Kevät kutsuu

Kirjoittaisinko tämänhetkisistä tuntemuksista, kokemuksista ja ajatuksista vai jotakin aivan muuta? Velvoitteet painavat taustalla, ruoka on hellalla valmistumassa, pyykit jo ripustin. Muistin kansallisen veteraanipäivän ja jaoin yhden kuvan koskien omia rakkaita, kauan sitten kuolleita sotaveteraaneja, vanhempiani. Ajattelin, että voisin jakaa sen myös Sotapolku-ryhmään. He ovat Suomen historiaa. Kirjoitukseni sotapoluista ja heidän kokemuksistaan odottavat edelleen. Tosin tutkimusvaiheessa olen jo kirjoitellut pieniä tai ei aina niin pieniäkään tarinoita heistä ja julkaissut niitä blogeissani. Osan olen jättänyt odottamaan. On uskomatonta, miten asiat selkenevät, kun niille antaa aikaa. Siis aloittaessani tämän tekstin oli sunnuntai 27.4.

Kuva löytyy kirjasta Petri Pietiläinen: Yksi rykmentti, sata tarinaa sivulta 153.  Lienee aikaväliltä 1941-1943.

 

Olin maininnut Facebookissa, että alan rikkoa rajojani. Sanoitus ei ollut ehkä oikea, mutta tekoni näytti minulle karvaasti, mikä oli tilanne. Jotakin on siitäkin kirjoitettava.  Olen eristäytynyt liian kauan. Toki minulla on ollut tutut yhteisöt, mutta kaikki muu on jäänyt syrjään.

Aioin mennä erääseen tilaisuuteen, kokeilla, miten se onnistuu. Oli hassua kutsua sitä rajojen rikkomiseksi, mutta sitä se juuri nyt oli minulle. Tilaisuuden aihe oli niin kiinnostava ja vetävä.  Kiinnostava se siksi, että olen ajatellut sitä koko sen ajan, kun olen kirjoittanut blogeja. Se on yhtä kiinnostava kuin kaikki kirjoittamiseen liittyvä.

Ennen tähän aikaan aloin möyriä puutarhassa. Tosin vanhoista kirjoituksistani voin päätellä, etten silloinkaan jaksanut montaa tuntia. Nyt, kun alan siivota, siis yksi huone kerrallaan, olen tunnin päästä aivan poikki ja melkein raajarikko. Pölynimuri odottaa nyt parvekkeen oven edessä, koska seuraavaksi imuroin ja siivoan parvekkeen.  Todennäköisesti tällä viikolla. Ruukkukasvini odottavat sinne pääsyä ja edes vähän multaa lisää ruukkuihin, jollen sitten ehdi vaihtaa koko multaa. Puutarha- ja parveketöitä on yllättävän kiva tehdä kirjallisesti.  Niistäkin olisi kiva kirjoittaa elämäkertaa, muistelmia. Se on ollut aina mielessäni, mutta enhän ehdi saada mitään aikaiseksi. Kaikki valmistuu mielessäni niin kuin aina ennenkin. Sekin on hauskaa ja tuottaa iloa.

Uskaltauduin lähtemään Tuusulan Moniossa järjestettyyn kirjailijasymposiumiin, ensimmäiseen sellaiseen. Monio, Tuusulan lukio ja kulttuuritalo ja muutakin sijaitsee kotoani kävelymatkan päässä. Tapahtumassa oli dialogeja, joissa oli mukana useita kirjailijoita kuten Virpi Hämeen-Anttila, Sanna Nyqvist, Nura Farah, Roope Lipasti, Sirpa Kähkönen, Helena Ruuska, Silja Sillanpää, Mooses Mantula ja Jenni Linturi. Tapahtuma kesti koko päivän, siihen ei tarvinnut ilmoittautua eikä se maksanut mitään. Tuusula-seura oli järjestäjänä. Loistava idea ja mielenkiintoinen joukko kirjailijoita.

Päivän aikana välillä oli ruoka- ja kahvitauko. Lähdin pois kahvitauon alkaessa, tuntui, että oli pakko lähteä. Siihen mennessä kaikki mielenkiintoiset keskustelut kirjailijoiden välillä faktasta ja fiktiosta oli jo käyty. Kenellä on ääni ja oikeus puhua, pitääkö aina olla takana todellisia tapahtumia, ovatko lähteet romaanissa tarpeellisia. Voitte arvata, että mukana olleiden kirjailijoiden kautta välittyi paljon erilaisia mielipiteitä ja kaikkea muutakin mielenkiintoista. Kuten mainitsin, aiheet liittyivät asioihin, joita olen aina miettinyt. Kello 14,20 olin tosella väsynyt ja valmis lähtemään pois.  Luulen, että suuri osa läsnäolijoista tuli muualta, jotkut yöpyivät hotellissa. En nähnyt tuttuja ihmisiä ja ruokatauon alkaessa tunsin olevani jo hukassa. Yritin vääntäytyä yhteen seuraan ja virittelin keskustelua, kyselin ja puhuinkin, mutta se oli aika väkinäistä, vaikka olisi voinut olla mielenkiintoista, koska ihmiset olivat kirjoittajakoulutuksessa Otavan opiston historiallisen kertomisen kirjoittajalinjalla. Sen sijaan aloin tuntea olevani outolintu.  Heillä oli opettajana nimenomaan Jenni Linturi. 

Ulkona oli sinä päivänä kova tuuli ja kylmempi kuin aamulla. Kotimatkalla poikkesin kaupassa tekemässä pikkuostokset. Kävelin mäen ylös kotiin, olin poikki. Tulin kotitalon takaovelle, jossa on pieni rappu. Kenkäni tarttui rapun kulmaan ja kaaduin, en pahasti, sillä olenhan kokenut kaatuja. Kotona huomasin, että valuin verta, vasemman peukaloni kulmaan oli tullut haava. Kangaskassi, jossa kannoin ostoksiani oli veressä ja kohta myös päälle vaihtamani pusero. Myöhemmin tajusin, että satutin myös oikean jalkani isovarvasta, koska se ehkä juuri tarttui portaaseen. Oliko tämä nyt sellainen asia, joka pitäisi dokumentoida?

Irtiottoni alkoi hyvin, mutta päättyi pettymykseen. Erakosta ei hetkessä tehdä sopeutujaa vieraisiin joukkoihin. Mutta sitähän elämäni nyt on, oman olotilan sopeuttamista vähän kerrallaan uusiin tilanteisiin.

Kirjoitusopintoihin minun olisi pitänyt lähteä jo yli 20 vuotta sitten, mutta silloin edessä oli niin paljon muuta. Ei sen puoleen, aika ajoin harkitsinkin sitä ja mietin, onko se tarpeellista. Paras oppi kirjoittamiseen on kirjoittaminen. Siksi päädyin kirjoittamaan blogeja.

28.4.2025

On se vaan kummallista, että jos kirjoitan jotakin, mitä pitää tehdä, niin alan heti seuraavana aamuna tehdä juuri sitä. Ehkä vaistoni kertoi minulle, että sää on lämpenemässä ja olisi kiva saada parveke siivottua. Viime vuonna en ainakaan ehtinyt siivota sitä ollenkaan, koska talven jälkeen helteet iskivät heti perään. Nyt aloin siis tehdä perusteellista siivousta tai ainakin yrittää. Onhan suuret ikkunatkin pesty viime syyskuussa. Minni ihmetteli ja kulki perässäni. Onhan parveke kesällä hänen lempipaikkansa.

Ehkä jätän projektin tänään kesken ja jatkan pienissä paloissa, etten hetken päästä ole taas raajarikko. Eilenkin tein pieniä siivouspyrähdyksiä. Ruoanlaitto vei oman aikansa, onneksi jotakin syötävää jäi tällekin päivälle.

Aurinko yrittää välillä paistaa. Koivut ovat jo todella vihreitä. Elämän pienet, yksinkertaiset asiat ovat parhaita. On turha yrittää liian suuria asioita. Tässä on hyvä olla. Kaikki omatkin projektini tulevat aikanaan tehdyiksi kuten puolipakolliset tehtävätkin. Älä huolehdi turhaan. Tee töitä ja lepää riittävästi.

Outoa, että olen tänään harvinaisen pirteä, vaikka onkin ensimmäinen zombie-päiväni. Vaikka minulla on satoja asioita kesken, koko ajan mieleeni tulee uusia tehtäviä. Vaikka irtiotto eli lähteminen muiden ihmisten sekaan lauantaina vähän epäonnistui, ajatuksissani vapautui tilaa muille asioille. Kevät tuo aina puutarha-asiat mieleeni. Romuhuoneen hyllyllä ovat kasassa muistoni omasta puutarhastani. Otan ne silloin tällöin esiin ja joka kerta mieleeni tulee, että voisin kirjoittaa niistä. Olen kyllä kirjoittanut pieniä osia blogieni sisälle, mutta miksi en puutarhani elämänkertaa. Olen kerännyt muutaman vuoden aikana puutarhakirjojani luovuttaakseni ne eteenpäin. Jospa yhdistäisin kirjoittamisen ja luovuttamisen siitäkin huolimatta, että olen sitä yrittänyt ennenkin. Siihen voin sitten yhdistää muitakin asioita, joissa voin olla yksin tai harvojen ihmisten kanssa.

Onko vanhaksi muuttuminen yhtä vaikeaa kuin lapsesta aikuiseksi kasvaminen? 

Lopettaessani tämän tekstin, on jo vapun jälkeinen perjantai. Monet aloittamani tehtävät ovat tietysti edelleen kesken. Kevät edistyy mutta on edelleen viileätä. Ihan hyvä, ehkä valkovuokot ovat vielä loistossaan, kun joskus ehdin jokilaaksoon uudelleen. Kirsikkapuut ovat kukassa, ehdin ihailla niitä tänään, kun kävin apteekissa ja kaupassa. Miksi ihmisiä kertyy kauppoihin niin paljon? Yritin jo vapunaattona mennä hoitamaan apteekkiasioita ja joitakin kauppa-asioita, mutta käännyin ovella, koska tuntui, etten mahtuisi sisään. Tänäänkin oli kovin suosittu päivä, mutta sain sentään asiani hoidettua. Mielessä oli käynyt, että voisin yrittää käydä jokilaaksossa, mutta... 

Tiistaina illalla meillä oli myös Markkulan sukuseuran hallituksen etäkokous, jossa valmistelimme vuosikokousta ja kirjoittelinkin sitten pöytäkirjaa ja edellisen vuoden toimintakertomusta ym, koska olen vielä sihteeri. Toin kyllä kokouksessa esille, että luopuisin sihteerin tehtävistä, jos vain löytäisivät uuden sopivan siihen. Tehtävä ei ole kyllä mikään toivehomma, minulla tuli siinä tänä vuonna täyteen 10 vuotta. Viime vuosi vain näytti minulle, että jostakin on pakko yrittää luopua. Minuahan painaa kovasti Sirkiän sukuseuran sukukirjan vaativat tehtävät, joiden parissa aherran usein. 

Muuten, parvekkeen siivous on edelleen kesken. On kyllä uskomatonta, miten tuollaisetkin tehtävät vaativat ajattelua, mutta hiljaa hyvää tulee. Minni on jo useamman kerran yrittänyt kiivetä syliini ja olkapäälleni. Hänellekin pitää olla aikaa, siinä on maailman paras kaveri, kiltti ystävä!