Etsimässä entisajan verkostoja

Olen pitkään keskittynyt joihinkin tiettyihin asioihin. Niin sitä pitääkin. Olen siksi usein joutunut laiminlyömään muun kuin tarpeellisen tietokirjallisuuden lukemista. Otan aina välillä jonkun kirjan pöydälle, jotta jossakin välissä aloittaisin sen. Monet kirjat ovat kesken. Usein ne ovat sitä pitkään. Iltaisin ja ennen nukkumaanmenoa en edes jaksa ajatella lukemista. Se on sääli.

On myönnettävä, että puhelinsovellukset vievät joskus paljon aikaa. Pidän melkein velvollisuutena olla kaikessa teknisessä ajan tasalla. Viime joulun (2019) aikaan hajonnut läppärini sekoitti paljon asioita, joita olen joutunut vähitellen korjaamaan. Olen suoraan sanoen sotkeutunut omiin sähköisiin kansioihini. Se on tavallaan erityisen huvittavaa, mutta aiheuttaa minulle joskus päänsärkyä. Ihan oikeasti.

Kuvien valikointi blogeihin on se vaikein osa. Etsiessäni jotakin tiettyä kuvaa, osun muihin. Tämän olen ottanut 24.10.2011.

Vähän ennen tämän vuoden joulua ajattelin lukea erästä kirjaa, jonka olin ottanut pöydälle aikoja sitten. Siitäkin huolimatta, että luen aina välillä Barack Obaman Luvattua maata, sanomalehtiä tai jotakin muuta. ”Veskilukemisena” on aina jokin pokkari kuten nyt Gustav Mauri Armfeltin elämä.

Samoihin aikoihin kävin tutkimassa valokuva-albumeitani kovalevyillä. Osuin samalla katselemaan myös salaperäistä vuotta 2014 blogeissani. Sieltä sinkosi mieleeni yllättävän monta ideaa. Loppujen lopuksi käy niin, että putoan jälleen sukututkimuksen kuiluun. 

Rajajoki kuvattuna 24.9.1941. Toisella puolella Neuvostoliitto. SA-kuva.

 

Siihen jouduin taas, kun avasin Helena Miettisen kirjan ”Rajamailla”.  Ostin kirjan esittelytilaisuudesta Lottamuseolla jo kolme vuotta sitten 2.12.2017.

Joulukuu 2017 näyttää ottamieni valokuvien mukaan olleen erityisen vilkas. Siksi varmaan en heti aluksi ehtinyt paneutua kirjaan. En kyllä ihmettele, etten ole viimeisten vuosien aikana ehtinyt tehdä kaikkea, mitä olisin halunnut. Sellaista taitaa meidän kaikkien elämä olla.

Kirjassaan ”Rajamailla” Helena Miettinen kertoo oman sukunsa tarinan, joka liittyy Karjalankannakseen ja Venäjän ja Suomen raja-alueeseen, Inkerinmaahan.  Se perustuu arkistotutkimuksiin ja matkoihin paikan päälle mm. Kirjasaloon, Rautuun ja Lempaalaan. Hän kertoo siinä ohessa myös näyttelijä Eeva Litmasen suvun tarinan. Eeva Litmanen on Larin Parasken jälkeläinen. Kumma kyllä, on jotakin, mitä en olisi huomannut, jollen olisi avannut kirjaa. Sieltä löytyy yhtymäkohtia myös minun sukuihini. 

Larin Parasken 1911 pystytetty muistomerkki Lempaalassa 3.9.1941 SA-kuva. Katso täältä lisätietoja.

Inkerinmaan historia ja kansan kohtalot ovat mahdottoman laaja aihe. En aio puuttua siihen tässä sen enempää, mutta jos lukijaani kiinnostaa, pyydän tutkimaan Wikipedian artikkelit, aluetta koskevan artikkelin täältä  ja väestöä koskevan täältä .

Erityisen paljon tietoa on kohteessa http://www.inkeri.fi/.  Sieltä löytyy toimijana myös Helena Miettinen. Tietoa on huiman paljon, mutta onhan alue ja väestö ollut myös merkittävä. Laajan alueen sisälle rakentui 1700-luvun alussa Pietarin kaupunki. Koko alueen kartan näkee täältä. Nykyään Inkerinmaan käsite on virtuaalinen, ehkäpä vielä enemmän kuin Karjalan kannaksen, jota olen usein käsitellyt. Inkerin kansan kohtalo suurvaltojen puristuksessa on aina ollut erityisen ankara. Se tulee mainitsemassani kirjassa erityisen hyvin esille. 

Tässä isäni valokuva Lempaalan hautausmaalta, johon viittaan tekstissä.

 

Siellä rajamailla, Lempaalassa Inkerinmaalla, oleskelivat jatkosodan aikana myös molemmat, tulevat vanhempani eturintaman sijaitessa Valkeasaaressa ja sen lähiympäristössä. Rintama oli siellä aina siihen saakka, kun Venäjä teki suurhyökkäyksen 9.6. – 10.6.1944.  Koska vanhempani ovat jo aikoja sitten kuolleet, en pysty enää kysymään heiltä heidän ajatuksiaan. Isä osallistui myös Kirjasalon valloitukseen 1941. Siitä olen kirjoittanut blogin ”Menneiden muistoa kunnioittaen” tammikuussa 2019. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Sota on sotaa ja julmaa. Tätä sotaa käytiin Neuvostoliittoa vastaan, suomalaiset olivat syyskuuhun 1941 mennessä edenneet yli aiemman valtakunnanrajan eli silloisen Neuvostoliiton puolelle. Veljeskansat olivat 1930-luvun suomalaisille ja sen ajan nuorisolle erityisen tärkeitä.  Kirjassa ”Rajamailla” on paljon järkyttäviä kuvia, mutta tunnistin yhden, mikä vei minut tutkimaan isäni valokuvia. 

Isäni kuvien joukossa on valokuva, jossa hän ja toinen joukkuekaveri ovat kuvattuina Lempaalan kirkon raunioilla. Miettisen kirjassa sivulla 51 on Ilomantsin kirjastosta lainattu kuva, jossa kuvan aiheena on sama paikka, ehkä myöhemmin kuvattuna. Siinä tosin isäni kuvaan verrattuna ristit ovat pystyssä ja kivet suoristettuina, joten voihan se olla aikaisemminkin. Paikalle on rakennettu ikään kuin alttari. Pappilanniemeen majoittuneet joukot käyttivät haudoista esiin kaivettuja inkeriläisten vainajien jäännöksiä koriste-esineinä ja jopa työvälineinään.  On pakko lähteä jatkossa tutkimaan lisää sotapäiväkirjoja tarkentaakseni yksityiskohtia. Päästäkseni nyt eteenpäin, jatkan siitä ehkä myöhemmin.

Lempaalan 1764 rakennettu kirkko oli purettu jo 1935 ja väestö oli siirretty alueelta muualla. Haudat olivat käsittääkseni alueen evankelisluterilaisten hautoja. 

 

Vanajan kirkon kulmalla 1.8.2018

Koska tarkoitukseni ei ollut tällä kertaa tutkia sota-aikaa sen enemmän, palaan muihin yhtäläisyyksiin. Helena Miettinen kertoo sivulla 16 nahkuri Koskisesta, joka lähti Pietariin. Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisen pojasta Kaino Koskisesta tuli Helena Miettisen äidin Lyyli Pyöriäisen isäpuoli. Hän käy tarkkaan läpi Vanajalta lähtöisin olen Carl Gustafin sukutarinan lähtien tämän isästä Carl Gustaf Lindforsista, joka toimi Vanajalla koulumestarina ja lukkarina.  Samassa muistin, että olen kirjannut ko. henkilön myös sukututkimuksiini.

Carl Gustaf Lindfors syntyi 17.2.1817 Vanajan Miemalan kylässä. Isä Carl tai Kalle oli lähtöisin Rengosta. Tämä kaikki mainitaan kirjassa. Sen lisäksi kerrotaan lukkarin elämästä tarkkaan. Kurinpidollisista syistä hän joutui myöhemmin luopumaan tehtävistään. Hänet korvasi Eric Nålberg (1828–1858), joka oli isänpuoleisen esi-isäni Heikki Juho Nålbergin veli.  Renkoon aikanaan pitäjänräätäliksi tullut David Gabrielinpoika Nålberg (1791–1863) oli näiden veljesten isä. Hänellä oli myös kaksi muuta lasta Vilhelm ja Karoliina. 

Kaikkien Nålbergin lasten elämä on valtava sukutarina, eepos, joka askarruttaa minua jatkuvasti. Samalla kuva siitä täydentyy. Siihen liittyvät myös päähenkilöitä edeltävät sukupolvet. Heidän geeneissään on kulkenut mieletön määrä voimaa tuleville sukupolville. Näitä henkilöitä on yllättävän paljon. Olen jatkuvasti tarinan jonkin kulman/vaiheen kohdalla, joka lähtee auttamatta kuljettamaan minua eteenpäin.

Sukuhistoria tulee myös aina välillä uniini ikäänkuin ymmärtäen toiveeni elävöittää aikakausia ja ihmisiä. Käykö näin myös muille vanhoille ihmisille? Joka tapauksessa jokaisen näitä henkilöitä tai heitä sivuavaa blogia kirjoittaessani kertyy aina lisää aineistoa. Minähän tutkin samalla lisää ja lisää...

Rengon kirkon kulmalla kesällä 2018.

Löydän usein myös yhteyden omiin sukuihini.  Niin kävi myös nyt. Vehmaisten Junnilan talon tytär Hedvig Gabrielintytär s. 1755 meni avioon 1771 Janakkalan Maukolasta Junnilaan vävyksi tulleen Kalle Kustaanpojan kanssa (1742–1820).  He muuttivat kotikyläni Rengon Vehmaisten Kukkolan torppaan, josta myöhemmin käsittääkseni muodostui uudistila ja nykyäänkin kylässä on Kukkolan tila. Hedvigille ja Kallelle syntyi liuta lapsia, joista osa kuoli aivan pienenä.  Kuusi lapsista kasvoi aikuisiksi ja lähti maailmalle. Yksi heistä on edellä mainitsemani Carl Gustaf Lindforsin isä, Kalle Kallenpoika tai Carl Carlson (1782–1838), joka meni vävyksi Vanajan Miemalan Nikkilään avioiduttuaan 1807 talon tyttären Anna Maria Juhontytär Nikkilän (1790-) kanssa.

Heidän vanhin tyttärensä Maria Helena Kallentytär syntyi 18.5.1809. Hänen kauttaan suku palautui osittain Rengon Vehmaisiin, sillä 1831 hän meni avioon Siukolan isännän Juho Juhonpojan (1796–1861) kanssa. Heidän vanhin tyttärensä Leena Maija Juhontytär Siukola (1833–1894) meni vuorostaan naimisiin Heikki Juho Nålbergin (1823–1887) kanssa.

Maria Helenan nuorempi veli Carl Gustaf (1817–1863) lähti opiskelemaan Hämeenlinnaan ja valmistui lukkariksi ja koulumestariksi. Hän otti sukunimen Lindfors. Siihen aikaan opiskelleet ja käsityöläiset joutuivat ottamaan sukunimen. Samoja sukunimiä käytettiin usein.  Vanajan historia kertoo, että hän toimi aluksi apulaisena ja vuonna 1838 velvoitettiin opettajaksi eli koulumestariksi. Kun Vanajan lukkari Johan Grönholm (1759–1852) kuoli pitkän palveluksen jälkeen, niin Carl Gustaf sai koko viran hoitaakseen. 

Lottamuseo Tuusulassa 2.12.2017

  

Hänen Renkoon lähteneen, sisarensa Maria Helenan tyttären Leena Maijan miehen Heikki Juho Nålbergin (Siukola) veli Eric Nålberg tuli Rengosta Vanajaan rippikirjamerkinnän mukaan vasta 1849. Vanajan historiateos kertoo, että hänet pyydettiin sinne koulumestariksi, koska Carl Gustaf Lindfors ei voinut enää lukkariksi tultuaan hoitaa koulumestarin tehtäviä. Historiassa kerrotaan Eric Nålbergin tulleen myös vt. lukkariksi, mutta täysin virheellisesti parissakin paikassa siellä kirjoitetaan Ericin olleen Wilhelm Nålbergin isä David. Hänen isänsä nimi oli David. Olen kirjoittanut tästä aiheesta blogissani Kaikuja menneisyydestä, johon pääset tämän linkin kautta.

Eric avioitui 1851 Hämeenlinnassa syntyneen Amanda Emilia Weckströmin s. 1833 kanssa. Ericin nuorempi veli Wilhelm perheineen muutti myös Vanajan kirkonmäelle (Kyrkobacken) syksyllä 1857. Mahdollisesti Eric oli silloin jo sairastunut keuhkotautiin, johon hän sitten kuoli 2.5.1858.

Ericin puolison Amandan vanhemmat olivat alun perin Lammilta ja Koskelta, isä oli sepän opintojen kisällivaiheessa asunut Hämeenlinnassa, josta oli löytynyt puoliso.  Sittemmin Johan Aleksander Weckströn toimi pitäjänseppänä Vanajan Idänpäässä, jonne perhe oli muuttanut 1840-luvulla. Myöhemmin 1850-luvulla Johan Aleksanderin on merkitty olevan entinen pitäjänseppä ja halvaantunut. Hän kuoli 21.5.1879 Vanajan Idänpäässä. Leski Eeva muutti 1880 Pälkäneelle, jonne myös tytär, Eric Nålbergin leski lähti 1880-luvulla Sinne oli hänen isänsä kuoleman jälkeen syntynyt poikansa Juho Fredrik Vuori oli muuttanut kansakoulunopettajaksi valmistuttuaan.

Olen näistä asioista kirjoittanut jo aiemmin blogeissani enkä nyt liitä kaikkia linkkejä kirjoitukseni sekaan. Tarkoitukseni on lähinnä ihmetellä ja ihailla ihmisten verkostoitumista 1800-luvulla. Silloin ei ollut autoja, ei puhelimia, tiet olivat huonoja, joten matkantekoon kului usein päiviä. 

Tutkin Hämeenlinnan kupeessa olevien Vanajan kirkonseudun ja Miemalan kylien vanhoja karttoja. Alue kuuluu nykyään Hämeenlinnan kaupunkiin. Kartoista ei ole paljon apua, koska kaikki 1800-luvun kartat ja sitä aikaisemmat tuntuvat olevan kovin epätarkkoja. Alueella on paljon vesistöjä eikä näytä, että siellä olisi ollut siltoja samalla tavalla kuin nykyään. Siirryttäessä paikasta toiselle piti etsiä sopiva väylä.

Helena Miettinen signeeraa ostamaani kirjaa.

Palaan Lindforsin sukuun.  Lukkari Lindforsin perhe asui kyllä ensin kirkonseudulla, mutta myöhemmin eri paikoissa/taloissa Miemalan kylässä. Hän oli mennyt naimisiin Vanajan Kodjalasta olevan lampuodin tytär Hedvig Heikintytär Raivalan kanssa 1842. Perheeseen syntyi 1843–1860 välillä yhteensä kahdeksan lasta. Lindfors kuoli tapaturmaisesti hukkumalla 20.6.1863.

Tässä vaiheessa vanhin pojista Carl Gustaf oli jo muuttanut nahkurinoppiin Tampereella ja suomentanut nimensä Koskiseksi. Hän muutti 1866 Venäjälle, josta löytyi inkeriläinen vaimo. Nämä tiedot ovat lukemastani kirjasta. Muutkin lapset joutuivat lähtemään piikomaan. Neljä heistä lähti myös Pietariin. Suurkaupungin vetovoima oli noihin aikoihin suuri. Mainitsemassani kirjassa kerrotaan heidän kohtalostaan enemmän. Oma sukututkimukseni katkeaa perheen hajoamiseen ja lasten lähtemiseen maailmalle.

Useimmat mainitsemistani ihmisistä ovat ainakin tienneet toisensa. Nahkuri Carl Gustaf (Kaarlo) Koskisesta on kirjan sivulla valokuva, jossa hän seisoo työpajansa edessä Lempaalan Svaanilassa. Hän oli esiäitini Leena Maija Siukolan kymmenen vuotta nuorempi serkku. Mietin, pitivätkö perheet yhteyksiä.  Siksi tutkin 6.5.1833 syntyneen Leena Maijan kasteen tiedot 7.5.1833. Hänet kastettiin Vanajan kirkossa. Kummeina olivat kersantti Gustaf Bergström ja tämän vaimo Amalia, suutari Eric Johan Träffhut ja tämän vaimo Hedvig Johansdotter Vanajan Miemalasta. Kastajana toin sijaispappi J.P. Carlstedt. Näillä en näe suoraa yhteyttä perheeseen. 

Alexin kanssa Aleksis Kiven haudalla joulun alla 2015.

 

On kuitenkin niin, että jos sorrun tutkimaan tarkemmin, löydän jotakin yllättävää, vaikken ehkä sitä, mitä haluaisin. Siksi joskus onkin paras pitää sormensa ristissä. Seuraava Siukolan lapsi kastettiinkin jo Rengossa.

Oman kirjoituksensa ansaitsee myös eräs sivujuonne Helena Miettisen kirjassa. Se liittyy Larin Paraskeen. Kirjan mukaan Sakkolassa apupappina ollut Adolf Neovius alkoi vuonna 1885 kerätä seudun kansanrunoutta. Silloin alkoi myös hänen yhteistyönsä Larin Parasken kanssa, joka kesti seitsemän vuotta. En käy tässä Larin Parasken elämää läpi. Lyhyt yhteenveto löytyy Wikipediasta, jonne pääset tästä. Jostakin syystä olen kyllä usein Helsingin Hesperian puistossa osunut Larin Parasken muistomerkille. 

Omaa kuvaani patsaasta en löytänyt. Hesperian puistossa 24.10.2011.

  

Adolf Neovius ja ylipäänsä Neoviuksen ja Nevanlinnojen suku liittyy Rengon historiaan sikäli, että suvun esi-isä Tuomas Tuomaanpoika oli 1700-luvun alkupuolella Rengossa lukkarina. Neovius-nimen alkuperä johtuu Rengon Uudestakylästä, jossa perhe asui. Todennäköisesti Tuomas oli paikallista sukua kuten myös vaimonsa. Hän kuoli Uudessakylässä ja haudattiin Rengon kirkkoon 17.11.1745. Vaimo Riitta Heikintytär haudattiin 8.8.1749 myös Rengon kirkkoon.

Heidän kahden poikansa Tuomaan s. 1710 ja Kristianin s. 1717 jälkeläisistä kasvoi suuri suku, joissa on paljon oppineita henkilöitä. Tuomas siirtyi opintonsa päätettyään ensin Pielavedelle. Sittemmin hänestä tuli Luhangan kappalainen.  Myöhemmin hänen poikansa Tuomas Wilhelm jatkoi Luhangan kappalaisena. Em. Adolf Neovius on hänen sukuhaaraansa.

Kristian valitsi sotilasuran ja avioitui Rengossa ja sai ainakin neljä lasta, mutta kuoli taistelussa Saksan Pommerissa 1758.  Puoliso lähti myös Pielavedelle mukanaan osa perhettä ja avioitui siellä uudelleen. Sotilasuran valinnut poika Adolf lähti Sysmään ja kasvatti perhettä siellä. Sukunimenä oli Neoff.

No, minulla on kyllä kesken tämän suvun tutkiminen enkä aio edes jatkaa. Osa Neovius-suvusta muutti nimensä Nevanlinnaksi. Wikipediasta voi käydä lukemassa, keitä kaikkia merkkihenkilöitä sukuun on kuulunut.

Tätä kirjoittaessani joulun aikaan, nukuin kyllä yöni hyvin, mutta todennäköisesti entisajan ihmiset vierailivat luonani unessa. Kerran herätessäni pohdin sitä, että 1800-luvun lopulla kuolleiden sukulaisteni hautoja ei ole enää jäljellä. Rengon hautausmaan haudoista teki K.V. Elovaara luettelon 1931, johon hän merkitsi myös hautakirjoitukset. Muutamat kirjasessa olevat kuvat kertovat, että hautausmaa oli silloin todella surkeassa kunnossa. Siellä oli paljon rautaisia ja puisia muistomerkkejä, joissa olevista nimistä ei saanut selvää. Tässä linkki kirjaseen.

Kuvien valikointi blogiin on se työläin vaihe. Siinä meni päiviä...

Googlen kuvissa on hieno etsimistoimisto. Esim. sanalla "patsaat" saan kaikki muistomerkit, patsaat ja veistokset näkyviin. Ongelma on tietysti se, että vain osa kuvistani on Googlessa. Tämä kuva on keväältä 2018.

 

Onhan tämä hullua. Kun yrittää tiedonmurusten kautta sisälle entisajan ihmisten elämään. Kaiken lisäksi oma elämäkin on historiaa.

Palatakseni vielä Pietariin 1860-luvulla  lähteneesen Carl Gustaf tai Kaarlo Koskiseen s. 1843, esiäitini Leena Maija Juhontytär Siukolan s. 1833 serkkuun, hänestä löytyy siis Helena Miettisen kirjasta s. 16 Inkerin kulttuuriseuran kuvakokoelmassa oleva valokuva, jossa hyväntahtoisen näköinen valkotukkainen ja -partainen nahkuri seisoo työpajansa edessä. Kirjassa hänet ja hänen poikansa Kaino Koskinen on kuvattu hyvinä ihmisinä. Kirjailija ei ole saanut selville hänen kohtaloaan eikä myöskään kaikkien kuuden lapsen elämää täydellisenä. Kirja kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa. Joku jälkeläinen saattaa joskus putkahtaa DNA-serkuksi!

Kotona jouluaattona 2011.

 

Erilainen joulu?

Jos en saa mitään järkevää aikaiseksi tehtyäni ensin tylsiä kotitöitä, luettuani päivän lehdet, laitettuani pyykit kuivumaan ja todettuani, että uloskaan ei huvita mennä, niin arvatkaa, mitä alan tehdä? Talven harmaa ruskeus ja tihkusade eivät nekään houkuttele ulos.  Oikeastaan välillä ihmettelen, miten kummasti eräs harrastus vieläkin innostaa. Sen parissa unohdan ympäristöni ja itseni tuntikausiksi. Joskus unohdan syömisen ja tietenkin kaikki muu tekeminen jää taakse. Kaiken lisäksi en saa tekemisestä mitään tulosta tai tuotosta aikaiseksi. Seuraavan kerran, kun jatkan sen parissa, olen jo unohtanut aiemmat tekemiseni.

Manu jouluna 2007

 

Kunnes jonakin päivänä jotakin muuta kirjatessani palaan aiempiin tietoihin ja huomaan, että on kannattanut sitkeästi kirjata tietoja. Joskus ajattelen, että minua ohjaa jokin vaisto, salainen sisäänrakennettu tieto. Se saa minut tutkimaan juuri sitä sattumanvaraista kohtaa, josta olen lähtenyt liikkeelle.

Varmaan arvasit jo, että tarkoitan sukututkimusta. Ajattelen, että työni on apuna myöhemmin kirjoittaessani juuri siitä kohdasta. Muutama kirjoitusidea muhii nyt ajatuksissani, mutta olen niistäkin huolimatta aina valmis aloittamaan jostakin aivan uudesta. Kovalevyni pullistelevat tietoa, joista voisin aloittaa. Tarinan kirjoittamisen aloittaminen vaatii aina lisää inspiraatiota. 

Arttu jouluna 2008

 

Äskettäin jätin sattumanvaraisesti valitsemani tarinan lepäämään, vaikka se sai erään ystävän ottamaan yhteyttä hänen huomatessaan, että olin käsitellyt osaa hänen sukujuuristaan. Toisaalla lepäävät esi-isäni, räätälimestarin kisällit kotikyläni naapurikylässä odottaen lähtöään maailmalle. Kaikkien näiden poluissa on vielä paljon tutkittavaa. Jotakin juttua olen suunnitellut ensi kevään Markkulan Viestiin. Myös Kuolemajärven suvuissa on paljon keskeneräisiä ideoita odottamassa.  Jopa aiempia tarinoiden aloituksia on odottamassa.

Kylähistoriikin tekstit ovat lähes valmiit, mutta niidenkin viimeistely vaatii inspiraation, jota joudun välillä odottamaan viikonkin.  Kun aloitan, en aina malta lopettaa ennen kuin keskiyöllä, mutta se aloittaminen on vaikeinta.

Tässä eräänä päivänä aloitin kirjoittaa ennen kaivautumista sukututkimukseen. Joulua ennen on aiemmin ollut myös oudon tyhjiä hetkiä. Ne ovat aivan yhtä tärkeitä kuin täyteläiset, työntäyteiset hetket. Olen aina ollut oma innostajani sen sijaan, että innostuisin muiden ideoista ja ajatuksista. Jos olen kiinnostunut jostakin asiasta, kehitän siitä lähes aina oman versioni.

 

Kun en muutakaan keksinyt, ajattelin nyt käydä pitkästä aikaa läpi ennen joulua 2009 aloittamani ideakirjaa. Muistaakseni olen jo aiemmin käsitellyt sitä. Joitakin ideoita olen toteuttanut, jotkut odottavat. Alkuvaiheen tekstit liittyvät auttamatta taidehistoriaan, jota olin silloin opiskelemassa.  Ne ja niihin liittyvät asiat yleensä kiinnostavat minua edelleen, vaikka niihin on nykyään todella vähän aikaa. Silloin aikoinaan kirjoitin blogeja sarjassani ”Polulle kauas” ja teksti ”kirjoita löytämisestä” viittaa siihen blogiini. En jaksa nyt kaivaa tulostamiani kirjoituksia esille, joten jatkan…

Jouluna 2009 kotona

 

Ehkä kirjoitin silloin aiheesta, jossa mainitsin Michel-Eugène Chevreulin väriteorian 1800-luvun puolivälistä.  Se vaikutti impressionisteihin erityisesti. Viittaan myös Eugène Delacroixiin, romantiikan ajan taidemaalariin ja hänen päiväkirjoihinsa. Hän on myös vaikuttanut impressionismiin. Delacroix kirjoitti päiväkirjassaan, että luonto on kaiken heijastus. Sillä tavalla hän johdatti maalaustaidetta uusiin ulottuvuuksiin.  Taiteilijoilla oli tapana kuljettaa mukanaan niitä Moleskine-muistikirjojen kaltaisia kirjasia, joita minäkin olen käyttänyt, ja kirjata niihin asioita, piirtää kirjasen sivuille kuvia jopa vesiväreillä varsinaisia teoksiaan varten. Charles Monet ja kaikki muutkin impressionistit olivat kiehtoneet minua ja monia muita, vaikka kuinka kauan. Käynti hänen Givernyn puutarhassaan 2004 oli erityisen innostava.

Silloin ja myöhemmin olen aina kaivannut aikaa paneutua moneen edellä mainitsemaani asiaan syvällisesti. Se lienee turha toivo, mutta voin silti aina haaveilla kirjoittamalla asioista pienen pätkän. Delacroixin suurikokoinen maalaus ”Vapaus johtaa kansaa” vuodelta 1830, herättää minussa aina lämpimiä tunteita. Se kuvaa heinäkuun 1830 vallankumousta. Siihen hän on mahdollisesti kuvannut myös itsensä silinterihattu päässään Vapauden vasemmalla (katsojasta päin) puolella. Nuori poika oikealla saattaisi olla ollut esikuva Victor Hugon 1862 ilmestyneen romaanin ”Les Miserables” (Kurjat) Gavrochelle.  Sukuun liittyen Delacroixin isän oletetaan olevan toinen henkilö eli kuuluisa, Napoleonin aikainen valtiomies ja diplomaatti Talleygrand, mutta sekään kuten muutkaan arvelut eivät ole ehkä totta.

Naapuriin tuli joulupukki 2009.

 

Ranskan ihailuni on ollut lapsesta saakka pohjatonta, mutta koska en ole koskaan oppinut kieltä, siihen on vaikeata päästä sisälle.  Yritin opetella sitä joskus 2000-luvun puolivälissä. Rakkauteni Ranskaan pulpahtelee aina silloin tällöin esiin. Minulla on aika paljon Ranskan historiaan liittyvää kirjallisuutta. En tiedä, olenko blogeissani kirjoittanut siitä, että olen lapsesta saakka tuntenut jonkun entisen elämäni liittyneen Ranskaan. Siksi olikin aikoinaan outoa kuljeskella niissä paikoissa, joihin historiani mahdollisesti liittyi. Pont Neufin silta oli erityisesti aikoinaan mielessäni. Olen kirjoittanut siitä ainakin täällä. Siellä on myös kuva edellä mainitsemastani Delacroixin maalauksesta ja minusta.

2010-luvun alkupuolella teetin myös paljon kortteja valokuvistani. Lähetin niitä Postcrossingissa ympäri maailmaa. Niitä on vieläkin aika paljon jäljellä.

Eläimiä, jotka olivat aikoinaan ilojamme.

 

Myös sanonta ”Luovuus tarvitsee tilaa” oli minulle silloin erityisen tärkeä. Se on vieläkin, kun olen ahtautunut kerrostaloasuntoon kirjojeni, valokuvieni, papereiden ja mappien kanssa. Usein pähkäilen sitä, mitä hävitän seuraavaksi. Lehtileikkeet ovat viimeksi olleet menossa.

Mistähän otin lauseen ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”? En ainakaan enää koe niin. 

 

Alexin 1. joulu 2012

 

Sitten seurasi hämmentävä hetki, joka johdatti minut taas paheeni pariin. Olin kirjannut kirjaani erään, 101-vuotiaaksi eläneen naisen. Olin silloin osunut Suomen Sukututkimusseuran sivulla 16.2.2009 olleeseen ”Juhan suku-uutisten” kirjoitukseen eräästä vanhaksi eläneestä naisesta. Tämä Johanna Erkintytär oli syntynyt 28.8.1793 Rengon Ahoisten Ollilan puustellissa. Siihen aikaan en ollut vielä perehtynyt sukututkimukseen, mutta sittemmin paikansin hänet hyvin, sillä hänen sukujuurensa olivat äidin Eeva Juhontytär Anttilan (1767–1838) puolelta myös Markkulan suvussa. Johannan äidinäiti eli isoäiti oli Maria Matintytär Markkula (1744–1781), joka avioitui Rengon Muurilan Anttilaan Juho Erkinpoika Anttilan (1735–1802) ensimmäiseksi puolisoksi 1764.  Sittemmin aihe tuli esille myös toisessa blogissa eli 2018 ”Sukututkijan loppuvuosi”-nimisessä blogissa. Täältä voit lukea Johannan tarinan.

Johannan elämä on sukututkimuksen osalta minulla jo sittemmin lähes loppuun katsottu. Miehensä porilaisen porvarin, leski Daniel Tortbergin kanssa hän meni naimisiin 1835 ollessaan 42-vuotias. Danielin 1. puoliso oli kuollut jo 10 vuotta aiemmin. Danielilla oli ainakin kaksi poikaa, joista nuorempikin oli tuolloin jo lähellä aikuisikää. Johanna oli lähtenyt aikoinaan Rengosta Hämeenlinnaan 16-vuotiaana rouva Rosendahlin talouteen. Rippikirjojen mukaan hän oli tullut Poriin 1834 ja oli parissa paikassa piikomassa ennen Tortbergille tuloaan.  Miehensä kuoleman jälkeen hän jäi tämän pojan 1818 syntyneen Danielin talouteen. Tämäkin kuoli 1860.  Sen jälkeen hän jatkoi elämäänsä tämän ensin lesken taloudessa ja esiintyy rippikirjoissa porvarisleski Johanna Tortberginä. Täältä voit käydä lukemassa hänen kuolemastaan marraskuussa 1894.

Tarkistin vielä Johannan kummit Rengossa. Hänet kastettiin 28.8.1793 Rengon kappalainen David Cavanderin toimesta arvovaltaisen kummijoukon läsnä ollessa: kersantti Nils Hake, Anna Sofia Biur, Maria Charlotta Hake ja Hedvig Jaakontytär.  Nils Kristian Hake oleskeli vuoroin Janakkalan Irjalassa appiukkonsa Elias Biurin taloudessa ja myöhemmin isäntänä. Virkatalona hänellä Rengon Ahoisten Ollilan puustelli, jonka maita yhtenä lampuotina viljeli mm. Johannan isoisä oli muuten Juho Juhonpoika (1725–1801).

Muru mummilla jouluna 2011. Mitähän Murulle nykyään kuuluu?

 

Niin sitten taas kävi. Vaivuin sukujen suohon. Postilaatikosta kolahti viimeisin Markkulan Viesti, johon kirjoitin myös pari juttua. Kumma kyllä kirjoituksissani samat henkilöt eli Haket esiintyivät sielläkin, mutta nyt Janakkalan puolella. Näkökulma oli aivan toinen.  On aika lopettaa tältä osin ja jatkaa muilla asioilla. Pari alkuviikon päivää minulla menee joka tapauksessa aina erityisen rauhallisissa merkeissä. Aina en avaa edes läppäriäni.  Tämäkin juttu olisi saanut jäädä kirjoittamatta.

Nyt on jo keskiviikko. Olisi aika julkaista tämä. Välillä tämä pandemia-aika rajoituksineen vaikuttaa minuun passivoiden entisestään, välillä innostun hetkellisesti. Kun on lähdettävä kylille, lykkään menoa viimeiseen asti, koska lähteminen on erityisen ahdistavaa. Loppujen lopuksi, piristyn lähtemisestä hetkellisesti. En oikein ymmärrä, miksi kirjastojen toimintaa piti rajoittaa erityisen paljon. Palautin pari kirjaa, jotka olivat olleet lainassa jo keväästä saakka, viisi kautta. Uusin niitä aina netissä ja olisin voinut varmaan nyt viimeisen kerran koittaessa suorittaa uusimisen puhelimitse. Kirjastosta voisi kyllä palautuksen lisäksi hakea tilattuja kirjoja. Sekin oli minulla mielessä, mutta sitten loin katseeni täpötäysiin kirjahyllyihini ja kirjakasoihin lattialla ja pöydillä.

Ensimmäinen joulu 2012

 

Jotta en herättäisi missään mitään huomiota, käytän nykyään maskia sisätiloihin mennessäni. Kuulin äskettäin kuparimaskista ja asioidessani viime viikolla Lifessä, näin sellaisia tiskillä. Ostin sen, vaikka hinta olikin kallis. Maskia voi käyttää niin kauan, kun se on ehjä. Se puhdistaa itse itsensä. Googlaamalla siitä löytää tietoa. Ulkoisesti sen on aivan samannäköinen kuin muutkin, vaaleanpunainen väri oli plussa.

Saattaa myös olla, että tämä joulunalusaika ahdistaa. Onhan sillä oma historiansa, josta olen kyllä päässyt eroon omalta osaltani, mutta muilla saattaa olla vielä samanlaisia paineita, joita minullakin oli. Ne tulevat somessa läpi. Aloin taas ajatella, miten erityisen raskasta se on vanhoille ihmisille. Molemmat vanhempani sairastuivat viimeisen kerran vähän ennen joulua. Äitini ei koskaan päässyt eroon joulusta ja sen valmisteluista, vaikka viimeinen joulu oli tulossa. Siihen aikaan 2002, minäkin olin vielä jouluinnostuksen vallassa. Olin kutsunut äidin jouluksi luokseni. Se saattoi olla hänelle liikaa. Stressi nousi kattoon.

 

Tämä joulu on lähiperheessäni erilainen. Olemme jo pitempään pysytelleen erossa toisistamme, koska osa perheestä käy töissä, lapset ovat päiväkodissa ja koulussa. Olen jopa pyytänyt tytärtäni ostamaan lasten joululahjat puolestani. Huolimatta rajoituksista, kaupat ovat tupaten täynnä ihmisiä ja uskon vilinän vain kiihtyvän ennen joulua. Vaikka en pelkää saavani koronaa perheeni kautta, he haluavat suojella minua kaiken varalta.  Asia stressaa minua silti. Tässä tulen siihen kohtaan, että vanhemmat ihmiset stressaantuvat auttamatta helpommin, siis minäkin.  Tosin muut väittävät aina muuta. Siihen en puutu.

Joulu herättää ihmisissä aina suuria tunteita.

Taitavat joulukortitkin jäädä lähettämättä. Muutakin pitäisi vielä tehdä. Koska blogien kirjoittaminen on juuri nyt vaivalloista, en ehkä kirjoita seuraavaa ennen joulua. Kaiken varalta toivotankin jo nyt:

Rauhallista joulua kaikille lukijoilleni!

 

 

 

 

 

Mielikuvitus

Hyviin päiviin sisältyy aina paljon tekemistä. Sitä on päällekkäin, rinnakkain eli monta rautaa on tulessa samanaikaisesti. Ikään kuin on saatava paljon valmiiksi tai alulle. Määrittämätön sisäinen palo on yksi tekijöistä, joka on ajamassa eteenpäin. Mielikuvitus, luovuus ja suunnittelu ovat aina mukana.  Miten siihen väliin mahtuvat arkiset pakolliset tehtävät? Ne on vain mahdutettava.  Nyt juuri hiustenpesu, ruoan valmistus, molemmat kaikkine vaiheineen. Sipulien ja jauhelihan paistuessa pannulla aloitin tämän blogini kirjoittamisen. Ehkä arkiset tehtävät ja joskus rutiinit pitävät ihmisen järjissään?

Kuva on marraskuun loppupuolelta Tuusulanjoen alueelta.

Eilen illalla päätin kyllä viimeistellä kyläkirjaan tulevaa tekstiäni. Ehkä ehdin aloittamaan sen kunhan hiukset on kuivattu ja makaronilaatikko kahdelle päivälle on uunissa. Lähikaupan automaatissa olisi käytävä hakemassa lähetys, tilaamani talvikengät. Siirsin ahdistavan liikkeellelähdön huomiseen, jolloin on poikettava myös kaupassa. Ne maskit. Sain nimittäin lauantaina melkein ahdistuskohtauksen ruuhkaisessa Lidlissä, jonne poikkesin ystäväni kanssa ja rohkenin pukea maskin naamalle. Maksoin ostokseni nopeasti ja pakenin ulos odottamaan.

Helsingin Sanomien kulttuurisivutkin ovat vielä lukematta. Aamupuuron ja –kahvin kanssa kulutin paljon aikaa muissa osioissa olevia mielenkiintoisia artikkeleita lukiessani.  Ne eivät olleet koronaan liittyviä, sillä aiheesta tulee kaikkialta niin paljon uutisia ja tietoa, että se riittää minulle. Jatkaessani tätä arkipäiväistä blogiani palaan vielä vaikkapa sanaan mielikuvitus. Ehkä kirjoitan myös vessalukemisesta, joka voi olla yhtä arvokasta kuin kaikki lukeminen. 

Joki tulvi 22.11.2020

Tästä tulee siis välipalakirjoitus. Eikö ne kaikki blogini ole juuri sitä samaa. Rentoutumista joskus jopa raskaiden asioiden välissä.  Meillä kaikilla on omanlaisemme elämä. Ja on ollut. Ihmettelen usein sitä, minne se on mennyt. Erään ystäväni kanssa keskustelemme myös usein siitä, millaisia alisuoriutujia olimme. Tiedämme, että meistä olisi ollut, vaikka mihin, mutta emme uskoneet itseemme. Vaikkei halunnut kultaa ja kunniaa, niin tässä vaiheessa elämää ymmärtää, että aikaansaannokset voisivat olla mittavampia.  Tällä hetkellä tuntuu, että mikään asia ei etene valmiiksi. Listalla on aika monta juttua, mutta…

Pari päivää viikossa menee usein toipumiseen (unettomasta yöstä ja päänsärystä). Sitten kun on taas hyvä olla, haluaa nauttia siitä olosta ja enimmäkseen levätä ja vain suunnitella. Sitten on muutama työntäyteinen päivä, jolloin ei malta mennä nukkumaan ajoissa. Ulkoilla pitäisi enemmän, mutta aina ei huvita. Viikot ohittavat minut samaa rataa.

Tälläinen oli Kuolemajärven vanha kirkko, joka oli rakennettu 1759 ja purettiin ikävä kyllä vanhan tieltä 1901. Kellotapuli on rakennettu 1786. Lähde: Kuolemajärven historia.

  

Mielikuvitus sanana on ihana. Taidan myös käyttää sitä kovin usein. Sanan keksijän syntymästä tuli eilen täyteen 200 vuotta. Hän on David Emanuel Daniel Europaeus (1820–1884). Hänestä löytyy googlaamalla runsaasti kuin enemmän tietoa. Katso vaikka täältä tai täältä.  Hän keksi paljon muitakin tärkeitä sanoja, joista löydät tietoa linkkien takia. Hän kierteli aikoinaan myös Kuolemajärvellä sukuni kotikylässä Karjalaisissa kansan sanomisia ja runoja keräämässä. Niistä ja hänen erikoisesta elämästään olisi myös kirjoitettavaa.  Hän lienee ollut myös hienon sukunsa parissa hyljeksitty, koska äiti oli vain karjapiika eli tavallisia ihmisiä. Hän oli paljon edellä aikaansa, mutta ei kerännyt kultaa eikä kunniaa eläessään ja kuoli Pietarin köyhäinsairaalassa ja haudattiin joukkohautaan. Sieltä hänet kyllä myöhemmin siirrettiin Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Anna juoksee kirkkoon. 7.7.2005.

  

Mutta tässä kerron hänen pikkuserkustaan, jos aivan oikein olen laskenut. Isak Emanuel Europaeus oli vuosina 1794–97 Kuolemajärvellä kappalaisena. Hän oli syntynyt Parikkalassa kirkkoherran poikana 14.7.1769. Hänen vaimonsa, samanikäinen Maria Christina Steen oli syntyisin Lempäälästä. 

Kuolemajärven Pinnoniemen kylän pappilassa kastettiin 26.6.1795 kaksi päivää aiemmin syntynyt poika Johannes Jacobus, heidän poikansa. Hänen kastepäivänsä on samalla hautauspäivä, sillä löydän kuolleiden luettelosta merkinnän, että joku nimetön on syntynyt kuolleena. Tilaisuudessa on merkitty olleen läsnä paljon sukulaisia kuten isän veli, tohtori Jacob Wilhelm Europaeus. Paikalla oli myös toinen veli Abraham Europaeus. Sitten minun on vaikea saada muista selvää. Molemmat veljekset oleskelevat Venäjällä ja mukana saattaa olla heidän seuralaisiaan. Mainitaan Petrograd ja Dannenberg. Isakin sisarukset, mademoisellet Dorotea ja Sofia Europaeus ovat myös mukana.  Olisiko kysymys kaksosten syntymästä?  Joka tapauksessa Johannes Jacobus on merkitty rippikirjaan ilman merkintää kuolemasta.  

Kävin tarkistamassa Parikkalan seurakunnan rippikirjoja, joista kävi ilmi, että arveluni pitivät paikkansa. Kysymys lienee ollut kaksosten syntymästä, joista toinen syntyi kuolleena. Johan Jacob jatkoi elämäänsä. Rippikirjat eivät kerro enempää, mutta googlaamalla löydän, että hän lähti 1820-luvulla Venäjälle, avioitui venäläisen naisen kanssa ja kuoli 1875 Tverin Pokrovskissa. Hän käytti etunimeä Jean ja toimi lääkärinä ja sai valtioneuvoksen arvon. Hän piti yhteyksiä Suomeen lähettämällä mm. Parikkalan kirkkoon kalleuksia. Täältä löydät tietoja hänestä ja hänen yhteyksistään ja perheestään.

Sanon taas kerran itselleni: älä käytä niin paljon aikaa selvittääksesi asioita, jotka eivät ole merkityksellisiä. Mutta sitten selitän itselleni, että tämä on vain opiskelua. Siitä hyötyvät muutkin tutkimukseni.

Kirjoittajan kommentti: linkit eivät toimi, koska Kansallisarkisto teki muutoksia hakutoimintoihinsa vuoden 2022 alussa. Korjaan linkkejä joskus myöhemmin. 

Silloin elettiin mansikka-aikaa, joita poimimme eri paikoista. 5.7.2005.

 

24.9.1796 syntyy seuraava poika, joka kastetaan nimellä Carolus Friedricus päiväyksellä 1.10. Paikalla on jälleen paljon pappissukuihin kuuluvia henkilöitä. Uudellakirkolla, johon Kuolemajärven kappeli kuuluu in tuolloin kirkkoherrana Anders Bogislaus Hornborg, jonka vaimo Sophia Nordberg on ainakin paikalla. Myös Uudenkirkon kappalainen Henrik Borenius ja vaimo Sophia Stråhlman mainitaan, samoin muita Hornborgeja kuten mademoiselle Charlotta Hornborg ja viimeisenä kappalaisen sisar Anna Europaeus. Kaikkea en yritä selvittää, mutta tässä linkki.  Surullista kyllä tämä lapsi kuoli 8.4.1798 puolentoista vuoden ikäisenä johonkin kulkutautiin kuten lapset niin usein aikoinaan.

 

Sillä välin perheeseen oli syntynyt kolmas poika 9.11.1797. Hän sai nimen Andreas Josephus 18.11.1797. Kummit löytyvät täältä. Perhe siirtyykin sitten Parikkalaan, kotiseudulle, jossa Isak Emanuelin isä Matias Reinhold on ollut kirkkoherrana 1750–1777 ja sitä ennen jo kappalaisena oman isänsä jälkeen. Isak on nyt vuorostaan seurakunnan kappalaisena aina vuoteen 1840. Tätä sukuhaaraa seuraa myös A.J. Europaeuksen sukuyhdistys, jonka sivuilla on paljon tietoa suvusta. Kuolemajärvellä syntynyt Anders Josef Europaeus vaikutti sittemmin Liperin kirkkoherrana.

Kesäretkellä 2005 poikkesimme Parikkalaan ja jouduimme kirkolle, jota kiertelimme ja ehkä kävimme myös sisällä. Kuvistahan se selviää.  En ole ottanut sisäkuvia. Mieleeni on jäänyt elävästi kirkon sijainti rauhallisella paikalla kirkonkylän ulkopuolella, ja kirkon ympäristössä perhoshaavin kanssa kierrellyt mies. Jäimme alueelle seuraavaksi yöksi, koska siellä oli muutakin tutkittavaa. Parikkalan uutta kirkkoa alettiin rakentaa 1813, mutta valmistumiseen meni vielä runsaasti aikaa. Siinä kauniilla paikalla lienee ollut aiempia kirkkoja.

Seuraavana aamuna kävimme lähistöllä erään naisen kivipuutarhassa. Hän oli rakentanut pihalleen kivitavarasta hienoja taideteoksia. Hän myös kertoi, että hänen perheensä tilan toinen puoli oli jäänyt Neuvostoliitolle.

Kuolemajärvellä 1700-luvun lopulla syntyneet veljekset elivät molemmat huiman elämän.

Tältä näytti kotipihalla 24.6.2005. Kuvat tuovat muistoja mieleen.

Silmiini osui suvun vanhoja artikkeleita lukiessani myös eräs henkilö, jonka olen saattanut jopa nähdä aloittaessani oppikoulun Hämeenlinnassa syksyllä 1958, vaikka  käytin silloin toista kirjakauppaa. Siihen aikaan oppikoulussa ostettiin itse koulukirjat!  Hänkin kuului äitinsä kautta Europaeusten sukuun. Äiti oli Anders Josefin tytär Natalia Europaeus. Hän oli Enok Rytkönen. Lisää tietoa löydät vaikkapa täältä.Kannattaa avata linkit. Enok Rytkönen oli merkittävä valokuvaaja.

Liitän tähän sukuyhdistyksen sivulta kopioimani tekstin, joka on ollut aikanaan Suomen Kuvalehdessä.

”Enok -Rytkösen 85-vuotispäivän johdosta kirjoittaa Arja Karjalainen Suomen Kuvalehdessä 7.3.59.

Hämeenlinnassa on torin laidalla vanha kirjakauppa ja kirjakaupassa vanha kirjakauppias., jota ei vanhaksi uskoisi, elleivät papinkirjat väittäisi hänen maaliskuun viidentenä täyttäneen 85 vuotta. Niin on kepeä vielä jalannousu, niin puhe selkeä ja ajatus kirkas. Kirjakauppias Enok Rytkösestä voi kyllä kokonainen kaupunki ylpeillä, ja niin se tekeekin. "Tuossa tulee Enok Rytkönen, kaupunkimme originaali", sanovat hämeenlinnalaiset. "Hän on maamme ensimmäisiä avantouimareita, ensimmäisiä valokuvaajia, kirjakauppiaitten kunniavanhus ym. ym."

Turhaa puhetta tämä ei olekaan. Kirjakauppias itse kertoo lopettaneensa uimisen kolmisen vuotta sitten pakosta, kun kaupunki hävitti ainoan uintipaikan. Siellä oli Enok Rytkösellä ollut oma avantonsa, johon hän sukelsi pari metriä korkealta, ja pienessä kojussa hän sitten pukeutui kamiinan lämmössä. Jos on uiminen jäänyt, niin hiihtäminen on vielä ohjelmassa. Viime talvena tuli suoritetuksi kansanhiihto ja tänä talvena ovat jo harjoitukset käynnissä. Sitten tämä veteraani tekee kävelylenkkejä, Ahvenistolle ja Hattelmalan harjulle. Tässäkö on pitkän ja terveen elämän salaisuus? "Eiköhän se ole yksinkertaisesti siinä, että on saanut lahjaksi terveen ruumiin, jota on ylläpitänyt jokapäiväisellä liikunnalla", vastaa kirjakauppias itse. Aamuisin hän nousee kello kuudelta ja on jo kahdeksalta kaupassaan, mistä lähtee vasta sulkemisajan jälkeen. "Toista se oli silloin, kun aloitin Viipurissa. Kirjakauppa oli auki puoli kahdeksasta iltakahdeksaan, mutta vasta silloin pietarilaiset kesävieraat heräsivät ja tulivat asioilleen. Olin silloin 15-vuotias. V. 1900 sain tämän hämeenlinnalaisen kirjakaupan."

Näin muistelee tämä valkotukkainen kirjakauppiasvanhus, joka on vielä niin kovin nuori. Vai mitä sanotte siitä, että hän viime vuonna suoritti pikakirjoitusmerkin ja Kuurilan junaonnettomuuden jälkeen on käynyt luovuttamassa säännöllisesti verta?

(Kirjoitukseen liittyy kuva Enokista kirjakauppansa ovella.)”

Siihen se aika sitten meni. Päivä kaartui taas iltaan. On vain nuo vanhat sukutarinat, vaikkeivat ole aina omia niin mahdottoman mielenkiintoisia. Huomenna on taas uusi päivä.