Edessä ja parhaillaan meneillään on seuraavaan
vuodenaikaan sopeutuminen. Pidämme neljää vuodenaikaa rikkautena. Kaikkialla
maailmassa vuodenkierto ei toimi samalla tapaa.
Wikipedian
mukaan ”Vuodenaikojen vaihtelu on seurausta Maan pyörimisakselin kallistumasta
eli akselikulmasta suhteessa Maan ratatason kohtisuoraan ja siitä johtuvista
muutoksista Auringon säteilyn jakautumisessa.”
Kannattaa ehkä käydä lukemassa myös erikieliset Wikipediat tai muut lähteet. Eri maissa on
eri käsityksiä vuodenajoista. Joka tapauksessa me täällä pohjoisessa koemme
hienot vuodenajat ja olemme niiden armoilla tai sylissä eri tapaa kuin jossakin
tropiikissa, jossa on kuivia ja sateisia kausia.
 |
| Kaikki kuvat tässä blogissa ovat alkuvuodesta 2010. Tämä 20.1.2010 |
Olen joskus maininnut, kuinka olen itse tuntenut
sään tai paremminkin ilmanpaineen
vaihtelut itsessäni. Vuosia sitten (ainakin 2010) kirjasin kalenteriin
lämpötilat ulkona ja sisällä joko aamuisin tai iltapäivisin. Liitin mukaan myös
ilmanpaineen mmHg-arvon. Olin alkanut epäillä vahvasti ilmanpaineen vaikutusta
väsymystiloihini ja päänsärkyihini.
”Tutkimukseni” ilmanpaineen vaikutuksesta jäi sitten
muiden asioiden alle. Muistiinpanot ovat tallella ja voin palata niihin, mutta
enpä usko, että ehdin. Joka tapauksessa tiedän, että olen hyvin herkkä
jonkinlaiselle liikkeelle ilmanpaineen joko noustessa tai laskiessa. En oikein
saanut selvyyttä, millainen liike se oli. Oletin, että matalapaineen aikana on
pahinta ja kauniilla säällä tuskin pää on kipeä. Pääni siis aavistaa paineen
muutokset jopa lähialueilla ja reagoi niihin. Se saattaa helposti laukaista
päänsäryn, johon eivät edes särkylääkkeet tehoa. Voi olla, että se sama tuntuu
myös nilkkojen nivelissäni, koska ne joskus kipeytyvät omituisesti. Siis päässä
ja jaloissa on välillä vikaa. Jokin yhteys säällä on myös reumoja sairastuviin
ihmisiin, sitä lienee jopa tutkittu. En pysty itse vaikuttamaan asiaan
mitenkään. Kun tiedän tämän, voin vain levätä ja ottaa kevyesti. Asiaa on tutkittu
tieteellisesti maailmalla ja yhteyksiä on löydetty. Me tavalliset ihmiset
olemme tienneet sen ilman tutkimusta. Googlaamalla asiasta löytyy kaikenlaista
tietoa.
 |
| Arttua kotiin saattamassa 18.3.2010. |
Äskeistä Kiira-myrskyä edeltävän päivän kärsin
huomattavan suuresta väsymyksestä ja nukuin sohvalla melkein koko päivän.
Illansuussa nousin kuullessani yhtäjaksoista jyrinää. Hetken päästä myrsky oli
päällä ja olotilani helpottui.
Ikävää on, että laiskat päivät vievät aikaa kaikelta
muulta, mitä haluaisin tehdä.
Toisaalta, kaikki tekemiseni on täysin
vapaaehtoista ja ilmaista. Jollen jaksa jotakin, voin siirtää sen tekemisen
eteenpäin. Sellaisina päivinä saatan aloittaa jotakin, mutta väsähdän nopeasti
ja jätän asian kesken tai hautumaan. Sitten eräänä aamuna herään ja on jo
melkein pakko alkaa kirjoittaa ennen niitä pakollisia tehtäviä.
Tuosta aloituksessa mainitsemaani vuodenaikaan
sopeutumiseen olen saaneet jo esimakua kylmemmän sään merkeissä. Kotona
sisällä on pitänyt ottaa sukat ja villatakit käyttöön. Sänkyyn illalla mennessä
pitäisi olla jokin lämmitin. Kuumavesipullo? Pidin muuten omakotitalossa koko
alkukesän lämmitystä päällä. Täällä kerrostalossa seuraan nyt, milloin
pattereihin tulee lämpö. Jos kylmää jatkuu, lämpötila menee jo alle +20
asteeseen. Ilmanpainekin tuntuu heittelehtivän. Se on juuri nyt 753 mmHg
(elohopeamillimetriä), joka on 1003,92 hPa (hektopascalia) (kirjoitin tämän jo
muutama päivä sitten). Mutta se tästä aiheesta.
 |
| 22.3.2010 |
Syksyn alku tarkoittaa myös suunnitelmien ja
ohjelmien laatimista harrastuksiin ja päivityksiä kalenteriin. Seuraavan vuoden
aikana tulen myös miettimään, miten tulen jatkamaan niiden kanssa. Samaa mietin
asumisen suhteen. Aika näyttää. Enkä oikeastaan edes mieti vaan annan asioiden
johtaa. Intuitio!
Noihin kolotuksiin, jotka jo aikoinaan vanhat
ihmiset liittivät sään vaikutuksen, olen saattanut puuttua jo aiemmin.
Ahkerasti kirjoittamistani päiväkirjoista, löydän myös vinkkejä. Sattuneista
syistä (etsin jotakin yksityiskohtaa) työpöydälläni on päiväkirjani maaliskuun
alusta heinäkuun puoleenväliin 2010. Enkö muuten ole sitä vuotta käsitellyt todella
usein. Ehkä en vielä riittävästi?
Nyt saattaa olla niin, että etsin vastauksia alitajuisesti
seistessäni jälleen kerran tienhaarassa. Mennyt elämämme auttaa meitä usein
ratkaisujen jäljille, sanokaa mitä sanotte. Tiedän oikein hyvin, että on turhaa
ajatella menneitä, aika moni tekemäni asia on muiden mielestä turhaa, vain tämä
hetki on tärkeä. Olen samaa mieltä paitsi sen turhuuden osalta. Osa meistä
ihmisistä on erilaisia, kannamme mukanamme kaikkea, käsittelemme asioita
monipuolisesti. Tiedämme, että kaikki voi päättyä milloin vain.
Nyt taas ajatellessani jatkoa ja sitä, mitä teen
loppuelämäni kanssa, on aiheellista palata taaksepäin. Arvostan erityisesti intuitiota. Se kyllä tietää.
Siihen pitäisi nojautua enemmän. Enkö ole niin tehnytkin?
En kyllä ole juuri nyt kiinnostunut sen enempää
aiheesta, ilmanpaineesta ja sen ja vaikutuksesta. Se oli vain aihe, joka
johdatti minua eteenpäin. Pienikin vinkki saattaa olla alku isommalle asialle
kuten olen usein nähnyt. Asioiden katsominen tarkasti monelta kantilta on
hyväksi.
 |
| 13.1.2010 |
Alkuvuodesta 2010
Maaliskuun alussa 2010 kirjoitin, että polveni oli
omituisesti kipeytynyt. Toisena päivänä vasemman käteni ranne kipeytyi ja
lopuksi myös oikea käsivarsi ylhäältä. Olin tuskainen ja väsynyt, välillä sydän
hakkasi ja korvissa soi. Ihmettelin kovasti oireitani. Päässä jyskytti ja soi.
Minulla oli tulossa lääkärintarkastus ja verikokeet. Ilmeisesti niissä ei
kuitenkaan tullut esille mitään. En edes muistanut mainita kaikkea, vaikka jo
tuolloin 6.3.2010 kirjoitin päiväkirjaani: ”En jaksa uskoa, että olisin
sairastunut johonkin reumatyyppiseen sairauteen.”
Häpeilin tuntemuksiani, sillä olin pitänyt itseäni
aina terveenä ihmisenä. Itse asiassa olen kokonaan unohtanut, että minulla oli
jo tuolloin kovin vaikeaa jopa terveyden kanssa. Olihan ahdistus koko ajan
päällä, sen tunnistin. Mutta että ruumiilliset vaivat alkoivat koskettaa täysin
tervettä ihmistä, sitä oli vaikea ymmärtää, se oli häpeän aihe! Mietin syitä. Kirjoitin sairauden olevan
lähtöisin suoraan minusta, olen itse pyytänyt sitä, se liittyy karmaani, se on
oppitunnilla olevan ihmisyyden kehon kieltä.
Tietenkin olin lukenut tuolloin kirjallisuutta,
jossa käsiteltiin polariteettia. Huh. Nyt tulikin pohtimista. Miksi avasin
päiväkirjan juuri tuosta kohdasta. Tarvitsen nyt aikaa käsitellä aihetta
itsekseni, joten en jatka siitä aiheesta. Sitä se intuitio teettää.
Ihanat lapsenlapseni kävivät silloin maaliskuun
alussa auttamassa minua, siivoamassa. Olen kopioinut väliin kirjeen ystävälleni
pohjoisessa. Meidän koko kirjeenvaihtomme vie useamman mapillisen. Niitä on
vaan niin kiva lukea, sekä hänen että minun, koska kerromme kirjeissä niin
ihanasti arkipäivän elämästä. Ne täydentävät päiväkirjaa. ”Epätietoisuus tästä
oudosta oireilusta kalvaa, mutta pitäisi omata malttia kestää ja olla
kärsivällinen. Olenhan aina ollut vahva kuin iso hevonen. Lihakseni eivät edes
ole vuosiin kipeytyneet raskaasta liikunnasta, nivelten kanssa ei ole ollut
mitään ongelmia.” Näin kirjoitin kirjeessäni Elisalle.
Voi sentään noita kirjoituksiani. Maaliskuun
puolivälissä kirjoitan, kuinka häpeilen itseäni, ulkomuotoani enkä halua
näyttäytyä missään. Haluan eristäytyä. Se ominaisuus on aina kulkenut mukanani,
kirjoitan. Sitä voi olla muiden vaikea uskoa nytkään. Mutta se on silti ominaisuuteni.
Kirjoitan, että olen kehdannut lähteä muiden kanssa jonnekin, koska silloin
kaverini on ollut keräämässä huomion. Minä olen ollut kuin sanallinen kupla
mukana, puhua pälpättämässä. Olen
aikanaan karahtanut kivelle ja sitten tuli vanhuus väliin. Minua on haavoitettu
pahasti enkä ole osannut hakea apua itselleni. Siksi olen sairastunut.
Läheinen ystävätär oli antanut minulle ohjeita
lääkärissä käyntiä varten, valmiita kysymyksiä. Monet liittyivät stressiin ja
ahdistukseen. Olen autuaasti unohtanut,
että minulla oli jo noin paljon aikaisemmin ennen varsinaista sairastumistani
pahoja oireita. Enkä varmasti edes kehdannut tuolloin mainita sanoja stressi ja
ahdistus. Kyllä minä kestän.
 |
| 13.1.2010 |
Se oli muuten se todella runsasluminen talvi pitkiin,
pitkiin aikoihin. Olin asunut kesästä 2000 omakotitalossa ja lumityöt olivat
noina kymmenenä edellisenä vuotena olleet melko vähäisiä. Mutta nyt.
Talvi 2010
oli kaiken lisäksi ensimmäinen talveni yksin omakotitalossa. Se oli se talvi,
kun ihmiset pakotettiin talojen katoille tyhjentämään niitä lumesta kuten myös
lapioimaan talojen seinustat tyhjiksi. Sinä talvena moni putosi katolta tai
hautautui lumeen ja kuoli. Sinä talvena myös pasuunakukkani, daaliani ja muut
autotallissa tallentamani kasvit paleltuivat ja vesimittari hajosi, kun
pakkanen meni autotalliin ollessani viikon Lapissa. Talosta syksyllä lähtenyt
mies oli kiertänyt autotallin termostaatit kiinni. Minä olin vasta
opettelemassa niitä asioita, joihin en ollut aiemmin saanut puuttua.
Valokuvistani näen, kuinka ihana vapaudentunne vuorottelee
ahdistuksen kanssa. Kun nyt katselen niitä kuten iloani lumesta, opiskelusta,
uudesta elämästä ja toisaalta luen kirjoituksiani peloista, en voi olla
ajattelematta, että kuluisi vielä tukalat seitsemän vuotta tähän hetkeen
saakka. Kaikki meni koko ajan vain pahemmaksi.
Itse asiassa tätä kirjoittaessani huomaan kyllä,
että olen tuolla matkalla oppinut paljon. Ehkä jokin asia on silti jäänyt
huomaamatta? Jatkan.
Olenhan monta kertaa kirjoittanut ja sanonut, että
kirjoittaminen on paras tapa käsitellä asioita. En varmaan ilman sitä edes
osaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti