lauantai 16. kesäkuuta 2018

Kuljen juuria pitkin menneeseen


Sukututkimusta harrastava ihminen joutuu mitä ihmeellisimpiin koukeroihin pelkästään siitä syystä, että on sukututkija. Milloin tutkii pätkän jonkun tunnetun ihmisen sukua, sitten hetken päästä palaa tuttuihin ympyröihin, omien sukujen eri haarojen tutkimiseen.  Aika loppuu aina kesken, mutta ei se mitään, tutkimisen voi lopettaa milloin vain ja jatkaa, kun taas siltä tuntuu. Joskus kuluu pitempi aika eikä enää muistakaan aloittaneensa jostakin pätkästä. Eikä tässä kaikki, mutta ne muut koukerot ovat toisen jutun aihe.


Tässä se alue maantieteellisesti, jonen tämä blogi vie. Olen merkinnyt karttaan tähdellä Uittamon Hausjärvellä ja Vehmaisten kylän Rengossa.
Kun aloin oikein kunnolla paneutua sukututkimukseen siinä joskus 2011 alkaen, olin aluksi äärettömän innostunut kaikesta. Nyt melkein hävettää, että kirjoitin Kuolemajärveläinen-lehteen jutun aivan kuin olisin keksinyt koko sukututkimuksen. Tuntui niin hienolta, kun käymieni kurssien opit menivät täysin perille ja asiat loksahtivat paikoilleen. Olen sittemmin kyllä huomannut, etten ole ollenkaan ainoa hurahtanut. Sukututkimusta harrastetaan todella paljon. Kukin tavallaan. Rippikirjojen ahkera selaaminen on tuottanut tulosta, tutkija on selkeästi kehittynyt. Enää en halua tehdä siitä numeroa eikä kaikkien kanssa edes kannata alkaa keskustelua aiheesta.

Nykyinen tarkkasilmäisyyteni kirkonkirjoja lukiessa jopa nolottaa syystä, että huomaan usein muiden sukututkimuksissa virheitä. Teen toki virheitä itsekin koko ajan ja korjailen myöhemmin tekemiäni kirjauksia. Minun on vaikea alkaa esittää tutkimuksiani ennen kuin on lähes sataprosenttisen varma. Ja voiko sittenkään olla varma, mutta on silti tehnyt parhaansa.

Veijo Meren isoäidin sukupuuta


Veijo Meren sukujuuret


Joskus maalis-huhtikuussa minulla oli lainassa eräs kirja, jossa eteeni tuli jälleen sukupuu, johon takerruin. Luin tai oikeammin selasin Hannes Sihvon ja Risto Turusen kirjaa ”Täynnä liikettä” (SKS: toimituksia 710, 1998), joka kertoo Veijo Merestä. Kirjailija oli syntyisin Uittamolta Ryttylän kupeesta, eteläisestä Hämeestä, Hausjärveltä, Riihimäen pohjoispuolelta. Se on suoraa linnuntietä vain noin parinkymmenen kilometrin päässä omasta lapsuudenkodistani Rengon syrjäkylillä.

Veijo Meri sattui olemaan isälleni 7. serkku eli heillä molemmilla on juuret 1663 syntyneessä Sipi Heikinpoika Markkulassa, joka on lähtöisin Rengosta, pienestä pitäjästä Hämeenlinnan kupeessa, joka nykyään siis kuuluu kylänä Hämeenlinnaan.  Veijo Meren esiäiti on 1700 Rengossa syntynyt Anna Sipintytär ja isäni ja siis myös minun juuret alkavat tämän sisaresta 1702 syntyneestä Liisa Sipintyttärestä. 

Veijo Meri syntyi 1928 Viipurissa sen synnytyslaitoksella Kannaksentiellä Väinö ja Anna Meren s. Sallinen perheeseen, jossa hänen isänsä palveli siihen aikaan Taistelukoulussa koulutusaliupseerina, kersanttina (tiedot olen ottanut em. kirjasta). Veijon äiti mm. toimi torikauppiaana Viipurissa, hän oli lähtöisin Pohjois-Karjalasta. Perhe muutti Valkjärvelle kasarmille isän työn takia Polkupyöräpataljoona 2:ssa eli myöhemmin Jääkäripataljoona 2:ssa.  Sen enempää en kerrokaan. Kirjassa käydään koko Veijo Meren ja hänen vanhempiensa elämä seikkaperäisesti läpi.

Takerruin siis kirjan sukupuuhun. En puutu tässä sen kaikkiin yksityiskohtiin kuten esimerkiksi hänen mahdolliseen sukuyhteyteensä Aleksis Kiven kanssa. Olen Markkulan sukuseurassa sihteerinä ja siksi erityisesti tämän Rengosta lähtöisin olevan suvun asiat kiinnostavat monella tapaa. Sukuun liittyy paljon merkittäviä henkilöitä, mutta myös meitä tavallisia ihmisyksilöitä, joiden tarinat oikeastaan kiehtovat minua eniten.

Kirjailija Veijo Meren juuret Markkulan sukuun tulevat hänen isänsä äidin Aliina Wilhelmiina Uittamon isän Vanajan Idänpäästä olleen Heikki Kustaa Erkinpojan kautta s. 1839, jonka isoisä Kalle Kallenpoika Huovila s. 1751 on tullut avioituessaan Urjalan Välkkilän Isotalosta Vanajalle. Kallen äiti on mennyt Urjalaan aikanaan Isotalon emännäksi. Hän oli Rengon Markkulassa noin 1700 syntynyt Anna Sipintytär Markkula kuten aiemmin mainitsin. 

Tätä osuutta ei ole kerrottu mainitsemassani kirjassa vaan turvauduin osittain Markkulan sukuseuran viralliseen sukututkimukseen ja lisäksi omiin lisätutkimuksiini.  Aloittaessani tutkimisen ja samalla rinnalla kirjoittamisen, huomasin taas kerran, miten asiat johdattavat toiseen. Olemme nimittäin järjestämässä Markkulan sukuseuran kesäretkeä Urjalaan ja tuota Urjalan Isotaloa suunnittelimme yhdeksi kohteeksemme. Retki toteutuu vasta elokuussa ja pääkohteemme on toisen suuren suomalaisen kirjailijan elämä eli tutustumme Väinö Linnan jalanjälkiin Pentinkulmalla.
Veijo Meren sukupuu alkaa kirjan sivulta 32. Huomioni kiinnittyi lauseeseen:


 ”Antti Jaakonpojan ja hänen puolisonsa Britan tytär Leena Antintytär meni avioliittoon Rengon Ahoisten Pukkilasta tulleen Matti Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä, toinen kaksoistyttäristä Beata Matintytär avioitui torppari Mikko Jaakonpoika Uittamon kanssa.” 


Tätä tekstiä ennen kerrotaan pitkä tarina Beata Matintyttären äidin juurista, jotka vievät aina Sipi Rekonpoika Sipilä-nimiseen kantaisään. Joudun nyt romuttamaan tämän osuuden. Sen verran tarkkaan olen tuon kohdan tutkinut.

Tässä kohdin käsittelen siis Veijo Meren isänäidin Alina Wilhelmiina Heikintytär Uittamon sukujuuria, mutta tällä kertaa tämän äidin puolelta, kun aiemmin Markkulan suvun osalta käsittelin äidinisän suvun Urjalaan johtavia juuria. Molemmat johtavat myös Vanajan Idänpäähän, mutta se on toinen juttu. 

Rengon osalta aloin heti kaivaa innokkaasti rippikirjoja ja totesin, että mainittu Rengon Ahoisten Puhkalasta (ei Pukkila) oleva Matti Mikonpoika Puhkala ei ole oikea henkilö. Pystyin seuraamaan häntä helposti rippikirjojen kautta, mutta ne eivät johtaneet tekstissä mainittuun avioliittoon. Molemmat olivat samannimisiä ja samana vuonna 1748 syntyneet. Renkolaisen Matti Mikonpojan juuret pysyvät tiukasti Rengossa, vaikka hän hakikin molemmat vaimonsa kauempaa.

Mutta kun jotakin alkaa tutkia, tutkimus pitää viedä loppuun.  Aluksi Hausjärven Erkylästä myös löytämäni, kirjassakin mainittu kaksonen Beata Matintytär ei oikein sopinut kuvioon, koska hänen syntymäaikansa oli 1769. Rippikirjoissa kun kulki koko ajan syntymäaikana maaliskuu 1763. Hausjärven rippikirjassa 1796 – 1801 Uittamon torpan kohdasta löytyi merkintä: ”med betyg från Ackas 21.4.1793.”  Ackas? 

Tämä merkintä johti minut lopulta eteenpäin. Pähkäilin asiaa yhden illan. Siihen kohtaan pääkirjassa pääsee tästä linkistä. Loppujen lopuksi laaja haku Hiskissä auttoi ja minulle selvisi, että Matti Mikonpoika ja Beata Matintytär tulivatkin Hausjärven Ryttylään Uittamon torppaan Akaalta huhtikuussa 1793, jossa he olivat avioituneet 14.6.1791. Matti Mikonpoika oli lähtöisin Akaan Varrasniemestä ja Beata Matintytär Lempäälän Alkulan Uotilasta. Hänen isänsä oli 1710 syntynyt Mathias Petri ja äitinsä 1724 syntynyt Maria Erkintytär. Beatalla oli liuta vanhempia sisaruksia. Beatan perhe löytyy täältä

Juuret eivät siis tuota kautta johda taaksepäin Aleksis Kiveen Nurmijärven Palojoelle, mutta eivät myöskään Renkoon vaan Lempäälään ja Akaaseen.  Kirjan sukupuu romuttui. Olen tutkinut tämän kohdan niin tarkkaan, että olen varma asiastani.

Vähän omista sukujuurista


Palaan vielä omiin sukujuuriini (siitäkin huolimatta, että se saattaa ärsyttää satunnaista lukijaa). Veijo Meren esiäidin Urjalaan avioituneen Anna Sipintytär Markkulan nuorempi sisar,  1702 syntynyt Liisa Sipintytär Markkula on siis minun isänpuoleisia esiäitejäni. Tämä vuorostaan avioitui 1721 ensin Antti Antinpoika Jussilan kanssa Janakkalan Hyvikkälän Jussilasta. He saivat ainakin kolme lasta, joiden suvut jatkuvat nykypäiviin asti. Ensimmäisen miehen kuoltua 1738, hän avioitui Matti Matinpojan kanssa saaden vielä kaksi tytärtä, joista nuorempi Maria Matintytär syntyi 12.3.1744. Hänestä tuli Janakkalan Kuumolan Ylöstalon emäntä hänen avioituessaan 1761 lampuoti Risto Erkinpojan kanssa. Tämä kuoli 1771, jolloin Maria avioitui seuraavana vuonna Heikki Mikonpojan kanssa. Heidän tyttärensä 1773 syntynyt Ulrika Heikintytär Ylöstalo meni naimisiin Kustaa Yrjönpoika Nikkilän kanssa tullen Rengon Ahoisten Nikkilään. Heidän tyttärestään 1802 syntyneestä Hedvigistä tuli myöhemmin puoliso pitähän räätälimestari David Gabrielinpoika Nålbergille. Näiden vanhimmasta pojasta 1823 syntyneestä Henricistä eli Heikistä tuli minun isäni isoisänisä.

Isäni isoisän sukupuu

 

Tutkiessani ja kirjoittaessani tunnen samalla palaavani esivanhempieni vuosisataisille asuinseuduille ja sulautuvani sellaisiinkin maisemiin, joita en edes ehtinyt löytää hätäisen nuoruuteni aikana. Se on sinänsä sääli. Ihminen juoksee jonkun muun asian perässä eikä ehdi pysähtyä oleellisen äärelle. Toisaalta kuljetamme mukanamme ominaisuuksia, joita sitten vaikkapa vanhana edes pystymme hyödyntämään. Tällaisia ovat vaikkapa synnyinlahjaksi saatu rakkaus historiaan ja maantieteeseen.

Tämä tutkimusmatka sai minut ymmärtämään pienen palan Veijo Meren sielunmaisemaa ja saa minut ehkä jatkossa tutustumaan hänen kirjallisuuteensa. Hausjärvi on ollut minulle täysin vierasta seutua. Nyt pääsen tutustumaan paikkaan karttasovellusten kautta. Löydän tuon Uittamon alueen helposti Puujoen rannalta. Pääsen ajamaan virtuaalisesti autolla tietä pitkin yli sillan. Torppa kuului aikoinaan Ryttylän kartanolle ja Meret ostivat sen 1909 kartanolta kuten Veijo Meren biografia kertoo.  Sukututkimus ja paikallistuntemus ovat taas kerran kätelleet.

Kaikkien ihmisten sukupuut ovat sinällään mielenkiintoista aivovoimistelua, jota en mistään hinnasta vaihtaisi ristisanoihin. Saa nähdä, kenen sukuun sekaannun seuraavaksi, vaikka omissanikin on vielä tehtävää. Olisiko seuraava Jaakko Juteini, jonka juuret lähtevät Hattulasta? Hän, joka kirjoitti laulun "Arvon mekin ansaitsemme" ja muutti Viipuriin, jossa hän asui talossa, jota ei enää ole, mutta jonka paikan tiedän.

Juuret Tuusulan kirkonmäellä





maanantai 4. kesäkuuta 2018

Kasvin lehti hipaisi surumielisyyteen


Joskus olo tuntuu tyhjältä siitäkin huolimatta, että elämä on jopa sillä nimenomaisella hetkellä samanaikaisesti mahdottoman täysinäistä. Se taitaa olla vanhuusiän surumielisyyttä, joka iskee yhä useammin, jopa tällaisena upeana kesäaikana. Sitä ei ehkä tunne, jos mennä vipeltää koko ajan tapahtumasta toiseen, pitää pyörät pyörimässä. Siksi sanotaan ehkä, että ”vierivä kivi ei sammaloidu”. Monet ikääntyvät ihmiset pelkäävät yli kaiken pysähtymistä. Se on melkein kuin pieni kuolema.


Niinhän se onkin. Tunne on minulle kovin tuttu. Eikä vain nyt vaan jo aiemmalta ajalta, jopa nuoruudesta. Olen ollut aina vanha ihminen. Nyt se vaan tuntuu joskus melkein kipuna sydämessä. Aikoinaan sen pääsi ylittämään toimeliaisuudella, jaksamisella. Nyt on usein mietittävä asioita oman jaksamisen rajojen puitteissa. On osattava melkein kuin laskelmoida, mikä ei aiemmin ollut tarpeen. Kun yletön ponnistelu omakotitalon ja kaiken siihen liittyneen huolen kanssa viime kesänä päättyi, ajattelin uuden alkua.


Uuden alkua ei tässä iässä enää varsinaisesti ole eikä tule. Seuraani liittyi tuo outo surumielisyys, joka seuraa minua nyt varjon tavoin.

Lukemalla ja kirjoittamalla saatan työntää sitä hetkeksi kauemmaksi. Alkukesässä on jo viivähdys tulevaa loppuvuotta. Tulee taas uusi syksy, sitten talvi, kevät ja surumielinen, odotettu kesä.

Helsingin Sanomien kesäkuun kuukausiliitteessä oli Jouni K. Kemppaisen kirjoittama artikkeli ”Hiljainen kevät”. Siinä kerrotaan Pentti Linkolasta tänään ja Hämeen linnuista. Koko elämänsä lintuja tarkkaillut mies tietää tarkalleen, missä mennään. Birdlife Internationalin laskelmien mukaan EU:n alueella on nyt 300 miljoonaa peltolintua vähemmän kuin vuonna 1980. Osa lapsuudessamme tuntemia lintuja on jo melkein kuollut sukupuuttoon kuten peltosirkku. Räystäspääskyjen kannasta on hävinnyt 80 prosenttia, kiuruista ja kottaraisista jo puolet.  Ihmisten kanssa elämään tottuneista linnuista ovat kottaraisten ja pääskysten lisäksi myös varpuset vähentyneet.  Linnut syövät hyönteisiä eikä hyönteisiä ole enää paljon jäljellä, koska maatalouden myrkyt ovat ne tuhonneet. Ihmisen toiminta on kaiken takana.


Tulemme harvoin ajatelleeksi tuollaisia asioita. Artikkelissa huokui myös se, että intohimoisen luonnonsuojelijan, jonka ajatusmaailma on ollut jopa radikaali, oma aika on kulumassa loppuun. Se sopii erinomaisesti omaan tämän hetken ajatteluuni. Vaikka maailmassa on tapahtunut paljon hyvää, saatamme kuitenkin tuhoamisinnossamme olla menossa kohti maailmanloppua.  Emme vain tajua sitä emmekä halua edes nähdä sitä. Surullista, mutta ei ollenkaan kiinnostavaa meistä useimmille.


Artikkelissa mainitaan myös amerikkalaisen biologin Rachel Carsonin 1962 kirjoittama kirja ”Äänetön kevät”, joka aikoinaan havahdutti ihmiskuntaa. Muistan kyllä hyvin, kuinka suuren kohun kirja aikoinaan nosti. Sitä en muistanut, että kirjasta kirjoitettiin niin paljon Helsingin Sanomissa. Sieltä minäkin aikoinaan saatan olla seurannut kirjoittelua siitä, miten ” vaatimaton biologi ja kirjailija Rachel Carson on pistänyt kepillä ampiaispesään ja nostattanut ankaran kiistan siitä, miten tuhohyönteisiä ja rikkaruohoja vastaan voitaisiin taistella tuottamatta samalla vahinkoa ihmisille ja luonnon eläimille”. (https://nakoislehti.hs.fi/eff9f247-5f04-45b6-bf9f-5a6d2ebd0c98/6?q=). HS julkaisi aiheesta keväällä 1963 kirjoitussarjan, jota lehden tilaajat pääsevät aikakoneesta lukemaan.


Olen sitä mieltä, että ihmiskunnan tuho koittaa, jos menetämme kokonaan luonnon arvostuksen. Ihmistä ei vielä näytä uhkaavan sukupuutto, mutta se päivä saattaa joskus koittaa. Sen mahdollisuudesta on paljon viitteitä kun ajattelemme vaikkapa vain sotia ja aseita. Kasvit ja eläimet ovat viisaudessaan ainutlaatuisia. Ajattelen niiden olevan meitä kehittyneempiä. Mutta me olemme silti täällä suojelemassa niitä. Ne ovat monessa suhteessa puolustuskyvyttömiä. Kukoistava piha isoine puineen ja satoine kasveineen häviää hetkessä maan päältä. En varmaan koskaan toivu siitä ajatuksesta, minkälaisen kärsimyksen ihminen aiheutti äskettäin oman puutarhani kasveille ja eläimille, joita olin vaalinut pitkään. 


Ihminen keksii loistavia selityksiä teoilleen, mutta loppujen lopuksi hän häviää. Kasvit ja eläimet tuskin kostavat huolimatta älykkyydestään tai ehkä juuri siksi. Ihminen loistaa tyhmyydellään joka päivä. Kannattaa tarkistaa ajatusmaailmaansa. Eikä kannata uskoa kaikkea, mitä muut sanovat.

Voisimmeko me oppia kommunikoimaan kasvien kanssa? Jollakin tasolla se toimii nytkin, mutta olisiko sitä mahdollista viedä pidemmälle. Ihmisen ja eläinten välinen keskustelu toimii myös jotenkuten. Olen sen aina huomannut. Ihmisten keskinäisessä viestinnässä on usein yllättävän suuria vaikeuksia. Siitähän minäkin kirjoitan paljon ja siksi myös kirjoitan. Kirjoittaessani voin vapaasti esittää ajatuksiani kun keskusteluissa jään usein väliinputoajaksi. 
Sydämeni itkee verta niin monen asian takia, että en tiedä, mihin tämä kaikki johtaa. Usein meidän on vain kovetettava sydämemme ja jatkettava sielun surusta huolimatta tätä elämää. Joskus vain tunteet ovat niin pinnalla.

Tuulee. Kuulen sen sisälle saakka ja näen pihan koivujen keinuvan. Niistä on varmaan mukava tuntea tuo keinutus  ja nauttia hetken viileämmästä säästä. 


Muuten luen parhaillaan kirjastosta viime viikolla lainaamaani Stefano Mancuson kirjaa ”Loistavat kasvit”, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut mm. blogissani 13.1.2018 "Nainen varjoissa", jonka pääset lukemaan tästä.  Sivulla 49 hän kirjoittaa seuraavasti:

”Jos kasvit katoaisivat maan päältä huomenna, ihmisellä olisi jäljellä vain muutamia viikkoja, kenties kuukausia, mutta ei sen enempää.”

Tänään on kesäkuun 4 eli päivä, jolloin olen aina toivonut ajan pysähtyvän, koska kesä on silloin parhaimmillaan. Ehkä pelkästään se ajatus hyväili surumielisyyden auki.