Päätin loppujen lopuksi jättää yhden blogipostauksen väliin ajalta 1.11.–10.11. jossa viimeaikaisen tapani mukaan kelaan juuri sen hetkistä elämääni sanoiksi. On niin, että päivä päivältä selkenee ja menen eteenpäin ja sitten taas hämärtyy. Se ei ole mikään ihme, koska välissä on sen verran pitkä aika, kun elämä alkoi häiriintyä.
Kirjoittaminen on tosiaan ollut lapsesta saakka minulle keino purkaa itseäni ja samalla rauhoittaa levotonta mieltäni. Saan nykyään mielenkiintoisia väläyksiä eri vaiheista elämääni melkein kuin niitä tarjottaisiin tutkittavakseni. En ole vielä ehtinyt alkaa kirjoittaa niistä, vaikka toisaalta olen käsitellyt monia tärkeitä kohtia tavalla tai toisella aiemmin blogeissani. Väläykset tulevat sekavassa järjestyksessä ja olen jäänyt miettimään, mitä he haluavat kertoa minulle.
Luin jostakin äskettäin, että ihminen muistaa kaiken, kaikki on tallentunut muistiin. Joskus voi olla syystä tai toisesta vaikea päästä kyseiseen tapahtumaan uudelleen eli muistaa sen. Ymmärrän, että sinne voi päästä rauhoittamalla elämäänsä. Minun olisi itse asiassa fiksua tallentaa muisto heti ja pohtia, miksi juuri se tuli eteeni.
Nykyinen elämän kohina ja kiivaus ei mitenkään suosi hiljaista muistin tutkintaa tai itsensä reflektointia. Kaiken lisäksi ympäristön muut tapahtumat ja huoli joistakin ihmisistä rassaavat ajatuksia. Minun on ensin saatava suorittamiskiihkoni ja tekemisen paljous ympärilläni kahlittua. Terveyden parantuminen ja ahdistuksen loitontuminen ovat myös tärkeitä asioita. Kokemani stressi eri aikoina on ollut pahinta, mitä olen kokenut ja se vanhentaa ihmistä eniten.
Abraham täytti 60 vuotta 25.9.1947 ja koko perhe oli kokoontunut Anjalan Junkkarille.
Äskettäin aloin ajatella, kuka lienee vanhin ihminen, jonka olen tuntenut. Hän saattaisi olla oma äidinpuoleinen isoisäni Abraham Abrahaminpoika Sirkiä, joka syntyi Karjalankannaksen Kuolemajärven pitäjän Seivästön kylän Tammikossa 25.9.1887 Abraham Joosepinpoika Sirkiän perheen seitsemäntenä lapsena. Lapsia syntyi kaikkiaan 10, joista seitsemän eli aikuisiksi. Näistä isoisäni eli vanhimmaksi. Hän oli kuollessaan Anjalassa 21.8.1970 melkein 83 vuotta vanha. Hän sai vaimonsa Ainon kanssa yhteensä 13 lasta, joista kaksi kuoli lapsena. Abraham oli Karjalassa talollinen, kalastaja ja maanviljelijä.
Abrahamilla oli lapsenlapsia kaiken kaikkiaan 22 henkeä ja näillä lapsia 26 ja seuraavassa 5. sukupolvessa 19 henkeä ja 6. sukupolvessa 3 henkeä. 5. sukupolvesta puuttuu usea nimi. 6. sukupolvessa ovat mukana vain minun kolme lapsenlapsenlastani. Abrahamin vanhemman veljen Joosepin sukuhaaraan on syntynyt enemmän jälkeläisiä. Myös sisaruksilla Karoliinalla ja Nikodemuksella on paljon jälkeläisiä. Kaikkia nuorempia en ole kuitenkaan pystynyt rekisteröimään. Tilannehan elää koko ajan.
Saimme Kuolemajärven Sirkiät-suvun sukukirjan valmiiksi ja se on nyt julkaistu. Etukäteen tilattujen kirjojen jakelu on meneillään. Painos on suhteellisen pieni. Olen helpottunut enkä oikein pysty vielä tuntemaan suurta iloa. Meitä oli kolme naista kirjaa tekemässä. Vuosia meni kirjan valmiiksi saattamisessa. Edellinen kirjaprojekti, jossa olin mukana, ei ollut vielä päättynyt 2021, kun ryhdyimme töihin. Kirjaa alettiin ajatella 2019 ja ensimmäisen koronavuoden 2020 aikana asiasta tehtiin hallituksessa päätös. Sitten tulikin jo kiire. Näin jälkikäteen tuntui aika sekavalta setviä itselleen asioiden kulkua. Ehkä kirjoitan noista pääni sekoittavista vuosista 2017–2025 vielä joskus.
Nyt myös isoisäni Abraham ja hänen esivanhempansa ovat kirjoissa. Tätä kirjoittaessani ajattelen samalla karjalaisen sukuni vaikeaa historiaa ja kaikkia henkilökohtaisia kokemuksia, joita heillä oli. Ihminen on sitkeä olento ja jaksaa vaikka mitä. Joistakin sukuni jäsenistä ja sitä lähellä olevista olen kirjoittanut blogeissani. Olen tuntenut olevani kirjoittaessani erityisen lähellä molempien vanhempieni sukujen jäseniä.
Kohtalo johdatti vanhempani yhteen. Siitä olen kirjoittanut aiemmin ja tulen kirjoittamaan lisääkin, kun kertaan jatkossa (toivottavasti) vielä kerran heidän sotataivaltaan.
Mummon hautajaiset 15.9.1959
Abraham, isoisäni jäi leskeksi 1959 vaimonsa Ainon kuoltua vatsasyöpään. Ainon historiaa olen selvitellyt myös blogeissani, niihinkin on tarkoitukseni palata ainakin siltä osin, kun löysin äpäränä syntyneen Ainon oikean isän geenitutkimuksen kautta. Aihe oli ollut perheessä tabu eikä siitä puhuttu. Se voi olla edelleen vaikea paikka joillekin osapuolille, mitä minun on vaikea ymmärtää.
Abrahamin täyttäessä 60 vuotta 1947, kaikki hänen jälkeläisensä tulivat juhlimaan sitä Anjalaan, minä muiden mukana. Meitä lapsenlapsia oli kuvassa neljä, joista minä olin kolmanneksi nuorin, 5 kk vanha.
Isovanhempani kuuluivat perheemme lähipiiriin ja kävimme Anjalassa usein, varsinkin isäni hankittua ensimmäisen autonsa 1952 vuoden Austinin. Abraham ja Aino kävivät ainakin 1950-luvulla usein luonamme Rengossa. Suvun väliset yhteydet olivat erityisen vilkkaita 1970-1980-luvuille saakka ja pidemmällekin. Minäkin aloitin elävöittää omia yhteyksiäni 2000-luvulla, kun olin haastatellut äitiäni.
Mummo täytti 65 vuotta. Mummo ja minä keskellä kuvaa.
Oleskelin lapsuudessani, oletettavasti kesinä 1955 ja 1956 tuntemattomasta syystä isovanhempieni luona. Heidän nuorimmat lapsensa Hannu, Martti ja Yrjö muuttivat noina vuosina Ruotsiin, jonne jäivätkin sitten töihin. Martti ja Yrjö olivat olleet sotien jälkeen sotalapsina Ruotsissa. Toisen evakkoon lähdön jälkeen perhe asui ainakin Karunassa. Perhe ei ottanut vastaan heille tarjottua tilaa, todennäköisesti Merimaskusta, vaan osti korvausrahoilla iso tilan Anjalasta, jonne olivat ennen pappani 60-vuotispäiviä asettuneet asumaan. Iso paperitehdas tarjosi lapsille työpaikat ja osa heistä perusti seudulle perheenkin. Anjalassa perheellä oli pieni talo, jokunen eläin ja vähän peltoa. Kuolemajärvellä perhe asui aivan Suomenlahden rannalla kala-apajien vieressä. Voin hyvin kuvitella heidän tunteensä sotien jälkeen. Ehkä suuresta perheestä oli lohtua.
Mummon kanssa aivan pikkulapsena.
Tässä eräänä päivänä jäin taas lyhyeksi hetkeksi pohtimaan, miksi minut lähetettiin kesän kauneimpina aikoina isovanhempieni luokse. Muistaakseni äitini mainitsi joskus, että olin kova hoivaamaan nuorempia sisariani ja tarvitsin lomaa. Mieleeni tuli myös luonteeni, jota olen ajatellut. Olin ylenpalttisen herkkä lapsi, itkin jatkuvasti, ehkä itkemällä rauhoitin luonteeni herkkyyttä. Itkemään menin usein muilta piiloon. Merjan itkusta voisi perustaa vesivoimalaitoksen, sanoi isäni usein. Tunteeni purkautuivat itkuna. Kun sitten pari vuotta myöhemmin aloitin kirjoittaa päiväkirjaa, ihmettelin myöhemmin, minne jätin sieltä tunteet. Rivien välissä ne olivat olemassa ihmettelynä, mutta muuten ei. Ihmiset vain muuttuivat mielestäni joskus omituisiksi ja sitä oli vaikea ymmärtää.
Isovanhempani olivat myös tunteettomia ja jäivät minulle vieraiksi. Jos vertaan heitä ja minun suhdettani vaikkapa lapsenlapseeni Alexiin ja myös vanhempiin lapsenlapsiini, suhteissa on ollut paljon enemmän tunteita, muttei edelleenkään riittävästi. Se lienee suomalainen luonteen ominaisuus. Kuljin Anjalassa yksikseni tai sitten mummon perässä sunnuntaisin pyhäkouluun, jota hän piti paikkakunnan lapsille. En muista kertaakaan halanneeni heitä tai osoittavani muita tunteita.
Äitini kertoi aina, että hänen isänsä oli hänelle jo lapsena rakkaampi. Mummolla ei tainnut edes olla ison lapsikatraan vuoksi aikaa helliä lapsiaan. Voi olla, että lähempänä asuvilla serkuillani oli toisenlaisia muistoja. En muista, että olisimme keskustelleet näistä asioista. Serkkuni pistivät enojeni tapaan kaikki asiat vitsiksi ja nauroivat niitä yhdessä. Evakkoon lähteiden ja sotaa käyneiden ihmisten elämä oli ollut mahdottoman kovaa ja raskasta. ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” oli mummoni lempilause. Kun he joskus olivat sisaruksilleni ja minulle lapsenvahtina lyhyen aikaa ja joutuivat ehkä laittamaan meidät nukkumaan, niin riehuessamme mummo huusi: ”Menkää siitä kartanolle!” Kartano tarkoitti pihaa, tuskin ymmärsimme sanaa, koska olimme hämäläisiä. Nyt tulee mieleeni, että ehkä Ainon elämän trauma aviottomana lapsena ja salaisuuden tietävänä oli raskas paikka.
Muististani ehkä tulee jatkossa esiin vielä muuta. Minulla on tallessa äitini äidiltään saamia kirjeitä sotatoimien loppumisen jälkeen. Ne kertovat, kuinka hyvä mummo oli organisoimaan suuren perheen elämää, järjestämään yhteyksiä pula-aikana. Mummoni oli toisen evakkoon lähdön aikana vähän yli 50-vuotias ja piti perheen langat hyvin käsissään. Hän lienee myös laatinut kaikki sotakorvaushakemukset, joita tehtiin molempien evakkotaivalten jälkeen. Niissä on paljon sellaista informaatiota, mitä en ole vielä ehtinyt käsitellä.
Pidättelen siinä itkuani enkä ollut uskaltanut mennä katsomaan mummoa ennen hautaamista.
Kuollessaan 11.11.1959 Aino-mummoni oli 67-vuotias. Sairastuminen pidettiin meiltä lapsilta täysin salassa. Hautajaiset 15.11.1959 Anjalan Muhniemen hautausmaalla päättivät lapsuuteni, olin 12-vuotias, oppikoulussa Hämeenlinnan yhteiskoulussa toisella luokalla. Näin tilaisuudesta myöhemmin vuosikausia painajaisunia. Silloin pystyin jo kirjoittamalla purkamaan tunnekuohuja, vaikken aina sitäkään pystynyt tekemään. Enoni kertoi, ettei mummo lopuksi pystynyt enää edes syömään mitään. Tätini, hänen tyttärensä kävivät hoitamassa häntä. Äitini viimeinen lapsi, 1959 syntynyt veljeni oli vielä niin pieni, että äidilläni tuskin oli mahdollisuutta välimatkankin takia häntä hoitamassa.
Kun nyt olen päässyt rauhoittumaan, niin huomaan, että mieleeni tulee koko ajan lisää asioita menneisyydestäni, jotka auttavat minua jatkossa tuntemaan suurempaa läheisyyttä elämäni tapahtumiin aina lapsuudesta asti. Jossakin vaiheessa, ei kovin pitkää aikaa sitten, aloin kirjoittaa perheterapian tarpeesta, jotka auttaisivat ratkaisemaan suvun traumoja. Olen ehkä suututtanut jotkut ajatuksillani. Ymmärrän nyt, että monien on todella vaikea alkaa purkaa omia kipupisteitään. Jos tulee joku, joka muistuttaa asiasta, ihminen sulkeutuu kokonaan. Sukututkijana olen tuntenut olevani omassa suvussani eräänlainen häirikkö. Kaiken lisäksi en ole enää riittävän rohkea palatakseni sukuasioihin. Sukututkijan persoona poikkeaa muista aivan liikaa.
