torstai 25. toukokuuta 2017

Toukokuun kiireitä



Lämmön tultua energiat tuntuvat virtaavan nopeammin. Kaikilla, sekä ihmisillä, eläimillä ja kasveilla. Se on ilmiselvää. Minä muun luonnon kanssa olen siinä parhaan kykyni mukaan läsnä. Verrattuna viime vuoteen, jaksan taas puurtaa pihalla ja sisällä. En ehdi enää nettiin kun vasta hyvin myöhään iltapäivällä tai vasta illalla, jollen sitten kesken töiden lähetä puhelimesta nopeata kuvallista postausta Facebookiin.

Koko mäki on täynnä kukkivia ketunleipiä.

Aika kuluu silti entistä nopeammin. Elämä ei tule koskaan riittämään kaikkeen siihen, mitä haluaisin tehdä. Kun asuin 2014 kerrostalossa kahdeksan kuukautta, ehdin paljon enemmän harrastaa kaikkea muuta. Kävin kuitenkin harva se päivä täällä omakotitalolla, vaikka pihatyöt pääasiassa jäivät silloin useimmiten odottamaan aikaa parempaa.  Otin valokuvia remontin tilanteesta sisällä ja puutarhan kukkaloistosta. Lopun aikaa useimmiten pihan kevätsiivouksen jälkeen huhtikuussa vain istuin ja kirjoittelin. 


Entä nyt. Eilen aloitin aamulla pihatöillä, jotka ovat edelleen kesken. Tänään aamu alkoi ikkunoiden pesulla. Kaksi pienempää ikkunaa sain valmiiksi. Makuuhuoneen ikkunan pesu oli vaikea aloitettava, koska sen edessä on kirjoittimia, näyttöjä ja papereita tammikuussa sinne siirretyn varsinaisen työpöytäni päällä. Kesken jotakin projektia, minulla ilmaantuu aina jotakin uutta tekemistä.  Eihän se haittaa, koska työtä kyllä riittää. Sitä on aivan liikaa.

Aloin nyt ajatella huonekalujen siirtoa. Suuri osa niistä on tällä hetkellä edelleen väliaikaisessa paikassa kuten tuo työpöytä makuuhuoneessa. Mappihyllyt ovat makuuhuoneessa ja olohuoneessa. Viimeiseksi remontoitu huone (lämpöpatterin hajoaminen) on täynnä banaanilaatikoita, jotka ovat täynnä joulu-tammikuussa niihin pakattuja kirjoja ja mappeja.

Järjestelin siinä sitten välipalaksi sanomalehtiä, joita olemme säästelleet. Toistaiseksi. Vein ison kasan pieniä mattoja sängyn alta ulos tuulettumaan. Sitten kaivoin vielä pölynimurin letkun esiin imuroidakseni sängyn alustan. Sitten riittikin. Vähäksi aikaa. 



Sukuasiat pinnalla


Viime sunnuntaina meillä oli Kuolemajärven Sirkiöiden varsinainen sukukokous Turussa. Oli lähes helteinen päivä. Kokous meni mukavasti ja siellä oli rento ja ystävällinen tunnelma. 

Olin maanantain täysin poikki. Olihan Turkuun Riihimäen kautta ja takaisin edestakaisin matkaa lähes 450 km. Onneksi oli mukavaa matkaseuraa ja juttua riitti koko ajaksi. Tulomatkalla käännyimme liian aikaisin ennen Forssaa Turku-Hämeenlinna-tieltä ja palataksemme Riihimäen tielle ajoimme Tammelan Portaan ja Lopen Vojakkalan kylän läpi. Samalla pääsimme hetkeksi ajamaan pitkin Hämeen Härkätietä. 

Valkovuokot kukkivat isoina mättäinä kiemurtelevan Hämeen Härkätien varrella. Tie kulki aivan Kaartjärven vierestä. Olisi tehnyt mieli pysähtyä. Moneenkin paikkaan. Ilta oli jo lähestymässä ja takana oli pitkä päivä. Riihimäellä pidin pienen tauon Marjan ja Eeron tarjotessa kahvit ennen loppumatkaa kotiin.

Mattoja on vähän liikaa, mutta en pysty hävittämään äitini aikanaan kutomia räsymattoja.
Kevät on ollut yllättävän raskas. Siitä huolimatta se on ollut täynnä mukavia asioita, mutta myös tekemistä ja toipumista silmäleikkauksesta. Siksi minusta maanantaina tuntui, että pääsin vihdoin kesälaitumelle. Lomaa se ei tietenkään ole, mutta voin hetkeksi ainakin riisua sihteerin viitan. No, joku pöytäkirja odottaa vielä kirjoittamista ja muutama muu pikkuasia, ennen kuin voin siirtää mapit hyllyyn.

On todella antoisaa toimia kahdessa sukuseurassa, mutta joskus asioita kasaantuu liikaa lyhyelle aikavälille. Silloin ei millään ehdi keskittyä riittävästi johonkin tiettyyn asiaan. Tässä on se ikuinen ristiriita taiteellisen ja käytännöllisen minun välillä. Olen tuonut sen täällä blogeissani ehkä liiankin usein esille. 

Mitäs sinä teet minun pihallani? kysyy orava
 
Hajamielisyyttä tänä keväänä aiheuttavat myös nämä kesken olevat talo- ja raha-asiat. Harrastukset kuten sukuseurat, kerhot ja vastaavat ovat silti minulle elämän suola. Ne ovat minun vapaaehtoistoimintaani. Niiden kautta olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joilla kaiken lisäksi on paljon yhteistä minun kanssani.

Ensimmäinen kesä ja joululahja ennen syntymää.
Jospa nyt kesän koittaessa joskus ehtisin vihdoin paneutua taas muuhun kirjoittamiseen kuin oman tässä ja nyt-hetken olotilani rekisteröintiin. Vaikka viikottain jatkan sukututkimuksia, niiden kirjoittaminen ja jopa keskeneräisten tekstien jatkaminen on jäänyt syrjään. 


Muokkasin tämän kevään Markkulan Viestiin yhden blogikirjoitukseni liittyen omien varhaisten juurieni selvitykseen. Oli hienoa saada sähköpostitse heti lehden ilmestymispäivänä kommentti, joka selvitti itselleni epäselviä kohtia ja kirjoituksessa olevia oletuksiani. Minulle on ollut tavallaan aika iso kynnys aloittaa juttujeni julkaiseminen lehdessä, vaikka olen täällä blogeissani niitä aiemmin esittänyt. On selvää, että emme voi koskaan olla täydellisiä. Siksi on vain uskallettava. 


Tällä fasaanilla on kolme puolisoa. Ainakin.
Sirkiän sukukokouksessa pidin esityksen sukututkimuksesta. Yleisen osuuden jälkeen, käsittelin Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän (1803 - 1859)  jälkipolvia, koska suurin osa mukana olleista kuului siihen joukkoon. 

Olen kirjoittanut tästä suvusta muutaman blogin mm. Joosepin isästä ja äidistä, mutta nyt lienee aika kirjoittaa Joosepista. Isä Tahvo Yrjönpoika Sirkiästä kirjoitin 9.5.2016 otsikolla "Tahvo Yrjönpoika Sirkiän perhettä ja sukututkimuksen solmukohtia". Sen pääsee lukemaan tästä linkistä.  Joosepun äidistä Margareta Kamparista kirjoitin 17.2.2015 otsikolla "Esiäiti nimeltä Margareta". Tässä linkki siihen kirjoitukseen.

Mainitsemani kirjoitukset ovat aikansa lapsia ja kirjoitettu tietystä senhetkisestä näkökulmasta  ja tutkimukseni tilanteesta ja eivät ole mikään sukututkimuksen lähde vaan yksinkertaisesti innostuneen ihmisen kirjoitus. Tuon viime keväisen blogin lopetin seuraavilla sanoilla:


"Heräsin aamulla pohtimaan taas kerran sitä, miten vanhemmat kestivät  11 lapsen kuoleman. Äiti kuoli lopen uupuneena viimeisten lasten syntyessä. Isä Tahvo kuitenkin meni vuotta myöhemmin uudelleen naimisiin.  Siitäkin avioliitosta kuten myös siitä kolmannesta (minun sukuhaarastani) jäi vain yksi lapsi jatkamaan sukua. Mutta siitä kerron toisella kertaa. On nimittäin aika saada tämä jo vihdoin julkaistua.  Senkin päätin aamulla herätessäni."

Aamukirjoitukseni jäi tähän kohtaan. Olen erityisen pettynyt viime aikoina ottamiini valokuviin. Ne näyttävät pienellä puhelimen ruudulla ihan hyviltä, mutta isolla näytöllä huonoilta.  Turhaantuneena jätin kirjoittamisen. Tein ruokaa, katselin televisiota.

Nyt tämänkin huoneen ikkuna on pesty ja kirjoituspöytä rahdattu toiseen huoneeseen.
Illan tullessa oli pakko alkaa siirtää makuuhuoneessa olevaa työpöytää ja siivota. Aamupäivän sanat muuttuivat teoksi. Työpöytää toiseen huoneeseen siirtäessäni ajattelin, että tuntuu hyvältä tehdä ruumiillista työtä. Loppujen lopuksi pesin vielä sen makuuhuoneen ikkunan. Idänpuoleinen seinä on nyt hoidettu. On aika mennä nukkumaan. Blogin julkaisun ehdin tehdä huomennakin, helatorstaina. Toisaalta tällaisen hölynpölyn voisi jättää julkaisematta.


Helatorstaina 

On sitten hölynpölyä tai ei, niin tämäkin päivä tuli ja on kohta mennyt. Jatkoin aamupäivällä siivoamista. Talo on iso, joten työtä riittää. Iltapäivällä presidentti Mauno Koiviston siunaustilaisuutta ja surusaattoa Hietaniemen hautausmaalle oli pakko seurata televisiosta. Niin varmaan suuri osa Suomen kansaa teki. Oli koko Suomen päivä.

Lemmikit kukkivat parhaillaan pihalla.








keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Aktiv alt



Oli taas pakko päästä hengittämään eli kirjoittamaan. Kaunis ja erityisesti kylmä aamu on tekosyy sille, etten lähde pihatöihin enkä lenkille. Keuhkoni röhisevät vielä vähän. Olen koko viime viikon niistänyt ja jopa välillä yskinyt limaa aivan riittävästi. Mistä ihmeestä sitä kertyy niin paljon?

Pakolliset työt ovat myös onneksi hyvällä mallilla. Ainakin hetken.  Sattuneista syistä taas paljon miettinyt tämän hetkistä tilannettani. Vahva ihminen unohtaa helposti, että ihminen on loppujen lopuksi kovin hauras olento. Se ei ole ollenkaan iästä kiinni. 

Saan usein ihastella perheemme nuorinta jäsentä, lapsenlapsenlastani hänen poiketessaan äitinsä kanssa luonani. Eilen viimeksi kannoin häntä ympäriinsä ja leikimme kamerani ja puhelimeni kanssa, jotka ovat alusta alkaen kiinnostaneet häntä. Nyt hän tarttuu niihin ja syntyy jopa selfie, kun sormet osuvat puhelimen kameran näytölle. On ihana seurata myös hänen äitiään, kuinka äiti hänestä tuli lapsen synnyttyä. Hän tuntuu näkevän maailman uudella tavalla. Vanhemmuus muuttaa ja kasvattaa ihmistä.


Emme ole ehkä nähneet näitä asioita selkeästi, kun olemme olleet samoissa tilanteissa. Usein emme edes muista paljon mitään vastaavista hetkistä, jollemme ole kirjanneet niitä ylös tai valokuvanneet. Isovanhempina tai vain vanhempina ihmisinä meillä on jo erilainen tuntu ja näkökyky asioihin. Tämä ei tietenkään koske pelkästään meitä vanhempina perheessä vaan ylipäänsä tässä maailmassa. Silti meitä ei aina arvosteta samalla tavalla kuin eläessämme täyttä keski-ikää ja ollessamme työelämän palveluksessa. Kysymys ei ole pelkästään arvostuksesta vaan myös siitä, miten muiden silmät meidät näkevät.


Persoonattomuus on tämän hetken muotia. Pidä itsesi anonyymina ja tuntemattomana, varo olemasta avoin, varo vieraita ihmisiä!  Jos et toimi niin, joudut rikoksen tai vääryyden uhriksi. Kun joku kaatuu ja satuttaa itsensä, suurin osa ihmisistä kulkee ohitse kysymättä henkilön vointia saati hankkimasta apua, jos sitä tarvitaan. Sitten tapahtuma jaetaan Facebookissa ja sadat ihmiset kauhistelevat toisten käyttäytymistä.  Ehkä joku heistä on myös kulkenut ohi, mutta ei voisi sitä koskaan tunnustaa. Meitähän on varoitettu sekaantumasta, kehotettu olemaan välinpitämätön. Olemme tuntemattomia toisillemme. Usein.

Kerromme kaikissa tilanteissa itsestämme vain pinnallisia asioita, harvoin paljastamme mitään sisäisestä maailmastamme, tunteistamme. Vain hyvät ja onnelliset asiat jaetaan, mutta monet ikävämmät asiat ovat melkein tabuja. Ihailen kaikkia teitä, jotka kerrotte myös ne ikävät asiat, koskevat ne sitten sairauksia, ongelmia avioliitossa, lasten kanssa, masennuksia, työ- tai rahaongelmia. On vielä parempaa, jos kerrotte, miltä teistä tuntuu. Me kaikki toivomme, että meidän nähtäisiin ihmisinä katsomatta ikää, arvoa, terveyttä ja varallisuutta.


Olen ehkä jo lapsesta saakka ollut hyvä katsomaan ihmisten sisälle, mutta en ole vain silloin sitä vielä ymmärtänyt. Menee kauan, ennen kuin ihminen oppii tuntemaan oman itsensä. Ensin on kasvatettava se oma sisin valmiimmaksi, saatava itseluottamusta ja uskoa ennen kuin on valmis menemään pidemmälle. On paljon muitakin esteitä. Meillä on vaikea, kiinnostava ja rikas taival kulkea. Saattaa olla, ettemme edes ehdi käyttämään kaikkia lahjojamme.

Minunkin on ollut surullista ymmärtää  kovin myöhään, että olisin ollut hyvä monessa asiassa. Sen sijaan räpiköin vuosikausia erilaisten ongelmien kanssa. Vieläkin on toki aikaa.  Nyt pian katsotaan, että en vastaa enää teoistani enkä mistään, koska olen näin vanha. Kaikki menneet saavutukset ja teot mitätöityvät. Tällaisen kokeminen on vanhenevalle ihmiselle kova paikka.  En nyt kirjoita vain itsestäni vaan yleensä. 


Sydämeni vuotaa alituiseen verta niin monen tässä maailmassa vallitsevan vääryyden takia. Minua myös hirvittää pinnallisuus ja pelkän ulkoisen korostaminen. Ne tuntuvat edelleen vain korostuvan hengellisyyden jäädessä taka-alalle. Vanhan ihmisen hörinää, voi joku ajatella. Mutta totuuden siemen.

Kevät on kiihkeää aikaa. Piti juosta ulos kuvaamaan ensin lumisadetta ja sitten taas auringonpaistetta lumessa. Kesän tuloa ei silti voi mikään estää, eivät edes yöpakkaset. Jatkan kirjoittamista märät sukat jalassa. Tässä ikkunan ääressä pystyn nopeasti näkemään, mitä pihalla tapahtuu. Mikä on sää ja mitkä eläimet ovat vierailulla. Kaiken lisäksi näkee, kuinka päivä päivältä kukat kasvattavat vartta kukkapenkissä. Ikävintä on tietystä nähdä siellä odottava työ tai sen runsaus.  Nyt alkaa uusi lumisade. Auringon paistaessa kello 11.21.


Aamulehtiä lukiessani ajattelin lehtijuttujen innoittamana ehkä vain hiukan tuota alussa paasaamaani aihetta. Sitäkin enemmän sitä, olisiko minusta vielä kehittelemään jotakin uutta isoa asiaa, innovaatiota, sen sijaan, että paistattelen mielessäni ajassa, jolloin minusta oli työelämässä apua monelle asiakkaalle ja siinä sivussa myös työnantajalleni. Näin jälkikäteen ajateltuna se kaikki oli iso uhraus, mutta myös toimeentulo, josta ei ole ollut sen enempää hyötyä eläkeiässä. On turha haihatella menneitä ja miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin. Elämä vie ja riepottelee meitä usein aika hallitsemattomasti, vaikka olemme itse vastuussa perustasta. Ulkoisille asioille ja niiden vaikutukselle emme voi paljonkaan, paitsi voimme yrittää asennoitua niihin rakentavasti. Joskus vaan tuntuu, että onko silläkään edes väliä. Kukaan muu ei sitä ymmärrä kuin yksin itse.


Muitakin asioita oli mielessä, olin jo päiviä sitten ottanut esille 4.5.2011 kirjoittamani blogin aikomuksena jakaa se uudelleen. Tässä se nyt tulee.

”Salaista kirjeenvaihtoa

Kuinkahan monta kertaa olen viime päivinä aloittanut kirjoittaa uutta juttua tai ajatellut aloittavani. Joudun aina luovuttamaan joko siksi, että käpristyn suremaan oman elämäni vaikeita asioita, joita olen täällä jakanut jo liiankin kanssa. Tosin lukijan on useimmiten oltava tarkkanäköinen ajattelija, jotta hän pystyy löytämään niitäkin asioita kirjoitusteni ja sanojeni takaa ja rivien välistä. Oma elämäni kietoutuu useimmiten muiden elämän kanssa yhteen, niin että voi olla aika vaikeaa ymmärtää ja kaivaa sieltä, mitä oikeasti ajan takaa. Eipä silti, minähän tässä vain maistelen kirjoittamista. Sanoman välittäminen ei ole helppoa.


Salainen kirjeenvaihtoni – secret correspondence. Se on pyörinyt mielessäni ja ajatuksissani monta päivää. Minulla on kovakantinen muistikirja, yksi niistä monista, jonne olen jo pitkään kirjannut ajatuksia, suunnitelmia, luettavaa, kirjoitettavaa, tutkittavaa. Hyvin monet niistä liittyvät kortteihin tai yleensä kuviin tai kirjoihin, lempiaiheisiini. Olen saanut runsaan viikon aikana noin 30 postikorttia ja lähettänyt varmaan saman verran.  


Vidi Amelia Indonesiasta tulee lähiaikoina saamaan postikortin minulta postcrossingissa. Hän on 20 vuotias nuori nainen, jolla on oma postikorttiblogi nimeltä ” minun postikortteja”.  Juuri niin, hän on antanut blogilleen suomalaisen nimen. Muuten se on kyllä samanlainen kuin melkein kaikki postikorttiblogit.  Niihin on yleensä kerätty saatuja kortteja ja joskus kerrottu enemmän tai vähemmän kortista, sen aiheesta, maasta ja joskus jopa kortin lähettäjästä. Joskus kirjoittajan oma persoonallisuus ja harrastukset tulevat esille, mikä tekee blogista mielenkiintoisemman. 

Koska olen aina halunnut olla erilainen kuin muut, olen ajatuksissani kehitellyt omaa, erilaista postikorttiblogia jo pitkään. Kaikki asiat saattavat vaatia vuosien alitajuista suunnittelua, kunnes sitten yhtenä päivänä istahtaa koneen äärelle tekemään aivan jotakin muuta, mutta huomaakin lopuksi, mitä onkaan saanut aikaiseksi. Siinä on sitä samaa virtausta kuin puutarhatyössä.  Niinhän kävi minulle sen kivikkokasvikukkapenkin luonnissa, joka muuten tietenkin on edelleen kesken. Niinpä, blogini voisikin olla yhdistelmä kirjeistä ja postikorteista, kummallekin omat tai useampia omia osioita. Näin jopa lempiaiheeni, taidepostikortit löytäisivät paikkansa.  Kuka ihmeessä on Orlando Bloom, jota Vidi Amelia jumaloi? Olipa aukko sivistyksessäni. Minkä ihmeen kortin hänelle valitsen, kun se voi joutua jopa kommenttien kera hänen blogiinsa?

Päivät vaan tahtovat kulua aivan liian nopeasti. Aikainen herääjä alkaa väsähtää jo iltapäivän vaihtuessa illaksi. Moni asia odottaa tekemistä. Mieleni ailahtelee levottomasti päivästä toiseen. Jos minun elämässäni on kuohunut jo vuosia ja muutos etsii omaa uomaansa, niin sitä samaa tapahtuu ympärilläni.  Olisiko todellakin niin, että maailmassamme on tulossa suuri henkinen muutos, joka vaikuttaa ihmisiin? On aika järjestää omaa elämää siihen malliin, että on valmis uusiin tehtäviin. Kun olin kirjoittanut tämän, menin katsomaan, mitä jo pitkään ennustettu muutosten vuosi tuo mukanaan ja ensimmäiseksi eteeni tuli seuraava artikkeli Diana Cooperin vuosien takaisesta haastattelusta. Tässä on kysymys aivan samasta prosessista, virtauksesta, johon joutuu ensin sattumalta ja intuitiivisesti. Kuitenkaan se ei ole pelkkää sattumaa ja osa suunnitelmaa, jonka tarkoitus jokaisen pitää itse mieltää. 


Palaan vielä postikorttivirtaukseen, jossa olen ollut aina nuoruudesta ja ehkä jopa lapsuudesta saakka. Käsiini osui jo maaliskuussa kirjastomme uutuushyllyltä Seija-Riitta Laakson ”Paris 1900 –postikortteja kulta-ajan Pariisista”. Kirja perustuu vankkaan tutkimukseen. Sen kaikki kuvatut 1200 vanhaa postikorttia Pariisi-aiheesta ovat kirjoittajan omasta kokoelmasta. 

Seija-Riitta Laakso on kirjoittanut myös aiemmin vuonna 2009 ilmestyneen kirjan ”Postikorttien keräilystä kokoelman rakentamiseen”. Tämän kirjan sain keväällä 2010 Tornion Elisalta syntymäpäivälahjaksi. Postikortit johtivat meidän tiemme yhteen pari vuotta aiemmin. Elisa on keräilyssään valovuosia minulla edellä. Hyvä, että olen saanut postcrossingin kautta saamani kortit (1795 kpl) maajärjestykseen. Olen ihme kyllä saanut pidettyä myös kaiken sen tiimoilta syntyneen kirjeenvaihdon ja nk. private swapin järjestyksessä mapeissa. Kaikki lähettämäni ja suurimman osan saamistani korteista olen skannannut. Se tarkoittaa, että materiaali on helposti löydettävissä ja työstettävissä.


Postikorteissa riittää siis tutkimusaihetta minullekin, kunhan löydän ensin itselleni sopivan ja tarpeeksi syvällisen näkökulman. Mielessäni se on tietenkin hyvin erilainen kuin kaikissa niissä kirjoissa, joita olen selaillut. Siksi ”secret correspondence” kuulostaa hyvältä alulta.


Eilen sain Danilta, private swap- kortin, joka esitti Alfred Stieglitzin valokuvaa vuodelta 1894 ”Wet Day on the Boulevard Paris”. Kuva toi mieleeni erään toisen valokuvan sateisesta Pariisista, joka minun oli aivan pakko etsiä se myös tähän. Siitä kuvasta pääsen taas kolmanteen kuvaan, johon viitataan toisen kuvan taustalla näkyvässä valokuvanäyttelyssä. 


Tämä näyttely oli ripustettu elokuussa 2004 Luxembourgin puiston rauta-aitaan. Pariisi juhli tuolloin vapautumistaan saksalaisten miehityksestä elokuun lopussa 1944.  Koska minulla on vielä tallella postikortti tästä kuvastani, se lähtee seuraavaksi Danille. Eräs postikortin saanut suomalainen henkilö poisti saatuaan minulta kortin kuvan postcrossingin galleriasta, koska se hänen mielestään loukkasi saksalaisia. Miten eri tavalla me ajattelemme asioista. Osama bin Ladenistakin tulee Hitlerin tavoin toisille ihailtu sankari ja eräänlainen tabu.”
  
Nyt

No jaa, salainen kirjeenvaihto ei ole tuossa muodossa toteutunut tai en ole kehittänyt korteistani vielä mitään. Niitähän kertyi loppujen lopuksi kaiken kaikkiaan yli 3000 kappaletta ympäri maailmaa. Nyt postcrossing lepää toistaiseksi. 


Salainen kirjeenvaihto elää silti blogini ”Kirjoituksia polun varrelta verkkotunnuksessa  ”Salaiset paperit.blogspot.fi”.  Ikävä kyllä en ole ehtinyt kirjoitella sinne sitten viime vuoden elokuun jälkeen, mutta onneksi ne jutut eivät vanhene.

Blogeja kirjoittaville käy usein, että innostus hiipuu syystä tai toisesta. Niin taisi käydä tuolle Videi Amelialle, joka lopetti bloginsa kesäkuussa 2011 eikä koskaan julkaissut minun korttiani.  Voi sentään, lähetin hänelle oman korttini kuvaten lempimaisemaani Tuusulanjärvelle, silloin kun järvi oli kauneimmillaan lumpeiden kukkiessa ja valkoisten pilvien heijastuessa veden pintaan. Se on niitä äärimmäisen inspiroivia kuviani. Jotenkin aristelen tuoda sitä esille sen enempää. Se on vähän kuin oman sisimpänsä paljastamista.

Muistikirja on edelleen käytössä. Tein siihen aamulla pari merkintää ja se johdatti siihen, että tuo vanha blogi pääsi tänne.

Vanhin lapsenlapseni soitti juuri ja on tulossa pikku Veinin kanssa ja teemme yhdessä ruokaa.  Hieno juttu.Tämän jutun julkaisu jää iltaan.

Aktiv alt lukee seinällä olevan Goethe Institutin kalenterissa toukokuun kohdalla. Siitä nappasin nimen tälle blogille.