Kesä loppui

Aloitan tylsästi.  Kesän loppuminen näin jyrkästi eli sään erittäin suuren kylmenemisen takia, ei ole mielelle paras mahdollinen tapahtuma. Olin lukevinani jostakin, että hallaakin on tulossa. Puutarhan hoitaja eli nyt pelkkä kokemusasiantuntija tarkkailee sään muutoksia. Silloin pitää varautua ja peittää arat kasvit. Ainakin alavilla mailla,  Niinhän tein aikanaan, kun minulla oli vielä puutarha.  Lasitetulla parvekkeelle lämpö ehkä säilyy kauemmin. Lähes kaikki huonekasvini ovat olleet kesän parvekkeella kokien Suomen lähes trooppisen kesän. 

Renko Vehmainen 18.7.2021 Harviantien alku

Ensimmäisenä kylmänä tämän syksyn päivänä kävin kahdessa kaupassa viime talvena usein pitämäni takki päällä eikä se ollut yhtään liikaa. Koko aamupäivän (ja myös seuraavina päivinä) on kaiken lisäksi tuullut paljon. Kumman paljon yksi ihminen tarvitsee tavaroita taloudessaan. No, onhan minulla nyt täällä toinenkin henkilö, eli rouva kissa. Tällä viikolla on ollut joka päivä jokin meno. Eläkeläisillä on silloin koko päivä varattu, olettehan huomanneet.  Se ei kyllä koske minua. Toisaalta olen kyllä sellaisten päivien jälkeen todella väsynyt.

Huomasin, että auto on tosi kurainen renkaista ja niiden ympäristöstä. Missä olen ajanut? Märkiä pikkuteitä oli Rengossa, lapsuuden kotikyläni laitamilla, jossa kävin viime viikolla tervehtimässä ensimmäistä ystävääni kaukaiselta lapsuuden ajalta. Niin pian, kun kynnelle kykenimme, aloimme tavata Tuulan kanssa kotiemme välisellä pellolla ja toistemme kotona. Ystävyytemme jatkui koko keskikouluajan, kuljimme usein pitkät koulumatkat linja-autolla kouluun ja takaisin Hämeenlinnaan Rengon takimmaisesta kolkasta yhdessä. Kävimme kyllä eri kouluja, Tuula oli tyttölyseossa ja minä yhteiskoulussa. 

Kun palasin Saksasta 1970-luvulla, kävin tervehtimässä häntä, en edes muista kaikkia tapaamisiamme. Viimeksi tapasimme syyskuussa 2018, kun vierailin heidän luonaan Urjalassa. Puhelimessa sentään juttelemme useammin.

 

Minulla oli aihe viedä hänelle Rengon ensimmäinen kyläkirja, johon olin saanut ilokseni kirjoittaa kolme artikkelia.  Teimme myös huomioita lapsuutemme ja nuoruutemme ajoista. Sain vahvistuksen omille ajatuksilleni monissa asioissa. Ajalla on tapana kullata asioita tai sitten emme muista mitään ja alamme keksiä muistoja. Olen kirjoittanut päiväkirjaa 10-vuotiaasta alkaen. Katkoja on kyllä tullut aina välillä.

Lampi Vehmaisissa

 

Keskustellessamme tuli mieleeni, että olisin voinut koulumatkaa kuvaavaan artikkeliin kirjoittaa myös niitä ikäviä asioita, joita muistin. Näköjään en kuitenkaan muistanut niitä kokonaisina. Jotkut asiat olivat niin järkyttäviä, että olin pyyhkinyt niiden yksityiskohdat pois mielestäni. 

Esimerkiksi, muistan kyllä koulutiellä paikan mäkien välissä, jossa tapahtui jotakin. Pojat alkoivat tapella isojen keppien kanssa ja veri lensi. Mielessäni on vain välähdys siitä ja näen silmissäni pojan ylemmältä luokalta. Hänellä oli keppi, suuri puunoksa kädessä. Ystäväni kertoi loukkaantuneensa tässä tilanteessa, hänen toiseen jalkaasa tuli syvä haava, jonka paraneminen kesti kauan. 

Saattaa olla, että ehkä toinenkin ikävä muisto liittyy juuri tähän samaan päivään. Olen siis silloin vasta ensimmäisellä luokalla kansakoulussa. Ajoimme metsätaipaleella pyörillä yläluokkalaisen tytön pelotellessa, että olemme tehneet jotakin pahaa ja meitä ajetaan takaa. Hän lähtiajamaan edellä tiellä metsän läpi kohti kotikylää. Henkihieverissä veren maku suusssa ajoimme metsäisen alueen ja Talvitienmäen ohitse aina Pyntiölle menevän tien risteykseen (tien nimi on Harviantie), jossa tämä erityisen ilkeä tyttö ohjasi meidät kääntymään ko. tielle eli isolta tieltä oikealle kaartuvalle metsätielle. Seuraajat, joita hänen mukaansa meidän piti paeta, olivat jo kuulemma kintereillä. Me käännyimme paitsi minä, joka en oikein osannut vielä ajaa polkupyörällä vaan ajoin sensijaan tien risteyksen vasemman puolen ojaan ja sain piikkilanka-aidan piikit nenääni. Enempää en muista. Tämä tyttö oli keppi kädessä riehuneen pojan isosisko.

On se vaan kumma, että polkupyöristä ei ole oikein tullut otettua valokuvia. Tämä kuva on kotipihalta ehkä jo 1970-luvun alkupuolelta ja taaempi poppelia vasten nojaava pyörä voisi olla se vanha pyörä.

 

Siihen aikaan lapset opettelivat ajamaan aikuisen pyörällä. Opin ajamaan vasta 7-vuotiaana. Sitä edelsi monta kaatumista ja verisiä polvia. Koulumatkalla sattui muitakin ojaanajoja. Kerran isäni ajoi autolla ohitse, kun olin nousemassa ojasta.

Jos muistan oikein, äitini polkupyörä oli Cresdent-merkkinen ja ollut hänellä jo sodassa. Sillä hän taisi kulkea sodasta rauhaan.  Muonituslottana hän kulki paikkojen väliä polkupyörällä, kuten silloin kerran, kun metsästä tuli tumma mies kädet ylhäällä ja halusi antautua sotavangiksi. 

Siinä tosi vanha kuva, minä olen oikealla ja ystäväni vasemmalla meidän hiekkalaatikolla. Nämä kuvat ovat arvokkaita myös, koska niissä näkyy taustalla olevia vanhoja kellarirakenteita.

Keskustelimme myös siitä, kuinka ankaria vanhempamme siihen aikaan olivat.  Lapsia ei saanut kehua liikaa, onnistumisista ei kiitetty, muiden perheiden lapset olivat aina parempia. Ei ollut ihme, jos siinä maailmassa pieni ihminen keräsi itseensä asioita, jotka vaikuttivat myöhemmin aikuisena. Ne ovat niitä traumoja, joita 1950-luvulla eikä edes myöhemmin vielä pidetty tärkeänä. Ne ilmenevät ihmisissä monilla eri tavoilla. Kaiken lisäksi he itse eivät edes ole tietoisia näistä traumoista. Siihen päälle tulevat vielä edellisten sukupolvien traumat, jotka ovat siirtyneet geeniperimän kautta. Miten niitä voi edes käsitellä, jos ei tiedä, mistä on kysymys, jos ei tunne historiaa ja jos vanhemmat eivät ole paljastaneet mitään. Kaikki on vain hyvin auringon alla!

Se oli hieno päivä ja vasta illan suussa pääsin lähtemään ihanalta paikalta kotikylässäni olevan lammen rannalta. Meillä on vielä paljon käsittelemättä. Elin-ikä ei riitä siihen. 

Edellisellä viikolla meillä oli Tammelan Mustialassa Markkulan sukuseuran vuosikokous ja kesäretki, jossa tutustuimme Suomen vanhimpaan maatalousoppilaitokseen. Sielläkin oli kivaa.

Näiden tapahtumien myötä helteinen kesä alkoi kaartua syksyyn.  Kylmän tuntua nilkkani kipeytyivät. Minä kun ahdistun helposti pienistäkin jutuista, vaikken aina tarkalleen edes tiedä, mistä.  Onko sellaista ihmistä olemassakaan, joka ei kasaisi päälleen kuormaa lähiympäristön koettelemuksista, huolestuisi jo pelkistä ajatuksista. 

Vanhuus on raskas vaihe elämässä monesta syystä. Niitä syitähän olen koko ajan tutkimassa. Kaiken muun ohella. Meillä on silti nykyään mahdottoman monia keinoja purkaa niitä erilaiseen toimintaan. Jaksaminen voi talviaikaan tulla esteeksi. Ja kylmyys. Ja lumi. Ajatukset voivat stressata. Kylmyys sao minut ehkä ajattelemaan niitä päiviä, kun puolitoista tuntia kaivoin autoa esiin lumesta. Toisaalta liikuntahan ei ole pahasta. Kaikessa on osa hyvää ja osa huonoa.

On myös ihmettelemisen aihetta siinä, miten on voinut käydä niin, että minusta ja ystävistäni on hetkessä tullut vanhoja. Miksen ymmärtänyt sitä aiemmin? Vaikuttiko pandemian aika siihen, että aloin ymmärtää. Ilahduttavaa on, että ihminen ei ole koskaan valmis.

 

Muutama ajateltu kesätapaaminen jäi tapahtumatta.  Hiljaa kiiruhtaminen tuli myös pandemian myötä. Ehkä toteutamme väliin jääneet tapaamiset muussa muodossa. Ilahduttavaa kesän aikana oli se, että tutustuin pariin ihmiseen sattumalta. Muutenkin oli yllättävää, kuinka helposti jouduin keskusteluihin ventovieraiden ihmisten kanssa. Jotenkin osaan nyt aloittaa, lopettaa ja jättää kesken. Jospa oppisin vielä tyytymään siihen, mitä minulla on ja olemaan välittämättä kaaoksesta ympärilläni ja saamaan aikaiseksi jotakin merkittävää. Pitää taas alkaa katsella niitä unia, joita kyllä näen koko ajan, mutten paina mieleeni.

En pysy perässä näiden postausteni kanssa. Aloitan ja sitten tulee paljon kaikkea muuta hoidettavaa, että kirjoittaminen jää odottamaan muutamaksi päiväksi. Kaikesta en voi kirjoittaa, vaikka usein tekisi mieli.

Eilen tuli monta kertaa heitettyä ilmaan ajatus: ”Entä sitten, kun minä joskus tarvitsen apua?” Näin ajattelee moni vanhetessaan. Kiitos, että minulla on vielä auto, jota saan ajaa. Kiitos, että hallitsen tietotekniset asiat, salasanat ja pankkijutut. Autan myös mielelläni ystäviäni heidän ongelmissaan. Se on usein helpompaa ja mukavampaa kuin omien asioiden hoitaminen.

Ja tämän postauksen olisin voinut jättää väliin! 

 

 

 

Negatiiveja kuudenkymmenen vuoden takaa

Ihmisten tapaaminen ja keskustelut ovat ihania asioita. Minusta tuntuu, että monet vanhemmat ihmiset arvostavat erityisesti pienen joukon tapaamisia. Minä ainakin. Kun emme edes tiedä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Innostun tapani mukaan aina hipun verran liikaa, mikä merkitsee sitä, että olen tapaamisten jälkeen aivan poikki. Usein päivän tai kaksikin. Kuntoni ei tietenkään ole paras mahdollinen. En koe kuntoilua vain kuntoilun vuoksi mielenkiintoiseksi. Kun lähden kävelylle, menemiselläni on aina jokin tarkoitus. 

ehkä 1967

 

Innostuneet keskustelut johtavat minut myös toimintaan, koska ne inspiroivat tarttumaan johonkin odottavaan asiaan tai johonkin aivan uuteen. Olisiko maailmassa mitään, mikä ei innostaisi minua? On varmaan.

Ehkä en enää alkaisi tehdä käsitöitä, joita olen jonkin verran tehnyt aikoinaan aika huonolla menestyksellä. Siis kauan sitten. Järjestelin äskettäin ompelutarvikelaatikkoni ja pistin syrjään eli poislaitettavaksi kaikki neulomis- ja virkkausvälineet, kesken jääneet sukat ja langat.

Sisareni leipomassa

 

Ruoanlaitto ei myöskään innosta minua enää sen kummemmin. Tehdessäni äskettäin kaalilaatikon, tajusin ja muistin, miksi olen nykyään innoton laittamaan ruokaa. Parasta on ollut, että koolle kertyy iso, iloinen ja nälkäinen joukko syömään. Kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitäkin tein aina mielelläni.  Erinomaisen hyvää kaalilaatikkoani söin yksin neljänä päivänä, koska isoa ja iloista joukkoa en saa enää helposti kokoon. Kaiken lisäksi nuorempi sukupolvi ei edes välitä tällaisista ruoista. Ja helteellä ei ole edes oikein nälkä.

Oletan, että on jo vuosi 1967. Ystäväni Leena ja Sirpa kylässä. En muista tätä ollenkaan...

 

Pöydänkulmalla on seissyt pitkään kasa 1960-luvun ja sitä vanhempia negatiiveja. Aikoinaan jätettiin aina osa negatiiveistä kehittämättä. Kaikki valokuvaamiseen liittyvä kuvan ottamista lukuun ottamatta oli erityisen kallista. Osa negatiiveista on kärsinyt säilytyksestä. Kun nuoruus oli ohi, tavarani jäivät vanhempien nurkkiin, jonnekin muualle tai hävisivät.  Oli paljon muuta ajateltavaa.

Aloitin äskettäin taas skannata negatiiveja ja yhdistää kuviin vuosilukuja, koska minulla on tallella joidenkin vuosien kalentereita. Kalentereissa ja päiväkirjoissa näkökulma on tästä hetkestä katsoen erilainen, mutta jos niitä tutkii tarkkaan, saattaa jopa kuvauspäivä selvitä.

(Osa negatiiveista, siis vanhimmat ovat kokoa 9x6, joista tehtiin samankokoisia pieniä kuvia ja osa 35 mm kinofilmikokoa. Välissä on useita epäonnistuneita otoksia tai ongelmia filmin manuaalisessa siirrossa eli kaksi kuvaa päällekkäin. Mustavalkoisia kuvia on vaikea parantaa, jos ne ovat negatiivissa liian tummia tai vaaleita)

1967

 

1960-luvulla oli niin, että kunkin hetken ihastuksen kohteen kanssa tehdyt asiat olivat kaikkien muiden asioiden yläpuolella. Vuoden selvittäminen ei ole kovin vaikeaa paitsi joissakin tapauksissa. Päiväkirjoissani on paha katkos välillä 1959–1960. Tai päiväkirjani ovat ehkä hävinneet. Aloin olla murrosiässä eli ehkä vähän enemmän sekaisin. Kirjoitusvälineiden saannissa saattoi myös olla vaikeuksia. Olen nimittäin kertonut monia aiemmin tapahtuneita asioita vasta 1961 päiväkirjoissani. Siis muistelin jo silloin.

Olen ollut täsmälleen sama ihminen kuin silloinkin, mutta oi, kuinka lapsellinen. Saatan nyt hävetä tekstejäni, mutta mitä väliä sillä enää on. Olen ollut yhtä kiltti ja muiden jalkoihin jäävä kuin usein myöhemmin. Minua on aina yritetty käyttää tavalla tai toisella hyväksi, mutta olen sen aina ymmärtänyt. Siitä huolimatta olen jatkanut tarkkailemista. Olen ollut sitkeä ymmärtämisessäni enkä ole katkonut siteitä, vaikka joskus olisi ollut aihetta.

Olisiko kuva vuodelta 1966-67

 

Valokuvat ovat historiaa. Niissä esiintyvä ympäristö on jo hävitetty. Talot on purettu, uusia on rakennettu, avarat maisemat ovat täynnä muuta kuin ennen.  Vieras ei enää tunnistaisi maisemia, koska ei tiedä mitä siellä on ollut aiemmin. Tuho tavalla tai toisella on kohdannut kaikkia asuinympäristöjäni niin, ettei paluuta entiseen ole muuta kautta kuin vanhojen kuvien kautta. Siinä on yksi aihe, josta aioin jossakin vaiheessa kirjoittaa, kunhan ehdin. 

Sama maisema heinäkuussa 2022.

 

Siltikään en vielä tiedä, mitä teen kaikkien kuvieni kanssa. Kaikki skannatut löytyvät kyllä irrallisilta kovalevyasemilta ja monet myös albumeista. Toisaalta olen huomannut, että albumitkin ovat menettäneet entisen asemansa tähän päivään tultaessa. Kukaan ei enää ryntäisi pelastamaan kymmeniä painavia albumeita tuhon tieltä, on se sitten pommi tai tulipalo. Pommin tieltä ei edes ehtisi. Paljon kuvia on vielä skannaamatta. Paljon asioita on tutkimatta. Kukaan ei tiedä eikä tunnista niistä mitään oleellista, kun minua ei enää ole.

Lukijani saattaa ajatella: mitä sillä on enää väliä. Voi kyllä sanoa, ettei sillä ole mitään väliä. Olen silti sitä mieltä, että ihminen on tekopyhä, jos ajattelee olevansa parempi ihminen vähätellessään menneiden asioiden merkitystä. Tämäkin päivä ja hetki merkitsee, koska elämme sitä. Tiedämme myös, että kun hetki menee ohi, se ei koskaan palaa takaisin. Yhdellä hetkellä on valtava sisältö. Meillä on vain tämä hetki. Sitä toitotetaan koko ajan. Mutta entä sen hetken koko sisältö!

Kuva Rengon raitista lienee vuodelta 1966 tai 1967

 

Nyt skannaamani vanhimmat kuvat ovat väliltä 1960–1967.  Sen alkuvuosina olin murrosiässä ja rakkauteni ja vihani olivat voimakkaita. Vanhempani olivat silloin vielä nuoria, samanikäisiä kuin tyttäreni nyt. Olin varmasti usein heitä kohtaan kohtuuton ja armoton. Hekään eivät ymmärtäneet minua. Kuten edellä koko elämä on kuin hetki, mennyttä ei saa koskaan takaisin. En voi enää pyytää anteeksi omaa itsevarmuuttani, jonka toinen puoli oli epävarmuutta. Mutta nyt pystyn ajattelemaan heitä lempeydellä. Ehkä he sittenkin ymmärsivät minua.

1965 Renko Käräjämäeltä

 

Elämän tarkkailijan asema on opettanut minulle paljon, se on ollut toinen luontoni. Me kaikki opimme vuosien mittaan kärsivällisyyttä, opimme kokemuksistamme. Näen myös jo lapsuuteni päiväkirjoissa suuren rakkauteni luontoon. Se on kulkenut aina mukanani ja vanhemmiten vain korostunut. Rakkaus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen juontaa myös lapsuudesta kuten myös valokuvaus. Olisin ehkä tarvinnut ohjausta ja koulutusta pystyäkseni hyödyntämään kaikkea aiemmin. Opimme aikoinaan kaiken pitkän linjan kautta, tekemällä ja kokemalla. Maailma ympärillämme on sittemmin muuttunut erityisen paljon ja olen usein kirjoittanut siitä, kuinka se tarjoaa nuorille ja kaikille muillekin paljon laajemman skaalan apua kuin koskaan ennen. Toinen asia on, osataanko sitä ymmärtää ja käyttää. Ja kiittää!

 

Jos lukijaani kiinnostaa, niin olen käsitellyt nuorta minää 1960-luvulla toisessa blogissani, jonka löydät tämän linkin takaa. Olen ruotinut siellä joitakin päiväkirjojani ja niissä mainitsemiani tapahtumia. Myöhemmin niitä lukiessani, huomaan uusia ja uusia asioita, joita olisi tarpeen käsitellä. Kuten olen ennenkin todennut, aiheiden suo on ylipäänsä loputon. Ihmisen aika on kuitenkin rajattu. Se kapenee usein dramaattisesti, mitä vanhemmaksi tulemme.

Kun aikaa kuluu, sitä epäilevämmäksi tulen ajatellessani kirjan kirjoittamista. Minusta on tullut äärimmäisen kriittinen. Hutaisten voi tehdä vaikka mitä ja se on usein nähty.  Se on kuin nämä blogini, mutta että kirja, joka julkaistaisiin paperikirjana! Aloitukseni odottaa. Kaiken lisäksi, jos jatkan aloittamaani, tekstin kyllä saan aikaiseksi, mutta entä sitten? Onko aihe minulle liian tuttu?

Tuleva aika mennee osittain Sirkiän sukukirjan suunnittelussa. Tosin minun panokseni siihen tulee olemaan pieni, lähinnä sukutaulut selityksineen, jotka tulostan ohjelmasta. Niitä sitten muokataan. Tekstit tulevat muilta.

Paljon miettimistä. Kohta on syksy.

Tälle kuvalle on tarkka päiväkin eli 2. pääsiäispäivä  3.4.1961. Siinä ystäväni Tuula ja Sirpa