Aikakauden loppu

Työnsin ajatuksen mielestäni. Samoin olen tehnyt jo pitkään. Joskus on vaikea katsoa ilmiselvää totuutta suoraan silmiin. Miksi edes uhraisin sille ajatuksiani, koska se asia ei enää kuulu minulle. Saman ovat kokeneet miljoonat ihmiset ennen minua ja jälkeeni. Sen koki äitini suku jättäessään kotikonnut ja nähdessään ehkä vielä lähtiessään palavat kotinsa. Kaikki sotaa nähneet ihmiset joutuvat saman tosiasian eteen. Mennyt maailma on ikuisesti poissa. 

Silti ajatus herätti minut aamuyöstä enkä saanut enää unta. Oli pakko nousta, ensin katsomaan kännykällä räpsimäni valokuvat ja sitten kirjoittamaan. Tiedän, että me ihmiset emme ajattele asioista koskaan samalla tavalla, emme ymmärrä toisiamme. Jotkut asiat piirtyvät oudon selvästi mieleen. Kun joku sanoo jotakin sellaista, mitä meidän on vaikea ymmärtää ja jota ehkä pohdimme jälkeenpäin pitkään käsittääksemme.

 

Puhuessani aikoinaan puhelimessa asianajajani (sen, joka petti minut ja on jo kuollut) kanssa, kuljeskelin kotini pihamaalla. Siitä on parin vuoden jälkeen jo kymmenen vuotta. Muistan jopa, missä kohdassa pihaa olin, kun hän sanoi, että ei sellaista ole kuin koti, se on vain asunto.  Jäin ajattelemaan sitä, miten joku voi ajatella niin. Olin käyttänyt talosta, jossa asuin sanaa koti. Olin juuri tehnyt suuria ratkaisuja, joiden tiesin loppujen lopuksi johtavan siihen, että joutuisin jättämään kotini. Olin tietämätön, tyhmä ja avuton.

Olen vuosien kokemusten jälkeen sisäistänyt, ettemme koskaan osaa keskenämme käyttää sanoja samalla tavalla, tarkoittamalla täysin samaa. Ymmärrämme siksi toisiamme jatkuvasti väärin. Olen itsekin puhunut ja kirjoittanut kodista monella tapaa. Usein olen käyttänyt siitä symbolista muotoa kuten ”ainoa oikea koti on sydämessäni”. Sitä voi olla monen muun vaikea ymmärtää, koska käsitteestä ei saa millään otetta. Minäkin voin edelleen pahoin, kun joku käyttää kodista/asunnosta termiä ”kämppä”. Sana oli hyvin usein otsikkona saamissani häirintäsähköposteissa.

Josef Stenbäckin ottama valokuva Kuolemajärven vanhasta kirkosta ja kellotapulista 1895 -1900. Kuva Museoviraston kuvakokoelmasta.

Jos ymmärrämme toisiamme väärin, niin se johtuu eri tavalla käyttämistämme sanoista ja erilaisesta kokemusmaailmastamme. Kaikki eivät osaa lukea rivien välistä, tuskin edes ymmärtävät ajatusta. Silti emme saisi koskaan aliarvioida ketään toista ihmistä.  Kuunnellaan ensin mieluummin sen toisen ajatuksia. Sanamme ja puheemme ovat kaikkea muuta kuin täydellisiä. Ymmärrämme lukemamme, näkemämme ja kokemamme eri tavalla, meillä on toisistamme poikkeavia asenteita. Emme ole samalla tavalla perehtyneet asioihin. Ihmiset lukevat entistä vähemmän, pinnallisuus on lähes muodikasta. Monet ihmisistä eivät edes tiedä, mitä empatia on. Useat ovat niin täynnä itseään ja omaa oikeassa olemistaan, että he eivät edes halua kuunnella muita ja ymmärtää, mistä eroavaisuudet johtuvat.

Kovin yleistä on tänä päivänä ja niin vanhasta ihmisestä erityisesti tuntuu, että maailma kääntyy hiljalleen eri asentoon. Tunnen, että minusta on tullut eräänlainen asioiden pilkunviilaaja tai sitten olen aina ollut sitä.  En ole pilkunviilaaja sanan oikeassa merkityksessä, en ole sellainen ”poliisi”, joita on keskuudessamme aivan riittävästi.  He huomauttelevat kaikista asioista, kyttäävät ja ojentavat toisiaan ja pitävät omaa mielipidettään ainoana oikeana. En yritä kohottaa itseäni paremmaksi kuin olen. Haluan vain ihmisten ajattelevan enemmän, jopa ennen kuin sanovat mitään. Se koskee tietysti myös minua. Joskus tutussa seurassa kiihdyn ja soimaan itseäni jälkeenpäin siitä.

Kuolemajärven hautausmaa 1936. Museoviraston kuvakokoelmat

Sama paikka suunnilleen 2014.

Ajoimme eilen vanhan kotini ohi. Se on ollut monta kertaa mielessäni, mutta olen lykännyt sitä. Nyt en ollut auton ratissa. Ohi ajaessamme räpsin muutamia kuvia. Olin saanut syyskuun lopussa naapurilta viestin, että parhaillaan vanhan kotipihani puut saavat kyytiä. Nyt näin ensimmäisen kerran tilanteen kaikessa kauheudessaan.  Pihalla kasvoi kymmenisen suurta mäntyä. Taitavat kaikki männyt kaadettu. Vielä näkyvät ovat naapurien pihoilla. Piha oli täynnä pölkkyjä. Näytti siltä, että myös kaikki pensaat oli karsittu pois. En saanut kuvista selvää, onko myös omenapuut kaadettu. Etupihan suuri kanadantuija ja marjakuusi lienevät poissa.  Onkohan seuraava vaihe, että pihalle levitetään betoni?

Tiesin sen olevan edessä. Talon ostanut perhe kaatoi ensin talon sisällä väliseiniä, ainakin seinän, joka oli olohuoneen ruokailutilan ja kodinhoitohuoneen välissä. Mahdollisesti he ovat poistaneet myös ruokailutilan ja eteisen välisen seinän kuten myös olohuoneen ja takkahuoneen välisen seinän.  Osaan näiden seinien alaohjauspuista tehtiin viime tammikuussa korjauksia, koska vesivahingon 2013 jälkeen tehdyissä korjauksissa oli jätetty laiminlyöntejä. He sanoivat myöhemmin kaatavansa puita. Nyt sekin on toteutunut. Tämä asia ei todellakaan enää kuulu minulle. Mutta… 

Kun jatkoin uniani, en päässyt tuskallisesta ajatuksesta, mitä ihanat männyt kokivat, kun ne tapettiin. Ja mitä ajattelevat sepelkyyhkyt keväällä, kun ne lentävät pihalle, jossa ei ole enää levähdyspuita. Eivätkä oravat enää pysty syömään vatsaansa täyteen kävyistä ja levähtämään oksaa vasten.

Vieläkin yli seitsemänkymmenen vuoden jälkeen Karjalasta lähteneiden sukujen jälkeläiset kaihoavat omien esivanhempiensa kotipaikoille, jotka ovat useimmiten jääneet kokonaan kasvillisuuden alle, metsittyneet. Kokonaiset kylät kuten vaikkapa Kuolemajärvellä Summan kylä, Inkilä, Kipinola, Yläkirjola ja monet muut paikat ovat hävinneet maan päältä asuttuina paikkoina. Täällä voi käydä katsomassa paikan Googlen karttaa alueesta sinne lisäämieni paikkamerkinnöin. Lisäsin äskettäin Facebookin ”Juuret Kuolemajärvellä”-ryhmään valokuvia Museoviraston kuvakokoelmista. Niistä keskustellaan ja niitä katsellaan paljon. Suurin osa meistä ryhmäläisistä on sodan jälkeen syntyneitä ja useat vielä paljon nuorempia. Minulle rajan toisella puolella oleva alue tuntuu joskus paljon läheisemmältä kuin nykyinen kotiseutu. Kävin siellä ensimmäisen kerran 1991. Nyt esitän joka kerta nukkumaan mennessäni toivomuksen, että voisin edes unessani matkustaa sinne. Kartan kanssa seikkailu auttoi minua kaivertamaan paikkakunnan kartan omaan päähäni. Unelmoin edelleen omasta automatkasta sinne. Olisi kiva saada joku muu innostumaan aiheesta, ettei tarvitse lähteä yksin. Se voi olla mahdoton ajatus. 

Monet aikakaudet loppuvat ja muutoksen tuulet puhaltavat. Vanhat kotiympäristöt muuttuvat lähes tuntemattomiksi. Menneeseen on onneksi mahdollista palata montaa eri kautta. Se ei ole pelkästään vanhojen ihmisten tapa. Päiväkirjojani lukiessani huomaan ominaisuuden olleen minussa jo lapsena ja nuorena. 

Luen parhaillaan Perttu Immosen kirjoittamaa 2017 Atena Kustannus Oy:n julkaisemaa tietokirjaa ”Suomen rahvaan historia”.  Kirja keskittyy tavallisten suomalaisten sukujen elämään lähtien liikkeelle 1400-luvun lopun Sastamalan pitäjästä. Kaksi muuta seurattavaa paikkakuntaa löytyvät Savon Rantasalmelta ja Kokkola Pohjanlahden rannalla. Kirjoittaja on valinnut perustaksi kultakin paikkakunnalta, tietyn kylän ja suvun ja sen henkilöt, joita hän seuraa historian tapahtumien ohella.  Juutun kirjassa aina johonkin kohtaan. Aloin myös sitä aloittaessani miettiä omia, ehkä epätoivoisia hankkeitani omien kirjoitusteni suhteen koskien Karjalan kannaksen Kuolemajärven aluetta tai lapsuuteni kotikylää Hämeessä. Suomi on aina ollut sen verran suuri maa, että kaikkialla ei ole ollut samanlaista.  

Minulla on keskeneräisenä joitakin kertomuksia, joita olen kirjoitellut vähitellen käyttäen sukututkimusta lähtökohtana ja liittäen henkilöiden elämään yleisen historian tapahtumia. Perttu Immosen metodi ja mikrohistoriaan paneutuminen tuntuivat siksi erityisen tutulta ja kirja oli ehdottomasti hankittava. Nyt luen sitä hitaasti ja miettien.

Matti Mäkelä kirjoitti 17.12.2017 Helsingin Sanomissa arvostelun kirjasta, joka löytyy täältä ja sivu revittynä paperisen Hesarista kirjan välistä.  Tällainen kirja pitäisi kyllä kirjoittaa myös menetetyistä alueista. Vaikka se koskisi vain yhtä pitäjää tai vaikkapa vain yhtä kylää, se olisi tosi mittava hanke, joka vaatisi vuosikausien paneutumista, opiskelua.

Sitä paneutumista, opiskelua ja näkökulmaa elän tosin koko ajan. On kysymyksessä mikä tahansa asia, yritän miettiä sitä myös aikoinaan eläneiden ihmisten näkökulmasta. Uskon, että jotakin oleellista on loppujen lopuksi siirtynyt myös meihin geeniemme kautta, vaikkemme sitä halua myöntää. On vain harjoiteltava. Aika ja elämä eivät vain tahdo riittää.  Immosen kirja toimii jatkossa minulle hienona inspiraation ja tiedon lähteenä.

Tätä kirjoittaessani mieleeni tuli taas vahvasti (viittaan tuohon koti-aiheeseen ja puheluun kotipihalla) se, että kaikilla ihmisillä, joiden kanssa joudumme tekemisiin, on omia pyrkimyksiä. Emme ole niistä tietoisia pyytäessämme apua joltakin toiselta. Silloin on kaikista tärkeintä pysähtyä ajattelemaan ja tutkimaan tilannetta. Apua tarvitseva ihminen on haavoittuvaisin. Häntä on helppo käyttää hyväkseen. Varottavia ammattiryhmä ovat lakimiehet, asianajajat, jotka ovat todennäköisesti tulleet kyynisiksi asioita hoitaessaan ja näkevät muissa ihmisissä mahdollisuuden hyötyä, varsinkin, kun takana on omaisuutta, josta on nyhdettävissä rahaa. Mutta se on taas toinen juttu enkä nyt jatka siitä. 

Pitäkää huolta itsestänne. Suomi täytti itsenäisenä 100 vuotta 2017. Uudet jutut odottavat meitä 2018! 

Onnellista, hyvää ja tervettä vuotta 2018 kaikille lukijoilleni! Kiitos menneestä vuodesta!  Olette tervetulleita kommentoimaan blogejani joko suoraan blogiin, sähköpostilla tai Facebookissa. Opin kommenteistani lisää elämästä, asioista ja ihmisistä ja kiitän kaikista niistä.

Musta piste

Hänen oli pakko kulkea perässäni kilometrikaupalla, koska minä pakotin. Eikä se ollut ensimmäinen kerta. Kuljimme kaikkialla pienessä kaupungissa ja viivähdimme myös merenrannalla, pitkällä hiekkarannalla. Se toi hänen mieleensä kotirannat Karjalassa kauan sitten, silloin kun hän oli lapsi ja myöhemmin nuori neito ja nainen.  Sota muutti hänen elämänsä peruuttamattomasti.

Helsingi  Aleksilla 21.12.2017

Hotellissa ei ollut hissiä. Hänen piti kulkea rappuja ylös ja alas kipeillä, särkevillä jaloillaan. Minä kuljin edellä tai rinnalla kuin nuori, voimakas hirvi ymmärtämättä, mitä tuskaa hän tunsi. Hän ei valittanut.

Jos voisin nyt palata sinne, seitsemäntoista vuoden taakse, hieroisin hänen särkeviä jalkojaan, ottaisin hänet syliini ja pitäisin hyvänä. Kertoisin nyt ymmärtäväni. Veisin hänet syömään ulos. Hän valitti hotellin heikkoja ruokia, ei saanut edes voita leivän päälle. Minä tokaisin ylimielisenä, mitä siinä valitat. Olet varmaan lapsena tottunut nälkään ja huonoon ruokaan, mitä yksi viikko merkitsee, kun kuitenkin saamamme hotellin ruoka on sentään ravitsevaa. Kun hän täytti sen viikon aikana 85 vuotta, kävimme sentään leivoskahveilla toisessa hotellissa. Nyt ymmärtäisin paremmin kontrastin menneen ja myöhemmän ajan välillä. Ja sen, kuinka hän piti meitä ja usein muitakin hyvänä milloin ruoalla, vaatteilla tai kukilla.

Joskus 1980-luvun alussa äiti lapsineen ja vävyineen.

 Hän kuoli keväällä 2003, kolme vuotta myöhemmin, vain muutama päivä 88. syntymäpäivänsä jälkeen. 

Jalkani eivät ole enää aikoihin olleet kuin nuoren hirven. En voi ylvästellä niiden voimakkuudella ja vauhdilla, johon sain ne kiihtymään. Aikoinaan ajattelin jopa, että jalkani ovat ne vahvin osa minusta. Kunnes sitten sairastuin. 

Vietin juuri ystäväni kanssa koko päivän kaupungissa ja rojahdin kotiin tultuani kuoleman väsyneenä sohvalle. Yritin katsella televisiota, mutta torkahdin useita kertoja, kunnes päätin mennä sänkyyn nukkumaan.  Jalkani olivat lopussa.

Eilen 21.12.2017 Helsingin Aleksilla

Nyt jalkani muistuttavat usein äidistäni. Äitini jalkoja särki. Minun jalkojani ei ole koskaan särkenyt. Siitä saan kiittää D-vitamiinia, jota olen käyttänyt vuosia. Äiti tuskin käytti mitään muuta kuin lääkkeitä, joista minulla ei ollut tietoa.  En ollut kiinnostunut. Nyt olisin. Kuljen jo hitaasti, vaikka olen vielä näin nuori, tosin vanhus jollakin mittarilla. Naiset olivat usein ennen muinoin tässä iässä jo kuolleet.  Aikoinaan kiiruhtaessani Helsingin keskustassa linja-autoasemalta töihin kukaan ei pystynyt ohittamaan minua. Nyt kaikki ohittavat minut. 

Kaupungin kovat kadut ovat tuskallisia kuljettavia, varsinkin, kun kilometrejä kertyy. Kadut tuntuvat jalkapohjissani. Luulin nyt jopa, että varpaani olivat hankautuneet verille, vaikkeivat ne olleetkaan. Välillä on pakko istahtaa lepäämään hetkeksi, jotta jaksaa taas kulkea seuraavan kilometrin. Tiedän, että minun on hankittava asiantuntija-apua saadakseni kenkiin sellaiset tukipohjalliset, jotka auttavat. 

En saanut unta vaan mustat pisteet alkoivat jälleen kerran pyöriä päässäni. Nousin ylös kirjoittamaan. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun menneisyyden haamut alkoivat pyöriä ympärilläni. Onko niin, että haamujen aktiivisuus vain kiihtyy, mitä vanhemmaksi tulemme. En tiedä, onko muilla samanlaisia ajatuksia. Usein ne liittyvät asioihin, jotka olemme jättäneet tekemättä. Jos nyt saisin äitini takaisin…. 

Eikä kysymyksessä ole vain äitini vaan myös isäni ja monet läheiset, vielä elävät ihmiset. Näille eläville on vaikea mennä kertomaan vaikkapa, että pesisin mielelläni jalkasi ja hieroisin niitä. On vaikea osoittaa toiselle sitä pohjatonta rakkautta, mikä vallitsee omassa sisimmässä. Kaiken lisäksi, omat voimavarat ovat usein lopussa, silloin, kun tilaisuus on läsnä.  Ja miten se toinen sen ymmärtää.

Olinpa toivorikas vuosi sitten jouluaattona, kun vettä satoi. Sarja selfiet.

Minusta tuntuu usein, että vain ohut verho erottaa meidän kuolleista ihmisistä ja että he vielä vaikuttavat meihin monin tavoin. 

Joulu tuo auttamatta tunteet pinnalle. Mutta kuten tässä kirjoituksessani kerroin, äitini alkoi kummitella vieden yöuneni, se on vuosien mittaan toistunut sen verran usein ja eri tavoilla, että kysymys ei nyt ole pelkästään joulun pinnalle tuomista tunteista.  Tiedän toki, että joulu tuo ihmisille omituisia ajatuksia, herättää ikävän jonnekin. Monet ihmiset jopa kuolevat joulunpyhinä syystä tai toisesta. Äitini sairastui juuri ennen joulua 2002 ja vietti sen joulun sairaalassa.  Hän ei toipunut sen jälkeen enää ennalleen.  Muistan, kuinka yritin saada häntä luokseni siksi jouluksi. Myöhemmin mieleeni on monta kertaa tullut, että se oli yksi syy hänen sairastumiseensa. Hän halusi olla kotona, mutta ei halunnut olla epäkohtelias.

Aikaisempina jouluina olen pohtinut samoja asioita. Tässä ei ole mitään uutta. Menen vain joka kerta vähän syvemmälle, sisemmälle, eri kohtaan. Kaivan enemmän sydänvertani. Toistan itseäni.  Tässä päivänä muutamana aloin kirjoittaa itsestäni 15-vuotiaana etsien jälleen kerran sitä nuorta tyttöä päiväkirjan sivuilta. Kesken kaiken huomasin, että kappas vaan, olen kirjoittanut ihan samoista kohdista ennenkin. Nyt vain menin yksityiskohtiin.

Elämässä nyt sattuu vain olemaan sellaisia vaiheita, jotka vaativat enemmän tutkimista. Kuka muu niitä tutkisi, jollei niiden hetkien kokija itse, hän, joka on elänyt niissä tapahtumissa. Me jokainen voimme olla oman tutkimuksemme kohde. Useimmat eivät halua. 

Miksen tutkisi itseäni samalla kun tutkin varhaisia ihmisiä sukututkimuksen kautta, omia vanhempiani? En oikein ymmärrä sitä outoa yksityisyyden suojaa, mihin ihmiset jatkuvasti viittaavat, en ole koskaan ymmärtänyt. On paljon ihmisiä, joiden mielestä emme saisi kirjoittaa tai käsitellä ollenkaan ketään elävää ihmistä millään tavalla. Kuolleetkin pitäisi jättää rauhaan.  Olla anonyymi, on tämän päivän sana. Silti sosiaalisessa mediassa kukaan ei ole anonyymi, siellä pitää esiintyä omalla nimellään. Onneksi  voin käyttää omaa itseäni vapaasti. Tiedän toisten ajattelevan siitäkin, että tyrkytän itseäni esille.  Kyllä osallistumiseni blogissa ja kaikkialla muuallakin on vain pieni hyttysen kakka kokonaisuudessa. 

Tuossa yhden ihmisen pienuudessa on myös siemen sille, miksi jaksan olla kiinnostunut ihmisistä ja erityisesti heidän historiastaan. Ihailen ystävääni, joka tunnistaa ihmisjoukosta kaikki vuosikymmeniä sitten tuntemansa ihmiset nimeä myöten, vaikkei ole heitä sittemmin tavannut. Se saattaa yllättää, ihmiset eivät yleensä paina mieleen tällaisia asioita. Kukin ihminen on jo kaikkinensa tavallisuudestaan huolimatta merkittävämpi kuin se pieni hyttysen kakka. Kuljemme toistemme ohi katsomatta toisiamme. 
 

Yöllä mietin myös sitä, että ehkä ylpeytemme takia saamme kärsiä, jotta oppisimme sen, mikä on tärkeää. Ken tietää?


Seuraavana aamuna, tänään, Helsingin kovien katujen jälkeen, jalkani olivat levänneet ja valmiit uusiin seikkailuihin. Ehkä sittenkin jaksaisin lähteä vielä vaeltamaan tai kaupunkilomille! Aika näyttää. 

En enää kuvaa paljon edes omaa perhettäni.  Tässä kuva viime syyskuulta.