Vanha salaisuus

Aloittavalla kirjoittajalla voi olla  tyhjän paperin kammo. Ihme ja kumma, olin ajatellut jotakin aivan muuta, mistä alan kirjoittaa, mutta kun sain Wordin auki, läpsähti mieleeni aivan odottamatta tuo ensimmäinen lause.

Keskustelen usein ystävien kanssa kirjoittamisesta, vaikka harvemmin tästä blogin kirjoittamisesta.  Olisi tietenkin mukava jutella siitäkin ja nimenomaan sen aiheista ja niiden herättämistä ajatuksista. Jokin yksittäinen asia jutussa, asia, joka ei ole edes sitä jutun ydintä, on joskus herättänyt Facebookissa pienen keskustelun.  Voi olla, että meille on vaikea ottaa kiinni niistä syvällisemmistä asioista. Monet asiat ovat itsellenikin niin vaikeita, että niitä ei helposti ota esille.  Asioiden tuominen puhuttuun muotoon on vielä vaikeampaa, saati niistä keskustelu. Voi kolauttaa johonkin kipeään kohtaan, jota ei edes halua ottaa esille ja eikä missään nimessä keskustella siitä jonkun toisen kanssa. Toisaalta sillä toisella voi olla samanlaisia asioita ja hän voikin jopa ymmärtää ja tuoda toisen näkökulman. Avoimuus kannattaa, vaikka se voi joskus sattua tuodessaan pinnalle jo unohdettuja asioita.

Se voimauttava unikkokuva, joka oli johtotähtenä 2006 näyttelyssä. (28.8.2006) Liitän tänne vanhempia valokuvia.

Minulla ei todellakaan ole tyhjän paperin kammoa, en vain ehdi mitenkään kirjoittaa niistä kaikista asioista,  joista  vielä haluan kirjoittaa. Olen kuin avonainen virtaava ja pulppuava vesisuoni, josta lähtee noroja joka suuntaan.  En ole koskaan pystynyt rajoittamaan itseäni yhden asian ihmiseksi. Nyt sitten kerään sen hedelmiä tai oikeammin puran niitä ja noroista muodostuvia ajatuksia tänne blogiini.  Enkä ole vasta kuin alussa.

Ystävien kanssa vierailimme pikkuserkkuni Helmin ateljeessa  (marraskuu 2006)

Siinä välillä taas työskentelen loppuelämän ”työni” parisssa, sen, joka on saanut minut keräämään tuota aineistoa mappikaupalla.  Eilen yritin taas kerran järjestellä kertyneitä paperikasoja, mapittaa niitä, kerätä aiheen mukaisiin ryhmiin eli yksinkertaisesti arkistoida niitä.  Tällä kertaa jätin kaiken levälleen olohuoneen lattialle sen sijaan, että olisin kerännyt ne heti takaisin siisteihin kasoihin, josta taas joku päivä olisin aloittanut saman jutun uudelleen.  Tämä nyt on sellainen asia, josta ei pitäisi edes kirjoittaa, mutta kirjoitan kuitenkin. Nyt väliaikaisesti muualla asuessani olen ymmärtänyt selkeämmin sen, että minun on saatava arkistoni parempaan järjestykseen. Olen vuosien mittaan ottanut asian aika ajoin esille ja tehnytkin aina jotakin. Nyt vain täällä ollessani esiin on pulpahtanut uusia asioita tuoden mukanaan toisia.

Sukututkimus, sukuseura, Karjala-asiat, ne kaikki ovat kunnossa, osa vanhempieni materiaaleista mapitettuna, osa omastani samoin, mutta paljon asioita on edelleen järjestämättä. Valokuvakansiot ovat oma juttunsa.  Mutta ei niistä sen enempää.  Aika aikaa kutakin. Nimittäin jotkut työt eivät edes lopu kirjoittamalla niistä listaa. Listojen kirjoittamista harrastin työelämän aikana, sivujen pituiset listat tekemättömistä töistä vähensivät stressiä ja ne tehtyäni saatoin keskittyä muihin asioihin ja loppujen lopuksi ne työtkin tulivat sitten nopeammin hoidetuiksi. Lopuksi tein listoja myös kotitöistä. Listojen tekoon en käyttänyt työaikaa vaan tein niitä kotona rauhoittaakseni levotonta mieltäni.

Valkoinen paperi houkuttelee tänään.  Aamulla viikon alkaessa kerrostalon hiljaisuus  on käsin kosketeltava. Ihmiset ovat lähteneet töihin.  On hyvä hetki ennen omien puuhien aloittamista kirjoittaa ensin hetki päiväkirjaan aamulla mieleen pulpahtavista asioista ja sitten antaa aivojen liikuttaa sormia näppäimistöllä.

Helmi ja Kerttu keskusteluun syventyneenä (28.5.2011).

Piilotan usein ne syvimmät ajatukset kirjoituksen (ja kuvien) sisään. En halua erotella sitä tavallista elämää sielun elämästä ja sen kehittämisestä.  Molemmat ovat meille ihmisille tärkeitä ja vaikeita. Niiden yhdistäminen on myös hankalaa ja vaatii paljon.  Sen olemme varmaan itse kukin kokeneet. Sielun kasvu vaatii paljon yksinäisyyttä, mutta konfliktit tavallisen elämän kanssa ovat erinomaisia kasvattamaan sitä. Mutta ympärillä pyörii paljon vaaroja, joihin ihminen helposti lankeaa. Niitä ei ymmärrä heti kohdatessaan, mutta intuitio tuo ne päivänvaloon myöhemmin ja pakottaa ottamaan ne yksitellen käsiteltäväksi. Hän tutkaili asioita sydämessään ja löysi asioiden opetuksen itselleen, voisin sanoa.

Arttu ja Alex keskuteluun syventyneenä Alexin huoneen teltassa 2.11.2013.

Asiat, tapahtumat  ja ihmiset eivät tule kohdallemme pelkästä sattumasta.  En edes haluaisi kirjoittaa vetovoiman laista, joka on hyvin voimakkaasti vaikuttamassa elämässämme.  Vetovoiman laki ymmärretään osittain väärin, ikään kuin pelkästään ajattelemalla voi kutsua asioita luokseen.  Sitähän se on, mutta se vaatii syvemmän muutoksen ihmisessä. Ei voi vain yhtäkkiä alkaa toivoa jotakin ja odottaa sen saman tien toteutuvan. Ajattelen usein, että kun olen aina miettinyt asioita kriittisesti, en voi täysin sellaisenaan hyväksyä jonkun toisen keksimiä juttuja, joiden perässä suurin osa ihmisistä juoksee. Minun on vietävä ne oman itseni kautta, koettava ne ja testattava. Usein asiat nykyään myös kaupallistetaan. Samoja asioita käsitellään myös muilla nimillä, on tehty aarrekarttoja ja ties mitä. Niistä kaikista voi olla hyötyä apua etsivälle ihmiselle, kunhan hän pitäytyy siinä omassa elämässään ja suodattaa opit oman itsensä kautta käytäntöön.

Kotona 14.5.2013.

On vaikea selvitä viidakosta omaan ajatteluun ja omien kokemusten vastaanottamiseen. Sieltä on kuitenkin lähdettävä.  Vetovoiman lain suhteen sainkin aikanaan opetuksen, joka pisti minut ajattelemaan asiaa syvällisemmin.  Muistan erityisen hyvin, että silloinkin intuitioni sanoi toista, mutta en kuunnellut sitä.  Tavallaan loukkasin erästä ihmistä lähettämällä hänelle  vuonna 2006 julkaistun Rhonda Byrnen kirjan The Secret / Salaisuus - Vetovoiman laki. Olin itse lukenut kirjan ja ajatellut, että vaikka minä ymmärrän sen sanoman, niin jollekin toiselle se voi olla liikaa.

Kotona ? 5.5.2014.

Olimme pohjoisen ystäväni kanssa auttaneet erästä naista hänen kirjaprojektissaan, sen loppuvaiheissa hänen ajautuessaan erimielisyyksiin kustantajan kanssa  kirjan tultua painosta. Vieraillessamme hänen luonaan hänen stressinsä tuli voimakkaana esiin.  Hän oli kirjoittanut muistelmansa taiteilija-isästään. Olimme vierailleet hänen luonaan parikin kertaa aiemmin ja sitten helmikuussa 2010 ja halusimme yksinkertaisesti auttaa häntä.  Mieleemme tuli lähettää hänelle lahjaksi tuo kirja, jota noihin aikoihin luimme.  Kun hän sitten kirjeeni ja kirjan saatuaan soitti, tiesin heti, että kirja ei ollut hänen mieleensä.  Kirjeeseeni hänelle kirjaa lähettäessäni  (28.2.2010) olin kirjoittanut seuraavasti:

” Lupasin lähettää sinulle kirjan ”Salaisuus”. Kun riisuu siitä kaiken amerikkalaisen hömpän, niin salaisuus tulee esiin varsin yksinkertaisena, sellaisena,  jona olemme sen aina itse asiassa tienneet olevan. Koska me olemme yhtä maailmankaikkeuden kanssa.”

Uusi vesimittari asennettu 25.2.2010.

Kun palasin tuolta viikon kestäneeltä pohjoisen matkalta eräänä iltana kotiin, minua odotti siellä ikävä yllätys. Vesimittari oli jäätynyt ja sirpaleina. Tuo talvi oli pitkiin aikoihin kunnon talvi, oli kovia pakkasia ja paljon lunta. Tietenkin hermostuin ja hätäännyin ja soittelin ympäriinsä, kunnes sitten rauhoituin. Nukuin yön yli ja aamulla kaikki asiat ratkesivat soitettuani vesilaitokselle. Mutta siinä ei ollut kaikki. Lunta oli tullut niin paljon, että seuraavat päivät kuluivat kattojen lumia pudottaessani. Olen sittemmin kokenut paljon kovempia asioita ja oppinut säilyttämään mielenmalttini. Mutta en ole ole edelleenkään immuuni millekään kohtaamalleni vastoinkäymiselle, olen vain entistä herkempi kuten pitääkin, sillä ne ovat nyt hienovaraisempia, eivät enää niin kovaäänisiä ja rajuja.

Naapurin katolla lumitöissä. Oman talon lumityöt odottavat vielä. (26.2.2010)

Edellisenä kesänä olin aloittanut oman elämäni suunnan muutoksen ja taistelin todella pitkään erilaisten vaikeuksien kanssa. Mutta kaikella on tarkoituksensa, vaikka se valkenee vasta ajan kanssa tai ei ehkä koskaan. Kaikki kokemukset, tapaamiset ihmisten kanssa vievät aina askeleen eteenpäin  ja samalla tuovat asiat syvälle sisimpään tutkittavaksi ja koeteltaviksi. Koko elämä on sitä samaa taivalta, vain teemat ja aiheet vaihtelevat.  Se on vähän sitä samaa käsittelyä kuin vastakohtaparien kautta, jonka aikoinaan aloitin. Sanan takaa voi löytyä uskomattoman paljon pohdittavaa. Myös unet tuovat mieleemme kauan sitten unohtuneita asioita. Me emme ole vietävissä vaan me itse ohjaamme omaa elämäämme olemalla myötätuntoisia ja rakastavia ihmisiä.  Ennen mitään muuta. 

En varmaan voi olla aika ajoin palaamatta tähän vanhaan salaisuuteen, vaikka monta muuta poikkeavaa kirjoitusaihetta pursuaa jo nyt mielestäni. On totta, että se luovuus tulee samasta lähteestä. Siellä ovat ne unelmat, sieltä löydämme voiman katsoa tähtiin, kun kohtaamme vaikeuksia. Vedämme puoleemme kaikkea oikeata, kun vain olemme tasapainossa elämässämme.  Valokuvieni kautta kiitän kaikkia kohtaamiani ihmisiä. Siksi mielelläni esitän edes pienen osan runsaasta kuvavarastostani näiden blogieni yhteydessä.

Sisarukset tulevat töistä tulevaa mummia vastaan (2.9.2005).

Näkemisen vaikeus

Ihmiselämä. Kuinka ihana ja kuinka vaikea! Kun luulee oppineensa ja huomaa jopa edistyneensä, niin tulee melko varmasti eteen uusi elämän kurssi, sellainen, jota ei osannut odottaa. Tehtävät jopa tulevat vaikeammiksi, henkisemmiksi ja vaativat uutta heittäytymistä elämän virtaan. Yhtäkkiä olenkin pohtimassa, mitä on helppo ja mikä vaikea. Jos aiemmin tulin miettineeksi muita kaksisuuntaisia käsityksiä ja vastakohtaisuuksia ja näin, kuinka paradoksit ovat tätä elämää täydellisimmillään, niin nyt ajattelen niitä pieniä ”paholaisia”, ehkä käsittelemättömiä ja unohtamiani asioita, jotka sieltä jäljellä olevasta egosta tulevat eteeni kiusaamaan minua sen sijaan, että jatkaisin suoraviivaisesti eteenpäin.

Sanamme eivät riitä, olemme vajavaisia sanoillamme ja puheellamme tätä kaikkea esiin tuomaan. Mutta niin tai näin, kaikki oppitunnit ovat tarpeellisia ja niihin on vain kiitollisena osallistuttava. Kun vain oppisin katsomaan tätä maailmaa, itseäni ja muita ihmisiä täysin oman sieluni kautta. Oppisin lopultakin sulkemaan pois kaiken arvostelun muiden ja itseni taholta ja osaisin luopua kokonaan niistä menneen elämän jäänteistä, jotka vielä yrittävät sumentaa selvänäköisyyttäni ja vetää minua takaisin vanhoihin ajatusmalleihin.

Kun alamme nähdä huonommin, tarvitsemme silmälasit tarkentamaan näkemistämme. Se taistelu on kovin tuttu ja selkeä. Silmälasit tulivat minulle pian 40 vuotta täytettyäni, vuoden olen jo unohtanut. Taistelin vastaan, vaikka työterveyshuollon näköseula kertoi jotakin, mitä en muuten vielä tiedostanut. Silmälääkärin mukaan olin ollut synnynnäisesti kaukonäköinen, mutta nuorena silmä mukautuu. Olin aina ollut ylpeä loistavasta näkökyvystäni. Oli aikamoinen paluu todellisuuteen kuulla jo ennen näön huonontumista, että tarvitsen kohta silmälasit. Pian ymmärsin sen tarpeen lähinäköön, koska hämärässä ja huonossa valaistuksessa piti siirtää luettavaa kauemmas. Kaiken huippu oli sitten, kun minulle kerrottiin, että tarvitsen lasit myös autolla ajamiseen siis kauemmas katsomiseen, mikä piti merkitä jopa ajokorttiin. Tosin en aluksi suostunut niitä edes käyttämään ajaessa, koska näin laseilla huonommin. Sitten myöhemmin aloin kokeilla piilolinssejä, joista myöhemmin kuitenkin ilolla luovuin.

Sitä oltiin lähdössä Saksaan syksyllä 1968...

Koska näkemisestä paljon on vuosien mittaan tullut puhuttua, niin tutkin netistä aihetta kaukonäköisyys. Eri kieliset termit sille ovat Wikipedian mukaan seuraavia: Suomi; Kaukotaittoisuus eli pitkätaittoisuus eli hyperopia. English; Hyperopia, commonly known as being farsighted (American English), being longsighted (British English), or hypermetropia tai  Deutsch; Weitsichtigkeit genannten Übersichtigkeit (Synonym: Hyperopie oder Hypermetropie.

Ensimmäinen kuvani Murusta  19.2.2011

En käsittele aihetta sen enempää kuin että kysymyksessä on useimmiten geneettinen eli periytyvä vika ihmisessä, jolloin silmämuna on litistynyt, jonka seurauksena sen valontaittokyky on pienempi. Se merkitsee sitä, että silmään tuleva kuva taittuu verkkokalvon taakse eikä verkkokalvolle. Tuo periytyvyys oli minulle uutta, sillä joissakin lähteissä mainittiin sen mahdollisesti aiheuttavan karsastusta tai jopa glaukoomaa, joita on myös esiintynyt perheessäni. Joka tapauksessa minullakin jäivät silmälasit päälle.Minulle tuli niitäkin käyttäessä entistä tärkeämmäksi nähdä tarkasti. Molempien silmien näkö on kautta vuosien ollut täsmälleen sama eikä siinä ole sitten runsaaseen kymmeneen vuoteen tapahtunut yhtään muutosta. Koska lasien pitää olla täydelliset tarkkaan näköön, ne ovat myös kalliit, mutta kun sen hinnan jakaa usealle vuodelle, niin se ei tunnu niin pahalta.

Alex viime syyskuussa tutkimassa Mummin karttaa.

Palaan tuohon minulle mielenkiintoisempaan eli sielun näkökykyyn. Se sisältää myös sen, että osaamme katsoa. Ihmiset peittävät kovin helposti itsensä jonkinlaiseen kaapuun, jonka taakse ei aina olekaan helppo päästä. Minä erehdyn myös usein kuvittelemaan kaikenlaista, vaikka näen toista. Siinä onkin se vaikeus. On paljon helpompi katsella kaunista maisemaa, kedon kukkia ja perhosen lentoa. Ei sekään ole kaikille helppoa, mutta siinä on alku, portti sinne sielun maisemaan. Sama koskee varmaan eläinten seuraamista. Ei ne kaikki kauniit maisemat ja kissakuvat Facebookissa ole mitenkään turhia vaan ne on annettu meille opiksi ja iloksi. En voi tässä olla ajattelematta sitä elämänvaihettani, kun sukelsin sinne kauneuden maailman sisään selviytyäkseni. Yritin silloin samalla jakaa sitä muille erityisesti valokuvieni ja näyttelyiden kautta.  Jotenkin vaistonvaraisesti löysin oman tieni, sen punaisen langan pään silloin. Kun tarpeeksi kauan ja rauhassa katselee meille annetun luonnon kauneutta, voi alkaa samanlaisilla rakastavilla silmillä katsella ihmisiä. Siinä meillä onkin runsaasti opeteltavaa, eikös vain?

Huhtikuu 2011.

Kaikki voisi olla äärettömän helppoa, jos vain annamme mennä. Mutta alamme järkeillä, suunnitella liikaa, arvailla, epäillä, päättää toisten puolesta, nähdä harhoja, pelätä. Kun vain rakastaisimme kaikkea ja itseämme, osaisimme nauttia hiljaisuudesta, rauhasta ja kaikesta kauneudesta ympärillämme. Itselleni on vuosien myötä kehittynyt taito olla rohkea, kun rohkeutta tarvitaan. En epäröi, kun sydämeni ja sieluni sen kertoo. Usein pelkäämme jonkun oman hallinnan menettämistä, jos poikkeamme tieltämme, mutta ei se niin mene. Kun on uskollinen itselleen, etenemme omalla tiellämme sinne, minne on tarkoituskin mennä.

Syyskuu 2013

Olen usein kärsimätön, nuorempana olin varmaan paljon enemmän. Jossakin päiväkirjassani kirjoitin, että 1980-luvulla olin varmaan aikamoinen ”riivinrauta”. Se on usein naisten kohtalo, kun pitää selvitä kymmenien asioiden kanssa yhtä aikaa.  Siinä ei ehdi miettiä oman elämänsä ja sielunsa tilannetta, kun koko ajan päälle sataa milloin mitäkin. En usko, että miehilläkään on sen helpompaa, mutta naisten osa on minulle tietysti tutumpi. Emme ole useinkaan malttaneet valita, etsiä ja löytää sellaista kumppania, jonka kanssa voisimme jakaa sellaisia asioita, joita tässä nyt pohdin. Emme ehkä itsekään osaa aloittaa keskustelua sellaisesta ”hömpästä”.  Kaikki eivät edes halua myöntää olevansa henkisiä olentoja. Mietinkin usein sitä, miten erilaisia teitä kuljemme, usein yksin.  Haluamme kaikenlaista, olemme kärsimättömiä, emme jaksa pysähtyä ja odottaa, emme kestä vaikeuksia vaikka elämme vaikeuksien keskellä. Haluamme koko ajan jotakin lisää, puskemme eteenpäin, jätämme jälkeemme raunioita ja tuskaa. Etsimme uutta tuskaa koettavaksi, vaikka alitajuisesti tiedämme sen. Ihmisen osa on vaikea.

Helmikuussa 2014

Kun malttaisimme ajoissa. Mutta toisaalta emme voi sitä itse päättää, tarvitsemme sen oppimisen kaaren. Sielumme kehitys vaatii paljon aikaa.  Tuskalliset kokemukset siinä rinnalla ovat merkkejä. Elämä ei myöskään ole oikeudenmukainen, ei koskaan. Oma asenteemme tulee avuksi.

Toukokuu 2011.

Rakas kultainen blogini

Viime yönä minun oli pakko nousta kirjoittamaan. Sitähän on sattunut usein ennenkin, milloin minkin asian herättäessä. Usein aiheet liittyvät harrastuksiini ja mielikuvitukseni juoksuun asioiden juurille. Mutta sitten, onneksi enää harvoin tapahtuu jotakin muuta, tosin usein enää vain verkossa. Tässä öinen kirjoitukseni luettavaksi:

Nuoruuden tuskaa 1960-luvulla Annelin saaressa Lapin matkan jälkeen. Isäni ottama kuva.

"Miten pari ikävää sähköpostia voi lannistaa! Olin kuvitellut jo tavallaan olevani immuuni sellaiselle vihakirjoitukselle, missä sinänsä ei ollut minulle mitään uutta. Mutta onhan niinkin, että saatamme tarvita aina välillä muistutuksia omasta tiestämme voidaksemme tarkistaa reaktiomme. Emme saa tulla liian ylpeäksi ja uskoa selvinneemme kaiken ikävän ulkopuolelle, vaikka pahin on ohi.

Tänään aamulla pihalla.

Yhteiselämän katkaisemisesta toisen kanssa ei synny useinkaan sellaisia vaikeuksia kuin tässä käsittelemässäni, ongelmat ovat pienempiä ja selvitettäviä. Tosin ne saattavat kalvaa henkisesti pitkään kuten minulle kävi.  Ongelmat käsitellään yleensä silloin kun ne tulevat esille eikä niitä puida oikeudessa jälkikäteen. On myös uskomatonta, kuinka joku jaksaa kantaa kaunaa ja vihaa vielä edelleen vuosien takaa. Hän uhkaa minua jopa kunnianloukkaushaasteella tulevaisuudessa liittyen oikeudenkäynneissä esiin tulleisiin asioihin.  En voi muuta ajatella kuin että tällä kaikella vain kasvatetaan minua. Mihin? En saa kärsimyksestä kirkkaampaa kruunua, kuten isoäitini olisi ehkä sanonut, mutta en myöskään täysin ymmärrä, miksi taakkani ei kevene.

Isäni uurna vietiin hautaan  Rengon hautausmaalle kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1999. Paikalla oli lähinnä vain perheenjäseniä, mutta taustalla ilmeisesti veteraanien tai sotainvalidien edustajat odottavat kukkien kanssa.

Kirjoitan tästä siksi, että en voi juuri nyt puhua kenenkään kanssa ja mitä se puhuminen auttaisi. Helpotan omaa olotilaani ja toivon, että saisin unen päästä kiinni, kun olen saanut tämän kirjoitettua. Olen itse paasannut loputtomiin, kuinka tunteita pitää osata käsitellä ja antaa niiden mennä ohitse. Ihmisiä me kaikki kuitenkin olemme ja löydämme edestämme samankaltaisia asioita. Toiset meistä ovat ehkä herkempiä ja katson kuuluvani niihin ihmisiin. En ole koskaan itse osannut toimia samalla tavalla kuin minua on joskus kohdeltu. En ole virheetön, mutta saatan olla monimutkainen ymmärtää. Olen myös sitä mieltä,  että vaikeistakin asioista pitää voida puhua ja niitä jakaa. Olkaa onnellisia, jos teillä on ihminen lähellänne, jonka kanssa voitte jakaa kaikkia asioita. Me itse kukin tarvitsemme silloin tällöin ystävää, jolle voimme puhua kaikesta. Kunnioittakaa ja arvostakaa häntä.

Kuvasin hautaa vielä poislähdettäessä. Uusi kivi oli hankittu ja kaiverrettavana. Iso puu haudan yllä oli vielä kaatamatta eikä vastapäiselle rannalle oltu rakennettu niitä punaisia rivitaloja.

Kuva hautausmaalta niihin mainitsemiini punaisiin rivitaloihin tällä puolella virtaavan vesistön rannalla.

Kiitän blogin kirjoittamisen mahdollisuutta. Kuinka moneen tuskaisaan hetkeen olen saanut kirjoittamalla avun vuosien mittaan? Kuinka monta ilonhetkeä olen niiden kanssa kokenut? Vaikka onneksi on ollut aina myös ystäviä, joiden kanssa olen voinut puhua, niin olen huomannut, että kaikkia asioita ei voikaan jakaa. Jossakin vaiheessa kävi ilmi, että näille ystäville olisi pitänyt puhua enemmän aiemmin, mieluummin kuin pitää asiat sisällään. Mutta kuinka moni meistä kuuntelee niin, että muistaa, jos ja kun niitä asioita myöhemmin saatetaan tarvita. Niitä asioita nimittäin tarvittiin, mutta sillä ei nyt ole enää merkitystä. On helppo jakaa iloiset asiat.  On myös osattava valita, kenelle puhuu. Senkin olen oppinut kantapään kautta.

Kesäkuussa kävimme sitten pesemässä hautaa ja kukatkin on jo istutettu. Kivi on vielä omilla teillään. Anna oli tuolloin vasta 5 vuotias eikä Arttu ollut edes syntynyt.

Tässä kuvaajasisarukset Rengon vanhalla hautausmaalla 8.4.2014

Voisin tässä nyt kirjoittaa:

Rakas kultainen Blogini!  Olet aina läsnä, kuljet mukanani kaikkialle, tuot olemassaolollasi erilaisen ulottuvuuden kuin päiväkirjani. Sekin kulkee mukana useimmiten, mutta blogin kautta olen kaikkien muidenkin tavoitettavissa. Joku satunnainen lukija voi samaistua ja löytää kirjoituksestani lohtua tai ajatuksen alkua omille pohdinnoilleen.

Joitakin kirjoituksiani on melko vähän luettu, joillakin on ollut paljon lukijoita. Vähiten luettuja kirjoituksia on erityisesti siellä alkuvaiheilla. Siirryin kesäkuussa 2012 tälle blogipohjalle entisen hävittyä. Aluksi en tainnut edes linkittää juttujani Facebookissa. Tuolloin pohdin kuten täällä melko paljon tämänpäiväiseen aiheeseen liittyviä asioita ja selviytymistäni. Silloin oli järkyttävää havaita se, että tämä juttu oli ahdistanut ja saattanut vaikuttaa monen minulle läheisen ihmisen elämään muuttamalla niitäkin kohtalokkaalla tavalla.  Meille tai läheisillemme sattuneet asiat saavat meidätkin ajattelemaan ja setvimään mielessämme niitä keskeneräisiä asioita. Ne johtavat sitten aikanaan muutokseen ja kasvuun.

Tavalliset kotikutoiset aiheet, jotka koskevat työtä, tekniikkaa, elämää yleensä eivät löydä paljon lukijoita, vaikka niissäkin kirjoituksissa on seassa kaikenlaista muutakin pohdintaa. Yhteenvetoja olen aina välillä tehnyt. Paljon kirjoittamaani olen jättänyt julkaisematta. Saattaa tämäkin jäädä, kun aamulla olen toista mieltä. Ehkä lähden nyt nukkumaan, jotta jaksan huomenna mennä vaikkapa haravoimaan pihaa. Kukkatäti kun olen enkä muuta talossa ole saanut aikaiseksi vuosien aikana. No, en ehkä sielläkään tarpeeksi.

Hyvää yötä rakas blogini!"

Joka kerta hautausmailla käydessäni kuvaan hautoja. Koska kuvia on vaikka kuinka paljon esittelen täällä aina silloin tällöin jonkin haudan. Kirkkojärvi siintää taustalla. Tämän ja myöhemmän kuvan olen ottanut 7.6.2013. Voihan olla, että hautoja poistetaan... Facebookissa on muuten valtavan suureksi kasvanut ryhmä Suomen kirkkoja ja hautausmaita, jonne aluksi laitoinkin valokuvia, muutamista kirkoista kuten Renko, Askainen, Sipoo, Hattula jne, mutta sinnehän ne kuvat katoavat valtavaan massaan.

Tässä Kirkkojärven rantaa 8.4.2014. Taustalla näkyy matala rakennus, jossa oli aikoinaan Rengon kunnanvirasto, Hämeenlinnan seudun Osuuspankin Rengon konttori ja Rengon Sähkö Oy:n toimisto ja varastot. Isäni työpaikkoja sekä kunta ettö Osuuspankki ja myös minun, sillä aloitin työelämäni Rengon Sähkön toimistossa ja kirjanpitäjänä ylioppilaskeväänä 1966. Osuuspankissa olin kesän 1972. Oikealla olevassa kaksikerroksisen talon toisessa kerroksessa asuimme isän virka-asunnossa muistaakseni talvesta 1964 alkaen.

Loppujen lopuksi nukuin sitten ihan hyvin. Aamulla lähdin vielä purkamaan olotilaani puutarhaan. Kaivoin esiin  joitakin tavaroita toukokuussa alkavaa kirpputoria varten. Sittten haravoin etupihan ja siirsin roskat siihen isoon kasaan, joka rumistaa pihamaata. Oli ihana kuunnella lintujen laulua. Tutut sepelkyyhkyt kujertelivat lähistön puissa. 

En jatkossa aio käsitellä tätä asiaa blogissani, mutta nyt oli pakko. Ja ehkä kirjoitan joskus samanlaisen rakkauskirjeen Facebookille? Kuvat liittyvät osittain löyhästi kansalliseen veteraanipäivään, jota tänään liputetaan. Tai sitten niitä etsiessäni joutuivat tänne.  Sukututkija ei myöskään pääse viiruistaan, joten....

Parantumaton sukututkija. Sain selvää kirjoituksesta, noin suunnilleen ja tarkistin SSHY:n jäsensivuilta, että siihen on 10.2. 1890 haudattu Emil Vanhatalo Asemilta. Hän oli syntynyt 3.3.1874 ja oli Henrik Henrikinpoika ja Vilhelmiina Kustaantyttären vanhin lapsi ja joka kuoli siis vain 16-vuotiaana.

Lisää isän päiväkirjamerkintöjä, valokuvia ja vähän Karjalaakin

Isäni  melkein 17-vuotiaana kirjoittama päiväkirja, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, osoittautui sitä pidemmälle luettuani koulutehtäväksi. Punakynällä tehdyt merkinnät olivat opettajan tekemiä korjauksia. Kirjoitukset harvenevat ja päiväkirja loppuu 3.4.1935. Vaikka kysymys on lyhyestä ajanjaksosta hänen elämässään, se auttaa minua kartoittamaan tuota aikaa aivan uudella tavalla. Muistelen, että jossakin varastossa lienee toinenkin päiväkirja. Kunhan löydän sen, kirjoitan siitä erikseen.

Ei liene kovinkaan yleistä, että koulupojat omistivat tuohon aikaan kameran ja valokuvasivat. Se ei nimittäin ollut yleistä edes minun nuoruudessani.  En tiedä enkä voi nyt mistään varmistaa, voiko isäni kamera tuolloin olla ollut se sama, jonka sain parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäiseksi kamerakseni ja jolla kuvasin omaa varhaisnuoruuttani. Päiväkirjan kanssa samanaikainen valokuva-albumi viittaa siihen, että hänellä lienee ollut kamera jo 1935.  Riihimäellä 1.4.1935 tehty päiväkirjamerkintä toisaalta antaa ymmärtää, että käytössä on ollut ystävä Villen kamera. Kuvia on sen verran runsaasti, että voi olettaa, että isälläni on ollut kamera jo ennen 1937.

Tuolloin isäni teki koulukaveriensa Villen ja Erkin kanssa retken Kirveskallion taakse. Paikallistan Googlen kautta kallion jonnekin Riihimäen kaupungin pohjoispuolelle. Pojat menivät Kirveskalliolta eteenpäin noin kaksi kilometriä ja isäni kuvaus kertoo siitä, kun he ovat kauniilla etelään päin viettävän harjun rinteellä. Mukana heillä oli partiolaisille kuuluvia retkivarusteita, paljon evästä repussa  kuten ”metrimakkaraa” (1 metri). Villellä oli mukana kamera. Ensimmäisen kuvan Ville otti salaa hyvän tilaisuuden tullen isästä ja Erkistä takaapäin näiden kulkiessa edellä. Paksun lumen läpi etsittiin leiriytymispaikka. Villen repussa oli kirves ja isäni ohjasi pojat paikan ollessa hänelle ennestään tuttu vanhan tervaskannon luo. Siellä alettiin pilkkoa sopivia puita nuotiota varten. Isäni katkoi kiiltäväteräisellä eräveitsellä kuusien alimpia oksia alustaksi.

Ville

Hän kuvaa seikkaperäisesti leiripaikan rakentamista ja tulen sytyttämistä. Kun sitten odotettiin veden kiehumista pannusta, niin siitä putosikin kiinni tinattu nokka, jonka jälkeen piti yrittää kuumentaa vettä sen ollessa kyljellään. Makkarasta leikattiin isot pätkät, jotka laitettiin tikun päähän ja lykättiin nuotion loimuun. Nuotiota hän kutsuu amerikkalaiseksi risti- eli preerianuotioksi ja pojat kuvittelivat paistavansa parasta mahdollista biisonin lihaa. Samalla otettiin kuvia, jotka isäni aikoi laittaa päiväkirjan kuvitukseksi, jos ne vain ehtisivät. Surullisesta pannusta saatiin kunnon vahvat teet, mutta ensin vain mukilliset. Retkikattila olisi auttanut, mutta se oli jäänyt kotiin.

Isäni Pentti

Retkelle oli lähdetty jo aamulla ja puolenpäivän jälkeen oltiin jo valmiita palaamaan. Ensin leiripaikka siistittiin ja sitten käytiin lumisotaa. Sen seurauksena Erkin naama oli kuin se surullinen pannu, jonka Ville kiipesi viemään vanhan koivun oksalle leiripaikan taakse. Sitten pojat löntystivät poispäin kohti Riihimäkeä poljettua latua pitkin väsyneinä ja märkinä.

Mirja-sisko Jyri-koiran kanssa kotitalon kulmalla.

Kortteeriin palattua isäni järjesteli kerättyjä kasveja, koska ne piti seuraavana päivänä viedä kouluun.

Aiemmassa kirjoituksessani käsittelin kotona vietetyn hiihtoloman tapahtumia. Hiihtoloma jatkui vielä viikonlopun yli. Lauantaina maaliskuun 2 päivänä oli riuska pakkasilma. Kamari oli jäänyt lämmittämättä ja oli aamulla kuin jääkellari (tuttua minulle menneiltä vuosilta).  Hän hiihteli aamupäivällä noin 30 kilometriä aina Turengissa ja Haapajärvellä päin. Todella näyttävän pitkiä lenkkejä verrattuna minun nuoruuteni.

Hän kertoo suksien tervauksesta ja lukemistaan kirjoista. Jokin kirja on aina väliajoilla luettavana. Lauantaina hän lopetti kirjan ”Maakunnan sinetti”, jonka oli kirjoittanut Artturi Leinonen. Kirjassa kerrotaan nuijasodasta. Sen jälkeen hän aloitti Runar Schildtin (suom. I. Ahma) "Kotiinpaluun ym. kertomuksia", jossa kerrotaan Suomen vapaussodasta. Siteeraan tällä kertaa vain isääni, mutta myönnän, että olisi kiehtovaa mennä syvemmälle kaikkiin yksityiskohtiin ja tutustua tuon ajan nuorison vaikuttajiin, kuten näiden kirjailijoiden tuotantoon, laajemmalti.  Nimien takaa pääsee Wikpediaan, josta voi saada lisätietoja molemmista kirjailijoista.

Mauno kotimäellä

Sunnuntaina hiihdeltiin vielä ahkerasti ja kilpailtiin. Mutta maanantai-aamuna piti nousta jo aamulla kolmen jälkeen Maunon kanssa. Kuka on Mauno? Oliko hän se sama Manu, joka asui varhaislapsuudessani siellä Hakalan mökissä poikansa Armaksen kanssa? Ennen kouluun lähtöä piti hevoset syöttää. Se oli Maunon tehtävä ja isäni jäi vielä sänkyyn lukemaan erästä Pälsin matkakirjaa. Valokuva-albumista löydän Maunon kuvan.

Riihimäelle tultuaan hän kävi hiihtämässä ja luistelemassa pariinkin otteeseen, koska koulu alkoi vasta seuraavana päivänä.  Koulun alkaessa hän selvittää eri aineiden merkitystä itselleen. Luonnontieteet ovat kiva aine, mutta saksan kieli ei ole ollenkaan kiva, koska sitä ei voi järjellä käsittää. Koulun jälkeen luistellaan ja pelataan jääpalloa.

Reksi ja Heta

Löydän myös mainintoja opettajista. Hiihtoloman jälkeen kouluun on tullut uusi opettaja, pastori, maisteri Klami. Olisiko historian opettajan nimi Varmander? En saa kirjoituksesta selvää. Voimistelunopettajana on pojilla on Saarinen ja tytöillä Paatero. Fysiikkaa opetti maisteri Helin ja saksaa maisteri Roiha. Maantiedettä opetti rouva Oksanen. Loppuviikosta isäni lukee Cooperin ”Haukansilmää”, usein jo aamuvarhain ennen kouluun lähtöä.

Päiväkirjan kirjoittaminen oli suomen kielen opettajan lehtori Voipion antama koulutehtävä. Koska isä ei ole vienyt päiväkirjaa kouluun, hän joutuu lähtemään sen takia erikseen lehtorin kotiin. Lehtorin antama arvostelu HYVÄ onkin 7.3.1935  heti kuvauksen jälkeen. Opettaja antaa arvosanan perässä muitakin ohjeita jatkoa varten. Päiväkirjan kirjoittaminen hiipuu ja loppuu siihen.  Paksu mustakantinen vihko on sen jälkeen täynnä algebran ja geometrian tehtäviä.

Blogin kirjoittajan selventävä huomautus 16.10.2017 edeltävän tekstin nimiin viitaten seuraavaan lähteeseen: Riihimäen oppikoulut ja lukiot 1905 -2005 Timo Salminen Opin teillä (opettajaluettelo ss. 445-464) :

Historian opettaja oli Wäinö Warmanen (1885 - 1967). Hän opetti myös suomea ja venäjää, FK 1910.

Voimistelun opettajan nimi oli Teemu Tapio Saarinen (1906 - 1979), VO 1930, FK 1941, RYL voim.opettaja 1932-1940, Khs voim. tark. 1951-1965, HY voim.laitoksen vt.johtaja, yliop. 65-, kouluneuvos.

Tyttöjen voimistelunopettaja Paatero oli myöhemmin Tuulikki Meri-Laine Peltonen (1909 - 1998).

Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908 - 2004), FK 1934,ruotsin opettaja 1.10.1934 - 15.3.1935.

Maantiedon opettaja oli Paula Aleksandra Oksanen (1883 - 1957), kutsuttiin Hetaksi.

Maisteri Heliniä en löydä historiikista. Maisteri Roiha oli Maire Roiha (1908- 2004), FK 34, RYL vs. 1.10.34-15.3.35 (opetti ruotsia).

Olisivatko edellä olevassa kuvassa olevat Reksi ja Heta olleet aviopari?  Rehtorin nimi oli tuolloin nimittäin Vieno Ilo Oksanen (1881 - 1940). Heta tunnettiin näköjään lähinnä tuolla nimellä ja hän oli muistelijoiden mukaan hyvin vaativa. Hänen opettajanuransa kesti 52 vuotta osittain syystä, että koska hänellä ei ollut kelpoisuutta valtion opettajanvirkaan, niin eläkeedut jäivät vaatimattomiksi (s. 117).

Kommenttini lähteisiin eli em. teokseen viitaten:  Heta oli oikealta nimeltään Paula Aleksandra Heikkilä, myöh. Oksanen (1883 - 1957). Hän toimi koulun johtajattarena vuosina 1905 -1931. Hänen puolisonsa kaiken todennäköisyyden mukaan oli Vieno Ilo Oksanen, joka toimi koulun johtajana vuosina 1908 - 1931 ja vt. rehtorina 1931 - 1939. (ss. 443). Teoksessa mainitaan, että V. I. Oksanen luopui rehtorin toimesta keväällä 1939 ja jäi samalla sairaslomalle. Hän kuoli 21.10.1940. Paula Oksanen palasi jatkamaan työtään 31.10. (s. 64)

Isän sisko Eila. Taustalla näkyy osa vanhaa taloa, joka purettiin jo ennen meidän aikaamme.

Lukiessani päiväkirjaa ja nyt siitä sekä isäni että omin sanoin kertoessani ja samalla albumin kuvia skannatessani, en voi olla ajattelematta pidemmälle.  Voinko koskaan tavoittaa lähellekään äitini menetetyn kotiseudun, Kuolemajärven tunnelmia. Voin yrittää sitä ja ymmärrän, että itse asiassa minulle paras keino on tämä oma tapani; katsoa asioita oman historiani ja opiskelun kautta.  Voin kuunnella tarkalla korvalla siellä eläneiden kertomuksia, joista suurin osa vielä elossa olevista, on ollut poislähdettäessä lapsia. Käyn aina joskus kuuntelemassa eri historiantutkijoiden tulkintoja kirjoittamistaan. Jotkut eivät ole koskaan edes käyneet niillä paikoilla, joiden ihmisistä he kirjoittavat. Useinhan he tutkivat suurempaa, arkistoista ja muista julkaisuista kaivamaansa tietoa. En usko, että heidän itselleen kehittämä kuva voi aina olla lähellä täysin oikeata tulkintaa. Saman olen todennut niiden ihmisten kertomuksissa, jotka ovat eläneet menettämällään kotiseudulla. Ei voi siis olla mitenkään väärin, että teemme tarinoista oman versiomme, jonka muodostamme tarkan harkinnan tuloksena. Päättelemme, että näin se on ehkä ollut. Sitä kuunteluani olen koko ajan kehittämässä.

Eilen Karjalatalolla tilaisuuden päätyttyä.

Eilen olin kuuntelemassa Helsingin Kuolemajärvikerhoon esitelmän pitäjäksi kutsumani teologian tohtori Hannu Kilpeläisen hienoa luentoa. Hän kertoi hyvin tarkasti Karjalan kannaksen uskonnon kehittymisestä siksi evankelisluterilaiseksi, jona me sen tunnemme. Hän lähti kaukaa historiasta ja sen käänteistä, mutta toi myöhemmin eteemme paljon yksityiskohtia, joita emme ole tulleet ajatelleeksi emmekä ole edes liittäneet kannaksen ja Kuolemajärven historiaan. Hänen puheestaan löytyi se tarkentava näkökulma, joka sai minutkin muutaman kerran henkäisemään. Mielenkiintoista oli se, että jos Mikael Agricola olisi jatkanut Viipurissa suomen kielen kehittämistään sen sijaan, että hän joutui siirtymään Turkuun, käyttäisimme tänä päivän ehkä mie ja sie-muotoja kirjakielessä. Useille kuulijoille Kuolemajärven lestadiolaisuus oli vieras asia, vaikka se nimenomaan siellä sai hyvin suuren jalansijan.  Karjalaisten uskonto oli koko ajan liberaalia ja ekumeenisuus oli läsnä, oltiinhan koko ajan myös ortodoksisuuden rinnalla ja lähellä vähän paikkakunnasta riippuen. Yleisöllä on runsaasti kysymyksiä luennon päätyttyä eikä Hannu Kilpeläistä olisi maltettu päästää pois.

Hannu Kilpeläinen tutki aikanaan väitöskirjassaan Valamon luostaria.

Kotiin päästyäni kaivoin esiin erään toisen väitöskirjan, jota muistelin tilaisuuden aikana. Mauri Kinnunen on 2004 väitellyt Jyväskylän yliopistossa Suomen historian alueella aiheesta. Sen nimi on "Herätysliike kahden kulttuurin rajalla. Lestadiolaisuus Karjalassa 1870 - 1939." Väitöskirjasta löytyy jopa  tuttuja nimiä liittyen tekemääni sukututkimukseen.  Vanhoillislestadiolaisuuden kannatus oli voimakkainta nimenomaan Kuolemajärvellä, Koivistolla ja Uudellakirkolla. Väitöskirja kertoo hyvinkin tarkkaan aiheesta ja sen lopusta liitteestä 1 löytyy matrikkeli saarnaajista ja papeista. Heidän joukossaan on muiden muassa Kuolemajärven viimeinen kirkkoherra, rovasti Erkki Gummerus (s.404).

Kevättä Tuusulassa tänään.

Sunnuntaista perjantaihin helmikuussa 1935

Sukututkimuksen pyörteisiin joutuu aivan mahdottoman pienestäkin virikkeestä.  Tutkin taas hetken omien sukujeni historiaa ja päivitin joitakin tietoja SukuJutut-ohjelmaan.  On niin, että kaipaamme aina jotakin pientä lisätietoa menneistä ajoista, jotta pystymme menemään ja eläytymään paljon ennen meitä eläneiden esivanhempiemme elämään. Kun sitten löytää jotakin, innostus vain lisääntyy. On valitettavaa, että useimmiten vain merkinnät julkisiin rekistereihin tuovat jotakin esille.  Olen joskus aiemmin kirjoittanut (todennäköisesti se jäi vanhan blogin puolelle) onnettomasta aikakaudesta  1800-luvun alkupuolella hämäläisen kotitaloni historiassa. Onnettomaksi  ajan tekee se, että rippikirjat ja kaikki merkinnät viittaavat ikäviin asioihin.  Tulen jatkossa palaamaan aiheeseen tuodakseni lisää löytämiäni asioita päivänvaloon ja tulkitakseni niiden kautta myöhempiä tapahtumia.  Nyt jätän löytämäni asian hautumaan.  Sen sijaan hyppään 100 vuotta myöhempään aikaan samaan taloon eteläisessä Hämeessa.

Tuolla taustalla kulkee Leveemäki, harju, jossa mekin, sisareni ja minä kävimme hiihtämässä.

 Elämme helmikuuta armon vuonna 1935.

Olen tallentanut isäni nuorena pitämän päiväkirjan,  jota hän on 16-17-vuotiaana pitänyt algebran ja geometrian vihossaan:

” Tämä päiväkirjani, Sinä päiväkirjani, tulet olemaan hauskuuteni silloin kun olen toimetonna, t.s. kun ulkona on sellainen ilma, johon ei viitsi mennä ”puskemaan” tai muuten on hiljaista n.s. ”hiljaisia hetkiä”. Silloin otan Sinut eteeni ja vuodatan kynästäni lehdillesi sinisiä kyyneleitä, ilon tai surun kyyneleitä. Toivon kuitenkin, että kyyneleet ovat iloisia, jotta tippuvat aivan itsestään….

Tulen sitten vanhemmaksi. Lähden joskus kesällä retkelle, mutta Sinut ensimmäisenä otan mukaani. Kun ilta sitten hiipii mailleen, sytytän räiskyvän nuotion ja istuudun sen viereen pehmeälle karhunsammalmättäälle kädessäni sinä, päiväkirjani ja luen  - kunnes Nukkumatti kutsuu vilpoiseen majaan nukkumaan ja – uneksimaan.”

Päiväkirja alkaa sunnuntaina helmikuun 24 päivänä kotona. Hän on saapunut jollakin kulkuneuvolla (juna tai junan kuva Lopen pässi?) tunnissa Launosiin, jossa Jaakko- veli oli häntä hevosen kanssa vastassa .  Jaakko oli isääni 4 vuotta nuorempi eli tuolloin 13 vuoden iässä.  Jaakko kyseli heti kaikenlaista, puhua pulputti niin paljon kaikenlaista ennen kuin pojat pääsivät istumaan rekeen. Launosista oli kotikylään Vehmaisiin matkaa noin 15 kilometriä, tuttu reitti. Isäni kertoo reitin olevan useimmiten hauska, varsinkin iltaisin, kun kuu loistaa ja on pieni pakkanen, joka saa  reen jalakset kirskumaan hangessa. Tällä kertaa satoi vettä ja räntää kaatamalla. Pojat eivät siihen kiinnittäneet sen enempää huomiota vaan sen sijaan puhuivat kotikuulumisista ja arvostelivat tuttuja maisemia .  Vällyjen päälle kerääntyi laaksokohtiin isoja lätäköitä, ne olivat kuin pieniä metsälampia, jotka arasti kurkistelivat harjujen keskeltä. Pian oltiin tutussa  (minullekin) paikassa, josta koti jo näkyi peltojen takaa. Isäni rinnassa sykähti iloisesti.

Kommentti 13.5.2020 osuin Lopen Launosissa sijaitsevan kartanon (tai useiden alueen kartanoiden) joulupolkuesitteeseen vuodelta 2018. Sieltä selvisi aikoinaan pohtimani asia. Edellisen kappaleen alussa isä tuli jollakin kulkuneuvolla Launosiin. Ihmettelin asiaa, sillä tietääkseni sinne ei kulje rataa. Mutta kapearaiteinen junarata Riihimäeltä Lopelle on rakennettu jo 1907.  Asema Launosiin rakennettiin 1912 ja se on edelleen olemassa (Launosten koulun takana), mutta nyt yksityiskäytössä. Aluksi radan valmistuttua hevoset vetivät vaunuja, mutta 1911 rata muutettiin höyryveturivetoiseksi. Asemalaituri on edelleen pihalla. Sinne johtaa myös Kartanontieltä Ratatie-niminen tie. Liikennöinti radalla päättyi 1952 ja raiteet purettiin seuraavana vuonna. Kaiken lisäksi löysin Wikipedia-artikkelin, jonka pääset lukemaan täältä.

Äiti oli odottanut kotona ja keittänyt kahvin valmiiksi, jotta pojat pian lämpenisivät. Oli oudon hiljaista vain iso vanhanaikainen punttikello hakkasi kesäiseen tapaansa. Isäni käytti sanaa kesäinen, koska kellon ääni toi aina hänen mieleensä kesän. Koska ulkona oli huono ilma, isäni istui sisällä lukien ja miettien, mitähän hänen koulukaupungissaan Riihimäellä tapahtuu.

Päivä kallistui hiljalleen kohti iltaa. Luontokin rauhoittui, vesisade muuttui lumisateeksi, joka peitti maan. Tuuli mumisi hiljaa ikkunan alla omena- ja pihlajapuissa. Oli aika mennä nukkumaan ja odottamaan uutta pian valkenevaa päivää.

Seuraavan päivän aamulla isäni heräsi jo puoli viiden aikaan ja kulki pihan poikki sakeassa lumipyryssä laittamaan valkean höyrykoneen tulipesään. Märät puut eivät tahtoneet syttyä ja hän joutui tekemään puoli tuntia työtä sytyttämisen kanssa kunnes lopulta valkea alkoi roihuta.  Seitsemältä he pääsivät puimaan. Hän kutsui päivää ”rosmapäiväksi”, mikä on aivan vieras sanonta minulle. Mitähän he puivat?

Nälkä oli kauhea ja paheni vain iltaa kohden. Illalla pojat pääsivät myös poikkeuksellisesti saunaan, koska olivat olleet koko päivän pölyn keskellä.  Työtä tekemässä oli useampia poikia, mutta hän ei mainitse näiden nimiä kertoessaan saunomisesta ja kovasta löylyn heittämisestä.

Kuvia kouluajan valokuva-albumisssa. Riihimäki.

Tiistaina helmikuun 26 päivänä hän heräsi räystäiltä tippuvan veden lotinaan. Uutta lunta ei ollut satanut  paljoakaan  entisen päälle. Myöhemmin päivällä isä lähti hiihtämään.  Samalla hän aukoi puhelinlankoja suksisauvoilla. Yhdessä paikassa hän sai tehdä työtä melkein puoli päivää ? aukaistessaan lankoja, jotka sekaantuivat selvittyään uudelleen. Sen jälkeen hän hiihteli pitkin Leveemäen harjuja puolisääreen upottavassa suojalumessa ja palasi kotiin märkänä kuin uitettu kissa. ”Uunin edessä sitten tulin melkein ruutikuivaksi (silloin kun se ruuti nimittäin on kuivaa tietenkin)”.

Olin jo päätellyt, että vietetään hiihtoloman aikaa. Keskiviikkona hän toivoo, että hiihtoloma olisi voinut olla viikkoa aiemmin, jolloin kelit olivat hiihdon kannalta paremmat. Muuta tekemistä riittää. Nyt hän ajaa halkoja metsästä kotiin. Tosin siinäkin kastui, mutta homma oli kuitenkin hauskaa.  Hän kirjoittaa vähän enemmänkin siitä, kuinka nauttii luonnon ilmiöiden kuten ukkosenilman seuraamisesta.  On täysin Jumalan käsissä, lyökö salama tai ei. Iltasella taloon poikkesi joku kulkumies töitä kyselemään ja ennusti vanhojen ihmisten tapaan ”kyllä sitä vielä tulee kovat pakkaset, kun ajat ennen Maarian sulassa on.” Myöhemmin isä on merkinnyt punakynällä, että ennustus toteutui.

Torstaina 28.2.1935 vietettiin Kalevalan 100-vuotis muistopäivää. Vehmaisten kylän kaikkien talojen saloissa liehui Suomen lippu. Talossa lopetettiin työt puolenpäivän aikaan isäni toivomuksesta. Se ei koskenut muita taloja, mutta koulusivistystä saanut isäni oli sitä mieltä, että pyhänä ei työtä tehdä. Hän alkoi myös selittää Kalevalan päivän merkitystä muille.

Kylän poikia. Tuttu erikoinen mänty taustalla.

Koska sää oli kylmennyt isäni teki yksin siinä välissä ”pienen” noin 12 kilometrin hiihtolenkin. Lenkki sanan hän korjannut myöhemmin punaisella sanaksi ”kierros”. Kun kylän muut pojat, pääsivät puolilta päivin koulusta (Kaloisten koulu) pidettiin vielä hiihtokilpailut, jossa jaettiin palkinnoksi tikkukaramellejä.

Puoli 3:n aikaan alkoivat Seurahuoneella eli Suojeluskunnan talolla Kalevalanpäivän juhlat.  Ohjelmassa oli Kalevalan runoja, esitelmä aiheesta ja Elias Lönnrotista, soittoa ja yhteislaulua. Suojeluskunnan soittokunta oli soittamassa. Kanteleen soittoakin saatiin kuulla. Sitten esitettiin näytelmä ”Taistelu valosta.” Sivuun hän on kirjoittanut myöhemmin punaisella ”Kenen kirjoittama”. Juhla päättyi yhteisesti laulettuun Maamme-lauluun.

Perjantaina maaliskuun 1 päivänä isäni tekee kunnon hiihtoretken Leveemäen harjulle. Hikeen hiihdettyään  hän jää sitten harjun Paloniityn järven viereiselle, harjun itäreunalle, otolliselle paikalle ihailemaan maisemia.   Etelässä näkyy peltojen keskellä Kukkolan kylä, joka kylläkin kuuluu Vehmaisten kylään, vanhanaikaisine pyöreähirsitaloineen. Luoteessa nousee metsän takaa valkeita patsaita kuultavaan ilmaan. Ne ovat Ahoisten kylän savut. Välillä levittäytyy järvi aavan suon ja kallioisen harjun välissä . Suon laidasta pistää pienuuttaan arkaillen Koivuniemi järveen. Järven takaa näkyy useita pieniä latorähjiä, jotka näyttävät sellaisilta, että tuulenpuuska voisi ne kaataa. Linnun piipitys herättää pojan unelmistaan.

Olisikohan se näköalapaikka tässä? 

”Olenkohan minä hiukan ”höpsö”, kun ajattelen kuin tytöt.” Uskomaton lause kaiken keskellä. Mutta hän sanoo sen unohtavansa kun taas joskus jonkun vaaran laella kuuntelee metsän hiljaista kuiskutusta ja hiljaisuuden ääntä avaruudesta.

Sitten aivan odottamatta, kyyneleet melkein tippuvat jo silmistäni pian seuraavan tekstin myötä. Niin paljon tunnistan omaa ajattelua. ”Kiivetessäni ylös äskeistä järviharjua, tulee taas mieleeni sama maisema ja myös se, että joku esi-isämme katseli vaaralta järveä ja ajatteli: Varmaan hyvä lahnajärvi?  Niinhän se onkin.”

Hän tulee järvelle ja huomaa, kuinka hieno jää siellä on ja hakeekin kotoa luistimet ja palaa sinne takaisin.

Päiväkirja jatkuu vielä muutaman sivun ja aion kirjoittaa niistä sivuista uuden tekstin. Asiaa alkaa kertyä niin paljon ja omat ajatukseni alkavat kietoutua noiden pian 80 vuoden takaisten tapahtumien kanssa  Muistan hyvin, kuinka isäni yritti kannustaa minua kirjoittamaan. En koskaan unohda niitä ”huhtikuun sateita”, sillä en mitenkään silloin osannut yhdistää sateita huhtikuuhun.  Isäni pyynnöstä kirjoitin sitten siitäkin aiheesta. Hän on ollut tuolloin iältään siinä 40 ja 50 vuoden välissä. Siinä vaiheessa ihmisillä usein herää kiinnostus menneisiin sukupolviin ja ehkä myös omaan historiaan.

Siellä peltojen takana se koti oli

On omituista löytää oma itsensä nuoren isänsä päiväkirjasta, kun omaan syntymään on vielä yli vuosikymmen aikaa.  Hän ja hänen monet ystävänsä joutuivat sittemmin sotaan, monen unelmat ja luovuus haavoittuivat, vaikka pitkistä sodan vuosista selvittiinkin. Siitä me ammennamme nyt hippusia omaan luovuuteemme ja kertomuksiimme.  Olen sanaton kaiken sen materiaalin keskellä, johon olen kääriytynyt. Tämä on sitä intertekstuaalisuutta parhaimmassa muodossaan,  siinä, miten minä sen ymmärrän.

Jokaisen tässä tekstissä olevan asian ympärille voisin kietoa oman tarinani samoista aiheista niiden muistojen kanssa. Oma tarinani tuo mukaan vielä suuren joukon aikalaisiani, oman perheeni, sisarukseni, lapseni, ystäviäni. Tästä kaikesta voisi jo seota, mutta onpa hyvä syy. 

Vähän tulevaisuuteen. Isä vasemmalla unkarilaisten kanssa partiolaisten Jamboree-leirillä Hollannissa 1937.