keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kaunis on maa...


Otsikon lause pyöri sunnuntaina päässäni ajaessani pitkin Turun ja Helsingin välistä vanhaa tietä kotimatkalla mukavista tapaamisista. Melko aina palatessani siltä suunnalta olen valinnut moottoritien sijasta vanhan tien, kun menomatkalla olen kiiruhtanut kohteeseeni pitkin uutta tietä. 

Tämä on melkein ainoa uusi kuva. Olen sunnuntaina ajamassa Ruotsinkylän ohi jo lähellä kotia
Vanhalla tiellä voi rauhoittua, katsella ilta-auringon kultaamia maisemia, peurojen käyskentelyä metsän reunassa pensaikkoa napostellen. Monet kirjoitusaiheet olivat samanaikaisesti mielessäni. Tuo maamme maisemien kauneuteen liittyvä aihe on jatkuva, mutta en silti pääse tai osaa kirjoittaa siitä samalla tavalla kuin ajattelen.  Luonnon ja maiseman tavoittaa ehkä parhaiten sanattoman ihailun kautta. Valokuvatkaan eivät aina onnistu enkä halustani huolimatta voi pysähtyä kaikkien lukemattomien kauniiden maisemien viereen vapaasti.

Muhniemen hautausmaalla 1.7.2008 Martti-enon ja Kerttu-tädin kanssa. Mukana myös lapsenlapseni Anna.
On siis mahdotonta pysähtyä valokuvaamaan, mutta ajatusten virtaan nuo maisemat jäävät. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että ne kuvat tulevat ehkä olemaan se viimeinen asia tästä maailmasta, joka purkautuu viimeistä henkäystä vetäessäni. Tiedä sitä nyt, mutta tulee aina tällaisena hetkenä mieleeni.

Siirtelen samanaikaisesti tiedostoja talteen Olympus Digital Wave Playereistä, joka harmillisesti täyttyi viime viikolla kesken haastattelua. En kyllä varsinaisesti edes lähtenyt haastattelemaan vaan onnittelemaan. Olisi pitänyt kyllä tietää jo aiemmasta, että vanhat ihmiset alkavat spontaanisti kertoa minulle muistojaan. 

Helsingissä 22.6.2008 Ainon ja Heikin luona. Heikin kuolinilmoitus oli äskettäin lehdessä. Aino kuoli 2014.
 
Ihmisellä on loppujen lopuksi tarve jättää jotakin tänne maailmaan, jakaa muistojaan. Niinhän minullakin. Koko ajan, mutta ehkä mieluiten tällä tavalla, kirjoittamalla. Kuuntelijoita on vain harvassa eikä omilla lapsilla ole edes aikaa eikä aina kiinnostusta vanhempien eläessä. Kaiken lisäksi olen kova puhumaan, mikä piirre minussa ärsyttää erityisesti itseäni. Muuthan eivät kehtaa sanoa mitään.

Nuorempana ihmiset kertovat asioista eri tavalla, pinnallisemmin. Miksi, sitä en tiedä. Tarkkuus vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi tulemme. Kun kuuntelee vieressä, tuntuu melkein siltä kuin katseli elokuvaa, olisi mukana sisällä ja tapahtumapaikalla kertojan muistoissa. 

Martti-eno kuoli 2014. Olimme vieraisilla Perniössä Helmin luona. Sittemmin Helmi on muttanut tuosta ihanasta paikasta pois.
Tiedän, että teistä monen on vaikea samaistua ajatuksiini. Minäkin pelästyn joskus, miten nykyään koen näitä asioita. Joskus melkein tuntuu, että siirryn kokonaan toisiin aikoihin. Tiedän, että tämä kaikki on pitkän paneutumiseni syytä tai ansioita. Nyt ymmärrän sen, miksi jo nuorena teini-ikäisenä pohdin kotipihalla siellä aikoinaan asuneita ihmisiä tietämättä heistä mitään ja toisaalta edes ymmärtämättä, miksi.

Helmin mies kuoli viime keväänä.
Ymmärrän nyt sen, että olisi pitänyt jo silloin tajuta se, mihin suuntaan mennä. Minulla olisi ollut enemmän aikaa paneutua näihin asioihin, joita nyt harrastan, jos olisin suunnannut elämäni toisaalle kuin minne se ohjautui. Nyt käy niin, että tuhlaan usein energiaani rasitukseen saakka siitäkin huolimatta, että yritän pitää huolta itsestäni rajoittamalla menojani ja tekemisiäni. 

Itse asiassa meitä ohjaillaan jo nuorina jonkun korkeamman voiman toimesta. Silloiset kiinnostuksen kohteet ovat suuntaa antavia. Kiinnostukseni historiaan ja kirjoittamiseen olisivat voineet olla ohjenuorana tulevaisuuteen. Mutta ei. Elämä vei toisin. Nyt näen ajan riittämättömyyden…

Vanhetessa ajan kulku tuntuu nopeutuvan. Vanhoilla ihmisillä tuntuu aina olevan hirveä kiire. Siihenhän nuoret aina viittaavat, eläkeläisten kiireeseen. Minulla taas ei ole koskaan kiire ja siksi jään usein jopa monien ikäisteni ja nuorempien jalkoihin, kun he jo pyyhältävät kovaa vauhtia kohti jotakin. Mitä? 

Kun sunnuntaina lähdimme Seivästön kesäjuhlista Merimaskun maamieseuran talolta, niin piha oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjentynyt autoista. Hienot kesäjuhlat olivat taas takana. Joka kerta juhlissa on entistä enemmän tuntemiani ihmisiä. Se osoittaa sitäkin, että kylän ja koko Kuolemajärven jatkuvuus on taattu. Samalla tavalla toivottavasti tuntevat myös ne lukuisat nuoret ihmiset, joita oli paikalla.  Tarvitsemme jatkuvuutta, jotta menetetty alue säilyy elävänä. Tässä vaiheessa elämääni en itse asiassa vaivaa tällä enää päätäni.


Perniön kirkon kupeessa. 28.6.2008. Olin siellä mukana taidenäyttelyssä, jota tulin nyt purkamaan

Melkein lupasin Facebookissa kirjoittaa näistä juhlista blogissani, jos saan sen aikaiseksi. Oikeastaan en osaa kirjoittaa mitään, voin vain palata ajatuksissani tunnelmiin, kytkeä niitä omaan elämääni ja kaikkeen siihen, mitä vielä haluan tehdä. Minä ei ole pakotettavissa mihinkään. Olen vapaa kuin taivaan tuuli ja menen sinne, minne haluan. Elettävä elämä, päivän askareet ja väsymys tulevat siihen väliin.

Vuosi sitten tähän aikaan olin etsimässä itselleni uutta kotia ja se järjestyikin yllättäen vähän eri tavalla kuin olin ajatellut. Muuttaminen on raskasta ja vie niin paljon energiaa, että vanha ihminen ei toivu siitä nopeasti. Tiedän, että nuorempien on vaikea ymmärtää sitä, koska muuttaminen on heille paljon helpompaa. Sen voin sanoa jopa omaan kokemukseeni perustuen. 

Eräs aihe putkahti sunnuntaina kotimatkalla mieleeni. Mitä kirjoitin ihka ensimmäisissä blogeissani keväällä ja kesällä 2008 eli nyt kymmenen vuotta sitten. Tässä vaiheessa on hyvä hetkeksi palata siihen aikaan. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut jo monen monta blogia.

Viime viikolla Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

29.6.2008 kirjoitin otsikolla ”Inspiraation lähteillä” seuraavaa:

”Kyseessä on vakava persoonallisuushäiriö”, sanoo eräs kirjailija kuvatessaan isänsä ja itsensä lehtileikkeiden keräämistä. Luin tekstin illalla ennen nukahtamista vanhasta ET-lehdestä, jota hetken silmäilin ennen äkkinäistä putoamista unten maille.  Lauseen sanoi kirjailija Markus Nummi. Hänen isänsä on runoilija Lassi Nummi, joille molemmille lehtileikkeiden keräys hänen mukaansa liittyy nk. arkistoinnin ja säilyttämisen aatteeseen ja se on molemmille erityinen vitsaus.

Kuten voit arvata tunnistin itseni. Jotakin samankaltaista vitsausta oli myös isässäni, koska sain hänen säilyttämäänsä materiaalia talteen. En kuitenkaan ihaile tällaisia ihmisiä. Mutta toisaalta minua häiritsee sunnattomasti se valtava kuluttaminen ja hävittäminen, jota nykyajan ihmiset harrastavat. Varmaan entisajan ihmiset ovat toimineet aivan samalla tavalla. En halua kerätä ympärilleni lisää tavaraa, en ole koskaan pitänyt antiikkia mitenkään omistamisen arvoisena. Kaikki rikkaudet ovat minulle samantekeviä, merkkivaatteet eivät merkitse mitään.  Mutta ne paperipalat ja lehtileikkeet ja kirjat!! Haluaisin saada ne kaikki johonkin järjestykseen ja arkistoiduksi niin, että löydän tarvittaessa haluamani. En ole ajatellutkaan meneväni psykiatrille hoitoon tämän persoonallisuushäiriön kitkemiseksi.

5.7.2008 serkkuporukalla Seivästön Tammikossa.

Ihailen taas erityisesti kaikkia filosofeja, kapellimestareita, säveltäjiä, joitakin kirjailijoita, historioitsijoita.  Mikä on se asia, mikä lapsuudessa?  on vaikuttanut siihen, että he ovat menneet eteenpäin sitä tietä, joka on johdattanut heidät tekemään ja kirjoittamaan asioista, joita yksi pieni maalaistyttö tai nykyään oikeammin mummo ihaile?   Kun luin tämän aamun Hesarista Esa-Pekka Salosesta ja Martha Nussbaumista, oli taas pakko kirjoittaa. 

”Filosofi palauttaa ihmiset maan pinnalle”.

Eräs vierailija oli kirjoittanut vieraskirjaani siellä Perniön lainamakasiinissa seuraavat sanat:

 ”Aivan ihastuttavaa katseltavaa. On ihanaa, että jollain on niin loistava taito tallentaa tunnelmia kuviin. Kiitos näyttelystä.”  

Näyttelyn avajaisissa 10.6.2008

Kiitos myös sille pariskunnalle, joka viime hetkellä poikkesi näyttelyyn ja halusi ostaa suoran seinältä yhden paspiksella kehystetyn valokuvani (Sipoon kirkon tuolit).  Maan pinnalla voi nähdä ja kokea onnen pilkahduksia aivan joka puolella, jos vain haluaa niin nähdä ja ottaa ne vastaan. Minä en edes ehdi rekisteröidä/arkistoida niitä kaikkia. Niin ihanaa tämä elämä on. Ette arvaakaan, kuinka vapauttavalta tuntuu olla ajasta vapaa. Niin, vaikka se on vain tunne. Mutta pelkästään tuo otsikko tämän aamun Hesarissa palautti minut perimmäisten asioiden äärelle ja kiittämään elämästäni  (myös niistä lehtileikkeistä).

Tuolloin pari päivää aikaisemmin julkaisin blogin viimeisestä päivästäni töissä. En julkaise sitä nyt uudestaan. Siinä oli lopussa maininta, että olen pian lähdössä Seivästölle. Olen siihen aikaan kirjoittanut enemmän kaikesta siitä, mitä olen tehnyt.

Tähän kymmeneen vuoteen mahtuu uskomaton määrä asioita. Kuinka paljon mahtuu sitten ihmiselämään. Kaunis on maa ja koko elämä!

Arttu oli vasta 7-vuotias. Nyt kohta täysi-ikäinen.



perjantai 22. kesäkuuta 2018

Lempeitä ja vihreitä voimia


Jotkut puolipakolliset kirjoitustehtävät alkoivat tällä viikolla painostaa mieltäni. Ennen kuin ryhdyn väsäämään niitä, minun on pakko kirjoittaa jotakin vapaasti ajateltua. Näitä juttuja on odottamassa vaikka kuinka paljon. Kunhan vaan jatkan kirjoittamista palaamalla aiheeseen tai sen viereen. Miten vaan kulloinkin huvittaa. Jotkut jutut poistan saman tien, mutta osa melkein vaatimalla vaatii päästä osaksi blogimaailmaani. Ne kinuavat pois läppärini epämääräisestä hakemistosta nimellä "keskeneräiset blogit". 

Kuvat toimivat lähinnä yleisinä kuvituskuvina eivätkä esitä kaikkia mainitsemiani kukkia.

Itse asiassa tarkoitukseni oli nyt muokata jotakin aiemmin aloittamaani sukukirjoitusta, mutta kasvijutut ovat lähes yhtä tärkeitä. Nyt kun en päivittäin voi enää kosketella pihani kasveja ja kukkia, en hoitaa ja kuvata niitä, voin alkaa lähestyä niitä toisella tapaa. Sitähän ne ovat vaatineet koko pitkän elämäni ajan.

Tätäkin juttua varten olin jo tehnyt eräänlaista tutkimustyötä kuten tulet huomaamaan. Palaan siis juhannusaatonaatosta kesäpäivän seisauksesta eli vuoden pisimmästä päivästä pari vuotta taaksepäin kesään 2016.


5.6.2016 

Olen jo monen monta kertaa maininnut, että minulla saattaa olla tässä elämässä jokin tehtävä kasvien kanssa. Se ei voi olla pelkästään se, että muutun itse loppujen lopuksi kasviksi.  Vuosien mittaan olen hankkinut vaikka kuinka paljon kasveja käsitteleviä kirjoja, joista osa on nyt lähestulkoon saavuttamattomissa autotallissa banaanilaatikoissa. Ties vaikka kuinka kauan vielä?  Tälläkin viikolla olen kaivannut pari kirjaa ja omia kirjoituksiani nuoruuden ajoilta, jotka taisin myös kätkeä sinne johonkin laatikkoon ilman etikettiä laatikon päällä.

Kirjalaatikot painavat kauhean paljon eikä vielä ole tullut eteen sellaista hetkeä, että olisi ollut pakko paneutua siihen asiaan. 


Uskokaa tai älkää, tässä välissä menin autotalliin kartoittamaan tilannetta. On sopivan viileä ja kuitenkin sateeton päivä autotallissa möyrimiseen. Siirtelin taulupakkauksia toiseen paikkaan kirjalaatikoiden päältä. Jouduin osan avaamaan nähdäkseni, mitä tauluja niihin oli pakattu. Muuttaessani evakkoon, kaikki kotini seinät olivat täynnä tauluja ja osa oli näyttelyissäni esillä olleita kehystettyjä valokuvia. Nyt ne kaikki tai suurin osa on ollut siis pakattuina aina helmikuusta 2014 asti. Joitakin otin sisälle poistaakseni kuvan kehyksistä. Kehykset voin pistää jakoon. Suuren määrän myinkin aikoinaan kirpputorilla. Mennyt aika ei enää palaa.


Käsivarteni ovat juuri nyt sen verran kipeät, etten alkanut nostella kirjalaatikoita. Se saa jäädä toiseen kertaan. Joten ne kasvikirjat ja muut uinuvat siellä laatikossa vielä.

Ihmisen rajoitteilla on varmaan jokin syy. Tarkoitan nyt noita kipeitä jäseniäni. Tuntuu, että viileä ilma pahentaa oireita. 


Kasvioppiin palatakseni.  Keskustelin eilen sisareni kanssa vanhempiemme haudalle istutettavista kukista.  Hän oli päätynyt kesäbegonioihin.  Viikolla käydessäni Bergströmin puutarhalla, näin siellä sellaisia, joita oletin niiden olevan. Puutarhan nainen sanoi niiden olevan annansilmiä.  Lähdin nyt etsimään netistä oikeaa lajiketta. Siellä oli väitelty tästä samasta asiasta.  Annansilmän toinen nimi oli joulubegonia. Kesäbegoniaa kutsutaan näköjään samalla nimellä. Ne ovat saman kasvin eri lajikkeita. Kesäbegonia kuuluu Semperflorens-ryhmään, kun taas joulubegonia on toinen lajike.  Eipä tästä sen enempää kuin, että begoniat ovat hyvin yleisiä hautakukkia.  Isäkin haki aikoinaan joka vuosi punaisia isoja begonioita vanhempiensa ja isovanhempiensa haudalle Kormusta. Siis sille samalle haudalle, jossa nyt hän ja äitimme ovat.  Mistä sieltä hän haki, sitä en tiedä, vaikka nyt haluaisin tietää.


Hyvin monet kesäkukkamme polveutuvat Amerikoista.  Karjalanneito, jonka viime viikolla ostin roikkumaan tuohon seinustalle on myös yksi Begonia-lajike (Begonia Tuberhybrida).  Richard Pearce-niminen,   kuningatar Viktorian aikakauden kasvienkeräilijä teki 1860-luvulla matkoja Etelä-Amerikkaan ja toi sieltä mukanaan mm. lajikkeita, jotka saivat Begonia Rex-nimen.  Näistä saivat alkunsa useat nykyiset lajikkeet. 

Muita Amerikasta polveutuvia kasveja ovat dahliat, joista olisi tullut lempiperennojani, jos vain olisin jaksanut ja pystynyt paneutumaan puutarhanhoitoon riittävästi. Ne ovat kotoisin Meksikosta ja Guatemalasta. Kasvitieteilijä Francisco Hernadez kuvasi kasvia jo 1500-luvulla, mutta vasta 1700-luvulla niitä saatiin Eurooppaan.  Pari juurakkoa on tänäkin kesänä lähtenyt kasvamaan kukkamaallani.


Auringonkukka, isoauringonkukka (Helianthus Annuus) on tuotu Eurooppaan jo 1500-luvulla. Niiden taimet, jotka ovat kasvaneet vanhoista siemenpusseista keräämistäni siemenistä, odottavat, että istutan ne paikoilleen muiden taimien joukkoon. Ilman auringonkukkaa ei tule kesää!

Entä salkoruusut? Ne ovat kotoisin Aasiasta.  Joitakin vuosia sitten onnistuin loistavasti niiden kasvattamisessa. Ne kukkivat myöhään syksyyn. Sittemmin en ole onnistunut enää niin hyvin. Tosin en ole edes panostanut asiaan. En ole jaksanut. 


 Salkoruusuista tuli lempikasvejani. Ihana ritarinkannus kukki myös jonkin aikaa pihallani, mutta kaivoin sen sitten pois, koska tiesin joutuvani jossakin vaiheessa lähtemään. Annoin jollekin. En muista kenelle eikä aiheeseen koskaan edes palattu.

Kun aikoinaan muutin tänne taloon puutarhan keskellä, aloin tilata Kotipuutarhalehteä.  Noin kymmenen vuoden lehdet ovat osittain mapeissa, osa irrallisina. Lopulta minun oli karsittava menojani ja lopetin puutarha- ja valokuvauslehtien tilaukset.. Eläkeläisen on pakko vähentää rahareikiä.

Niinpä niin. Tässä vaiheessa kesää luonnonkasvit, tien varsilla kasvavat kiinnittävät huomion.   Siellä kasvaa tänä vuonna erityisen paljon isoa suolaheinää eli jotakin hierarkkalajiketta (oletan  sen olevan hevonhierakka (Rumex longifolius), pietaryrttejä,  takiaisia,  joitakin kellokukkia. Päivänkakkaroita oli vähemmän kuin aiempina vuosina. 



15.7.2016

Olen tänään niin laiska, että käytän tämän postauksen pohjana kesäkuun alussa kirjoittamaani blogia. Koko päivän on sataa ropissut.  Aamuvarhain tietoomme kantautuivat kauheat uutiset Ranskan Nizzasta.  Monet suomalaiset viettävät siellä lomiaan, tuli mieleeni. Jokunen vuosi sitten torniolainen ystävättäreni lähti sukulaisista koostuvan naisporukan kanssa sinne ja pyysi minuakin liittymään seuraan.  En pystynyt. Vuosi on haihtunut mielestäni. Yritin etsiä tallentamistani kirjeistämme ja korteistamme (kolme mapillista).  En löytänyt. 


Löysin paljon muuta. Kirjeemme ovat kuin päiväkirjoja, mihin niitä usein vertasimmekin. Suunnittelimme aloittavamme saippuaoopperan kirjoittamisen. Melkein jokaisen ihmisen elämässä on ainesta siihen.  Kun siitä laatii fiktion, niin sekin auttaisi kestämään oman elämän hullunmyllyä. Sitä hullunmyllyä meillä riitti, vaikka olemmekin molemmat rauhallisia, tunnollisia ihmisiä.  Teki muuten heti mieli tarttua noihin kirjeisiin. Kortitkin kuljettivat mukanaan ihania pieniä sanomia, jotka kuvasivat niiden lähettämishetkeä.  Haikein mielin suljin raskaat mapit odottamaan sopivaa hetkeä.  Mutta soitin Elisalle kysyäkseni kuulumisia. Vuosi oli 2009 ja ajankohta kesäkuu.  Juuri silloin tein niitä suuria ratkaisuja. Ei ole yhtään ihme, että matka ei sopinut minulle silloin.



21.6.2018

Palaan tähän hetkeen. Kahdessa vuodessa paljon on muuttunut. Niistä asioista olen kirjoittanut paljon tässä välillä. Tänään tullessani asioilta, pälkähti päähäni, josko nyt juhannuksen aikaan hakisin yhden banaanilaatikon varaston häkistä tutkittavaksi. Ne samat laatikot, jotka pakkasin talvella 2014 ovat edelleen avaamattomina odottamassa. En ole uskaltanut edes kurkistaa siihen täpötäyteen häkkiin. 
Minnekään ne kaikki kirjat eivät tänne asuntoon mahdu, mutta… Aloittaisin maltillisesti. Kaikki mapit ovat kyllä koko ajan lähietäisyydellä. En vain tahdo ollenkaan ehtiä tekemään kaikkia asioita, mitä pitäisi. Varmaan tuttua teille kaikille. 


Vihreä maailma ympäröi meitä kesällä. Vaikka on ollut kuivaa, niin vihreys on vallitsevaa, rauhoittavaa. Kukat tuovat siihen iloa. Lukekaapa jo usein mainostamani Stefano Mancuson & Allessanda Violan kirja ”Loistavat kasvit”. On uskomatonta, miten meidän olemassaoloamme ylläpitävää voimaa ei ole koskaan arvostettu riittävästi. Kasvimaailman on kaiken perusta.  Kun sanotaan ihmisen muuttuvan kasviksi tai vihannekseksi kuten itsekin mainitsin aiemmin, se on oikeastaan loukkaus kasveja kohtaan. Se tulee siitä, että niitä on kautta aikojen pidetty liikkumattomina paikoillaan pysyvinä vailla aisteja. Mutta kun kasveilla onkin kaikki samat viisi aistia kuin ihmisillä ja niiden lisäksi noin viitisentoista muuta aistia. 

Tiedemiehet ovat jo kauan alkaen Linnesta ja Darwinista tunnistaneet kasvien omaavan älyn, mutta se ei silloin vielä sopinut yleisiin käsityksiin. Kasvit sijoitettiin elämässä, tieteessä ja kaikessa viimeiselle sijalle elävien olentojen joukossa, vaikka sekä ihmisten että eläinten koko nykyhetki, selviytyminen ja tulevaisuus on niistä riippuvainen.  Ihminen ei dominoi planeettaamme vaan kasvit eli toisin kuin me kuvittelemme. 

On aika ironista, että nyt, kun olen joutunut ensin luopumaan puutarhasta ja olen kohta luopunut kaikista kotikasveista, niin alan mahdollisesti syventyä entistä enemmän tähän aiheeseen. Yllättäen muuten mieleeni tuli tuosta kasvien asemasta vertaus naisten asemaan kautta aikojen.  Vaikka tilanne on muuttunut ja tasa-arvo saavutettu, se ei koske vielä läheskään koko maailmaa vaan paljon on vielä tekemättä. Jos naiset olisivat hallitsemassa, meillä ei ehkä olisi enää sotia. Koko maailma voisi olla myös yhtä puutarhaa. Nainen on lähempänä äiti maata ja kasvien valtakuntaa. Lempeä ja hellä voima, joka on sanoja paljon voimakkaampi ja maapalloamme suojeleva.