seivästön kansakoululla pohdittiin joukolla eri ratkaisuja.  Karjalaisten kylän pohjoispuolella oli Juvanruukin koski, jonka koskivoiman muuttaminen sähköksi löydettiin ratkaisuksi.  Kunnanvaltuustossa oli myös aiemmin käsitelty asiaa mielessä perustaa kunnallinen sähköyhtiö. Sielläkin tämä Juvanruukin hanke haluttiin ensin katsoa. 


Kuolemajärven historia kertoo todella hyvin tarkkaan, miten siinä tarinassa lopulta kävi. Yrityksen nimeksi tuli Koskenvoima Oy, jonka johtokuntaan valittiin opettaja K. Meripirtti puheenjohtajana, talousneuvos J. Hietanen, maanviljelijät Aapram Sirkiä (isoisäni serkku), Samuli Rumpunen (Heimo Rumpusen isoisä) ja Jalmari Pöyhönen. Osakekirjat painettiin ja myytiin. Johtokunta osti Juvanruukin kosken rannat Aabram Akkaselta. Sitten tulikin vaikeuksia, koska yhtiö ei omistanutkaan kosken voimaa sillä, että se omisti rannat. Koskivoima kuului Juvanruukin eli Yläkirjolan jakokunnalle. Asiasta riideltiin käräjillä ja koski saatiin vuokratuksi. Aikaa oli kulunut niin paljon, että Imatran suurvoimalaitos oli valmistunut ja voimalinjoja vedettiin jo Karjalan kannakselle. Hanke jäi siihen. Talousneuvos Hietanen ja Aapram Sirkiä ostivat kaikki osakkeet ja Juvanruukin rannat jäivät heidän omistukseensa. 


Miten sähkö lopulta sitten tuli Kuolemajärvelle ja henkilöt, jotka siihen osallistuivat, sen voi lukea Kuolemajärven historiateoksen ss. 443 – 446.  Lopputulos oli, että vasta marraskuun alussa 1930 olivat paikalliset linjatyöt tehty ja Kuolemajärven verkosto voitiin yhdistää Imatran sähkölinjaan. Eli 1.1.1930 oli aloituspäivä.  Tietenkin mukaan pääsemiseksi piti olla Kuolemajärven Sähkö Oy:n osakas.  Kämärä sai sähköt 1937. Käsittääkseni ja historiateoksen mukaan Muurila ja Juvanruukki olivat edelleen sähköistämättä talvisodan syttyessä. Talvisota tuhosi koko pitäjän linjaverkoston ja sitä uusittiin jälleenrakennuskautena 1941 – 1944.

Tästä tulikin sitten vähän pitempi juttu. Iltapäivä hämärtää. Suunnittelemani kävelylenkki jäi tekemättä, kun jouduin historian pyörteisiin. Onkin vaarallista lähteä tutkimaan noita arkistoja, kun ei koskaan tiedä, minne joutuu. Monta arkistoista löytämääni tarinaa on vielä odottamassa.

Olin jo antanut blogille nimen ”Valoa kansalle”, kun näin pöydällä olevan äskettäin selaamani ja lukemani samannimisen kirjan: Soili Tiimonen: Valoa kansalle, luterilainen kirkko ja kansanopetuksen kehittämispyrkimykset autonomisessa Suomessa 1809 – 1848 (Helsinki 2001. Suomen kirkkohistoriallinen seura), johon muuten varmaan viittaan jossakin muissa yhteyksissä.



”Mutta tätä kirjoittaminen tekee, jos se vie maailman ääriin, niin se vie myös aikojen taakse ja tuo sieltä mukanaan kultahippusia.” ote blogistani 28.3.2008