sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Syntymäni lähestyessä

Kirjoittamiseni tiellä on koko ajan paljon esteitä. Ajatuksissani on myös ruuhkaa. Hassusti sanottu, mutta olen kuullut joskus niin sanotun. Milloin teen mitäkin, pitäisikö tehdä jotakin, minkä asian asetan etualalle? Olen kyllä hyvä jäsentämään tehtäviäni, kun niiden aika on käsillä. Siksi olenkin jakanut ne pieniin kokonaisuuksiin ja ajoittanut ne niin, että pystyn aina hoitamaan kaiken ajoissa. Olen myös aina ollut täsmällinen enkä nykyään edes tarvitse sen kummempia muistilappuja muistaakseni tehtäviäni.

Kuvia ei ole oikeastaan yhtään kertomaltani ajalta. Tämäkin on otettu, kun vuodesta 1947 on kulunut jo reilusti aikaa.

Kunhan vain kaikki pysyy hallinnassani eikä kukaan ala määräilemään minua tai aikataulujani, niin kaikki menee suhteellisen hyvin. Jos stressi ottaa minusta vallan, jos sairastan, jos on liikaa kiirettä, niin pakka menee vähän tai paljon sekaisin. Sehän on viime ja tämän vuoden aikana koettu pariin otteeseen. Siksi yritän koko ajan pitää hallinnan itselläni, mutta onko meistä kukaan täysin vaikutteille immuuni.

Mietin, millaisia ominaisuuksia saamme syntymälahjaksi, mitä perimme ja mitä keräämme elämämme aikana.

Rannekivun viime yönä vaivatessa, aloin taas ajatella, että olemme kohta huhtikuussa ja täytän 77 vuotta. Olisi aika palata elämäni kertomukseen ja syntymääni eräänä huhtikuisena sunnuntaina.

En voinut olla ajattelematta sitä, miten äitini raskautta ehkä seurattiin ja miten hän pääsi Helsinkiin Kätilöopistolle synnyttämään. Vanhemmillani ei ollut silloin autoa, joten oli käytettävä julkisia kulkuvälineitä. Todennäköisesti linja-autolla Riihimäelle ja sieltä junalla Helsinkiin tai linja-autolla Helsinkiin Topenon tien varresta, josta vanhempieni ystävät kulkivat 1950-luvulla. Joku talosta vei varmaan sinne hevoskyydillä. 

Toisaalta tuohon aikaan raskaudenkulkua ei varmasti seurattu niin tarkkaan kuin nykyään. Raskautta ei ainakaan ennen pidetty sairauteni. Enhän minäkään käynyt 1968-1969 sen takia kuin yhden kerran lääkärillä, jotta voitiin todeta, milloin lapsi syntyy. Pieleen meni sekin arvio, muistaakseni syntymä olisi noin 10.5. Tyttäreni syntyi jo 24.4. Pahoinvoinnit koin aivan alkuvaiheessa. 

Helsingin vanha kätilöopisto 1923, kuva Helve K., Helsingin kaupungin museo

Jos äitini tarvitsi Helsingissä kortteeria lähellä synnytysaikaa, niin kenen luona hän sen ajan vietti? Minulla on jossakin kirjeitä äitini veljen vaimolta Helsingistä, muistaakseni 1950-luvulta. Äitini oli silloin pyytänyt päästä hänen luokseen muutamaksi päiväksi, muistaakseni liittyen jonkun sisareni syntymään. Veljen vaimo ei suostunut ottamaan sukulaisnaista pieneen asuntoon. Sama aihe taisi toistua toisessakin kirjeessä. Koin kirjeet erityisen ikäväksi, kun ajattelin niitä lukiessani, miten äitini piti aina kaikkia vieraita hyvänä. Eräästä kevään 1947 kirjeestä selvisi, että tämä perhe ei silloin asunut vielä Helsingissä. Mutta oli muitakin sukulaisia.

Vanhempani olivat vielä nuoria, vaikkakin kovan sodan rasittamia. Isäkään ei ollut vielä täysin toipunut sotavammastaan eikä koskaan edes toipuisi. Silti oli varmaan suuri helpotus, kun oli päästy vaikeuksien jälkeen aloittamaan normaali elämä. Puutteita oli vielä, mutta maatilalla asumisessa oli hyvät puolensa.

Isä ja äiti ovat näköjään ottaneet itselaukaisulla kuvan, aika ei tiedossa, mutta tuon näköisiä he silloin olivat.

 

Naapuritaloon oli vuosi aiemmin syntynyt tyttö, sen perheen vanhin lapsi. Hänen isänsä oli myös ollut sodassa. Tuula-nimisestä tytöstä tulisi aikanaan Siukolaan nyt keväällä 1947 odotetun Merjan lapsuuden ensimmäinen leikkikaveri. Yhteys välillämme on vieläkin olemassa.

Mummo, äitini Aino-äiti kirjoitti Karunasta 6.3. sikäläisistä vaikeuksista, ihmisten sairauksista ja jopa kuolemista. Kirjeessään hän kertoi mm. äitini Lauri-veljen tulevista vihkiäisistä Tyrnävältä olevan morsiamen kanssa. Siinäkin muuten taisi käydä niin, että lasta odotettiin ennen vihkimistä, nimittäin kolmas serkkuni syntyi jo syyskuussa. Muiden sisarusten asioita käytiin myös läpi.

”Vai olet sinä oikein mammutin kokoinen ja se sitten varmaan kohta syntyykin se poika. Toivon vaan onnea ja menestystä sinulle ja sille pikkuiselle.”

Oli siis melko yleinen kuvitelma, että odotettava vauva olisi poika kuten olen aiemmin jo kertonut tulevan isänä kalenterimerkinnästä. Jos oikein kovasti toivoo, niin ehkä toive toteutuu.

Pappa, äitini isä oli sairastellut, päänsärkyä ja jalkojen pakotusta. Väinö-veljen vaimo ja tytär, Viipurissa syntynyt, oleskelivat myös Karunassa. Äitini oli lähettänyt mummolle villoja kehrättäväksi ja niitä ja neulomisia käsiteltiin kirjeessä vielä tovi.

Siinä näkyy vanna, jossa myöhemmin kylvin. Taustalla näkymä, jossa edessä olivat vielä vanhan talon rauniot. Kivi, jonka hyvin muistan ja koivu, jonka kaatumisen paljon paljon myöhemmin muistan.

Äitini syntymäpäivänä 21.3. hänen vanhin siskonsa Lempi kirjoittaa. Olisiko äitini tilannut häneltä vannan (kylpyammeen) vauvalle? Lempi kirjoittaa, kuinka vaikea se on ollut hankkia. Hänen miehensä tai tuleva miehensä oli avustanut sen hankkimisessa ja vanna oli saatu. Hän toisi vannan pääsiäisenä, jolloin suunnitteli Ilma-siskon kanssa tulevansa käymään. Pääsiäinen oli 1947 alkaen 3.4. kiirastorstaina ja päättyen 7.4.toisena pääsiäispäivänä. Tiukaksi menisi, koska syntymääni olisi enää aikaa viikko.

Löydän yhden vannakuvan, mutta siinä on kyllä puuta ja metallilla tehdyt vahvistukset. Kirjeessä mainitussa vannan käsitin olevan metallia. Sellainen oli ehkä myös kotitalossani olemassa, vauvaa varten.

Syntymäajankohta siis lähestyi. Kävikö äitini neuvolassa, huomattiinko ennen syntymistäni, että olin kohdussa perätilassa? Ensi askeleet-kirjan välissä on neuvolakortti, mutta se on tehty vasta syntymäni jälkeen eikä siinä ole monta merkintää.

Ajatella, jos olisin ollut aikoinaan niin yksityiskohdista kiinnostunut, olisin saanut kaikki asiat voinut kysyä äidiltäni, kun hän oli vielä elossa.

Kirjeitä lukiessa näen, kuinka suvun jäsenet auttoivat toisiaan pienissä asioissa, tavaroiden puutteessa, ompelutyössä, tarvikkeita hankkien. Useat tavarat ruoan lisäksi olivat aina 1950-luvulle saakka säännöstelyn piirissä. Jos joku sai esimerkiksi kangasta, niin se kyllä löysi perheen piirissä käyttäjänsä. Olihan suurin osa perheen jäsenistä joutunut jättämään koko omaisuutensa jälkeensä evakkoon lähtiessään. Uusi elämä aloitettiin useimmiten vieraissa nurkissa ennen kuin saatiin lopullinen asuinpaikka ja menetetystä omaisuudesta saatu korvaus.

Pian syntyvä lapsi ei aavistanutkaan, minkä perinnön hän tulevaisuudelleen saisi. Se tulisi aikanaan vähitellen aukeamaan. Tässä vaiheessa kirjoittaja ei voi olla kuin äärettömän kiitollinen. 

Tässä oltiin jo vuodessa 1951, kun tyttöjä oli kertynyt kolme.

 

perjantai 8. maaliskuuta 2024

Palasten kokoamista

 Ihan ”oikeesti”! Kyllä tämän olotilan olisi aika loppua. Pitäisikö jossakin vaiheessa rikkoa omia periaatteita ja lähteäkin jonnekin lomalle vähäksi aikaa? No, Minnin vuoksi en voi lähteä. Ja haluaisinko edes? Kun kevät on täällä, voin viettää paikallista lomaa.


Kirjoitan jälleen hetken muiden kotitöiden lomassa. Esitystä pitää vielä harjoitella huomista varten. Tässä välillä yritin lähteä selvittämään erästä toista DNA-tapausta. Toki tutkin sitä jo useita vuosia sitten. Yhteisen DNA:n määrä on aika suuri eli melkein 500 cM.  Otin nyt yhteyttä henkilöön, mutta hän ei ilmiselvästi halunnut auttaa, hänen antamansa sukunimet ovat täysin vieraita paikkakuntia myöten.  Pakotan itseni pitämään taukoa ja saan kyllä selvää muuta kautta. Olen parantumaton hörhö.

Selvittämäni tapaus aiheuttaa myös harmaita hiuksia, oli pakko värjätä hiukset, kun en saanut alkuviikolle hiusten leikkausta. Sen selvittäminen tuntuu minusta nyt olleen aivan liian helppoa. Jännitän seurauksia.

Eilen sain hämäläisen isoisäni isän Kalle Kustaa Heikinpoika Nålberg/Siukolan s. 1851 sisaren Maria Vilhelmiinan. s. 1866 myöhemmin Vainio sukuhaaran lähes kaikki tiedot. Suuri osa niistä olikin jo minulla, joten blogini kautta tutuksi tullut kolmas serkkuni Tuija täydensi tietoja hienosti ja on kertonut tarinoita ihmisten takana. Ehkä ensi kesänä voisimme jopa tavata.

29.2.2024

Sääli, että heräsin tänä aamuna pää särkevänä. Yritän ottaa aamupäivän rauhallisesti, jotta jaksan lähteä Helsingin Kuolemajärvikerhon iltaan ja pitämään siellä äkkipikaisesti kuukausi sitten lupaamani esityksen. En enää tänään pohdi sitä sen enempää. Onneksi Marja Riihimäeltä tulee mukaani, haen hänet Keravan asemalta. Tässä yhteydessä monia ajatuksia on herännyt, joista kirjoitan jatkossa postauksia jaksamiseni mukaan.

Selailin eilen pitkään kadoksissa olleita papereita, jotka löysin äskettäin. Työnsin ne banaanilaatikkoon kirjojen kanssa helmikuussa 2014, kun jouduin lähtemään evakkoon vesivahinkokorjauksien alta. Muutettuani takaisin en ehtinyt purkaa kaikkia laatikoita ja kun lopulta muutin omakotitalosta pois, laatikot seurasivat mukana ja ko. laatikko taisi joutua kaikkien muiden alle, kunnes lähdin etsimään sitä. 

 

Paperien joukossa on surkeita kirjoituksiani vuodelta 1971 ja iso kasa kirjeitä vanhemmiltani aikavälillä 13.5.1971-26.4.1972. Se oli vuosi, kun olin perheeni kanssa palannut Saksaan oltuamme vuoden Suomessa. Itketti lukiessani, sillä äidillä ja isällä oli hirveä ikävä, varmaan he kaipasivat lähinnä tytärtäni, joka oli pois lähtiessämme vasta 2-vuotias. Kirjeet olivat muutenkin ihania, koska he kuvasivat niissä päivittäisiä askareitaan, kertoivat sisarieni tekemisistä ja sukulaisista, vierailuista ja muista tapahtumista. Äitini oli suunnilleen sen ikäinen kuin tyttäreni on nyt. Rakas tyttäreni oli heidän ensimmäinen lapsenlapsensa.


Voitte vain arvata, että kyyneleeni virtasivat eri tilanteissa, jotka muistuttivat tyttärestäni. Jopa hänen tuttinsa sai äitini ja sisareni kyyneleet valumaan, kun he pian lähtömme jälkeen tulivat lapsuuteni kotitaloon, josta olimme äskettäin lähteneet. Siihen aikaan he viettivät siellä koko kesän. Äitini alkoi tehdä kasvimaataan, leipoi ja teki ruokaa ja kävi marjassa ja säilöi. Äidin sisarukset kävivät siellä. Kesä oli kiireistä aikaa. Isä kävi veljeni kanssa kalassa Paloniitunjärvellä ja kalasaaliit olivat toisinaan hirveän runsaita ja täyttivät pakastimen. Elokuussa äiti kävi kahden sisarensa ja molempien poikien kanssa Turussa Kuolemajärvijuhlilla.

”Tuossa pihalla ihan keittiön ikkunan alla kävelee parhaillaan fasaani. Kumman värinen, ihan ruohonvihreä. Siinä olisi nyt Tiinalle lintu, kun hän kärpäsiäkin sanoi linnuiksi. Vieläkö hän puhuu suomea?”

Parivuotiaalta kesti parisen viikkoa, kun hän alkoi puhua saksaa. Näköjään vielä heinäkuussa, kun sisareni kävi siellä, hän osasi suomea. Kun sitten 1973 tammikuussa tulimme lopullisesti Saksasta pois, kävi samoin. Hän ei koskaan suostunut puhumaan kahta kieltä, mikä olisi ollut hyvä tulevaisuutta ajatellen. Saksahan oli siihen aikaan Länsi-Saksa.


Vanhempani olivat huolissaan minun asioistasi, ajokorttini vanhenemisesta, jonka isä lupasi uudistaa. Isäni ajokortti oli vanhentunut, hän oli ajanut 5 kuukautta ennen kuin huomasi asian ja joutui menemään uudelleen autokouluun.

Kirjeet ovat mahdottoman eläviä, koska ne kuvaavat myös minun tilannettani ja kotimaan oloja. Omia kirjeitäni minulla on tallella eri paikassa, mutta äiti mainitsee kirjeissään aina, mitä olen kertonut.  Ikävä on suunnaton. Äitini oli tulossa myöhemmin syksyllä käymään, kun olisimme saaneet asunnon.

Täytyy nyt sanoa, että maailma on menettänyt paljon nykyajan vempaimien tullessa ja kaiken muututtua digitaaliseksi. Minähän menin heti alussa innolla siihen kaikkeen mukaan ja olin ylpeä kaikesta kehityksestä. Tosin kirjoittelin kirjeitä myöhemminkin ja kaapit pursuvat edelleen niitä. Kirjeitä lukiessani koin edelleen tuulahduksen ajasta vähän ennen. Vaikka kuinka toivoisimme, se aika ei palaa. Emme voi sille mitään.

Samasta paperikasassa oli myös epämääräisiä päiväkirjamerkintöjäni. Palaan niihin myöhemmin. Totean vain, että toteutan omia unelmiani vasta nyt. Miksi? Siinä riittää vielä pohtimista. En saa kuitenkaan mitään valmiiksi.


5.3.2024

Kirjoittamisen välillä on aina pitkä aika, koska en vain ehdi. Myönnän kyllä, että elämäni ei ole enää aikoihin ollut niin hektistä ja ehtiväistä kuin ennen, mutta nykyään tarvitsen enemmän lepoa toiminnan jälkeen. Viikon ajan olen jälleen kärsinyt ranne-käsi-nilkkaoireista ja joutunut joinakin päivinä tukeutumaan särkylääkkeeseen. Aiheuttaisiko jopa polaaripyörre niitä tällaiselle ilmastoyliherkälle ihmiselle?

Hälytystilasta, jolla viittaan edelliseen postaukseeni, on vaikea irtautua. Se vie aikaa. Miksi en muuten aloittanut näitä kaikkia juttuja jo silloin nuorena. Sen sijaan menin vuosikymmeniksi pankkiin töihin, en vain töihin vaan paneuduin syvällisesti tekemiini asioihin. Töitä voi nimittäin tehdä myös matalimmalla mahdollisella paneutumisella ja palkka juoksee kuitenkin. Muistan 1970-luvulta erinäisiä keskusteluja, joita kävin työkaverieni kanssa. Olimme eri mieltä asioista. Taisin olla oikeastaan tyhmä ja yksinkertainen, kun aina menin syvälle tekemääni asiaan enkä nähnyt suurta kuvaa elämästäni.  Vaikka tiesin unelmani jo lapsesta saakka. Unelmani sai vuosien myötä paljon lisäuria ympärilleen. Kaiken lisäksi siitä ei koskaan tule valmista. Mistä tässä elämässä tulisi valmista?

Punainen lanka katkesi, yritän tavoittaa sitä myöhemmin tällä viikolla. On muuta tutkittavaa.

 

6.3. Tänään aamulla herätessäni, ajattelin jälleen ilmastoherkkyyttäni ja löysin sanan meteopaatti. Suomessa asiaa ei ole todellakaan paljon tutkittu. Olen itse ollut asiasta tietoinen jo todella pitkään. Aikoinaan liitin sen ilmanpaineeseen. Se onkin täysin totta. Jos ajattelen pidemmälle, lienen kärsinyt asiasta jo lapsesta saakka. Päänsäryt ovat olleet riesanani sieltä asti. Särky ei ole migreeniä. Eilen ajattelin asiaa vähän enemmän. En jaksanut kirjoittaa pitkään, olin allapäin, lähes masentunut, mikään ei huvittanut. Ulkona oli ihana auringonpaiste, mutta minä kärvistelin sisällä. Pystyin vain katselemaan sarjoja YleAreenasta.  Näin, vaikka tekemistä olisi riittänyt. En jaksanut edes tutkia mitään.

Aamulla tutkin silti uteliaisuudesta tarkemmin polaaripyörteen vaikutusta. Sen toinen nimi on napapyörre. Wikipedia kertoo sen olevan planeetan tai kuun pohjois- ja etelänavan lähistölle muodostuva tuulijärjestelmä. Maapallolla se koostuu kahdesta osasta: pyörteen ulkoreunan suuntaisesti puhaltavista voimakkaista tuulista ja niiden sisälleen rajaamasta keskiosasta. Se sijaitsee 10–80 kilometrin korkeudessa. Sen sisällä on matalapaineen vyöhyke ja ympärillä korkeapaineen vyöhyke. Näiden ilmanpaine-erot aiheuttavat reunoille voimakkaan suihkuvirtauksen. Se voi heiketä ja levitä sieltä pohjoisesta kuten nyt on tapahtumassa ja sää kylmenee. Katso tarkemmin vaikkapa Forecan sivulta.


Nythän koko talven ajan toiminut napapyörre on tuomassa kovenevia pakkasia ja sen jälkeen auringon edelleen lämmittäessä se hidastuu ja hajoaa. Silloin olemme keväässä. Tajusin, että siksi kevättalvet saattavat olla ajoittain vaikeimpia aikoja meteopaatille, joksi en kyllä kokonaan tunnistaudu. En ole nimittäin muuten sääyliherkkä, hyväksyn kaikenlaiset säät, mutta fyysinen kärsiminen on muuta. Saatan olla yliherkkä, koska minulla on reuma tai olen jo nuorena syystä tai toisesta ollut syystä tai toisesta herkkä. Näin vanhana taaksepäin katsoessani, tajuan asian selvemmin. Vanhana ihminen on entistä herkempi. Sitä tuskin koskaan saan selville, mikä kohta säässä, sen vaihteluissa, ilmanpaineessa tai pyörteissä, pistää elimistöni koville. Tyttäreni sanoi, että jos menen lääkärille ja sanon tästä, minua pidetään hörhönä. Osaisinpa pitää suuni kiinni sellaisessa tilanteessa ja monesti muulloinkin.

Tilannehan jatkuu tänään, en saa tätä tekstiä vieläkään valmiiksi. Ohje itselleni ja muille saman tapaisessa tilanteessa on: Ota rennosti, lepää ja tee vain pakolliset asiat. Huomenna voi olla jo parempi päivä.

Näkemäni unet saattavan myös liittyä tällaisiin ajanjaksoihin. Ajattelin tässä jokunen päivä sitten, etten ole aikoihin nähnyt unta, jossa olisin kulkenut maisemissa kamerani kanssa. Viime yönä sama asia tuli mieleeni unen sisällä. En kirjoittanut unta muistiin, mutta vastaava uni on toistunut usein aiemmin, aina vähän erilaisena.

 

Olen unessa suuressa kaupungissa, jonka ymmärrän aina lopulta olevan Helsinki, mutta paljon suurempi kuin se oikeasti on. Tarkoitukseni on löytää vanhalle työpaikalleni Helsingin keskustassa. Unessa on usein muitakin, mutta en muista, kuka siinä oli nyt. Joka tapauksessa, jos joku on seurassani, niin lähtiessäni eteenpäin, kaikki putoavat joukosta. Näytin suunnan, minne minun olisi mentävä, vaikken siis taaskaan yhtään tiennyt, missä olin.  Matkalla eteenpäin samannäköiset paikat kuin ennenkin tulevat eteeni, oikeasti ne eivät muistuta Helsinkiä mitenkään. Tällä kertaa löysin oikeille kulmille, vaikka eihän kukaan olisi niitä tunnistanut. Siinä vaiheessa kamera tuli mieleeni, ihmettelin, miksi minulla ei ole sitä mukana. Jostakin syystä mielessäni oli iso ja raskas järjestelmäkamera kun useimmiten käsissäni on ollut yksi tai kaksi digipokkaria. En päässyt niin pitkälle, että olisin mennyt työpaikalleni sisään, en kyllä edes haluaisi, sillä se on aina jotakin aivan muuta kuin oli todellisuudessa. Uni on eräänlainen painajaisuni. Tässä pääkohdat.

Kaksi päivää myöhemmin eli 8.3. kansainvälisenä naisten päivänä

No, olen aika usein kirjoittanut näitä blogipostauksiani kuin päiväkirjaa. Anteeksi. Lukijalle sanon, että jätä väliin. Tosin tekstin välissä voi sattumalta olla jotakin mielenkiintoista. Elämä on tällaista, tavallista ilman sen suurempia huippukohtia. Ajattelin, että olen nuoruudesta, ehkä jo lapsuudesta saakka toistanut samaa kaavaa. Luin joitakin kirjoituksiani 1960-luvulta ja näen niissä myös minut nyt, vanhana naisena. Jos minulla oli unelmia silloin, en osannut tarttua niihin ja mennä määrätietoisesti niitä kohti. Elämä jäi ja jää kesken.


Eilen siivosin koko päivän, järjestelin suurta arkistoani, laatikoita ja muita tavaroita, imuroin koko asunnon ja pyyhin lattiat kostealla, pesin pari mattoa, vaihdoin jopa ruokapöydän eri asentoon.  Oli myöhäinen iltapäivä, kun olin valmis ja rättiväsynyt. Tuollaisessa toiminnassa on hyvänä puolena se, että siinä voi sitten samalla suunnitella seuraavia tehtäviä. Ne eivät valitettavasti aina ehdi toteutukseen ennen kuin asunto on taas sekaisin.

Minä ajattelen sinua täällä punaisten verhojen (ja) sinisen taivaan alla,

Ajattelen sinua usein

silloinkin kun valot syttyvät ikkunoihin luoden kellertäviä juovia tähän maahan

näille kaduille

Ajattelen sinua juuri tänään

kun pöytään on laitettu kulunut vihreä liina. (6.5.1968)

jatkuu…

keskiviikko 21. helmikuuta 2024

Hälytystilassa?

 Tämä postaus on jälleen kokoelma alkaen 16.2.2024 ja päättyen 21.2.2024.

Olipa pitkästä aikaa tuskallinen yö, alituista heräämistä, nukahtamista, heräämistä ja aamulla jo päänsärkyä. Ajatukset alkoivat myös pyöriä päässä, lähinnä keskeneräiset kirjoitukseni. Ajattelin myös, että aamulla on paras kirjoittaa ensin vapaasti, jotta pää selkenisi. On varsin omituista, että päivät eivät riitä minulle. Jos lähden asioille ja liitän siihen ulkoilun, niin siinä on sitten se päivä. Niin oli eilen. Jaksan syömisen jälkeen korkeintaan katsoa jotakin tallennetta.  Eilen katsoin kyllä myös A-talkin. Kauhistuttavaa sanelua hallitukselta!

 


Kotitöitä riittää myös. Onkohan muilla niitä ollenkaan? Siivotakin pitäisi. Otin tänään lakanat pois sängystä vaihtaakseni vuodenvaatteet. Yksinasuvankin on huolehdittava kodin asioista, päivittäin. Taidan olla usein eräänlaisessa hälytystilassa. Milloin se jäi päälle?

Päätinkin aluksi hypätä menneeseen erään valokuvan vetämänä:

 


Maanantaina 22.3.1976 savupilvet täyttivät Helsingin keskustan, kun tyylitalon ullakko tuhoutui. Palosta tehtiin iltapäivällä viitisenkymmentä ilmoitusta. Mekin saatoimme tehdä, koska saatoimme seurata paloa työpaikkani ikkunoista. Ensimmäinen hälytys tuli kello 15:n jälkeen. En muista tunnelmia sinä iltapäivänä. Minulla ei ollut kameraa mukana. Mutta joskus myöhemmin, jonakin liputuspäivänä, oletan kesäkuussa, koska silloin otin pari muutakin kuvaa, nappasin tämän kuvan talon katolla työskentelevästä miehestä ilman mitään suojavarusteita. Kuva tulee silloin tällöin eteeni ja joka kerta ajattelen etsiä tietoa ko. tulipalosta.

Palon kohteena oli Helsingin vanhin suuri kivitalo, jota Helsingin Sanomien 23.3.1976 mukaan kutsuttiin Grönqvistin kivimuuriksi. Talo sijaitsi Pohjois-Esplanadilla numerossa 25-27. Me seurasimme paloa Fabianinkadulta, jossa talo oli vastapäätä SYP:n taloa. Talon arkkitehtinä oli ollut Theodor Höijer, rakennuttajana entinen satulaseppä, myöhemmin suururakoitsija ja kunnallisneuvos Fredrik Wilhelm Grönqvist. Talo valmistui 1883. Helsingin Sanomat kertoo myös, että talosta tuli Helsingin suurin yksityistalo ”paremmalle väelle”. Grönqvistin hankkimat kaksi tonttia yhdistettyinä ulottuivat Fabianinkadulta Kluuvikadulle. Talo rakennettiin käsityönä ja rakentaminen kesti neljä vuotta. Uusrenessanssia edustava talo oli Helsingin hienoimpia ja sitä on myöhemmin korjattu ja entistetty. https://nakoislehti.hs.fi/0fdf9455-8ee2-4609-a02a-f5a654a85d5f/6

En löytänyt tietoa, miten palo oli syttynyt vai oliko se sytytetty. Rakennus kuitenkin korjattiin ennalleen ja valmistui syyskuun loppuun mennessä.  En silloin enkä myöhemminkään ajatellut syvällisesti Helsingin keskustan taloja ja niiden ulottuvuuksia. Kluuvikadun Maxim elokuvateatteri sijaitsi Kluuvikadulla Grönqvistin talon jatkeena, sekin mainitaan artikkelissa. Joillakin asiakasyrityksillä saattoi myös olla toimitila ko. rakennuksessa, kun myöhemmin 1984 eteenpäin ravasin ympäriinsä eri yrityksissä maksuliikeasioiden kanssa. Tämä tuli mieleeni nyt. Silloin ei ollut aikaa kiinnittää huomiota rakennuksiin. Myöhemmin taidehistorian opinnoissa ei Helsingin mielenkiintoinen rakennusten historia ollut aivan terävimpänä pääaiheena, vaikka rakennuksia ihailtiinkin ulkoa päin ja teimme joitakin esityksiä.


Tämä oli pieni hyppäys menneisyyteen, joka silloin tällöin, nykyään todella usein pohdituttaa minua. Olin aloittanut kesäkuun alussa 1975 Pohjoismaiden Yhdyspankin vero-osastolla määräaikaisena muutettuani kesäkuun alussa Helsinkiin tai oikeammin Espooseen Riihimäeltä, jossa olin opiskellut kaksi vuotta kauppaopistossa. Töitä oli tehtävä, muuta vaihtoehtoa ihmisellä ei siihen aikaan ollut. Tosin palkalla ei oikein tullut toimeen. Paljon muitakin vaikeuksia yksinhuoltajalla oli silloin niin kuin nytkin.

Kun alan miettiä mitä tahansa asiaa kuten juuri yhden kuvan ajankohtaa, mieleen putkahtaa monia muita asioita, jotka tunkevat esiin ja käsiteltäväksi. Ajatelkaa itseänne nuorena ihmisenä, kaikkia vaikeuksia, mutta myös iloja ja odotuksia. Kuitenkaan emme aina voineet iloita elämästämme niin paljon kuin olisi pitänyt. Jos iloitsimme liikaa, se kostautui toisaalla. Emme koskaan tehneet oikein, koska välillä saatoimme unohtaa raskaat velvollisuutemme. Tätä voisi jälleen kutsua ihmisen osaksi. 

Mitä tahansa kelaan menneisyydestäni, yhtenä osana mukaan tulee syyllisyys, etten tehnyt kaikkea, mitä minun olisi pitänyt tehdä ja millainen minun olisi oikeasti pitänyt olla.


Monet valokuvat menneestä elämästä kuvaavat jotakin pientä hetkeä, jota en edes muista. En silloin tainnut kirjoittaa päiväkirjaa. Muistan vain ne elämääni rajoittavat asiat, murheet ja surut. Näen silmissäni vaikkapa sen, kun raahasimme ruokakasseja pienen tyttäreni kanssa Kampin kulmilla menossa Haukilahden bussiin. Oli ollut palkkapäivä ja ruokaa oli vihdoin ostettava. Elämä oli köyhää. Elämä oli uurastamista elämisen eteen. Työpäivät olivat pitkiä ja oli vaikea ehtiä päiväkotiin noutamaan lasta. Nämä hetket muistan. Pää oli aina täynnä huolia.

Niin, tätähän minun ei tänään pitänyt kirjoittaa. Päässäni on niin paljon asioita, että en aina pysty edes päättämään, mikä sieltä tulee ulos ja tekstiksi.

Nyt alkoi sataa lunta. Jatkan myöhemmin.


Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta 21.2., jolloin taas on alkanut sadella lunta. Vaihteva sää on jatkuvaa. Onneksi ilmanpaineiden vaihtelut eivät ehkä ole olleet erikoisia, sillä en ole potenut fyysisiä pääsärkyjä. Henkisiä särkyjä minulla on kyllä ollut riittävästi ja olen pilannut niillä joidenkin öiden unet. Olen nimittäin yrittänyt joinakin päivinä väsätä esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon ensi viikon kerhoiltaan. Koska meillä ei ollut tammikuussa tiedossa ohjelmaa helmikuulle, menin lupaamaan esityksen. Olen katunut sitä. Toisaalta se on pistänyt minut myös kokoamaan aineiston yhteen kaikkien tutkimusten päätteeksi. Eivätkä tutkimukset pääty siihen, että jokin on jo tutkittu. Kaivan asioita esiin aina uudelleen ja uudelleen, josko löytäisin jotakin kerrottavaa lisää. Lopputulos, jota käsittelen vain totuuden suhteen, en kaikkien tieteellisten näkökulmien mukaan, on silti selvä. Tarinallisuus on tärkeintä.

Vaikka olen varma asiastani, niin ensimmäinen esitykseni siitä on koe. Nimittäin asiaa ei ole käsitelty 130 vuoteen kuin epäilyinä, kommentteina tai se on ohitettu. Niin sen tavallaan ohitti myös äitini aikoinaan kertoessaan perheensä historiasta. Alkuperäinen haastattelukin tuli luettua uudelleen. Olen itse siihen hankkinut myöhemmin lisätietoa tutkimalla. Kaikki, mitä meille kerrotaan, kannattaa asettaa kyseenalaiseksi. Toisaalta kertoja voi olla tietämätön asian oikeasta laidasta. Kun sitten joku selvittää asian niin pitkälle kuin pystyy kuin minä, mieleen nousee edelleen epäilys. Olenko sittenkään oikeassa?  Loukkaantuko joku? Silloin ei ole mikään ihme, että yöllä herätessä alkaa mielen hämmennys.  Tästä olen tainnut jo aiemmin kirjoittaa. Näköjään juutun joskus asioihin eikä tämä vuodenaika auta siinä.


 

Olen tänä aikana myös tajunnut, että viime vuodesta jäi paljon väliin. Olen sulkeutunut kammioni rauhaan? tekemään työtä ja unohtanut paljon muuta. Pari kertaa terveyteni on reistaillut ja toipuminen on ollut hidasta. Yhteenvetona, vanhuuden kokemukseen tämä kuuluu.

Talossa, jossa asun, on hissi ollut rikki jo viikon. Aiemmin koko asumisaikanani näin ei ole tapahtunut. Jos aiemmin kävin kerran viikossa kaupassa ja juuri ja juuri sain raahattua ostoskassini autosta hissille, niin nyt pitää miettiä jo kaupassa tarkkaan, mitä ostaa ettei laukku paina liikaa. Eilen oli pakko käydä ostoksilla, koska kissan märkäruoka oli loppu. Onneksi jaksan kulkea raput vielä edestakaisin, mutta talossa asuu myös ihmisiä, jotka kulkevat rollaattorin kanssa.

Valitusta riittää ja onneksi voin purkaa sitä tänne.Teidän ei ole pakko lukea. Olen viime aikoina kuunnellut ja/tai lukenut joidenkin ystävien ongelmista. Ne ovat niin kauheita, että sydäntä koskaa. Leikkaukset epäonnistuvat, puhekyky menee tai muuta ikävää. Vanhetessa ihmisen elämä vaikeutuu eri tavoilla, sairaudet pahin vaihtoehto, mutta myös se, ettei uskota tai ongelmat kommunikaatiossa ja elektronisten palvelujen käyttämisessä.  Minä kyllä kuuntelen.

Toisaalta tuntuu, etteivät ihmiset uskalla enää marmattaa tai kritisoida asioita.  Enhän minäkään sano mitään, vaikka ajatukseni tulvivat aivoistani, kun katselen vaikkapa eduskunnan keskusteluja tai ajankohtaisohjelmia. Voin pahoin kuunnellessani hallituksen jäsenten kielenkäyttöä ja jyrkkyyttä. Tämänhetkinen tilanne ei voi jatkua loputtomiin ennen kuin se räjähtää käsiin. Hävetttää.


 

Onneksi vanhin lapsenlapseni soitti tähän väliin ja yritimme sopia tapaamisia, jolloin kaikki kolme hänen lastaan olisivat mukana. Katsotaan nyt, mikä suunnitelmistamme onnistuu. Ehkä jo perjantaina. Se oli kuin raikas tuulahdus ulkomaailmasta.

Mielessäni on ollut jo viikon verran myös seuraavan projektin, lehtikirjoituksen suunnittelu ja aloittaminen. Onneksi olen siihen liittyen kirjoittanut aiemmin blogipostauksen eli tutkimus on lähes tehty. Toivottavasti ehdin saada sen valmiiksi, sillä seuraavatkin jutut sukukirjaa varten odottavat. Rakas lukijani, saatat ihmetellä, miksi revin itseäni näillä asioilla, mutta luulen, että olen selittänyt sen aiemmin jo monta kertaa. Siksi, olen pahoillani, että toistan usein aikaisempia tekstejäni.

Hälytystila jatkunee… tai sitten ei.

Kaikki kuvat lukuunottamatta vanhaa kuvaa, ovat viime viikolta.

 

maanantai 12. helmikuuta 2024

Kompastun ajattelemaan liikaa

Tekoäly on todellakin rynnännyt vauhdilla eri sovelluksiin. Word tekstinkäsittelyohjelma ilmoitti heti alkajaisiksi, että sanelutoiminto on nyt saatavilla omalla kielelläsi. Ehkä ilmoitus on tullut jo aiemmin, mutta en ole ehtinyt kiinnittää siihen huomioita. Kuten olen aiemmin maininnut, olen kokeillut keskustelua tekoälyn kanssa kysyen neuvoja, mutta muuten olen jättänyt asian sikseen.

15.7.2020 kaikki kuvat tässä postauksessa ovat vuodelta 2020

Aloitan uuden postauksen tai yritän aloittaa, koska Minni-kissa hyörii taas ympärilläni. Siitä tulee mieleeni, ettei minun ole tietenkään pakko kirjoittaa juuri nyt. Kirjoittamisesta ei saa toisaalta tulla pakollista toimintaa. Kautta aikojen olen rynnännyt kirjoittamaan jotakin, lapsesta lähtien. Tietokoneet ja blogialustat ovat helpottaneet asiaa. Aiemmin ja vieläkin kirjaan asioita eri välineisiin. Muistutan itseäni aiheista, jotka olisi hyvä ottaa käsiteltäväksi. Kiireisinä tai muuten vaikeampina aikoina on paras pysytellä kevyemmän ja henkilökohtaisen kirjoittamisen tasolla kuin ottaa jotakin isoa tutkimuksen alla olevaa kohdetta kirjoitettavaksi.

Löydän koko ajan lappuja, joissa olen kirjannut aiheita. Jos toisille on pakkomielle jossakin muussa harrastuksessa, niin minulla se on toden totta kirjoittamisessa. Lapsena ja nuorena päiväkirjaan kirjoittaminen oli se juttu. Se on muuten jopa häirinnyt tietämättäni ehkä useampia ihmisiä ympärilläni. Äskettäin järjestäessäni vanhoja kirjeitäni nuoruuteni kirjeenvaihdon jäljiltä kotimaisiin ja ulkomaisiin kirjeisiin. Silmiini osui sattumalta eräs lyhyt kirje, joka oli päivätty 29.7.1963.  Olin viettänyt serkkuni perheessä Kouvolassa lyhyen aikaa. Serkkuni kirjoitti kirjeessään mm. ”Minua hermostutti silloin, kun sinä olit täällä se, että aina kirjoitit sitä päiväkirjaasi.”

26.5.2020

Kautta aikojen kirjoittavien naisten elämä saattaa olla ollut jopa vaarallista. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kuitenkin tuoneet aikoinaan naisille paremman elämän. Lukeminen on vaarallista, koska se saattaa avata silmämme uusille asioille ja ideoille ja muuttaa meitä sekä hyvään että pahaan. Kirjailijaksi halunneet naiset kirjoittivat aikoinaan salanimillä, koska naisen tekstejä ei otettu todesta. Maailma on edelleen naisille, lapsille ja miehille monella tapaa todella vaarallinen paikka. Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvät asiat ovat mahdottoman laaja kokonaisuus, joten en edes yritä aloittaa kirjoittaa siitä. Haluan edelleen korostaa syvälukemisen taitoa ja asiaan paneutumista. Osaamme kaikki kirjoittaa, vähintään kommentteja somealustoilla. Miten on pitemmän kirjoittamisen taito?

Tänään jatkan pakollisilla kotitöillä, pyykkien pesulla ja ruoan laitolla kahdeksi päiväksi. Yöllä oli satanut ohut kerros lunta, joka sulaa pois. Onneksi sain eilen järjestettyä auton huollon ja katsastuksen alkuviikosta. Muissa tehtävissäni yritän myös päästä askeleen eteenpäin.

31.5.2020

On jo helmikuun 9 ja lähes viikko on kulunut aloituksestani (3.2.) En ole päässyt jatkamaan tekstiäni, koska on ollut aivan liian paljon muuta tekemistä. Usein mietin, johtuuko ”saamattomuuteni” iästäni ja hitaudestani. Olinhan aiemmin nopeampi. Sain vielä pahasti keskeneräiset sukutaulut muille kirjatoimikunnan jäsenille (meitä on kolme) maanantaina illalla kuten olimme sopineet. Viikko aukeni eteeni täysin muille asioille. Tiistaina sain autoni huoltoon ja huoltofirma hoiti myös sen katsastukseen puolestani. Tyttäreni haki minut aamulla huoltamosta kotiin ja iltapäivällä vei takaisin hakemaan autonsa. Hänelle on toki aika vaikea aina järjestellä ajoja töiden ja lasten takia, joten joudun joustamaan enkä valitettavasti osaa käyttää sellaisina päivinä aikaani rationaalisesti.

Sen jälkeen ajattelin suunnitella lupaamaani esitystä Helsingin Kuolemajärvikerhon tilaisuuteen kuukauden viimeisenä torstaina. Vaikka päällisin puolin voisin aina mennä sieltä, missä aita on matalin, en osaa. Valmistellessani tutkin koko ajan lisää, vahvistan aiempia tietojani ja kirjaan kaikkea muistiin. Vaikka olen tehnyt muutakin välillä, niin päivät ovat karanneet. Olin tänä aamuna todella yllättynyt, kun huomasin, että on jo perjantai. Olisi kiva mennä uloskin, mutta yli 20 asteen pakkanen ei houkuttele, vaikka sää on aurinkoinen ja kaunis. Sanon itselleni, että on myös hyvä parannella salaperäistä yskääni. Ajattelin jo eilen, että tänään kirjoitan.

31.5.2020

Aamukahvin jälkeen oli kyllä pakko mennä vielä kaivamaan kesän 2015 muistoja matkasta, jolloin kävimme myös Seivästöllä. Tyhmät, nopeasti napatut kuvat antoivat valmistelemaani tarinaan tukea. Viimeiset lähes parikymmentä vuotta ovat toden totta menneet tutkimukseen. Vähän kerrallaan olen kerännyt aineistoa monesta eri asiasta. En ole aina edes tajunnut, miksi. Se vain sattuu olemaan luonteeni piirre. Niistä riittää ammennettavaa. Tiedän kyllä, että en koskaan ehdi kaikkea.

On ihana yrittää asettautua yli 130 vuoden takaisiin aikoihin, kun tietoa on todella niukasti olemassa. Pienikin tieto vie silti asiaa eteenpäin ja tiedän, että löydän jatkossa lisääkin, kun ehdin taas lukea enemmän. Seuraavat tehtävät rassaavat jo mieltäni. Teen kaikkea limittäin ja lomittain. Kiitän tasaisia pakkaspäiviä, koska silloin en tarvitse särkylääkettä. Ainoa ongelma hyvinä päivinä on, että ehtisin tehdä kaiken, mitä pitäisi tehdä.

1.5.2020

En ole ehtinyt käydä sähköpostejani läpi. En seuraa aktiivisesti blogini tilastoja, mutta kun nyt poikkesin niitä katsomaan, näen, että niitä on luettu tässä kuussa jo 1465 kertaa.  Eniten niitä on luettu Yhdysvalloissa. Ettei vain tekoäly käy lukemassa. Sehän voisi tehdä niistä minulle kirjan. En ehdi olla somessa. Hesarin luen aamulla tabletin näytöltä ja seuraan aktiivisesti politiikan uutisia, mutten käytä niihin liikaa aikaa. Aina välillä olen raivostunut asioista, mutta ihailen itseäni, että osaan hillitä puheitani, jos aihe tulee puheeksi. Miten ammattipoliitikot voivat puhua niin tyhmästi toistamalla aina samaa?  Rentoudun katselemalla jotakin sarjaa Areenasta. Yritän tehdä joka päivä ruokaa, mieluiten kahdeksi päiväksi.

Loppujen lopuksi odotan kevättä ja lämpöä, en hellettä.

Seuraavat kirjoitustehtävät odottavat jo niin, että maaliskuussa pitäisi olla valmista. Saa nähdä ehdinkö? Jos luet blogiani, niin kyllä täällä liittää luettavaa aina vuodesta 2012 alkaen. Useimmat tekstini ovat tavalla tai toisella edelleen ajankohtaisia.

10.5.2020

 

12.2.2024

On presidentinvaalien päättymisen ja uuden presidentin julistamista seuraavan päivän aamupäivä. Onneksi olkoon, Alexander Stubb, vaikka äänestinkin toista ehdokasta. Pekka Haavisto olisi ollut myös oikein hyvä presidentiksi. Onneksi vaalit sujuivat rauhallisesti ja yhteisymmärryksessä ja lopputulos oli tasainen. Kaikki hyvin toistaiseksi.

Olen viime aikoina ajatellut paljon Suomen politiikkaa. Olen jopa ärsyyntynyt itsestäni ja siitä, että seuraan sitä paljon ja luen myös taustoja ja mielipiteitä. Usein nykyään toistetaan monen suusta, että kansa on puhunut ja muiden on sopeuduttava sen tahtoon. Se on demokratiaa. Se taisi myös tulla esille näissä pressanvaaleissa joissakin omahyväisissä keskusteluissa. Kirjoittaja varmasti tiesi sen ärsyttävän, jos antoi ärsyttää. Olen seurannut asiaa jo pitempään, siksi kirjoitan siitä. Entä kun Suomessa on kaksi lähes tasavertaista puolta vaaleissa kuin vaaleissa. Kummassakaan puolessa ei ole valtavasti eroavaisuuksia ollaan sitten nk. oikealla tai vasemmalla (paitsi äärioikeiston ajatuksissa). Vastakkainasettelua syntyy silti paljon. Hävinnyt puoli ei saisi mielellään esittää ajatuksiaan, koska on hävinnyt. Eikö demokratia ole myös sitä, että kaikki saavat olla omaa mieltään. Koska jako on niin selkeä puolet ja puolet, voittaneen osapuolen pitäisi ehdottomasti tehdä myös yhteistyötä hävinneen osapuolen eli sen toisen puolen kansasta kanssa. Omat edut näköjään hakkaavat kaikkien yhteiset edut. Eripura ilmeisesti mahdollistaa myös paremmin omien etujen tavoitteet. Olisiko sittenkin niin, että meilläkin aito demokratia on pian vaarassa? Sehän nähdään. Itselleni aion sanoa, että ala pysytellä erossa näistä asioista. 

Hesari 10.2.2024
 

Viime viikko oli erityisen hyvä viikko, koska oli tasainen pakkassää. En tarvinnut yhtenäkään päivänä tämän tekstin aloituksesta lähtien särkylääkettä. Pari yötä saattoi jäädä lyhyemmäksi, kun ajattelin liikaa. Projekti 1892 aktivoitui, kun nukkumaan mennessä luin uudelleen käsin kirjoittamiani tekstejä vuodelta 2000. Kerron siitä lisää ehkä maaliskuussa, jos ehdin.

Kuten olen aiemmin monta kertaa kirjoittanut, niin tunkeutuminen asioiden ja tarinoiden alkusyihin montaa eri väylää pitkin, on ominaisuuksiani. Siksi minun on vaikea edetä helppoa tietä päämäärään tai voisiko sanoa lyhintä tietä välittämättä hyvästä lopputuloksesta. Toisaalta olen myös aina huomannut, vaikka olen joskus senkin unohtanut, että harvat ihmiset ovat ylipäänsä aidosti kiinnostuneita siitä, mitä haluan kertoa, koska olen tavallinen ihminen ilman suuria meriittejä ja oppineisuutta. Tämä vie taas siihen, mitä korostin aikoinaan jopa lapsenlapsilleni, jotka pelkäsivät muiden arvostelua ja sanomisia. Sanoin, että me ihmiset olemme vain pieniä tomuhiukkasia maan pinnalla eikä kukaan ole meistä loputtoman kiinnostunut eikä tarkkaile meitä. Täytyy sanoa, että itse asiassa, ihmisten näkymättömyys on vain korostunut ajan mennessä eteenpäin.  Näin on, siitäkin huolimatta, että somessa ihmiset tulevat ja yrittävät tulla monin keinoin iholle. Ne ovat vain hetkiä, jotka eivät oikeastaan kerro ko. ihmisestä paljon mitään. Syvällisyys puuttuu kokonaan. Osa ihmisistä pysyttelee aina ulkopuolella, osa jää tahtomattaan ulkopuolelle, vaikka haluaisi olla mukana.

Hyvää helmikuuta kaikille lukijoilleni!

Me 11.2.2024