Elän elämääni kirjoittaen

Aamulla hyvin nukutun yön jälkeen ja joskus yöllä herätessäni syntyy runsaasti ideoita ja ajatuksia. Jotkut niistä ehtivät kirjoituksiini tai valokuviini. Monet niistä vaativat runsaasti ponnistuksia ja aikaa eivätkä millään ehdi toteutukseen. Ne saattavat ehkä olla osa suurempaa kokonaisuutta. Se jokin voi olla siis valokuva tai se voi olla kirjoitus. Mutta se voi olla myös teko, kannustus tai sanat jollekin toiselle. Tai voisiko sitä kuvata pelkästään olemalla hiljaa tai rakastavalla katseella. 

Teimme viime torstaina Helsingin Kuolemajärvi-kerhon syksyn tilaisuutena retken Seurasaareen. Kuvasin muutaman videon jaettavaksi Facebookin Juuret Kuolemajärvellä-ryhmässä ja otin paljon kuvia. Tässä kuvassa on Karunan vanha kirkko.

 

On jännittävää ja lohduttavaa ajatella, että me kaikki olemme osa isoa kokonaisuutta. Elämä muodostuu hetkistä, joista monet herättävät tunteita, jopa tunteiden kuohahduksia pienen asian, kokemuksen tai ajatuksen avatessa oven.  Kuten tunteet yleensä, ne haihtuvat jonnekin ja niistä saattaa jälkikäteen olla vaikea saada kiinni. Tässä iässä haluaisin mielelläni jäädä niihin pidemmäksi aikaa tai ainakin saada kirjoitettua niistä. Joskus se onnistuu, useimmiten ei. Tiedän kuitenkin, että joku toinen hetki, samainen tunne syntyy uudelleen. Elämä vain on niin hektistä, että usein tunteen herättämä oivallus katoaa jälleen.

Silta Meilahdesta Seurasaareen oli pitempi kuin muistin. Sinne on mentävä uudelleen Alexin kanssa.

 

Yksin oleminen ja kulkeminen, yksityiskohtiin katsominen tulee entistä tärkeämmäksi. Kiihkeä elämänrytmi vie voimia. Usein kirjoittaminen en onnistu kiireisinä päivinä. Vaikka olen avannut läppärini ja voin kirjoittaa myös tabletilla ja jopa puhelimella, en jaksakaan. Siksi on mukava ajatella, että pienetkin teot voivat olla tunteen jatkumoa.  Vaikka vastaanottaja ei sitä tiedosta, minä tiedän. Ehkä tällainen ajattelu on vanhuuden rikkauksia.  Meidän en tarvitse aina päteä muiden silmissä ja kerjätä voittoja tai palkintoja vaan voimme nauttia oivallusten kautta omasta rikkaasta sielunelämästämme. 

 

Mietin, josko tätä onkin vaikea ymmärtää? Konkreettiset esimerkit auttaisivat. Olen huomannut, että en usein itsekään muista iltapäivällä, mitä aamulla ylös noustessani ajattelin tai mitä olin kehittävinäni siitä. Ainakin näin paljon unia, joita en enää muista. Ne eivät edes olleet sellaisia, jotka olisivat pakottaneet kirjaamaan ne heti ylös.

Minusta on myös vähitellen tullut entistä arempi.  En halua ottaa jyrkästi kantaa tai esittää mielipiteitäni. En halua loukata ketään. Mieluummin olen hiljaa omissa oloissani. Ihmisen ajatukset näkyvät ilman, että hän sanoo sanaakaan.  Erakon tuntomerkkejä? Ei missään nimessä, en aio eristäytyä maailmasta, en koe sellaista yksinäisyyttä. Kaikista parhainta olisi päästä jonnekin metsään kirjoittamaan. Meren tai järven saari tai viljapellon laita sopisi myös oikein hyvin. Me kaikki tarvitsemme paljon yksinäisyyttä ja rauhaa mennäksemme eteenpäin ja luodaksemme jotakin.  Mainitsemani kauniit haihtuvat ajatukseni ovat eräänlainen merkki minulle. Sille polulle minun pitää kääntyä!

Kesäaikaan rakennukset ovat auki, mutta nyt saimme ihailla niitä ulkoapäin. Suosittelen.

 

Olen tässä välillä kirjoittanut blogin, jota en sitten kuitenkaan julkaissut. Kymmenen vuoden takaiset päiväkirjani merkinnät blogiin kirjattuina tuntuivat tyhmiltä. Miksi yhtäkkiä? Se johtuu ehkä edellä mainitusta tunteen herättämästä ajatuksesta. Ehkä on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, joka on tehnyt jo pitkään tuloaan. 

Jatkan pari päivää myöhemmin aiemmin aloittamaani blogia kuten niin usein. On taas ollut aika, että kirjoituksen synnyttäminen on tuntunut raskaalta. Blogini eivät aina synny helposti vaan saatan joutua paneutumaan niihin ajan kanssa. Kunhan edes yhden viikossa saisin aikaiseksi. Tällaisia pohdintablogeja olen kirjoittanut paljon, mutta niistä useimmat ovat jääneet kansioon ”julkaisemattomat blogit”.  

Haluaisin erityisesti kirjoittaa sukututkimukseen liittyvistä aiheista. Ne ovat erityisen vaikeasti syntyviä, koska samanaikaisesti tarkistan tietoja rippikirjoista ym. ja lisään sukukantaani viittauksia. Kun joku kyselee johonkin aiempaan blogiini liittämistäni suvun juurista ollen ehkä eri mieltä, niin silloinkin taas kerran tarkistan aiemmin tarkistamani uudelleen.  

Eteeni tuli äskettäin laatikoiden kätköistä yli kolme vuotta sitten kadottamani suttupaperi, johon olin kirjannut vanhimman lapsenlapseni miehen karjalaisia sukujuuria. Se oli ennen heidän ensimmäisen lapsensa syntymää. Työnimellä ”Arhippa”, ensimmäinen lapsenlapseni syntyi tammikuussa 2017. Ehkä seuraava sukututkimukseen liittyvä blogini syntyy siitä.

 

Kuvakaappaus omasta sivustani.

Omat sukututkimusta kaukaisemmat ajat ovat alkaneet taas tulla ajankohtaisiksi. Aluksi seurasin ahkerasti osumiani se serkkutasolla että äitilinjassa, mutta innostukseni lopahti sittemmin. Nyt  FamilyTreeDNA on julkaissut uuden MyOrigins version nro 3. Se vastaa hyvin perinteisen sukututkimuksen kautta olevaa tietämääni alkuperääni, joka olisi sama siis oletettavsti myös sisarillani. Olemme 100% eurooppalaisia, siitä Suomen osuus lukien siis mukaan myös Karjalan kannaksen on 93 %, Baltian osuus on 5 %, koko Skandinavian osuus on suurempi kuin 2 %. Mielenkiintoista on se Espanjaan/Portugaliin sijoittuva  suurempi kuin 1 %:n osuus
Sephardic Jewish. Se tarkoittaa sefardijuutalaisia. Pitääpä tutustua heihin. Tässä alkajaisiksi linkin kautta luettavaa Wikipediasta. Sieltä Välimeren suunnalta on tullut Karjalaan, kysymys on tuhansista vuosista. Nuo prosentit kyllä varmaan elävät jatkossa. Siihenkin on kiva silloin tällöin paneutua.

Turun käynnin yhteydessä poikkesimme Koroistenniemellä ja Maarian kirkolla. Turkulaisille kovin tuttu paikka, minulle siellä käynti on pitkäaikainen haave.

 

Pidimme Kuolemajärven Sirkiät ry:n sääntömääräisen sukukokouksen äskettäin Turussa.  Sukukokousten väliin sijoittuva kolmen vuoden toiminta-aika päättyi vuoteen 2019, joten tänä vuonna oli aika pitää kokous.  Suunnittelimme pitävämme sen keväällä, mutta vallinneen epidemian takia siirsimme sen syksyyn. Muutosten aika oli meilläkin meneillään. Kokous päätti mm. antaa hallitukselle luvan alkaa suunnitella sukukirjaa ja sen julkaisemista. Alkaa siis olla aika purkaa kaikkia niitä juttuja, jotka ovat jääneet kesken tai kirjoittaa muita.  Minulle jäi edelleen sukututkijan rooli. Aiemmin haaveilin myös Kuolemajärven Karjalaisten kylää koskevasta kyläkirjasta. Osa siitä tulee katetuksi suvun kirjassa. Siihen pitää olla tyytyväinen. 

 

Vehmaisten kylää koskeva kirjoittamani osuus Rengon Kaloisten alueen kyläkirjaan odottaa edelleen tarkistamistani ja kuvien valintaa. Minulla on tapana työstää asioita päässäni pitkään ja kun sitten ryhdyn tehtävään, niin se sujuu ennakkoon ajatustyönä tekemäni työn ansiosta ehkä hitusen paremmin. En mennyt viimeisimpään kirjakokoukseen viime perjantaina, jossa todennäköisesti siirrettiin kirjan valmistumista eteenpäin.

Kirjojen tekeminen kunnolla ja kunnianhimoisesti ei ole helppoa. Se ei ole yksinkertaista edes pienen osan kirjoittajalle. Enpä minäkään ole saanut kymmenen vuoden aikana tehtyä ajattelemiani kirjoja. Usein kirja tehdään nopeasti ja ohimennen. Vanhana ihmisellä on toki kiire saada jonkinlainen tuotos aikaiseksi, mutta olisi aina hyvä miettiä ulkonäköä ja sisältöäkin uudelleen ennen kirjan ja monisteen painattamista. Kirjan tulevaisuus on myös usein mietityttänyt minua.

Omat kirjani kirjahyllyssä (siis muiden kirjoittamat) tai osa niistä tuijottaa minua takaa ja sivulta. Yritän koko ajan työntää niistä luopumisen eteenpäin. 

Pieni metsäpläntti Tuusulan kirkkotien varrella.

 

Kirjoittavat ihmiset ja kirjailijat tietävät, että kirjoittaminen vaatii paljon. Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Se on vuosien ja taas vuosien työ. Apua voi saada ja sitä tarjotaan nykyään kaikilla alustoilla. Avusta huolimatta pitää ensin itse aloittaa jatkuva kirjoittaminen. Minusta on viime aikoina ollut erityisen ikävää, etten ole ehtinyt lukea tarpeeksi. Useat aloittamani kirjat odottavat. Ehdin usein lukea vain sanomalehdet ja muita lehtiä. Väsyneenä roikun television ääressä katsomassa koukuttavia sarjoja Areenasta.  Ajattelen kyllä niitä katsoessani käsikirjoittajien työtä. Kyllä he ovat taitavia.

Seurasaaren retken jälkeen minua jäi vaivaamaan sen uimala, jonka ohitse kuljimme. Olen käynyt siellä uimassa joskus 1970-luvulla.Iso lautarakennus tuntui vieraalta, mutta niin se vain uimala on ollut siellä jo 1906 alkaen. Täällä ajantasaista tietoa. Kuva on Sky-Foto Möllerin valokuva vuodelta 1972 ja se on Helsingin kaupunginmuseon omistama ja sieltä vapaasti ladattava.

 

Erään ystävän kanssa pohdimme vuosia sitten kirjoittamista yhdessä. Kaverikirjoittaminen tuntui hyvältä ajatukselta. Siinä olisi tullut jaettua kaksi näkökulmaa. Silloin ajattelimme jotakin jatkokertomusta, draamaa, komediaa, saippuaooperaa. Omassa elämässä oli niin paljon käänteitä, draamaa ja kaikkea muuta, että siitä olisi ollut idean poikanen. Nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta ajatukselta. Olenhan pähkäillyt niitä asioita aivan riittävästi blogeissani. Kieltämättä asia ponnahtaa edelleen mieleeni, jos paperikasoistani osuu silmieni eteen joku mielikuvituksellisen inhottava sähköposti. Niin kävi äskettäin, en uskaltanut lukea sitä loppuun.

Joka tapauksessa tuijotan usein haikeana kirjojani ja kirjahyllyäni. Ajattelen, kuinka paljon työtä kirjailijat ja tutkijat ovat tehneet niiden eteen. Olisinpa aloittanut aiemmin!

Saapuminen Koroistenmäelle.

 

 

 

 

 

 

Slow writing

Aloittaessani tätä loppuviikosta, tuuli pyörii vastapäisen koivikon puissa. Se tuntuu vain kiihtyvän. Näen vain joitakin syksyn merkkejä, muutamien oksien lehdet ovat kellastuneet. Toisissa puissa on punaista sävyä. Tutkija minussa herää heti. Pitäisi päästä katsomaan koko prosessi. Sehän on vain yhden klikkauksen takana. Vanhimmat lehdet kellastuvat ensin. Kuivilla kasvupaikoilla syksyyn siirtyminen tapahtuu aiemmin. Jos katson tarkemmin, niin vihreän seassa on jo runsaasti kellastuvia lehtiä. Joskus koivun sairaudet aiheuttavat aikaista kellastumista. 

Kaikki valokuvani tässä postauksessa lukuunottamatta yhtä ovat viimeisimmän viikon ajalta. Niityllä olevien hevosten edessä virtaa Vantaanjoki.

Vanhenemisprosessi on muutenkin usein mielessäni. Olen esittänyt joillekin kiusallisia kysymyksiä siitä, miltä tuntuu tulla vanhaksi. Vastaukset ovat kirjavia, koska useimmat ikäiseni pitävät itseään nuorempana ja eivätkä ajattele tällaisia asioita ollenkaan. Enhän minäkään ajattele sitä koko aikaa. Mutta koska olen kirjoittava ja tutkiva ihminen, se tulee aika usein mieleeni. Olen sitä mieltä, että aiheesta pitäisi kirjoittaa enemmän. Haluan, että me vanhenevat ihmiset tulemme entistä enemmän esille. Media on täynnä nuorten ja keski-ikäisten ihmisten kokemuksia ja useimmiten myös yksilöinä.  Kun lähdemme eläkkeelle, silloin viimeistään emme ole enää niin kiinnostavia, emme edes silloin, kun saamme jotakin merkittävää aikaiseksi. 

Niskalan Arboretum HelsinginTuomarinkylässä, talo parkkipaikan vieressä

 

Onkohan kukaan ehdottanut oikeasti vanhojen ”vallankumousta”. On toki olemassa kaikenlaisia ryhmiä, järjestöjä ja kerhoja, jotka toimivat yleisen tietämyksen taustalla. Mutta onko olemassa mitään sellaista, joka toisi esille meitä toisella tapaa. Facebook, vastaa joku. No ei, en tarkoita mediaa, jonne lähetetään imartelevia, muokattuja valokuvia tai ei kuvia ollenkaan, kun ei enää kehdata. Enhän minäkään tiedä vielä, mitä ajan takaa. Jotakin kuitenkin, ehkä se selviää tulevan ajan kuluessa.

Mikäänhän ei enää palaa entiselleen, ei koskaan. Tarkoitan tässä koko maailmaa ja tulevaisuutta. Enkö ole kirjoittanut näistä jo aiemmin, olen!

Lottamuseon iki-ihana portti. Taustalla Tuusulanjärvi.

 

Nyt minun on pakko jättää tämä kesken, koska on muuta tekemistä. Meillä vanhoilla on paljon tekemistä, mutta siitäkään ei koskaan näy mitään missään. Paitsi aina se sama klisee, että eläkeläisillä on aina kiire. En tunnista sitä. Tekeminen ja paljon tekeminen eivät ole kiire.

Mutta me emme ole mielenkiintoisia. Lehdissäkin näkee nykyään runsaasti syntymäpäiväkertomuksia reilusti alle 50-vuotiaista tasavuosia täyttävistä. Ikään kuin he olisivat jo tehneet koko elämäntyönsä… 

Lottamuseon pihalla.

Kuten tavallista kirjoitan tätä blogiani usean päivän ajan. Harvoin jaksan olla läppärini ääressä kirjoittamassa ja usein samalla tutkimassa jotakin keskeneräistä asiaa. En ainakaan iltaisin. Nuorilla virtaa riittää myöhään yöhön saakka. Vanhempi ihminen (tarkoitan itseäni), joka käyttää oman energiansa kokonaisvaltaisesti aamupäivällä, ei jaksa enää purkautua samanlaisella voimalla myöhemmin päivällä. Joskus on pakko säästää tekemisissä silloinkin, kun iltapäivällä on menoa. Oletan, että me ihmiset olemme kaikki aika erilaisia. Tämä onkin aika tyhmä kirjoittamisaiheeksi.

 

Muistuttaa syksystä 2011. Työpöytäni 20.9.2011. Päiväkirjan kirjoitus meneillään.

Olen saanut kyläkirjaan tarkoittamani kirjoituksen loppusuoralle. Nyt on aika muokata, karsia ja ylipäänsä käsitellä sitä ennen kuin lähetän sen kirjan toimittajalle. Hän kokoaa kertomukset kirjaan. Osuuttani kirjoittaessa, koin monta kertaa olevani väärä henkilö tehtävään. Lähdin kotiseudulta pian 1960-luvun puolivälissä muille maille, Helsinkiin ja sitten Saksaan palaten Helsingin seudulle. En kerännyt mitään informaatiota isältäni, vaikka hän olisi ollut innokas kertomaan ja kertoikin. Vasta hänen kuoltuaan aloin herätä. Nyt minulle on monta kertaa tullut mieleen, että olen nyt saman kohtalon alla. Lapseni eivät ole kiinnostuneet riittävästi suvun vanhemmista asioista. Oikeastaan kukaan muukaan lähisuvusta ei ole halukas kuulemaan mitään siitä kaikesta tai edes siitä, mitä olen tehnyt tai tekemässä.  Niin se vain on, että kun kuolemme, jopa aikakaudet haudataan mukanamme. Tai sitten aivan yllättäen joku lapsenlapsista haaveileekin kirjailijan urasta. Mummin päiväkirjat ja kirjeet ovat aivan loistava lähde. Ja niitä saa käyttää!

Minua edeltävästä sukupolvesta on ollut aika vaikea saada mitään tietoa muuten kuin määrätietoisesti yhdistämällä kuulemiani ja lukemiani asioita. Näin olen joutunut vanhempieni osalta tekemään. Kokonaiskuva on aina puutteellinen, mutta saattaa yllättäen täydentyä. Nykyään on mahdollista googlata ja löytää vaikkapa kuvia vertailemalla lisää tietoa.  Se on vähän samanlaista, kuin mitä olen kokenut sukututkimuksessa. Tulee oivalluksia toisensa perään. Niitä yhdistämällä pääsen hienosti eteenpäin.

Lottamuseon kirjastohuone.

Tämä blogini ei oikein millään valmistu. Viikonloppu perjantai-iltapäivästä lähtien olen ollut lapsenlapseni Alexin avustaja. Siltä minusta tuntuu. Kun hän on luonani, joudun jättämään lähes kaikki omat asiani sivuun ja keskittymään häneen.  Hän kyselee koko ajan ja on kiinnostunut niin monista asioista.

Parasta yhteiselossamme oli käydä lauantaina aamupäivällä Lottamuseossa, jossa tutustuimme lähinnä pihaan. Siellä oli tarkoitus olla osa Tuusulan museotoimen järjestämää ”Lasten museojuhlaa”, mutta olimme paikalla ennenaikaisesti. Kävimme kahvilassa, kirjastossa ja sitten kiersimme ulkorakennukset. 

Kierroksen jälkeen hän halusi yllättäen Ilmatorjuntamuseoon, jossa kävimme viimeksi yhdessä muistaakseni pari vuotta sitten.  Tutkimme yhdessä kaksi isoa hallia ajan kanssa, siinä me molemmat opimme uutta. Kotiin tullessa satoi jo kunnolla vettä ja tuuli kovaa. Koska olimme aikaisin liikkeellä, ehdimme pahimman sateen alta pois.

Kotona Alex askartelee pitkät tovit legojensa kanssa. Sitten taas kaikki laitteeni ovat vuoron perään kovassa käytössä. Hän on uskomattoman luova persoona, mutta käyttää mummin osaamista ja usein myös osaamattomuutta hyväkseen asioissa, jotka eivät minua kiinnosta ollenkaan kuten Minecraft-peli. Onneksi YouTubesta löytyy videoita tarvittavista ohjeista. Silloin ovat läppärini ja puhelimeni yhtä aikaa varattuina. Vähäksi aikaa ehdimme myös ulos. Hän ehti vihdoin purkaa myös sen edellisen läppärini kinuttuaan sitä taas aikansa.

Kotiin tulomme jälkeen taivaankannet avautuivat ja vettä tuli lakkaamatta. Olemme menneet jopa samaan aikaan nukkumaan iltaisin ja myös heränneet aamulla jo auringon alkaessa nousta. Kolmantena päivänä mummin pinna alkoi kiristyä kuten aina ennenkin. Kun äiti haki hänet illansuussa, vein hänet autolle kera valtavan tavaramäärän (legot) ja pinna alkoi jo revetä. 

 

 

Sitten mummi alkoi ruoskia itseään. Uni ei tahtonut tulla, kun aloin syytellä itseäni. Olen jo aiemmin kirjoittanut, että tutkin jatkossa kirjoituksissani myös tarkemmin tunteita, koska ne jäävät yleensä tekstin ja kuvien ulkopuolelle. Näytämme kovin mielellämme vain kaiken positiivisen. Onneksi sitä onkin paljon. Mutta usein väsymyksen yllättäessä, vaivun synkkyyteen. Täytyy myöntää, että ne ajatukset haihtuvat aina myöhemmin. Niin on tarkoitettu. Mutta ne tulevat varmasti takaisin.

Lottamuseon sisällä olevat näyttelyt ovat nyt suljettuina, koska sinne rakennetaan uutta näyttelyä. Tämä kenttäkeitin on ulkotilassa. Äitinikin keitteli tällaisellä ruokia sodan aikana.

 

Siksi minua on alkanut erityisesti kiinnostaa se, miksi ihmisellä on kova tarve hukuttaa kaikki ikävät, surulliset ja niiden syitä pohtivat ajatukset syvälle. Emme puhu niistä oikeastaan koskaan. Minä olen jonkun verran kirjoittanut niitä päiväkirjoihini. Aion nyt vähitellen tutkia niiden olemusta. Otan ne ehkä puheenaiheeksi samalla tavalla kuin kysymykseni vanhaksi tulosta. Paras on tietenkin kuten aina aloittaa itsestään.

Tuo itsensä syyttäminen, oma riittämättömyys, ajan loppuminen, omien lasten, lastenlasten ja nyt myös lastenlasten tulevaisuus nousevat yllättävän usein pinnalle.

Nyt on maanantaiaamu. Jos asuisin vielä talossa, jossa on puutarha, käyskentelisin juuri nyt paljain jaloin kasteisessa puutarhassa. Sitten tulisin sisälle pyjamanlahkeet märkinä ja istahtaisin kirjoittamaan kuten niin monta kertaa aiemmin. Sitä teen nytkin toisessa ympäristössä. Mielikuvat ovat tärkeitä.

Ulkona alhaalla on hiljaista, aurinko paistaa, tuulet ja sateet ovat kaikonneet. Nyt töihin tai kirjoittamaan erilaista blogia ennen sitä.

Haltialan eläimiä.