perjantai 22. syyskuuta 2017

Heräämistä



On kummallista, että tunnen syyllisyyttä tai mitä se lieneekään, jos jonakin päivänä en teekään, mitä olin ajatellut tekeväni. Onneksi tänään on aamusta alkaen satanut. Se helpottaa vähän saamattomuuden tunnettani.  En ole silti ollut ollenkaan saamaton. Olen täydentänyt sukujen tietoja Sukujutut-ohjelmaan, tutkinut rippikirjoja. Korkeintaan saisin tuntea syyllisyyttä siitä, että olen käsitellyt sukuja, joita en edes tutki. Ja miksi siitäkään?  Mutta ehkä siksi, että olen tehnyt tuota kaikkea kuin sanaristikkoa, vaikka olisi monimutkaisempia ja vaativampia tehtäviä odottamassa.


Tuollaiset turhanpäiväiset tunteet ovat vain tyhjänpäiväisiä kaikuja menneistä ajoista. Minua on aina piiskannut eteenpäin jokin kummallinen pakko, jonka alkuperää en edes helposti tunnista. Suorittamisen ja tekemisen pakko. Suomalaisen ihmisen perustunne. Tiedän, että sen sijaan voisin aivan hyvin jättää jopa kokonaisia päiviä väliin ja vain olla. Mutta kun on hyvä päivä huonojen jälkeen, tuntuu siltä, että nyt viimeistään pitäisi saada jotakin aikaiseksi. Tässä tilanteessa nyt, joudun käsittelemään kaiken uudelleen. 

Herään usein yöllä. Saatan myös olla nähnyt unta jostakin todellisesta tapahtumasta, joka on tulossa tai johon minun pitäisi lähiaikoina kiinnittää huomioni. Joskus olisi oikeasti tarve alkaa heti tehdä jotakin, mutta en jaksa vaan jatkan uniani. Viime aikoina uneni ovat liittyneet kesken oleviin projekteihini. Olen yhtäkkiä tajunnut, että nyt voin mennä ja viettää vaikka kokonaisen päivän arkistossa. Unet ovat vain hyvästä, sillä ne pistävät sisäisesti vauhtia asioihin, jotka odottavat minua puuttumaan niihin. Nyt on vain niin, että sellaisia juttuja on aika paljon. Oikeastaan voin jopa olla koko päivän tekemättä mitään!


Monta asiaa on viimeisen parin vuoden aikana jäänyt katveeseen, kun talohommat vaativat kaiken huomioni. Nyt ikään kuin alan vasta muistaa niitä muita asioita. Tänäkin aamuna heräsin jo aamuyöstä. Olin innostunut monestakin keskeneräisestä asiasta.  Join aamukahvin ja luin sanomalehdet jo ennen kello kuusi. Jotenkin tunsin, että alan herätä pikkuhiljaa. Tarvitsen silti vielä sitä omaa vapaata aikaa, aikaa olla tekemättä mitään. Päivän kuluessa pidemmälle, olin taas jumiutunut. En lähtenyt ruokakauppaan, vaikka olisi pitänyt. Satoikin. Siirsin sen huomiseen.

Edellisessä blogissani, jota en edes jakanut facebookissa paljastin väsymykseni ja alkavan masennukseni.  Rojahdan liian helposti sohvalle.  Sanon helposti kaikkeen ei, en halua kenenkään muun vaikuttaa tekemisiisi, pienikin vihjaus vaikuttamisen yrittämiseen nostaa vähät karvani pystyyn. Saatan helposti kieltäytyä kaikesta. Oli aivan lähellä, etten olisi osallistunut viikolla koulukaverini kotiinsa järjestämään tapaamiseen. 


Niin vain kävi, että en ajatellut sitä sen enempää etukäteen ja olin heti aamusta innolla lähdössä ajamaan Espooseen.  Se kyllä kannatti, koska piristyin ja sain uutta virtaa. Meitä oli yhteensä yksitoista koulukaveria koossa ja emäntämme, jonka kotiin olimme kokoontuneet, otti vielä yhteyden Sveitsiin, jossa eräs luokkatoverimme odotti puheluamme. Tuntuu hyvin ihmeelliseltä, että vuosikymmenien päästä saa vanhoihin koulukavereihin näin hyvän yhteyden, vaikka en ollut sen kummempi kaveri kouluaikoina heistä kenenkään kanssa. Onkohan se jonkinlainen sosiaalisuuden ydin, joka meistä joissakin ihmisissä on sisäänrakennettu, vaikka yksinolokin maistuu tosi hyvältä. 

Muistan kouluajat melko vaikeana aikana. Näin jälkikäteen ne olivat myös tavattoman mielenkiintoisia aikoja. Monta kertaa olen toivonut voivani palata niihin ikään kuin tutkimaan omaa luonnettani, ajatuksiani, tekojani ja kulkemaan omia jalanjälkiäni pitkin. Minulle se aika oli pyrkimistä muiden joukkoihin. Olin pitkän koulumatkani takia ulkopuolinen, en voinut osallistua mihinkään. Muistan, kuinka yritin tunkeutua muiden kiinteisiin ryhmiin. En muista, miten tein valintani, mutta olin silti aina ulkopuolinen.  Onnistuin lopulta, kuin sain pitkäaikaiset ystävät koulua lähellä asuvista kolmesta tytöstä. Ne yhteydet kantoivat sitten pitkälle opiskeluaikoihin ja jopa pidemmälle.


Kirjoitin viime vuoden toukokuussa meidän riemuylioppilastapaamisesta blogissani ”Minne viisikymmentä vuotta hävisi” (otsikkoa klikkaamalla pääset lukemaan sen ja helposti takaisin). Olen käsitellyt kouluaikojani usein muiden tarinoiden seassa kuten vaikka ”Kultainen nuoruus”. En haali kirjoituksia tähän sen enempää, mutta silmiini osui myös tämä syyskuulta 2015  ”Takaisin virtaan”. Sen kuvissa on myös niitä henkilöitä, joita keskiviikkona tapasin. 

Lisäksi olen kirjoittanut harvakseltaan nuoruuttani paljastavaa, ”salaisiin papereihini” eli kirjeisiini ja päiväkirjoihin  pohjautuvaa blogia ”Kirjoituksia polun varrelta”, joka löytyy täältä.  Sinne olisikin aiheellista kirjoittaa lisää, koska edellisestä postauksesta on jo yli vuosi. Blogia on myös luetettu tosi vähän, mutta tuskin se ketään kiinnostaakaan. Mutta minulla olisi kyllä nyt aiheita kirjoittaa sinne. Kun vain saan aikaiseksi...

Päiväkirjakasani oikein kärttävät minua päästämään irti ja käsittelemään sanoin ja kuvin tuota pitkää nuoruuden vaihetta. Muistin monta pientä tapahtumaa, jotka liittyivät kouluaikoihin ja ovat vain olleet odottamassa pääsyään paperille. Keskustelimme myös niistä koulukavereista, jotka eivät olleet läsnä. Osa on jo kuollut ja kaikkiin ei saatu yhteyttä. Tuli puhe eräästä luokkatoveristamme, johon on yritetty saada yhteyttä, mutta kirjeet ulkomailta ovat aina palautuneet eikä kenelläkään ole minkäänlaisia havaintoja hänestä. 


Juuri hänen piti aikanaan keskikoulussa toimia kuiskaajana pitäessäni esitelmää. Esitelmä koneella kirjoitettuna on näissä muuttopuuhissa tullut monta kertaa käsiini, mutta juuri silloin minulla ei ole ollut tilaisuutta kirjoittaa siitä. Kirja, jota käsittelin esitelmässäni, oli George Eliotin ”Mylly joen rannalla”. George Eliotin oikea nimi oli Mary Anne Evans ja hän eli 1819 – 1822. Kirja oli silloin vanhempieni kirjastossa ja se on minulla vieläkin. Jossakin.

Se esitelmä oli silloin elämäni noloimpia hetkiä. Unohdin, mitä minun piti sanoa eikä kuiskaaja auttanut, Minulle naurettiin. Onneksi meillä on kyky unohtaa ikävät tapahtumat ja asiat, mutta muistojälki niistä jää. Aikoinaan lapsilla ei ollut samanlaisia valmiuksia kuin myöhemmin. Meitä oli opetettu olemaan hiljaa ja kiltisti. Kun tyttäreni oli koulussa, ihmettelin jossakin vanhempien ja lasten yhteisessä tilaisuudessa lasten valmiutta sanoa rohkeasti mielipiteensä ja osallistua keskusteluihin.

Palatessani koulukavereiden tapaamisesta, olin niin täynnä virtaa, että kotimatkalla poikkesin Espoon kirkolla. Kiersin kirkon ja kävelin joen yli veteraanien muistomerkille.  En ole koskaan aiemmin käynyt tuolla alueella.

Tekemistä siis riittää. Kävelen pienin askelin eteenpäin.




maanantai 18. syyskuuta 2017

Penkille portin kautta



Olen kirjoittanut edellisissä blogeissani ainakin rivien välissä ja vähän suoraankin jotakin sellaista, joka on ollut läsnä jo ainakin viime keväästä lähtien. Kaikki touhu ja hyörinä on pitänyt sen kurissa. Olen kääriytynyt siihen, vaikka välillä on tuntunut pahalta. Kovin tuttua. 

Suurin osa kuvista tässä blogissa syyskuulta 2009
Kevään ja kesän nopeasti edenneet tapahtumat menivät ohitse ja yhtäkkiä ympärilläni oli suuri hiljaisuus. On kovin yleistä, että pahan olon saa helposti kätkettyä runsaisiin tapahtumiin, työhön, matkoihin ja toimintaan. Niin ollut usein ennenkin, olen siitä aiemmin kirjoittanutkin. Loma piti aikanaan (silloin kun lomia vielä oli) täyttää menemisillä, matkoilla ja ties millä, jotta ei ajattelisi niitä pakollisia hoidettavia asioita. Sitten oli työ, joka auttoi unohtamaan.

Saattamassa Arttua kouluun
Kaikenlaista työtä olen senkin jälkeen kerännyt itselleni, vapaaehtoista. Yhtenä yönä oikein laskeskelin kaikkea, mitä olen vuosien mittaan tehnyt ja teen. Ja sitten jopa suunnittelen lisää... Opiskelua vaikkapa. 

Kun yhtäkkiä saa karistettua pois kaiken sen pahan, joka on syönyt sydäntä ja sisintä, voi huokaista helpotuksesta. Mutta ei se olekaan niin helppoa. Ihmisen mieli on syvä ja monimutkainen. Kaikki kokemamme ja jopa tekemättä jättäminen jättää jälkensä. Usein emme edes halua pysähtyä ajattelemaan ja käsittelemään kaikkea, mitä on tapahtunut. Se lienee hyvin yleistä ja saattaa muuten johtaa umpikujaan ja sairauksiin. Vaikka olen aina yrittänyt käsitellä asioita monipuolisesti, niin jotakin jää katveeseen ja varjoon. Sitä on olla ihminen.

Työpiste syksyllä 2009.
Suuri muutos elämässä. Niitä muutoksia oli vaan tänä vuonna vähän liikaa, vaikka ne olivat pääasiassa positiivisia. Kaiken jälkeen koitti syvä hiljaisuus ja aloin huomata muita merkkejä; entisestään suurempi alemmuudentunne, väsymys, liika television katselu, itseinho, saamattomuus, ei saa enää mielihyvää harrastuksista, mikään ei oikein huvita eikä tunnu hyvältä, ulkopuolisuus. Eivätkö ne ole kaikki lievän masennuksen merkkejä. On kyllä totta, että olen vuosien mittaan oppinut tarkkailemaan itseäni sen lisäksi, että tunnistan samat asiat muissa ihmisissä. Usein pienikään muutos ei jää huomaamatta. Niistä ei vain puhuta, niitä ei käsitellä. Oikeasti ne kyllä pitää kohdata.

Tulossa bussilta kotiin
Voi olla aivan luonnollista, että vanhemmiten tällaisia tuntemuksia tuleekin useammin. Ne nyt vain tulevat ja menevät.  Olen viime vuosina pystynyt ne kovin hyvin peittämään ohimenevinä sekoittaen ne kokemiini ikäviin asioihin ja vain menemällä eteenpäin. Eihän niitä kukaan muu huomaa, jollen tee niistä numeroa. Voin sulkeutua seinien sisäpuolelle ja levätä. Niistä pitää voida silti puhua, ennen kuin ne syventyvät. 

Mikä johtaa ihmisen masentumaan?  Minussa se on pitkien vuosien stressi ja ahdistus, tiedän sen. Ja kun se kaikki onkin yhtäkkiä ohitse. Ihana tulevaisuus avautuu edessä! En tainnut oikein ehtiä mukaan? En osaakaan aloittaa mitään, mitä ajattelin. Kerrostaloon on vielä helpompi sulkeutua. 

Olohuoneessa.
Olen hyvin pystynyt selättämään vaikeat asiat kiinnittymällä positiivisiin juttuihin, omiin mielenkiinnon kohteisiini. Jos joskus olen lähtenyt liikaa muiden neuvoihin mukaan uskomalla saavani avun sieltä, se ei olekaan onnistunut. Vain se, että olen kulkenut omaa tietäni, on pelastanut minut. Tosin kerran kaikkein pahimpaan aikaan otin keskusteluterapian vastaan ja se auttoi juuri silloin. Pääsin edes osasta pelkoani ulos. Kirjoittaminen on aina ollut lääkkeistä parasta. Jos sekin alkaa maistua puulta, on aika itsetutkintaan. Onneksi niin ei ole vielä. Päinvastoin kymmenet uudet aiheet kutkuttavat mielessäni, kunhan saan tämän pois alta.

Selfie  22.9.2009
Siksi nyt yritän tähän hetkeen kaivella vastauksia aiemmasta elämästäni, vaikka se tuskin teitä, rakkaat lukijani edes kiinnostaa. Olenhan luvannut seurata intuitiota ja katsoa mihin se johtaa.

Syyskuussa 2009 elin mitä syvimmässä loukossa, mutta onneksi en tiennyt tulevista kauheuksista vielä mitään. Olin vapautumassa vaikeaksi ja ikäväksi muuttuneesta kumppanistani, joka ei ollut enää ystävä vuosikausiin. Elämä oli jo pitkään ollut yhtä jatkuvaa pelkoa, vaikka en sitä silloin vielä kokonaan ymmärtänyt, koska en ollut sellaista aiemmin kokenut. Vasta myöhemmin, sen muuttuessa konkreettiseksi, ymmärsin, mistä oli kysymys. 

Selfie 22.9.2009
Kesä 2009 ja koko sitä edeltävä vuosi olivat olleet kauheita. En ole vielä edes uskaltanut ajatella enkä käsitellä sitä aikaa muuten kuin välillä ehkä viitaten siihen suuntaan. Olen kierrellyt sitä kuin kissa kuumaa puuroa. Monien mielestä vanhoja asioita ei pidä kaivaa ollenkaan. Minun terapiaani, kotikutoista oman mielen käsittelyä on juuri tuo menneen käsittely. Niinhän on ollut aina, lapsesta saakka.  Myöhemmin olen vain liittänyt terapiaani myös varhaisemmat sukupolvet. 

Jollen ole syystä tai toisesta käsitellyt asioita, ne tulevat vastaan myöhemmin.

Kun nyt selailin syksyn 2009 blogejani, näen niissä pakenevani ikävää todellisuutta luontoon, opiskeluun ja taiteeseen. Olin aloittanut taidehistorian opinnot saadakseni muuta ajateltavaa. Päiväkirjoissa ja runsaassa kirjeenvaihdossani tulee esiin erilainen näkökulma. Valokuvat taas kertovat, missä liikun ja kenen kanssa. Eikö ole huvittavaa tehdä tutkimusta omasta itsestä? Jälkikäteen. Ehkä opin sitä kautta tutkimaan myös muiden elämää? 


 6.9.2009 kirjoitin blogiini seuraavasti otsikolla ”Penkille portin kautta”:


”Alakuloinen ja hiljainen sunnuntaipäivä. Heräsin jo viime yönä hiljaisuuteen. Olen tottunut havahtumaan unestani ääniin, jotka rikkovat normaalin yön rauhan. Nyt se oli hiljaista hiljaisempi yö. Puiden oksat olivat liikkumatta, kaukana kuului vain tasainen humina. Minun oli pakko mennä kuuntelemaan tarkemmin ulos pihalle. Tunsin hetken olevani ypöyksin maailmassa. Aika oli seisahtanut. Sitten kaukaa alkoi kuulua mopon ääni ja joku yksinäinen aamuyön kulkija ajoi ohi särkien hetken lumouksen ja palautti minut takaisin tälle planeetalle. 


Penkki ja portti. Luiskahtaessani kävelylenkille asutusalueelta ohitan silloin tällöin kävelytielle sijoitetun puisen istumapenkin. Se tuo aina mieleeni muita penkkejä ja lukemattoman määrän tarinoita. En tunne enkä ole koskaan nähnyt yhtäkään läheisten talojen asukasta. Nykyajan elämä pitää ihmiset omissa lokeroissaan. Suurin osa käy töissä ja kaikki liikkuvat eri aikaan ympäristössä, jos ylipäänsä liikkuvat. Yksinäinen penkki tien laidalla symbolisoi minulle yhteisyyden tarvetta, paluuta aikaan, jolloin ihmiset kokoontuivat jonnekin ilman sen suurempaa aihetta seurustelemaan ja vaihtamaan mielipiteitä. Se on aika harvinaista tänään. Saatamme ihmetellä ja/tai paheksua nuorisoa, joka kokoontuu S-Marketin katoksen alle iltapäivisin. Mutta se kokoontuminen kertoo vain ihmisten ikiaikaisesta tarpeesta tavata toisiaan jonkun asian äärelle tai vain kokoontua ilman asiaa. Minäkin kaipaan sellaista ilman mitään syytä kokoontumista.

Lontoossa joskus kauan sitten
Portti, se kiihottaa mielikuvitusta jo aivan toisella tavalla. Portin kautta voin tällä kertaa kulkea niille penkeille, todellisille tai kuvitteellisille, joilla olen istunut tai jättänyt istumatta. Useimmiten seison ja vain kuljeskelen ottaen sillä tavalla ympäristön ja maiseman haltuuni. En istahda penkille, seison ja kävelen mieluummin. Jos istahdan, niin vain hetkeksi ja annan mielelläni paikkani muille. Ehkä minunkin on joskus tulevana päivänä istahdettava ja pysähdyttävä. Samoin kun on opittava valvomaan yöllä. Yksinolossa on vielä paljon haltuun otettavaa ja opittavaa, vaikka nautinkin siitä. Tämä poikkeuksellinen kesä on tuulettanut sisintäni kunnolla ja tuo eteeni aina uusia asioita mietittäväksi.

kesäretkellä kesäkuuss 2009
Kun aikanaan muutimme tälle asuinalueelle, sain huomata, että naapurit kokoontuivat usein tuohon kujalle seisoskelemaan ja keskustelemaan. Sillä tavalla tutustuin heihin. Mietimme usein myös penkin pystyttämistä tien reunaan, jotta voisimme välillä istahtaa sille hetkeksi. Usein menimme sitten jatkamaan keskustelua jonkun terassille. 

Nyt kesällä olen asunut täällä 9 vuotta ja sinä aikana on tapahtunut paljon. Me kaikki olemme muuttuneet, osa on muuttanut pois. Oudon haikeana ajattelen menneitä kesiä, syksyjä, talvia ja keväitä. Näen ne edelleen värikkäinä ja äänekkäinä mielessäni ja voin halutessani palata milloin tahansa niihin hetkiin. Tiedän, että olemme kaikki vanhentuneet, osa on tullut sairaammaksi, raihnaisemmaksi. Mutta se ei ole ainoa syy siihen, että kaikki on auttamattomasti muuttunut. Maailma ympärillämme on muuttunut. Minä olen muuttunut, sävyt ovat tummentuneet. Pettymykset ja surut ovat värjänneet minua, mutta eivät ole lannistaneet. Haluan sen elämänilon takaisin vai kuvittelenko vain sen olemassaolon. Sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Vai onko vain tämä synkkä, hiljainen ja sateinen päivä ja asioiden keskeneräisyys masentanut minua?


Ihmiset jäävät usein vanhetessaan paikoilleen, istuvat paljon, muistelevat, tulevat jäykiksi. Mutta että nykyään jo nuoremmille käy niin, se on hälyttävää. Me kuljimme varmaan aikamme niin lujaa, että ohitimme samalla onnemme ja saamme nyt tyytyä vain haaveilemaan ja lukemaan rauhallisemmasta elämästä, jolloin meillä oli aikaa penkeille teillä, puistossa ja puutarhoissa. Kysymyshän on vain pienen piirun mittaisesta erosta todellisuuden ja kuvitelman välillä. Ajatuksesta. Aamulla sateessa kävellessäni penkit ja portit olivat vielä sävyltään iloisempia eikä sen jälkeen ole tapahtunut mitään sellaista, jonka olisi pitänyt muuttaa niitä. Siis vain ajatuksia!”


Päiväkirjaani olen kirjannut 13.9. 2009  seuraavaa vapaasti kerättynä:

On ollut levoton yö, useita heräämisiä, korvani ovat rikki. L on käynyt eilisen aikana tyhjentämässä taloa. Hän on valikoinut esineet veitsentarkasti. Luettelen esineitä ja totean ne. Myös sen, että hän on vienyt myös minulle kuuluneet seinään kiinnittämäni Indiskasta ostamani telineet Buddhan patsaille ja tietenkin ne patsaat, jotka kuuluivat hänelle. Neljä ruokapöydän tuolia on lähtenyt ja muuta hänelle kuulunutta tavaraa. Keittiöstä lähti veitsiteline. Se herätti mieleeni karmivasti juuri tuon veitsenterävän valinnan, mitä hän on käyttänyt. Minusta on omituista ja jopa pelottavaa hänen hiippailunsa talossa poissa ollessani. Sitä hän on tehnyt jo pitkään viedessään tavaroitaan pois. Kauhistelen myös omaa ajatteluani, porautumistani ihmisen sisimpään ja sellaisen näkemistä, mitä en ole aikanaan halunnut nähdä hänessä enkä halua jatkossa nähdä kenessäkään kumppanissa enkä ystävässä.

No, tuollaisia asioita jouduin sitten myöhemmin usein vielä pohtimaan omassa elämässäni ja näkemään tuntemissani ihmisissä. Näillä kaikilla asioilla oli vahva yhteys ihmisen ahneuteen ja omaisuuteen. Kerron itse tulevaisuudessa haluavani kokonaan irrottautua tuosta kaikesta. Ahneudesta erityisesti. Onneksi pystyin siihen. Kaikella on ollut kuitenkin hintansa, ajattelen nyt.


Samana iltapäivänä hän tulee jälleen hakemaan lisää tavaraa. Kirjaan pelkoni, haluan suojella itseäni kiihkeästi ”pahalta”, mikä on huokunut hänestä jo vuosia. Se kaikki on täysin irrationaalista, en osaa sitä selittää, se vain on. Hän ei ole väkivaltainen ja puhuu vain humalassa rumia. En pysty puhumaan hänelle, en ole vuosiin pystynyt, koska pelkään. Se on salainen pelko, jota en pysty selittämään kenellekään. Olen syyllinen kaikkeen, hän syyttää minua kaikesta, jos yritän aloittaa keskustella tai vain kysyä jotakin.

Kirjoitan, että kävin tyttäreni kanssa Keravan sirkusmarkkinoilla ja ostin itselleni ponchon. Se on muuten vieläkin käytössäni. Pohdin vielä sitä, miten joku on käynyt ikään kuin aivojeni sisällä ja on siksi osannut käyttää minua niin paljon hyväkseen. Olin ollut aivan liian avoin. Olikohan tuokin, vähän kerrallaan tavaroiden haku, eräänlaista kiusaamista? Hän haki pöydän jalat erikseen. Pöytälevy oli sitten päiviä yksikseen lattialla. Kirjahyllykin oli lähteä, mutta en antanut. Lokakuun alkupuolella, kun hän oli jo kuukausien ajan vienyt huonekaluja ja muuta tavaraa ja näytti siltä, että loppu häämötti, vaihdoin lukot talossa. Sain sen neuvon asianajajalta. Ehkä sitä neuvoa ei olisi pitänyt kuunnella.

Olen oppinut paljon, mutta kaikella on ollut hintansa kuten jo aiemmin totesin. En osannut varoa, uskoin liiaksi hyvään ihmisessä. Uskon kyllä vieläkin, mutta olen tarkempi.

Valokuvia selatessani näen, kuinka tyttäreni lapsineen oli paljon mukana elämässäni. Elisa Torniosta kävi ilahduttamassa minua. Aloin rakentaa uutta kotia itselleni, ostin kirjoituspöydän ikkunan eteen. Luonto ja puutarha olivat tärkeitä. En tiennyt vielä, että paljon pahaa oli odottamassa edessäpäin. No, mutta oli hyvääkin. Sellaista se elämä on. Monimuotoista ja -monimutkaista.

Helpotti tämäkin.